Kehitysmaiden ilmastoaneet ovat käänteistä kolonialismia

Ilmastopolitiikasta on tullut kohtuuton tulonsiirtomekanismi kehittyneiltä mailta kehitysmaille. YK:n massiiviset ilmastokokoukset ovat herättäjäkokouksia, joissa ilmastopastorit koettavat puristella kehittyneiltä mailta ilmastoaneita tehosteenaan uhkaus ilmaston lämpenemisestä.

Tosiasiassa pahimpia päästölähteitä ovat Kiinan ja Intian tapaiset takapajulat, ja juurisyynä ilmaston lämpenemiseen on niissä vallitseva väestöräjähdys, joka on ylittänyt planeettamme kestokyvyn.

YK pitää messutilaisuuksiaan tiheällä aikataululla, jotta ilmasto-Angstin lietsominen olisi jatkuvaa.

Kanadan Montrealissa pidetyssä ilmastokokouksessa kolmannes maapallon pinta-alasta määrättiin suojeltavaksi globaalia viherkommunismia toteuttaen, kansallista itsemääräämisoikeutta loukaten ja omaisuudensuojaa rikkoen (kirjoitin aiheesta täällä).

Vuoden 2022 ilmastokokous järjestettiin Egyptin Sharm el-Sheikhissä, jossa kehitysmaat riistivät EU:lta miljardien ilmastopaketin vedoten virheelliseen väitteeseen, että kehittyneet maat olisivat yhteisessä ja yleispätevässä vastuussa kehitysmaiden ympäristötuhoista (kirjoitin aiheesta täällä). Bakun vuoden 2024 ilmastokokous päättyi laihoin tuloksin.

Nyt kokoustetaan Brasilian Belémissä, jossa länsimailta aiotaan kiristää 1300 miljardia dollaria kehitysmaille. Viherfundamentalistit eivät luovu tavoitteestaan vaan koettavat keskittää huomion vain siihen, miten kyseinen kyniminen toteutetaan.

Suomessa ei sentään pilkota sademetsiä saunapuiksi, kuten Brasiliassa, ja täällä on noin 150 vuotta vanha tieteellisen metsänhoidon perinne, joten suomalaisia ei pitäisi neuvoa myöskään Brysselistä, jossa metsät ovat puistoja, eikä ahdistella ilmastonsuojelu- ja metsiensuojeludirektiiveillä. 

Kyseinen ekososialistinen kiilusilmäisyys on rituaalisen aggression muoto ja kostokolonialismin ilmaus eräitä siirtomaaimperialistisia länsimaita ja niiden museorasismia vastaan. Pahinta on, että kyseinen syyllistäminen kohdistetaan kaikkiin, myös viattomiin maihin, kuten Suomeen. 

Donald Trump teki aivan oikein sanoessaan Yhdysvallat (jo toisen kerran) irti Pariisin surkeasta ilmastosopimuksesta, jossa Kiinalle annettiin oikeus jatkaa ja lisätä hiilivoimaa aina vuoteen 2030 asti. Pariisissa 2015 myönnetyn edun Kiina käyttää hyväkseen samalla, kun hiilivoimaa ajetaan alas hyvän ilmastotehokkuuden maissa, muun muassa Suomessa. Hiilineutraaliuden tavoitteen Kiina on onnistunut työntämään kauas hallitsemattomaan tulevaisuuteen, vuoteen 2060.

Suomessa olivat Euroopan vähäpäästöisimmät hiilivoimalat, kunnes valtaosa niistä pantiin romuksi. Pääosa kylmän ja pimeän Suomen hiilivoimaloista tuotti sähkön lisäksi kaukolämpöä, toisin kuin esimerkiksi Saksan hiilivoimalat, jotka yleensä tuottavat pelkkää sähköä. Hyötysuhde Keski-Euroopan hiilivoimaloissa on huono, mutta silti Saksa edelleen korvaa ydinvoimaa hiilellä (ympäristöpolitiikan epäoikeudenmukaisuuksista ja epätasapainosta täällä ja täällä).

Suomi myös joutui maksamaan pahiten saastuttavien Puolan, Romanian ja Unkarin päästöistä, jotta kyseiset maat saatiin liittymään Pariisin ilmastosopimukseen ja vaikka kyseisten maiden hiilivoimalat tuottavat yksikköä kohti kolminkertaiset päästöt Suomen purettuihin hiilivoimaloihin verrattuina.

Vihreän siirtymän edistämisestä ei ole Suomelle hyötyä, kun utopistiset viherhankkeet vetäytyvät yksi toisensa jälkeen. Vihreän energian perässä maahamme tulossa olevat datakeskukset puolestaan uhkaavat syödä kohtuuhintaisen sähkön pois.

Ilmastotoimien keskittäminen länsimaihin on ylipäätään järjetöntä, koska hiilen käytön tehokkuus on länsimaissa kehitysmaita parempi. Länsimaissa ilmastoruuvin kiristäminen johtaa laskevan rajahyödyn lain toteutumiseen. Ympäristönormien pingottaminen tulee askel askeleelta aina vain kalliimmaksi. Sen sijaan kannattavinta olisi pakottaa kehitysmaat tekemään ilmastotoimensa itse, sillä noissa maissa teolliset investoinnit vähäpäästöisiin tuotannon tapoihin olisivat halvempia.

Länsimaiden syyllistämiseksi ja painostamiseksi näytetään jääkiekkomailan lapaa.

Vertailun vuoksi laitan tähän näkyville Helsingin yliopiston observatoriorakennuksen seinästä ottamani valokuvan, joka esittää maapallon lämpökäyrää pitemmältä ajalta. Planeettamme historiaan on mahtunut huomattavasti lämpimämpiä ja kylmempiä jaksoja, jotka perustuvat luonnon omiin ilmiöihin ja joihin ihmisellä ei ole ollut vaikutusta.

Helsingin yliopiston graafi maapallon lämpötilamuutoksista. Lainattu TekijänoikL 14 §:n puitteissa.

Nykyisinkin ihmisen vaikutus planeettamme ilmakehään on melko mitätöntä verrattuna esimerkiksi tulivuorten purkauksiin ja auringon säteilyn muutoksiin.

Helsingin yliopiston seinällä oleva lämpökäyrä sahaa maan kiertoradan muutosten tahdissa.

Kannattaa myös perehtyä Massaschusetts Institute of Technologyn professorin Richard Lidzenin tutkimuksiin, joilla hän on mitannut muun muassa sen lämmön määrää, jonka ilmakehä päästää lävitseen avaruuteen (aiheesta täällä). Luonto sinänsä on arvaamaton ja näyttää sopeutuvan myös ihmisen tekemiin muutoksiin.

Filosofian näkökulmasta ei ole mitään absoluuttista luonnontilaa, jota pitäisi suojella tai tavoitella, vaan myös ihmisen tekemät muutokset kuuluvat luontoon sikäli kuin ihminen on luonnonolento ja kuuluu luontoon.

Ihmisen vaikutuksista merkittävin on väestöräjähdys, jonka kehitysmaat ovat aiheuttaneet. Ihmisiä on kerta kaikkiaan liikaa, ja kehitysmaiden tukeminen vain pahentaa tilannetta mahdollistamalla väestönkasvun alueilla, jotka ovat väestönkasvultaan mustimpia ja taloudelliselta tilanteeltaan synkimpiä.

Esimerkiksi Afrikassa asuu tällä hetkellä noin 1,4 miljardia ihmistä, ja määrän on ennustettu kasvavan vuoteen 2060 mennessä 2,9 miljardiin ja vuoteen 2100 mennessä 4,3 miljardiin. Tämä on kestävän kehityksen kannalta vastuutonta ja täysin kestämätöntä.

Sir David Attenborough on oikeassa väitteessään, että ilman kehitysapua luonto hoitaisi ongelman, ja kehitysmaiden olisi itse pakotettava syntyvyytensä laskuun.

Ilmastotoimiin ei pidä sijoittaa enää yhtään länsimaista rahaa, ja ehtona kaikelle kehitysavulle pitäisi kehitysmaita vaatia sitoutumaan väestönsä vähentämiseen. 

---

Päivitys 23.11.2025: Medioiden ja kokoomuslaisen ympäristöministeri Sari Multalan mukaan Brasilian ilmastokokous päättyi vaisuin tuloksin, koska fossiilisten polttoaineiden käytön lopettamisesta ei päästy sopuun ja ”anti” oli ”riittämätön”. Oli onnekasta, että näin kävi tai tehtiin, koska kehitysmaat eivät ole osoittaneet aikeita fossiilisesta energiasta irtautumiseen eikä hiilivetyhin perustuvalle energiantuotannolle ole kattavaa ja korvaavaa vaihtoehtoa myöskään länsimaissa. Tulos oli siis tosiasioita tunnustava.

 

Aiheista aiemmin

Vihreät viisastelijat puhalluslampun nokassa ilmastokokouksiin

Suomen metsiä sosialisoidaan luonnonsuojelun verukkeella

Ilmastokokous konkurssilinjalla 

Ilmastonmuutos vastatuulessa 

Miten ilmastosota voitetaan? 

Uuden tiedon luonteesta 

Ihan hiilenä asioiden ytimessä – Vihreä siirtymä vie esiteolliseen aikaan

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous

Sähkösota ja sen ratkaisut – 6 keinoa

Vihreät saavat meret kiehumaan

Viherdiktaattorit ilmastonsuojelumatkalla Intiassa

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Karttapallot katollaan ja moraalikato Brysselissä

EU on tottunut kiertämään periaatteitaan ja yhteispäätösmenettelyään aina, kun on ollut tarpeen kerätä rahastoja ja tukipaketteja. Hangoittelevien maiden yli on kävelty monta kertaa ja useissa asioissa, kuten Unkarin ja Puolan tapauksista tiedetään.

Nyt kun EU:n olisi pitänyt käyttää Venäjän ulkomaille jäädytettyjä pankkivaroja Ukrainan tukemiseen, EU ei saanut aikaan päätöstä, jolla venäläisten varat olisi luovutettu Ukrainalle tai jolla niitä olisi käytetty Ukrainalle myönnettävien sotakorvauslainojen vakuuksina.

Hangoittelija oli tällä kerralla Belgia, jonka pääministeri Bart De Wever pelkäsi venäläisvarojen haltuunoton heikentävän ”luottamusta” rahalaitoksiin. Hän arveli Belgian joutuvan korvaamaan Euroclear-arvopaperilaitoksessaan olevat varat Venäjälle pakotteiden mahdollisesti poistuttua. Tietenkin hän myös kavahti Venäjän ulkoministeriön kaiuttimen Marija Zaharovan ”ikuiseksi” luonnehtimaa kostoa, vaikka länsimaat olisivat voineet yhdessä langettaa Venäjälle vastavuoroisen faaraon kirouksen.

Näin siis tilanteessa, jossa Venäjä on hyökännyt ystävällismieliseen naapurimaahan, ottanut laittomasti haltuunsa suuren määrän Ukrainan maa-alueita, tappanut ja vammauttanut aloittamassaan sodassa vähintään kuusinumeroisen määrän sotilaita ja siviilejä, aiheuttanut satojen miljardien eurojen aineelliset tuhot ja tehnyt tämän kaiken ilman minkäänlaista hyväksyttävää syytä, selitystä tai oikeutusta.

Vähintä, mitä EU voisi tehdä, olisi luovuttaa Venäjän ulkomailla olevat varat suoraan Ukrainan puolustussodan rahoittamiseen ja tappioiden kuittaamiseen, mihin ne eivät tosin läheskään riitä.

 

Roistovaltio Venäjällä on laskunsa maksamatta ja eräpäivä on mennyt

Venäjän väkivaltamässäyksissään piehtaroiva hallitus on omasta puolestaan ottanut oikeudettomasti haltuunsa länsimaisten yhtiöiden Venäjälle tekemiä sijoituksia ja tuotantolaitoksia.

Bryssel-vetoinen EU-päätöksenteko kituu jälleen kuin kumolleen käännetty kilpikonna. Tuloksettomuus antaa näyttöä siitä, että organisaatiot muuttuvat sitä tehottomammiksi mitä enemmän niissä on jäseniä, vähän niin kuin YK.

Moraalikato EU:ssa on mahtavaa, kun siellä ollaan huolissaan ihmisoikeusrikoksia ja brutaalia sotaa jatkavan venäläishallinnon säästöpossuista sekä suojellaan Putinin korruptoituneesta kädestä lähtöisin olevia sijoituksia, jotka nekin ovat usein rikoksilla tuotettuja.

Oligarkkien varoja on takavarikoitu rahanpesun vuoksi Kyproksella jo ennen Putinin hyökkäystä Ukrainaan, eikä asiassa nähty silloin ongelmaa.

Nähdäkseni rahoitusmarkkinoiden ei pitäisi olla huolissaan diktaattorien eikä sotarikollisten pankkiasiakkuuksista. Juuri he tuovat multaa pankkisalien lattioille ja ryvettävät luottamusta rahoitusmarkkinoihin siinä missä huumekauppiaat ja veritimanttien metsästäjätkin.

Länsimaiden pankki- ja rahajärjestelmissä olevia venäläisiä varoja suojellaan nyt helläkätisemmin kuin Sveitsin pankeissa olleita natsikultaharkkoja ja juutalaisten hammasimplantteja.

Vaikuttaa kuin pankit olisivat ”valtioita valtioissa” tai jopa niiden yläpuolella, kuten Illuminati 1700-luvulla tai Rothschildit 1800-luvulla, jolloin pankkiirit rikastuivat ostamalla sotaa käyvien valtioiden kovakorkoisia haltijavelkakirjoja. Euroopan valtiot kavahtavat nyt kajoamasta rahoituslaitoksiin, sillä valtiot ovat korviaan myöten veloissa ja pankeista riippuvaisia, vaikka toisaalta pankit toimivat valtioiden ehdoilla.

Tämän kaiken tapahtuessa Venäjä valtaa Ukrainaa päiväkoti päiväkodilta ja aiheuttaa koko maailmantaloudelle valtavat taloudelliset tappiot, joihin verrattuna Belgian Euroclear-järjestelmässä ja länsimaiden pankeissa olevat noin 200 miljardin euron venäläisvarat ovat rikka rokassa. Niiden käyttäminen Ukrainan hyväksi joko suoraan tai sotakorvauslainan vakuutena olisi oikein.

