14. kesäkuuta 2020

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan


1. Filosofi julkaisee poikkeuksellisen kovatasoisen ja poleemisen tutkimuksen Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä, jossa arvostellaan valtamediaa.

2. Valtamedia saa kilarit ja päättää, että hyökkäys on paras puolustus sekä kaivaa teoksesta väitteitä, jotka eivät ehkä ole ”poliittisesti korrekteja”.

3. Valtamedia huomaa, että Perussuomalaisten kannatusta ei ole saatu alenemaan ”rasismista” jauhamalla, joten naiseuteen vetoaminen voisi toimia, sillä heitä on paljon, kaasu on jo keittiössä eikä räjähdykseen tarvita kuin tulitikun raapaisu.

4. Koska kirjaan sisältyy feminismin arvostelua, media lavastaa sen ”naisvihaksi” suututtaakseen perussuomalaiset naiset, jotka eivät ole tosin lukeneet koko kirjaa eivätkä siten tiedä, että teoksessa esitetty feminismin arvostelu oli suunnattu kritisoimaan Helsingin Sanomien laittautumista puolustamaan ”Me too”- ja ”Suostumus2018”-hankkeita yksipuolisesti.

5. Koska kirjan kirjoittaja on keski-ikäinen homomies, valtamediassa huomataan, että hänessä on sellaista salamanterin väriä, jonka vuoksi hänestä ei voida lavastaa rasistia, mutta naisvihaajaksi maalittaminen voisi toimia!

6. Niinpä valtamedia maalittaa kirjan kirjoittajan naisvihaajaksi peittääkseen sen, että teoksen kiistelty luku 11 koostuu median yksisilmäisyyden arvostelusta eikä mistään naisvihasta.

7. Perussuomalaiset naiset suuttuvat, sillä he ovat lukeneet kirjaa median aikaansaaman ennakkoluuloisuuden varassa, eivätkä he arvioi mediaa kirjassa esitetyn arvostelun varassa.

8. Opetus- ja kulttuuriministeriö alkaa kiristää julkaisijaa, Suomen Perustaa, taloudellisella uhkauksella, jonka ei pitäisi kuulua mihinkään tutkimustoimintaan eikä hyvään hallintoon.

9. Suomen Perustaa epäillään ja moititaan siitä, ettei siellä mukamas piitata tasa-arvosta eikä yhdenvertaisuudesta, kun ajatuspaja on julkaissut kyseisen teoksen. Tosiasiassa teoksessa puretaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteet auki filosofisen ideologiakritiikin keinoin sekä osoitetaan, ettei näille käsitteille voida eikä tarvitsekaan löytää sellaisia yksiselitteisiä määritelmiä, jotka olisivat kiistattomia tai jotka voitaisiin määritellä hallinnollisesti (paitsi tietysti vihervasemmistossa). Paraskin tasa-arvo on väistämättä aina vain likiarvo.

10. Kirjoittaja sanoo kirjoittaneensa teoksen tieteellisin periaattein eikä hallintodiskursiivisen ohjeistuksen tai määräilyn alla.

11. Puolueen puheenjohtaja toteaa aivan oikein, ettei puolueella ole tekemistä kirjan kanssa.

12. Kirjan kirjoittaja toteaa, että se on oikein, sillä tutkimuksen ei pidäkään olla poliittisesti johdettua.

13. Kirjan kirjoittaja paheksuu, että opetus- ja kulttuuriministeriö kuitenkin pyrkii painostamaan Suomen Perustaa taloudellisella uhkavaatimuksella, kun siellä toiminut tutkija ei ole tottelevainen vihervasemmiston näkemyksille siitä, mitä vihervasemmisto haluaa omalla tasa-arvonäkemyksellään ja yhdenvertaisuuskäsityksellään ajettavan.

14. Kirjan kirjoittaja toteaa, että jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä arvon käsite on olemukseltaan hierarkkinen, ja myös moraali vaatii, että osataan erottaa arvokkaat asiat vähemmän arvokkaista, jottei jouduttaisi yksiarvoisuuteen (totalitarismiin).

15. Kirjan kirjoittaja lähettää OKM:ään kannanottonsa, jossa hän vaatii Suomen Perustaan kohdistetun painostuksen lopettamista ja esittää teoksensa tavoittelemaan tiedonjulkistamisen valtionpalkintoa.

16. Tällä välin valtamedia on maalittanut kirjan kirjoittajasta olkiukon, johon sosiaalisen median vasemmistosissit yrittävät töhriä kaiken maailman pahan, mutta kirjoittaja on teflonia eikä uhriudu.

17. Suomen Perustasta eräs uhrautuu ritarillisesti ottaen julkaisemisesta ”vastuun”, mikä toisaalta merkitsee, että jossain katsotaan olevan myös ”syyllisen”.

18. Vastuuta ottamalla osoitetaan syylliseksi kirjan kirjoittaja, jolloin luodaan mielikuva, että teoksessa on muka jotakin ”vikaa”. Vastuullisuutta olisi kirjan pitäminen saatavilla, jotta lukijat saisivat sen käsiinsä ja tietäisivät, mitä siinä oikeasti sanotaan.

19. Kun vastuullinen on metron alla ja syyllinen bussin alla, keksitään vielä, että laadunvarmistus ei muka toiminut.

20. Kirjoittaja pohtii ristiriitaa siinä, että puolueella ei ole tekemistä tutkimuksen kanssa, mutta toisaalta tutkimustoiminnalle halutaan poliittista kontrollia.

21. Kirjoittaja on sitä mieltä, että puolueilla ei ole velvoitetta ohjata mitään tutkimusta, eikä opetusministeriöllä ole oikeutusta tutkimustoiminnan suitsimiseen, sillä vaikutus olisi tieteen vapauden vastainen.

22. Puolueen puheenjohtaja toteaa ehdittyään perehtyä teokseen, että kirjassa on paljon ”etevää media- ja sensuurikritiikkiä” – ja on taaskin oikeassa niin kuin silloinkin, kun hän sanoi, ettei puolueella ole tekemistä kirjan kanssa.

23. Kirjoittaja on tyytyväinen, sillä hän voinut toimia parhaiden filosofisten ihanteiden mukaisesti Suomen Perustassa, ja toivoo, ettei ajatuspajakaan sensuroisi. Avoimeksi toisin jää, miten voidaan puolustaa sensuurin arvostelua ja itsesensuroida, ja vastaus kysymykseen löytyy OKM:n harjoittamasta kiristyksestä.

24. Kirjoittaja huomauttaa, että politiikan normit ovat aina erilaiset kuin tutkimustoiminnan normit. Hän myös jatkaa, että siksi kenenkään ei tarvitse pyydellä eikä siten myöskään antaa anteeksi, sillä ei ole tapahtunut mitään väärää. Kirjoittaja kyllä itse antaa anteeksi kaiken muun paitsi OKM:n harjoittaman tiedepoliittisen kiristyksen.

25. Puheenjohtajan mukaan se, että teoksessa on yksi huono luku ei tarkoita, että koko teos olisi huono, mikä pitää paikkaansa.

26. Kirjoittaja lisää, että se mikä on huonoa poliittisen tarkoituksenmukaisuuden kannalta, voi olla arvokasta tutkimukselliselta kannalta, eikä tutkimuksia yleensäkään pitäisi arvottaa sillä perusteella, miten hyödyllisiä tai haitallisia ne ovat.

27. Kirjoittaja jatkaa, että filosofian ja politiikan ristiveto on klassinen ja että puolueella ja Suomen Perustalla ei olisi käsissään mitään ongelmaa, ellei opetus- ja kulttuuriministeriö uhkaisi ajatuspajaa taloudellisella painostuksella.

28. Kirjoittaja päättelee, että koettujen ongelmien juurisyy on Suomen Perustaan kohdistettava OKM:n painostus, joten puolueella olisi syytä koota rivinsä eikä ajautua miinaan, jolla hallitus ja sitä tukeva valtamedia yrittävät luoda sisäistä eripuraa ja haavoittaa puoluetta.

29. Viestinnän professori tviittaa, että kirjaa arvostellessa kannattaa varoa menemästä itse mukaan tarinaan, ja vihjaa siten, ikään kuin kyse olisi puolueen tietoisesti rakentamasta kohusta.

30. Kirjoittaja kiistää mitään taka-ajatuksia olevan ja vastaa, että kohu on valtamedian itsensä käsikirjoittama ja että sen tarkoitus on peittää teoksen todellinen sisältö.

31. Kirjoittaja toteaa, että median harjoittama maalittaminen osoittaa kirjassa esitetyn mediakritiikin täysin oikeaksi!

32. Kirjoittajalle on valtavirtajulkisuudessa myönnetty niin vähän vastausmahdollisuuksia, ettei vähempää voitaisi myöntää, ja näin pyritään siihen, ettei totuus teoksen mediakriittisestä sisällöstä tulisi julki. Kirjoittaja sanoo, että vastaukset kaikkiin kysymyksiin löytyvät itse asiassa kirjan kansien välistä, kunhan ne maltettaisiin lukea sieltä.

33. Valtamedia ei ole välittänyt tietoa kirjan mediakriittisestä eikä tiedepoliittisesta sisällöstä ollenkaan, vaan se on käyttänyt teosta yksinomaan puolueen korventamiseen käyttäen vipuamisensa välineenä sitä, ettei tutkimus ole puolueideologian mukainen.

34. Samanaikaisesti valtamedia syyttää tutkimusta väitteillään, että kirja olisi puolueideologian mukainen, ja nimittää kirjoittajaa Perussuomalaisten Suureksi Filosofiksi unohtaen tosin mainita eräästä ruotsinkielisestä filosofianprofessorista, joka on puolestaan ollut SDP:n ohjelmatoimikunnan jäsen ja siten demarien pääideologi filosofian oppiaineessa yliopistolla.

35. Toimittajakunnan harjoittama panettelu ja vääristely ovat käsin kosketeltavia ja paljastavat valtamedian matalamielisyyden.

36. Puolueessa asiaa arvioidaan poliittisen pragmatiikan näkökulmasta ja murehditaan työtä, joka mahdollisesti täytyy tehdä, jotta valtamedian tekemät kolhut saadaan oikenemaan.

37. Kirjoittaja pohtii, minkä verran työtä tuhotaan kirjaroviolla.

38. Muuan ammattitoimittaja soittaa yksityishenkilönä kirjan kirjoittajalle ja kertoo, ettei aio tehdä juttua mutta arvelee monien toimittajien välttelevän asiallisten juttujen tekemistä kirjoittajasta sekä puolueesta, sillä toimittajien seassa vallitsee kuulemma pelko leimautumisesta perussuomalaisten kannattajiksi, jos he tekevät asiallisia juttuja. Tällöin olisi soittajan mukaan vaara, että soraääninen toimittaja harjattaisiin pois toimituksesta.

39. Kirjoittaja huokaa ja toteaa, että edellä mainittu seikka vain osoittaa oikeiksi kirjan väitteet mediassa vallitsevasta laumasieluisuudesta ja henkisten kahleiden kalinasta.

40. Kirjoittaja tuntee lopulta sääliä toimittajia ja muuta ihmiskuntaa kohtaan niin kuin eräskin, jonka Jumala hylkäsi.

41. Kirjoittaja lähtee viettämään kesää, mikä ei suinkaan tarkoita, ettei kirjan varsinaisesta sisällöstä voitaisi keskustella. Mutta se edellyttää, että jokainen vahvojen väitteiden tai vaatimusten esittäjä on lukenut kirjan alusta loppuun, ei syyllisty mustamaalaukseen tai perättömän valhetiedon levittämiseen, ja on osoittanut arvostelukykynsä asianmukaisilla opinnäytteillä ja tieteellisellä julkaisutoiminnalla, kuten täällä.

42. Kirjoittaja toivottaa hyvää suomalaista juhannusta ja kiittää tuesta, jota on tullut suuri määrä ihan joka puolelta.

11. kesäkuuta 2020

Skandaali: Hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla


Julkaistessani maanantaina teokseni Totuus kiihottaa – Tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä olin varma, että kritisoimani valtamedia tulisi kostamaan minulle jollakin tavalla.

Kirjani pääväite oli aivan muuta kuin minkä valtamedia ja sosiaalisen median vihervasemmistolaiset kätyrit siitä nostivat esille.

Väitin, että yhteiskuntamme sosiaalirakenne on hajoamassa, ja kansalaisten sukset ovat menneet monessa asiassa ristiin. Tästä on seurannut, että myös yhteiskuntakeskustelut ovat polarisoituneet, ja lopulta tuo halkeaminen on johtanut median jakautumiseen valtamediaan ja vaihtoehtomediaan.

Tutkimukseni on siis mediatutkimus ja politiikan tutkimuksellinen analyysi yhteiskuntaamme koettelevasta legitimaatiokriisistä. Paljo nykypuhe syrjäytymisestä, eriarvoisuudesta ja köyhyydestä ovat vain tuon oikeusperustusta koettelevan ongelman esiintymiä.


Media kostaa ja vyöryttää

Media tempaisi kuitenkin otsikoidensa ja juttujensa aiheeksi pelkän havainnollistavan aineksen, jossa olin käsitellyt seksuaalipolitiikassa koettuja ongelmia, muun muassa miesten syrjäytymistä ja miesten tasa-arvo-ongelmia. Niiden käsittelyä media välttelee samalla, kun se suosii feministisen agendan julistamista. Esitän tästä selvän näytön huomion kohteeksi nostetussa luvussa 11.

