Sana vuoden lopuksi, kiitos ja Hyvää Uutta Vuotta

Haluan kaikkein ensimmäiseksi kiittää kirjoitusteni lukijoita, jotka ovat sietäneet näkemyksiäni kaikki nämä vuodet. Haluan myös onnitella teitä, kun olette saaneet tekstejäni lukea. Tarkoitan vain, että kiitän myös Uuden Suomen puheenvuoropalvelun ylläpitoa suurenmoisesta kärsivällisyydestä ja palstan raottamisesta avoimeksi kirjoittaa ei-vihervasemmistolaisellekin.

Olen kirjoittanut Uuden Suomen blogialustalla yhtäjaksoisesti tasan 10 vuotta. Tämän tieteen, median ja politiikan tutkimusblogini aloitin jo vuonna 2006. Oikea Media on toistanut kirjoituksiani pienellä viiveellä, mutta uskollisesti.

Carl Gustav Jung on sanonut, että pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, on tulla ymmärretyksi väärin. Tämän edistämisessä ovat blogikirjoittaminen ja sosiaalinen media erinomaisia välineitä!

Kirjoitusteni perusteella saatatte ehkä pitää minua reippaana ja sosiaalisena henkilönä, mutta – aivan kuten monet aavistavatkin – olen tuon oletuksen täsmällinen vastakohta. Tekstieni kautta ette tunne minua, vaan sosiaalisen ulkokuoreni, kun olen liikkunut paljon politiikan rajapinnoilla. En edes väitä sanoneeni blogeissani mitään erityisen syvällistä.

Olen kylläkin vakuuttunut, että kansallismielisessä filosofiassa on totuuden jyviä. Enkä tarkoita vain poliittista filosofiaa, kuten Snellmania tai systeemaattisen syheröistä Hegeliä, vaan erityisesti Martin Heideggeria ja hänen hengenheimolaisiaan, jotka katsovat, että syvällinen ajatteleminen asuu juurevassa olemisessa, jossa kansa ja maa liittyvät yhteen. Suomen valtio voi olla nykymuodossaan olemassa vain, jos Suomen alueella asuu Suomen kansa. Tällöin valtiolla on omistava ja hallitseva subjekti, kun taas subjektiviteetin vähittäiset muokkaukset tai muutokset johtavat automaattisesti ja peruuttamattomasti kansakunnan, kielen, kulttuurin ja valtion tuhoutumiseen.

Nykyisissä kansainvaelluksissa pahinta on hysteerinen ja kaikin tavoin levoton repiminen, joka on käynnissä eri puolilla maailmaa ja joka ulottuu myös pohjoisten kansakuntien asuinsijoille pakolaisuuden, turvapaikan hakemisen ja muiden syiden varjolla. Se uhkaa tietysti myös kansakuntien identiteettiä sekä niiden juurevaa ydintä: mietteliästä ajattelua, kulttuurista arvopohjaa, ajattelun työvälinettä, eli kieltä, ja oman kansakunnan tiettyä sanatonta yhteisymmärrystä.

Yhteiskuntatieteiden kielellä lausuttuna: väestölliset mullistukset ovat sulattamassa pois sosiaalisen pääoman, yhteiskunnallisen tehokkuuden ja kansalaisluottamuksen, jonka turvin ihmiset ennen aikaan ystävällisesti ja sopusoinnussa hoitivat asioita konsensuksen ilmapiirissä. Juuri tämä teki mahdolliseksi yhteisen ajattelemisen, jonka tuloksena kansasta saattoi kasvaa jotakin omintakeista ja joka teki oman kulttuurin mahdolliseksi.

Sen sijaan monikulttuurisuuden ideologia ei ole mitään muuta kuin olemassa olevien kulttuurien saattamista konfliktiin ja kilpailuun, jolloin osa niistä on vaarassa tuhoutua, ja kaikista joudutaan hiomaan särmät pois. Tämä on luonnollisesti myös kulttuurisen moneuden oma tappio.

Keskeisessä asemassa on kieli. Saksalainen Heidegger sanoi, että ajatteleminen on mahdollista vain saksan kielessä. Näkemystä voidaan pitää omahyväisenä, jos sillä tavoin suljetaan muut kielet pois, mutta nähdäkseni siinä ei olekaan ajatuksen ydin. Heideggeria voidaan tulkita nykyaikaisesti niin, että ajatteleminen toteutuu parhaiten jokaisen ihmisen omassa kotikielessä.

Filosofialle ja ajattelemiselle ovat ominaisia hiljentyminen ja rauhallisuus. Kaiken tämän koettaa käynnissä oleva kilpailun, repimisen, raastamisen, kansainvälisyyden, ylirajaisuuden, yleismaailmallisuuden ja monikulttuurisuuden hysteerinen ilmapiiri rikkoa. En siis kovin paljon pidä siitä. Tämä ei ole rasismia.

Julkaisin taannoisen väitöskirjani vuonna 1997 eräästä mystikkona pidetystä henkilöstä, hänen eksentrisistä Platon-tulkinnoistaan ja yhteiskunta-ajattelustaan, jonka johdosta hän onnistui olemaan myös aktiivinen poliittinen toimija. Hänet tosin torjuttiin kaikkialla, ja tarinansa on kertomusta myös siitä, kuinka yhteiskunta voi kääntää ihmiselle selkänsä, tekeepä tämä mitä tahansa.

Kuin sattuman satona on oma elämäni leikkautunut jokseenkin hämmästyttävästi yhteen nuorena kirjoittamani väitöskirjan päähenkilön kanssa. Olen tosin saanut elää pitempään, mikä ei johdu vastoinkäymisten vähyydestä vaan ehkä ravinnossa saadusta eläinvalkuaisesta, noitarovioiden lopettamisesta Suomessakin jo 1600-luvulla sekä kuolemantuomion puuttumisesta Suomen nykyisestä sananvapauslainsäädännöstä.

Olen toki julkaissut monia muitakin kirjoja, joita on – ikävystyttävää kyllä – arvioitu väitöskirjatasoisiksi, esimerkiksi teokset Dialoginen filosofia (2003) ja Sosiaalipsykologian sydän (2015), joissa kaikissa käsittelen omalla tavallani samaa teemaa. Olen myös onnistunut vuosien saatossa tuomaan poliittiseen diskurssiin muutamia sanontoja, joita olen viljellyt tavan takaa ja joista osa on tarttunut laajempaankin käyttöön, kuten ”puliveivaus”, ”kompensoiva suvaitsevuus” ja ”ekokatastrofin intimiteetti”.

Voi olla, että joskus vielä julkaisen tutkimuksellisessa tarkoituksessa jotakin, lähinnä koskien valtamedian tapaa hukuttaa ajatuksen kirkkaus massakulttuurin, etukäräjöinnin ja monikulttuuri-ideologian meluun sekä mölyyn.

Kyse ei ollut tuossa antiikkisessa väitöskirjassanikaan mistään sokraattisesta animasta. Kyse oli enemmänkin siitä, että syvä ajatus asuu hiljaisuudessa, ja hiljaisuutta, rauhaa sekä yksityisyyttä rakastava ihminen voi olla myös poliittisesti aktiivinen. Itse asiassa kaiken politiikan perustan pitäisi olla filosofiassa.

Suurten kissaeläinten urokset ovat kuulemma vanhemmiten sellaisia, että ne meditoivat savannilla puun alla eikä kukaan tiedä, mitä niiden pääkopassa tai kuoren alla liikkuu, paitsi että lähelle ei kannata mennä ilman hyvää syytä.

Monet merkittävinä pidetyt poliitikot ovat virassa ja vallankahvassa roikkuessaan olleet kuoleman kielissä ja kadonneet ajan myötä jälkiä jättämättä. Itselläni on ikää yli 50 vuotta, mutta kuntoni on mitatusti itseäni 25 vuotta nuorempien hyväkuntoisten mieshenkilöiden tasolla, mistä olen tietenkin kiitollinen.

Elämä on joka tapauksessa sellainen häivähdys, että siitä ei ole tuhlattavaksi mihinkään turhanpäiväiseen eikä joutavaan, ei varallisuuden keruuseen, ei työelämän mielipidevankeudessa virumiseen, ei kiistelyyn järjettömien poliitikkojen eikä puoliksi oppineiden tieteenharjoittajien kanssa.

Elämänkaaren todennäköisen keskivaiheen selvästi ylityttyä on hyvä miettiä, miten tai minkä hyväksi mahdollisen jäljellä olevan elämänsä käyttää. Elämä ei pitene vaan lyhenee kirjoituskoneen riveillä. Aikansa kutakin. Onneksi on muitakin moduksia olemassaoloon.

Blogini kymmenen vuotta

Blogini täyttää tänään kymmenen vuotta. Aloitin näiden verkkokolumnien kirjoittamisen ja julkaisemisen vuonna 2006, Yhdysvaltain terrori-iskun vuosipäivänä, korostaakseni aihepiiriä, jossa liikun.

Lähestymistapani on edelleen sama, ja sen voitte lukea tuosta vierestä. Uuden vuosikymmenen avautuessa 2010 aloin julkaista kirjoituksiani myös Uuden Suomen puheenvuoropalstalla, jossa juttujani on voinut kommentoida. Tämän pääblogini kommentointimahdollisuutta en ole pitänyt avoinna, sillä havaitsin pian, että joutuisin epäasiallisen räksytyksen kohteeksi kanssani eri mieltä olevien taholta. En ole velvollinen tarjoamaan heille esiintymislavaa tässä yhteydessä, sillä he saavat riittävästi julkisuutta Helsingin Sanomissa ja muissa merkitystään menettäneissä laareissa.

Kymmenvuotisen kirjoittamisperiodin aikana julkaisemisen ehdot ja mielipideympäristö ovat muuttuneet rajusti. Sananvapaus on vedetty pahasti huurteeseen. Liikkumatila myös Uuden Suomen puheenvuoropalsatalla kävi ahtaaksi, kun mediat alkoivat yhteispäätöksellään sensuroida maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja Euroopan unionia koskevia kriittisiä mielipiteitä.

Päätoimittajat puolustautuivat sanomalla, että ”jotakin oli tehtävä” ja että on vastuutonta, jos media ei ”puutu” asioihin. He eivät näköjään ymmärtäneet, että median tehtävä ei ole puuttua todellisuuteen eikä ihmisten mielipiteisiin vaan kertoa todellisuudesta totuudenmukaisesti ja esittää niistä analyysinsa reflektiivisesti. Jos tiedotusvälineinä esiintyvät mediat pyrkivät puuttumaan asioihin, kyse ei ole tiedonvälityksestä vaan propagandasta.

Mielipiteiden manipulaatio ja asenteiden muokkaus ovat johtaneet lukijoiden halveksumiseen, sillä toimittajat ovat olettaneet, että yleisöt eivät osaa tai saa päättää näkemyksistään itse. Puuttuminen on onneksi ollut vaikutuksetonta. Totuus on tullut internetin läpi niin sanotun vaihtoehtoisen median, blogien, YouTuben ja monen muun kanavan kautta, joista yksi on tämä blogini.

Julkaisin kirjoitukseni viideltä ensimmäiseltä vuodelta kolmena kirjana: Sensuurin Suomi (2009), Kansanvallan varkaat (2010) ja Valhe kaatuu (2012). Ensimmäisen teoksen suosio yllätti, sillä se kohosi Suomalaisen kirjakaupan tietokirjallisuuden nettimyyntilistalla ykköseksi, ohi Sofi Oksasen ja Imbi Pajun samaan aikaan julkaiseman teoksen, jota rummutettiin mediassa. Sensuurin Suomea ostettiin myös enemmän kuin oikeustieteellisen pääsykoekirjaa, joka oli listalla viidentenä. Monikulttuurista ideologiaa edistämään sitoutuneiden julkisten kirjastojen hankintaosastot ovat kirjojani karttaneet ja siten edistäneet niiden menekkiä.

Kirjoituksistani rakentuu tarina suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta: sananvapauden kuristumisesta, maahanmuuton ongelmista, monikulttuurisuuden ristiriidoista, liberaalien eurooppalaisten ihanteiden kuoleentumisesta ja Euroopan unionin mätänemisestä käsiin. Myös vaihtoehtoja olen etsinyt ja esittänyt teoksessani Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen.

Politiikan ja viestinnän ongelmista oirehtii tätä nykyä kielen militarisoituminen, esimerkiksi ”informaatiosodan” ja ”kyberhyökkäysten” kohoaminen puheenaiheiksi. Kokonaisanalyysini tilanteesta voi lukea painettujen kolumnikokoelmieni johdanto- ja loppuluvuista, joita ei ole julkaistu verkossa.

Kiitän satoja ja tuhansia lukijoitani perehtymisestä näkemyksiini (vaikka ette olisi samaa mieltäkään) ja palautteesta, jota on silloin tällöin kilissyt sähköpostiini. Muutamat ovat kehuneet minua erääksi maamme ”fiksuimmista filosofeista”, mikä on imarrellut minua vaarallisesti. Siinä nimittäin piilee omahyväisyyden ansa.

Filosofina muistutan itseäni ja kaikkia muitakin ihmisyksilön ja hänen ominaisuuksiensa erosta. Ei kukaan filosofi ole fiksu (eli ”hieno” ruotsin kielen sanasta fin), vaan enintään hänen menetelmänsä on. Filosofian menetelmä on johdonmukainen ja epäilevä ajattelu, joka perustuu kriittisyyteen ja joka edistää totuutta. Kiitän siis filosofiaa itseään, ja olkoon blogini temppeli totuuden etsimiselle!

Miten päätyy maitotiikeriksi?

Uusi Suomi on tehnyt ”Puheenvuoro”-palstalle kaksi mukavaa uudistusta. Poliittista foorumia täydentää nyt ”Vapaavuoro”, jolla voi kirjoittaa kaikista Kodin Kuvalehteen liittyvistä asioista. Toimituksen esille nostama näyteikkuna-aines puolestaan julkaistaan myös lehden Facebook-sivuilla.

Kun Vapaavuoro avattiin, päätoimittaja Markku Huusko kehaisi, että ”[t]äällä kuka tahansa voi olla kirjailija, taiteilija, kriitikko tai minkä tahansa harrastusalueen – vaikka käsitöiden, tv-ohjelmien, elokuvien, tietokonepelien tai muodin – osaaja tai asiantuntija.”

Näin se asiantuntemus syvenee ja laajenee.

Journalistisesti on kiinnostavaa, miten tietyllä foorumilla esiintymisen (tai mediassa saavutetun julkisuuden) ajatellaan luovan asiantuntemusta. Mielenkiintoista on sekin, mitä merkitsee, että lukijat itse kirjoittavat suuren osan lehdestä, tai ainakin sivuston aineistosta.