Venäjä ryösti toisessa maailmansodassa alueita myös Suomelta ja pakotti suomalaiset maksamaan 226,5 miljoonan kultadollarin arvoiset sotakorvaukset roistovaltio Neuvostoliitolle, jonka KGB-kasvatti Vladimir Putin vaatii edelleen, että suomalaisten pitäisi kiittää venäläisiä sortokausien ja brezhneviläisyyden ajan ystävällisyyksistä.

Venäjä itse tuli tuominneeksi ulkomailla olevat varansa menetetyiksi aloittaessaan hyökkäyksen Ukrainaan. Luultavasti Kremlissä ollaan yllättyneitä tavasta, jolla länsimaat suojelevat nyt Venäjän varallisuutta, vaikka Venäjällä on satojen miljardien sotalaskunsa maksamatta.

EU:n pitäisi aloittaa perintä heti ja laittaa laskut ulosottoon. Niin toimisi oikeusvaltio. Jos konfiskointi sattuisi koskemaan venäläisten yksityishenkilöiden varoja, kuten on käynyt laitettaessa oligarkkien luksusveneitä jäihin, pakotelistalla olevien tulisi osoittaa valituksensa Putinin toimistolle. Maksakoon Putin sotansa seuraukset omasta lompakostaan myös kansalleen.

Jos minä olisin Belgian pääministeri, toivottaisin Putinin ja hänen hallintonsa tervetulleeksi Belgian Haagiin ilman ajallista takarajaa. 

 

EU:n kankeus kääntää kustannukset kansalaistemme kukkarolle

EU on jälleen pahassa jamassa. Bidenin Ukrainalle myöntämät tukivarat loppuvat tuota pikaa, eikä uusia ole Trumpilta luvassa. Koska sodankäynti ei ole Trumpille poliittista taistelua oikeudenmukaisuudesta vaan pelkkää liiketoimintaa, hän vaatii EU:ta maksamaan Ukrainan asehankinnat Yhdysvalloista. Sen lisäksi EU-maita taivutellaan maksamaan Ukrainan juoksevat sotakustannukset, joita kertyy vähintään 50 miljardia euroa vuodessa.

Tämän katsotaan velvoittavan EU:ta jälleen uuteen tukipakettiin, joka kaadettaneen EU-valtioiden velkapiikkeihin.

Kertomustalouden kannalta on tietenkin harmillista, jos sota Ukrainassa ei jatku, sillä silloin Venäjä voittaa sen, eikä televisioon enää saada jännittävää ajankohtaisohjelmaa.

Toisaalta on harmillista, jos sota jatkuu, sillä se kalvaa myös länsimaita, kun aina vain uudet ja entistä raskaammat pakotepaketit osuvat myös länsimaiden omaan nilkkaan ja murentavat tahtotilaa täällä.

Demokraattisissa länsimaissa syntyy helpommin eripuraa kuin totalitaristisella Venäjällä, jossa kansaa pidetään herran nuhteessa, ja venäläiset kestävät pakotteet kuin satiaiset, jotka uhrinsa orvaskettä ravinnokseen nauttien löytävät tiensä synkimmänkin laakson läpi. 

Tilannetta pahentaa, että EU-mailla on surkeat maavoimat muiden muassa Saksan ja Ruotsin ajettua alas yleisen asevelvollisuuden, ja Ukrainan tukeminenkin koostuu lähinnä kaukovaikutteisten aseiden toimittamisesta. 

Entä onko Ukrainan rahoittaminen jatkossa mahdollista EU:n kulumattomista kukkaroista? 

Asioiden suhteellistamiseksi on syytä hieman muistella. Monilta on ehkä päässyt unohtumaan, että Euroopan komission varsinainen sankaritar sosiaalidemokraattinen komissaari Jutta Urpilainen löysi vuonna 2022 EU:n noin 2000 miljardin vuosibudjetista vaivattomasti 150 miljardia euroa Global Gateway -nimiseen kehitysmaiden investointipakettiin (aiheesta täällä).

Sillä summalla Ukraina pötkisi ja pyörittäisi sotatalouttaan kolme vuotta.

 

Kehitysmaiden kiittämättömyys EU:lle ja tuki Venäjälle

Minua joka tapauksessa vaivaa kehitysmaiden, kuten Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan, kiittämättömyys Eurooppaa ja Yhdysvaltoja kohtaan.

Nämä niin sanotut BRICS-maat (ja monet muut maat) ovat nauttineet länsimaiden avokätisyydestä ja täällä tuotetun kulttuurin sekä tekniikan hedelmistä, joita noissa maissa itsessään ei ole alun perin ollut. Esimerkiksi Etelä-Afrikka on maanosansa kehittyneimpiä valtioita nimenomaan taannoisen brittivaikutuksen ansiosta, jota ilman niin tiet, koulut kuin satamatkin olisivat edelleen rakentamatta.

Myös Kiina ja Intia ovat nostaneet talouttaan länsimaisen kysynnän, sijoitusten ja tuotantotekniikan ansiosta.

BRICS-maat ovat osoittaneet kiitollisuuttaan tukemalla Venäjän hyökkäystä Euroopan suuntaan. 

Joten voidaan hyvin pohtia, kuinka viisasta tuo kehitysmaiden tukeminen on ollut. Siitä ei ole saanut vastineeksi kuin vainoriidan kyllästämää katkeruutta ja moitteilla marinoituja kolonialismisyytöksiä, joilla kehitysmaat koettavat oikeuttaa jatkuvaa kerjuuta ja avustusten anelua.

Tuloksena on ollut myös viattomiin länsimaihin, kuten Suomeen, kohdistettuja muistutuksia siirtomaaimperialismista ja luokkakaunaista rotupolitikointia, jota käytetään länsimaihin kohdistettavan linnoittautumisen verukkeena, kun kehitysmaat kokoavat Venäjän kanssa mannerlaattoja Euroopan ja Pohjois-Amerikan maita vastaan.

Voidaan pohtia, kuinka oikealla tiellä ovat myöskään arabimaat. Yhdysvallat ja Euroopan maat ovat maksaneet kymmenien vuosien ajan dollareilla ja euroilla Iranin ja muiden Lähi-idän maiden öljystä ja tehneet sen reilusti.

Kiitokseksi tästä kaikesta Iran tukee nyt avoimesti Venäjää ja toimittaa sinne ohjuksia, drooneja ja muuta aseistusta.

Kannattaa miettiä, minne rahansa lähettää, mitä niillä ostaa ja keneltä. Brasilian ja Etelä-Afrikan laittaminen banaanien ja kahvin tuontikieltoon ei maksaisi Euroopan maille ja Yhdysvalloille muuta kuin vaivan, mutta sen sijasta länsimaat tukevat kyseisiä maita taloudellisilla avustuksilla.

 

Vertailukohta ilmastoinvestoinneista 

Päälle päätteeksi tuossa kansainvälisessä ryvetyksessä käytetään vielä ilmastopolitiikkaa, jota yhdistetään nykyään kaikkeen. Kukaan ei ole vielä kehittänyt ympäristöystävällisiä hävittäjiä tai ekologisia, energiataloudellisia ja vähäpäästöisiä panssarivaunuja, mutta muutoin niitä kyllä rakennellaan hihat palaen lisää.

Myös ilmastopolitiikasta kannattaa huomata sen kaikenkattava järjettömyys. Yhden muistutuksen tarjoaa se, että Kiinalle annettiin Pariisin surkeassa ja epäoikeudenmukaisessa ilmastosopimuksessa oikeus jatkaa ja lisätä hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti, vaikka toisaalla hiilivoimaloita on vaadittu kiinni. Niin on tehty myös Suomessa, jossa hitaasti tappavalla vihreällä ilmastopolitiikalla ollaan vetämässä jäihin Helsingin kaupungin kaukolämmön tuotanto ja koko talous.

Miten tämä liittyy Ukrainan sotaan ja sen rahoittamiseen? Siten, että oivallisen vertailukohdan Ukrainan tarvitsemille tuille voi löytää ilmastokokouksissa kehitysmaille jaelluista avustuksista ja lahjoitusten sekä myötäjäisten vuolaana valuvasta virrasta.

Esimerkiksi Egyptin ilmastokokouksessa vuonna 2022 löydettiin länsimaisten veronmaksajien kukkarosta miljardien varat köyhien maiden ilmastotoimien toteuttamiseen Suomen vihreän ilmastoministerin ja muiden kaukovarjostimen aaveiden kiitellessä.

Tuettavien kehitysmaiden joukossa ovat muiden muassa BRICS-maat, jotka puolestaan tukevat Venäjää sen hyökkäyksessä Ukrainaa ja muuta Eurooppaa vastaan.

Ingratitudo est merces mundi. 

---

Päivitys 19.12.2025: EU osoitti hajanaisuutensa ja voimattomuutensa taipumalla Belgian taipumattomuuteen Ukrainan rahoitusasiassa. Petteri Orpo hävisi äskettäin vaateensa EU-tukien saamiseksi droonimuurien rakentamiseen itärajalle, ja nyt hän hävisi vaateensa, että Ukrainan rahoittamiseen ei oteta yhteisvelkaa, vaan rahoitus katettaisiin Venäjän Belgiaan jäädytetyistä varoista.

Yhteisvelkaa siis joudutaan tekemään, eikä Venäjän varojen käyttö velan vakuutena auta, kun vakuus sinänsä ei ole takauskelpoinen. Venäjä on aiheuttanut hyökkäyssodallaan jäädytettyjä varoja olennaisesti suuremmat tuhot ja ryöstellyt Ukrainan alueita ja varallisuutta rosvoparonin tavoin, joten tuhojen kompensoiminen venäläisvaroista olisi oikein, mutta nyt Moskovassa iloitaan.

EU kippaa 150 miljardia euroa Afrikkaan – Demarikomissaari Urpilainen innostaa ja iloitsee

Euroopan unionin täysistuntoviikolla järjestettiin myös Afrikan unionin ja Euroopan unionin välinen huippukokous, jossa päätettiin ”Global Gateway -investointipaketista” Afrikan maille.

Paketin kautta eurooppalaisten veronmaksajien ja yritysten varoja päätettiin siirtää peräti 150 miljardia euroa afrikkalaisiin hankkeisiin seuraavien seitsemän vuoden aikana!

Summa on niin suuri, että se on ilmeisesti jäänyt valtavirtamedialta huomaamatta, ja sen sijasta on puhuttu rokotteista, joita EU jakelee Afrikkaan.

Tukipakettiin liittyvät varat eivät ole kehitysapua eivätkä lääketieteellistä apua, vaan niitä käytettäisiin ”digitaalisen siirtymän tukemiseen” ja ”ilmastonmuutoksen vastaisin toimiin”, toisin sanoen ne ovat kehitysapua näillä uusilla, jo puppulausegeneraattorista tutuksi tulleilla, nimillä.

Kokouksessa Suomea edusti pääministeri Sanna Marin (sd.) ja EU-komissaari Jutta Urpilainen (sd.), joka sanoi MTV3:n uutishaastattelussa 18.2.2022 kannattavansa kyseistä tulonsiirtoa Afrikan maille.

Hän lausui näin:

”Me halutaan, että afrikkalaiset nuoret pääsee kouluun, että afrikkalaiset nuoret pystyy työllistymään. Me pystytään tukemaan Afrikassa vihreää ja digitaalista siirtymää...”

Siihen, ketkä ”me” tuota rahojen roiskimista maailman takapihoille haluavat tai ketkä siihen Suomessa enää edes ”pystyvät”, Urpilainen ei vastannut.

Ollessaan huolissaan afrikkalaisten sähkönsaannista Urpilainen ei näytä piittaavan mitään suomalaisten ihmisten työllistymisestä eikä sähkölaskujen kaksinkertaistumisesta, josta kirjoitin täällä. 

Afrikan hyväksi siirrettävä summa on huikea: noin kolme kertaa Suomen vuotuisen valtionbudjetin kokoinen. Suomen valtionbudjetissa puolestaan on miljardien eurojen alijäämä.

Afrikan investointipaketilla aiotaan kuitenkin rokottaa EU-maiden veronmaksajia tavalla, joka voi vain lisätä ”rokotevastaisuutta” täällä. Afrikkaan investoimalla siirretään myös työpaikkoja Euroopasta Afrikkaan.

Afrikan tukipaketti on valtava jopa verrattuna EU:n hiljattain perustamaan koronarahastoon, johon varat otettiin kansallisvaltioiden budjeteista oikeusvaltioperiaatteita rikkoen. Myös EU:n ilmastopoliittiseen sosiaalirahastoon Suomelta aiotaan kyniä vielä yli 800 miljoonaa euroa.

EU:n Afrikka-hanke antaa näyttöä unionin muuttumisesta liittovaltioksi ja tulojensiirtounioksi, ja peruskirjan mukainen kansallisvaltioiden oikeus päättää verovarojensa käytöstä itsenäisesti ollaan mitätöimässä.

”Tilapäisten” ja ”kertaluonteisten” rahastojen lypsämisestä on tullut kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja suvereniteettia loukkaava yleiskäytäntö, josta kirjoitin täällä.

Kaikki varmasti muistavat, että demarien Jutta Urpilainen oli valtiovarainministerinä, kun Suomi suostui muiden EU-maiden mukana rahoittamaan konkurssin partaalla olevaa Kreikan valtiota, johon Suomella on kaiken kaikkiaan varoja kiinnitettynä nyt noin 20 miljardin arvosta.

Ne rahat jäivät Suomelle annetuista vakuuksista huolimatta ikuisesti sille tielleen, kuten myös Portugalille annetut tuet.

Sen jälkeen EU on kiskonut jäsenmailtaan varoja väliaikaisten ja pysyvien vakausvälineiden luomiseksi sekä koronavahingoista toipumiseksi. Kaikissa yhteyksissä suomalaiset on pakotettu nettomaksajiksi, myös EU-jäsenmaksuja kannettaessa.

