Mistä suomalaisten huono herraonni johtuu?

Suomalaisilla on huono herraonni, sillä vuodesta toiseen kansa äänestää valtaan poliitikot, jotka tulevat tehneiksi kansan kokonaisedun vastaisia päätöksiä. Kyse voi tosin olla muustakin kuin onnesta. Ensinnäkin niukkuuden aikoina joudutaan tekemään epämieluisia päätöksiä. Mutta myös vallan omassa olemuksessa on jotakin sellaista, mikä kääntää poliittiset edustajat isäntiään eli kansalaisia vastaan, ja rengeistä tulee herroja.

Poliittiset edustajat tekevät silloin tällöin tahallaan kansan tahdon vastaisia päätöksiä vain osoittaakseen erimielisyyttä ja rakentaakseen siten vallankäyttäjän identiteettiä sekä vaikutelmaa suuresta valtapotentiaalistaan. Ajatus on: ”Näettekös, mitä kaikkea voimme, ja vieläpä kansan tahdosta piittaamatta!”

Samalla logiikalla toimivat myös viestimet ja niin sanottu älymystö. Vielä 1960-luvulla oli muodikasta osoittaa erimielisyyttä pelkällä kapinoinnilla, ja melkein aina tuli olleeksi oikeassa, sillä poliittinen arvouniversumi oli sota-ajan ahdistusten halvaannuttama. Mutta tätä nykyä tuo intelligenssin performoiminen pelkällä demonstroimisella ei oikein tahdo onnistua.

Tämä vaihde on kuitenkin jäänyt päälle monille entisille edistyksellisille eli nykyisin vallassa oleville konservatiiveille, joita ovat perinteisten patakalkkisten lisäksi muiden muassa eräät vasemmistopuolueiden edustajat sekä suuri osa niistä näennäisliberaaleista toimittajista, jotka osoittavat hyvyyttään ja suvaitsevuuttaan haukkumalla kaikki kansallista etua edistämään pyrkivät EU-kriitikot natseiksi. He jatkavat entisellä raiteella, koska ovat ilmeisesti tottuneet pitämään asennettaan muodikkaana ja intellektuaalisena. Tämän jongleerauksen varjopuoli on siinä, että yhteiskunnalliset tosiasiat jätetään huomiotta.

Idealismin vaarallisuus

On varmaankin mukavaa tehdä vinkeitä juttuja, jotka ovat kuin Pahkasiasta. Jos esimerkiksi tietyt maahanmuuttajatahot tekevät väestöön suhteutettuna huomattavasti enemmän rikoksia kuin kantaväestö, kuten tämä tutkimus osoittaa (s. 31), on ehkä älykästä epäillä, onko kyseessä pelkkä lavastus, tahallinen asettuminen houkutuslinnuksi, kulttuurierojen välinen ymmärtämättömyys tai jokin muu suomalaisista itsestään johtuva syy. Kyseenalaistaminen voi osoittaa myös kehittynyttä tieteellistä asennetta, mutta – hyvät kyyhkyläiset – kutitanpa teitä höyhenellä tämän kaiken poisselittelyn keskellä ja kysyn, eivätkö substanssit (eli asiat itse) merkitse mitään.

Kaikkea ei voi vääristellä, irvistellä eikä vinoilla vinksalleen. Näin on varsinkin silloin, kun eteen tulee kysymys, kuka kaiken maksaa, kuka kärsii, kuka hyötyy ja miten ihmisten käy siinä arkisessa ja rupisessa sosiaalitukien todellisuudessa, jossa funny money loppuu. Esimerkiksi maahanmuuttajien sijoittumisella yhteiskuntaan voidaan kieltämättä hifistellä ja testata mielikuvituksen purukumimaista joustavuutta. Mutta tosiasiat esimerkiksi irakilaisten ja somalien työllistymisestä eivät puolla kehitysmaalaisten vastaanottamista, joka onkin muodostunut suurimmalta osaltaan haittamaahanmuutoksi sekä tulo- että erityisesti lähtömaiden omalta kannalta. Tulevaisuutta ei voida rakentaa myöskään spekulatiivisten suvaitsevuusoletusten ja -toiveiden varaan, sillä näytöt suvaitsevuuden lisääntymisestä Euroopassa ovat jääneet puuttumaan, ja lisääntynyt on pikemminkin ääriajattelu.