Asiantuntemusta ei kuitenkaan takaa se, että päätyy esimerkiksi suosittujen kirjoitusten listalle, sillä sinne johtaa lähinnä kommenttien ja sivun avausten runsaus. Lisäksi suuri osa ”suosituista” on ollut itse asiassa erittäin epäsuosittuja. Osa kirjoitusten sisällöstä on perustunut epätotuuteen, panetteluun ja muuhun ihmiselle niin tyypilliseen asenteellisuuteen.

Paperilehdissä mielipideaines osataan yleensä erottaa toimituksellisesta aineksesta, mutta verkkolehdessä ne voivat sekoittua helpommin bitti-informaation tasalaatuisuuden takia. Puheenvuoro- ja Vapaavuoro-palstojen kautta näkyy joka tapauksessa Niklas Herlinin talousnerous: työvoimaa ei tarvita, kun lukijat – nämä vekkulit julkisuudenkipeät hobitit – pyörittävät lehteä itse kuin hyrräoravat juoksupyörässä.


Miten päätyy nostoväkeen?

Palstalla on kiistelty ja podettu mustasukkaisuutta siitä, kuinka kirjoitukset päätyvät toimitusten nostoihin eli ”karuselliin”. Monet ovat itkeneet saavillisen saunavettä sen vuoksi, että heidän kirjoituksensa ovat olleet suosittuja mutta eivät koskaan niin paljon toimituksen suosiossa, että olisivat päässeet esille nostettujen joukkoon.

Murhe on turhaa, sillä suuri osa palstan kirjoittajista on jo huomaamattaan ”karussa sellissä” eli henkisessä keskusvankilassa. Pikainen sisällönanalyysi osoittaa, että suosituimpiin päätyy todennäköisimmin silloin, kun ottaa kantaa johonkin kolmesta asiasta:

1. Homoseksuaalisuuteen

2. Uskontoon

3. Perussuomalaisuuteen

Nämä kiihottavat kansaa.

Lyhyen ajan suositumpien joukossa pysyy, kun puolustaa tai edustaa homoseksuaalisuutta, arvostelee kristinuskoa (tai kehuu islamia) ja kritisoi perussuomalaisuutta. Julkisuuden kirjoitukselle takaa tällöin tuomitsevien kommenttien runsaus. Mukilointi on kuitenkin pian tehty.

Pitkäaikaisesti listalla pysyy, jos vastustaa homoseksuaalisuutta, puolustaa kristillisiä arvoja ja kehuu perussuomalaisten menestystä, toisin sanoen on patakonservatiivi. Julkisuuden varmistaa tällöin mielipiteiden kanavoituminen poliittiseksi kannatukseksi, joka on yleensäkin pitempiaikaista.

Esimerkkeinä suosituimmuuslistan kestojulkkiksista, joita ei käytännössä olisi olemassa ilman Uuden Suomen tarjoamaa foorumia, ovat kolme kovaa: (palstalta kadonneet) Janne Suuronen ja Esa Kärnä sekä itse itsensä hiljentänyt Jan Rossi, jotka kaikki ovat vastustaneet homoseksuaalisuutta ja kannattaneet konservatiivisuutta sekä ainakin välillisesti myös peruskristillisiä arvoja. Erään esimerkin tarjoaa myös Jouko Piho, jonka jutut muistuttavat amerikkalaisten evankelistojen puheita ja joille lukioteinit naureskelevat välitunneilla.

Yhden esimerkin Uuden Suomen leipomasta julkkiksesta muodostaa Puheenvuoro-palstan puolivirallinen toisinajattelija Pekka Siikala, joka vanhempien miesten liittoon kuuluvana kiusaa näitä nuorempia olemalla kaikesta eri mieltä kuin patakonservatiivit. Ja nämä höpsöt puolestaan palkitsevat Pekan nostamalla hänet suosituimpiin kommenttiensa runsaudella!

Tahdon vain sanoa, että palstan kirjoittaja- ja lukijarakenne on ideologinen, sangen ideologinen, niin ideologinen, ettei se enää ideologisemmaksi tule. Siksi ei ole ihme, miksi Vihreä liitto laati Uudesta Suomesta vaalikampanjassaan enemmän tai vähemmän onnistuneen parodian.


Millainen on ”hyvä kirjoittaja”?

Niin sanottuun ”karuselliin” eli otsikkokentän rotaatioon päätoimittaja on luvannut nostaa jatkossakin ”hyviä kirjoittajia”. Hän sanoo: ”Me toimituksessa haluamme auttaa siinä, että Uuden Suomen blogeista hyvä kirjoittaja tulee huomatuksi.”

Minä puolestani lupaan nostaa lehden esiin omilla foorumeillani joka kerta, kun se nostaa minun kirjoitukseni esiin lehden foorumeilla. Tämä tietysti edellyttää, että kirjoittaja on hyvä.

Vastaus kysymykseen ”hyvästä kirjoittajasta” on joka tapauksessa ilmeinen ja helppo. ”Hyvä kirjoittaja” on sellainen, jonka jutun toimitus kehtaa nostaa esille. ”Hyvän kirjoittajan” ominaisuuksia ovat seuraavat:

1. Purjehtii Kharybdiksen ja Skyllan välistä, eli ei edusta äärimmäisiä mielipiteitä.

2. On selkeä asema politiikassa tai julkisuudessa.

3. Täyttää sukupuoli- tai ikäryhmäkiintiön olemalla esimerkiksi nuori nainen.

4. Edustaa jossain määrin toimituksen omia kantoja.

5. Teksti ei ole kieliopillisesti täyttä kuraa (jota se usein on ainakin kirjallisesti).

Ongelmana on, että keskustahakuisuus ja sovinnaisuuden tavoittelu eivät kuoleta vain äärimmäisiä mielipiteitä vaan usein myös terävimmän sanankäytön. Jäljelle jää näitä Yleisradion lähettämiä palkattuja kolumnisteja, kuten Tuomas Enbuske tai Jukka Relander, joka kehrää kuin korvan takaa rapsutettu kissa, silittääpä häntä mihin suuntaan tahansa. Atlas Saarikoski lienee mukana vain siksi, että hän on kiintiöfeministi.

Toimitus takaa julkisuuden myös ammattipoliitikoille, esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka europarlamentaarikko Anneli Jaeaetteenmaeki, joka on framilla tänäänkin. He päätyvät poimintoihin, vaikka tai koska heidän tekstinsä ovat Kanava-lehdelle tyypillistä rahisevan kuivaa soopaa. Informaatioarvoakaan heidän jutuillaan ei yleensä ole, sillä milloinpa totuus tulisi poliitikkojen puheissa.

On myös kirjoittajia, jotka eivät voi päätyä toimituksen nostoihin joko mielipiteidensä tai persoonansa vuoksi. Yksi heistä on tasa-arvotutkija Henry Laasanen, jolla on epäsovinnaisia mielipiteitä feminismistä. Kukaan ei ole kuitenkaan pystynyt osoittamaan, etteivät ne olisi todenperäisiä ja perusteltuja.


Tuomio

Uuden Suomen Puheenvuoro-palsta on elävöittänyt kansalaiskeskustelua ja tarjonnut areenan kirjoituksille, joita päivälehdet tai muutkaan lehdet eivät julkaisisi. Olen sananvapauden kannattaja ja näen tässä paljon hyvää.

Asiassa on silti riskinsä. Lehden sivustosta on vaarassa tulla Suomi24-palvelun kaltainen keskustelupalsta. Palstalla on esitetty näkemyksiä, jotka ovat olleet selvästi rasistisia silloinkin kun ne on verhottu muodollisesti moitteettomaan kieliasuun. Vaatimus käyttäjäksi kirjautumisesta (tai omalla nimellä esiintymisestä) on tullut sekä Uuteen Suomeen että Suomi24-foorumille nähtävästi samasta yhteisestä syystä.

Kovin älyllistä keskustelu ei ole palstalla ollut, ei myöskään tieteellistä eikä argumentatiivista. Pikemminkin se on ollut sangen asenteellista, ahdasmielistä ja ummehtunutta, mitä tulee palstan kestoaiheisiin, kuten seksuaalisuuteen ja uskontoon. Mutta sehän ei ole suinkaan lehden vika niin kuin ei mikään muukaan.

Kiitokset ja näkemiin

Blogini täyttää tänään viisi vuotta. Aloin kirjoittaa verkkokolumneja New Yorkin terrori-iskun muistopäivänä. Kirjoitusteni aiheet ovat liittyneet tavalla tai toisella tuohon tapahtumaan, josta nyt on kulunut vuosikymmenen mittainen aika.

Olen kirjoittanut terrorismista, maahanmuutosta, islamista, globalisaatiosta, internatsismista eli pakkokansainvälistämisestä ja sananvapauden kuohimisesta. Olen kirjoittanut myös näiden aiheiden ympärillä vellovista ajatusklustereista, kuten feminismistä ja vihervasemmistolaisuudesta, sekä osoittanut, miten ne liittyvät ideologisesti toisiinsa. Lisäksi olen arvostellut Euroopan unionia ja sen talouspolitiikkaa sekä päivystänyt suomalaisten poliitikkojen, puolueiden ja median toimia. Yliopistoon palkattujen virkamiesfilosofien mitäänsanomattomuutta olen kiittänyt siitä, että vaikenemalla maailman ongelmista he ovat päässeet parhaaseensa ja olleet ympäristölleen vähiten haitaksi.

Verkkokolumnejani on kertynyt yli seitsemänsataa. Myös lukijoita blogissani on riittänyt, ja kävijöitä on laskurissa kuusinumeroinen luku. Tämä on paljon blogille, jota ei ole kytketty minkään tiedotusvälineen, puolueen tai muun organisaation sivuille. Kun vuoden 2010 alusta aloin julkaista tekstejäni myös Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla, blogini alkoivat ikään kuin kilpailla keskenään, mutta tilastodatan mukaan myös Blogspot-sivuni kävijäkunta laajeni. Kiitokset kaikille lukijoille ja kommentoijille!

Kaikki päättyy joskus niin kuin on alkanutkin: elämä, rakkaus, bloginpito. Kiitollisena lukijoilleni olen päättänyt lopettaa päivittäisbloggauksen. Syynä ei ole suinkaan se, minkä MTV3:n Setä Arkadia, Timo Haapala, mainitsi oman lopettamisensa perusteeksi, eli kyllästymisen ruoppaamaan bloginsa vihakommentteja. Minulla on ollut aihetta olla tyytyväinen saamaani vastaanottoon, enkä ole sensuroinut ketään silloinkaan, kun kommentit eivät ole olleet mieleisiäni.

Syynä omaan vähentämiseeni on yksinkertaisesti se, että keskeinen poliittinen kritiikki on tullut jo esitetyksi. Tämä pätee luullakseni myös koko blogosfäärin tehtävään vaiettujen puheenaiheiden esiin nostajana, sensuurin ohittajana ja moniäänisyyden lisääjänä. Nyt kun jokaisella vauvasta vaariin on jo oma blogi, kirjoittajia on enemmän kuin lukijoita. Blogien kakofoniassa puheenvuoroja ei oikeastaan ole; on vain yksisuuntaisia julistuksia, ja laajentamisen sijasta olisi aika syventyä. Blogikirjoitusten sen enempää kuin tiedotusvälineidenkään tehtävä ei ole vain kertoa mielipiteitä ja ilmaista asenteita vaan lisätä tietoa ja ymmärrystä, aivan kuten olen pyrkinyt alusta pitäen tekemään.

Mediatodellisuudessa aiheet toistuvat ja kiertävät ikuista ympyräänsä. Olen sanonut niistä kaiken tarpeellisen. Jatkaminen merkitsisi itsensä ja julkisuuden kestoaiheiden toistamista. Jos joku haluaa tietää kantani tähän tai tuohonkin asiaan, se löytyy varmasti jo julkaistuista kirjoituksistani. Maailmassa tuskin voi tapahtua enää mitään, mitä en olisi jo analysoinut blogissani.

Tämä ei merkitse, ettei kamppailua hyvien ja oikeiden asioiden puolesta tarvitsisi jatkaa. Mutta olen päässyt tavoitteeseeni. Laiva on kääntynyt, ja politiikassa ja mediassa on tapahtunut muutos. Poliitikkojen, virkamiesten ja valtamedian epäkunnioittava suhtautuminen kansalaisten tahtoon ja filosofisesti perusteltuun kulttuurikritiikkiin on kokenut kolauksen, ja politiikan sektorilla ollaan matkalla uuteen suuntaan. Sananvapauden realisoitumisen vuoksi viranomaisvallan on ollut pakko vähentää kriittiseen ajatteluun kohdistamaansa ylenkatseellisuutta tai peittää se entistä paremmin, mistä näyttöä antaa EU-byrokraattien vetäytyminen siilipuolustukseen erilaisten rasismisyytösten taakse. Lohdutan sekä kannattajiani että kriitikoitani sillä, että jäähän teille Eva Biaudet ja Helsingin Sanomat. Ehkä päätökseni ohjaa epätoivoisimpia vastustajiani astumaan askeleen taakse päin räystään reunalta.

Puutun varmasti jatkossakin ajankohtaisaiheisiin, mutta en yhtä systemaattisesti ja säännöllisesti. Aiemmat kolumnini ovat edelleen saatavilla kirjoina Sensuurin Suomi (2009) ja Kansanvallan varkaat (2010). Voi olla, että julkaisen myös loppuosan kovissa kansissa jossakin vaiheessa. Jääkööt nämä teokset muistomerkeiksi tästä löperön taloudenpidon, holtittomien väestöjensiirtojen, korruptoituneen politiikan ja muun poliittisen hulluuden ajasta, jolloin maailmankirjat pannaan taas sekaisin suursotia enteilevällä tavalla.

Arveluttavia asioita

Päivittäisbloggaajille tämän maanantain uutisaamuun herääminen merkitsi havahtumista sellaiseen todellisuuteen, joka on muuttunut painajaiseksi. Oman olemassaolon todistamiseen ei riittänyt pelkkä pakkasmittarin lukeminen eikä kahvinkeitosta turiseminen. Lehdet olivat heittäneet nettikolumnistien riesaksi sen verran kummallisia uutisia, että ne ohittivat mielenkiintoarvollaan nämä perinteiset ”kukkuun” sanomiset, ja monen oli varmasti nipistettävä itseään tunteakseen olevansa hereillä.