Näin on käynyt taksonomia-asetuksen soveltamisessa ja käy ilmastopoliittisessa sosiaalirahastossakin, joista kirjoitin täällä ja täällä.

Kyseinen politiikka on sosiaalidemokraattisen universalismin mukaista. Se ei lopu, sillä taustalla vaikuttaa ikuinen syytös eurooppalaisten ihmisten velasta kolonialismin aikakaudella kärsineille Afrikan maille ja muille meitä muka köyhemmille valtioille.

Ammoisten aikojen asioilla ei ole kuitenkaan mitään velvoittavaa syy-yhteyttä nykyajan eurooppalaisten ihmisten elämään. Siirtomaa-ajan tapahtumat eivät velvoita millään tavoin meidän aikamme suomalaisia ihmisiä, ja aina olisi muistettava, että länsimaiden vaikutukset olivat jo siirtomaaimperialismin aikakaudella Afrikalle suurelta osin myönteisiä.

Afrikan valtioista paras elintaso on niissä maissa, joissa länsimaiden kulttuurivaikutus oli voimakkainta, kuten Egyptissä ja Etelä-Afrikassa. Siirtomaahallinnot rakensivat Afrikkaan teitä, satamia, siltoja, kouluja sekä muuta infrastruktuuria, joka ilman eurooppalaisia olisi edelleen rakentamatta.

On tavallaan ironista, että siirtomaamaapolitiikkaa jatketaan edelleen lahjoitusten ja hyväntekeväisyyden muodossa, sillä myös sitä voidaan pitää eräänlaisena ylenkatsellisuutena, joka estää kehittyviä maita nousemasta omille jaloilleen.

Kaarnalaivatelakoiden tukipaketeilla ja koodaribusseilla tehdään ratkaisuja, jotka ovat huomispäivän ongelmia ja jotka löydätte reikinä rahapussistanne.

Olen varma, että Jutta Urpilainen saa vielä ylpeillä lastenlastensa edessä siitä tavasta, jolla hän on taistellut afrikkalaisten ihmisten hyvinvoinnin puolesta!

Suomessa istuva vihervasemmistolainen hallitus aikoo rahoittaa työttömyydestä ja varattomuudesta kärsivän kansamme työllistämisohjelman velanotolla samanaikaisesti, kun EU:n kansainvälisistä kumppanuuksista vastaava komissaari Urpilainen suunnittelee Suomelle lisälaskua yhdessä komission puheenjohtajan, kristillisdemokraattisen paronitar Ursula von der Leyenin, kanssa.

Euroopan unionin federalistipoliitikot pelaavat suomalaisten ihmisten rahat Brysselin kasinolla. Sitten he pukeutuvat Alexander Stubbin, Jyrki Kataisen ja monien muiden tavoin EU:n tarjoamiin suojahaarniskoihin, joihin heitä ei ole vaaleilla valittu ja joissa he ovat kansanvaltaisen kontrollin ulkopuolella.

Kyseisenlaisen politikoinnin jatkuminen on yksi syy siihen, miksi kannatan Euroopan unionin typistämistä takaisin EEC:n tapaiseksi vapaakauppaliitoksi.

Turvallisuuspolitiikka puolestaan on erillinen politiikan osa-alueensa, ja se tulisi järjestää vain turvallisuuteen itseensä liittyvällä valtiosopimuksella, kuten NATOn jäsenyydellä. EU-jäsenyyden hintana ei tule olla EU:n tunkeutuminen kaikille suomalaisen sisäpolitiikan osa-alueille.

Aiheesta aiemmin:

Totuus EU:n elpymispaketista

Räksyttävä koira ei pelota vaan pelkää – Milloin tulee kuolemakapina?

EU ja vihervasemmisto sosialisoivat Suomen metsät

Kant ja koronapaketin kategorisuus

Lahkojen lapsipuhujat ja ilmastopolitiikan kauhukakarat tuhoavat Suomen talouden

Suomi 100 ja telefoni Afrikassa 

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset

EU romahtaa euroalueen repeytymiseen

Kun euro repeää

Turmiolliset takausvastuut

Suomi ei saa vajota Euroopan velkasuohon

Laivanupotusta eurooppalaisittain

Euroopan hulluuskierre on katkaistava

FT: euro repeää

Eikö kukaan voi meitä pelastaa?

Kreikkalaiset Prokrusteen EU-vuoteessa

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia

Valheiden vauhtipyörä ei elvytä taloutta

Kant: monikulttuurisuuskriittinen filosofi ajallemme

Suomalaisista ei saa tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä

Jos muistaa jotakin 1970- ja 1980-luvuista, tietää, mitä olivat happosateet. Tuolloin kasvoi tiedostava punk-sukupolvi, jonka maailmankatsomus oli musta, sillä jo alakouluissa lasten ja nuorten päähän taottiin, että Saksasta – tarkemmin sanoen Ruhrin teollisuusalueelta Länsi-Saksasta – tulee pahoja happosateita, jotka tuhoavat kaikki Suomen metsät.

Sen jälkeen paha Ronald Reagan räjäyttää päämme yläpuolella ydinpommin, ja kaikki ihmiset kuolevat, ja koko maailma tuhoutuu. Koska tuohon aikaan koetut uhat olivat absoluuttisia, eräänlaisia lekalla päähän taottuja totaaliuhkia, myös nuorisosta kasvoi hyvin periaatteellista.

Päiväkerhojen koleissa eteishalleissa lastentarhanopettajat rämpyttivät epävireistä pianoa ja lauloivat euforiseen tilaan antautuen, että ”harakalla kolme suurta munaa on”. Ja mikä pahinta, vaarilla on (kapitalismin merkiksi) saari. Kommarien mielestä se oli huolestuttavaa, sillä: ”Ai, ai, vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on.”

Kasvavien aikuisten mielipiteet eivät nykyisin poikkea kovin paljon noiden aikojen ajatuksista, sillä nykyäänkin ihmisiä ahdistellaan erilaisilla globaaleilla uhilla, joita tosin on aina ollut olemassa. Yleensä ne katoavat muutamassa vuodessa jälkiä jättämättä.

Omasta mielestäni nykyisten suvaitsevaisten asenteissa on paljon samaa kuin 1970-luvun kiilusilmäisten kommunistien näkemyksissä. Vain he kykenevät kilpailemaan hyvyydessä nykyisten maailmanparantajien kanssa, ja ovat usein samoja henkilöitäkin.

Tämän päivän megatrendi on käyttää sanaa megatrendi. Sellainen on myös ilmastonmuutoksesta vouhottaminen ja vihreällä anekaupalla ratsastaminen.

Jokaisena historiallisena ajanjaksona ihmiset kanavoivat eksistentiaalista olemassaolon Angstiaan erilaisten poliittisten huolten kautta. Ajassa taaksepäin katsellen ne näyttävät usein koomisilta, mitä ne eivät ole tietenkään olleet sisältä päin nähtyinä. Onhan menneisyys jo turvallisesti eletty, ja jokaista mennyttä nykyaikaa leimanneet epävarmuustekijät eivät enää varjosta nykyisyyttä. Sen sijaan nykyisyyteen liittyy aina omia uhkia.

Niinpä on paikallaan suhtautua tyynen rauhallisesti, kun joku tieteen ja politiikan rajapinnalla operoiva mittarimato tuo ihmeteltäväksemme raportteja, jotka aivan ehdottomasti näyttävät velvoittavan meitä tietynlaiseen käytökseen.

Eräs sellainen on YK:n alaisuudessa toimivan kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n erikoisraportti nimeltään Special Report on Global Warming of 1.5°C. Edellinen julkaistiin 2014, ja seuraava on odotettavissa 2022.

Raportin mukaan ilmasto on lämminnyt esiteolliselta ajalta yhdellä asteella, ja puolen asteen muutos on odotettavissa kasvihuonekaasujen vuoksi. Koska hiilidioksidi ja pienhiukkaset pysyvät ilmakehässä vuosikymmeniä, muutos ei ole käännettävissä eikä edes pysäytettävissä.

Ilmastosopimukset eivät auta tilanteessa, jossa väestö paisuu kolmannessa maailmassa ja kehitysmaat puskevat ilmakehään hiilen kaasuja täysin piittaamattomasti. Kiina avaa uusia hiilivoimaloita muutaman viikon välein.

Aktiivinen ilmastonmuokkaus taas ei onnistu hankkeen huonon hyötysuhteen ja energiaintensiivisyyden vuoksi.

Melkein kaikki alkavat ymmärtää, että ilmastopolitiikasta on tullut länsimaissa pelkkä retorinen veruke. Ilmaston lämpenemisestä muistuttaminen luo huolta, jonka odotetaan kaatuvan kannatuksena vihreiden puolueiden laariin ilman, että vihreän liikkeen tukemisesta olisi mitään todellista hyötyä ilmaston kannalta. Myös mielipideilmasto heikkenee, kun vihreät saavat valtaa, joka johtaa vain valtioiden johtamiseen vihreiden mimosoiden ja huvitteluliberaalien logiikalla, aivan kuten EU:ssa on käynyt.

Ilmastopolitiikassa esiintyy paljon retorista kannatuksen kalastelua, kun myös sinivihreä hallitus on käynyt autoilijoiden kimppuun (aiheesta täällä ja täällä). Suomalaisista ihmisistä ei pidä tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä.


Ilmastopolitiikassa tiivistyy länsimaiden vastuu ja kehitysmaiden vastuuttomuus

Tilastokeskuksen mukaan Suomi tuottaa maailman kasvihuonepäästöistä ainoastaan 0,175 prosenttia. Enää vain noin 15 prosenttia tulee EU:sta ja jo yli puolet kehitysmaista, joissa suurin päästöjen lähde on asuminen. Pelkkä ihmismäärän paisuminen ja olemassaolo siis luo ympäristötuhoja.

Brittiläinen naturalisti Sir David Attenborough kritisoi vuonna 2013 ruoka-avun antamista kehitysmaihin, piti kehitysmaiden auttamista ”sekopäisenä” ja peräänkuulutti keskustelua sekä toimenpiteitä väestönkasvun hillitsemiseksi.

Hänen mukaansa nälänhädät johtuvat siitä, että liian pienellä alueella on liikaa ihmisiä. Luonto on yrittänyt korjata asiaa, mutta ihmiset ovat kehitysmaita auttamalla pahentaneet tilannetta. Attenboroughin mukaan maapallo on menossa kohti katastrofia, mutta luonto tasapainottaisi tilanteen, jos ihmiset eivät tekisi mitään.

Luonnossa ei ole mitään luonnotonta, ja evoluutiossa on pyrkimys tasapainoon, mukautumiseen ja sopeutumiseen. Asia onkin aivan niin kuin Attenborough katsoo, mikäli asiaa ajatellaan luonnossa vallitsevien itsesäätelyjärjestelmien kannalta.

Suomi on pitkien etäisyyksien pimeä ja kylmä maa, jossa energiankulutus ja päästöt ovat perusteltuja olosuhteiden vuoksi.

Nykyinen ilmastomaksujärjestelmä kohtelee meitä epäoikeudenmukaisesti, sillä se ottaa huomioon lähinnä kokonaispäästöt tai päästöt henkilöä kohti. Niitä ei suhteuteta tuotannon tasoon eikä hyötysuhteeseen, ja näin ollen teollisen kulttuurimme hyvä ilmastosuhde jätetään huomiotta. Ei pohdita, mitä päästöillä saadaan aikaan.

Koska läntisissä ja pohjoisissa teollisuusmaissa ilmastollinen hyötysuhde on parempi kuin Aasian kehittyvissä maissa, tuotantoa ja työtä tulisi palauttaa täällä tehtäväksi. Lisäksi pitäisi siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jossa arvioitaisiin ympäristötehokkuuutta, ja päästöt suhteutettaisiin saavutettaviin hyötyihin.

Koska kehitysmaissa hyötysuhde on huono, työ ja tuotanto kannattaisi suorittaa länsimaissa.

Moraalifilosofisen aiheuttamisperiaatteen mukaan vastuu heikosta ilmastosuhteesta ja väestöräjähdyksestä kuuluu kehitysmaille itselleen. Esimerkiksi Kiina voisi maksaa ympäristön parannustoimet suoraan valtionkassastaan ilman, että meitä laskutetaan Kiinan ongelmista.

Ilmastosopimusten pohjana oleva nykyinen arviointijärjestelmä kohtelee kaltoin Suomen teollisuutta ja esimerkiksi lentoliikennettämme. Vaikka Finnairin päästöt ovatkin lukumääräisesti suuria, ovat ne matkustajaa ja kilometriä kohti laskettuina pieniä, sillä yhtiö lentää paljon pitkiä reittejä, ja koneiden energiatehokkuus on erinomainen.

Globaalisti ajatellen ilmastonmuutosta ei pitäisi pyrkiä hillitsemään tappamalla suomalaista teollisuutta päästödirektiiveillä. Meidän ei pitäisi suostua myöskään ilmastopoliittiseen anekauppaan, jolla meitä pakotetaan maksamaan muiden tehottomuudesta ja vastuuttomuudesta suorilla almuilla ja kolehdeilla.


Mitä ilmastopolitiikassa pitäisi tehdä?

Kasvihuonepäästöjä hillitsemään pyrkivä ilmastopolitiikka voidaan kiteyttää kolmen kohdan ohjelmaan.

1) Koska suurin yksittäinen päästölähde on asuminen, pitäisi hillitä väestöjen siirtymistä eteläisistä maista pohjoisiin. Massamaahanmuuton rajoittamista vaatii siis myös luonnonsuojelu, ja ristiriitaista onkin, että vihreä ympäristöliike ei pyri rajoittamaan maahanmuuttoa kehitysmaista.

2) Pitäisi säilyttää teollisuus länsimaissa, joissa ympäristötehokkuus on parempi, ja siirtää tuotantoa takaisin läntisiin maihin.

3) Pitäisi rajoittaa tavaraliikennettä kehitysmaista, sillä rahtaus on suurimpia ympäristön pilaajia nykyisin. Samasta syystä voidaan vaatia massamatkailun ja turismin rajoittamista erilaisin taloudellisin sanktioin ja tehostein.