Älyllisyyden osoittaminen pelkällä optimismilla ja positiivisella ajattelulla on kaiken kaikkiaankin osoittautunut ontoksi. Filosofian historiassa älymystön jäsenet ovat yleensä olleet synkkämielisiä kulttuuripessimistejä, jotka eivät ole uskoneet ihmisten hyvyyteen. Pessimistinen realismi ulottuu Schopenhauerista ja Nietzschestä G. H. von Wrightiin. Usko ihmisten hyvyyteen on osoitettu suorastaan vaaralliseksi Frankfurtin koulukunnan filosofien valistuskritiikeissä, joissa varoitettiin uskomasta liikaa ihmisten hyvään tahtoon. Ihmisten oman hyvyyden, suopeuden ja suvaitsevuuden yliarvioiminen on vaarallista, kun sen takana ei olekaan todellista hyväksymistä vaan pelkästään sietämistä vastoin todellisia asenteita. Ihmisten ja kansanryhmien välinen ymmärtäminen on kaunista, mutta jos siitä tulee pelkkä sietokykyä testaava ja koetteleva pakote tai normi, voi sivistyksen hauras pintakuori osoittautua ohueksi, ja idealismin varaan vannottu beethovenilainen harmonia havisee nopeasti pois.

Älymystön latistuminen ja pelolla johtamisen ongelma

Suomalaisten huonolla herraonnella voi olla kompleksiset syyt, joita voidaan selittää funktionalistisesti. Jos poliittista valtaa ja arvostusta ei ole, sitä voidaan yrittää rakentaa samalla tavalla kuin media luo nyt mielipidejohtajuuttaan: vain olemalla kansan kanssa eri mieltä ja aiheuttamalla hässäkkää. Tunnetaanhan myös tieteellisistä aikakauslehdistä periaate, että väittämällä jotain täysin posketonta saa sitaatti-indeksin nousuun, ja tieteellinen maine kasvaa, vaikka sisältö olisi perustelematonta.

Suomen ministerit ovat melko huonosti pätevöitynyttä väkeä, eikä tämä ei koske vain nykyisiä vaan kaikkia. Osalla ei ole akateemista asiantuntemusta, osalta puuttuu johtamiskokemusta, suurimmalta osalta puuttuu kirjallinen tuotanto ja näytöt poliittisen linjan vetämisestä. Osalta puuttuvat kaikki.

Kun valta alkaa horjua, se kiristää otettaan. Suomen poliittiset johtajat ovat ymmärtäneet tämän niin, että jos näyttöjä poliittisesta johtajuudesta ei voida esittää, voi kansalaisia kiusaamalla, komentelemalla ja käskyttämällä luoda harhakuvan vaikutusvallasta. Mikä onkaan varmempi todiste vallankäytöstä kuin tehdä toisin kuin kansan suuri enemmistö toivoo? Valta on tässä valossa illuusio, jonka oikeutuksen ja menestyksen poliitikot ja tuomioistuimet pyrkivät todistamaan yksinkertaisesti: voittamalla! Purnaamalla mutta alistumalla (tekojen sijasta) kansa puolestaan tuottaa ja pysyttää omaa alamaisuuttaan. Sen käyttövoima on pelko ja seuraus defensiivinen selustojen varmistelu sekä poteroihin kaivautuminen, jotka esiintyvät muun muassa sanankäytön kuohintana ja työelämän mielipidevankeutena.

Tekemällä kansalaismielipiteiden vastaisia tekoja tuotetaan illuusio poliittisesta vallasta ja vallassa pysymisestä. Tämä toteuttaa kahta ajatuskulkua. Ensinnäkin (1) periaatteena on perinteinen ”vihatkoon, kunhan pelkäävät”, siis toivomus, että katalien hallintotekojen pelko generoisi kunnioitusta vallanpitäjiä kohtaan. Ajatuksen voi lausua myös niin, että jos vallanpitäjistä tuntuu siltä, että he eivät ole vallassa lainkaan – siis arvostus puuttuu – he voivat yrittää aiheuttaa maallemme sellaisia ongelmia ja vahinkoja, joiden selvittely johtaa kaaokseen ja oman vallan vahvistumiseen. Tähän nojaa myös näkemys, että ”sodat yhdistävät kansakuntia”. Suomen kansa onkin nyt harvinaisen yhtenäinen, tosin hallitusvaltaa vastaan.

Kyseinen politikointi on leikkimistä tulella. Se onnistuu vain, jos käydään sotaa ulkoista vihollista vastaan ja sota on voitokas. Toinen (2) mahdollisuus ja samalla toinen premissi, jolle kansankiusaajien logiikka perustuu, on perinteinen ”hajota ja hallitse”-taktiikka. Kun kansalaisten omat rivit ovat hajalla, ei ole väliä, vaikka vihollinen marssisi pääovesta sisään. Juuri näinkin on Suomessa käymässä. Eipä taida hallitusta enää kannattaa muu kuin Euroopan unionin komissio ja vierasperäinen väestö, joten on hallitusvallan oma etu, että se saa uusia äänestäjiä.