Asehulluuden huipentumaa

Helsingin Sanomien mukaan Texasin osavaltio aikoo sallia käsiaseet yliopistoissa sillä perusteella, että pössykät auttaisivat ihmisparkoja suojautumaan väkivaltaisilta kouluampujilta itsepuolustuksen keinoin! Lakialoitetta kannattava republikaanisenaattori kertoo tekevänsä hölkkälenkkinsäkin Coltti kupeellaan. Totuuden, oikean ja hyvän puolustamista varten luovutetut tohtorinmiekat eivät siis enää riitä, vaan amerikkalaisissa ampumaratayliopistoissa kovat laitetaan – paitsi kaulaan – myös patruunalippaisiin.

Erittäin epäherrasmiesmäistä, sanon minä. Pelkillä teräaseillakin tapahtuvaan totuuden puolustamiseen tarvitaan pitkä koulutus, sivistys ja vahvat näytöt. Mikäli ”asiat korostuvat” joissakin yhteyksissä niin voimakkaasti, että kielen kovenemisesta johtuvia kiistoja joudutaan jatkamaan tuliasein, on tultu paradoksien partaalle. Ja jos tämä on amerikkalaisen yliopistolaitoksen nykytila, minun mielestäni Yhdysvalloissa ei ole yliopistoja lainkaan.

Myöskään turvallisuutta ei pidä pyrkiä takaamaan jakamalla aseita kansalle. Suomalaisen lainsäätäjän pitäisi kerätä kansalaisilta turhat pössykät pois, sillä ne on tehty lähinnä yhtä käyttötarkoitusta varten. Jokainen kaduilla ammuttu laukaus on liikaa, ja sen vuoksi väkivalta onkin monopolisoitu yksinomaan armeijalle ja poliisille. Itse tuskin uskaltaisin mennä yliopistojen filosofian laitoksille (sen enempää kuin nytkään), jos minua tervehtisi porstuan ovella vihaisten kollegojeni keräämä Mausereiden, kanuunoiden ja pistimillä varustettujen tuliluikkujen rykelmä. Ainakin Texasin yliopistosta pysyn jatkossa loitolla.

Aseiden vähentämisen puolesta puhuu sekin sairas tosiasia, että Olof Palmen (edelleen selvittämistä vailla olevan) murhan tekijäksi on tämänpäiväisen lehtijutun mukaan ilmoittautunut jo 130 eri tahoa! Murhanhimoa ja oidipuskompleksin toistoa riittää niin, että uhrit ovat loppua.


Kepun mustat rahalaatikot

Hallitusvastuusta vapautumassa olevat puolueet päästävät mielikuvituksensa laukkaamaan kuin lehmät keväisellä laitumella. Myös Suomen Keskusta panee parastaan keksimällä keinoja valtionvelan vähentämiseen ja talouden paikkaamiseen. Ilta-Sanomien mukaan puolue on ehdottanut talouspoliittisessa ohjelmassaan, että firmojen kassakoneisiin asennettaisiin lentokoneista tutut mustat laatikot, jotka rekisteröisivät ostokset sillä kuuluisalla tilintarkastaja-kamreerin tarkkuudella. Lisäksi puolue kannattaa kuitinantopakkoa pimeän myynnin karsimiseen ja veronkierron vähentämiseen.

Miksei saman tien tehdä koko lentokoneita mustien laatikoiden materiaaleista? Kysyttävä on, miten puolue varmistaisi, että ostoksista ylipäänsä laskutetaan tavalla, joka dokumentoituu kassakoneissa pyörivälle tilinauhalle. Oletko esimerkiksi Sinä, hyvä lukija, koskaan saanut parturilta, taksimieheltä tai kebab-yrittäjältä ilman eri pyyntöä kuitin? Monissa putiikeissa ei ole kassakonetta lainkaan.

Ehkä parasta olisi asentaa ne mustat laatikot keskustapuolueen omaan vaalikassaan. Muutoin suomalaiset ihmiset ovat kaiken verojenkeruun jälkeen niin rutiköyhiksi riistettyjä, ettei kansalaisia voida enää erottaa Keskustan naisista, jotka pelkkiin neliapiloihin pukeutuneina menevät piirijärjestönsä saunaan.


Sananlaskuviisauden ja slogan-politiikan vaarallisuus

Ilon ja onnen Sammoksi sekä Belsebuubin pesäpuuksi sanottu Nokia kaupittelee uutta C7-puhelintaan kotisivuillaan sloganilla ”Menestys tuntuu parhaalta jaettuna”. Lause on linjassa Nokian viimeaikaisten tapahtumien kanssa. Kyseenalaista on, kannattiko onnen jakajaksi hyväksyä nimenomaan Microsoftia, sillä niin Samsung, SonyEricsson kuin HTC:kin ovat valinneet älypuhelimiensa käyttöjärjestelmäksi Googlen Androidin. Vain se on varmaa, että tällä tavoin markkinat ja kuluttajat jakautuvat, mutta järjestelmien suosio saattaa keskittyä ilmaistuotteen ympärille.

Nokian päätökseen taisivat vaikuttaa eniten Microsoftin tarjoamat taloudelliset myötäjäiset, ja jatkossa kuluttajat joutuvat tekemään entistä tuimempia strategia-analyyseja kärsiessään Betamax-ahdistuksena tunnetusta formaatti-Angstista sekä valitessaan Windowsin, Androidin ja Applen välillä.

Nokian päämyymälä (joka muuten toimii SKOP:n entisen pääkonttorin tiloissa Helsingin Aleksanterinkadulla), on somistanut näyteikkunansa tekstillä, jossa sanotaan: ”Onnellisuutta on se, että tekee mitä haluaa ja missä haluaa. Minna Parikka, kenkäsuunnittelija, yrittäjä.” Ehkä ikkunassa voisi lukea myös: ”Onnellisuutta on se, että antaa kenkää kenelle haluaa ja missä haluaa. Stephen Elop, toimitusjohtaja.”


Arabimaailman painekattila pamahtaa

Myönteistä tässä uutispäivässä olivat Libyasta kantautuneet vallankumouksen ensisävelet. On käymässä aivan niin kuin ennustin, eli Tunisiasta ja Egyptistä alkaneet levottomuudet leviävät yli arabimaailman.

Muammar Gaddafia vastaan esitetyistä mielenosoituksista raportoidessaan lehdet tulivat kertoneiksi, että lähtölaskenta viiksekkäälle on alkanut. Myös Helsingissä nähtiin Suomen libyalaisten mielenosoitus, joka ei tosin taida mennä perille, sillä Libyassa tuskin seurataan kovin tiiviisti Suomen mediaa. Parempi olisi mielenosoittajien mennä Tripolin kaduille marssimaan.

Myös Bahrainin kevät kuhisee sen verran kuumana, että Kansainvälinen Autourheiluliitto on päättänyt peruuttaa kauden avajaiskisaksi aiotun F1-osakilpailun. Tämä tuskin harmittaa libyalaisia, sillä paikallisten asukkaiden mukaan Libyan omilta televisiokanavilta ei tätä nykyä mitään muuta tulekaan kuin pelkkää urheilua...

Vaikka levottomuudet merkitsevätkin takaiskuja arabimaiden taloudelle, ne ovat edistysaskeleita demokratialle. Nykyinen liennyttelevä, lepyttelevä ja tyynnyttelevä modernisoimispolitiikka ei toimi. Esimerkiksi Bahrain halusi vetää Yhdistyneiden arabiemiirikuntien tavoin nykyaikaista linjaa ja modernisoida olojaan avaamalla tietä länsimaisille huvituksille, kuten kilpa-ajoille. Bahrainissa arvioitiin, että länsimaisia elämäntapoja suosimalla islamilainen hallinto ja poliittinen valta voisivat pitää entisen otteensa kansalaisista mutta olla mieliksi länsimaisille turisteille, sijoittajille ja velallisille. Samaan tapaan Kiinan kommunistihallinto on arvellut voivansa pitää kiinni asemastaan jakamalla kansalaisille pikku-uudistuksia ja olemalla hyvää pataa länsimaiden kanssa.

Pitkällä tähtäimellä tämä naula ei kuitenkaan vedä. Demokratiaa ei voida korvata nukketeatterilla. Ennustan, että lähivuosina arabimaailmassa nähdään suuria vallankumouksia. Islamististen maiden kansalaiset ovat kyllästyneet terroriin, väkivaltaan ja ihmisoikeuksien polkemiseen ja haluavat ratkaista muslimien ja länsimaiden välejä jäytävät konfliktit omaa poliittista järjestelmäänsä uudistamalla. Tärkeänä tekijänä on internetin mahdollistama tiedonkulku, kuten Tunisiassa ja Egyptissä nähtiin ihmisten lyöttäydyttyä yhteen Facebookin kaltaisessa sosiaalisessa mediassa. Loppujen lopuksi järki voittaa myös arabimaissa, joiden periksi antamattomuus ja tinkimättömyys osoittautunee vain itkun partaalla olevien kansakuntien nimissä esitetyksi näytelmäksi.

Arabimaailman levottomuus on ongelmallista kahdesta syystä. Ensinnäkin se nostaa öljyn hintaa. Toinen ongelma on, että mellakointi tuo EU:n rajoille tuhansittain pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.

Ratkaisuna esitän, että EU myöntäisi turvapaikan arabimaista pakeneville diktaattoreille, kuninkaille ja imaameille ja nopeuttaisi siten pakotien löytymistä ja vallansiirtoa. Tämä takaisi samalla demokratian ja mahdollistaisi kansalaisten ja laajojen väestöjen jäämisen omille asuinsijoilleen.

Blogien aika on ohi

Uuden Suomen blogiuudistus on saanut osakseen paljon kritiikkiä. En puutu asian tekniseen enkä taloudelliseen puoleen, mutta nykykäytännön vallitessa suosituimmuuslistan kärkeen näyttäisivät nousevan journalistisesti ja kirjallisesti kehnoimmat jutut, ne, jotka eniten muistuttavat Esson vessaa.

Syy ei ole kuitenkaan välttämättä vain niissä kriteereissä, joilla kirjoitukset valikoituvat esille Uuden Suomen sivuilla. Ongelma on sisällöllinen. Kirjoittajien kannattaisi olla enemmän huolissaan siitä, kuinka kehnoa jälkeä heidän näppäimistöltään lähtee. Melkein kaikki kirjoitukset ovat täynnä aivan hirvittäviä kielioppivirheitä ja kliseemäistä sanankäyttöä.

Lisäksi useimpien kirjoittajien ajatusmaailmaa rasittaa pelkkä normatiivinen eetos, joka on sikäli vaarallista, että sen mukaisesti toimittaessa maailman ilmiöt yksiselitteisesti hyväksytään tai tuomitaan, mutta mitään ei suostuta selittämään tai ymmärtämään.

Yhtenä esimerkkinä voin mainita Anu Palosaaren oman käyttäjäesittelyn, jossa rikollisille vaaditaan entistä kovempia tuomioita, lapset ”kasvatetaan” yksiselitteisesti joihinkin puolifasistisiin arvoihin ja jonka mukaisesti Suomesta rakennetaan henkistä ja fyysistä keskusvankilaa.

Esittelyn kirjoittaja ei ole varmaan koskaan kuullutkaan siitä, että rikollisuuden syyt eivät poistu rangaistuksia kiristämällä. Kirjoittajalla ei liene aavistustakaan, mihin lasten pakottaminen tiettyihin käyttäytymismalleihin johtaa: yleensä vain kielletyn hedelmän ongelmaan ja defensioiden esiinnousuun. Niiden tuloksena ihmiset toimivat aivan toisin kuin kasvattajien tarkoitus oli – ihan vain säilyttääkseen henkisen vapautensa.

Ja turvayhteiskunnan perään kiljuminen ei edistä muuta kuin ihmisen oman olemuksen eli vapauden kieltämistä. ”Turvalliseksi” peloteltu yhteiskunta ei ole kovin vapaa eikä viihtyisä yhteiskunta, eikä turvallisuus ole itseisarvo vaan välinearvo jonkin tärkeämmän ylläpitämiseen. Se taas voi olla esimerkiksi ajattelun vapaus. Niinpä turvallisuutta tavoiteltaessa ei pidä laittaa ajattelua kahleisiin. M.O.T.

Jos kyseinen teksti olisi kansainvälistä politiikkaa opiskelevan Anu Palosaaren koevastaus, pitäisin sitä niin asenteellisena ja tyhmänreippaana, että en päästäisi häntä tentistä läpi. Myönteistä siinä on vain feminismin kritiikki.

Blogikirjoittamisen ongelmana on tekstien kehnouden lisäksi myös se, ettei niille löydy enää lukijoita. Kun jokaisella alkaa olla blogi, kaikki rääkyvät netissä jotakin omaa asiaansa. Mitään puheenvuoroja ei voi olla, sillä kaikki puhuvat yhteen ääneen. Tämä näkyy myös Uudessa Suomessa.

Se, miksi en ole itse käynyt keskustelua kommenttipalstoilla, johtuu ajan puutteesta. Tullessani takaisin tekstieni ääreen joku on yleensä ehtinyt vastata puolestani. Netti on itseään korjaava järjestelmä myös tässä suhteessa. Jos taas kommentaattori on kanssani täysin eri linjoilla, vastaaminen olisi turhaa, sillä maailmankatsomuksemme poikkeavat tällöin niin paljon toisistaan, että keskustelu johtaisi pelkkään kinasteluun.

Ja sitä palstoilla riittää. Kurjaa onkin, että pelkkä mielipiteiden kakofonia nostaa sijoitusta listalla. Pelkkä huomion saanti ei ole kuitenkaan todiste tekstin journalistisesta arvosta eikä varsinkaan väitteiden totuudesta.

Lopulta keskustelijoiksi jäävät vain nuoret kiilusilmät ja eläkkeellä olevat kusimutterit, joilla on aikaa näyttöpäätteiden äärellä roikkumiseen.

Itse uskon, että bloggaamisen tähti on laskussa. Blogit toimivat julkaisukanavina niille, joiden hampaankoloihin oli patoutunut sanottavaa. Blogikirjoittamisella voidaan tietysti edelleen madaltaa julkaisemisen kynnystä.

Mutta kaikki alkaa olla jo sanottu. Olen itse pitänyt blogia vuodesta 2006 (alun perin tässä Blogspotissa, jossa pääblogini toimii edelleen) ja julkaissut kirjoituksistani kaksi kohtalaisen hyvin lukijansa tavoittanutta kirjaa. Nousipa ensimmäinen niistä jopa Suomalaisen Kirjakaupan nettimyyntilistan kärkeen ilmestymisviikollaan, ohi Sofi Oksasen ja Imbi Pajun yhteisjulkaisun.

Blogien aika on kuitenkin ohi. Maailmassa tuskin voi tapahtua mitään, johon en olisi esimerkiksi itse ehtinyt ottaa kantaa noin 600:ssa kirjoituksessani.

