Koulutuksesta voidaan leikata tason kärsimättä

Vinkiksi hallitusneuvotteluihin ja säästötoimiin: koulutuksesta voidaan aivan hyvin säästää, ja paljon, vaikka lähes kaikki puolueet ovat vakuutelleet, ettei koulutuksesta leikata. Kyllä voidaan myös leikata – oppimistulosten ja tieteen kärsimättä lainkaan!

Tämä maa on pullollaan tuulesta turvoksissa olevaa luottamusta kouluttelun kaikkivoipuuteen. Koulutusta, koulutusta ja kouluttelun päälle koulutusta! Vihervasemmisto on ruikuttanut kaiken aikaa koulutusleikkauksista ja pitää niitä syyllisinä koulujen ongelmiin.

Koulujen ongelmat eivät ratkea rahalla, kun ongelmana ovat väärät toimintatavat, monikulttuurinen koulukokeilu ja inkluusio. Ne ovat immateriaalisia ongelmia, jotka ratkeavat vain opetuskulttuurin muutoksella ja oppilasaineksen kohdentamisella oikeanlaiseen koulutukseen.

Ongelma ei ole määrällinen vaan laadullinen. Siksi se voidaan korjata vain asenteiden muutoksella opetuksessa ja koulutyössä.

On väärin, että sukupuolineutraalia sanitaatiota, transmyönteisiä suihkutiloja ja häirintäkieltoja pidetään tärkeämpinä kuin Newtonin lain, biologian ja pitkän matematiikan opettamista. Vaatimustasoa on korotettava ja huonot oppilaat jätettävä luokalleen, ja häiriköt on laitettava tarkkikselle. Jauhojengi pitää laittaa vieroitushoitoon, josta ei päästetä ennen kuin uusavuttomuus on saatu loppumaan.

Tasokurssit yläkouluihin, vähemmän aloituspaikkoja lukioihin, tasavertaiset sukupuolikiintiöt, ammattikoulutusta lisättävä ja lyhennettävä, ja lähiopetus vallitsevaksi työmuodoksi. Suomalaisnuoria on saatava ammatillisille aloille, etteivät suomalaiset syrjäydy työelämästä samalla kun Wolt-kuskeja rahdataan ulkomailta patjoille ruokintaa tukemaan.

Samanaikaisesti pitäisi vähentää aloituspaikkoja yliopistoista ja karsia yliopistojen rahoitusta. Ammattikorkeakouluja ei saa sanoa enää soveltavien tieteiden yliopistoiksi, sillä ”university of applied sciences” on harhaanjohtava nimike. Määrälliset tutkintotavoitteet pois korkeakouluilta ja yliopistoilta. Ne ovat johtaneet samaan kuin hihat palaen tehty ilmastopolitiikka: ylimitoitettuihin ja kunnianhimoisuudessaan kunniattomiin uhrauksiin, joilla laatu on muutettu määräksi.

Yliopistoissa ei pitäisi hyväksyä artikkeliväitöskirjoja kuin poikkeustapauksissa. Niin tohtorintutkinnot saataisiin tasoltaan nostetuiksi ja määrät vähennetyiksi neljäsosaan nykyisestä, mikä vastaisi 1990-luvun tasoa. Väestöön suhteutettuna se vastaisi todellisten tieteen suurvaltojen, kuten Ranskan ja Japanin, tilannetta.

Yliopistojen rahoitusleikkaukset auttaisivat yliopistoja itse päättämään, mikä niissä on säilyttämisen arvoista ja karsimaan pseudotieteellisiä turhuuksia, joita esiintyy etenkin sukupuolten tutkimuksessa. 

Muodollisista kelpoisuusvaatimuksista pitää joustaa. Vain näin kohtaanto-ongelma voidaan ratkaista. Opettajiksi ja varhaiskasvatukseen pitää hyväksyä myös lähialoilta valmistuneita. Ay-poliittisia esteitä pitää purkaa. On järjetöntä, että esimerkiksi sosiologian maisterit eivät kelpaa kunnan sosiaalityöntekijöiksi, vaan virat on läänitetty THL-sertifioiduille AMK-sosionomeille.

Myöskään asiantuntija-aloille ei pidä tuoda eliittityövoimaa ulkomailta, sillä sitä on omasta takaa. Valkokaulusköyhälistö on Suomen uusi yhteiskuntaluokka. Lähinnä vain hoito- ja rakennusalalla on työvoimapulaa, mutta esimerkiksi insinöörejä on tälläkin hetkellä työttöminä noin 2200!

Puheet korkeasti koulutettujen vapaasta polusta Suomeen EU:n ja ETA-alueen ulkopuolelta pitää lopettaa. Korkeasti koulutetuille suomalaisille ei ole tähäänkään asti löytynyt tarpeeksi työpaikkoja, eikä töihin puolestaan ole löydetty tarpeeksi matalasti koulutettuja ihmisiä.

Tarvitaan muka koodaajia. Blingivanteet ja kaulakorut kimaltavat heidän loistoautoillessaan kaduillamme suomalaisten korkeakoulutettujen joutuessa olemaan heidän vuokseen toimettomina. 

Kaikkein hulluinta suomalaisessa koulutuspolitiikassa on yliopisto- ja korkeakouluresurssien, opiskelupaikkojen ja työpaikkojen jakaminen ulkomaalaisille ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi. Opetusministeriö on vaatinut ulkomaalaisten opiskelijoiden määrän kolminkertaistamista ja muutamat yliopistot määrän nostamista 40 prosenttiin. Tämä tarkoittaa vaadetta muuttaa opetus kokonaan englanninkieliseksi, mikä olisi toteutuessaan kuolinisku suomenkieliselle tieteelle ja tieteen suomenkielisyydelle.

Verovaroin kustannetut resurssit kuuluvat suomalaisille itselleen, ja siksi yliopistoilta pitää leikata 40 prosenttia valtionavuista pois, mikäli ne jatkavat opiskelu- ja työpaikkojen jakelua ulkomaalaisille. Ulkomaalaisten opiskelijoiden tulee maksaa opinnoistaan täysi hinta ja ulkomaalaisten tutkijoiden tuoda resurssit tullessaan, mikäli aikovat kellotella yliopistoissamme.

Kannattaa lukea kolmen kuukauden takainen analyysini siitä, mistä kenkä puristaa Suomen koko koulujärjestelmässä. Olen käytettävissä opetus- ja kulttuuriministeriöön erityisavustajaksi tulevalle ministerille.