Tulin totta kai sohaisseeksi muurahaispesään. Seksuaalisuutta ja sukupuolta koskevat asiat ovat juuri sellaisia tabuja, joista valtamedian oli helppo tekaista veruke ja vipu koko tutkimukseni mustamaalaamiseen.

Esimerkiksi MTV3:n verkkosivut julkaisivat aiheesta jutun, jossa muuan kolumnisti moitti minua sanoista ”pihtarikartelli” ja ”lutkanarsistit” erottaen nämä asiayhteydestään (en tosin käyttänyt lainkaan sanaa ”pihtarikartelli”, mutta vastaan silti). Olin median moittimassa luvussa 11 arvostellut erästä Helsingin Sanomien juttua, jossa eräs toimittaja oli puolestaan haukkunut ankarin sanoin muiden muassa professori Panu Rajalaa ja Lauri Törhöstä kirjoituksessa ”Kaikki tietävät sen ringin”.

Argumenttini (s. 254) oli tasapainottava kannanotto tähän keskusteluun. Miesten ringistä saisi siis puhua feministien hyväksi, mutta ei vastata siihen huomauttamalla vaikkapa naisten kartellista? Eivätkö miesten asema ja jatkuvasti heikentymässä oleva rooli merkitse mitään?

MTV3:n kolumnin kirjoittaja päätti juttunsa sanomalla että ”hiljaisuus on myrkkyä demokratialle”. Tajuaako hän näin ollen itsekään, mitä hän tekee tukiessaan julkaisuni sensuroimista? MTV3:n useassa jutussa myös moititaan työtäni ”rasistiseksi”. Olin laajalla aineistolla osoittanut, miten pöyristyttävää ja petollista ”ässäkortin pöytään lyömistä” tuo rasismisyytöksillä ratsastaminen mediassa on. MTV3 ei myöskään ottanut mitään yhteyttä minuun vaan puristeli vastauksia vain puoluejohdolta.

Myös Helsingin Sanomien Juha Typön kirjoitus, jonka mukaan olin haukkunut joitakin nuoria eräässä Hesarin itsensä kokoon keittämässä tapauksessa, antaa perättömän kuvan asioista. Helsingin Sanomat itse oli haukkunut erään (minulle henkilökohtaisesti tuntemattoman) miespuolisen tohtorin jo aiemmin panettelevasti.

Kannanottoni (s. 252) oli tasapainottava huomautus tähän. Ja erityisesti siihen, että valtamedian ilmatilanvalvonnalla kiristetään normiruuvia sekä vedetään maamme tunneilmastoa huurteeseen. Ei hyvä kenellekään.

Ymmärrettävää se kyllä on, kun ulkomailta tulvii tänne seksuaalisesti aktiivisia miehiä, jotka tekevät oikeita raiskauksia ja aiheuttavat sosiaalisen vaihdon epätasapainotilan seksuaalisille markkinoille. Näistä asioista kärsivät kaikki suomalaiset ihmiset, kun niiden tuloksena seksuaalinormeja joudutaan kiristämään, seksuaalisuutta sanktioidaan ja pilataan vapaamielistä länsimaista seksuaalikulttuuriamme, joka oli vielä parikymmentä vuotta sitten kunnossa, eikä juuri kukaan kokenut mitään ongelmia.

Kirjoitin asiasta selvästi niin, että media, poliittinen vihervasemmisto ja yhteiskuntatieteilijät koettavat kiinnittää huomiota vähäpätöisiin ”tasa-arvo-ongelmiin” vain peittääkseen näkyvistä sen järisyttävän mullistuksen, jonka maahanmuutto tuottaa väestöpolitiikassa ja seksuaalipolitiikassa.


Sanomani ymmärretty ja välitetty mediassa tahallisesti väärin

Puhuessani grooming-ilmiöstä en tarkoittanut sitä mitä media väittää sen olevan, vaan suoran käännöksen mukaan tarkoitin sillä ’siistiytymistä’ eli eräänlaista kaunistelua ja asioiden marinointia. Käytin sitä sanan ”sokerideittailu” parina: ne esineellistävät seksin, kuten käy, kun maahanmuuton aiheuttamasta naisten markkinasta kärsineet miehet pyrkivät tasapainottamaan asemaansa lopulta rahalla (s. 249). Olen kyllä sosialisti sikäli, että kaikkien pitäisi saada ilmaiseksi.

Myös väitteet minusta raiskauskulttuurin puolustelijana ovat häikäilemättömän vääristeleviä. Käytin tuhansia sanoja sen osoittamiseen, miksi avioliitossa tapahtuvia raiskauksia ei olisi pitänyt saattaa virallisen syytteen alaisiksi rikoksiksi, vaan asianomistajarikoksina pitäminen olisi riittänyt. Samaa mieltä näytti olevan jopa Sauli Niinistö silloin kun lakia viimeksi muokattiin (s. 250 jss.).

Kyseessä oli tarkoin perusteltu argumenttini ”Suostumus2018”-hanketta koskevaan keskusteluun. Nyt se yritettiin kääntää ”raiskausten puolusteluksi”, vaikka olin vedonnut (1) todistelun mahdottomuuteen ”Suostumus2018”-aloitteessa ja (2) yritykseen kääntää todistelutaakka. Kaiken tämän esitin oikeusfilosofisesti perusteltuna.

Argumenttini olivat ilmeisesti vastaansanomattomia tai menivät lukijoiden ymmärryksen yli. Jokaisen täytyisi käsittää, että ”Suostumus2018”-aloitteen ja sen mediarummutuksen arvosteleminen ei ole raiskausten puolustelemista vaan puuttumista raiskauksen tunnusmerkkien uudelleenmäärittelyyn.

Media on poiminut 420-sivuisesta kirjastani useita asiayhteydestään irrotettuja lauseita ja käsitteitä ja käyttänyt niitä mielivaltaisesti pyrkien lavastamaan minusta jonkinlaista olkiukkoa, johon voidaan nyt muka töhriä kaikki maailman paha.

Ja tämä on tapahtunut Twitterissä lentoon lähteneen piipityksen aikaansaamana ilman, että kukaan asiaa kommentoinut olisi lukenut teostani kokonaisuudessaan saati ymmärtänyt sen painokkuutta filosofisena ja yhteiskuntatieteellisenä analyysina siitä, miksi yhteiskuntamme on nykyisin monessa suhteessa jakautunut.

Media näyttää luottavan yleisön, poliitikkojen ja jopa tieteenharjoittajien lukutaidottomuuteen.

Yleisradiosta minulle puolestaan soitteli Eero Mäntymaa, jonka kirjoittelua olin arvostellut tutkimuksessani. Arvostan kuitenkin jutun kirjoittanutta tiimiä siitä, että se sisällytti jutun loppuun haastatteluni, joka kannattaa lukea. Vastinetta Yle-verolle.

Helsingin Sanomien toimittaja Onni Niemi taas kyseli minulta vain ja ainoastaan näistä seksuaalisuutta koskevista näkemyksistäni. Ne ilmeisesti sopivat helposti poliittiseen painostamiseen, mikäli ne eivät ole aivan vihervasemmiston poliittisen ideologian mukaisia ja sopusoinnussa sukupuolentutkimuksen valtavirran kanssa.


Ministeriö kiristää Suomen Perustaa taloudellisesti

Mutta sitten varsinaiseen asiaan. Tviittailun tuloksena tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen alkoi painostaa kirjani julkaisijaa Suomen Perustaa uhkauksella kiistää ajatuspajalta sen 120 000 euron toiminta-avustuksen! Verukkeena ministeri mainitsi, että ”yleisavustuksen saajan yhtenä velvollisuutena on edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”.

Vastaan, että arvovapaan ja kriittisen filosofian sekä yhteiskuntatutkimuksen velvoitteena ei ole edistää mitään tarkoitusperää. Juuri sellaista arvolatautunutta toimintaa arvostelen tutkimuksessani.

En siis väitä edustavani tasa-arvoa mutta en myöskään epätasa-arvoa. Tendenssien ja agendojen edistäminen ei kuulu minkään todellisen tutkimusmetodologian piiriin.

Ministeri Kosonen vetoaa ’tasa-arvoon’ ja ’yhdenvertaisuuteen’, jotka ovat kelluvia merkitsijöitä ja sisällöltään mahdottomia määritellä yksimielisesti. Olen analysoinut nekin tutkimuksessani niin monipuolisesti, että monella poliitikolla on varmasti kognitiivisia vaikeuksia ottaa vastaan ideologiakritiikkiäni. Tasa-arvon pitäisi olla myös perussuomalaisten oikeutta argumentoida.

Sen sijaan Kosonen yrittää alistaa kriittisen filosofian puoluepoliittiseen harkintaan ja sekoittaa siten poliittiset mielipiteensä ja kriittisen tieteellisen ajattelun periaatteet, aivan niin kuin tieteestä mitään ymmärtämättömän ministerin tietysti kuuluukin. Hiihtosuunnistajana toimineella Hanna Kososella ei ole vähäisintäkään tieteellistä pätevyyttä eikä näyttöjä tieteellisestä julkaisutoiminnasta.

Sen sijaan rahasäkkien päällä istuvilla byrokraateilla on otsaa ahdistella Perustan lisäksi myös minua noilla kiistelyn kohteena olevilla ”veronmaksajien rahoilla”. He saavat tuosta grillaamistyöstään jatkuvasti korkeaa kansalaisilta kannettua palkkaakin! Veronmaksajien varoilla on tuotettu sakeaa vihervasemmistolaista puppua jo vuosien ajan ja kymmenien miljoonien edestä.


Ministerin erottava, tavoittelen tiedonjulkistamisen valtionpalkintoa

Kirjojen hävittäminen on barbariaa, jonka ei pitäisi kuulua sivistysyhteiskuntaan.

Ministeri Kosonen tulee toimineeksi epäeettisesti uhkaamalla Suomen Perustaa taloudellisella sanktiolla vain siksi, että tulkintani suomalaisesta yhteiskunnasta eivät ehkä ole hallituksen mielipiteiden mukaisia.

Kyseinen tiedepoliittinen painostus on kiristystä, jonka vuoksi katson, että ministeri Kososen on erottava tehtävästään.

Esitän samalla kirjani tavoittelemaan opetusministeriön jakamaa tiedonjulkistamisen valtionpalkintoa.

Poliittinen vyörytys antaa selvän näytön siitä hulluudesta, jolla tutkimusta pyritään nykyisin ohjaamaan poliittisesti.

Opetusministeriönkö nyt muka pitäisi hallinnollisin tarkoitusperin päättää siitä, minkälaisia tulkintoja filosofit ja yhteiskuntatieteilijät tekevät? Näkemys on niin absurdi, että sille voisi nauraa pitkät naurut, ellei ultimaatumin tehosteena olisi valtava taloudellinen kiristys.

Siihen kiristykseen ajatuspaja Suomen Perustan ei olisi pitänyt koskaan langeta.


Tutkimuksen ei pidä olla poliittisesti ohjattua

Kyse ei ole siitä, ettei kirjallani olisi ollut joidenkin mielestä tarpeeksi esilukijoita. Ei filosofiaa ja tiedettä pidäkään altistaa poliittiselle kontrollille tai tarkoituksenmukaisuusharkinnalle.

Käsikirjoituksen lukivat tarkoin parikin luottohenkilöä, ja molemmat olivat kanssani samoilla linjoilla. Kuuntelin kommentit huolella ja kiitollisena sekä otin muutosesitykset huomioon toteuttaen asianmukaiset korjausehdotukset. Kukaan meillä ei ole syyllinen yhtään mihinkään, ja siksi on väärin syytellä ketään mistään ”virheestä”, marttyyrisoitua tai marttyyrisoida, niin kuin (minua jatkuvasti sensuroivan) Uuden Suomen jutussa tehdään.

En voi vastata edes Uuden Suomen blogissani, sillä ylläpito on jälleen kerran poistanut kirjoittamismahdollisuuteni, mistä arvostelin lehteä kirjassani. Myös Twitter poisti tilini, vaikka en ollut sanonut siellä mitään.

Puolueemme johto ajettiin vihervasemmistolaisten tviittaajien virittämään miinaan, kun puheenjohtajistolta tivattiin kannanotto, jossa kyseenalaistettiin työni laatu tai sen varmistus. Ja kaikki tämä muutaman tviitin perusteella ilman, että sen enempää arvostamani Jussi Halla-aho kuin Riikka Purrakaan olisivat teostani lukeneet.

Myönnän olevani hieman pettynyt tapaan, jonka mukaisesti vihervasemmiston virittämän ansan on sallittu laueta tällä tavoin hätäisiksi kommenteiksi. Ministeriön harjoittamalta viranomaissensuurilta puuttuu todellakin laadunvarmistus niin kuin sen käyttämiltä tai tilaamilta politisoituneilta arvioitsijoiltakin, jotka ovat punavihreän näennäistutkimuksen tekijöitä. Tutkimuksen arvioiminen ei ole viranomaisvallan tehtävä eikä julkaisuehtojen asettelun pidä kuulua poliittisesti hallinnoidun viraston toimintaan, paitsi tietysti Neuvostoliitossa.