Lehtikirjoittaminen on osa ihmisten kokemaa ahdistusta. Se on yritys hallita mielettömänä näyttäytyvää maailmaa. Olen perustellut omaa osallistumistani ja politiikan kommentaattoriksi ryhtymistäni sillä, että politiikka on tärkeä moraalifilosofian alue. Politiikan kautta tehdään suuria ihmisten arkielämään liittyviä ratkaisuja ja käytetään valtaa. Siksi politiikkaan pitää puuttua.

Melkein kaikkien blogien ongelma on, että ihmiset kirjoittavat nopeammin kuin ajattelevat. Asiaa revitään jyrkkiä arvotuksia sisältävistä aiheista, kuten lapsipornosta, pedofiliasta, perheväkivallasta, pahoinpitelyistä, sotasyyllisyydestä ja heteronaisten sekä heteromiesten (minua hämmästyttävästä mutta tavallaan ymmärrettävästä) sodasta. Niistäkö teidän todellisuutenne koostuu?

Kun julkisuuden tavoittelu yltyy, kieli ja asenteet kovenevat. Käyttöön otetaan entistä voimakkaampi efektikieli, joka muodostuu pelkistä impulsseista ja ärsykkeistä. Myös televisio on mediakilpailun keskellä valinnut saman: ihmisten viihtyessä netissä tv-kanavat koettavat naulita katsojat ruudun ääreen Big Brother -shown kaltaisilla ympärivuorokautisilla lähetyksillä, jotta naiset näkisivät kotoaan, kun komea mies menee suihkuun. Vai miten päin se oli?

Tämä on tirkistelijöiden ja puskista huutelijoiden luvattu maa, jossa ihmiset vaativat omaa ja toistensa päätä vadille kiljuen milloin ankarampien tuomioiden, milloin taas suuremman sananvapauden ja liberalismin puolesta. Puistattavaksi asian tekee ihmisille tyypillinen poliittisen vallan ahneus, jota lähestyvät vaalit saavat aikaan – ja joka johtanee arvoiltaan ja normeiltaan täysin keskiluokkaiseen kirjoitteluun.

Itse taidan siirtyä jälleen sähköisestä mediasta takaisin kirjallisuuden suuntaan. Painettu sana on siitä kivaa, että sen tuottaminen ja lukeminen perustuvat viipymiseen. Viipyminen taas tukee ajattelemista. Jos kaikki tekisivät samoin, kenenkään ei tarvitsisi lukea mitä tahansa paskaa.

Kokoomus taipuu kuin Uri Gellerin lusikka

Minulla on ongelma. Olette varmaan huomanneet, että olen vähentänyt bloggaamista. Se ei johdu Uuden Suomen blogipalstan formaatinvaihdoksesta, vaikka vanha olikin mielestäni graafisesti näyttävämpi – ja toimivampi myös sikäli, että systeemi hyväksyi html-kielellä tekstiin upotetut korostukset ja linkit.

Bloggaamisongelmani johtuu siitä, että Matti Vanhanen lopetti lähetyksen, eikä syksyyn ole ajoittunut yhtään merkittävää poliittista skandaalia. Vanhasen tilalle valittu moppitukkainen pääministeri ei ole saanut aikaan mitään. Vetävätkö lähestyvät vaalit politiikan tällä tavoin huurteeseen? Ilmeisesti hallitus ei enää jatka ohjelmansa toteuttamista, sillä ohjelmassa pysyminen ei tuota muuta kuin kannatuksen laskua.

Ainoa poliittinen uutinen on ollut energiaveropaketin avaaminen. Se taas osoittaa, että kokoomus taipuu kuin Uri Gellerin lusikka. Vihreille myönteinen päätös palkitsee heitä nyt tottelemattomuudesta, jota vihreät osoittivat kääntäessään selkänsä kokoomuksen ajamalle ydinvoimapäätökselle.

Kun kivihiilen verotus nousee ensi vuoden alussa suunniteltua enemmän suhteessa maakaasuun, se ei tuo etua muulle kuin venäläisenergialle lisäten Suomen riippuvuutta Venäjästä. Kivihiilen korvaaminen turpeella taas ei olisi perusteltua ainakaan ympäristösyillä, sillä turpeen päästöt ovat suuremmat kuin hiilen.

Pakkomielteenomainen hiilestä luopuminen ja kotimaiseen energiaan siirtyminen ovat johtamassa painajaiseen esimerkiksi Helsingin kaupungissa (muistattehan Martti Backmanin MOT-ohjelman ”Helsingin vihreä painajainen” 22.3.2010). Helsingissä on Euroopan ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat, joten sulkemista ei pidä aloittaa niistä.

Helsingin Sanomien selvityksessä puolestaan maalataan valheellinen kuva, jonka mukaan kansalaiset hyväksyvät energian hinnannousun, kunhan saavat vähäpäästöistä sähköä. Harhaanjohtava tutkimustulos on saatu, kun haastateltaville ei ole kerrottu kaikkia vaihtoehtoja. Ei ole kerrottu taustaksi esimerkiksi sitä, että energian kallistuminen ei rajoitu energia- ja kulutusveroihin, vaan kalliimpi vihersähkö pudottaa Helsingin Energian tuloutuksia kaupungille niin, että kunnallisveroon tulee tätä kautta äyrin, jopa kahden korotus. Tutkimusta tehtäessä tutkittaville ei ole kerrottu myöskään energian hinnannousun kerrannaisvaikutuksia yrityksiin ja työllisyyteen. Näin ei ole saatu totuudenmukaista kuvaa siitä, mitä ihmiset ajattelisivat, jos he tietäisivät kaikki tosiasiat.

Mitään uuttahan tässä ei kuitenkaan ole. Hoipertelua hoipertelun jatkoksi. Komedian eheyden vuoksi olisin halunnut Matti Vanhasen pysyvän pääministerinä. Näin show olisi saanut jatkua. Tulisipa nyt edes jokin kunnon poliittinen aihe. Ja kyllähän varmaan aika pian tuleekin.

No, eivät asiat ole yhdestä henkilöstä kiinni. Olen ollut koko kesän poikkeuksellisen kiireinen. Esimerkiksi pyöräilin kesän aikana 4 000 kilometriä. Auton mittarissa se ei ole paljoa, mutta ei ole pelkoa, että kettinki heti loppuu, jos polkupyörällä lähtee ajamaan. Älköön siis kukaan tulko sanomaan, etten suosi ekologisia liikennemuotoja. Huippunopeudeksikin tuli mittarista näkyvä 60,10 kilometriä tunnissa, vaikka nollasta sataan ajoneuvoni kiihtyy tietysti hitaammin kuin autoilijan henkilövaaka.





Myös vihreiden Ville Niinistö voisi elää niin kuin opettaa, eikä opettaa muita elämään toisella tavoin kuin itse toimii. Jokaviikkoisten Tukholman-lentojensa asemasta hän voisi matkustaa jollakin ekologisemmalla kulkuneuvolla, vaikka länsimetro ei Tukholmaan asti vielä jatkukaan.

En siis vastusta ekologisia toimintatapoja ollenkaan. Kyse on vain siitä, että Suomi on pimeä ja kylmää maa, jossa on syytä säästää oikeissa kohteissa.

Uituakin tuli kesän aikana kilometri päivässä, yhteensä melkein Turusta Ahvenanmaalle. Voisin ehkä haastaa maratoonari Alexander Stubbin teräsmieskilpailuun, tosin pienellä riskillä, sillä ulkoministeri on minua nuorempi mies.

Neljä tuhatta kilometriä fillarilla on joka tapauksessa vain kymmenen prosenttia maapallon ympärysmitasta. Miten pieneksi sitä ihminen itsensä tunteekaan! Tämän kesän ajot alkavat olla syyssateiden saapuessa ajeltu, ja tulee aika siirtyä sisätiloihin pyöräilemään. Ehkä pääsen jossain vaiheessa puuttumaan jälleen myös politiikkaan.

Blogini nyt myös Uudessa Suomessa

Kun tarpeeksi monta kertaa purat ja kokoat jonkin esineen, sinulla on niitä ennen pitkää kaksi.

Olen pitänyt blogia vuodesta 2006, ja kirjoituksia on kertynyt viitisen sataa. Kuten muutamat ovat jo huomanneetkin, osa teksteistäni ilmestyy jatkossa myös verkkolehti Uuden Suomen kolumneina, linkki tässä. Pääblogini pysyy edelleen tässä osoitteessa.

Vastauksia

Alkuvuotta on vaivannut uutispula, eduskunta on lomalla eikä Suomessa ole tapahtunut juuri mitään. Paitsi Jyväskylässä, jossa kolme miestä ehti jo kuolla romaniperheiden ammuskelussa. Näin siis Suomessa, jossa ”miehet rutiininomaisesti tappavat ja hakkaavat naisia”, siis ainakin Helsingin Sanomien feministien mukaan. Ihme muuten, että tappelut syntyvät naisista itsestään ja uhreina näyttävätkin olevan miehet.

Koska mitään poliittista kommentoitavaa ei tällä hetkellä ole, vaan asioita (kuten Lex Thorsia ja Lex Nokiaa) valmistellaan syvinä virtaavien vesien sameudessa, otan tehtäväkseni puhua itsestäni. Muutamat kirjoittajat ovat arvioineet ajatuksiani maahanmuuttokriittisten internetsivustolla, Hommafoorumilla, jota onkin ilo seurata, sillä – amiraali Juhani Kaskealan eräässä toisessa yhteydessä esittämää lausetta lainatakseni – ”homma näyttää vielä toimivan erinomaisesti”!


”Halla-aholaiset” ja ”hankamäkeläiset”

Nimimerkki ”Pöllämystynyt”, joka määrittelee itsensä ”punavihreäksi monikultturismin kriitikoksi”, kirjoittaa Hommafoorumilla muun muassa näin:

”Halla-ahon vieraskirjassa Hankamäki on ollut esillä, esimerkiksi siellä on ollut keskustelua siitä, onko joku pikemminkin ’hankamäkeläinen’ vai ’halla-aholainen’. Halla-ahossa ja Hankamäessä on merkittäviä eroja, Hankamäellä on tavallaan kapeampi ja teoreettisempi näkökulma maahanmuuttokysymyksiin, Halla-aholla taas erittäin laaja ja usein käytännönläheinen.”

Havainnot pitänevät paikkaansa sikäli, että Halla-aho kommentoi kirjoituksissaan melkein kaikkia mediassa esitettyjä uutisia ja mielipiteitä, jotka vähänkin liittyvät maahanmuuttoon. Toisaalta Halla-aho on yhden asian liike. Minulla on maahanmuuttokantoja vähemmän, sillä maahanmuuttokritiikki on vain yksi osa filosofiaani ja liittyy arvosteluun, jota olen kohdistanut kansallisvaltioiden repimistä kohtaan. Perimmältään alani on aika laaja: olen harjoittanut aatehistoriallista ideologiakritiikkiä pohtiessani, mikä rooli monikulttuurisuuden pyrkimyksillä on yleispolitiikan osana.

Tästä on esimerkkinä tulkintani, jonka mukaan elämme samantyyppistä globalisaation aikakautta kuin juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Erona on se, että tuolloin monikulttuurisuus ja maahanmuutto olivat modernisoitumisen tahattomia sivuseurauksia. Sen sijaan nyt monikulttuurisuutta koetetaan tuottaa tavoitteellisesti. Kenties näin on siksi, että se saataisiin näyttämään halutulta, vaikka sitä toivookin vain halvasta työvoimasta kiinnostunut kapitalismi.

Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kritiikkini perustuu siis filosofiseen yhteiskuntateoriaan. En pitäydy pelkkään konkretiaan, koska haluan perustella näkemykseni yleisfilosofisilla argumenteilla. Haluan myös välttää kiistelyä lillukanvarsista, joiden poimintaan poliittinen valta haluaisi keskustelun ajaa peittääkseen taustalla olevat perusarvot. Mutta hyvä, että Halla-aho pitää esillä asian käytännöllisiä puolia. Ne ovat tärkeitä, ja niissä asiat konkretisoituvat.

Blogikommentaattorin sekin huomio pitää paikkansa, että olen käsitellyt myös useita muita asioita kuin maahanmuuttoa. Olen kritisoinut muun muassa sensuuria (varsinkin verkkosensuuria) ja seksuaalisuuteen liittyviä ajojahteja. Lisäksi minulla on työvoimapoliittinen, sosiaalipoliittinen ja koulutuspoliittinen ohjelma.

Pahoittelen, että filosofina en voi keskittyä riittävästi yhden teeman ympärille. Tämä on kurjaa etenkin niiden lukijoiden kannalta, jotka etsivät tietoa ja lukevat blogeja tiettyjen aiheiden perusteella. Tässä suhteessa Halla-aholla ja minulla on sama ero kuin erikoisliikkeellä ja tavaratalolla. Yhdeltäkään osastoltani ei saa kaikkea mahdollista härpäkettä, mutta joka kerroksesta käteen löytyy aina jonkinlaista kassaraa.

Muitakin eroja minun ja Halla-ahon välillä on – tosin ne ovat pieniä. Esimerkiksi Halla-aho on filologi, minä filosofi, ja siinäkin on vain parin kirjaimen ero. Itse asun Punavuoressa ja Halla-aho Eirassa. Halla-aho on kaupunginvaltuutettu, jota minä en ole, ja lisäksi hän on suosittu, ja minä puolestani mietin, haluaisinko edes olla. Mutta tässä onkin aihe seuraavaan kysymykseen.


Julkisuus?

Nimimerkki kirjoittaa edelleen toisessa kannanotossaan, että

”Halla-aho ei ole sanomalehti, ja jos hänen tekstinsä olisi ollut kärjistämätöntä alusta asti, hän olisi samanlainen ’tuntemattomuus’ kuin Jukka Hankamäki. En ole nähnyt median noteeraavan Hankamäen maahanmuuttokritiikkiä, vaikka hänen johtopäätöksensä ovat synkät.”

Lisäksi kirjoittaja jatkaa näin:

”Vasta nyt, median armottoman lokaamiskampanjan aikana ja vastareaktiona siihen, on yleinen maahanmuuttokritiikki joutunut hiomaan poliittisesti korrektia ilmaisua. Tästä siis poikkeuksena esim. Hankamäki, joka on aina ilmaissut asiat poliittisesti korrektiin sävyyn, ja siksi jäänyt median huomiotta.”