Syy koulumenestyksen romahdukseen on valtiosalaisuus

Nauruhermot ovat olleet koetuksella opetus- ja kulttuuriministeriön julkaistua Sivistyskatsaus 2023 -raportin, jonka mukaan nuorten oppimistulokset ja koulutuksen taso ovat heikentyneet Suomessa nopeasti vuodesta 2006 lähtien.

Ylen uutisen mukaan ”esimerkiksi lukutaidon ja matematiikan osaamisen heikkeneminen vastaa tutkimusten mukaan yli vuoden ja joidenkin aineistojen mukaan jopa kahden vuoden oppimista”. 

Romahdus on ollut dramaattista, sillä OECD-maiden Pisa-vertailuissa suomalaisnuoret sijoittuivat vielä parikymmentä vuotta sitten kärkeen. Yleisradio ei tarkemmin avannut ministeriön selvityksen sisältöä, mutta se on samansuuntainen viime lokakuussa julkaistun Pisa-tutkimuksen kanssa. Myös tuolloin leviteltiin käsiä ilmiön selittämättömyyden vuoksi.

Selitysten runsaudensarvi

Kiveäkään ei ole jätetty kääntämättä kaikkien mahdollisten syiden ja tekosyiden löytämiseksi siihen, miksi tutkimus joutui jälleen antamaan koulumenestyksen taantumisesta lohduttoman kuvan.

Ilta-Sanomien haastattelemilta opettajilta lehteen pääsivät valittelut ”opetusmenetelmien puutteista”, ”digitalisoitumisesta” ja ”opetussuunnitelmien osaamistavoitteiden kohtuuttomuudesta”. Mahdollisina syinä pidettiin ”kaunokirjoituksesta luopumista”, ”stressiä”, ”opetusryhmien suurta kokoa” ja sitä, ettei kaikkea ”turhaa” ole karsittu pois (myös olemattomat tekijät siis huomioitiin). 

Selityksenä siihen, miksi maahanmuuttajien ja muun väestön oppimistulosten ero on Suomessa länsimaiden suurinta, piti Ilta-Sanomien anonyymisti haastattelema erityisopettaja ”Kirsti” sitä, mikä kelpaa selitykseksi kaikkeen: resurssipulaa!

Lehti kaivoi esiin myös eläkeläisprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen, joka ”luokkayhteiskunnan” paluuta peläten oli varmasti oikeassa siinä, että ”meillä on OECD-maiden suurin ero oppimistuloksissa kantaväestön ja maahanmuuttaja­taustaisten välillä.” Hän ennusti, että ”[n]ämä tulokset ovat jonkun ajan päästä nähtävinä yhteiskunnallisina ongelmina”.

Professorin viisaudesta vakuuttuakseen ei tarvitse kuin vilkaista Ruotsiin, jossa vallitsee jatkuva ”erityistilanne” aivan niin kuin Putinin eufemismeissa. Mutta missä ongelmien juurisyy ja vika oikein piilee?

Myös kaiken vallan ja viisauden lähde Helsingin Sanomat poti harvinaista neuvottomuutta jutussaan ”Oppimistulokset romahtavat, eikä kukaan tunnu tietävän miksi – Mitä kouluissa on tapahtunut?”

Haastateltiin akatemiaprofessoria, sosiologia ja muita arvaajia. Lamentaatiomaisesti todettiin, että ”[v]alitettavasti maahan muuttaneiden ja tänne syntyneiden kesken ero koulumenestyksessä on suuri.”

Ilmiö ei ole kuitenkaan itsensä syy eikä selitys.

Vasemmistoliittolainen opetusministeri Li Andersson kiekaisi väliin, että koulutuksen määrärahaleikkausten vuoksi ilmiötä osattiin odottaa, opetukseen tarvitaan lisää rahaa ja huonoista oppimistuloksista ei pitäisi syyllistää maahanmuuttajataustaisia lapsia.

Tuossa oli jo ikään kuin aavistus siitä, mihin tason lasku perustuu, mutta ongelma ei ratkea vasemmiston patenttiratkaisulla: kynsimällä koulutukseen lisää rahaa.

”On lisättävä koulutusta!” ”On lisättävä resursseja! ”Ja on lisättävä koulutuksen resursseja!”

Koulutusta kouluttelun päälle ja siihen liittyvää resurssien lisämistä esitetään ratkaisuksi kaikkeen, vaikka ihmiset eivät muuttuneet fiksummiksi myöskään siten, että opistojen nimikyltteihin vaihdettiin ”korkeakoulu”, ja näin saatiin melkein yliopistopaperit kaikille. Eipä ihme, että taso suhteellisesti romahti korkea-asteenkin piirissä.

Suomessa on käyty kouluja hyvällä menestyksellä nykyistä paljon heikompien määrärahojen vallitessa, ja kouluihin on kuljettu potkukelkkaa työntäen susien ulvoessa kuutamolla. Miksi kaupunkilähiöiden maahanmuuttajavaltaisissa kouluissa oppimistulokset ovat kurjimpia ja mikään ei toimi?

Kyse ei liene vain varallisuuden ja sosiaalisen lokaation välisestä korrelaatiosta tai hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin kierteistä, joiden vaikutuksesta koulumaailmaan kirjoitin jo täällä.

Mikäli selitykset eivät löydy opettajakunnasta, luokkahuoneista, pulpettien vääristä asennoista, puuttuvista väliseinistä ja muista aineellis-immanenteista tekijöistä, voi selitystä etsiä oppilasaineksesta. Tällainen syiden hakeminen ei ole psyykkis-sosiaalista syyllistämistä vaan tieteellistä syillä selittämistä.

Nähdäkseni ministeriö, media ja yliopistojen palkkapiiat olisivat voineet haudata tärkeimmän selitysvaihtoehdon vähemmälläkin maalailulla.

Pandoran lipas auki

Rationaaliseen päättelyyn turvautuva Sherlock Holmes oli myös lateraalin ajattelun mestari. Järkijaakko David Humen giljotiinia mukaillen hän loihe lausumaan: ”Kun kaikki todennäköiset vaihtoehdot on suljettu pois, täytyy jäljelle jäävän – onpa se kuinka epätodennäköinen tahansa – olla oikea syy.”