Vallan funktionalistinen tukeminen sen itsensä herättämän pelon varaan on kuitenkin kupla. Kun se sanoo ”poks”, on ministereistä (latinan sanasta ”minister” = palvelija) jäljellä patakintaan tapaisia sorminukkeja. Substansseja, joihin vallan voisi oikeasti perustaa, on kolme: tieto, pääoma ja aseet. Kahta ensimmäistä puuttuu nyt koko Euroopasta, joten pelkään pahoin, että jäljelle jää vain kolmas.

Epäonnistunut valtio

Epäonnistumisen käsite on metafyysinen, sillä se edellyttää ihannoidun asiaintilan, jota pidetään onnistuneena. Lisäksi onnistumisen ja epäonnistumisen kantasana on ”onni”, joten takana on pelurin logiikkaa, jonka mukaisesti toiminnan tuloksellisuus voidaan jättää onnenkantamoisten varaan. Kirjoitin aiheesta aiemmin tässä.

Palaan aiheeseen, koska törmäsin sattumalta Wikipediassa hakusanaan ”epäonnistunut valtio”. Ellei olisi koomista, olisi traagista, että valtioita joudutaan listaamaan niiden onnistumisen ja epäonnistumisen mukaan aivan kuin pörssiyhtiöitä neljännesosavuosikatsauksissa. Silti se on täysin ymmärrettävää.

Wikipedia-artikkelin taustalla on The Fund for Peace -järjestön arviointi valtioiden vakaudesta. Katsokaa karttaa. ”Kestävä” tilanne on ainoastaan pohjoismaissa, Sveitsissä, Itävallassa, Benelux-maissa, Irlannissa, Kanadassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Näissä maissa on jokseenkin vakaat ja kansanvaltaiset poliittiset olot. Esimerkiksi Saksa, Ranska, Yhdysvallat, Japani, Britannia ja monet muut G-kerhoon kuuluvat maat ovat vain ”kohtuullisesti” onnistuneita. Näiden maiden kaduilla ja kujilla maleksii viemäreissä asuvia katulapsia. Venäjällä tilanne on ”huolestuttava” ja Keski-Afrikan maissa ”hälyttävä”.

Voimme siis olla kiitollisia. Mutta kenelle? Luultavasti vain itsellemme, sillä muillekaan ei oikein voi olla nyt kiitollinen, kun hyvinvointi ei tule sieltä. Parhaita maita luonnehtii se, että ne ovat syrjäisiä, kuten pohjoismaat, tai eristäytyneitä, kuten meren ympäröimä Australia tai vuorten keskellä sijaitseva Sveitsi. Kanadakin on melko pohjoinen ja rajojaan hyvin vartioiva valtio, jossa ei ole suuria etnisiä ongelmia, tiettyjä kielikiistoja ja separatismipyrkimyksiä lukuun ottamatta.

On tietysti vaikea määritellä onnistumisen ja epäonnistumisen kriteerejä. Mutta lopputuloksesta ollaan silti usein yksimielisiä, kun kansa äänestää kurjuudestaan tai hyvinvoinnistaan. Onnistuneita maita ja niiden poliittisia järjestelmiä leimaa väestön yksiaineksisuus ja poliittinen konsensus. Niissä on vältytty kansanryhmien väliseltä eripuralta. Väestö on melko homogeenistä, eikä esiinny moniaineksisuudesta johtuvia konflikteja. Myös Suomen ulkopolitiikan eräs virallisesti tunnustettu tulos on, että maassamme ei vallitse syviä etnisiä ristiriitoja, joilta onnistuttiin välttymään talvi- ja jatkosodan vaikeiden ratkaisujen kautta Suomi-konepistoolin argumentoidessa omaa maahanmuuttokritiikkiään.

On muistettava, että kehitys ei aina kulje vain myönteiseen suuntaan. Pikemminkin näyttää siltä, että kansallisvaltiot, jotka ainakin omasta mielestäni ovat hyvinvoinnin ja turvallisuuden ylläpitäjiä ja takaajia, on kyseenalaistettu myös Euroopassa. Ja siksi niiden asema ja toimintakyky ovat vaarassa heikentyä. Mutta onpa ainakin jotakin, mistä pitää kiinni.