Pahinta ja epäoikeudenmukaisinta suuren yleisön ja Suomen Perustan omalta kannalta on se, että opetusministeriö taloudellisella uhkailullaan on painostanut kirjani julkaisijaa poistamaan kirjani sivuiltaan. Streisand-ilmiötäkö tässä luodaan?


Poliittisen vastustajan tai kilpailijan mielistely ei kannata

Itsesensuuri poliittisen painostuksen edessä edustaa noloa moraalisäteilyä. Taipuminen tanssimaan poliittisen kilpailijan pillin mukaan ei tuo puolueellemme yhtään mitään, mutta se voi viedä siltä uskottavuutta.

Seison sanojeni ja yli 800 viitteellä varustetun työni takana horjumattomasti. Olen esittänyt Suomen Perustalle, että yleisöjen tiedonsaannin ja tutkimusetiikan kannalta olisi välttämätöntä, että kirjani jakelua jatkettaisiin.

Itsesensuroijaksi alistuminen on lisäksi epäviisasta poliittisesti. Kukaan ei arvosta Perussuomalaisia eikä Suomen Perustaa siksi, että ne antautuvat poliittisten kiusaajiensa edessä. Päinvastoin: vihervassarit ja tietyt muut tahot nauravat saadessaan tahtonsa läpi ja pystyessään kylvämään omalla vivutuksellaan epäsopua puolueen riveihin.


Väitteet naisvihasta ovat perättömiä ja ilmentävät vihervasemmiston affektiivisuutta

On valetta, että olisin naisvihamielinen. En vihaa mitään vaan esitän feminismin arvostelua sekä analysoin, mistä yhteiskunnassamme lisääntynyt viha oikein johtuu.

Osoitan ihan homona, että nais–mies-suhteiden käsittely valtamediassa on läpikotaisin feminismin armoilla. Jokainen asiasta esitetty eriävä näkemys pyritään teurastamaan mediassa, ja esittäjä saa vesikauhuiset vaahdot kasvoilleen. Näinhän se on tullut taas näytetyksi.

Olen kai arvostelijoiden mielestä huono naisten rakastaja, mikä voi olla tottakin, kun en palvo feminismiä enkä muita valtion kotijumalia. Into hervahtaa kirjarovion sytyttäjien syliin ei ole yllättävää, sillä olinhan kirjoittanut, että näin ”keskiajan historia tulee tutuksi”.

Selkeimmin motiivinsa paljasti Helsingin Sanomien Juho Typpö: ”Puolueen suosiota esimerkiksi jäsenten rasistiset motiivit eivät toistaiseksi ole hetkauttaneet. Saa nähdä, hetkauttaako naisviha.”

Tästä siis on kyse: vihasyytösten käytöstä verukkeena ja lavasteena puoluekannatuksen jyrsimiseen.

Valtamedia olisi voinut vähemmälläkin hehkutuksella antaa täysin vääristyneen kuvan tutkimuksestani, mutta nyt se on selvästikin kiihottunut totuudesta, aivan niin kuin arvasin.

En alistu kuitenkaan kinaamaan asioista, sillä Piru asuu pikkuasioissa. En ryhdy myöskään avaamaan asiaa kirjoittamalla aiheesta enempää kuin olen tehnyt tässä 155 000 sanaa kattavassa ja perusteellisessa tutkimuksessani. Kaikkien kannattaisi lukea tuo kirja.

Olen tuottanut huolellisesti tehdyn tutkimuksen, joka nyt yritetään sensuroida, sillä sen tekijä on ilmeisesti vihervasemmistolle liian kova luu.

Sen vuoksi uhkaillaan raukkamaisesti pientä ajatuspajaa Suomen Perustaa ja laitetaan puoluejohto reagoimaan lonkalta tutkimukseen, jota kommentoijat eivät ole lukeneet.

Oikeutus kirjani arvioimiseen on vain, jos on lukenut sen alusta loppuun. Tieteenfilosofiassa lähdetään siitä, että kenelläkään tutkimusta lukemattomalla tai sitä ymmärtämättömällä ei ole oikeutta esittää siitä vahvoja mielipiteitä, ei varsinkaan sellaisia, joilla pyritään kieltämään esittämisen oikeus ja mahdollisuus.

Käsittääkseni kukaan ei ole Suomessa pystynyt kirjoittamaan yhtä läpivalaisevaa, systemaattista ja teoreettisesti perusteltua analyysiä siitä, miksi myös tieteen arviointi on ajettu samanlaisen poliittisen vyörytyksen ja kakofonian uhriksi, kuin on meneillään sosiaalisessa mediassa.


Mikä tässä on se todellinen uutisoimisen aihe?

Tämä kaikki osoittaa oikeaksi sen, mitä mediatutkimuksessani väitin: valtamedian ja sossumediassa päivystävien vasemmiston etäispäätteiden toiminta on muuttamassa koko yhteiskuntamme hullujen paraatiksi omalla vyörytyksellään ja julkisuuden hallinnallaan.

Kun poliittisiksi vastustajiksemme asettuneilla ei ollut mitään vastaansanomista mediatutkimukseni pääargumentteihin, he kaivoivat esiin aseista katalimman ja alhaisimman: taloudellisen kiristyksen.

Oikea ongelma on, että ihmiset, joilla ei ole kognitiivisia edellytyksiä vaativan filosofisen argumentaation ymmärtämiseen, pyrkivät päättämään siitä, mitä me asioista perillä olevat asiantuntijat saamme tai voimme sanoa.

Uutisoimisen arvoista asiassa olisi se, että ministeri Hanna Kosonen ahdistelee perättömien ja puolueellisten tulkintojen pohjalta kvalifioitunutta tutkijaa ja kiristää teoksen julkaisijaa Suomen Perustaa.

Se on sitä tiedepoliittista kourintaa ja kähmintää, joihin en toivoisi opetusministeriön vajoavan.

Tällaistakin kollaasia netissä näköään jaellaan.
Opetusministeriön pitäisi oikeastaan osoittaa minulle 434 000 euron tutkimusmääräraha, kuten vihreälle tutkijalle Oula Silvennoiselle. Tämä voisi tapahtua esimerkiksi Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvostosta, joka hallinnoi lähes 60 miljoonan vuosittaista pääomaa!

Tuo hirvittävä summa jaetaan nyt poliittisesti ohjatuin perustein hallitusta tukevaan tutkimukseen, jonka suuntaviivat päättää valtioneuvosto. Tästä kannattaisi olla oikeasti huolissaan.


JUKKA HANKAMÄKI

Filosofian tohtori, filosofi
Valtiotieteiden tohtori, sosiaalipsykologi


P. S. Olen iloinen kirjani myönteisestä vastaanotosta mediassa ja muussa vihervasemmistossa. Olen saanut paljon kannustavaa ja kiittävää palautetta myös lukijoiltani, mistä kiitos. Ja Ylilaudallahan minusta tehdään jo messiasta.

8. kesäkuuta 2020

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?


Platon katsoi, ettei kenelläkään pitäisi olla asiaa filosofikuninkaaksi ennen viidenkymmenen vuoden ikää. Nyt kun tämäkin asia on osaltani kunnossa, nautin siitä, että minulla on poliittista valtaa enemmän kuin Ruotsin kuninkaalla.

Nimittäin Kaarle Kustaa ei voi sanoa poliittisista asioista mitään ilman, että hänen lipsautuksestaan alkaa suuri mediakohu. Sen sijaan minä voin sanoa mitä vain ilman, että media kiinnittää asiaan huomiota lainkaan!

Mutta myös minä olen kiinnittänyt huomiota median toimintaan. Tänään onkin Suuri Päivä, ja julkaisen pitkään kirjoittamani mediatutkimuksen.

Teoksen kustantaa Suomen Perusta, ja sen nimi on Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Painetussa kirjassa on 420 sivua, ja sen voi ladata tai tilata oheisesta linkistä. Kirjaa jaellaan PDF:nä vapaasti, eikä tämänkään kirjoitukseni tarkoitus ole mainostaa, vaan tiedottaa tutkimustuloksista.


Teoksessa selitetään median halkeamista perinteiseen valtavirtamediaan ja toisaalta vaihtoehtoiseen uusmediaan perimmältään muuna kuin mediailmiönä. Median jakautuminen ei ole pelkkä viestinnällinen ilmiö vaan merkki huonosta politiikasta ja järjestelmäpolitiikan epäonnistumisesta. Median tieto- ja totuuskriisi ei siis ole itse itsensä syy.


Median halkeaminen on seuraus väestöpoliittisesta jakautumisesta

Sen sijaan median jakautuminen on seuraus yhteiskuntakeskusteluihin syntyneestä railosta ja se puolestaan yhteiskunnallisen todellisuuden halkeamisesta. Taustalla vaikuttaa väestössä tapahtunut repeäminen, jonka tuloksena on syntynyt lähinnä kaksi todellisuuden tulkintalinjaa: jakautuminen yhtäältä (1) affektiiviseen, emotionaaliseen ja idealistiseen asennoitumiseen ja toisaalta (2) realistiseen, rationaaliseen ja reflektiiviseen todellisuuden tulkintaan. Vastakkain ovat siis tunteelliset ja järjelliset ajattelutavat.

Ensin mainittua on edustanut vasemmistopopulistinen valtavirtamedia ja jälkimmäistä sen haastajaksi kohonnut kansalaisjournalismi, jota on esiintynyt sosiaalisessa mediassa, blogosfäärissä ja varta vasten perustetuilla sivustoilla sekä vaihtoehtoisissa medioissa.

Tutkimuksessa huomioidaan myös roolien vaihtumiset. Perinteinen media on ollut taantumassa, ja uusmedia on valtavirtaistunut.

Lisäksi valtamediassa ei ole huomattu, että myös valtamedian oma näkökulma on ollut vain yksi vaihtoehto muiden joukossa. Valtamedia on kuitenkin levikeillään hallinnut julkisuuden kenttää.

Koska valtaa ei ole olemassa ilman valheita, on valtamedian rooliin liittynyt per definitionem aina myös tietty valheellisuus, joka on ilmennyt ”sananvastuuna”, ”yhteiskuntavastuullisuutena”, ”vihatotuuksien” pois jynssäämisenä, ”valikoivana journalismina”, ”muunneltuna totuutena” ja pahimmillaan kertomatta jättämisenä sekä suoranaisena sensuurina. – Miten? Sen osoitan tutkimuksessani laajalla ja perusteellisella aineistolla.

Mediassa tapahtuneen repeämän aiheuttajaksi osoitetaan tutkimuksessani lähinnä maahanmuuton tuottama eripura ja siihen liittyvä kansalaisluottamuksen sekä sosiaalisen pääoman katoaminen ja Euroopan unionin liittovaltio- sekä keskittämispolitiikka.

Maahanmuutto on ollut edistämässä muun muassa suomalaisten ihmisten työttömyyttä ja julkisen talouden velkaantumista samalla, kun liittovaltiopolitiikka sekä siihen liittyvä internationalismi ovat johtaneet työn virtaamiseen pois.


Monikulttuuri-ideologia on valtavirtamedian tendenssi numero 1

Kansalaisten sukset ovat menneet ristiin, ja se on seuraus kansanryhmien etujen ja intressien konflikoitumisesta. On syntynyt arvo-, etu- ja kulttuurikonflikteja, jotka ovat ratkaisemattomia. Tulijoiden arvot ovat poikenneet huomattavasti länsimaisesta rationalismista, etukonflikteja ei voida ratkaista rahalla, kun valtiovarainministeriön pöytälaatikot ovat tyhjät, ja lopulta on syntynyt kokonaisia kulttuurikonflikteja, kun kansanryhmät ovat järjestyneet identiteettipoliittisiksi klustereiksi.

Jäätä on yritetty sulattaa monikulttuuri-ideologisella lähetystyöllä, jota saamme kuulla Helsingin Sanomien jokapäiväisinä aikuisten iltasatuina ja Yleisradion tauottomana äänilevykonserttina. Monikulttuuri-ideologia on kuitenkin osoittautunut paradoksiksi, niin kuin suvaitsevuuden toiveetkin. Monikulttuurisuus johtaa suureen konformismiin, eli yhteensovittamisen pyrkimykseen, ja sitä kautta monokulttuuriin. Suvaitseva yhteiskunta taas ei ole vapaa, vaan täyttyy – liberalismin paradoksin mukaisesti – suvaitsevuuden vaatimuksista, kun kansalaisille teroitetaan, mitä kaikkea meidän pitäisi sietää.

Pahinta on ollut, että järjestelmäpolitiikan syrjäyttämiä kantaväestöjä ei kuulla vaan heidän poliittista yhteiskuntakritiikkiään haukutaan vihapuheeksi, joka koetetaan julistaa laittomaksi. Keskustelua käydään nähdäkseni täysin väärästä asiasta, jos taannutaan ajattelemaan, millä perustella joku pitäisi vaientaa. Oikea ongelma on, kuinka kukaan voi olla niin ymmärtämätön, että ryhtyy kieltämään yhteiskuntakritiikin esittämistä.