Tulli ja verot ovat kuitenkin vain yksi ja melko keinotekoinen instrumentti, enkä kannata kauppasotaa. Onkin huomattava, että kolmas kohta toteutuu osittain jo, mikäli toisen kohdan asiaintila saadaan voimaan. Siksi poliittisen vallan pitää kannustaa pitämään investoinnit, työ ja tuotanto kotimaassa, mikä puolestaan tapahtuu kansantalouden sisäisillä veropoliittisilla ratkaisuilla.


Mitä ilmastopolitiikassa ei pitäisi tehdä?

1) Ei pitäisi tuomita eikä kurittaa yksipuolisesti autoilijoita, sillä hiilidioksidipitoisen autoilun jatkuessa ja fossiilisia polttoaineita käytettäessä voidaan ostaa halvalla lisäaikaa ympäristön parantamista koskevien keksintöjen kehittelyyn.

Innovaatioiden toteuttaminen vaatii suuria investointeja, mutta tuloksena voidaan löytää kokonaan uusia energiamuotoja, esimerkkinä nyt vaikkapa maaperän syväkairauksilla saatava energia. Halpaan hiileen turvautumalla voidaan löytää rahoitus pitkäkestoisille muille energianlähteille.

Siksi ei pitäisi ajaa alas myöskään Helsingin hiilivoimaloita, jotka on todettu Euroopan ympäristöystävällisimmiksi. EU:n kontekstissa alasajo pitäisi aloittaa esimerkiksi Puolasta, jossa nyt käytettävä hiili kannattaisi polttaa meidän huomattavasti paremmissa voimaloissamme.

2) Ei pitäisi lopettaa ydinvoiman käyttöä. Yhteiskunnallinen tosiasia on, että jos hiilestä luovutaan, jäljelle ei jää mitään muita mahdollisuuksia tuottaa suuria määriä energiaa kuin ydinvoima. Ydinvoimaa vaatii myös liikenteen sähköistyminen.

Saksa teki Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen hätäisen ydinvoimasta luopumispäätöksen, vaikka Keski-Euroopan maaperä ei liioin järise (ainakaan seismisten vaikutusten vuoksi) eikä muitakaan luonnonmullistuksia ole odotettavissa. Silti maa aikoo korvata ydinvoiman, milläpä muulla kuin hiilellä, kunnes joutuu todennäköisesti pyörtämään päätöksensä. Ruotsi on ydinvoiman lisärakentamisesta luovuttuaan sallinut korvaavien voimaloiden rakentamisen, ja näin on pakko tehdä myös Suomessa.

Ydinvoiman käyttöönotto on tietenkin ihmiskunnan suurimpia erehdyksiä saasteiden pitkäaikaisuuden vuoksi. Kun tuo virhe on kertaalleen tehty, olisi toinen suuri virhe olla käyttämättä resursseja loppuun, sillä kaksinkertainen määrä ydinjätettä ei yhteen paikkaan sijoitettuna aiheuta nykyistä suurempaa varastointiriskiä.

Käyttöriskit puolestaan pienenevät uusien ydinvoimaloiden myötä, sillä uusi ydinvoimalaitos on kuin uusi BMW verrattuna vanhaan Trabantiin, jollaisia puhisee Suomenlahden pohjukassa neljä: kaikki grafiittihidasteisia Tshernobyl-tyyppisiä reaktoreita.

Mitä enemmän ydinvoimaa käytetään, sitä enemmän voitetaan aikaa uusien energiamuotojen kehittelyyn. Siksi ydinvoimasta luopuminen pelkän moraalipaniikin vuoksi on pelkkää populismia, vihreiden onnenongintaa ja kannatuksen kalastelua sekä epätoivoista moraaliposeerausta.

Ydinvoiman arvostelun sijasta ympäristöliikkeen tulisi keskittyä vaatimaan IAEA:lta maailmanlaajuisia turvallisuusnormeja ydinvoimaloille. On käsittämätöntä, että YK on saanut aikaan globaalit standardit sananvapaudelle ja ihmisoikeuksille mutta ei ydinvoimaloille, joiden vaikutukset voivat olla konkreettisia ja maailmanlaajuisia.

3) Ei pitäisi tuomita ilmastopolitiikan toisinajattelijoita, jotka epäilevät valtavirran ilmastopolitiikkaa ja tekevät ilmastonmuutoksesta erilaisia tulkintoja.

On selvää, että ihmisen toiminta vaikuttaa ilmastoon, sillä miljardit hiilidioksiditonnit eivät ole voineet olla vaikuttamatta ilmakehään. Jotakin vaikutusta ihmisen toiminnalla väistämättä on. Niinpä väite ilmastonmuutoksesta on analyyttis-apriorinen eli käsitteellinen totuus ja sellaisena hieman banaali.

Olennaista onkin, miten ihmisen toiminta suhteutuu luonnon omaan toimintaan. Kukaan tuskin voi kiistää ihmisen vaikutuksia, mutta tulkinnat vaikutusten merkityksistä vaihtelevat. Ihmisen aikaansaamat muutokset ovat jääneet historian aikana luonnon omien muutosten, kuten auringon aktiivisuuden, tulivuortenpurkausten ja meteoriittien, rinnalla usein marginaalisiksi.

Maapallon ilmakehä myös säätelee itseään, mistä näyttöä antaa Massachusetts Institute of Technologyn professorin Richard Lindzenin löytämä iirisilmiö. Satelliiteilla tehdyt tarkat mittaukset osoittavat, että ilmakehän yläkerros mukautuu kuumenemiseen ja supistuu tai laajenee silmän iiriksen tavoin sekä päästää lisälämpöä ulos avaruuteen.

Tätä adaptiivisuutta voidaan pitää läpi koko luonnon ulottuvana toimintaperiaatteena, jonka syistä ja olemuksesta filosofit keskustelevat seminaareissa.

Myös Aalto-yliopiston dosentin Antero Ollilan ilmastoskeptiset kirjoitukset kuuluvat tieteeseen. Kriittinen, haastava ja valtavirran paradigmoista poikkeava argumentaatio on tieteenfilosofisesti katsoen usein osoittautunut tieteen arvokkaimmaksi osaksi, sillä sen kautta on voinut tulla esille jotakin uutta.

Ilmastovouhotuksesta ei pidä tehdä uskontoa, jolla kuristetaan Suomen talous ja teollisuus ja jota myötäilemällä tullaan ampuneeksi itseä nilkkaan.

Kuinka kehitysapu kurjistaa?

Suurlähettiläs Matti Kääriäisen mukaan maailman merkittävin ongelma ei ole äärimmäinen köyhyys vaan äärimmäinen rikkaus. Tähän tapaan ulkoasiainministeriön entinen valtiosihteeri laukoo polemiikkia herättäneessä kirjassaan Kehitysavun kirous (Into Kustannus, 2014), jossa hän paljastaa kehitysavun jakamiseen liittyvät ongelmat monia ärsyttävällä terävyydellä. Kääriäinen on tehnyt 40-vuotisen uran aiheen parissa, joten hänen pitäisi tietää, mistä puhuu.

Olen itse ollut pitkään sitä mieltä, että yksipuolinen kehitysavun antaminen pitäisi korvata win/win-tyyppisellä kehitysyhteistyöllä, josta on etua molemmille osapuolille. Vanha ”Valmetilla viidakkoon” -politiikka olisi siis parempi ratkaisu kuin lanttien viskeleminen Kankkulan kaivoon; apu kun tekee riippuvaiseksi, estää oman arvotuotannon kehittymisen ja usein nolaa autettavia. Katsotaanpa, mihin Mosambikin suurlähettiläänä toimineen Kääriäisen teos antaa aihetta, ja mitä sen perusteella pitäisi ajatella.

Onko köyhyys rikkauden syytä?

Rikkaus on ongelma vain, jos köyhyys nähdään rikastumisen vääjäämättömänä seurauksena. Jo Platon ajatteli yhteiskuntafilosofiassaan, että kenenkään ei pitäisi edistää omaa etuaan toisten kustannuksella. Keskeinen kysymys piileekin siinä, onko vauraiden maiden varakkuus todella seurausta niin sanottujen kehitysmaiden köyhtymisestä, vai onko kyseessä vain siirtomaaimperialismin ajalta periytyvä oletus?

Käsittääkseni kehitysmaiden kurjuus ei ole niinkään tulos köyhtymisestä vaan köyhäksi jäämisestä. Kehitysmaat eivät ole päässeet rikastumisen turbulenssiin. Syyt ovat johtuneet kehitysmaiden takaperoisista uskonnoista, autoritaarisista hallituksista ja vain osaksi länsimaailman halusta hyödyntää kehitysmaiden luonnonvaroja ja työvoimaa.

Länsimaailma on vaurastunut suurimmalta osin omin avuin, ja kehittyvienkin maiden joukossa elintaso on korkein juuri niissä maissa, joissa länsimaiden vaikutus on ollut voimakkainta. Niinpä myöskään nykyeurooppalaisille sälytettyä syyllisyyden taakkaa ei tulisi liioitella, eikä rikkaus ole köyhyyttä suurempi ongelma. Sen sijaan ongelma on, kuinka myös kehitysmaat voitaisiin saattaa vaurastumisen tielle.

Ihmisoikeuksia ei voi luoda rahalla eikä huutokaupalla

Matti Kääriäisen mielestä kehitysyhteistyön kurjistavaan vaikutukseen liittyy ”myyttejä”, joilla hän tarkoittaa paikkaansa pitämättömiä oletuksia tai todellisuutta vastaamattomia perusaksioomia. Niitä hän luettelee alkaen kirjansa sivulta 105. Ensimmäinen (1) on, että kehitysyhteistyö vähentää köyhyyttä. Toinen (2) sisältää näkemyksen, että kehitysavulla voidaan vaikuttaa demokratian kehitykseen, hyvän hallinnon vahvistumiseen sekä ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Ja kolmas (3): kehitysyhteistyö on yhteistyötä ja perustuu aidosti kohdemaiden omistajuuteen ja niiden omien pyrkimysten kunnioittamiseen.

Olen eri mieltä Kääriäisen kanssa siitä, että ongelmat johtuisivat kehitysyhteistyöstä. Sen sijaan ne liittyvät suoran kehitysavun antamiseen. Mutta siinä perushavainnossaan Kääriäinen lienee oikeassa, että pelkkiin taloudellisiin avustuksiin liittyvä ihmisoikeuspolitiikka on epäonnistunut.

En malta olla tässä yhteydessä kertomatta, kuinka kerran lausahdin Kampin aukiolla vastaani tulleelle feissarille, etteivät ihmisoikeudet ole erillisoikeuksia. Ihmisoikeudet toteutuvat vain, jos koko poliittista järjestelmää muutetaan niin, että länsimainen liberalismi, kansanvalta, valistusihanteet sekä vapaa markkinatalous saadaan toimimaan myös kehitysmaissa. Sain perääni poliittisen kirouksen.

Myös Kääriäinen suhtautuu melko kyynisesti taloudellisen liberalismin ja utilitarismin toimivuuteen, eikä hän luota markkinatalouden kykyyn kohentaa oloja. Olisi kuitenkin muistettava, että kurjin tilanne vallitsee Aasian ja Afrikan niissä maissa, joissa toteutettiin sosialismia, esimerkiksi Somaliassa. Mikäli pitäisi valita suoran kehitysavun jakamisen ja win/win-strategian mukaisen kehitysyhteistyön välillä, luottaisin itse enemmän ihmisten ja kansakuntien ”valistuneeseen itsekkyyteen”. Molemminpuolinen hyödyn tavoittelu on ainoa tie luoda kestävää kehitystä niin siellä kuin täälläkin.

Korruptio ja ideologiat ratkaisijan roolissa
 
Myös Matti Kääriäinen valittaa suorien kehitysavustusten antamista. Pääongelmana hän pitää kuitenkin sitä, että annettu apu valuu kehitysmaista pois koulutettujen ihmisten aivovientinä tai rahapääomien virtana. Enemmän vuotaa ulos kuin sisään. Maat ovat siis köyhtymisen kierteessä, ja sisäiset tuloerot kasvavat niissä maissa, joissa talouskasvu huitelee kaksinumeroisia prosenttilukuja.

Mutta pitääkö tästä kaikesta syyttää vain talousilmiöitä tai yhteiskuntaa? Täytyykö lähestymistavan olla yhteiskunnallinen ja yksilöiden vastuun kiertävä? – Nähdäkseni ei pidä. Kääriäisen mukaan varsinkin Afrikan maissa rehottaa hillitön korruptio.

Sitä puolestaan vastaa länsimaissa poliittinen valheellisuus. Juhlapuheissa kehitysavun sanotaan tepsineen, sillä talous on kasvanut. Koska myös väestö on räjähtänyt, köyhyys on jäänyt. Tätä ei ole saatu kuriin kondomeilla, naisten kouluttamisella eikä selibaattilupauksilla, sillä islamin perhepoliittiset normit ovat ekspansiivisia ja tähtäävät lajinsäilytykseen. Perusongelma on ideologinen, ei vain taloudellinen.

Kääriäisen havainnot työvoiman liikkeistä ovat varmasti sikäli oikeaan osuvia, että osaavan työvoiman pako kehitysmaista on haitaksi lähtömaille, eikä se toisaalta hyödytä myöskään tulomaita, joissa koulutettua ja kouluttamatonta työvoimaa riittää omastakin takaa.

Paikoin ristiriitaista kritiikkiä

Kääriäisen teos on kriittinen ja turhautuneen sävyinen. Tämä ei ole ihme, sillä se on myös ristiriitainen. Tarkoitan, että kirjoittaja olisi voinut johdella havainnoistaan paljon pitemmälle viedyt johtopäätökset siitä, kuinka länsimaalaisten olisi pitänyt tai pitäisi toimia. Hän puhuu esimerkiksi ”nälkäpornosta” (s. 25) mutta arvostelee Afrikan pitämistä ”maataloustuotannon loppusijoituskohteena” (s.28).