Onkin huvittavaa, että tiedotusvälineille ei kelpaa perusteltu sanankäyttö, vaikka ne toisaalta vaativat sitä täyteen ääneen. Tieteenharjoittajana tiedän toki, että ”perustelujen” vaatimukset ovat niin tässä kuin tuossakin asiassa vain yrityksiä peittää suorat johtopäätökset. Mitä leveämmäksi ja syvemmäksi mielipiteiden kuilu repeää, sitä kovaäänisemmin vallanpitäjät vaativat ”asiallisuutta” – ihan vain ajaakseen kriitikot puolustelukannalle ja hallitakseen mediaa omilla kärjistyksillään. Tällainen tiedotustaistelu on leimannut nimenomaan maahanmuuttokeskustelua, kun kriitikot on yritetty leimata ”häiriköiksi”. Asiallisuus johtaa tällöin kansalaisia valtamedian toivomaan itsesensuuriin, ja kärjistäjiä syytetään ”rasismista”.

Se, että olen esittänyt kirjoituksilleni kaikenkattavat perustelut, on tietysti uskottava syy vaientamisyrityksiini. Sordiinon polkeminen ei tietenkään välttämättä johdu vain ajatusteni kurjasta vastaansanomattomuudesta vaan myös kyseisen tyylin tylsyydestä. Ihmiset eivät halua ”perusteltuja mielipiteitä”, vaan he haluavat tietää, mitä kukin oikeasti ajattelee ja edustaa – perusteluilla tai ilman. Eihän kiimaisia ihmisiäkään kiinnosta, miksi he haluavat seksiä, vaan se, että he haluavat!

Nähdäkseni Halla-ahon julkisuus on seuraus siitä, että hän politisoi näkemyksensä eli asettui ehdokkaaksi vaaleissa, mitä en ole itse toistaiseksi tehnyt. Asiantuntijajulkisuus on aina vaatimattomampaa kuin poliittinen julkisuus. Halla-ahon kannatus puolestaan on suora seuraus siitä, että hänen näkemyksillään oli erittäin paljon niin sanottua hiljaista kannatusta, joka realisoitui, kun löytyi sopiva ehdokas. Halla-ahon kirjoitukset ovat kärjistetympiä ja provosoivampia kuin omani, mutta myöskään omat tekstini eivät ole poliittisesti korrekteja.

Poliittinen korrektius on kontrapunktuaalinen käsite. Se merkitsee, että käsite sisältää oman vastakohtansa ja kumoaa oman väitesisältönsä. Ollessaan ”poliittisesti korrekteja” asiat ovatkin siis täysin väärin. Poliittiseen korrektiuteen liittyvät sensuuri ja peittely sekä kiertely ja kaartelu. Niitä olen kaikin voimin kiertänyt ja kaartanut. Mutta perustellusti olen asiani seinään naulannut, se on totta.

Muutamat ovat pohtineet, miksi en ole ollut median hampaissa. Yksi syy tuli lausutuksi jo edellä. Eräs nimimerkki arveli Helsingin Sanomien keskustelupalstalla syyksi sitä, että kuulun seksuaalivähemmistöön ja että minua sen vuoksi suojelee vähemmistötabu. Olisihan se kieltämättä kauheaa, jos johonkin vähemmistöön kuuluva ihminen paljastuisi monikulttuurisuuden ja maahanmuuton kriitikoksi. Se osoittaisi, että valtaväestön oma stereotyyppinen kuva maahanmuutosta luhistuisi ja osoittautuisi heidän omaksi tabukseen.

Mutta on myös korjattava eräs virhekäsitys: siitä, että kuulun erääseen kansalliseen vähemmistöön, ei tietenkään seuraa, että minun pitäisi kannattaa kaikenlaisia monikulttuurisuuden pyrkimyksiä. Tämä voisikin perustua vain yleisen suvaitsevuuden ideologiaan, joka on pohjimmiltaan epäjohdonmukainen. Todellisuudessa suvaitsemisen pitää olla valikoivaa, sillä emme voi yhtä aikaa kannattaa keskenään ristiriitaisia ajattelujärjestelmiä. Esimerkiksi homoseksuaalin ei ole järkevää tukea islamia, koska islam diskriminoi ja kriminalisoi seksuaalivähemmistöjä. Tämä on lähtökohta.

Näkemykseni pelottavat monia monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistäjiä, sillä ongelmallistan koko monikulttuurisuuden ideologian. Voidaan sanoa, että vakuuttavin argumentti maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta kohtaan tulee juuri vähemmistöjen omalta taholta. Ja luonnollisesti siksi media haluaa pysyä meidän näkemyksistämme vaiti tai lavastaa ne marginaalisiksi, mikä myös helposti onnistuu. Olisi kuitenkin virhe olettaa, että arvostelen maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta omien intressieni pohjalta. – Ei. Kyllä minä katson tieteelliseen yleisnäkemykseen pyrkien, että ne eivät ole meidän poliittiselle järjestelmällemme hyväksi.

Entä sitten homoseksuaalisuuden tabu? Suojeleeko vai rasittaako se minua? Molemmilla näkemyksillä on kannattajansa verkkokeskusteluissa. Useimmiten sen on nähty suojelevan minua, kun on epäilty, että media ei uskalla käydä kimppuuni pelätessään joutuvansa arvostelemaan myös homoja, joihin nähden julkinen valta on yleensä noudattanut diplomaattista puhumisen tapaa. Luulen median pohtivan samaa: kannattaako pitää Hankamäki edelleen marginaalissa vai pyrkiäkö paistamaan hänet voissa? Näkemyksenihän olisivat vedettävissä helposti tilille missä tahansa lehdessä, josta voisi sitten lukea, että ”naiskammoinen nazihomo potee aiheetonta islamofobiaa”.

Vastaan, että homoseksuaalisuuden tabu suojelee minua, mutta suojellessaan se enemmänkin rasittaa minua, sillä se määrää näkemykseni kaavun alle. Ja mikäli julkinen sana alkaisi kärventää minua, sekin koituisi mielipiteilleni vahingoksi, sillä media päästäisi näkemyksistäni läpi vain ne, joiden kautta se voisi suodattaa minusta esiin itse haluamansa kuvan, sen, jossa ajatukseni leimattaisiin rasistisiksi, naisvihamielisiksi, äärioikeistolaisiksi, elitistisiksi, koviksi, kylmiksi ja suvaitsemattomiksi. Ja kaikki tämä vain sen tähden, että uhraan aikaani filosofian parhaiden ihanteiden (totuudellisuus, selkeys ja niin edelleen) toteuttamiseen. Yhtälö on siis kannaltani huono.


Minä olen heissä

Asiassa on myös pelkkää laskelmointia syvällisempi taso. Jussi Halla-aho soveltuu julkisen keskustelun kohteeksi siksi, että hän on valkoinen heteromies, jonka feministit ja monikulttuurisuuden kannattajat voivat projisoida kokonaan toiseksi, itselleen vieraaksi. Hänet voidaan ulkoistaa pois omasta minuudesta: kritiikin yksipuoliseksi kohteeksi, jota voidaan solvata. Koska minussa on paljon feministeille ja monikulttuuristeille itselleen tyypillistä ainesta, minua ei voida siirtää täysin toiseuteen, vaan ihmisten täytyy myöntää, että olen heissä itsessään. Kauttani he voisivat siis löytää itsestään eräänlaisen ”sisäisen Hankamäen” ja todeta filosofisen ajattelun velvoittavan myös heitä. Koska en ole kriitikoille selvärajainen kohde, tähtäintä on vaikeampi lukita minuun, ja ehkä näin selittyy se, miksi nautin vähäisempää julkisuutta ja yksin olemisen ylellisyyttä.

Toisaalta olen samasta syystä erittäin vaarallinen muun muassa feministeille ja maahanmuuton suosijoille. Asemani ja mielipiteeni nimittäin houkuttelevat heitä. Kuten aggressiot yleensä, myös heidän vihamielisyytensä minua kohtaan kertovat siitä, kuinka kovasti he haluaisivat olla minun asemassani ja minun kaltaisiani. Nämä punavihreät mimosat haluaisivat olla kuin minä itse: minun ajatuksillani ja mielipiteilläni varustettuina, penis ja pallit mukaan lukien.

Koska en kuulu täysin toiseuteen vaan sisällyn myös heihin itseensä, olen jo heissä sisällä. Juuri siksi heidän täytyisi kivittää minut pois itsestään. Ja samasta syystä olen heidän mielestään pahin: vaikeasti hallittava ja pois projisoitava. Kivitykseen ryhtymisen puolestaan ehkäisevät kaksi seikkaa: ensinnäkin monet joutuvat myöntämään näkemykseni oikeiksi, ja ehkä he kannattavatkin niitä, ja toiseksi on mahdotonta ajaa itsestä pois riivaajaa, joka on jo osa omaa itseä.

Mitä sitten tarkoittaa, että monilla on kiusaus myöntää ajatukseni oikeiksi? Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ollessani monikulttuurisuus- ja maahanmuuttokriittinen tavoitteeni ovat täsmälleen samat kuin heidän itsensä: haluan säilyttää maailmanrauhan sekä demokraattisen ja liberaalin yhteiskunnan – keinoni vain ovat toisenlaisia kuin heidän.

Kiisteltyyn asemaani liittyy vielä marttyyrisoiminen ja marttyyrin osa. Koska en ole (valmiiksi pyhänä miehenä) enää demonisoitavissa, en voi nauttia kansansuosiota. Monet ovat ajatelleet, että en ole naulittavissa ristille. Bingo. Mutta perusaksiooma ei pidä paikkaansa. Todellisuudessa olen kokenut kovia. Myös minut on lynkattu. Nettikirjoittajat eivät vain tiedä sitä. Tämä ei ole tapahtunut poliittisessa elämässä vaan tiedeyhteisössä, josta asiat eivät kulkeudu ulospäin yhtä helposti kuin politiikan kentiltä – näin on siitä huolimatta, että myöskään tiede ei ole pohjimmiltaan juuri muuta kuin politiikkaa.

Jussi Halla-aho on suhteellisen nuori tieteenharjoittaja. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 2006, kun taas itse väittelin jo toista kymmentä vuotta sitten, vuonna 1997. Hän ei ole ehtinyt nauttia tiedeyhteisön suvaitsevaisuudesta vielä niin täydesti ja ylenpalttisesti kuin itse olen. Kansi on kuitenkin naulattu päälleni yliopistolla varsin tehokkaasti, ja olen kirjoittanut aiheesta useissa yhteyksissä. Syyt johtuvat edellä selitetyistä seksuaalipoliittisista, tiedepoliittisista ja sosiodynaamisista yhtälöistä, ja kaava on ollut sama kuin se olisi ollut varsinaisen poliittisen toiminnankin sektorilla.

Hyökkääjinä ovat olleet a) niin sanotut analyyttiset systeemifilosofit (joista suurin osa on sosiaalidemokraatteja), b) postmodernistit (eli kommunistit ja vihreät) ja c) feministit, joille kaikille on kyllä lohjennut yliopistolta virkoja. Mutta voitteko kuvitella: koko akateemisen toimintani aikana minulle ei ole koskaan maksettu yliopiston kassasta ensimmäistäkään kuukausipalkkaa! Suurimmalle osalle ihmisistä ei ole tietenkään maksettu yliopistoista palkkaa, mutta suhteutettuna, suhteutettuna noiden ninninellien ja millamallojen omaan toimintaan ja raharalliin se ei voine olla ihan oikein. Koetan kuitenkin kestää, sillä ei Jeesuskaan palkannut itselleen asianajajaa, vaan kantoi ristinsä arvokkaasti.

Ajojahdit ja lynkkaaminen ovat tulleet siis osakseni muissa kuin poliittisissa yhteyksissä. Myös tässä on yksi minun ja Halla-ahon ero. Onkin aika kummallista, minkälaista helvettiä niin media, tiedeyhteisö kuin viranomaisvaltakin katsovat asiakseen tuottaa sinänsä lainkuuliaisille ihmisille. Mielestäni oli rikos käynnistää esitutkinta Jussi Halla-ahon kirjoituksista, sillä jo pelkkä uhanalaiseksi saattaminen vaikuttaa tieteenharjoittajien ja poliitikkojen artikulaatioresursseihin itsesensuuria lisäävästi. Sananvapautta ei pitäisi nähdä ylellisyytenä, jota täytyy tarkastella jonakin juridisena asiana, vaan täydellinen sananvapaus on niin tieteen kuin demokratiankin elintärkeä toteutumisen tapa.


Eroista

En ole kirjoittanut tätä kolumniani siksi, että rohkenisin verrata itseäni Eiran synkkään kreiviin. Asemani ja julkisuuteni ovat jotain muuta kuin hänen. Mutta tilitykseen minua houkuttelivat mediassa esitetyt vertailut. Bloggaajat ovat kenties oikeassa myös siinä, että kirjoitukseni ovat olleet aina perusteltuja. Niin ovat. Olen pitänyt kiinni siitä, että puhun vain asiaa, sillä tiedän, että kaikki muu johtaa viestinnän epäonnistumiseen aina, kun kyseessä on kiistanalainen aihe.

En ole valitettavasti koskaan tavannut Jussi Halla-ahoa. Sen sijaan muistan nähneeni hänet ohimennen kesällä Uimastadionin saunassa, jossa hän oli käymässä pienen tyttärensä kanssa. Ja sielläkin hän esitti huomautuksen: muistan hänen maininneen eräälle saunaan astuneelle maahanmuuttajalle, että uimahousut pitäisi jättää sääntöjen mukaisesti saunan ulkopuolelle, tai muutoin niistä erittyy kloorikaasua, joka tuo saunojan ulos keuhkot köhisten. (Myös minulla olivat uimahousut huomaamatta nyrkissäni, sillä kaupunki tuskin ostaisi minulle uusia, mikäli joku kävisi varastamassa ne lokerosta aivan niin kuin edellisetkin.) Hymyä huuleen.

Tämän maailman kaikki asiat

Tervetuloa kaksoispisteen tälle puolen. Aloitan uuden vuoden tekstillä, joka on eräänlainen post scriptum edelliseen kirjoitukseeni.

Vuosi alkoi lupaavasti varsinkin Ranskassa, jossa maahanmuuttajat polttivat yhdessä yössä - eivät suinkaan kymmentä tai sataa - vaan yli tuhat autoa! Ihme, ettei suomalaiselle medialle tule mieleen mitään kriittistä, kun se näistä asioista työkseen raportoi, ongelmien takana olevat etniset konfliktit tietysti pois sensuroiden.

Koska todellisuus ja media toistavat itseään suostumatta oppimaan keneltäkään mitään, olisi kenties viisasta lopettaa blogin pitäminen silloin, kun tärkeimmät asiasisällöt ovat tulleet sanotuiksi. En halua rasittaa lukijoitani kertailemalla jatkuvasti omia mielipiteitäni. Sitä paitsi olen ensisijaisesti kirjailija, ja asioiden filosofiseen ytimeen poraudun kirjoissani.