Pandoran lipasta raotti Perussuomalaisia aktiivisesti seuraava Iltalehden toimittaja Mika Koskinen, joka antautui otsikoimaan pääkirjoituksensa sanoin ”Oppimisen tason romahdus johtuu myös maahanmuutosta”. Mutta hänkään ei sanonut, mikä sen maahanmuutossa aiheuttaa. Tuekseen hän julkaisi kirjoituksen ”Tutkimus: Maahanmuuttajataustaiset lapset jäävät kouluissa muista jälkeen”.

Yllätys tämä ei tietenkään ollut. Professori Jouni Välijärvi totesi valtioneuvoston vuonna 2021 julkaisemaa selvitystä varten lausunnossaan näin (s. 68): 

”Peruskouluaan päättävät nuoret, jotka ovat muuttaneet Suomeen muista maista (1. polven maahanmuuttajat) tai joiden vanhemmat ovat ennen lapsensa syntymää, tulleet Suomeen (2. polven maahanmuuttajat), menestyvät oppimistulosten vertailuissa selkeästi muita oppilaita heikommin.

1. polven muuttajien osalta havaittu ero vastaa lukutaidossa jopa kolmen vuoden, luonnontieteissä runsaan kahden ja matematiikassa noin kahden vuoden opintoja. Vastaavasti 2. polven maahanmuuttajanuoret ovat keskimäärin jäljessä lukutaidossa ja matematiikassa runsaan vuoden ja luonnontieteissä runsaan 1,5 kouluvuoden opintoja vastaavan pistemäärän.

Muistettakoon, että jälkimmäiset ovat käyneet täysimittaisesti suomalaisen peruskoulun. Silti erot muihin Suomessa syntyneisiin nuoriin on huomattavan suuria. Osaamisen erot ovat molempien ryhmien osalta OECD-maiden suurimpia, ja myös pohjoismaisessa vertailussa huomattavasti naapureitamme suurempia.”

Tämä on karu totuus, jonka vuoksi Kansalliselle koulutuksen arviointikeskukselle (Karvi) tuli kiire kääntää huomio pois maahanmuuttajataustaisten synnynnäisistä ominaisuuksista heidän kielitaitoonsa ja syyttää kehnoista oppimistuloksista muita oppilaita huonompia viestintätaitoja.

Niinpä Karvi julkaisi 17.1.2023 vuodesta 2018 käynnissä olleen pitkittäistutkimuksen, jossa seurattiin oppilaiden taitojen kehittymistä matematiikassa ja äidinkielessä läpi perusopetuksen. Tutkimuksen mukaan heikkojen oppimistulosten kärkeen sijoittuvat muuta kuin suomea tai ruotsia pääkielenään käyttävät ”S2-lapset”.

Selvityksestä kävi ilmi, että niin sanotut S2-oppilaat eivät kolmannen luokan alussa yltäneet edes sille tasolle, jolla heidän luokkatoverinsa aloittivat koulunkäynnin. Mikäli koulussa on yli 5,3 prosenttia S2-oppilaita, osaamisen kehittyminen on keskiarvoa heikompaa koko koulussa. 

Huomio vietiin teknistä kirjainlyhennettä käyttäen kielipolitiikkaan, ja samalla uskoteltiin, ikään kuin selvitys olisi jotenkin tieteellisempi, kun maahanmuuttajatausta ja kaikki muut siihen liittyvät ominaisuudet ovat käännetyt pelkäksi vieraskielisyydeksi.

Pelkän vieraskielisyyden ei pitäisi kuitenkaan aiheuttaa oppimistaantumaa; pidetäänhän kansainvälisiä kouluja suorastaan eliittikouluina. ”Metrosuomen” puhumisella viitattaneen lähinnä itäiseen Helsinkiin kasautuneisiin kieliongelmiin ja sitä kautta afrikkalaisperäiseen ja lähi-itäläistaustaiseen nuorisoon. 

Edelleen voitaisiin kysyä, miksi sitten maahanmuuttajataustaiset pysyvät vieraskielisinä tai kielipuolisina sukupolvesta sukupolveen.

Tässäkään ongelmia monisanaisesti kuvailevassa tutkimuksessa ei kiinnitetty huomiota oppilasainesten älyllisiin eroihin. Selvityksen lähtökohtana oli pidetty vain tuloksiin kategorisesti vaikuttavaa jakoa kotimaisia kieliä ja muita kieliä käyttäviin, jolloin ei ollut mikään ihme, että puolikielisillä havaittiin oppimisvaikeuksia tuossa inkluusioon, eli erilaisten oppilasryhmien sekoittamiseen, perustuvassa opetusjärjestelmässä.

Inkluusio puolestaan nojaa vasemmistolaisperäiseen näkemykseen tasa-arvosta: kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisia, joten kaikki ovat samanlaisia ja siten ohjattavissa samanlaiseen opetukseen.

 

Älykkyyden vaikutus oppilasryhmien koulumenestykseen olisi tutkittava perin pohjin

Kukaan ei näytä kysyneen, millä tavoin oppilaiden erilainen älykkyys ja lahjakkuus ovat voineet vaikuttaa oppimistuloksiin. On toisteltu vain ilmiötasolla havaittua ongelmaa: maahanmuuttajataustaiset oppivat huonommin, jäävät jälkeen ja osoittavat keskimäärin selvästi heikompia tuloksia.

Keskeinen tutkimuskysymys olisi: Missä määrin asiaan vaikuttaa se, että suuri osa Suomeen tulleista maahanmuuttajista on saapunut Afrikasta ja Lähi-idästä alueilta, joilla keskimääräinen älykkyysosamäärä on olennaisesti alempi kuin Suomessa ja muissa Euroopan maissa, alimmillaan jopa 70 pisteen tasolla?

Professorit Richard Lynn ja Tatu Vanhanen tutkivat älykkyyden vaikutusta kansakuntien taloudelliseen menestykseen teoksissaan IQ and the Wealth of Nations (2002) ja Intelligence, A Unifying  Construct for the Social Sciences (2012). Lynn myös jatkoi tutkimusotettaan David Beckerin kanssa kirjoittamassa kirjassaan The Intelligence of Nations (2019).

Eri kansanryhmien älykkyyttä koulumenestyksen selitystekijänä arvioivaan ja mittaavaan tutkimukseen on turha odottaa resursseja ja rahaa sen enempää Suomen Akatemialta, yliopistoilta kuin yksityisiltä säätiöiltäkään, sillä tutkimuksen lähtökohta leimattaisiin suorasukaisesti ”rasistiseksi”.