Rinnastaessaan Afrikan köyhät Suomen lehmiin ja pitäessään Suomen maataloustukia kohtuuttoman suurina kehitysapuun verrattuna Kääriäinen kumoaa osan omasta kehitysavun arvostelustaan. Kun maamme kehitysapubudjetti on noin puolet Suomen maataloustukien määrästä, tämä ei ole kehitysmaita kohtaan vähän eikä suomalaisille viljelijöille suinkaan liikaa. Kyllä verotusoikeuskin perustuu siihen, että varat kiertyvät takaisin oman maan kansalaisten hyväksi.

Sitä paitsi kehitysmaiden nälkäiset ovat jo päässeet nauttimaan myös Suomen maataloustuista ylituotannon muodossa, joten Kääriäisen esittämä maataloustukien kritiikki kaatuu jo tähän, vaikka löysästi annettu apu laiskistaisikin.

Kääriäisen kritiikki on epäuskottavaa sikäli, että kehitysapua ei vain todeta toimimattomaksi ja systeemiä mädäksi, vaan kehitysapupolitiikkaa moititaan sen hyödyllisyydestä avun antajille. Jos kehitysavusta olisi oikeasti hyötyä antajille, länsimaat rikastuisivat sen kautta, mutta epäilenpä niin olevan. Muutenhan kaikki varamme olisi jo lähetetty kehitysmaihin korkoa kasvamaan. Kääriäisen kertomat omat esimerkit todistavat, että suorana valtionapuna annettu investointitoiminta on ollut tehotonta.

Omasta mielestäni kehitysavun antaminen sopii huonosti valtioiden rooliin. Valtioiden tulisikin vain katalysoida muiden toimijoiden, kuten yritysten ja yhteisöjen, hankkeita eri maiden kesken. Kehitysavun antaminen on jaloa, mutta omaksi velaksi se on vastuutonta. Jokaisella, jolla on jotakin annettavaksi, tulee toki olla oikeus hyväntekeväisyyteen. Niinpä valtiollinen kehitysapu pitäisi korvata kansalaisten vapaaehtoisella kehitysyhteistyömaksulla, kuten Perussuomalaiset ovat ehdottaneet.

Imperialistinen Länsi loi kehitysavun

Kääriäinen ei ole vahvimmillaan puhuessaan talouden mekanismeista, mutta politiikkaa arvioidessaan hän on jokseenkin omalla alueellaan. Valaisevinta Kääriäisen teoksessa on kehitysapupolitiikan historia. Kääriäisen mukaan perinteinen vasemmisto kritisoi kehitysapua nähden siinä ”uuden kolonialismin” muodon omalla dialektikon neroudellaan. Kehitysavun antamista pidettiin imperialistisen ja sodanhimoisen Yhdysvaltain keksintönä; Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kun kilpailivat Aasian, Afrikan ja Etelä- sekä Väli-Amerikan maiden suopeudesta kylmän sodan aikana.

Tästä ei Kääriäisen mukaan pidetä meteliä, koska se ei sovi nykydiskurssiin, jonka julistuksissa läntiset teollisuusmaat nähdään aina pahoina, riistonhaluisina ja sodanhimoisina valtioina, jotka vehkeilevät N-liiton ja sen nykyisen jatkajan hyväntahtoisuutta vastaan. Kehittyvät maat puolestaan nähdään pelkkänä markkina-alueena (mitä julmuutta!).

Ongelmallista on, että kehitysapupolitiikkaa uskalletaan haukkua vasta eläkkeellä. Tämä on tyypillistä oman uran varmistelua. Kääriäinenkään ei ole puuttunut ongelmiin vielä silloin kun olisi voinut, jotta poliittisen korrektiuden vaatijat eivät olisi päässeet tärvelemään virkauraa. Tämä osoittaa työelämän mielipidevankeutta ehkä laajemminkin, mutta eritoten se kertoo epä-älymystön suuresta vallasta poliittisessa hallinnossa.

Eräs ristiriitaisuus on myös siinä, että yhtäältä Kääriäinen joutui virkansa puolesta selittelemään esimerkiksi Tatu Vanhasen lausuntoja (s. 109), mutta pari sivua jäljempänä hän toisaalta kirjoittaa:

”Tapasin vastaanotolla pitkään Afrikassa asuneen hollantilaisen antropologian professorin, joka puuskahti: ’Kyllähän näistä tasa-arvoasioista ja naisten ja lasten ja vammaisten oikeuksista tai vaikka mistä ihmisoikeuksista jaksetaan jauhaa, mutta kehityksen suurimmasta esteestä ja ongelmasta eli alhaisesta yksilötason työn tuottavuudesta  ei kukaan puhu mitään. Me kyllä tiedämme, että yhden hollantilaisen tai suomalaisen työn tuottavuus vastaa kymmentä afrikkalaista, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, koska se on rasistista!’”

Koska sitaatti on Kääriäisen kirjassa, hän näyttää itse ajattelevan pitkälti samalla tavalla. Onkin totta kai selvää, että työn täytyisi tuottaa, ennen kuin on mitä jakaa. Meitä länsimaalaisia ihmisiä koskettava suuri ongelma piilee kuitenkin siinä, että kotimaihimme syntyy työttömyyttä, koska työpaikat karkaavat kehitysmaihin työvoiman paremman tuottavuuden ja työn alhaisen hinnoittelun vuoksi.

Mikä on kehitysmaa?

Kääriäisen jeremiadissa jätetään pohtimatta laajempi skaala: mikä oikeastaan on kehitysmaa? Globalisaation aikakaudella kehittyvät maat paiskaavat kättä kansainvälisten suuryritysten kanssa länsimaisten työläisten ohi. Näin Kiinan kaltaiset, kehitysmaiksi edelleenkin luokitellut, maat kasvattavat valtionkassaansa sekä jakelevat kansalaisille pikku-uudistuksia ostaen poliittista luottamusta totalitaariselle johdolleen.

Jo Björn Wahlroos näki kirjassaan Markkinat ja demokratia (Otava 2012), että Kiinan ja Intian tapaiset valtiot, joissa demokratia ei haittaa kansallista konsensusta, ovat talouskasvulle otollista alustaa. Maat, joissa ihmisoikeudet ovat alennusmyynnissä, tehdään parasta tulosta ja luodaan edellytyksiä hyvinvoinnille. Tätä paradoksia Kääriäinenkään ei liioin pohdi vaan tyytyy lähinnä julistautumaan idealistiksi, vaikka kehitysavun antamista arvosteleekin.

Entiset kehitysmaat eivät oikeastaan ole kehitysmaita vaan (ihan virallisen kielenkäytönkin mukaan) kehittyviä maita. Ennen pitkää ne kehittyvät velkaisten länsimaiden ohi. Kehittyvillä mailla on jopa kansalliset strategiat sitä varten. Kyse on taistelusta. G8-maista puolestaan on vaarassa tulla taantuvia maita, ellei jopa laiskanpulskeita kehitysmaita, jotka muistuttavat lopulta ulkoilmamuseoita rappeutuneessa omahyväisyydessään.

Kehitysavun lisäksi kehitysmaat kuittaavat länsimailta myös ilmastotukia, vaikka tuotannon ympäristötehokkuus on niissä länsimaita huonompi ja esimerkiksi Kiinalla olisi varaa maksaa parannustoimet suoraan valtionkassastaan. Ympäristötukien antaminen pitäisikin korvata tuotannonalakohtaisella ominaispäästönormistolla, joka palkitsisi ympäristötehokkuudesta ja rankaisi tehottomuudesta. Käytäntö vastaisi pitkälti päästöperustaista autoverojärjestelmää. Kiinalaistenkin killingit kerättäisiin tällöin yhteiseen kassaan, josta rahoitettaisiin ympäristöhankkeita kaikissa kehittyvissä maissa.

Länsimaalaisten syyllistämisestä

On syytä muistuttaa myös kehitysapupolitiikkaan liittyvästä historiallisesta anekaupasta, jolla länsimaisia ihmisiä on syyllistetty ja taivuteltu ostamaan pois näennäistä pahuuttaan. Hollannin, Britannian, Portugalin ja muiden merenkulkijavaltioiden vuosisatoja vanhaa imperialismia ei pitäisi kuitenkaan kostaa nykyisin eläville sukupolville.

Myöskään vanha klisee, että maailman orjalaivat oli tervattu suomalaisella tervalla, ei ole koko totuus asiasta. Suomi oli tuohon aikaan Ruotsin suurvaltapolitiikan siirtomaa, ja Pohjanmaan tervapadoissa tuotettu hyödyke myytiin Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Suomi on itse ollut kahden suurvaltapolitiikkaa harjoittaneen valtion alusmaa ja astinlauta. Silti niin sanotut edistykselliset ja toisia ihmisiä aina eettisemmät tiedostavaiset arvostelevat nykysuomalaisia siitä, ettemme tunne tarpeeksi häpeää omasta valloituksenhalustamme. Ja tietenkin he syyllistävät meitä siitä, että emme ole vieläkään oppineet palvelemaan ulkomailta tulevia täydellisesti emmekä sopeutuneet heidän kieli-, kulttuuri- ja ylläpitovaatimuksiinsa.


Kirjallisuus

Matti Kääriäinen, Kehitysavun kirous. Helsinki: Into Kustannus, 2014.
Björn Wahlroos, Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle. Helsinki: Otava, 2012.

”Tukekaa tyttöjä” on selvästi sukupuolirasistinen

Plan Suomi -järjestö on näköjään saanut rahaa niin että ranteet notkuvat, sillä yhdistyksellä on ollut syksyn aikana varaa tehdä sekä TV-kampanja että julistekampanja, jossa kehotetaan jälleen ”tukemaan tyttöjä”. (Viitteitä ”Koska olen tyttö”-hankkeeseen ja ”Girls Can”-keräykseen tässä, tässä ja tässä.)

Projektissa valitellaan kehitysmaiden tyttöjen ja naisten kärsivän kouluttamattomuudesta, mutta taaskaan ei oteta huomioon, miten sorrettuja kehitysmaiden pojat ja miehet ovat. Poikia ja miehiä käytetään esimerkiksi sodissa, ja väkivallasta johtuen heidän elinajanodotteensa on huomattavasti naisten elinajanodotetta lyhyempi.

Länsimaissa naisten tasa-arvoa taotaan kuin rautaa, koska YK ja muut kansainväliset järjestöt perustavat näkemyksensä naisten asemasta kehitysmaissa vallitseviin oloihin. Kenties naisten asemassa onkin parantamisen varaa, mutta niin on myös miesten asemassa. Kurja kuva vain naisten oloista siirretään kuitenkin sellaisenaan tasa-arvovaatimuksiin ja -suunnitelmiin. Länsimaat sitoutetaan ”edistämään” ja ”kehittämään” naisten tasa-arvoa loputtomasti myös kehittyneissä maissa, vaikka naiset ovat meidän oloissamme tasa-arvoisempia kuin miehet. (Analyysia tässä.)

Plan Suomi nauttii kehitysmaiden johdolla tapahtuvasta harhaisesta ja vääristyneestä tasa-arvopolitiikasta. Se toimii suojatyöpaikkana naisfeministeille, jotka edustavat omia etujaan lapsipolitiikan pääomalinnakkeestaan.

Samanaikaisesti pojat ja nuoret miehet syrjäytyvät koulunkäynnistä Suomessa, sillä täysfeminiinisoidussa koulumaailmassa he eivät jaksa kiinnostua naisopettajattarien johdolla harjoitettavasta koulumestaroinnista. Opettajakunnan naisistuttua oppilaita arvioidaan naisellisin kriteerein, ja näin syntyy vaikutelma, että tytöt ovat muka lahjakkaampia kuin pojat. Heikommin menestyessäänkin tyttöjen väitetään vain ”piilottavan” lahjakkuutensa, ja myös tämä vääristynyt havainto siirretään sellaisenaan niihin pseudotutkimuksiin, joita feministit tekevät poliittisen hallinnon tilauksesta yliopistoissa. (Kritiikkiä tässä.)

Tosiasiassa pojat ilmaisevat älyllisyytensä eri tavalla kuin tytöt. Siinä, missä tytöt on ehdollistettu nöyryyteen ja kiltteyteen, pojat ilmaisevat älyllisyyttä metelöimällä ja kapinoimalla. Pojat eivät halua vain oppia, vaan he haluavat ymmärtää, mitä heille opetetaan.

Plan Suomen kansainväliset tyttöhankkeet ovat miesvihamielisen ja sukupuolirasistisen tasa-arvopolitiikan hedelmiä, joiden vaikutukset näkyvät nimenomaan länsimaissa. Niillä haavoitetaan poikien ja nuorten miesten identiteettiä, kun heitä opetetaan uskomaan, että kehitysmaissakin huomiota ansaitsevat vain tytöt.

Täydellinen tasa-arvo voi toteutua ilmeisesti vain täysin munattomassa yhteiskunnassa.

Tasa-arvopolitikointi on niin suurta hulluutta pullollaan, että en malta olla laittamatta analyysia tasa-arvon käsitteestä tähän. Tasa-arvon penäämisen takana vaanii usein suuri määrä silkkaa ideologista irrationaalisuutta, jonka paljastamisesta saa vesikauhuiset vaahdot silmilleen. Itse en tiedä mitään niin vastenmielistä ja tyylillisesti dekadenttia kuin irrationalistien aggressio.

Ne, joilla on aikaa pohtia, mihin lanttinsa lahjoittavat, voivat lukaista myös aiemman asiaa koskevan kirjoitukseni.

Eduskunta internatsismia torjumaan

Valiokuntatyöskentely on eduskunnan toiminnan kannalta keskeisimpiä, sillä päätökset valmistellaan valiokunnissa, joita ilman käsittelyt eivät etene. Niinpä eduskunta valitsi valiokuntiensa puheenjohtajat jo eilen. Jako näyttää varsin hyvältä, sillä perussuomalaiset saivat johtaakseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmät paikat eli ulkoasiainvaliokunnan, puolustusvaliokunnan ja hallintovaliokunnan.

Ulkoasianvaliokunnassa käsitellään merkittävät valtiosopimukset sekä yleistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ulkomaankauppapolitiikkaa, kehitysyhteistyötä, kansainvälisiä järjestöjä ja suomalaisten rauhanturvajoukkojen asettamista koskevia asioita samoin kuin Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevat asiat.