Entä jos epäonnistuminen onnistuu?

Tänään, kolmantenatoista päivänä lokakuuta, vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Sitä varten perustetulla internet-sivustolla muutamat yritysjohtajat ja liikkeenjohdon konsultit selittävät, että heidän tarkoituksenaan on rohkaista suomalaisia epäonnistumaan, ”jotta he uskaltaisivat ottaa riskejä”.

Epäonnistumisen teema olisi muutoin hieno, mutta sen perustelut ja tarkoitushakuisuus kerrotaan peittelemättä. Kyseessä on siis tyylillinen floppi. Se antaa tahattoman lapsellisen malliesimerkin epäonnistumisesta omien tarkoitusperien salaamisessa. Tendenssimäinen propaganda harvoin onnistuu.

Psykologisesti on ehkä viisasta ajatella, että ihmisellä on oikeus epäonnistua. Onnistumisen vaatimukset ovat usein pakottavia. Epäonnistumisen päivän perustaneet eivät kuitenkaan ajattele asiaa terapeuttiselta kannalta. Heidän ajattelunsa takaa pilkottaa infantiili konstruktiivisuus. Sen mukaan aina pitää edistää, kehittää ja tavoitella hyötynäkökohtia. Aitoa epäonnistumisen oikeutta ei ole.

Onnistumisen käsite sinänsä on metafyysinen, aivan kuten epäonnistumisenkin. Onnistuminen edellyttää absoluutin, ihannoidun ja tavoitellun tilan, johon nähden onnistutaan tai epäonnistutaan. Epäonnistumisen käsite puolestaan on mahdollinen vain johonkin välteltyyn asiantilaan nähden. Se implikoi näkemyksen, että on jotakin, mitä ei toivota ja on syytä karttaa. Sekä onnistumisen että epäonnistumisen käsitteen kautta asioita ja ilmiöitä leimataan suotaviksi tai epäsuotaviksi. Tämä arvottaminen puolestaan on syvästi ideologista.

Asioiden leimaaminen hyviksi tai pahoiksi, tavoiteltaviksi tai ei-toivotuiksi, voi olla jopa eettisesti vaarallista. Ajatelkaa, kuinka suopeaa ja imartelevaa olisi sanoa esimerkiksi vammaisen lapsen saaneille vanhemmille, että olen pahoillani epäonnistumisestanne, mutta kyllä varmaan joskus vielä onnistutte, kun vain kovasti yritätte. Onnistumisen ideologia voi olla julma.

Nähdäkseni kyseisenlaiset markkinointi- ja bisnesideologiat ovat etääntyneet kauaksi psykologisen tiedonmuodostuksen eettisistä ihanteista. Eräs tieteenala on siinä valjastettu kaupalliseen käyttöön.

Onnistumisen ja epäonnistumisen käsitteet ovat myös kompleksisia. Jos epäonnistumiseen rohkaistaan tavoitteena vahingosta viisastuminen ja entistä parempi onnistuminen, ihmisen ajatellaan silloin onnistuvan epäonnistuessaan. Se taas olisi onnistuminen eikä epäonnistuminen, ja siten epäonnistumisen takaa pilkottaa onnistumisen raskas taakka.

Onnistuminen sitoo: se määrittelee ihmisen niiden päämäärien kautta, joiden saavuttamisessa hän on onnistunut. Esimerkiksi olympiavoittaja myöntää onnistumalla alistaneensa koko elämänsä voiton tavoitteluun ja olleensa riippuvainen tuon voiton saavuttamisesta muiden kilpailijoiden ja lajin asettamilla ehdoilla. Hän on siis kunnianhimonsa vanki onnistumista tavoitellessaan. Voitto leimaa hänet voittajaksi, aivan niin kuin tappio leimaisi häviäjäksi.

Voittaja myöntää voittoa tavoittelemalla pelänneensä häviötä, ja siksi hän tunnustaa heikkoutta: riippuvaisuutta muiden hyväksynnästä. Ei ole ihme, miksi monet huippu-urheilijat ajautuvat myöhemmin elämässään rappiolle, kun heidän elämänsä on noin pientä, surkastunutta ja ehdollistettua toisten ihmisten mielipiteille. Kun päämäärien tavoittelu katoaa, elämältä häviää merkitys, ja ihminen putoaa mustaan aukkoon.