Kukapa voisi unohtaa vähemmistövaltuutettuna toimineen Mikko Puumalaisen tapaa saattaa Tatu Vanhanen tieteellisen toimintansa vuoksi valtionsyyttäjän tutkittavaksi epäiltynä ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”? Tosiasiassa Vanhanen oli tehnyt ansiokasta tutkimusta, ja epäiltyinä olisivat pitäneet olla Puumalainen ja valtionsyyttäjä perustuslain 16 §:n mukaisen tieteen vapauden loukkaamisesta.

Syitä oppimistulosten heikentymiseen Suomen kouluissa ei ole luotettavasti selvitetty, ennen kuin eri oppilasryhmien, kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten ryhmien älykkyydessä ja lahjakkuudessa olevat erot ja niiden vaikutukset oppimistuloksiin on tutkittu kattavilla kokeellisilla testeillä.

Tällainen kysymys ei ole koirapilli, kiertoilmaus eikä muu välttelevä puheenvuoro vaan tieteellisen kriittisyyden ja metodologisen ajatuskurin sanelema velvoite. Sen sijaan verukkeena voi toimia tekniseltä vaikuttava lyhenne ”S2”, joka typistää väestöryhmien väliset erot pelkästään kielipoliittisiksi ja jonka takana on helppoa vältellä vastaamista älykkyydessä vallitsevia eroja koskeviin kysymyksiin.

Pelkkä kielitaito taas ei ole tae älykkyydestä eikä ajattelukyvystä. Sen tiedämme kansainvälistyneiden ja englanniksi lipevästi julkaisevien tieteilijöiden sepustuksista, joiden ajatussisällöt ovat usein jääneet latteiksi ja mitäänsanomattomiksi.

On valheellista, että tieteen piirissä ei rahoiteta eikä tehdä tutkimusta, jossa mitattaisiin eri kansanryhmiä edustavien oppilaiden älykkyyttä ja älykkyydessä olevien erojen merkitystä koulumenestykseen ja muuhun yhteiskunnassa suoriutumiseen.

Sen sijasta tieteen kultapossukerholaisille jaellaan tiedehallinnosta miljoonien eurojen rahoituspaketteja poliittisesti ohjatun komiteamietintötieteen tuottamiseen, jotta koulujen todelliset ongelmat ja niiden syyt voitaisiin peittää tai liudentaa huomaamattomiin.

Kognitiiviseen vinoumaan perustuva strutsiefekti voi olla syynä myös siihen, että kovaäänisesti esiintyvien poikien tapaa ilmaista älyllisyyttään tulkitaan poikien ”myöhäisemmäksi kehitykseksi”, jota puolestaan pidetään syynä tyttöjä huonompaan koulumenestykseen ja syrjäytymiseen koulumaailmassa.

Aiheesta aiemmin

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Iltalehti julkaisi tänään huvittavan jutun koululaisten opintomenestyksen heikkenemisestä Suomessa. Eduskunnan sivistysvaliokunta oli tilannut muutamilta kasvatustieteilijöiltä arvion siitä, miksi oppiminen on repsahtanut.

Vastaukseksi kansanedustajat saivat pohdintoja, joissa PISA-tulosten ja muiden oppimistulosten huononemista selitettiin kouluhin syntyneellä ”epävirallisella tasokurssijärjestelmällä”. Siinä ”oppilaat ohjataan suoritustasonsa mukaisesti eritasoisiin rinnakkaisluokkiin”. Syyksi esitettiin myös, että ”koulumenestystä mittaavat järjestelmät ovat retuperällä” ja että ”opettajia kiusataan dokumentti-idiotismilla”.

Selitettiin, että oppilaiden arvioimiseksi ei ole oikeanlaisia kriteerejä ja perättiin ”luonnontieteen ja matematiikan kansallista kehittämisprojektia, jossa huomio keskitettäisiin oppilaiden opiskelumotivaatioon”. Etsittiinpä selitystä perinteisestä marxilaisesta luokkateoriasta ja väitettiin, että ”erikoisluokille valikoituu oppilaita ennen kaikkea ylemmän sosioekonomisen aseman perheistä”, jolloin kyseessä olisi ”oppilaiden sosioekonomisen taustan vaikutuksen nopea lisääntyminen”.

Sen sijaan siihen ei vastattu, miksi oppilaan perhetausta vaikuttaisi juuri nykyaikana oppilaan koulumenestykseen, kun vielä 1980-luvulla koulu takasi heikoistakin taloudellisista asemista tuleville lapsille ja nuorille mahdollisuuden menestymiseen ja luokkanousuun. Suomalainen koulujärjestelmähän on todellinen tasa-arvon kehto sikäli, että koulussa oppilaat ovat voineet edistyä täysin omien kykyjensä mukaan. Käsitykseni mukaan koulujärjestelmä on tässä suhteessa yhtä hyvä kuin aikaisemminkin.

Huomiota herättävää kasvatustieteilijöiden esittelemissä selityksissä on systeemikeskeinen demari-ideologia, jonka mukaan vikaa etsitään koulujärjestelmästä. Ongelman ympärillä kiertelevissä ja kaartelevissa selityksissä vältellään mahdollisuutta, että vikaa olisikin oppilasaineksessa.

Sherlock Holmes sanoi, että jos todennäköiset selitykset eivät tuo valoa mysteeriin, on jäljelle jäävä epätodennäköinen selitystekijä hyväksyttävä.

Entäpä, jos oikeassa ovatkin valtio-opin professori Tatu Vanhanen, psykologian professorit Richard Lynn ja Helmuth Nyborg sekä sosiaalipedagogiikan professori Gunnar Heinsohn, jotka ovat katsoneet, että tumma nekroidinen ihmisrotu on älyllisiltä edellytyksiltään keskimäärin heikompaa kuin länsimainen euripidinen ja orientaalinen, eli mongoloidinen, rotu?

Harhaanjohtavan samanlaisuusmagian lumoissa on julistettu ihmisrotujen välisten erojen mitätöintiä ja tuotettu Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan afrikkalaisperäisiä ja lähi-itäläisiä vieraspopulaatioita, joiden lisääntyminen saattaa olla yksi syy siihen, miksi koululaisten PISA-tulokset ovat laskeneet viime vuosina hälyttävästi myös Suomessa.