Entäpä jos arvostelu onkin ansaittua? Niin sanottua vihapuhetta edeltää yleensä jokin valtapuhe, jolla käytetään julkista valtaa jonkun hyväksi ja jotain vastaan. Julkinen valta ottaa entistä useammin kantaa vierasperäisten hyväksi kantaväestöjä vastaan, mikä ilmenee esimerkiksi ”positiivisessa erityiskohtelussa”.

Sananvapauden idea on kuitenkin ollut jo Magna Cartan ajoilta asti siinä, että se on vertikaalinen eikä horisontaalinen. Sananvapaus on laadittu kansalaisten suojaksi valtiovaltaa vastaan eikä kansalaisten suojaksi toinen toisistaan esittämiä mielipiteitä vastaan, niin kuin nykyisessä ilmiantokulttuurissa ja kunnianloukkausten kansanhuveissa tunnutaan ajateltavan.

Kriittinen puhe on yleensä reaktiota vallankäyttöön. Niinpä eripuran ja luottamuspulan syy ei ole mikään äänestysaktiivisuuden lasku vaan harjoitettu politiikka, jota ovat tehneet sekä huvitteluliberaali oikeisto että vihervasemmisto.

Maahanmuutto on syventänyt kuilua, samoin liittovaltio- ja keskittämispolitiikka, jolla on rakennettu uuden ajan yhteiskuntaa, joka koostuu ruhtinaskunnista ja universaalista EU-tasosta. Paikallisella tasolla ihminen on vaikutusvallaton, ja liittovaltion taso on etäinen, abstrakti ja mittasuhteiltaan väärä.

Sen sijaan hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen vain kansallisvaltion toimintatasolla, jolla voidaan ottaa huomioon kansakuntien ja valtioiden erilainen väestörakenne, tuotantorakenne, teollinen ja taloudellinen rakenne sekä kulttuuriset ominaispiirteet. Tämä tekee kansallismielisyydestä ja kansallisten etujen ajamisesta ensiarvoisen tärkeää myös tulevaisuudessa.

Suomessa puhutaan paljon syrjäytymisestä ja eriarvoisuudesta sekä tehdään köyhyystutkimusta. Köyhyystutkimus onkin monille tieteilijöille hyvä bisnes, sillä valtiovallalla on suuri motiivi teeskennellä, että se lievittää tuottamiaan ongelmia.

Tämä tapahtuu kippaamalla köyhyystutkimuksen paljon rahaa, niin että kyseisestä tiedepolitiikasta on päässyt nauttimaan jo köyhyystutkimuksella kannatusta kalastellut Maria Ohisalokin (vihr.). Kyseessä on kuitenkin sadetanssi. Näin pohditaan, mistähän se maahanmuuton ja EU-aneiden aiheuttama köyhyys oikein johtuu, eikä huomata, että vastaus sisältyy kysymykseen.


Politiikan oikeusperustusta koskeva kriisi yritetään kääntää populismiväitteiksi

Mitä tekemistä tällä sitten on median kanssa? Tämänhän piti olla mediatutkimus.

Palaan alkuun. Olen todellakin tutkimuksessani osoittanut, miten mediassa vallitseva halkeaminen ja eri mieltä olevien ihmisten nimittäminen ”toisinajattelijoiksi”, ”vaihtoehtomedioiksi” tai jopa ”vastamedioiksi” ilmentää koko politiikan legitimaatiokriisiä.

Median tieto- ja totuuskriisi ei siis ole mikään irrallinen eikä erillinen ilmiö, jota voitaisiin tarkastella vain viestintäteoreettisesti, vaan se juontaa juurensa politiikan koko oikeusperustusta koskevasta syvästä eripurasta ja erimielisyydestä, joka aineellistuu kantaväestön ja tänne muualta tulleiden kilpailussa työpaikoista, opiskelupaikoista, asunnoista, sosiaaliresursseista ja aivan kaikesta, viime kädessä leivästä Hurstin leipäjonoissa.

Miten sitten toimii media? Tässä tutkimuksessa olen osoittanut, että valtavirtamedia on mennyt näiden kahden, eli maahanmuuton ja ”internatsismina” tunnetun EU:n liittovaltiopolitiikan, takaajaksi lähes kaikessa. Etenkin tämä näkyy Yleisradion ja Sanoma-konsernin viestimissä mutta myös muualla valtavirtamediassa.

Kansallista etua puoltavat äänenpainot on pyritty tuomitsemaan ”populismiksi” tai ”fasismiksi”, jonka uhkaa pidetään yllä pyörittämällä televisiossa jatkuvia natsidokumentteja ja rahoittamalla vihreää tutkijaa Oula Silvennoista Suomen Akatemian noin 434 000 euron myötäjäisillä.

Tarkoitus lienee todistella akatemian rahoittaman sosiaalipsykologi Inari Sakin tapaan, että itsenäinen rajapolitiikka, väestöpolitiikka ja verovarojen käyttö oman kansamme hyväksi ovat muka rasismia. Myös Koneen Säätiö on tukenut punavihreää tendenssitutkimusta avokätisesti rahoittaen Sakkia 377 000 eurolla. (Lisää aiheesta tutkimukseni sivuilla 149 jss.)

Olen tutkimuksessani osoittanut, että populismiksi sanotuilla ilmiöillä ja populismista moitituilla puolueilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen populismin kanssa. Määrittelen populismin funktionaalisesti niin, että (1) populismia on katsomus, jonka mukaan puolue kannattaa kaikkea, mikä tuo kannatusta. Toimiiko esimerkiksi Perussuomalaiset näin? – Ei varmasti, vaan puolueella on hyvinkin vankkoja perusarvoja ja lähtökohtia.

Populismiin liittyy myös se, että (2) ehdokkaina on poppareita: urheilijoita, lavalaulajia ja missejä. Katsokaa nyt, paljonko korporatiivisilla valtavirtapuolueilla on näitä kaikkia riveissään ja arvostelkaa vasta sitten perussuomalaisia vastaavasta.

Populismia on myös (3) ylhäältä päin tapahtuva johtaminen ja vetoaminen suuriin liidereihin. Omien havaintojeni mukaan perussuomalaista puoluetta on johdettu viime aikoina kentältä eri puolilta Suomea, mikä ilmeni muun muassa viime eduskuntavaalikampanjassa.

Ja populismia ovat (4) eliitin vastaisuus sekä (5) kansalaismielipiteiden suora esittäminen ilman kaupan, teollisuuden, maatalouden tai ay-liikkeen intressien ajajaksi asettumista. Nämä kyllä toteutuvat Perussuomalaisten toiminnassa, mutta sepä onkin osa demokratian ihannetta.

Olen filosofina Perussuomalaisissa juuri siksi, että arvioin puolueen kautta olevan mahdollista esittää filosofista yhteiskuntakritiikkiä ja edustaa kansanvaltaisia eurooppalaisia ihanteita.


Politiikan medioituminen on sosiaalista korruptiota

Populistiset kytkökset ovat suomalaisessa yhteiskunnassa sidoksissa maamme poliittisen universumin korruptoituneisuuteen. Eräänä tutkimuksellisena lähtökohtanani on göteborgilaiselta viestinnän professorilta Jesper Strömbäckiltä lainaamani medioitumisen käsite. Myös Kent Asp puhui samasta ilmiöstä Ruotsissa jo aiemmin.

Politiikan medioitumisella tarkoitetaan eräänlaista sosiaalista korruptoituneisuutta, jossa vaihdon välineenä ei toimi raha vaan julkisuus ja mielipiteet. Poliitikot ovat havainneet uransa olevan riippuvaista valtamedian suosiosta, ja niinpä poliitikot ovat alkaneet myötäillä toimittajien näkemyksiä.

Tätä kautta toimittajien käsiin on keskittynyt paljon valtaa, jopa enemmän kuin poliitikoilla itsellään. Toimittajat puolestaan puhuttavat sekä poliitikkoja että tieteilijöitä erittäin valikoidusti ja oman poliittisen suuntautumisensa mukaan puolueellisesti. Olen kuvannut tilannetta niin, että toimittajat seisovat valtapodiumin kultamitalikorokkeella ja asioivat puolin ja toisin sekä hopeatilalla olevien poliitikkojen että pronssisijalla olevien tieteilijöiden kanssa.

Tästä julkisuuden orkestroimisesta syntyy puolueellista agenda- ja tendenssijournalismia, jossa myös asiantuntijajulkisuus on vääristynyt tieteilijöiden tavoitellessa uralleen välttämätöntä mediajulkisuutta. Punavihreän värisuoran vallassa oleva yhteiskuntatiede ja yliopistolaitos syöttävät jatkuvasti vihervasemmistolaisesta kallistumasta kärsivän valtamedian lapaan, ja näin pyritään luomaan oikeutusta niin maahanmuutolle kuin Euroopan liittovaltiopolitiikan ja euroalueen pönkittämisellekin.

Esitän tutkimuksessani laajan näytön myös siitä, kuinka puolueellista yhteiskuntatutkimuksesta on tullut yliopistoissa, kun juuri kukaan ei ole enää kiinnostunut tiedosta eikä totuudesta vaan ”tasa-arvoisuudesta”, ”arvoista” ja ”oikeudenmukaisuudesta”, ja yliopistoihin hakeudutaan parantamaan maailmaa – ei selvittämään sitä, kuinka maailma toimii tai ei toimi. Tämä johtaa väistämättä sivuraiteelle tieteellistä totuutta tavoiteltaessa, ja laaja ”arvoihin” vetoaminen on tieteenfilosofisten metodologioiden vastaista, niin kuin arvolatautunut toiminta yleensäkin on ideologista.

Mitään uutta vasemmistopopulistisen valtamedian puolueellisuudessa ei tietenkään ole. Saman ovat todenneet myös monet verkkokolumnistit, esimerkiksi Tere Sammallahti arvostellessaan entisen pornotähden nimittämistä Yleisradion kolumnituotannon portinvartijaksi – ja toisaalta vaikkapa Juha Hämäläinen tilittäessään, kuinka vinksallaan ohjelmahankinnan näkemykset ovat etenkin koskien nyky-Yhdysvaltoja. En ole siis yksin tätä mieltä. Mutta nyt puolueellisuus on tieteellisesti osoitettu tässä yli 800 viitettä kattavassa tutkimuksessani.


Sensuurijournalismi antaa valheellisen kuvan yhteiskunnassa esiintyvistä mielipiteistä

Entä puhe tiedosta ja totuudesta? Käärme neuvoi paratiisissa Eevaa, että mikäli syötte tiedon puusta, saatte tietää totuuden. Mutta sitä hän ei kertonut, että te sen vuoksi kuolette. Halu tietää totuus kiihotti kuitenkin niin paljon, että Eeva sen vuoksi poimi kärsimyshedelmän. Hän antoi hänelle ja hänkin söi.

Käärme kuitenkin valehteli, sillä vaikka olikin totta, että ihmiset saavat siten tietää totuuden, hän jätti jotakin kertomatta, eli antoi valheellisen kuvan asioista. Tämä muistuttaa Yleisradion nykyisen toimitusjohtajan kannanottoa, että ”uutisoimatta jättäminen ei ole sananvapauden rajoittamista”, minkä hän puolestaan antoi Päätoimittajien yhdistyksen varapuheenjohtajana.

Sananvapauteen kuuluu kuitenkin olennaisesti – ei vain oikeus sanoa asiansa – vaan myös oikeus saada tietoa kaikkien kanavien kautta. Vastaanottajan rooli on nyt niin kuin Aatamilla aikoinaan. – Kumpi siis kiihottaa ihmisiä nykyisin enemmän, totuus vai valhe?

Molempia nimittäin esiintyy. Media, joka suodattaa ja sensuroi, antaa joka tapauksessa valheellisen kuvan siitä, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassa esiintyy, ovatpa ne sinänsä totta tai eivät.

Myös kiistanalaisista ja ongelmalliseksi koetuista asioista pitäisi käydä täysin avointa keskustelua, sillä ongelmattomien asioiden kohdalla sananvapauden laillinen suoja olisi tarpeeton. Tässä mielessä suhtaudun erittäin torjuvasti yhteiskuntakritiikin lavastamiseen ”vihapuheeksi” ja sen kriminalisointiin, sillä se avaisi suoran tien kaiken sellaisen aineksen sensurointiin, joka herättää vihaa vastaanottajissa.


Mikrotason kertomustalous vs. makrotason järjestelmäpoliittiset faktat

Entä sitten itse totuus; onko sitä edes olemassa? Totuus, a funny thing, usein ajatellaan. Kenties sen vastakohta, valhe, katosi diskurssista siksi, että pitkään aikaan ei katsottu mitään ehdottomia totuuksia olevankaan, kunnes totuuden ja valheen käsitteet pullahtivat jälleen esiin. – Miksi? Kirjassani on vastaus myös siihen, ja se löytyy vallan käsitteen kautta.

Valtavirtamedia on itse julistautunut ainoaksi laadukkaan journalismin tekijäksi ja ominut totuuden itselleen. Paradoksi on siinä, että samat postmodernistiset toimittajat, jotka ovat omaksuneet relativistisen käsityksen totuudesta jo opiskeluaikoinaan, huutavat nyt yksiäänisesti totuuden perään. Jälkimoderni näkemys, että jokaisella on oma näkökulmansa, on korvattu kovaäänisellä vaatimuksella faktajournalismin puolesta, ikään kuin mielipiteiden varaisista arvostuskysymyksistä voisi olla joitakin positivistisen tieteenihanteen mukaisia faktoja.