Olen kuitenkin päättänyt ratkaista asian hieman toisin ja julkaisen pääosan tähänastisista artikkeleistani lähiaikoina kirjan muodossa. Sen ohella jatkan myös verkkokolumnistina toimimista. Tarkemmat perustelut kerron keväällä ilmestyvässä teoksessani. Lisäksi kirjaan tulee mukaan koko joukko aiemmin julkaisemattomia kirjoituksia. Verkkokolumneja on tietenkin muokattu kokoelmaan paremmin sopiviksi, ja päällekkäisyyksiä on poistettu. Muutoin kirjoitukset poikkeavat alkuperäisistä lähinnä siinä, että suoralinkitykset on muutettu loppuviitteiksi.

Kirjassa on kaikkiaan kolme kerrosta: (1) ilmiötasolla asioita kommentoiva ja kantaa ottava taso, (2) tulkitseva taso, jolla pohditaan ilmiöiden merkityksiä laajemmin (esimerkiksi psykoanalyyttisesti) sekä (3) meta-analyyttinen ja diskurssianalyyttinen taso, jolla pohditaan, miten puheena olleista asioista, kuten maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta, feminismistä ja seksuaalisuuden vaarallistamisesta, on puhuttu mediassa.

Tekstin määrä on osoittautunut varsin massiiviseksi, mikä ei liene ihme, sillä kommentoinnin päälähde on ollut maamme suurin sanomalehti nimeltä Tämän maailman kaikki asiat. Lehden suosimia tendenssejä ovat olleet monikulttuurisuuden edistäminen, feminismi, yleinen seksuaalisuuden kauhistelu ja hallituksen linjan tukeminen (onpa se mikä tahansa, jotta yhteiskuntarauha säilyisi). Lehden linjaan kuuluvat myös yksityisautoilun puolesta puhuminen, sovinnaiseen yhteiskuntamoraaliin kannustaminen sekä kaikkien kysymysten kääntäminen vain normatiivisiksi tinkimisasioiksi (mikä epäilemättä puhuttelee pietistisen kansamme orjasielua).

Keskeisenä pyrkimyksenä on lisäksi ollut asumisen korkean hintatason pysyttäminen (jotta konsernin omistuksessa olevien kiinteistöjen arvo säilyisi). Lopulta lehden takana vaikuttava mediakonserni on ajanut myös sananvapauden rajoituksia ja sopimattomien mielipiteiden suodatusta, sillä nämä rajoitukset eivät ole toistaiseksi kohdelleet kaltoin suurten mediatalojen kaupallisia etuja, vaikka ne ovatkin kaventaneet yksityishenkilöiden vapauksia.

Tärkein syy ahdistukseen maassamme on sanomalehti nimeltä Tämän maailman kaikki asiat. Mutta myös muita suuria medioita voi kiittää älyllisen kirjallisuuden kuolemasta ja yhteiskunnallisen keskustelun halvaannuttamisesta. Eräs syy median tuottamaan Angstiin voi olla siinä, että tiedotuskulttuuristamme puuttuu kyky ja halu asioiden syvälliseen ymmärtämiseen. Niin lehdissä kuin kustantamojen ohjelmissakin on mahdotonta sanoa mitään, mikä ei ole kaupallisten tavoitteiden mukaista tai jollakin tavoin ”ajankohtaiseksi” tai ”trendikkääksi” miellettyä.

Kenellekään ei liene yllätys, että suomalainen media on henkisesti korruptoitunut. Esimerkiksi Tämän maailman kaikki asiat -lehden entinen päätoimittaja Reetta Meriläinen tunnusti olleensa taistolainen syntymäpäivähaastattelussaan 22.4.2000 (tosin asiaa katuen), ja lehden nykyinen pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield puolestaan löytyi äärivasemmistolaisen Toimittajaliiton jäsenlistalta, niin kuin moni muukin suurissa lehdissä ja sähköisessä mediassa nykyisin valtaa käyttävä toimittaja. Lehdessä viisitoista vuotta toiminut Martti Valkonen tilittää tätä historiaa muun muassa kotisivuillaan ja kirjassaan Journalismin salat, joka löytyy edellä mainitulta sivustolta.

Niin sanotun porvarillisen median linja ei poikkea paljoa Kansan Uutisten ja Tiedonantajan linjasta. Toimittajaliiton 60-lukulaisia tovereita on pilvin pimein suomalaisen valtamedian toimituksissa, aivan niin kuin korkeimmat valtioelimet on täytetty Demlan juristeilla. Koska nämä eivät ole koskaan ymmärtäneet sellaista asiaa kuin kansakunnan oma etu, ei ole mikään ihme, että suuri osa ihmisistä haluaa täystuuletuksen sekä toimituksiin että valtion virkoihin.

Tämän maailman kaikista asioista on vaikea saada otetta kommentoimalla Tämän maailman kaikki asiat -lehden verkkosivuilla vallitsevaa intressiryhmien kakofoniaa, joten parempi on kulkea tässäkin asiassa omia polkujaan. Viisaimmin tekisi ehkä se, joka laittaisi kyseisen tuutin omalta osaltaan kokonaan kiinni: poissa silmistä, poissa mielestä.

Kaksoispisteitä

Tänään on vuoden 2008 viimeinen päivä. Olen pitänyt blogiani yllä yli kahden vuoden ajan, ja kirjoituksia on kertynyt kolmisen sataa. Blogin pitäminen on ollut inspiroivaa, koska sen kautta on voinut sanoa nopeasti asioita, jotka painossa olisivat vanhentuneet. Verkkojulkaisemiseen verrattuna perinteinen julkaiseminen on alkanut muistuttaa purjelaivojen aikakaudelle tyypillistä kirjeenvaihdon käymistä: viestien lähettelyä kaukaisiin merten takaisiin maihin.

Sen sijaan netissä tekstit ilmestyvät reaaliaikaisesti eli silloin, kun asiat tapahtuvat ja niihin voi vielä vaikuttaa. Lisäksi kyseessä on kirjoittamisen laji, joka on luonut kokonaan uudenlaisen maailmasuhteen. Kun analysoitavina ovat olleet tuoreeltaan tapahtuneet arkipäivän asiat, maailman lähestyminen filosofisella kynällä on johtanut usein tuon suhteen kuumenemiseen.

Se, että nettijulkaisemista yritetään nykyään sensuroida, ei osoita, että paimennettavien ihmisten ajatuksissa olisi jotakin vikaa. Sen sijaan ilmiö kertoo tosiasiasta, että netin kautta esitetään tärkeitä ihmisten tajunnassa eläviä ajatuksia, jotka valtamedia ja viranomaiset ovat halunneet tukahduttaa. Näin ne ovat katsoneet tukevansa lähinnä Euroopan unionille suotuisan kehityksen päämääriä, toisin sanoen monikulttuurisuuden ja pakkokansainvälistämisen pyrkimyksiä.

Tiedotusvälineet ja poliitikot ovat nimittäneet missiotaan ”kansanvalistustehtäväksi” tai ”asennemuokkaukseksi” erotuksena leimaaviksi koetuista manipulaation ja propagandan käsitteistä. Ihmisten mielipide-erot valtaviestinten kanssa eivät kuitenkaan nykyaikana perustu siihen, että ihmiset olisivat jotenkin tietämättömiä tai tyhmiä niin, että ”valistusta” tarvittaisiin. Monet poliitikot ja tiedotusvälineet ovatkin tehneet sen erehdyksen, että ne ovat kuvitelleet kansalaisilla olevan ”vääriä mielipiteitä”.


Orwell on täällä

Media luo todellisuutta paljon enemmän kuin yleensä kuvitellaan. Valtamedian lehtiä seuratessani minusta on alkanut tuntua, että niiden jutut eivät puhu tästä todellisuudesta lainkaan – eivät ainakaan siitä, jossa minä elän. Varsinkin suurimpien päivälehtien painotukset ovat olleet kummallisia.

Oman blogin pitäminen ja muiden blogien lukeminen on merkinnyt minulle tutkimusretkeä suomalaiseen yhteiskuntaan. Yksittäisen ihmisen tekstit voivat internetissä saada laajankin yleisön, sillä yksityishenkilöiden ja suurten mediatalojen sivut ovat samalla viivalla. Osittain siksi myös päivälehtien sivuilla julkaistujen uutisten kommentoiminen on tarpeetonta. Kommenttien runsaus vain osoittaa, mikä rooli lehdellä on mediapelin vetäjänä ja standardien asettajana keskusteluille. Sitä paitsi minua eivät juurikaan kiinnosta ne uutiset, joita päivälehdistö ja sähköinenkin media suodattavat nähtäväksemme.

Mikä sitten on johtopäätökseni median tilasta? Se on seuraava: internet merkitsee paljon suurempaa poliittista kumousta kuin monikaan on vielä oivaltanut. Tämän kumouksen vaikutukset näkyvät paitsi tiedonkulun muutoksissa, erityisesti seurauksissa: uudenlaisen poliittisen tietoisuuden ja subjektiviteetin syntymisessä. Internetin tuottama poliittinen vapautuminen on ollut yhtä vaikuttavaa kuin Erich Frommin kuvailema ihmisten vapautuminen kirkon ja uskontojen pelosta.

Nyt ollaan vapautumassa poliittisen vallan ja viranomaisten harjoittamasta kansalaiskontrollista. Poliittinen valta ja hallinto joutuvat sopeutumaan tähän tilanteeseen hyväksymällä tosiasian, ettei harvainvaltana toteutettu edustuksellinen demokratia (ja sen mukaiset vaalit) olekaan demokratian tärkein toteutumisen tapa. Ne muodostavat lähinnä virallisformaalin keinon pitää yllä poliittista järjestystä, jonka sisällöksi on usein muodostunut vain kansalaisten kurittaminen.

Sen sijaan aidon kansanvallan toteutumisyhteys on jokapäiväinen toiminta, jonka perustana on internetissä tapahtuva vapaa tiedonkulku, sanankäyttö ja ihmisten kohtaaminen. Tämä merkitsee, että poliittisten vallanhaltijoiden ei pitäisi pyrkiä keksimään keinoja ”ongelmaksi” kokemansa ilmiön rajoittamiseen. Todellinen poliittinen valta on siirtynyt netissä toteutuvan ilmiön sisään. Internetissä tapahtuva mielipiteiden vaihto, kokoontuminen sekä poliittisen tahdon muotoutuminen ja päätöksenteko ovat tuo poliittinen valta itse. Juuri tämä on kaikkein vaikuttavinta demokratian toteuttamista ja poliittisen vallan käyttöä. Ne, jotka koettavat vastustaa sitä, tulevat vastustaneiksi perimmältään demokratiaa.

Johtopäätökseni on selvä. Kirjoitusteni teemat valaisevat asiaa, josta on muodostunut suomalaisen yhteiskunnan kipupiste: sananvapauteen. Minun ei tarvinne enää perustella, miksi näin on. Jos lukija oivaltaa asioiden laidan, kirjoitukseni ovat tehneet tehtävänsä. Sitä, että nyky-Suomessa eletään sensuurin aikaa, ei tarvitse erikseen todistella. Älymystö on reagoinut sananvapauden kahleista murtautumiseen innokkaasti ja ollut itse tuon vapauden kätilö. Sen sijaan poliittinen valta ja viranomaisvalta tekevät epäviisaasti, jos ne asettuvat tämän kehityksen jarruiksi.


Kiitokset lukijoille!

Tämä blogi koostuu enimmäkseen meta-analyyseista, joilla olen lähestynyt arkitodellisuuden tabuja. Olen siis tehnyt eräänlaista diskurssianalyysia median, viranomaisvallan ja poliitikkojen tavoista puhua kielletyiksi tuomituista asioista. Poliittista korrektiutta vastustaessani ja filosofista järjen käyttöä puolustaessani olen tietenkin lausunut johtopäätökseni myös asioista itsestään. Olen puhkonut muun muassa feminismiin, monikulttuurisuuden ideologiaan, sananvapauden rajoittamiseen, maahanmuuton jatkuvaan edistämiseen ja seksuaalisuuden vaarallistamiseen liittyviä ajatuskuplia. Teemani ovat samoja, joita olen käsitellyt kirjoissani, ja niissä esitän asioille yksityiskohtaisemmat perustelut. Käytettäessä kirjoituksiani lähteinä toivon viitattavan painettuihin teoksiin.

Olen saanut verkkokolumneistani palautetta ja paljon. Minulla on muutama sata aktiivista lukijaa, ja viestejä on tullut joidenkin kirjoitusten johdosta niin runsaasti, että niihin vastaamisesta tulisi helposti oma bloginsa. Niinpä en ole yleensä vastannut huomionosoituksiin. Tämä on tosin tuottanut minulle huonoa omaatuntoa, sillä palaute on ollut valtaosin kohteliaan kiittävää. Myös ”kielteinen” palaute on ollut myönteistä sikäli kuin se on auttanut minua asiakohtien täsmentämisessä. Olenkin ottanut kritiikin yleensä huomioon, vaikka muutoin olen ollut arvostelun kohteena kuin Neuvostoliitto tai jokin byrokraattinen viranomainen, joka ei reagoi kohtaamaansa kritiikkiin.

Asenteeni johtuu halustani välttää kinastelun kehään joutumista – sellaista, jonka uhriksi esimerkiksi Yhdysvallat on ajautunut antauduttuaan vastaamaan ”reaktioita” toivoneille. Samasta syystä en ole pitänyt myöskään blogini kommentointimahdollisuutta avoinna. Päätin yksinkertaisesti omistaa itselleni hieman tilaa media-avaruudessa. Jokainen on voinut luonnollisesti kirjoittaa näistä asioista omaan blogiinsa.

Ymmärrän toki, ettei mikään harmita kanssani periaatteellisesti eri mieltä olevia tahoja enempää kuin se, että he eivät pääse ääneen juuri minun tontillani. Katson kuitenkin noiden tahojen saaneen tarpeeksi huomiota jo valtamediassa niin, ettei minun tarvitse taata heille lisää julkisuutta omalla palstallani. Väittelyitä minua on ohjannut välttämään myös se, että tekstejäni lukemaan vaivautuneet ovat usein omasta aloitteestaan vaihtaneet alun perin epäluuloiset käsityksensä myönteisiksi perehdyttyään kirjoitusteni kokonaisuuteen.