Näin on toivoa, että yksipuolisesti pois annettavia kehitysapuja päästään vähentämään, valmisteille saadaan lakialoitteita, jotka estävät esimerkiksi venäläisten kiinteistöjenostot Suomesta (Venäjällähän vastaava laki tuli voimaan tämän vuoden alusta) ja että EU:n laajeneminen Turkkiin sekä maamme sitominen Euroopan unionin yhteiseen turvapaikkapolitiikkaan eivät edisty ainakaan Suomen toimesta. Itsenäisen päätösvallan turvaaminen liittyy myös puolustusvaliokunnan toimintaan, jolla voidaan torjua maamme vedättäminen Naton mukanaan tuomiin ongelmiin.

Hallintovaliokunnassa puolestaan käsitellään muun muassa ulkomaalaisasioita, joten puheenjohtajuus sopii perussuomalaisille kuin nakki silmään. Olisi hyvä, jos puheenjohtajuuden kautta käsiteltäväksi voitaisiin ottaa aloitteita, joilla ulkomaalaislaki avattaisiin niin, että humanitaarista ja työperäistä maahanmuuttoa päästäisiin konkreettisesti vähentämään maamme sosiaali- ja työpoliittisten etujen pelastamiseksi.

Olisin toivonut, että perussuomalaiset olisivat saaneet ainakin varapuheenjohtajuudet myös eduskunnan ideologisimmista valiokunnista eli sivistysvaliokunnasta (pj. kokoomus, vpj. keskusta) ja tulevaisuusvaliokunnasta (pj. Sdp, vpj. vihreät).

Tällä tavoin esimerkiksi tiedepolitiikkaan olisi voitu puuttua rakentavalla tavalla. Nykyisinhän poliitikot puuttuvat tieteeseen ja yliopistopolitiikkaan tavalla, joka on sekä tieteen että yhteiskunnan kokonaisedun kannalta mahdollisimman kielteinen. Vihervasemmiston hallitsemassa yliopistolaitoksessa resursseja ja fasiliteetteja jaellaan avokätisesti ulkomaalaisille suomalaisten opiskelijoiden, tutkijoiden ja tieteenharjoittajien etujen vastaisesti. Muutamat yliopistot ovat kehdanneet asettaa jopa tavoitteekseen sen, että ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä nostetaan 15 prosenttiin.

Tämä on häikäilemätön vääryys maassa, jossa suomalaiset opiskelijat jäävät tämän sairaan politiikan vuoksi vaille opiskelupaikkoja, vaikka heidät pakotetaankin maksamaan koulutusjärjestelmämme ylläpito veroina. Myös opiskelijoiden vaihtosuhteet ovat vääristyneet, sillä maassamme opiskelee huomattavasti enemmän ulkomaalaisia kuin Suomesta on vaihdossa ulkomailla. Olen itse esittänyt poliittisessa ohjelmassani, että vaihtosuhde pitäisi tasapainottaa ja että yliopistovirkoihin pitäisi nimittää ensisijaisesti Suomen kansalaisia ulkomaalaisten sijasta, mikäli pätevyys- ja kelpoisuusehdot täyttävä suomalainen vain on tarjolla.

Ulkomaalaisten nimittämistä yliopistovirkoihin ei voida perustella millään ”tieteen edulla”, sillä suurin osa ulkomaalaisista on pelkkiä tutkijakoulutettavia eikä asiantuntijoita. Niinpä tutkijanvirkojen täyttäminen ulkomaalaisilla on väärin tilanteessa, jossa asiantuntemusta löytyy runsain mitoin omasta maastamme.

Esimerkiksi filosofiassa tutkijanpaikkojen täyttäminen ulkomaalaisilla on merkinnyt suomenkielisen filosofian kuolemaa filosofian laitoksilla, kun opetus- ja toimintakieleksi on täytynyt vaihtaa heidän takiaan englanti. Sitä kautta suomenkielinen filosofia ja kotimainen kulttuurikritiikki on uhrattu kansainvälisyyden alttarille, jossa suomalaisille tärkeistä asioista ei juuri puhuta. Myös empiirisillä tieteenaloilla, kuten biologiassa, erittäin suuri osa tohtorikoulutetuista ja -koulutettavista joutuu olemaan työttöminä, kun resurssit myönnetään ulkomaalaisille.

Mielestäni olisi parempi ohjata kyseinen ulkomaalaisporukka ajoissa etsiytymään omaan maahansa, sillä koulutuksen saatuaan he kuitenkin kävelevät ulos Suomesta, mikä merkitsee asiantuntemuksen valumista ulkomaille ja kansallisen kilpailuedun menettämistä. Maahan jäädessään he vievät suomalaisten työpaikkoja.

Kulttuuri- ja sivistysinstituutioidemme riistäminen pitäisi pysäyttää aivan niin kuin Euroopan maiden lainottaminen suomalaisten ihmisten piikkiin. On röyhkeää, että esimerkiksi Portugalissa ja Espanjassa suomalaisia moititaan ankarasti siitä, että suomalaiset eivät halua samaan hirteen heidän velkavaikeuksiensa kanssa. Etelä-Euroopan mailla on omat syynsä velkaantumiseen, eikä karvakäsillä pitäisi olla mitään erityisoikeuksia eikä ohituskaistoja muita parempien taloudellisten avustusten saamiseen.

Mikäli kokoomuksen johtama tulevaisuusvaliokunta haluaa asiasta sen tyyppisen kokonaisselvityksen, jonka Jyrki Katainen valiokuntaa johtaessaan tilasi aikoinaan Pekka Himaselta, ilmoitan, että paremman saa täältä, ja kontribuutioita muissakin asioissa annetaan.

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan?

Valtiovarainministeriön kansantalousosaston virkamiehet julkistivat 10.12.2010 raportin, jossa kerrottiin, että Suomen julkisen talouden rahoitusasemaa pitäisi vuosina 2012–2015 kohentaa runsaalla 10 miljardilla.

Tämä tarkoittaa, että ennen vaaleja puolueiden pitäisi selvittää kansalaisille, millä keinoilla ne aikovat tukkia tuon suuruisen aukon valtion tulonmuodostuksessa. Jo hieman aiemmin kansantalousosaston päällikkö Jukka Pekkarinen toi keskusteluun käsitteen ”kestävyysvaje”, joka kuvaa huoltosuhteen heikentymisestä johtuvaa ajautumista velkakierteeseen.

Vaalikeskustelun kannalta toisen tärkeän paperin julkaisivat Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLA:n tutkijat sekä toimitusjohtaja Sixten Korkman, jotka 13.12.2010 päästivät käsistään raportin ”Muistioita seuraavalle hallitukselle”. En kertaa raporttien sisältöä tässä. On oikein, että tutkijat lyövät pöytään talouden madonluvut sopivasti ennen vaaleja, jotta puolueiden on pakko myöntää, miten pimeässä laaksossa valtiontalous vaeltaa. Tässä oma analyysini.


Veropolitiikka jumissa: säästöjä tarvitaan

Suomalaiset ovat eläneet jo pitkään yli varojensa. Verot on pidetty menoihin nähden matalina elpymisen toivossa, eikä talouden huonoa tilaa ole päästetty näkymään kulutuksessa, vaan vaje on katettu velanotolla.

Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvan verokilpailun sekä pääomien vapaan vaelluksen vuoksi veroja ei voida nostaa edes haluttaessa, koska investoinnit ja työpaikat karkaavat maasta. Pääomatuloverotuksesta pitäisi tehdä progressiivista, mutta sijoitusten maassa pysymisen toivossa valtiot joutuvat mielistelemään kapitalisteja suhteellisen alhaisella veroprosentilla. Itsenäistä veropolitiikka ei enää ole.

Tulos on, että rikkaiden rikastuminen tapahtuu valtiota velkaannuttamalla, ja velat siirretään tulevien sukupolvien maksettaviksi. EU-jäsenyyden seurauksena muodostuu rikkaiden rälssisääty, ja luokkayhteiskunnan kuilua kaivetaan auki. Poliitikoilla on syytä pelätä luokkayhteiskunnaksi hajoamista, sillä yhteiskuntarauha on valtaa pitävien edun mukaista. Aidon luokkakonfliktin ja elintasokuilun syntyminen toisi myös hyväosaiset lähemmäksi kuilun reunaa, kun taas itsenäinen veropolitiikka ja progressiivinen verotus ovat välineitä, joilla parhaiten torjutaan kansallista repeämistä.

On selvää, että veroja joudutaan kiristämään, mutta ensisijaista olisi saada ihmisille työtä ja toimeentuloa, jotta verottamalla tapahtuvia tulonsiirtoja ei tarvittaisi. Veropoliittisen mallini voi lukea tästä.


Säästämisen tie on pitkä ja mahdollisuuksia paljon

Paras ja nykytilanteessa toimivin keino valtiontalouden paikkaamiseen on säästäminen. Suomen valtio voi helposti säästää menoistaan useita miljardeja. Sanonkin seuraavassa suoraan, mistä valtio voi vaivattomasti säästää vähintään puolet siitä rahamäärästä, joka muuten jouduttaisiin kattamaan velalla.

1. Kehitysapua on leikattava 90 prosenttia. On tehtävä täydellinen strategianmuutos, ja kehitysavun yksipuolisesta antamisesta on siirryttävä win/win-tyyppiseen kehitysyhteistyöhön. Kyse on ”Valmetilla viidakkoon” -politiikasta, josta on hyötyä sekä avun antajille että saajille. Vain tämä johtaa kestävään kehitykseen, kun taas kehitysavun antaminen on veden kantamista Kankkulan kaivoon.

Siirtomaapolitiikan velkoja Suomella ei ole, joten kehitysavun lopettaminen on moraalisesti ongelmatonta. Valtiolle pitää jättää pelkkä katalysaattorin rooli yritysten poliittisten toimintaedellytysten takaajana kehitysmaissa, ja sijoitukset kehitysmaihin pitää nähdä tuottavina investointeina eikä poislahjoituksina.

2. On säästettävä maahanmuuttokuluista. Suomeen ei tulisi nähdäkseni ottaa yhtään humanitaarista maahanmuuttajaa ennen kuin jokaisella Suomen kansalaisella on työpaikka ja katto pään päällä. Pakolaiskeskusten ylläpito pitäisi lopettaa. Kun ihmiset ymmärtäisivät tämän, ei tarvitsisi pähkäillä, miksi valtion ja kuntien talous vuotaa.

3. On säästettävä valtion avustuksista järjestöille. Järjestöt saavat valtiolta miljoonia, joita roiskitaan erilaisille yhdistyksille ja kerhoille varsin avokätisesti pelkän tavan ja tottumuksen vuoksi. Usein nekin rahat menevät täysin hukkaan. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa avustukset syöpäjärjestöille. Yhdenkään ihmisen syöpä ei parane sen vuoksi, että joku täti tarjoaa syöpävalistusta omasta konttoristaan kalliilla palkalla. Syövän voi parantaa vain lääkäri. Ja sen, miten pitää elää, jotta ei sairastuisi, ihmiset tietävät muutenkin. Ei kukaan tarvitse lisää ”informaatiota” eikä ”valistusta” osatakseen esimerkiksi lopettaa tupakoinnin. Tarvitaan tekoja eikä sanoja. Myös urheilua tuetaan aivan liikaa, ikään kuin ihmiset eivät ymmärtäisi urheilla. Järjestöjen pitäisi itse ottaa vastuu taloudestaan, ja niiden pitäisi saattaa toimintansa taloudellisesti tuottavalle pohjalle. Asuntolainojen korkovähennysoikeuden sijasta on poistettava ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeus.

4. On vähennettävä valtion byrokratiaa ja lopettava hallintovirkoja. Valtionhallinnosta voidaan säästää edelleenkin tosi paljon, samoin kuntien hallintokuluista. En tarkoita nyt vain Helsingin sosiaalijohtajan hankkimia Corbusierin kalusteita. Virkoja voidaan panna kiinni ilman, että siitä on kenellekään mitään haittaa. Lopettamislistan kärkipäässä näen esimerkiksi oikeusministeriöön sijoitetun uuden demokratiajohtajan viran, joka on kuin suoraan GDR:stä.

5. On vähennettävä hukkakoulutusta. Tämä maa on pullollaan esimerkiksi keskiasteen kuvataidekouluja ja näyttelijänkoulutusta. Hienoissa uusissa tiloissa koulutetut ihmiset valmistuvat suoraan työttömiksi, sillä työelämä ei kaipaa sen tapaista osaamista. Vähentämistä puoltaa sekin, että tulokset ovat olleet surkeita. Aito taide syntyy spontaanisti: ei yhteiskunnan tuella vaan siitä huolimatta.

Myös yliopistoista voidaan säästää. Maisterinkoulutuksen määrää olisi vähennettävä entiseen eli noin puoleen nykyisestä. Samoin tohtorinkoulutuksen määrää pitäisi vähentää parinkymmenen vuoden takaiseen, eli noin neljännekseen nykyisestä. Aloituspaikkoja pitää leikata ja kriteereitä korottaa. Tämä auttaisi parantamaan tieteen ja tutkimuksen laatua.

Suomen Akatemian tuoreen tutkimuksen (2009) mukaan Suomessa tuotetaan tohtoreita huomattavasti enemmän kuin Japanissa ja Ranskassa, mutta tieteen taso on Pohjoismaiden heikoin. Syynä on opetusministeriön junailema tulosohjausmalli, joka sitoi yliopistojen rahoituksen tuotettujen tutkintojen määrään. Nykyään tieteeksi hyväksytään melkein mikä vain, ja 2000-luvulla väitelleiden tutkimukset vastaavatkin todellisuudessa entisiä lisensiaattitöitä, kun pakolliset lisensiaatintutkinnot poistettiin. Syynä tähän oli Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvä Bolognan prosessi, joka pakotti harmonisoimaan suomalaiset tohtorintutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.