Niin sanotussa kertomustaloudessa tämä näkyy selvästi. Kun median narraatiot koostuvat tunteisiin vetoavista kertomuksista, esimerkiksi pakolaisten kujanjuoksuista, on siirrytty järjestelmäpolitiikasta subjektiivisten vaikutelmien ja kertomusten tasolle.

Faktoilla ei voi tällöin olla merkitystä, sillä kertomuksilla on harvoin todistusarvoa, niin kuin näkyy Irakista elossa löydetyn mutta kuolleeksi väitetyn palautetun tapauksessa. Ja tämänkin kertomuksen laatimisessa oli osallisena valtiollinen Yleisradio. ”Näkökulmiensa” kautta myös Helsingin Sanomat näyttää pumppaavan ihmisten suut ja korvat täyteen monikulttuuri-ideologiaa, vaikka se tuottaakin monille näköpulmia.

Pahinta kyseisessä kertomustalouden syleilyyn ajautumisessa on, että silloin siirrytään politiikan makrotasolta henkilökohtaiselle mikrotasolle. Suuria politiikan kuvioita pyritään ratkomaan henkilökohtaisina mikrotason kysymyksinä, eli henkilökohtaisten pyyteiden mukaisesti. Ulkopolitiikkaa ja väestöpolitiikkaa ei kuitenkaan pidä tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, vaan kyseiset linjaukset pitäisi ratkaista politiikan makrotasolla sen mukaan, mikä on kantaväestömme mielipide asiassa.

Se puolestaan perustuu kansakuntien itsemäärämisoikeuteen ja luonnonoikeudelliseen itsejärjestymiseen sekä poliittisen vallan perillisyyteen vanhan hyvän hegeliläis-snellmanilaisen valtiofilosofian mukaisesti – filosofian, jonka periaatteet on pitkälti unohdettu, eikä kansalaisten mielipiteitä ole kuultu näissä asioissa juuri lainkaan.

Koska katson, että kyse on pitkälti koko järjestelmäpolitiikan legitimaatiokriisistä, ulotan tarkasteluni myös siihen rooliin, joka oikeustieteilijöillä on ollut, kun perimmältään poliittiset kysymykset on haluttu ratkoa lakituvissa ihmisoikeusretoriikkaan ja perusoikeusfundamentalismiin tukeutuen. Habermasilaista yhteiskuntateoriaa arvostellen väitän, että yhteiskunnallista totuutta ei voida koskaan tavoitella saati saavuttaa tilanteissa, joita etäisestikin varjostaa rangaistusten uhka, ja siksi omistan kirjassani paljon sivutilaa sananvapauden puolustamiselle.

Tuloksena jälkikäteissensuurista on hiljaisuuden spiraali, jossa tuomiot kiertyvät perustuslainvastaiseksi ennakkosensuuriksi, kun kansalaiset pelästyvät ja alistuvat sensuroimaan itseään, ja lainsäätäjä ”vain kirjaa” uudeksi normaaliksi vakiintuvaa käytäntöä. Sitä jokaisen ammattitaitoisen filosofin pitäisi työkseen vastustaa.


Aineistosta

Miten sitten olen osoittanut mediaa ja sen puolueellisuutta koskevat väitteeni? Esimerkkitapauksia ja aineistoa on runsaasti, ja kiitänkin toimittajakuntaa siitä, että se ei ole säästellyt eikä salannut puolueellisuuttaan; tosin puolueellisuutensa tunnustaminen ei vapauta siitä.

Eräs yliopistotutkija, nimeltään Markus Ojala, arvioi asiaa jokin aika sitten Politiikasta-lehden kirjoituksessaan ”Puolueettoman journalismin aika on ohi” niin, että puolueellisuutensa myöntäminen vasta vapauttaakin vastuusta. Ajatuskulku on samanlainen kuin ryöstäisi ihmisen ja sanoisi tehneensä sen vilpittömästi. Ajatus herättääkin kysymyksen, kuka näille nuorille on opettanut yliopistossa logiikkaa ja tieteenfilosofiaa, eivät kai vain Thomas Wallgren (sd.) ja Panu Raatikainen (vas.)?

Tutkimusaineistoni on monipuolinen. Olen laatinut analyysin esimerkiksi Turun terrori-iskun mediakäsittelystä. Olen analysoinut niin sanotun alpakkatapauksen ja kirjoittanut laajasti esimerkiksi ”Me too” -hankkeen ja ”Suostumus2018”-hankkeen mediakäsittelyistä sekä koululaisten ilmastolakkoilusta, joiden uutisointi koostui pitkälti näiden hankkeiden hehkutuksesta, niin kuin vallankumous olisi juuri ovella.

Olen käsitellyt laajasti myös asiantuntijavaltaa käyttävää tiedemediaa, joka kärsii tulosten toistettavuuskriisistä ja vertaisarviointimenettelyjen mielivallasta, kun läpi näyttävät menevän ankarasta kontrollista huolimatta (tai sen vuoksi) Keijo Kaarisateen parodiatekstitkin. Paikkaansa pitää muunnelma vanhasta sanonnasta: kun tarpeeksi kauan katsot Keijoon, lopulta Keijo katsoo sinuun!

Helsingin Sanomat TV-mainostaa nyt Päivälehden työllä, jota lehti teki kansallisvaltion rakentamiseksi. Tämä on tekemisissä sen kanssa, että lehdistöllä oli aikoinaan laaja rooli kansallisvaltioiden muodostumisessa. Sen sijaan historioitsija Benedict Andersonin käsityksiä, joiden mukaan kansallisvaltiot ovat pelkästään kuviteltuja yhteisöjä, pidän vääristelevinä.

Myöskään Hesarin mainos lehdestä ”Suomen rakentajana” ei ole linjassa toimituspolitiikan nykyasennoitumisen kanssa. Nykyisin lehti näyttää mieltävän itsensä dekonstruktiivisesti kansallisvaltiomme purkajaksi ja hajottajaksi, minkä osoitan tutkimuksessani. Samoin esitän (ehkä jonkun mielestä purevaa) mutta tarkoin dokumentoitua kritiikkiä myös Yleisradion vihervasemmistolaisesta kallistumasta ja ehdotan asian asettamista uuteen parlamentaariseen tarkasteluun. Ylen ongelma ei ole koskaan ollut ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen.

Koronakriisin tapaisessa poikkeustilanteessa median on tietysti helppo poseerata ”totuuden kertojana”, sillä viestintä koostuu yksinkertaisten tilastotietojen välittämisestä, kuten sairastuneiden tai kuolleiden kirjaamisesta ja hallituksen ohjeiden tähdentämisestä, niin kuin aina ennenkin.

Samalla valtavirtamedia lähes vaikenee euroalueella käynnissä olevasta valtavasta tulojensiirrosta, joka tapahtuu koronakulissin varjolla, kun ankarasti verotetuilta suomalaisilta riistetään 8,5 miljardia euroa Italialle, joka on Suomea lievemmin verotettu maa. Heti kun astutaan pelkän banaalin datakirjailun alueelta poliittisten asioiden alueelle ja pohditaan, onko tämä oikein ja mitä pitäisi tehdä, alkavat valtavat erimielisyydet, ja valtamedian sekä vaihtoehtoisen toisinajattelun sukset menevät ristiin.

Syynä voi olla myös se, että kykyä analyysien tekoon ei toimituksista kerta kaikkiaan löydy, eikä ymmärretä liittovaltioon kulkevan junan olevan jo perillä. Paradoksien paradoksi on siinä, että media hyväksyy selitykset, joiden mukaan liittovaltioon ei olla matkalla. Mutta toisaalta se katsoo läpi sormien tuota yhteistä verotusta, jonka puitteissa suomalaisten tuottamia ja tarvitsemia verovaroja ammennetaan vieraiden kansakuntien hyväksi, ja EKP:n myöntämiä ikuisia keskuspankkilainoja, joilla valtiot sidotaan keskuspankkiin, toisin sanoen elimeen, jolla ei pitänyt olla mitään poliittista valtaa. Vallan vahtikoirasta on tullut salonkien sylipuudeli.

Valtamedian päänsilitys eurososialismia ajavalle sosialistihallitukselle on valtava systeemivale, jonka tuloksena maamme menee kuin vene ilman tappia kohti pohjaa. Samanaikaisesti kansalaisille teroitetaan Yleisradion ohjelmissa, miten kaikenlainen kansallismielisyys ja oman kansamme etujen puolustaminen muka on vaarallista nationalismia, joka on torjuttava!


Mihin pyrin?

Lopuksi pari tärkeää kysymystä. (1) Pyrinkö tällä tutkimuksella ohjeistamaan mediaa? Vastaus on: En pyri. En koeta neuvoa mediaa, enkä voisikaan. Tämä ei ole preskriptiivistä eli ohjaavaa tutkimusta vaan deskriptiivistä eli kuvailevaa tutkimusta. Olen siis vain kuvannut, kuinka valtavirtamedia on tähän asti toiminut, ja olen pyrkinyt tekemään kaiken silkkihansikkain, toisin sanoen pyrkimällä etsimään perusteita sille, voisiko valtamedian puolueellisuutta jotenkin puolustaa. Mutta valitan: olen epäonnistunut. En ole löytänyt puolueellisuudelle perusteita.

Toinen kysymys: (2) Olenko tyytymätön puolueemme mediakohteluun tai pyrkiikö Perussuomalaiset jotenkin määräämään mediaa taikka kerjäämään parempaa kohtelua? Vastauksenani esitän, että puolueemme ei kerjää mitään. Mutta esitän sen huomautuksen, että puolueellisuus ei taida kuitenkaan olla yleisöjen ja lukijoiden kannalta ihan oikein. Siihen on liittynyt pyrkimystä sensuroida maahanmuutto- ja EU-kriittisiä mielipiteitä valtamediassa, sosiaalisessa mediassa ja juristien nuijilla oikeussaleissa.

Puolueemme ehdokkaiden ja edustajien kohtaama kelju asennoituminen, skandalisoiminen ja vaikeneminen puolueemme ohjelmia koskevasta informaatiosta ovat antaneet kansalaisille virheellisen kuvan asioista. Siltä osin kuin painokasta sanankäyttöä on taholtamme esitetty, ei kohtelua ole ollut joissakin tapauksissa ollenkaan. Myös vaikeneminen on ollut kuuluvaa, ja sekin on toki huomattu. Kielteinenkin julkisuus on kääntynyt meille myönteiseksi.

Kuten jo totesin, yhteiskunnallista totuutta ei voida tavoitella tilanteissa, joita varjostaa sanktioiden uhka. Juuri se tuomitsee totuuden katoamaan. Totuus on arka olento, joka pakenee hetkessä seinänrakoihin, ja lopulta kaikki puhuvat pelkkää doublespeakia vain omaksi edukseen: joko formaalisia tai sosiaalisia rangaistuksia vältellen niin kuin muinaisessa Neuvostoliitossa.

Tarkoitukseni ei siis ole piirtää ahtaampia rajoja sananvapauden ympärille vaan osoittaa, että koko sananvapauden käsite on nietzscheläisittäin arvioiden hullunkurinen. Siinä oletetaan, että vapaus on luovutettua ja tulee korkeammasta kädestä. Myös liberaalifilosofi John Stuart Millin mukaan jokainen ihminen on ajatustensa ja sanomistensa ehdoton valtias, ja näin tulee ollakin, sillä se on kaiken viestinnän idea ja syy, miksi mitään viestintää on. Merkityksistä ja tarkoitusperistä päättää viestin lähettäjä eikä sen vastaanottaja tai ulkoinen tuomari, kuten nykyisessä ammatikseen pahastujien todellisuudessa ajatellaan.

Tuossa vielä kuvaruutukuulumisena:

https://youtu.be/h_VKzinPxIU



Mediatutkimus

Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä


Blogikirjat

Poliittisesti korrektia: Kutkuttavan kivaa kujerrusta vastuuvalheista ja vihatotuuksia sinulle, kyyhkyläiseni – Blogikirjoituksia 2019

Ankara totuus: Ansaittuja analyysejä ja valittuja verkkokolumneja – Blogikirjoituksia 2018

Vastahankaan: Punavihreän kuplan puhkaisuja – Blogikirjoituksia 2017

Sanaakaan en vaihtaisi pois: Kirjoituksia maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kansainvälisyydestä – Blogikirjoituksia 2015–2016

Minuutti on mennyt: Synkkää yksinpuhelua vieraantuneesta valtakunnasta – Blogikirjoituksia 2011–2014

Valhe kaatuu: Fatwoja ja jeremiadeja eripuraisesta Euroopasta – Blogikirjoituksia 2010–2011

Kansanvallan varkaat: Kirjoituksia demokratian kaventamisesta Suomessa – Blogikirjoituksia 2009

Sensuurin Suomi: Filosofisesti korrekteja kolumneja arkipäivän ajatusrikoksista – Blogikirjoituksia 2006–2008


Muita lähteitä

Täältä ja täältä.

7. kesäkuuta 2020

Miksi filosofit katosivat julkisuudesta – ja mitä tehtävää filosofeilla voi olla?