Joskus väitetään, että on parempi tavoitella itse itselle asettamiaan päämääriä kuin ympäristön asettamia päämääriä. Käytännössä myös itselle asetettujen päämäärien valitsemiseen liittyy paljon ympäristön vaikutusta, ja molemmissa tapauksissa ihminen joka tapauksessa antautuu pyrkimään ja tavoittelemaan tiettyjä ihanteita, mikä puolestaan merkitsee alistumista eksistentiaalisen olemishuolen ja sen taustalla asuvan kuolemanpelon valtaan. Epätoivoinen rimpuilu tavoitteiden saavuttamiseksi on usein vain halua kirjoittaa nimensä historiaan ja välttää kaiken katoamisesta seuraava ahdistus.

Onnistumisen käsitteen kantasana on ”onni”. Tämä vihjaa, että onnistumiseen tai epäonnistumiseen vaikuttavat niin sanotut onnenkantamoiset ja siten siis muutkin tekijät kuin ihmisen omat kyvyt ja tahto. Usein näin juuri on, ja siksi ketään ei voida syyttää eikä kiittää onnistumisistaan tai epäonnistumisistaan. Suksi voi katketa kohtalokkaalla hetkellä, tai ihmiset voivat kerta kaikkiaan lopettaa esimerkiksi matkapuhelimeen puhumisen pelkän satunnaisen muoti-ilmiön vuoksi, mikä puolestaan vie operaattorit konkurssiin. Tämä ei merkitse, että olisi olemassa väistämätön kohtalo, mutta toistuvat epäonnistumiset voidaan selittää tuloksiksi omien virheiden toistamisesta ja seurauksiksi ihmisten perusasenteista.

Liikkeenjohdon konsultit näyttävät luottavan liikaa ihmisten kykyyn oppia virheistään. Esimerkiksi ihmisten poliittinen muisti on tutkimusten mukaan noin kolmen kuukauden mittainen. Luonto on säätänyt muistin suhteellisen lyhyeksi, sillä muuten ihmiset eivät pääsisi yli myöskään epäonnistumisistaan. Mutta samalla katoavat usein myös opetukset. Kun niin sanottuja virheitä ei pysähdytä analysoimaan, ei ole ihme, miksi ihmiskunta ei opi virheistään vaan jatkaa niiden toistamista entistä suuremmassa mittakaavassa.

Entä kumpi loppujen lopuksi perii voiton, onnistuminen vai epäonnistuminen? Saneleeko jompi kumpi totuuden elämän olemuksesta? Filosofi Emmanuel Lévinasin mielestä kaikki filosofia epäonnistuu; niin myös useimmat ihmiset pyrkimyksissään. Täydellisyyden tavoittelu on tuhoon tuomittua ja turhaa. Johtopäätös on helppo uskoa metafyysisenä päätelmänä maailman tilasta. Saatu näyttö puoltaa ajatusta, että maailma on epätäydellinen ja monessa suhteessa pilalle turmeltunut paikka, joten myöskään ihmisten ei tarvitse hävetä epäonnistuneisuuttaan.

Pikemminkin epätäydellisyydessä, epäonnistumisissa, virheissä ja vajavaisuudessa voisi nähdä sellaista kauneutta, joka paljastaa ihmisten inhimillisyyden. Sen sijaan liikkeenjohdon pakonomaiset päämäärät eivät tätä salli; ei myöskään yliopistolliseen tiedonmuodostukseen liitetty idealismi, täydellisen totuuden ja tiedon tavoittelu, joka on perimmältään uskonnollista alkuperää. Sen mukaan tieteen haluttaisiin olevan jumalallisen epäilyksetöntä, kuin kirkasta ja puhdasta lasia.

Vitsikästä on, että liikkeenjohdon konsultit ohjaavat nyt ihmisiä epäonnistumaan ja sitä kautta onnistumaan. Tällöin kyseessä ei ole aito epäonnistuminen. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä nämä pomot ja päällysmiehet ajattelisivat sellaisesta karpaasista, joka sanoisi ja todistaisi epäonnistuneensa työtehtävissään lopullisesti, korjaamattomasti ja peruuttamattomasti, ja vieläpä tahallaan: täsmälleen epäonnistumiseen ohjaavan läksyn mukaisesti! Eipä taidettaisi asiasta ilman potkuja selvitä.

Tässä nähdään, kuinka ristiriitaista yritysvalmentajien ja liikkeenjohdon konsulttien asennoituminen on. Epäonnistumisessa onnistunut puolestaan voi iloita onnistuneensa edes jossain.

Itseeni onnistumiset tai epäonnistumiset eivät tee yleensä mitään vaikutusta. Epäonnistuneille voin nauraa ja onnistuneiden puolesta olla iloinen!