Ilmiön vakavuudesta kertoo se, että jopa kehitysmaalaisten maahanmuuttoa suosinut Helsingin Sanomat taipui kirjoittamaan tästä yhteiskunnallisesta tosiasiasta jutussaan ”Pisa-tutkimus: Maahanmuuttajien tulokset huolestuttavat Suomessa”. Saman ovat todenneet myös koulujen opettajat. Tulokset ovat laskeneet vuodesta 2006, jolloin maahanmuuttajien määrät alkoivat nousta peruskouluissa.

Myös Iltalehti tuo omalla tavallaan valoa asiaan. Olli Ainolan kirjoittamassa jutussa opetusneuvos Ulla Laine opetushallituksesta sanoo, että ”oppilaiden osaamiserot kasvavat äidinkielessä”. Yliopistonlehtori Venla Bernelius taas lausuu, että ”[u]usi huono-osaisuus puolestaan paikantuu kaupunkiseutujen heikkeneville alueille”. Hänen mukaansa ”hyväosaiset perheet hakeutuvat pois ongelmallisiksi leimautuneista naapurustoista ja kouluista”.

Nämä sosioekonomiset selitystekijät muistuttavat vahvasti maahanmuutosta johtuvista ongelmista, jotka helposti paljastuvat heikon opintomenestyksen syiksi ja ovat johtamassa koululaitoksen halkeamiseen. Silti selitystä ei löydetä eikä paikanneta oppilasaineksen muutokseen, vaan sitä haetaan jatkuvasti järjestelmästä, ja keskitytään osoittamaan vain maahanmuuttopolitiikan hallinnollisia seurauksia. Lehtori Berneliuksen mukaan

”[m]uuttoliike eriyttää naapurustoja, ja toisaalta vapaa kouluvalinta muuhun kuin omaan lähikouluun voi kiihdyttää koulujen välistä eriytymistä. Ratkaisu tilanteeseen ei ole yksiselitteinen. Kansainvälisesti on esimerkiksi osoitettu, että kouluvalintojen täydellinen kieltäminen ruokkii useissa tapauksissa asuinalueiden välistä eriytymistä, kun paikka halutusta koulusta – tai torjutun koulun välttely – varmistetaan muuttamalla.”

Tämän mukaan syyt tiettyjen koulujen ja alueiden vajoamiseen johtuisivat tiettyjen asukkaiden pakenemisesta maahanmuuttajalähiöistä, jolloin syyllisinä tason laskuun esitetään ongelmalähiöistä kaikkovat parempitasoiset oppilaat. On muistettava, että kytkintään ovat nostaneet nimenomaan kantaväestöt, joten vikaa pitäisi hakea noihin ”torjuttuihin kouluhin” jääneestä vierasperäisestä oppilasaineksesta.

Koulujen eriytymiseen johtavaa spontaania segregaatiota ei voida keskeyttää, sillä vanhemmilla on oikeus ja käytännöllinen pakko valita asuinpaikkansa sekä koulut, joihin jälkikasvunsa laittavat. Ruotsin opetusministerin ehdottama keinotekoinen samalle viivalle pakottaminen ja ”kattavan yhteiskunnallisen koostumuksen” tavoittelu osoittavat, kuinka epäonnistunutta integraatiopolitiikka on ollut, ja tämän pakkorikastuttamisen tuloksena kaikista kouluista tulee todennäköisesti yhtä huonoja.

Mitä Suomen kouluissa sitten tehdään? Pari vuotta sitten Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat iloitsivat, että jokainen yhdeksäsluokkalainen saa Chimamanda Ngozi Adichien kirjoittaman feminismikirjan nimeltä ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”.

Tämä niin sanottujen ruskeiden tyttöjen etuoikeuttamiseen ja kehumiseen tähtäävä kulttuurimädätys ei voi olla vaikuttamatta suomalaisten poikien koulunkäyntihalukkuuteen. Poikien heikommaksi väitettyä opintomenestystä voidaankin selittää koulumaailmaa leimaavalla täysfeminismillä, jonka tuloksena naisopettajattarien korkokenkä polkee miesten kulkusia.

Koska suuri osa koulujen opetuksesta on pelkkää feminististä aivopesua, jossa poliittinen korrektius, monikulttuurisuus ja maahanmuuton suosiminen on nostettu loogisen ajattelun edelle, ei tarvitse ihmetellä, miksi menestys älyä vaativissa oppiaineissa, kuten matematiikassa, fysiikassa ja muissa luonnontieteissä, floppaa.

Voidaankin kysyä, kuinka viisasta on ollut päästää feministiset naisasianaiset päättämään valtionpolitiikkaan liittyvistä asioista ja sitä kautta ratkaisemaan kansakuntamme kohtalonkysymyksiä, jotka riippuvat ennen muuta väestöpoliittisista valinnoista, maahanmuuttopolitiikasta ja kansakuntamme etnisestä rakenteesta.

Chimamanda Ngozi Adichien indoktrinaatio-oppaan sijasta opetus- ja kulttuuriministeriö, Jyväskylän yliopisto ja niiden kanssa kimpassa olevat tahot olisivat voineet jakaa peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille 100 000 kappaletta kirjaani ”Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen”.

Valkoisen väestön syrjäyttämiseen ja ghettouttamiseen johtava ongelma on globaali. Kyseessä ovat alkusoinnut politiikkaan, jonka tuloksena länsimaiden kantaväestöt suljetaan ennen pitkää omiin reservaatteihinsa entisissä kotimaissaan.

Samalla, kun Yleisradio viettää jatkuvaa Nenäpäivää, jossa tuskaillaan afrikkalaisten ja muiden kehitysmaalaisten auttamisen puolesta, Helsingin Sanomat julkaisee vitsikkään uutisen, jonka mukaan 15 000 tieteenharjoittajaa ovat huolissaan joukkotuhosta ja varoittavat, että ”pitkään jatkunut väestönkasvu on syy moniin ekologisiin ja yhteiskunnallisiin uhkiin”.

Minä olisin huolissani siitä, että vasta nyt niin sanottu tiedeyhteisö kakaisee kurkustaan tuollaisen itsestäänselvyyden, jonka kuka tahansa pulliainen on voinut todeta jo 1970-luvulta asti. 