Vieraillessani viime syksynä Dosentti-ohjelmassa tuli eräässä kohdassa keskusteluja (14:20) puheeksi filosofian julkisuusasema. Totesin tuolloin, että filosofialla oli aiemmin korkea julkisuusprofiili, jota sillä ei enää ole. Filosofia vaikutti hyvältä keinolta osallistua julkiseen keskusteluun vielä 1980-luvulla, jolloin itse lähdin opintielle.

Muutamat ovat kyselleet, mistä filosofian julkisuusaseman heikentyminen, taantuminen ja tappio johtuvat. Kysymys on olennainen, sillä filosofit ovat kadonneet mediasta. Vastaukset liittyvät nähdäkseni yliopistolaitoksen ideologisoitumiseen ja politiikan banalisoitumiseen: vapaan julkisen keskustelun muuttumiseen sekasortoiseksi verkkokeskusteluissa, median punavihreään politisoitumiseen ja yhteiskuntatieteiden uustaistolaistumiseen.


Radiohiljentäminen seuraus median ”poliittisesta korrektiudesta

Miksi sitten filosofien pitäisi osallistua poliittiseen keskusteluun julkisuudessa? Politiikan kautta käytetään paljon ihmisten elämään liittyvää valtaa. Ei ole samantekevää, kuinka sitä käytetään ja miten valta ylipäänsä ilmenee. Siksi asioihin pitää osallistua – kriittisesti.

Kunnon filosofi onkin aina valtavirtoja vastustavien puolella, jotka nykyisissä yhteiskuntaoloissa ovat kansallisen edun perään katselevia ja maahanmuuttopolitiikkaa sekä monikulttuuri-ideologiaa kritisoivia poliitikkoja. Julkisuus on filosofian tärkeä toimintaehto ja -yhteys, ja kontrollin muodoista korjaavin on juuri julkinen sana.

Paha kyllä, tuota julkista järjen käyttöä ollaan kovaa vauhtia laittamassa länkiin kaikkialla Euroopan unionissa, jossa poliittista arvostelua koetetaan suorastaan estää hurjilla sananvapauden rajoituksilla ja sanktioilla. Käsittelen asiaa ensi viikolla ilmestyvässä 420-sivuisessa mediatutkimuksessani.

Yksi (1) syy filosofian taantumiseen ovat siis muodolliset sananvapauden rajoitukset, joilla koetetaan suorastaan estää avoin puhe eurooppalaisten vapausihanteiden, kuten kansallisen itsemääräämisoikeuden, puolesta.


Persoonalla politikoimisesta asioihin itseensä

Filosofien osallistuminen julkisiin keskusteluihin ei ole aiemminkaan ollut kuin parin henkilön varassa, joista tunnetuimpia lienevät G. H. von Wright ja Esa Saarinen, kumpikin hyvin erilaisia: toinen suomenruotsalaiseen eliittiin kuuluva aristokraatti, jota Ruotsissa palvottiin kuin paikallista kuningasta – ja toinen epäsovinnaisena pidetty ”eksistentialisti”, joka puolestaan palvoo ”kuningatarta”. Hänen julkisuudessa hyväksyttyjen oppilaidensa Himasen ja Martelan ongelmana on ollut taantuminen jäljittelemään opettajaansa (yltämättä kuitenkaan varsinaisen imitaation tasolle) ja sokeutuminen sille, että oikean filosofin ei pidä missään tapauksessa olla velkaa kenellekään, vaan filosofin pitää pysytellä täysin omaperäisenä, kuten minä tässä!

”Olen itse tehnyt oman pääni, ja siksi olen niin omapäinen”, sanoi jo Snellman. Sen sijaan julkisuudessa pyörähtäneiden filosofien yhteiskunnalliset kannanotot ovat vaikuttaneet epäuskottavilta, sillä ne on esitetty isien varjoista ja pahimmillaan erään ex-pääministerin kultaisella kädenpuristuksella. Maksettu asiantuntija ei aina ole se paras.

Poliittinen ilmapiiri oli 1980-luvulla ja 1990-luvulla täysin erilainen, ja sen vuoksi myös omaa persoonaa korostamalla saattoi tuoda esille jotakin poliittista. Nykyään, kun poliittiset ongelmat ovat järjestelmätason kysymyksiä, ei politiikan personifioiminen enää toimi.

Mikään ei ole tietenkään niin julkista kuin yksityinen, jos pitäydytään iltapäivälehti-, kuvalehti- ja sensaatiojournalismin tasolle. Mutta makrotason kysymyksistä ei voida oikeasti vääntää henkilökohtaisen tason asioita eikä henkilökohtaisella poseerauksella myöskään vastata niihin. Toinen (2) syy filosofian taantumiseen julkiselta näyttämöltä on siis lähihistorian painolasti, jonka perusteella monet ajattelevat, että filosofeilla ei olisi muuta sanottavaa kuin oman itsensä tehostamista. Korjaukseksi sopii Edmund Husserlin taannoinen iskulause zu den Sachen Selbst – asioihin itseensä.

Käsitys filosofian individualistisuudesta ei kuitenkaan pidä paikkaansa, ja filosofian olemus ja rooli sinänsä onkin aivan toisenlainen. Filosofian ihanteena on ollut jo Platonin ideaopista asti pyrkimys yleispätevään tietoon ja ymmärrykseen – ei huomion kiinnittäminen aidanseipäisiin tai lillukanvarsiin. Jürgen Habermas kirjoitti jo teoksessaan Die neue Unübersichtlichkeit (1985) ”uudesta yleiskatsauksettomuudesta”, jonka merkkinä on kyvyttömyys hallita kokonaisuuksia ja tulkita yhteiskuntaa selitysvoimaisilla järjestelmäpoliittisilla teorioilla.

Hänelle tuon teorioinnin esikuva oli tietenkin marxilainen, enkä ole lainkaan samaa mieltä sen selitysvoimaisuudesta. Mutta yhtä mieltä olen siitä, että teoreettinen malli on puuttunut, ja siksi olen myös itse ryhtynyt selityksiä luomaan. Tämän olenkin tehnyt muutamassa kirjassani, joissa pidän kansalliseen itsemääräämisoikeuteen perustuvaa yhteiskuntamallia parhaana tapana järjestää ja turvata hyvinvointiyhteiskunta. Merkkeinä siitä ovat kirjani Kansallisfilosofinen manifesti (2011) ja Kuinka Suomi korjataan? (2019) sekä maanantaina 8.6.2020 ilmestyvä Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä, jonka julkaisee Suomen Perusta.


Filosofien jakautuneisuus hämmensi julkisen sanan

Entä sitten yliopistovirkoihin köytettyjen ammatikseen viisaiden asema? Heidänhän pitäisi olla nimenomaan systeemifilosofeja, sillä nimityksen oppituoleille ovat saaneet lähinnä Jaakko Hintikan oppilaat. Hintikan vaikutuksesta suomalainen filosofia formalisoitiin ”viululle ja pianolle”. Filosofit keskittyivät kirjoittamaan nuolenpääkirjoitusta ja etsimään Jumalaa kielen salakareista. Analyyttinen kielifilosofia onkin eräs skolastiikan muoto. Tällä tiukasti rajatulla tiedepolitiikalla kyettiin pitämään marxilaiset pois filosofinviroista, mutta saman pesuveden mukana heitettiin yli laidan myös kaikki muu yhteiskuntaamme osallistuva filosofia.

Skientistiset analyyttiset filosofit katsovat tietysti paheensa rajoittuvan vain ehdottoman ”tieteellisyyden” ihanteeseen ja paradigmanormien noudattamiseen! Mutta mitäpä sellaisella filosofialla tekee, joka ei merkitse mitään kenellekään edes teoreettisesti ja joka ei näy missään tai vaikuta mihinkään käytännöllisesti?

Ilkka Niiniluodon luovuttua vuosikymmeniä kestäneen uransa jälkeen tehtävistään nimitettiin hänen seuraajakseen italialaisperäinen Sara Negri, joka ei ole julkaissut mitään suomen kielellä ja jonka osallistuminen kotimaisiin kulttuurikeskusteluihin on soikeaa nollaa. Toista professuuria taitaa pitää hallussaan Romaniasta Suomeen aikoinaan muuttanut fysiikan filosofi Gabriel Sandu, ellei ole jäänyt jo eläkkeelle.

Ulkomainen miehitys on jatkunut laittamalla kaikki apulaisprofessorin tehtävät ”kansainväliseen hakuun” ja nimittämällä virkaan keskiajan tutkija Filipe Pereira da Silva, vieläpä suoraan rehtorin päätöksellä, täysin ilman avointa hakumenettelyä. Samaan tapaanhan myös Tampereen professuuri täytettiin aikoinaan kutsumismenettelyllä, jolloin virkaan nimitettiin Leila Haaparanta samalla kun monin tavoin ansioitunut ja ylivoimaisen suosittu Juha Varto savustettiin yliopistosta potkimismenettelyllä. Näin keskiajan historia tulee kaikille tutuksi.

Rehtori Kolan päätöksestä da Silvan tapauksessa puolestaan ilmenee, että perusteluna ulkomaalaisten nimittämiselle on yliopiston pyrkimys poseerata kansainvälisyyskultin selässä, sillä päätöksen mukaan nimitys ”vahvistaa Helsingin yliopiston maineikasta filosofian tutkimusta”. Sen mitä itse ajattelen kyseisestä maineesta, voitte lukea mielipideromaanistani ja suomalaisen nykyfilosofian historiastani.

Yliopistolaitoksen yksityistämisen jälkeenkin pitäisi nimitysten ehtona edelleen olla kotimaisten kielten virheetön taito, jota nykyään ei enää vaadita, vaan tehtävät julistetaan kansainväliseen hakuun ulkomaalaisten hyväksi. Myös tätä kautta veronmaksajien varoja valuu koko ajan vierasperäisten hyväksi kansalaisten valtaosin rahoittamassa yliopistolaitoksessamme, mikä on suomalaisten ihmisten suora tappio. Suomen kieltä osaamattomien nimittäminen on myös vastoin oikeuskanslerinviraston päätöstä, jonka mukaan suomen kielen tulee säilyä yliopiston opetus- ja tutkintokielenä.

Ruotsia ja SDP:tä sen sijaan saa puhua; onhan kyseessä tasa-arvopolitiikan hedelmä. Ruotsinkielisen filosofian professorin virassa istuu Thomas Wallgren, joka on toiminut Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen edustajana, ja Vasemmistoliiton Panu Raatikainen taisi saada nimityksen Hämeen punaiseen napaan, Tampereelle.

Kolmas (3) syy filosofian taantumiseen kulttuurikeskusteluista on yliopistofilosofian taannoinen formalisoituminen ja ulkomaalaistumisesta seurannut vuorovaikutuksellinen inkompetenssi – ja uskottavuuden menetykseen sen uusvasemmistolaistuminen. Niiden ohelle ilmaantui myös fundamentaalivihreytenä tunnettu kiilusilmäisyys, jonka piirissä ei olla kiinnostuneita tiedosta eikä totuudesta, vaan yliopistoihin hakeudutaan parantamaan maailmaa ”tasa-arvoisuuden” ja ”yleisen oikeudenmukaisuuden” nimissä – perin ideologisia käsitteitä kaikki.

En pyri kamppailemaan filosofiaan liittyviä järjestelmällisyyden vaatimuksia vastaan vaan niiden puolesta. Mutta vastustan filosofian sulkeutumista tieteisuskoisuuden pölyttyneeseen nurkkaukseen ja toisaalta myös filosofian laventamista poliittisen vasemmiston puolueideologiaksi, niin kuin on käynyt sekä kotimaisen että kansainvälisen julkaisutoiminnan piirissä. Käsittelen tiedejulkaisemisen puolueellisuutta myös mediatutkimukseni lopussa.

Teknillisen korkeakoulun entinen professori Heikki Hyötyniemi totesi minulle kerran, että suomalaisessa filosofiassa on kolme koulukuntaa: hintikkalaiset, saarislaiset ja Hankamäki. Lisäisin listaan uusvasemmistolaiset, mutta heitä Heikki ei kai sitten pidä filosofeina. ”Kätsyn” professori Timo Airaksinen puolestaan katosi kuvasta liberalismin tähden alettua laskea, ja Maija-Riitta Ollilan sekä Eija-Riitta Korholan laittoi elinkeinoelämä povitaskuunsa.


Filosofit totuuden vaarantajina

Yliopistofilosofian jakautumisella on ollut drastisia vaikutuksia filosofian julkisuussuhteeseen. Koska logiikka, metodologia ja tieteenfilosofia ovat kotoisin nimenomaan filosofiasta, filosofeja velvoittaisi loogisen argumentaation ja menetelmäopillisen asiantuntemuksen vaatimus.

Niiden vuoksi todelliset filosofit eivät lähde mielellään mukaan minkäänlaiseen ”hallitusta tukevaan tutkimukseen” tai Suomen Akatemian rahoittamaan ”maahanmuuttoa edistävään” tai ”syrjäytymistä vastustavaan” hankkeeseen (joiden päämäärät sitä paitsi olisivat keskenään ristiriidassa). Koska filosofeja velvoittaa totuudellisuus eivätkä oikeat filosofit koskaan aloita eivätkä lopeta mitään rahan vuoksi, toimittajat pelkäävät, että he eivät saakaan filosofeilta poliittisen korrektiuden mukaisia julistuksia, vaan filosofit sanovat asiat niin kuin ne ovat.