Ulkomaalaisten opiskelua Suomen yliopistoissa ei pidä tehdä vain maksulliseksi vaan yhtä kalliiksi kuin Harvardissa. Tämä opettaisi ulkomaalaiset arvostamaan suomalaisen tieteen perinteisesti korkeaa laatua. Myös vaihdossa olevien opiskelijoiden suhde tulisi tasapainottaa. Feministien ja vihervasemmistolaisten pääideologien ruokkiminen yliopistoviroissa pitää lopettaa.

6. On säästettävä suurisuuntaisen infrastruktuurin, esimerkiksi liikenneympyröiden ja monumentaaliarkkitehtuurin rakentamisesta. Myös Euroopan unionin jäsenmaksusta voitaisiin säästää vaikka koko summa, sillä nettomaksamistakin kertyy yli 300 miljoonaa, ja takaisin palautuvat rahat EU on korvamerkinnyt käytettäväksi suomalaisille itselleen merkityksettömiin kohteisiin, kuten ohitusteihin ja monikulttuurisuusprojekteihin.

7. On säästettävä yritystuista. Suomessa yritystukia käytetään aluepolitiikan välineinä. Valtion rahaa syydetään yrityksille pelkästään maakunnissa olevan toiminnan tekohengittämiseksi, vaikka toiminta ei olisi elinkelpoista ja tuottaisi huonosti. Myös tutkimus- ja tuotekehittelytuista voidaan säästää ilman, että itse tutkimustoiminta kärsii ollenkaan. Tutkimustoiminnan piirissä on nimittäin paljon välittäviä ja holding-tyyppisiä yhtiöitä, joiden omistajille rahat kaatuvat. Esimerkeiksi sopivat TEKES:in hallintobyrokraatit ja biobisneksen sekä teknisen koulutuksen yhteyteen perustetut lasiseinäiset centrumit, joissa toimii puliveivausfirmoja. Keinottelijoiden keskuudessa kiertää sanonta: jos haluat rikastua valtion tuella, perusta jokin lupaavalta näyttävä tietohallintohanke.

8. On lopetettava yhteiskunnan ylläpitämiä suojatyöpaikkoja. Ihmisten vihaamia valvonta- ja patisteluvirkoja voidaan lopettaa yhtä hyvin työvoimatoimistoista ja työ- ja elinkeinokeskuksista kuin sosiaalibyrokratiastakin. On parempi siirtää viranhaltijat suoraan perustulolle kuin pitää yllä viisi kertaa kalliimmaksi käyvää virkaa. Säästöä syntyy paljon, ja ihmiset voivat hakeutua tekemään jotain tuottavaa.

9. On leikattava eläkkeitä. On väärin, että 40 vuotta kovapalkkaisissa viroissa tai muissa tehtävissä olleet pakottavat työttömyydestä kärsineet sukupolvet maksamaan heidän korkeat työ- ja virkamieseläkkeensä. He ovat jo palkkansa saaneet, kun julkista sektoria laajennettiin 1970-luvulla niin, että kaikille koulutusputkesta valmistuneille myönnettiin suojatyöpaikka. Eläkemenoista suurin osa siirretään verorasitukseen, ja vain osa tulee eläkekassoista. Niinpä kaikkia korkeita eläkkeitä olisi leikattava, ja eläkkeille olisi asetettava 2500 euron katto. Jos joku haluaa korkeampaa eläkettä, ottakoon yksityisen eläkevakuutuksen tai olisi ottanut jo.

Koska asiakohtia oli edellä vasta yhdeksän, mutta tapa vaatii, että niitä pitää olla täydet kymmenen, lisään vielä yhden.

10. Valtiontalouden huonon tilan vuoksi on turvauduttava poikkeusjärjestelyyn ja leikattava valtion työntekijöiden palkkoja 10–15 prosenttia. Tämä voi olla työ- ja virkaehtosopimusten vastaista, mutta siihen on pakko suostua, koska rahat ovat loppuneet ja näin vältytään irtisanomisilta tai lomautuksilta. Uhrautumista ei pyydetä vaan vaaditaan, sillä virka on perimmältään luottamustehtävä ja yhteiskunnan lahja viranhaltijalle itselleen. Leikkaus ei todennäköisesti heijastu kotimaiseen kulutukseen eikä lietso lamaa, sillä palkansaajien ylimäärät ovat tähänkin mennessä kuluneet ulkomaanmatkoihin.

Näen valtion ja kuntien hallinnossa säästökohteita paljon. Niistä ei tule kerta kaikkiaan mitään pulaa. Säästämistä löytyy helposti ja vaivatta, sillä julkinen sektori on maassamme jättiläismäisen pöhöttynyt ja suuri.

Säästöihin päästään kaiken lisäksi varsin ongelmattomasti: viranhaltijoita ja asian intressantteja ei vain pidä itse päästää kinaamaan oman virkansa säilyttämisen tarpeellisuudesta, vaan ne olisi lopetettava yksipuolisilla määräyksillä. Syynä on yksinkertaisesti rahojen loppuminen ja olosuhteiden pakko. Sen sijaan kansalaisten peruskoulutuksesta, sairaan- ja terveydenhuollosta sekä yksilöiden taloudellisesta perusturvasta en tinkisi.

Jos minä olisin valtiovarainministeri, Suomessa paistaisi aina aurinko ja lämmitä olisi talvellakin 30 astetta. En säästäisi punakynää lainkaan vaan antaisin säästötoimien toteuttamiseksi selviä käskyjä. Se ei tekisi pahaa vaan hyvää, ja pienen porun kuultuani ihmisten enemmistö kiittäisi minua sydämellisesti.

Miksi hyvinvointi ei ole onnellisuutta?

Vasemmistoliitto näyttää lähtevän vaaleihin sloganilla ”Rikkaus lisääntyy jakamalla”. Tosiasiassa jakamalla ei lisäänny rikkaus, vaan rikkaus lisääntyy tuottamalla lisäarvoa, josta voidaan sitten jakaa. Tietenkin lisäarvon tuottamiseen vaikuttavat myös halukkuus jakaa kykyjään ja ihmisten yhteistoiminta. Näin päästään siihen, mitä puolue näkee myös itsessään: ”rikkauteen, jolla on arvoa”.

Vasemmistoliitossa on ajateltu myös niin, että ”kaikkien hyvinvointi on kaikkien edun mukaista”. Tämä on tavallaan totta. Poliittinen vasemmisto näkee rikkauden ja hyvinvoinnin usein synonyymeinä, sillä ihmiset eivät elä pelkästä hengestä.

Tämä ajattelu on kuitenkin johtanut hyvinvoinnin immanenttiin ja materialistiseen määrittelyyn, ainakin mikäli rikkautena pidetään pelkkää rahakkuutta. Esimerkiksi sosiaalipolitiikassa puhutaan paljon hyvinvoinnista mutta ei juurikaan onnellisuudesta, jota pidetään filosofian käsitteenä. Onnellisuuden subjektiivisuuden vuoksi onnellisuutta on vaikea mitata, eikä se sen vuoksi taivu tarpeeksi helposti tieteellisten ja poliittisten laskelmien kohteeksi. Siksi onnellisuudesta puhumista kierrellään.

Poliittisen vihervasemmiston resepti on ollut, että yhteiskunnassa pitää pyrkiä tilanteisiin, joissa kukaan ei ole täysin pahoinvoiva, mutta kukaan ei ole myöskään maksimaalisen hyvinvoiva. Jos onnellisuus mielletään materiaaliseksi hyvinvoinniksi, myös onnellisuus tulee tällöin määriteltyä keskimääräisen onnellisuuden tavoitteluksi.

Muutamat filosofit katsovat, että ihminen ei voi saavuttaa täydellistä onnellisuutta riistämättä jotain toista ihmistä tai toisen mahdollisuuksia. Tämä johtaisi kuitenkin (paitsi itsen hyvinvointiin) myös toisten pahoinvointiin ja herättäisi kysymyksen, kuinka kukaan voi olla onnellinen aiheuttaessaan kurjuutta ja tehdessään toisia onnettomiksi? Toisessa tapauksessa ongelmaksi tulisi, miten kukaan ihminen voi olla onnellinen tyytyessään keskiarvo-onnellisuuteen. Onnellisuuden ominaisuus on se, että sen pitäisi toteutua täydellisenä.

Esimerkiksi kukaan heteromies tuskin voi olla onnellinen, jos hän haluaa harjoittaa seksiä naisen kanssa, mutta hänelle tarjotaankin korvikkeeksi miestä. Tai miten kukaan homomies voisi olla onnellinen, jos hänen onnensa täyttymyksenä pidetään naista? (Miten paljon traumaattisia esimerkkejä molemmista tapauksista onkaan saatu!)

Onnellisuuden ominaisluonne on se, että se voi toteutua vain täydellisenä, rajatta ja ehdoitta. Onnellisuuden saavuttamiseksi on tavoiteltava ääriarvoja. Joskus jo pelkkä tavoitteleminen tekee onnelliseksi ja saavuttaminen vain lopettaa tuon miellyttävän tavoittelemisen tilan. Siksi kai monet jatkuvasti tavoittelevat jotakin.

Se, että onnellisuus on ehdoton ääritila, kirkastaa myös, mitä eroa on hyvinvoinnilla ja onnellisuudella. Hyvinvointi on relatiivista, ja sitä voi myös jakaa ilman, että ihmisten onnellisuus paljonkaan heikkenee. Antaessaan rikastuu, kuten saadessaankin. Sen sijaan onnellisuutta voi harvemmin jakaa, vaikka sen voi toki saavuttaa yhdessä.

Onnellisuus on subjektiivinen, absoluuttinen ja syvästi koettu tila. Esimerkiksi keskitysleirivanki voi olla onnellinen, vaikka hän ei voisikaan hyvin. Ihminen, jota kidutetaan, voi tuntea itsensä onnelliseksi, jos hän on ollut rehellinen eikä ole tinkinyt mielipiteistään – tai on esimerkiksi kieltäytynyt kertomasta jotakin sotasalaisuutta. Hän on siis onnellinen mutta ei hyvinvoiva.

Toisaalta moni sellainen ihminen, joka voi muodollisesti hyvin, ei aina ole onnellinen. Esimerkiksi moni poliitikko, joka saa korkeaa palkkaa (ja voi ainakin siinä suhteessa hyvin), voi olla perin onneton, sillä ammattivalehtelijan roolissaan hän joutuu myötäilemään kannattajiensa mielipiteitä silloinkin kun itse ajattelee toisin. Hän on siis hyvinvoiva muttei onnellinen pettäessään ainakin osaa ihmisistä sekä itseään. Ja itsepetos on petoksista pahin, sillä sekä syyllinen että uhri ovat paikalla koko ajan.

Oma hyvinvointi ja onnellisuus eivät välttämättä vähennä toisten hyvinvointia eivätkä onnellisuutta. Usein katsotaan, että esimerkiksi kehitysmaiden kurjuus ja länsimaiden hyvinvointi johtuvat riistosta. Todellisuudessa Afrikan ja Kaukoidän kehitysmaista elintasoltaan parhaita ovat ne, joissa siirtomaaimperialismin vaikutus on ollut runsainta. Ilman kartesiolaista rationalismia niissä elettäisiin todennäköisesti edelleen heimoyhteiskuntien tasolla.

Länsimaat ovat luoneet kehitysmaihin rationalismin, teollisuuden ja demokraattisen poliittisen järjestelmän. En silti väitä kehitysmaiden olevan meille velkaa mistään. Juuri näin hyvinvointi lisääntyy jakamalla. Ja eniten jaettavaa meillä on demokratian, liberalismin ja valistusihanteiden ulottamisessa myös kehitysmaihin, aidon monikulttuurisen mallin mukaisesti.

Eri asia on sitten se, lisääntyykö tällä tavoin onnellisuus vaiko pelkkä hyvinvointi. Monet kehitysmaiden ihmiset ovat onnellisia, koska heillä on elämälleen jokin fundamentti, joka länsimaalaisilta tuntuu puuttuvan, ja siksi heille ollaan lännessä joskus kateellisia. Toisaalta monet kehitysmaiden asukkaat kadehtivat länsimaalaisten ihmisten hyvinvointia, mikä tasapainottaa tilanteen poliittisen korrektiuden mukaisesti. Ruoho on aina vihreämpää naapurin haudalla.

”Tukekaa tyttöjä!”

Plan Suomi -niminen säätiö kampanjoi ”Koska olen tyttö” -hankkeellaan ”kehitysmaiden tyttöjen auttamiseksi”. Rahaa projekti tavoittelee kampanjalla, jonka tavoitteena on kerätä 25 euron kuukausittaisia lahjoituksia.

Päämääränä on edistää naisten lukutaitoa ja koulunkäyntiä sekä vastustaa tyttöjen käyttämistä lapsityövoimana sekä heidän varhaista äidiksi tuloaan. Kampanjan suomalaiset projektipäälliköt, -koordinaattorit ja ”tuotepäälliköt” (!) katsovat asioiden ratkeavan rahallisilla avustuksilla eli länsimaiden taloudellisella tuella.

Hei, haloo! Kuinka monessa asiassa hanke menee päin seiniä?

Ensinnäkin (1): Mikä on syy naisten kehnoon asemaan kehitysmaissa? Onko syynä rahan puute? Onko kyseessä länsimaiden harjoittama hyväksikäyttö?

Ei ole.

Syynä on useimmiten islam ja sen konservatiiviset normit, jotka estävät kansanvaltaisen yhteiskunnan kehittymisen ja pitävät naiset nyrkin ja hellan välissä.

Sen sijaan kyseinen projekti näkee syyllisinä länsimaiset ihmiset ja ratkaisuna heidän avokätisyytensä. Ideologiseen ja uskonnolliseen vallankäyttöön hanke ei puutu poliittisen korrektiuden vuoksi. Naisten kehnoksi väitetyn aseman ei myönnetä johtuvan uskonnosta vaan feminismin opinkappaleiden mukaan ihmisen sukupuolesta, ”koska hän on tyttö”. Näin feminismi itse muodostaa oman uskontonsa.