Pitääkö siis noita väestönkasvustaan piittaamattomia Afrikan ja Kaukoidän kehitysmaita jatkuvasti ruokkia, kun syynä niissä asuvien perhepoliittiseen kurjuuteen ovat heidän omat välinpitämättömät valintansa? Tyhminkin ihminen varmasti tietää, millä tavoin jälkeläisiä tehdään tai ei tehdä, joten syy heidän tukalaan todellisuuteensa on heidän itsensä.

Jokaisen luulisi ymmärtävän myös sen, millä tavoin jälkeläisiä pitää kohdella ja mitä vastuu merkitsee. Siitä Ranskan kansalaiseksi mainostetun Mathieu Cherchelin tekemä, omaan lapseensa kohdistunut murha, ei anna hyvää esimerkkiä – ei myöskään norsunluurannikkolaisen Seydoy Kouandan tapa kohdella tytärtään.

Asia ei tule paremmaksi, vaikka punavihreä mädättäjämedia kuinka yrittäisi vaieta myös Porvoon surmaajan etnisestä taustasta ja selittää hänen tekonsa ”huoltajuuskiistasta” johtuvaksi tai ”harvinaiseksi” tapaukseksi. Faktapohjainen tilastoinformaatio valaisee, että afrikkalaistaustaiset kehitysmaalaiset tekevät Suomessa moninkertaisesti väkivaltarikoksia kantaväestöön verrattuna (Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto tässä, yliopiston tässä ja poliisin tässä), ja ilmiö on kansainvälinen. Ongelmia voitaisiin siis helposti torjua vähentämällä haittamaahanmuuttoa tai lopettamalla se mieluiten kokonaan.

Kuka täällä on rasisti?

Presidentti Martti Ahtisaarelta kysyttiin MTV3:n uutisten 30-vuotisjuhlassa, mitä pitäisi tehdä, ettei Suomi olisi niin kauhean rasistinen. Ahtisaari heitti kysymyksen yleisölle ja lausui: ”Käsi ylös jokainen, joka täällä on rasisti!” Yhtään kättä ei noussut. Taisivat pelästyä isoa miestä. Mutta presidentin mielestä rasismia ei pitäisi myöskään liioitella, ja syytöksillä pitäisi olla rajansa.

Ehkä jonkun olisi kannattanut rehellisyyden nimissä nostaa räpylänsä, sillä rasistihan piilee meissä jokaisessa. Tuskinpa sellaista ihmistä onkaan, joka ei pitäisi itsensä, läheistensä, perheensä, sukunsa tai kansansa puolta. Äärimmäisissä ja uhkaavissa tilanteissa ihmisen pintakuoren alta löytyy myös murhaaja ja kannibaali.

Viikonlopun Ilta-Sanomat puolestaan mainosti itseään lööpillä, josta löytyivät kissaa suuremmat sanat ”Jari Tervo: Suomalaiset ovat umpirasisteja.” Mittaukseni mukaan tekstin näki lukea selvästi noin kuudenkymmenen metrin päähän. Tällä tavoin iltapäivälehden feministinen ja vihervasemmistolainen toimitus siis vastasi Ahtisaarelle.

En ymmärrä, mihin Jari Tervo ja Sanoma-yhtiöt pyrkivät suomalaisten ihmisten syyllistämisellä. Vasta sittenkö rasismi vähenee, kun kansalaiset on piiskattu hiljaisiksi rasismisyytösten ruoskalla? Sitä paitsi Tervon väite ei ole totta. Se on posketon yleistys, jonka uhreina ovat kaikki suomalaiset.

Huvittavaa onkin, että kilpailijan posterissa oli Tervosta toisenlainen juttu. Iltalehti siteerasi kirjailijaa kannessaan sanoin ”Tervo: Ilman vaimoa en olisi hengissä.” Ei ihme. Taitavat käydä suosikkikirjailijan kaverit vähiin noilla kannanotoilla.

Mutta Iltalehdessä osataan muutakin. Lehden sisäsivuilla oli tänään juttu, jossa toistettiin naisia suosiva klisee ”tytöt piilottavat lahjakkuutensa koulussa”. Väite perustuu feministiprofessori Kirsi Tirrin selvitykseen, jonka mukaan ”tytöt yrittävät piilottaa lahjakkuutensa, jottei heitä syrjittäisi”.

Oma näkemykseni on kokonaan toisenlainen. Opettajakunnan naisistumisen vuoksi lahjakkuuden arviointiperusteista on tehty naisia suosivia. Tytöille tyypitellyt ominaisuudet, kuten nöyryys ja ahkeruus, arvotetaan myönteisesti ja pojille tyypitellyt ominaisuudet, kuten kovaäänisyys ja reippaus, kielteisesti. Poikien tavat osoittaa lahjakkuuttaan arvotetaan häiriökäyttäytymiseksi, vaikka äänekkyydellään pojat ilmaisevat turhautumistaan sen johdosta, ettei koulumaailma tarjoa heitä kiinnostavaa tekemistä. Tätä kautta poikia syrjitään kouluissa. Toisaalta näin tuotetaan juuri niitä ”kympin tyttöjä”, jotka lopulta päätyvät sihteereiksi. Heidän lahjakkuutensa paljastuu pelkäksi koulukiltteydeksi, kun taas poikien kapinallisuus osoittautuu älykkyyden merkiksi.

Tytöt eivät siis pyri kätkemään lahjakkuuttaan kouluissa, vaan heitä suorastaan suositaan hyvillä arvosanoilla, joiden turvin he valikoituvat lukioihin ja kansoittavat myös yliopistot. Lähes kaksi kolmasosaa lukioiden oppilaista on tyttöjä, ja vääristymän syy on tyttöjä suosiva peruskouluopetus, jota voisi hyvinkin sanoa miehiä syrjiväksi ja sukupuolirasistiseksi.

Koulukiusaamisen vaiettu puoli: kun koulu kiusaa

Koulukiusaamisen jatkumisen eräs ehto on ongelmasta vaikeneminen. Eräs ongelma on vaikeneminen koulukiusaamisen eri puolista. Koulukiusaaminen ei ole vain sitä, että oppilaat kiusaavat toisiaan.

Koulukiusaamisen eräs muoto on se, kun opettaja kiusaa. Tietysti myös oppilas voi terrorisoida opettajakuntaa. Mutta opettaja on avainasemassa kiusaamisilmiössä, sillä opettaja on valtaroolissa, kun taas keskenkasvuinen oppilas on yleensä pelkkä vallankäytön kohde. Myös oppilaiden keskinäisen kiusaamisen tekee mahdolliseksi se, että opettajat katsovat asioita läpi sormien.