Tätä tosin sopii odottaa vain niiltä filosofeilta, jotka ovat tulleet politiikkaan ulkopuolisina ja jotka sen vuoksi ovat hakeutuneet poliittisiin ryhmiin, jotka eivät ole ay-liikkeen, etujärjestöjen tai talouden ja teollisuuden käsikassaroita vaan kansanvaltaisia ja joita sen vuoksi haukutaan ”populistisiksi”. Juuri heistä (meistä) valtamedia on koettanut vaieta kuuluvasti, kun taas viranomaisfilosofit ovat hiljentyneet itsestään. He ovat ilmeisesti kokeneet musertavan ristiriidan filosofiaan liittyvien totuudellisuusvaatimusten ja takataskussaan velvoittavan punaisen tai vihreän jäsenkirjan välillä.

Näin myös yliopistofilosofiassa on päädytty normatiivisella eetoksella, ”vihapuhesäännöillä” sekä muilla rationaalisen ajattelun rajoituksilla varustettuun liikennevalotodellisuuteen. Tulos näkyy yhtäältä vihervasemmistolaisten filosofien omaehtoisena mykistymisenä, kun maailma ei toimikaan niin kuin he unelmoivat – ja toisaalta mikrofonien sulkemisena niiltä filosofeilta, jolla sanottavaa olisi. Tämä on neljäs (4) selitys filosofien katoamiseen julkisuudesta.


Parodia-artikkelit osoittavat tieteen punavihreän kallistuman

Eräs selitys (5) ”uuteen yleiskatsauksettomuuteen” saattaa piillä yliopistolaitoksen sisäisessä valheellisuudessa, jonka merkiksi myös filosofiassa suositaan nykyisin artikkeleista koostettuja väitöskirjoja ja muita yhteisjulkaisuja. Tämä on merkinnyt filosofian muuttumista repaleiseksi ja projektijohdetuksi.

Artikkeleilla voi olla useita kirjoittajia, joista osa vain laittaa nimensä työn päälle, eikä tekijyys ole osoitettavissa millään ehdottomalla seikalla. Yliopistoissa käytössä olevien nykysäännösten mukaan jokainen heistä voi puolestaan väitellä samoilla artikkeleilla vieläpä kukin omilla tahoillaan! Rimaa on alennettu sosiaalidemokraattisesti ja kokoomuslaisesti johdetusta opetusministeriöstä esitettyjen tuloksellisuusvaatimusten vuoksi, mikä osoittaa määrällisten kriteerien mädännäisyyden.

Kansainvälisissä arviointiprosesseissa suosittu artikkelijulkaiseminen on taannuttanut filosofiaa, sillä artikkeleissa harvoin voidaan osoittaa kykyä hallita laajoja kokonaisuuksia sekä kykyä osoittaa omaperäistä ajattelua, jotka olisivat tieteellisen pätevyyden tunnusmerkkejä. Sen sijaan artikkelijulkaiseminen tuottaa kertakäyttötietoa, kun artikkeleilla osallistutaan ajankohtaiskeskusteluihin ja harjoitetaan sormetusdemagogiaa. Mutta selitysvoimaisten yhteiskunta-analyysien tekoon niistä ei ole. Tuloksena myös filosofit ovat menettämässä kykynsä luoda teorioita (käsittelin aihetta täällä).

Puolueellisten lehtien palstoilla tapahtuva julkaiseminen antaa näyttöä vain siitä, millaista paradigmaattinen normaalitiede on ollut jonakin tiettynä aikakautena ja millä retorisilla keinoilla skolaarikot ovat yrittäneet mukautua lehtien toimitusten odotuksiin. Näyttöä omaperäisen filosofian luomisesta ne eivät anna.

Kun kansainvälisissä lehdissä näyttää läpi menevän kaikki, mikä miellyttää vihervasemmistolaista toimituskuntaa – kuten Peter Boghossianin ja kumppaneiden tempaukset osoittavat – ei olisi haitaksi, vaikka toteutuisi Keijo Kaarisateen kauhukuva ja yliopistokulttuurimme putoaisi kansainvälisen kehityksen kelkasta!


Internationalismin ihanteilla koetetaan tukahduttaa kansainvälisyyskritiikki

Kotimaista ja suomenkielistä filosofiaa ylenkatsomalla on ehkä koetettu tietoisestikin tukahduttaa kotimaista kulttuurikritiikkiä ja poliittista arvostelua sekä sitoa akateeminen julkaiseminen kansainväliseen kontrolliin, jonka piirissä jokaisen toimijan täytyy edustaa angloamerikkalaista kulttuuri-imperalismia. Filosofian alistaminen suurille tappajakielille ei ole mitenkään ongelmatonta filosofian sisältöjen kannalta, sillä ajatus seuraa jo sitä tapaa sekä rytmiä, jolla kieltä puhutaan.

On kulttuurillemme tuhoisaa, kun nuoriso opetetaan jo alusta alkaen ”ajattelemaan englanniksi”, sillä kielipuolisina I like ice cream -keskustelijoina heitä voidaan viedä seminaareissa kuin litran mittaa, ja sehän on natiivien anglofiilien etu myös kotimaisissa yliopistoissa käyttöön otetun pakkoenglannin vuoksi. – Sorry, sir, but piis pliis!

Kansainvälisyyden palvonta puolestaan on osa internatsismin eli pakkokansainvälistämisen ideologiaa. On kenties haluttu estää yhteiskuntaa koskevan tiedon palautumista ja leviämistä kansalaisten keskuuteen, josta se on lähtöisin ja jota se koskee. Mitäänsanomattomaksi lavastaminen on vihdoin kuudes (6) syy filosofien vaimentamiseen pois julkisista keskusteluista.

Niinpä ”tieteellisyys” tai ”akateemisuus” ei ole ollut enää pitkään aikaan paras tapa harjoittaa filosofiaa. On eri asia tutkia filosofiaa kirjastojen kivijalan sisässä objektivoiden tai kansainvälisyyden bunkkerissa preparoiden kuin harjoittaa filosofiaa.

Yliopistojen renkeinä toimineet filosofian tutkijat eivät ole kuitenkaan pystyneet tekemään analyysia siitä, mitä on analyyttinen filosofia, kuten minä täällä. Kun filosofiaa ei voi tehdä enää yliopistoissa, sitä on tehtävä muualla, vaikkapa Suomen Perustassa.


Vihervasemmiston identiteettipoliitiikka kompromettoi myös filosofien maineen

Filosofien katoaminen julkisuudesta saattaa johtua myös (7) filosofien nauttiman luottamuksen menetyksestä. Filosofialla voisi olla paljon annettavaa politiikan nykyongelmien ratkomiselle, ja filosofien arvostus työelämässä voisi olla korkeakin, sillä filosofeilla ovat hallussaan loogisen ajattelun välineet, joita tarvitaan sekä yrityksissä että politiikassa.

Filosofeja, humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä ei työelämässä kuitenkaan arvosteta, ja kysyntä on vähäistä pois lukien vihervasemmiston omat suojatyöpaikat, joita löytyy tätä nykyä runsaasti luonnonsuojeluun sekä maahanmuuttajien kotouttamiseen liittyvistä missioista.

Kauppatieteilijöitä, juristeja ja diplomi-insinöörejä kenties arvostetaan työelämässä siksi, että heidän joukossaan on suhteellisesti vähemmän vihervasemmistolaisia, jotka sabotoisivat yrityksiä ja talouselämää ideoillaan.

Asian voi sanoa myös niin, että humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä aliarvostetaan siksi, että kyseisille aloille kasautuneet vihervasemmistolaiset kompromettoivat menetelmällisesti kunnolliseen ajatteluun kykenevien toisten humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden yleismaineen jo yliopistoissa, joissa lähes kaikki kyseisten toimialojen oppituolit on täytetty punavihreiden puolueiden etäispäätteillä.

Yhteiskuntatieteiden punavihreä kallistuma ei ole myöskään yliopistolaitoksen eikä tieteen oman edun mukaista – ellei sitten ajatella kuten ”vakinaistamispolkujärjestelmissä”, että vihervasemmistolainen ”affiliaatio” (myötäsukaisuus) on näyttö tieteellisestä pätevyydestä. Myötäsukaisuus muotitermi ”myötäsukaisuudelle” ei ole nähdäkseni sitä missään asiassa.

”Vakinaistamispolkujärjestelmä” puolestaan merkitsee sitä, että yliopistotehtävät myönnetään eläkkeelle jääneiden professorien apulaisikseen valitsemista kellokkaista rakentamalla uraa uran päälle. Tikapuille on numeroitu jopa tasot, joita ei sopisi ohittaa. Tikapuiden raoissa piileskelijät tuovatkin etsimättä mieleen erään pitkätukkaisen filosofin toistuvasti mainitsemat ”uomakipittäjät” – keitä hän niillä sitten tarkoittaakin?


Valtionpolitiikan paikalla yliopistoissa on nyt EU:n politiikka

Urakerrostumien ohi kiilataan joka tapauksessa suuri joukko ulkomaalaisia tutkijoita, kunhan passissa ei lue ”Suomi – Finland”, esimerkkinä nyt vaikkapa skotlantilaisen David Inglesin nimittäminen sosiologian professoriksi Helsingin yliopistoon. Muutamat yliopistot ovat ottaneet oikein tavoitteekseen, että myös opiskelijoista olisi lopulta 40 prosenttia ulkomaalaisia, vaikka Suomesta ulkomailla opiskelee huomattavasti vähemmän kansalaisiamme, ja lukukausimaksut ulkomaalaisille ovat Suomessa vain muodollisia.

Vaihtosuhde on Suomelle epäedullinen, mutta asiaan on vaikea puuttua poliittisesti, sillä yliopistot yksityistettiin pois valtiovallan piiristä; tosin veronmaksajien rahat sinne näyttävät edelleen kelpaavan. Yliopistojen ylläpito muodostaakin valtionbudjetin suurimman erillisen menoerän.

Banaaleinta tiedepolitiikassa ovat sen valheellisuus ja teennäisyys, enkä olisi toivonut yliopistojen koskaan vajoavan niin alas, että niissä ryhdytään tuhoamaan kansallista tiedettämme ja diskriminoimaan suomalaisia ihmisiä muualta tulleiden hyväksi tai kieroa hyvesignalointia harjoittaen. Suomen kielen kuolettaminen tieteen kielenä saa maamme näyttämään kehitysmaalta, vaikka tämä ei sitä ole.

Yliopistot käyttävät julkisia varoja kansainvälisyyskultin hyväksi olettaen, että ulkomaalaisten rekrytointi kohentaa yliopistojen asemaa ja mainetta, vaikka parempia – ja suomenkielistä opetusta antamaan pystyviä – löytyisi nimenomaan omasta maastamme. Tilanne on aivan samanlainen valtionpolitiikassa, jossa huvitteluliberaalit ja vihervasemmistolaiset kippaavat posket hehkuen miljardeja kehitysapuun, ilmastopoliittisiin aneisiin ja euron tukiaisiin.

Ulkomaalaisten kouluttelu on väärin etenkin siksi, että sitä kautta maahamme virtaa jatkuvalla syötöllä ihmisiä, jotka eivät ole millään tavalla osallisina poliittisen vallan perillisyydestä eivätkä myöskään maamme rakentamisesta. Ulkomaalaiskiintiöitä täyttäessään he vievät opiskelu- ja tutkijanpaikkoja sekä lopulta myös työpaikkoja suomalaisilta, joten myös ylioppilailla olisivat kaikki syyt tätä politiikkaa vastustaa. Kyse on nimenomaan ulkomaalaistamispolitiikasta, vaikka sitä väitetään toteutettavan ”tieteellisyyden” nimissä. Taustalla vaikuttaa ideologinen ajatuskulku, että tieteen pitää olla kansainvälistä.

Yliopistotoiminnan ja varojen käytön ei pidä kuitenkaan sitä olla, etenkään kun julkisia varoja käytetään yksityisyyden nimissä piittaamatta maksajien eduista. Kansainvälistymistä voi toteuttaa puhelimitse, kirjeitse ja netin sekä tapahtumien välityksellä; ei sitä varten pidä täältä kenellekään oppituolia antaa.

Toisin olikin aikana, jolloin laki rajasi yliopistotehtävät (virat) vain Suomen kansalaisille. Mutta myöskään nykyisissä muodollisesti yksityisissä mutta valtion rahoittamissa yliopistoissa ei tehtäviä pitäisi täyttää ulkomaalaisilla edes siinä tapauksessa, että heillä olisi jokin EU-myötäjäinen mukanaan, sillä sekin on yleensä suomalaisilta kiskottua EU-jäsenmaksurahaa, joka joudutaan anomaan takaisin kuin rikkinäisestä pajatsosta.

Vaadin jo yliopistojen yksityistämisen vuosina prosessin pysäyttämistä, sillä tiesin millaiseen mielivaltaan se johtaa. Yksityistäminen vietiin kuitenkin läpi aikana, jolloin rehtorina ja kanslerina toimi filosofi Ilkka Niiniluoto.