Olen pidättäytynyt liiemmästä sananvaihdosta siksikin, että tähtäimessäni on ollut artikkeleiden ja kolumnien julkaiseminen – ei kirjeenvaihdon käyminen. En ole myöskään kovin sosiaalinen ihminen enkä mielelläni aseta näkemyksiäni kiisteltäviksi sen jälkeen, kun olen perustellusti päätynyt johonkin. Tämä ei merkitse, että en haluaisi kunnioittaa eri mieltä olevien näkemyksiä. Sen sijaan se tarkoittaa, että keskustelu ei hyödytä, jos kriitikolta itseltään puuttuu kaikki kunnioitus mielipiteiden esittäjää kohtaan tai keskustelun osapuolilla on täysin erilainen maailmankuva.

En ole myöskään minkään poliittisen puolueen edustaja enkä sen vuoksi ole valmis myötäilemään toisten ihmisten mielipiteitä vain entistä suuremman kannatuksen toivossa. Koska en ole poliitikko vaan filosofi, en myöskään katso olevani sellainen äänitorvi, jonka pitäisi tarttua syötteihin ja sitten edustaa itselleen kokonaan vieraita näkökantoja. En myöskään muuta mielipiteitäni vain taivuttelun periksi antamattomuuden vuoksi vaan enintään siksi, että näkemyksille löytyy järkiperäisiä syitä.

Valtaosa palautteesta on ollut joka tapauksessa myönteistä. Muutamat ovat linkittäneet sivuni omille kotisivuilleen tai blogeihinsa, vaikka en ole vastannut tuohonkaan ystävällisyyteen. Tämä johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin: en halua antaa kenellekään kuolemansuudelmaa omilla mielipiteilläni. Ja toiseksi: julkaisen sivuillani vain sellaista materiaalia, johon voin itse vaikuttaa, enkä halua mahdollisten arvostelijoideni väittävän, että minä olen vastuussa kaikesta siitä, mitä muut ovat sanoneet omissa julkaisuyhteyksissään. Linkkejä kirjoituksissani on ollut lähinnä tiedotusvälineiden julkaisemiin uutisiin ja tutkimuksiin.

Kiitän kaikkia lukemaan ja kirjoittamaan vaivautuneita. Te olette syy näiden tekstien olemassaoloon. Blogini lukijoiden määrä on päivä päivältä kasvanut. Tämän kehityksen voinee katkaista vain se, että valtamedia alkaa lopultakin korjata käsityksiään suhteessa arvostelemiini asioihin, luopuu omasta sensuuristaan ja itsesensuuristaan sekä panee päätepisteen sille puolueellisuudelle, jonka mukaisesti se kohtelee niin omia maskottejaan kuin suureksi ”yleisöksi” tuomitsemiaan ihmisiä.

Vuoden päättyminen ei ole tässä suhteessa piste vaan kaksoispiste. Nähdään vuodenvaihteen tuolla puolen!

Nettisolmujen sitomista

Sanoma Oy hankki hiljattain omistukseensa internetportaali Blogilista.fi:n, joka on Suomen ainoa yksityisiä blogeja listaava sivusto. Se voidaan mieltää blogien etsimisen ja löytymisen solmukohdaksi. Metasivuston kautta uusi omistaja pyrkinee kontrolloimaan, kenen blogeja luetaan ja kenen ei. Tosiasiassa konserni erehtyi. Blogilista.fi ei ole solmukohta. Solmut avautuvat hakukoneiden ja muiden kirjoittajien blogeista löytyvien linkkien kautta.

Helsingin Sanomia ei näytä miellyttävän, että blogien kautta läpi pääsee muutakin informaatiota kuin sen itsensä kaupittelemia uutisia, joissa kerrotaan, mitä saa, ei saa tai pitää tehdä: ketä syytetään kunnianloukkauksesta tai mielipiteen ilmaisemisesta, miten poliittista korrektiutta pitää toteuttaa ja että asuntojen hintojen nousu aina vain hidastuu ja hidastuu mutta ei koskaan taitu laskuun.

Hesari raportoi hälyttävän usein pelkkiä normatiivisia uutisia mutta sisältää hyvin vähän filosofista tulkintaa mistään. Vikaa on tietysti myös yhteiskunnassa, jota hallitsee juridinen diskurssi. Mutta se ei oikeuttaisi tekemään suurimmista medioista pelkkiä moralismin tuomioistuimia.

Koska ihmiset viestivät ja päättävät asioista blogeissaan ilman median suodatusta, Hesari uutisoi, että Suomen blogeista ”tulikin vain viihdesivustoja”. Sorry pojat, mutta aina on olemassa vaara, että kaikkia ihmisiä tuo valtamedian oma sovinnaisarvoilla pamputtaminen ei kiinnosta, ja niinpä monet ihmiset sanovat käsityksensä omilla foorumeillaan suoraan. Valtamedia ei ole koskaan puhunut minulle tärkeistä asioista oikeastaan mitään, enkä voikaan ymmärtää, missä todellisuudessa suurten lehtien tekijät oikein elävät.

Mikä yhteiskuntaa vaivaa?

Vuosi lähestyy loppuaan. Kuten tämän blogin lukijat ovat voineet huomata, olen käsitellyt useimmissa kirjoituksissani poliittista korrektiutta, sananvapautta, ihmisten tapoja loukkaantua sekä viranomaisvallan yrityksiä paimentaa kansalaisia heidän tavanomaisissa toimissaan. Käsittelytapani on ollut filosofinen ja kriittinen, ja aiheitani ovat olleet muun muassa globalisaation, internationalismin ja monikulttuurisuuden ongelmat.

Mistä näiden aiheiden valikoituminen todelliseksi sinfoniseksi teemaksi sitten oikein johtuu? En ole valinnut sen enempää aiheitani kuin tekemiäni johtopäätöksiäkään tavoitteellisesti. Yhteiskunnassamme kerta kaikkiaan vain puhutaan juuri näistä kysymyksistä hämmästyttävän paljon. Siksi ne ovat ilmeisen tärkeitä. Minä puolestani olen ottanut niihin kantaa vain reagoidakseni ja arvioidakseni tapahtumia sellaisella tavalla, joka on filosofeille ominainen. Johtopäätökset tehtyäni olen halunnut myös ohjata ihmisiä ajattelemaan asioista paremmin. Olen halunnut vääntää maailman takaisin paikoilleen.

Silti muutama peruskysymys on vastausta vailla. Miksi juuri nämä teemat puhuttavat ihmisiä mediassa: loukkaantuminen ja siihen vastaaminen, monikulttuurisuus, maahanmuutto ja suvaitsevaisuus, sananvapaus ja tieteen vapaus sekä tasa-arvo ja sillä politikoiminen? Immateriaaliset ihmisoikeudet puhuttavat enemmän kuin koskaan. Vaikka kyse on oikeuksista, niiden käsittelyä ei pitäisi aloittaa normatiivisella ja juridisella keskustelulla vaan filosofisella ja eettisellä analyysillä. Lait eivät voi tuottaa arvoja, vaan arvoista voidaan johdella lakeja. Jos menetellään päinvastoin, alkaa häntä heiluttaa koiraa. Siksi minulla on ollut filosofina paljon tehtävää, ja on edelleenkin.


Pahoinvoinnin syy: poliittinen korrektius

Filosofin tuntee siitä, että filosofi ei tarkastele asioita vain siltä kannalta, mikä on hyödyllistä tai haitallista tai laillista tai laitonta, vaan siltä kannalta, mikä on hyvää tai pahaa, ja mikä on oikein ja mikä väärin. Itse en halveksu mitään, paitsi valheellisuutta ja epätotuudellisuutta. Tässä mielessä poliittisen korrektiuden vaatiminen on ideologioista pahin.

Kommunistia ja kapitalistia voi vielä kunnioittaa, jos he ovat rehellisiä ja uskovat aatteisiinsa. Kumpikaan ideologia ei perimmältään myöskään käske ihmistä kieltämään itseään tai kannattamaan poliittista aatetta, jos ei itse usko siihen. Sen sijaan poliittinen korrektius vaatii ihmistä puhumaan vastoin todellisia ajatuksiaan eli valehtelemaan sekä itselleen että muille ihmisille. Tämän vuoksi se on kaikista aatteista vahingollisin.

Muutamat ovat tiedustelleet, miksi minua ei kutsuta puhumaan näistä kysymyksistä televisioon, vaikka olen asiantuntija ja olen myös kirjoittanut sekä puhunut niistä selkeästi. Vastaan heille, että kysykää asiaa televisiokanavien tuottajilta ja ohjelmapäälliköiltä. Toisaalta luotan painettuun sanaan ja internetiin ajatusteni välittäjänä, sillä kirjoitettuun tekstiin voi syventyä, ja siinä voi ilmaista asioita paremmin kuin nopeatempoisessa TV-puheessa.


Sosiaaliset suitset

Sain tänään myös peruskysymyksiä koskevan oivalluksen. Eikö yhteiskunnassamme muka puhuta tarpeeksi tunteista? Mediahan täyttyy nyt loukkaantumista, monikulttuurisuutta, tasa-arvoa, viharikoksiksi leimattuja mielipiteitä, työttömyyttä, rotuerottelua ja sanankäytön suitsimista koskevasta argumentaatiosta juuri siksi, että ihmisillä on niin paha olla.

Yhteiskuntaamme vaivaa pinnan alla kytevä henkisen sorron, kieltojen, rajoitusten, keskinäisen ymmärtämättömyyden sekä ajattelun tukahduttamisen pahoinvoiva tila. Se koostuu lähinnä viranomaisvallan asettamista sosiaalisista kuolaimista ja siitä näkymättömästä korruptoituneisuudesta, jonka ilmenemismuotona viranomaiset eivät suinkaan livauttele toisilleen paksuja setelitukkoja, kuten jossain Italiassa, vaan jonka merkkeinä ovat virkamieseliitin vaihtamat salaiset kädenpuristukset ja sosiaalinen pääoma.

Miksi sitten nimenomaan viranomaiset ovat niin epäilyttäviä ja epäluotettavia? Ennen valtiokapitalismin aikaa ihmiset saattoivat vielä luottaa siihen, että viranomaisvalta pyrkii takaamaan ensisijaisesti omien kansalaistensa hyvinvoinnin. Sen sijaan valtiokapitalismilla tarkoitetaan nykyistä ilmiötä, jonka vallitessa viranomaisvalta yrittää taata parhaat edellytykset globalisaatiolle ja toivoo, että sivuseurauksena toteutuisi myös yhteiskunnan etu.

Tämä merkitsee, että kansalaiset eivät koe voivansa ohjata yhteiskuntaa politiikan kautta, vaan julkinen valta nähdään ihmisille vieraiden tavoitteiden edistäjänä. Kun ihmisiltä puuttuu kokemus omasta vaikutusvallasta ja kyvystä säädellä poliittisin keinoin omaa elämäänsä, seurauksena on samanlaisia kurjuuden kokemuksia, jotka leimaavat kaikkia itsenäisyyden, subjektiviteetin ja itsemääräämisoikeuden menetyksiä.

Edellä mainittujen asioiden kritisoiminen puolestaan on tehty vaikeaksi sananvapauden kahlitsemisen kautta. Se, miksi Suomi pölisee enemmän kuin koskaan nimenomaan sananvapaudesta, johtuu siitä, että sananvapaus on internetin aiheuttaman tilapäisen kahleiden murtamisen vuoksi enemmän uhattuna kuin milloinkaan aiemmin sitten sensuuriajan. Juuri siksi suomalaiset voivat pahoin, ja totuuden ja epätotuuden välinen kärpäslätkäsota jatkuu.

Uudesta Suomesta

Vuonna 1847 perustettu Uusi Suomi aloittaa ilmestymisen verkkolehtenä lähes kuudentoista vuoden keskeytymisen jälkeen. Uuden Suomen kalevalainen logo, jonka Niklas Herlin osti Alma Medialta, antaisi odottaa, että lehden henkiin herättäminen internetissä rikastuttaisi kulttuurielämäämme jollain kansalliseen identiteettiin, kuten kieleen, kirjallisuuteen, taiteisiin tai jopa runouteen liittyvällä tavalla. Mutta käykö näin?

Vastauksia kysymykseen voi lukea ensinnäkin omistajien ja päällysmiesten kannanotoista. Herlin on todennut useammassakin haastattelussa, että lehden tekoon halutaan erityisesti myös naiskirjoittajia ja eri ikäluokkien edustajia ja että maahanmuuttajakolumnistikin on haussa. Käytännössä nämä hyvät aikeet tarkoittavat, että lehdestä uhkaa tulla Metro-ilmaisjakelulehden kaltainen aviisi, joka koettaa miellyttää keskiluokkaa ja jota lopulta hallitsevat feministien, monikultturistien ja keskiluokkaisen moralismin äänet.

Syynä moiseen orientaatioon on tietenkin lukijoiden eli mainosrahan tavoittelu. Helsingin Sanomien eilisessä haastattelussa monimiljonääri varmisteli, ettei lehdessä julkaistaisi ainakaan mitään sellaista, joka tekisi siitä ”ääri-isänmaallisten” ihmisten äänitorven. Ei ihme, että asia päätyi Hesariin, sillä Helsingin Sanomat on tunnettu ”kansallismielisinä” pitämiensä kirjoittajien hiljentämisestä ja monikulttuurisuuden edustamisesta, ja siksi uusi vaihtoehto voidaan kokea Hesarissa haastajana.

Mutta kuinkahan pelottavaa tuo maltillisten kansallismielisten ajatusten esille pääseminen loppujen lopuksi olisi – ja miksi? Päätoimittaja Markku Huusko on joka tapauksessa kuvaillut uutta Uutta Suomea ”isänmaalliseksi verkkolehdeksi” julkaisun omilla sivuilla, joten Hesarin esille nostama näkökohta saattaa ilmentää huolta maan toistaiseksi suurimman lehden omasta roolista nettijulkaisemisen kentällä, jolla kaikki ovat lähtökohtaisesti samassa asemassa.

Epäilen Uuden Suomen menestymisen mahdollisuuksia resursseihin liittyvistä syistä. Lehden sisältö näyttää koostuvan pelkistä tietotoimistolta ostetuista uutisista, ja analyyttisyyttä koetetaan virittää linkittämällä lehden sivuja tiettyjen julkisuuden henkilöiden blogeihin. Eikö Jari Tervon kirjailijakuva ole kulahtanut jo tarpeeksi? Täytyykö hänen esittää itseään tälläkin foorumilla? Ja Jukka Relanderin viisaudet ovat samanlaisia kuin Tuomas Nevanlinnan: kyseessä on eräänlainen diskurssikone, joka sosiologisoi ammatikseen ja osoittaa siten, kuinka etevää punavihreä marxilainen yhteiskuntatiede muka on, kun se tulee yhä uudestaan nurkan takaa ja osoittaa, miten julkisuuden marakattina olostaan nauttiva pesukarhu pesee, linkoaa ja huuhtelee sekä nostaa lopputulokset narulle kuivumaan.