Minua toiset oppilaat eivät koskaan kiusanneet. Tämä saattoi johtua siitä, että olin aina päätä pitempi muita. Sen sijaan muistan edelleen, kuinka jouduin peruskoulun yläasteella erään itseään kunnioittavan historianlehtorin mielivallan kohteeksi.

Asiat jatkuivat yläasteluokkien ajan. Ollessani yhdeksännellä kirjoitin jokaisesta kokeesta kympin. Opettajan oli pakko antaa tämä arvosana kokeista, sillä asiasta oli mustaa valkoisella. Silti todistuksessa komeili historian ja yhteiskuntaopin kohdalla aina yhdeksikkö. Opettaja siis käytti valtaansa ja pyöristi arvosanan joka kerta alaspäin – arvostelusääntöjen salliman maksimimäärän verran.

Ei auttanut, vaikka voitin vuonna 1982 myös valtakunnallisen taloustietokilpailun – en siis vain sitä oppiaineen sisällä järjestettyä koulukohtaista osakilpailua – vaan valtakunnallisen. Ja kokeista kirjoitin kympit. Odotin kiinnostuneena, mitä päästötodistuksessa lukisi.

Ysi tuli.

Se ei ollut huono sekään, mutta tässä tilanteessa arvostelu oli kuin hylkäys. Tiedän syyn: en ole koskaan mielistellyt opettajia. En ole osannut enkä halunnut vastata alistuvasti. Minun ei annettu puhua tunnilla.

Olisin halunnut selittää kysymyksiin pitkät ja laajakantoiset vastaukset. Sen sijaan tämä opettajatar odotti pelkkää typistettyä reagointia omiin pikkumaisiin kysymyksiinsä, jotka olivat kuin alakoululaisille esitettyjä. Se oli aivan yhtä turhauttavaa kuin ammoinen tekstiilityön opetus, jossa minut(kin) pakotettiin kutomaan patalappuja.

Myös kieltenopetuksen menetelmät perustuvat spaniel-like-education-tyyppiseen ehdollistamiseen: trilliharjoitteluun, sanojen tankkaukseen, rankaisemiseen ja palkitsemiseen. Siksi kielten opiskelu on mielestäni eräs epä-älyllisyyden muoto.

Jouduin koulukiusatuksi useiden kieltenopettajien taholta. Kun olin yläasteella, eräskin vieraan kielen lehtori sanoi, että ”Jukka, jos tahti on tämä, lukioon ei ole mitään asiaa!” Kun olin lukiossa, opinto-ohjaajana toimiva ruotsinopettaja kehotti laittamaan hakupaperit kauppaopistoon, jonne saattaisin hänen mielestään yltää, mutta yliopistoon ei kannattaisi edes pyrkiä.

Yliopistojen tutkinnonsuoritusoikeuksia minulle kertyi pääsykoeprosesseissa kaikkiaan neljä. Opiskelin juridiikkaa, teologiaa ja filosofiaa kahdessa eri yliopistossa. Tein gradun teoreettisessa filosofiassa, ja sivuaineen tutkielmat kirjoitin käytännöllisessä filosofiassa ja sosiaalipsykologiassa.

Kun valmistuminen eximian papereilla oli ovella, ajattelin ilahduttaa silloista filosofianprofessoriani ja kysellä häneltä jatko-opiskelumahdollisuuksista. Niinpä tämä alkoi katsella kenkiensä kärkiä juuri siihen akateemiseen tapaan, jolla on tarkoitus kertoa pettymyksestä ali-ihmisen ylimielisyyteen. Vaihdoin yliopistoa ja vein väitöskirjani toisen professorin suostumuksella tiedekuntaan kolmekymppisenä. Ja hyvin kävi.

En tarkoita, että jatkuvasta kiusanteosta, vittuilusta, jarrutuksesta ja hidastelusta olisi ollut suurta haittaa. Olen tullut läpi kaikesta. Minun ei vain koskaan tarvinnut käydä koulua. Osasin lukea pari vuotta ennen kuin minut raahattiin pulpetteja kuluttamaan. Murkkuikäisenä en koskaan tehnyt läksyjä, sillä maailmassa oli paljon mielenkiintoisempiakin asioita, ja enemmän opin lukemalla puolet paikalliskirjaston kirjoista. Lukioon mennessäni tiesin kaiken tarpeellisen. Yliopistossa opetin muita.

En ole oppinut mitään koulujärjestelmän vuoksi vaan siitä huolimatta. Yleensäkin katson, että jos ihminen ei itse mitään osaa viimeistään 20-vuotiaana, ei hänestä koskaan mitään tule, ja kaikki koulutus ja kouluttamisen päälle kouluttaminen on turhaa.

Merkille pantavaa on, että lähes kaikki kiusaajani koululaitoksessa ovat olleet naisia. Yliopistoissa he ovat olleet naisten kaltaisia miehiä. Naisten korkokenkä polkee miesten ja poikien kulkusia oppilaitoksissa.

Koulu on kuria. Siksi pojat ja miehet ilmaisevat oman älyllisyytensä rikkomalla sääntöjä. Tätä opetusjärjestelmä ei ymmärrä. ”Poikien aiheuttamiksi järjestyshäiriöiksi” sanotun käyttäytymisen takana on luullakseni paljon luovuutta, jota tyttökouluissa ei vain osata kanavoida poikia kiinnostavaan tekemiseen vaan joka tukahdutetaan. Tyttöjen ja naisten harjoittamasta nöyristelystä palkitaan, ja pahimmillaan se tulkitaan ”tyttöjen nopeammaksi kehitykseksi” feministien tekemissä tasa-arvotutkimuksissa.

Tietenkin myös minussa itsessäni on ollut paljon vikaa. En ole osannut enkä halunnut kyyristellä. Vaihtoehtojen puuttuessa olin mieluummin kokonaan hiljaa. Niiden oppiaineiden tunneilta, joilla sain vaahdota, todistukseen tuli kirkkaita kymppejä. Olen myös aikuisena maksanut mieluummin itsenäisyydestäni kuin alistunut mihinkään tiedepoliittiseen valheellisuuteen.