Meneillään olevan hulluuden yleispiirre näyttää kaikkialla olevan oletus, ikään kuin Suomen valtionvarat olisivat vieraiden kansakuntien omaisuutta ja kuuluisivat heille. En mitenkään salaa käsitystäni, että valtiovarainministeriön ja opetusministeriön tulisi lopettaa kaikki sellainen rahoittaminen, joka koituu muiden kuin omien kansalaistemme hyväksi. Asian voi sanoa niin, että valtion rahoituksen ehdoksi pitäisi yliopistoille asettaa se, että tehtäviin palkataan vain Suomen kansalaisia.

Yliopistolaitos alkaa olla yhtä pilalla kuin valtiommekin, joten ei kai auta kuin todeta, ettei mikään entinen sido meitä – eivät menneiden sukupolvien töppäykset eivätkä muiden hyväksi tehdyt valtionvelat – ja perustaa kokonaan uusi Suomi.


Tiedepolitiikasta aiemmin:

Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
Professori Baltzar” tiedepolitiikan mannekiinina
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

6. kesäkuuta 2020

Kriisi ja rähinä – Esiintymiskoulutusta kaikille


Kriisi ja rähinä: ne leimaavat nykyistä politiikantekoa. Käsittelen tässä molempia.

Valtiovarainministeri Katri Kulmunille valtion varoilla ostettu esiintymiskoulutus ilmeisesti epäonnistui, sillä valmennuksen tuloksena ministeri joutui eroamaan! Olen itse sitä mieltä, että jos poliitikko ei ministerin kenkiin astuessaan osaa esiintyä, hän on tehtävään sopimaton. Koulutus on siis turhaa sekä siinä tapauksessa, että sitä tarvitaan, että siinä, että sitä ei tarvita.

Kovin väärässä tuskin ovat ne, jotka ovat arvelleet, että avustajansa Kulmunille junailema esiintymiskoulutus saattoi olla miina, jolla hyödyttömäksi käynyt ministeri koetettiin likvidoida pois, hieman jonkinlaisen Mantshurian kandidaatin tapaan. Paavo Väyrysen vakuuttelu, että entinen avustajansa Katri Kulmuni on ”joukkueen” uhri, on tosin Kulmunia itseään kohtaan varsin suopea.

Ehkä valtiovarainministeri piti kaataa hänen annettuaan 8,5 miljardin myötäjäiset Italialle. Näin vältyttiin laajemmalta hallituskriisiltä, ja metodi oli perimmältään sama kuin Kulmunin itsensä savustaessa viime syksynä Antti Rinnettä. Kenties kosto tulikin SDP:stä. Valtiontalouden raihnaiseksi pelastukseksi Kepu kaiveli pakastimesta jopa Esko Ahoa, jota saattaa kuumottaa mahdollisuus palata haastajaksi seuraaviin presidentinvaaleihin.

Väyrysen lietsoman salaliittoteorian mukaan Kepua johtaa talousliberaali klikki, jonka sukset ovat ristissä konservatiivisemman setämieskabinetin ja maanviljelijäväestön kanssa. Ministerit ovat tämän mukaan sorminukkeja, joita oikeasti liikuttelee kulissientakainen kaarti. Selitys on uskottava, sillä juonittelevuus on osa Keskustan brändiä johtuen puolueen vaa’ankieliasemasta ja sisäisestä eripuraisuudesta.

Johtuupa Kulmunin kurja kohtalo sitten tietoisesti rakennetusta ansasta tai ei, se kertoo jälleen hallituksen luottamuksen horjumisesta ja Kepun jakautumisesta. Keskustasta on tullut puolue, jolla ei ole tehtävää politiikan markkinoilla, paitsi maatalouden asianajajana. Talousliberaali Sipilä-siipi ajaisi mielellään markkinataloudellista ideologiaa. Agraariväestön mielestä valtion tulisi kuitenkin tukea maataloutta miljardeilla. Nämä eivät sovi saman katon alle.

Vasemmisto ja Kokoomus ajavat liberaalia agendaa tehokkaammin, ja siksi Kepun kannatus päätynee Ruotsin keskustan tasolle. Sekin on noin 8,5. Ruotsissa kannatuksen ytimen muodostaa juuri maanviljelijäväestö.

Suomessa maaseudun etua on parhaiten ajanut Perussuomalaiset, joka on vastustellut EU:n maataloudelle tuottamaa paragrafipainajaista ja Suomen nykyhallituksen harjoittamaa omakotiasumisen kallistamista.


Ylikallis kouluttelu on korruption muoto

Entä esiintymiskoulutus? Se kertoo politiikan medioitumisesta ja poliitikkojen teennäisyydestä. Mediatutkija Kent Asp väitti jo 1980-luvulla, että poliitikot hakeutuvat entistä useammin esiintymisvalmennukseen miellyttääkseen toimittajia ja täyttääkseen mediajulkisuuden odotuksia. Professori Jesper Strömbäckin mukaan politiikan medioituminen kertoo vallan siirtymisestä toimittajille.

Olli Wariksen penkomasta sähköpostikirjeenvaihdosta näkyykin, että Kulmunin avustaja ja virkamiehet koettivat mukautua median odotuksiin samalla, kun he myös pelkäsivät median reaktioita. Medioitumisen vaikutusyhteys on aina kaksisuuntainen: poliitikot myötäilevät mediaa, ja media puolestaan päättää julkisuuden myönteisyydestä tai kielteisyydestä. Tuloksena kiitosta tai kohua.

Sosiaalinen korruptio näkyy myös konsulttidemokratiassa. Ellun Kanojen ja Tekirin tapaiset viestintätoimistot ovat olemassa, koska hallitusvalta ostaa niiltä ylikalliita palveluja verovaroilla. Esimerkiksi Ellun Kanoja johtaa Kokoomuksen entinen puoluesihteeri Taru Tujunen. Viestintätoimisto Kreabiin puolestaan päätyi SDP:n entinen puoluesihteeri Mikael Jungner. Tekirin hallituksen puheenjohtaja Harri Saukkomaa taas aloitti Keskisuomalaisessa ja tunnettiin uransa alkuaikoina kepulaisena, joten ei ihme, että Kulmunille yritettiin räätälöidä koulutusta juuri häneltä.

Oireellista on, että valtakunnansyyttäjäkin erehtyi ostamaan valtion laskuun koulutusta, jonka funktio taisi olla lähisukulaisensa leivissä pitäminen.

Politiikan näkökulmasta asiaan liittyy joka tapauksessa syvä ongelma. Se on siinä, että poliitikon ei sallittaisi olla oma itsensä eikä kertoa itsestään juuri niin kuin haluaa. Hänelle yritetään sovittaa jotakin, mikä ei pue. Tämä kielii poliitikkojen epäaitoudesta, joka paistaa läpi. Teennäisyys ei toimi.

Perussuomalaiset ovat vastanneet tähän omalla alkuperäisyydellään. Kun joku perussuomalainen sitten lausahtaa jotakin omalla peittelemättömällä tavallaan, tämä ei käykään medialle, vaikka se edustaa aitoa ja rehellistä ajattelua, vaan asiat yritetään skandalisoida julkisessa sanassa.

Voisi hyvin ajatella, että suomalainen rahvas arvostaisi luonnollisia kansanihmisiä, sillä kansanomaiset poliitikot harvoin ovat valheellisia myöskään yhteiskuntaa koskevissa mielipiteissään. Media kuitenkin haukkuu kansanomaisuutta ”populismiksi”, joka ei kelpaa kaunistelevia valeita kaipaaville toimittajille.

Juuri siksi esiintymiskoulutusta ”tarvitaan”, ja esiintymiskoulutuksen tarve paljastaa johtavien poliitikkojen olevan kaulapannassa. – Taas yksi korsi hallitusta odottavan juhannuskokon kekoon.

Sote-ongelma puolestaan on tuossa ihan kulman takana. Arvioin jo Ylen taannoisessa vaalitentissä, että Sote-kortti on hallituspelin musta pekka, jota kukaan ei halua ja joka jää hallitukseen päätyvän Kepun käsiin. Kepu oli Sotea ajamassa, ja nyt kun asiassa pitäisi perääntyä, se ei enää käy. Erikoissairaanhoidon keskittämisasetuksella ja muilla toimilla purettiin terveydenhuoltoa jo niin paljon, että organisaatiot ovat hajalla, eikä niitä enää saa takaisin kokoon.

Myös kysymys poliittisesta vastuusta on saanut uuden sävyn. Mikä puolue ja kuka poliitikko vielä haluaa hallitusvastuuseen, kun koronakriisin lasku lankeaa? Voi tulla ministereistä pula. Seuraava hallitus joutuu tekemään ankaraa talouspolitiikkaa, ja se voi tapahtua vain oman kannatuksen hinnalla. Vastuullisuutta kuitenkin kaivattaisiin, sillä nykyinen lupailijahallitus on roiskinut rahojamme ilmastohumpan ja eurosirkuksen poskivalssissa taivaan tuuliin.


Kyseenalaista identiteettipolitiikkaa

Tällä viikolla on kohistu paljon mustien aloittamista mielenosoituksista. Myös Helsingin Senaatintorilla järjestettiin suuri mielenilmaus, jonka poliisi tosin hajotti koronarajoituksiin vedoten.

Vaikuttaa, että Yhdysvalloista alkaneella mellakoinnilla yritetään perimmältään kaataa Donald Trumpin hallintoa. Kyseessä lienee jonkinlainen esivaalikampanja, jonka tavoitteena on maalittaa Trumpin hallinto rasistiseksi.

Mellakointi kertoo ensinnäkin (1) siitä, kuinka ohut ja hauras monikulttuurisuuden ja monietnisyyden pintakuori on maahanmuuttoon lähtökohtaisesti perustuvassa Yhdysvalloissa. Tämä indikoi, että kansanryhmien yhteen sulauttaminen ei oikein toimi. Syytä siihen, miksi näin on, en tiedä, mutta se vaikuttaa olevan ikävää todellisuutta. Väkinäiset yritykset painostaa segregoituvia väestöjä yhteen näyttävät johtavat levottomuuksiin.

Toiseksi (2) mellakointi nojaa valtavaan yleistykseen. Mikrotason tapahtumasta, kuten poliisipidätyksessä tapahtuneesta kuolemasta, on johdettu suuri makrotason päätelmä, että kyse onkin rasismista, ja asiasta järjestetään maailmanlaajuinen kampanja. Se ulottuu myös Suomeen, jolla ei ole rotupoliittista historiaa ja jossa mellakointi saa valkoista kantaväestöämme syyllistävän merkityksen.

Kolmanneksi (3) mellakointi on vaarassa muotoutua käänteiseksi rasismiksi, jossa politikoidaan avoimesti rodun käsitteellä, vaikka toisaalta samat aktivistit ovat useasti pyrkineet kiistämään ihmisrotujen olemassaolon ontologisina ja biologisina kategorioina. En ota kantaa kummankaan puolesta tai vastaan, mutta totean asiaan liittyvän ristiriitaisuuden.

Neljänneksi (4) Black Lives Matter -kampanjointi antaa näyttöä identiteettipoliittisesta klusteroitumisesta, jolla halutaan sulkea hyvin erilaisia vähemmistöjä saman eturyhmäpoliittisen pyyteellisyyden piiriin. Yhdysvaltalaisten kansalaisaktivismin katsotaan velvoittavan esimerkiksi suomalaisia homoja puimaan nyrkkiä Donald Trumpia vastaan. Näyttöä tästä antaa vaikkapa kokoomuslaisen nuorisopoliitikon Konsta Nupposen Instagramissaan esittämä kannanotto, jonka mukaan ”[r]asismilla ei ole sivistysvaltiossa sijaa”.

Muotoilussa on suvaitsematon sävy etenkin, kun rasismin käsitettä ei ole mitenkään määritelty. Taisi tulla hieman harhainen identifikaatio.

On toki hyvä, ettei rasismia esiintyisi – myöskään valkoisia ihmisiä kohtaan suunnattuina syytösten tai itsesyytösten keihäinä. Vaikuttaa kuin jatkuvalla marttyyreiksi asettumisilla haettaisiin oikeutusta rajoittamattomalle maahanmuutolle.

Omasta mielestäni vähemmistöjen hyökkäävyys ei edistä niiden asioita kovinkaan taidokkaasti. Se luo kuvan vaateliaisuudesta ja vähemmistödespotiasta. Lopulta poliittinen vihervasemmisto alkaa ajaa omaa yleispolitiikkaansa vähemmistöjen selässä ratsastaen: hintana vihervasemmiston tuesta niille.

Suvaitsevuuden kompensaatiokaupalla koetetaan lukita erilaiset vähemmistöt kannattamaan huvitteluliberalismia ja vihervasemmistoa aivan kaikessa, talouspolitiikka mukaan lukien. Lopulta nämä puolueet taistelevat kannatuksesta keskenään tuossa identiteettipolitiikan aina vain ahtaammaksi käyvässä nurkkauksessa, jossa myös erilaisten vähemmistöjen edut ovat keskenään ristiriidassa.

Olisi lisäksi pohdittava, ketkä täällä maailmassa loppujen lopuksi ovat enemmistöinä ja ketkä vähemmistöinä ja missä asioissa. Kannattaisiko jo vihdoin ajaa myös omaa kansallista etuamme esimerkiksi EU-politiikassa? Ehkä mielenosoittajien kannattaisi ottaa hieman esiintymiskoulutusta.