Tällaisessa kirjoittamisessa, jota aiemmin ovat harjoittaneet kaikenlaisten Abu-Hannojen kaltaiset tähtöset sekä Timo Airaksisen tapaiset lausuntoautomaatit, ongelmaksi muodostuu, että kyseessä on pelkkä itsen performoiminen. Se on oman itsen esittämistä ja mielipiteiden sekä asenteiden toistuvaa pukemista yhä uuteen kuosiin. Niitä lehdet näköjään haluavat kolumnisteiltaan ostaa ja asettaa näytteille lukijoiden viihdyttämiseksi.

Logiikka on, että ”kun meidän lehdessä kirjoittaa Se ja Se julkisuuden vieteriukko, jota pidetään yleisesti viisaana (onhan hän ollut televisiossakin), niin tässä on syytä ottaa lehti ja mielipiteet todesta”. Ongelmana on, ettei kyseisissä ajatuksissa ole sen enempää sisältöä kuin kenen tahansa perusjampan yleisissä asenteissa ja että juttujen ainoaksi uutiseksi tahtoo jäädä kirjoittaja itse.


Kapinallinen konserni?

Myös kustannusyhtiö Teos perustettiin Herlinin ja Hiidenheimojen rahoilla. Sen toiminta-ajatukseksi määriteltiin nollatuloksen tekeminen ja toiminta voittoa tavoittelemattomana kulttuuri-instituutiona. Mutta käytännössä julkaisulinja on ollut sellainen, että vain ne käsikirjoitukset ovat nähneet päivänvalon, joiden tekijöillä on rooli julkisessa sanassa (eli käytännössä sähköisen median valtavirrassa) tai joiden opusten voi odottaa tuovan firmalle rahaa. Tästä kertoo esimerkiksi Sauli Niinistön kirjan julkaiseminen Teoksen toimesta.

Herlin ja Hiidenheimo rakentavat näköjään kokonaista mediakonsernia, sillä Teoksen ja Uuden Suomen rinnalle he ostivat myös siivun Asko Kallosen äskettäin perustamasta Helsinki Music Company -nimisestä levy-yhtiöstä. On tietysti hyvä, että maahamme syntyy uusia kotimaisessa omistuksessa olevia viestintäyrityksiä, sillä suuri osa jo olemassa olevista on ajautunut ulkomaiseen omistukseen.

Uuden Suomen julkaisijoiden kunnianhimoisena toiveena on ilmeisesti tehdä tempauksellaan sanankäytön historiaa. Tosiasiassa siihen tarvittaisiin radikaalimpia otteita. Ne voisivat syntyä spontaaneista motiiveista, toisin sanoen asioista, joiden takana on jokin arvo ja joiden tuella kumotaan jotain valtaa. Tämä vahvistaa uskoani todellisen filosofian ja taiteen ikuiseen ulkopuolisuuteen, enkä pidä paljonkaan arvoisena sen tyyppistä kirjoittamista, joka vastaa näyttäytymistä trendibaareissa.

Lehden tekeminen on yleensäkin vapaan kirjoittamisen oman olemuksen vastaista. Siitä tulee melkein aina sanojen sovittamista toimituksen mielipiteisiin, lehden muihin juttuihin tai yleisöjen käsityksiin. Sinänsä on hyvä, että kehiin ilmestyy uusia vaihtoehtoja, sillä ne luovat tuota vapautta. Siksi en toivo käyvän niin, että Uuden Suomen verkkoversio tuokin omassa tuubissaan samaa tahnaa kuin ilmaisjakelulehdet Metro, Satanen, Lauttasaari-lehti tai Kamppi-Eira-lehti.

Hyvä lähtökohta voisi olla median valtavirran haastaminen, ja näin sanoessani en tarkoita vain kulttuuri- ja mielipidelehtinä esiintyviä kommunistilehtiä vaan vihervasemmistolaisin perustein toimivia suuria sanomalehtiä, joiden päätoimituksia hallitsevat 1970-luvun Toimittajaliiton edistykselliset tyypit. Saa nähdä kuinka käy, mutta tässä seurassa minulla on hyvät edellytykset saada lisää lukijoita tälle omalle, jo ennestäänkin varsin kolutulle palstalleni.

Elämää nettidissidenttinä

Nettidissidenttinä eli toisinajattelijana on sikäli mukavaa toimia, ettei tarvitse alistua sen enempää kustantajien harjoittamaan kontrolliin, painostukseen ja sananvapauden vartiointiin kuin lehtien toteuttamaan mielipiteiden ja asenteiden muokkaukseen. Voi sanoa, mitä haluaa.

Kustannuspoliittisista syistä vain harvat voivat sanoa, mitä haluavat. He puolestaan pyrkivät sovittamaan sanansa lukijoitaan miellyttäviksi samoista syistä kuin kustantajatkin eli taloudellisen voiton tai kansansuosion tavoittelemiseksi. Esimerkkejä siitä antavat tällä kertaa Sauli Niinistö ja Erkki Tuomioja. Molemmat ovat melkoisia narsisteja, mikä käy ilmi heidän julkisuutta kosiskelevista mielipiteistään. Jommankumman röyhtäistessä lehdistö siteeraa.

Niinistön kieli on yhtä pahoin solmussa kuin hänen nimismiehenkiharansa. Kun pahoittelee lasten kohtaloa tsunamikatastrofissa, kuten Niinistö uudessa kirjassaan Hiljaisten historia, on paikka iltapäivälehden lööpissä varma. (Kuka tahansa päiväkerhon täti voisi lausahtaa saman.) Pahinta populismia oli kuitenkin tekijänoikeuspalkkioiden lahjoittaminen kirkon diakoniarahastolle.

Rahaa ropisee varmaan paljonkin, sillä Hiljaisten historiassa osaansa tyytyväisen kansansielun vedet virtaavat syvinä samalla, kun kirjoittaja itse tunnustaa luopuvansa kaikesta vallasta. Kirja on kuitenkin liian moniaineksinen jopa poliitikon kirjoittamaksi, ja se koostuu pelkistä huomioista ilman sen kummempaa filosofista kokonaisnäkemystä.

Entä sitten Tuomioja? Kun Jyri Häkämies meni möläyttämään jotain sopimatonta USA:ssa, niin kyllä sitä nyt osataan olla eduskunnan puhekattilassa viisaana. Ei ole ketään tietoviisaampaa kuin Tuomioja – eikä ketään kompleksisempaa. Se alkoi jo porvarin pojan kääntymisellä vasemmistososialistiksi 1960-luvulla ja jatkuu demarimaisella ajatuslonkeroiden sovittamisella niin, että parhaiten tietäväksi osoittautuu aina Tuomioja itse. Hänellä on älykkäitten ihmisten ammattitauti: tosiasiat eivät paina mitään vaan poliittinen pragmatiikka ja retoriikka, jolla asioita yritetään selittää niin, että SDP voittaa.

Esimerkki: Kun kokoomus ja keskusta ovat nyt päättäneet lyhentää siviilipalvelusaikaa, päätös on Tuomiojan mielestä huono, koska keskusta ei ollut päätökseen valmis ollessaan SDP:n kanssa hallituksessa. Siksi se ei nyt kelpaa demareille, ja he näkevät siinä poliittista peliä. Tosiasia on, että keskustan haluttomuus lyhentää siviilipalvelusaikaa ei johtunut siitä, että se oli hallituksessa SDP:n kanssa, vaan siitä, että Puolustusvoimat ei suostunut aloitteeseen. Vasta kun komentaja otti asiaan myönteisen kannan, asiassa voitiin edetä.

Tuomioja kuitenkin esittää asian ikään kuin kyse olisi ollut yhteistyöhaluttomuudesta demarien kanssa. Nyt SDP ja Tuomioja varmaankin vastustavat siviilipalvelusajan lyhentämistä, kun se ei ole heidän oma aloitteensa.

Sama logiikka pätee muihinkin asiakysymyksiin. Niinpä suurin osa poliitikkojen ajasta kuluu sen todistelemiseen, miksi oma aloite on aina oikea, vieraan aloite väärä, toisen idea itsen esittämänä kannatettava ja oma aloite toisten esittämänä virheellinen. Hyvä pojat!

Vuosi bloginpitoa

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aloitin tekstieni julkaisemisen tällä palstalla. Kirjoituksia on kertynyt lähes sata. Kokemusteni mukaan blogin pitäminen on erinomainen tapa tehdä ajatuksiaan tunnetuiksi. Lupaukseni mukaisesti olen keskittynyt kommentoimaan politiikan ja kulttuurin ajankohtaisilmiöitä, ja perusteellisemmat analyysit säästän edelleenkin kirjoihini.


Pirates of Arabian

Vuoden 2004 tsunamikatastrofissa kuoli lähes sata kertaa enemmän ihmisiä kuin New Yorkin terrori-iskussa vuonna 2001, mutta tapauksen ympärillä ei vietetä yhtä näyttäviä rituaalisia muistojuhlia, sillä asiat sattuivat maailman takapihalla, Kaukoidässä, eikä niihin liittynyt poliittista merkitystä. Vaikka Amerikan pahuus on myös arvostelunsa ansainnut, säälin silti terrori-iskun uhreja ja tuomitsen teon täysin. Pidän sitä hälyttävänä merkkinä islamin irrationaalisuudesta ja despotiasta, ja katson, että liberaalin demokratian tukema länsimainen elämäntapa on edelleenkin se paras yhteiskunnallisen elämän malli.

New Yorkin World Trade Center oli omassa rationalistisessa selkeydessään ja puhdaslinjaisuudessaan kaunis rakennus. Sen sisääntuloaulan suippokaaret hyödynsivät arabialaisen arkkitehtuurin piirteitä. Islamistien pakkomielteinen viha kyseistä rakennusta kohtaan saattoi siten heijastella aggressiota, jota he tunsivat amerikkalaisia kohtaan havaittuaan omien symboliaiheidensa päätyneen kapitalismin ja vapaakaupan ornamenteiksi. Tosin vain jonkun sairaan terroristin mielessä voi syntyä sen tapaista vihamielisyyttä, ja vapaa maailmankauppa onkin perimmältään hyvä ja kaunis ajatus, joka tukee myös Lähi-idän maiden toimintaedellytyksiä.

Monissa arabimaissa al-Qaidan kannatus on useiden kymmenien prosenttien luokkaa, ja siksi syyskuun yhdestoista on todellinen häpeän päivä islamia väkivallan välineenä käyttäville. Minulle on tosin samantekevää, vaikka joku selittäisi, ettei väkivalta ei ole ”islamin olemuksen mukaista”, sillä itse en tarkastele uskontoa sisältä päin.

Filosofian näkökulmasta islam on poliittinen joukkoliike, jonka kautta käytetään valtaa. Ja se valta ei ole demokraattista vaan autoritaarista, ylhäältä johdettua valtaa, jolla ihmisoikeuksia poljetaan ja kansalaisia pidetään yksinkertaisuudessa. Niinpä islamin luonnetta pitää arvioida sen aikaansaamien käytännön seurausten perusteella. Ne seuraukset ovat olleet lohduttomia niin länsimaissa kuin Lähi-idässäkin.

Islamin ajatussisältöjen tulkinnat vaihtelevat vallitsevien poliittisten suhteiden mukaan muslimien omassa keskuudessa. Siten islam on politiikan väline siinä, missä kansalaismielipiteet yleensäkin.


Herätyskellot soimaan

Islam pyrkii järjestäytymään poliittiseksi liikkeeksi myös Suomessa. Järjestö kerää puolueen perustamiseen vaadittavia 5000 kannattajakorttia suomalaisen, muslimiksi kääntyneen puheenjohtajansa johdolla. Järjestön puuhamiehenä toimiva Abdullah Tammi on entiseltä ammatiltaan palomies, ja hänellä on vasemmistolainen ay-tausta. Psykologisesti tulkiten hän lienee joutunut niin sanotun Tukholma-syndrooman vangiksi ja samastunut islamisteihin. Palomiesten ammattikunnalle New Yorkin terrori-isku oli luonnollisesti suuri trauma.

Tukholma-syndroomalla tarkoitetaan uhrin hakeutumista puolustamaan alistajiaan suojellakseen itseään. Niin voi käydä esimerkiksi panttivanki- tai kaappaustilanteissa. Ehkäpä kyseisen suomalaisen kääntymys selittyy näin. Ainakin hän tulee noudattaneeksi Osama bin Ladenin kehotusta, jonka tämä suuntasi videoviestissään Yhdysvaltojen kansalaisille: ainoa keino lopettaa terrori on kääntyminen islaminuskoon.

Demokratiassa kuka tahansa voi tietenkin perustaa demokratian lopettamista ajavan puolueen. Aivan samaan tapaan monikulttuurista Suomea edistävät henkilöt tulevat sitoutuneiksi islamiin, joka ei itse hyväksy muita kulttuureita. Paradoksaalista on sekin, että Suomessa oleskelevat islamistit ovat paenneet lähtömaistaan juuri sitä kurjuutta, joka johtuu islamista, ja nyt he haluaisivat perustaa saman järjestelmän myös meidän oloihimme. Ainoa kannatettava piirre islamilaisen puolueen ohjelmassa on hanke vetää alkoholijuomat pois ruokakaupoista, vaikka se islamin omat käytännöt huomioon ottaen onkin kaksinaismoralistista. Suomessa puolue, joka ajaa alkoholin myynnin vähentämistä, on joka tapauksessa varma menestys.

Länsimaiden pahin vihollinen ei ole terrorismi sinänsä vaan hyväuskoisuus. Tämä on syytä pitää mielessä tehtäessä monikulttuurisuutta ja ulkomaalaispolitiikkaa koskevia ratkaisuja. Islamilaiset terroristit tappoivat ihmisiä paitsi Yhdysvalloissa, myös Espanjassa ja Britanniassa ja suunnittelivat sitä myös Saksassa. Myöskään muut sivistysmaat eivät ole tämän barbarian ulkopuolella. Terroristien lonkerot ulottuvat todennäköisesti myös Suomeen, jonka syrjäinen sijainti tarjoaa erinomaisen paikan piiloutumiseen. Se, että Mohammed Attan kuolemanilmoitus julkaistiin aikoinaan Helsingin Sanomissa, on tosiasia, jonka luulisi laittavan herätyskellot soimaan.

Katastrofin jälkeen kerrotut selviytymistarinat paljastavat, kuinka tärkeäksi ihmiset kokevat pelastuksen. Sillä puolestaan on metafyysistä ja vertauskuvallista merkitystä tässä matoisessa maailmassamme.