Toiseksi (2): Miksi pitäisi auttaa vain tyttöjä? Vain tyttöjenkö asema on huono? Ei missään tapauksessa. Totuus on, että miehet kuolevat kehitysmaissa paljon naisia nuorempina. He kärsivät sodista, joita käydään – yllätys, yllätys – islamilaisissa maissa ja niiden raja-alueilla olennaisesti enemmän kuin missään muualla.

Poikia pakotetaan tutustumaan AK-47-tuliaseeseen jo kymmenvuotiaina. Poikia käytetään ihmiskilpinä. Heitä pakotetaan kuluttaviin ja vaarallisiin töihin, kun taas tyttöjä käytetään kevyissä ja siisteissä sisätöissä. Näistä syistä naisten elinajanodote on kehitysmaissa miehiä korkeampi.

Kolmanneksi (3): Entä raskaaksi tuleminen, synnyttäminen ja väestöpolitiikka? Tyttöjen niin sanottu seksuaalinen hyväksikäyttö 10–14-vuotiaina ei johdu pelkästään miesten vaan sekä naisten että miesten yhteisestä seksuaalisesta intohimosta. Joka tapauksessa sitä oikeuttaa islamin suhtautuminen asiaan, joten pohja ilmiölle on ideologinen eikä korjaannu länsimaiden runsaallakaan rahoituksella.

Syy varhaisiin ja määrällisesti liiallisiin raskauksiin ei ole vain miesten. Miehet ja naiset yhdessä uskovat islamiin, ainakin päätellen naisten ”itsenäiseksi” väitetystä ja ”täydelliseen vapauteen” perustuvasta halusta pukeutua kaapuun ja huntuun. Juuri tämän ihmisoikeuden heidän länsimaiset sisarensa, nämä vihervasemmistolaiset Mimosat, haluavat kaikin keinoin turvata. Profeministiset mekkoeinarit asettuvat heidän puolelleen oman uusherrasmiesmäisyytensä merkiksi ja alistuakseen islamin valtaan.

Neljänneksi (4): Usein väitetään, että kehitysmaiden yleisetkin olot korjaantuisivat, jos naisten asema paranisi. Naisten aseman parantaminen nähdään siis edellytyksenä koko yhteiskunnan korjaantumiselle. Mutta mikä onkaan syy ja mikä seuraus?

Todellisuudessa asia on ihan toisin päin. Yhteiskunnan kehittäminen (eli liberalisoiminen ja demokratisoiminen) on ehtona naisten aseman parantamiselle – ja myös yhtä tärkeälle miesten aseman korjaamiselle.

Mitään ihmisoikeuksia ei voida edistää erillisinä ilmiöinä – ei myöskään näitä feministien tavoittelemia ”naisten oikeuksia”. Ihmisoikeudet edistyvät vain, jos koko poliittista järjestelmää uudistetaan. Se taas tapahtuu luomalla uskonnollisesti johdetun primitiiviyhteiskunnan tilalle vapaa kansanvaltainen yhteiskunta.

Kehitysmaiden väestöräjähdys on, paitsi ihmisoikeusongelma, myös maailman suurin ekologinen ongelma. Jos naisten ei haluta tulevan raskaiksi, tätä tavoitetta ei voida edistää epämääräisesti ”tukemalla tyttöjä” vaan kumoamalla islamilainen yhteiskuntajärjestys ja sen lisääntymispoliittisesti velvoittavat normit. ”Tyttöjen tukeminen” onkin käytännössä heidän suosimistaan poikien ohi koulunkäynnissä ja yhteiskuntaelämässä sekä taloudellisten avustusten ohjaamista vain tytöille.

Ja todettakoon nyt vielä balanssoimisen vuoksi: mikäli halutaan pysäyttää länsimaita vaivaava väestön väheneminen, teollisuusmaissa puolestaan pitäisi kumota vaarallisesti lentoon lähtenyt feminismi, jonka tuloksena tietyt heteroseksuaaliset nirppanokkanaiset kieltäytyvät ihan tahallaan lisääntymästä ja pitävät seksin perään kyynelehtiviä heteromiehiä kaiken pahan alkuna ja juurena.

Sen sijaan Plan Suomen ”Koska olen tyttö” -niminen rahankeruuhanke ei ole mikään muu kuin sukupuolista rasismia levittävä syyllistämis- ja kerjuuprojekti, jota organisoitunut feminismi edistää lastensuojelun pääomalinnakkeestaan.

Ainakaan henkilökuntaa hankkeelta ei puutu, minkä voi todeta tästä yhteensä 48 naista ja vain 8 miestä sisältävästä luettelosta.

Totuus on, että kyseiset tehtävät ovat pelkkiä suojatyöpaikkoja suomalaisille feministinaisille. Miehet toimivat organisaatiossa lähinnä toteuttavissa rooleissa: esimerkiksi AV-tuottajana, web-toimittajana ja graafikkona - ja tietysti myös ällöttävänä gender-neuvonantajana, jonka tehtävänä on kiistää sukupuolieron kaksiarvoisuus ja vastata kaikille miesten aseman perään kysyjille, ettei mitään biologista sukupuolieroa ole edes olemassa, niin kuin ei miehiäkään.

Jaa – taitaapa organisaation tärkeimmässä taloudellisessa tehtävässä eli talousjohtajana toimia mies. Sillä kukapa muu taloudellisen vastuun tästäkin ninninellien ja millamallojen hyvinvointihankkeesta kantaisi kuin mies, joka huolehtii rahantulosta?

Yhteiskuntamme syytää verovaroja miljardi euroa kehitysapuun vuodessa, mikä on jo 2,5 % valtion budjetista. Toivon, ettei kukaan lahjoittaisi tälle sukupuolisyrjintää harjoittavalle hankkeelle mitään. Tai jos lahjoittaa, niin rangaistukseksi hän kärsii tappiota laajakaistan ylläpitohinnan kuukaudessa.

Femakot!

Katsokaa, laiva uppoaa

Helsingissä vieraili kuluneena kesänä jälleen useita luksusristeilijöitä, jotka syksyn tullen katoavat Välimerelle tai Karibialle. Eräinä päivinä laivoja oli laiturissa niin tiheässä, että satamatila uhkasi loppua. Katajanokalle sopii yksi sellainen, joka vielä mahtuu Kustaanmiekan salmesta. Muutama kolmesataametrinen luksuslaiva voidaan ajaa Hernesaareen. Loput viedään Jätkäsaaren laituriin.

On tietysti harmillista Helsinkiin saapuvien ökyturistien kannalta, että suurin osa laivoista täytyy ajattaa Länsisataman kämäisiin tavaralaitureihin Eteläsataman ja Suomenlinnan kauttakulun sijasta, sillä vain harvalla maailman kaupungilla on satama, jonka sisääntulo mereltä päin on yhtä loistelias kuin Helsingillä. Itse en tiedä muuta vertailukohtaa kuin Ateenan, jossa ulapalle näkyvä Parthenon tervehti aikoinaan merenkulkijoita Pallas Athenen kultainen kilpi auringossa kimmeltäen.

Vierailipa Helsingissä kesän aikana myös venäläismiljonääri Roman Abramovitšin 115-metrinen yksityisjahti Pelorus, jolle kertyi hintaa vaatimattomat 250 miljoonaa euroa – ja joka ohjaa ehkä pohtimaan sitäkin filosofista määrittelykysymystä, mikä on loppujen lopuksi laivan ja veneen ero.

Ohessa onkin sitten kuva tavallisen kansan Queen Victoriasta, joka omalla tavallaan muistuttaa luokkayhteiskunnasta ja brittiläisestä imperialismista myös meidän aikanamme. Kyseistä kuvausetäisyyttä lähemmäksi tätä laivaa ei juuri pääse, sillä alusta vartioidaan terrorismin varalta.

Ja onhan ihmisten raivo luksuselämää sekä tuhlailua kohtaan ymmärrettävää. Jotkut saattavat sanoa sitä kateudeksi, mutta kyllä sitä voisi kutsua myös oikeudenmukaisuuden vaatimukseksi. Ihme muuten, ettei minkään EU-myönteisen sertifikaattipuolueen puisto-osasto puutu saastepäästöihin eikä Itämeren suojeluun, kun kyse on näiden laivojen liikennöimisestä vesillämme. Alusten kylkeen maalatut Euroopan unionin liput ilmeisesti pelottavat kriitikot tiehensä, ja matkustajien setelitukot toimivat filttereinä, joilla suodatetaan arvostelijoiden vastalauseet pois.

Toinen valokuva esittää italialaista loistolaiva Costa Deliziosaa, jonka hinnaksi tuli 450 miljoonaa euroa. Queen Victoria oli hieman tätä edullisempi maksaen risteilijän hankkineelle Cunard-varustamolle noin 325 miljoonaa.

Alusten huimat hinnat tarjoavat sopivan vertailukohdan myös Suomen valtiontalouden tarkasteluun. Esimerkiksi vuonna 2008 Suomi nettomaksoi EU-jäsenmaksua suunnilleen yhden tällaisen luksuslaivan verran eli 318,5 miljoonaa. Siinä lähti siis yksi Queen Victoria Suomen satamasta eteläiseen naapurimaahamme, Euroopan unioniin, koskaan enää palaamatta.

Ilmastotukena pois lipuu yksi Abramovitšin huvipursi, ja vuotuisena kehitysapuna peräti kaksi loistoristeilijä Costa Deliziosaa – tai kolme Queen Victoriaa. Silti suomalaiset itse harvemmin seilaavat tämäntapaisilla laivoilla, ja kaupunkiin saapuvat turistit ovatkin yleensä saksalaisia ja muita keskieurooppalaisia riemulomalaisia, joiden persetaskua raha polttaa. Pallas Athenen pelastamiseen Suomesta lähtee puolestaan 1,5 miljardia euroa eli kolme Costa Deliziosaa seuraavien kolmen vuoden aikana. Saattaa olla, että nämäkään laivat eivät enää koskaan saavu takaisin kotilaituriinsa.

Silti muutamat suomalaiset sanovat maatamme rikkaaksi vain sillä perusteella, että hallituksen mielestä kansantaloudellamme on tällaiseen lahjoitteluun varaa. Usein viitataan siihen, että maailman suurin loistoristeilijä Oasis of the Seas on valmistettu nimenomaan Suomessa ja että kyseinen teollisuudenala tuo maahamme vientituloja.

Vaikka kyseessä olikin muodollisesti Suomen kaikkien aikojen kallein vientituote, telakan omistaja STX Europe on kuitenkin ulkomaalainen, ja Suomeen tämä teollisuus luo lähinnä pelkkiä työpaikkoja. Totuudenmukaisemmin sanottuna ulkomainen omistaja ei ole vielä siirtänyt näitä alun perin Suomeen perustettuja työpaikkoja pois täältä. Vieraassa hallinnassa olevien työpaikkojen ylläpito ja luonti on puolestaan tapahtunut osittain oman valtiomme telakkatuella. Mikä onkaan nyt tärkeämpää arvotuotantoa kuin huvittelukeskusten rakentaminen kansainvälisille turisteille?

Mutta kyllähän maahamme tuodaankin ”loistoristeilijöitä”. Esimerkiksi viimeksi kuluneen vuoden aikana Suomi on tehnyt lisää valtionvelkaa 15 431 miljoonaa euroa, ja yhteenlaskettu valtionvelka on tätä nykyä 68 645 miljoonaa. Suomessa on siis tällä hetkellä velkana noin 211 Queen Victoriaa, ja näitä rahalaivoja on valtio kiinnittänyt satamiinsa vuoden sisällä 48 kappaletta lisää! Peräkkäin aseteltuina ne muodostaisivat 62 kilometriä pitkän jonon. Parin vuoden päästä se ylettyisi Suomenlahden ylitse muodostaen kävelysillan Helsingistä Tallinnaan.

Ikävä vain, että näiden laivojen arvoa vastaavaa omaisuutta ei ole missään kiinteänä olemassa, vaan velaksi otettu rahamäärä koostuu syömävelasta, joka on kulunut muun muassa työttömyyden hoitomenoihin ja humanitaarisesta maahanmuutosta johtuviin kuluihin. Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä Valtiokonttorista vastataan, kun velkojat lähtevät jonakin päivänä perimään saataviaan Suomesta.

Ehkä olisikin parempi, että Euroopan ökyturistit lähettäisivät kehitysapuun ja kolmannen maailman ilmastohuoltoon omat lanttinsa. Rahaa heillä ainakin näyttää olevan.

Epäoikeudenmukaisuus piilee siinä, että alhaisten verojen aikana tuhlailun maksumiehiksi pannaan tulevat sukupolvet, kun valtiontalouden alijäämä kuitataan velalla, eikä rikkaita veroteta heidän omaa tuhlailutasoaan vastaavalla tavalla.

Katselin tässä syksyn tullen Kieślowskin väritrilogian, jonka viimeinen osa Punainen päättyy vallankumousjulistemaiseen kuvaan ja matkustajalautan uppoamiseen. Vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä kertova kolmen elokuvan sarja oli omistettu valistusihanteille, Euroopan unionille ja beethovenilaisen harmonian haaveille. Trilogian viimeinen osa, jonka lopussa väläyteltiin kuvia keulaporttien sulkemisesta ja kumolleen kellahtaneesta matkustaja-aluksesta, herätti monien mielessä aikoinaan ihmetystä, sillä elokuva julkaistiin juuri ennen Estonia-laivan uppoamista ja katastrofin toistumista todellisuudessa.

Siinä tekijä, missä näkijä. Voi olla, että Euroopan unionille ja sen hybristiselle rahaliitolle käy aivan niin kuin elokuvasta voi lukea, ja globaalin kapitalismin periaatteilla hallittu maailmantalous romahtaa kansallisten etujen polkemiseen ja luokkayhteiskunnan paluuseen. Asiaa edistää kansallisen yhteisvastuun tunteen hävittäminen ja maahanmuutto, joka johtaa kansanryhmien etujen riitautumiseen.

Myös minulla on teille filosofina eräs salaisuus. En taida kuitenkaan kertoa sitä vielä. Mutta vertauskuvat ovat usein todellisuutta todellisempia. Eikä virhe ole siinä, että otamme tämän kaiken liian vakavasti, vaan siinä, että emme ota.