Koulukiusaaminen jatkuu. Kiintoisaa on, että minulle ei ole koskaan myönnetty yliopistolaitoksesta sellaista tointa tai virkaa, josta olisi maksettu edes alimman palkkaluokan mukaista kuukausipalkkaa. Sen sijaan vakituisia virkoja on riittänyt ninninelleille, millamalloille ja muille mimosoille. Naispuolinen filosofianprofessori hylkäytti dosentuurianomukseni vuonna 2005 paskahousuilla ruotsinkielisillä kollegoillaan. Helsingin yliopiston Philosophica-kirjasto ei ole tähän päivään mennessä hankkinut kokoelmiinsa yhtään väitöskirjani jälkeen julkaisemaani teosta (11 kappaletta, joista kaksi on ilmestynyt ajantasaistettuina viisivuotisjuhlapainoksina). Koko tarinan voitte lukea omaelämäkerrallisesta teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä (2009), jonka pohjalta eräs henkilö lausui, että parasta olisi, jos se Hankamäki vaiettaisiin hengiltä.

Uskokaa tai älkää, olen koko ajan pyrkinyt ihmisten ja yhteiskunnan hyvään. He itse eivät vain aina sitä tajua. Voi olla, että koko historiankäsitykseni on erilainen. Mutta niin oli Tocquevillen (liberaali), Proudhonin (anarkisti) ja Marxinkin (kommunisti).

Maahanmuutto Japanissa

Japanilla on miellyttävä omaleimainen kulttuurinsa, jossa harmonian ja tasapainon periaatteet ulottuvat käytännön elämästä henkisen mielenrauhan tavoitteluun. Yksi syy japanilaisten kehuttuun kohteliaisuuteen voi puolestaan olla se, että ahtaasti asutussa maassa väestönpaljous ohjaa välttämään konflikteja. Suomea vain vähän suuremmalla alueella asuu 127 miljoonaa ihmistä.

Japanin ulkopolitiikan merkittävä piirre on, että maa suhtautuu avoimen penseästi ulkomaalaisten maahanmuuttoon. Tämä on ymmärrettävää korkean väestöntiheyden vuoksi, eikä ystävällisyyden ja maahanmuuton rajoittamisen välillä nähdäkään mitään ristiriitaa: turismia ja kansainvälistä kanssakäymistä pidetään eri asioina kuin pysyvää maahanmuuttoa, kiinteistöjen omistusta ja kansalaisuuden myöntämistä. Ja eroahan näillä asioilla tietysti onkin.

Tämän politiikan tuloksena Japanin väestö on varsin yksiaineksinen: 98,5 prosenttia väestöstä on japanilaisia. Maahan muuttaneita vähemmistöjä ovat korealaiset (0,5 prosenttia väestöstä), kiinalaiset (0,4 prosenttia) ja Japaniin palanneet brasilianjapanilaiset. Maassa asuu myös parisataatuhatta Filippiineiltä tullutta ja muutama kymmenentuhatta Perusta muuttanutta.

Väestön yksiaineksisuutta ei pidetä jäänteenä nationalismin aikakaudelta, sillä Japani on pyrkinyt hillitsemään väestönkasvua ja torjunut maahanmuuttoa pelkästään määrällisin eikä rodullisin perustein. Väestön geneettisen yksiaineksisuuden ei myöskään pelätä johtavan degeneraatioon, sillä japanilaisia pidetään yhtenä maailman älykkäimmistä kansakunnista, ja PISA-tutkimuksen mukaan japanilaislasten koulumenestys on suomalaisten tavoin huippuluokkaa. Voi olla, että tässä suhteessa geneettisellä kumulaatiolla on ollut myös myönteinen vaikutus. Lisäksi japanilaisilla on yksi maailman korkeimmista elinajanodotteista, noin 82 vuotta.

Japanin väkiluvun on ennustettu putoavan sataan miljoonaan vuoteen 2050 mennessä ja 67 miljoonaan vuoteen 2100 mennessä. Huvittavaa onkin, että tämän toivotun vähenemisen käynnistyttyä muutamat yliopistotutkijat ja sosialistit ovat ehdottaneet huoltosuhteessa näkemänsä ongelman ratkaisuksi maahanmuuttoa. Kyseinen vaihtoehto ei ole tosin saanut kannatusta, sillä Japaniin muuttaneiden ulkomaalaisten sopeutumisessa on jo nyt havaittu suuria ongelmia.

Japanilaisten suosima konservatiivisuus sisältyy harmonian ja tasapainon kulttuuriin. Sen yksi piirre on elinikäisen työpaikan periaate: suuryritykset palkkaavat työntekijät koko työuran mittaiseen työsuhteeseen. Tämä voi säästää sekä työntekijää että työnantajaa turhalta stressiltä ja auttaa ylläpitämään yhteishengen kulttuuria. Juuri sen varaan rakennettiin Japanin talousihme 1960- ja 1970-luvuilla. Vastaava kansallisen edun tunnustaminen ja yhteen hiileen puhaltaminen ovat välttämättömiä kaikkialla, missä luodaan menestyviä kansantalouksia. Aasian maissa tämä näköjään osataan, kuten tiedämme myös Intian ja Kiinan talousnoususta.

Muutoin japanilaiset pitävät länsimaista elämäntapaa, tekniikkaa, teollisuutta ja tapoja pelkkinä pintailmiöinä. Niiden alla elää Japanin oma kulttuuri. Paikoin kulttuurit ovat ajautuneet myös ristiriitoihin. Länsimaista elämäntapaa käsitellään Japanissa pelkkänä välineenä tai kuorena, joka on milloin tahansa riisuttavissa pois. Kyseessä on jäljittelyn tulos. Se on ollut helppo opiskella ulkopuolelta katsellen, ja tarpeen tullen siitä on myös helppo luopua.

Japanin tunnetuimpia maahanmuuttajavaikuttajia on muuten suomalaissyntyinen Marutei Tsurunen (alun perin Martti Turunen), joka on Japanin parlamentin ylähuoneen ensimmäinen länsimaalaissyntyinen jäsen. Vuonna 1940 syntynyt Tsurunen lähti 1960-luvulla Japaniin ja sai Japanin kansalaisuuden vuonna 1979 vaihdettuaan virallisen nimensä japaninkieliseen muotoon, kuten kansalaisuuden saaminen edellyttää.

Tiukoissa kansalaisuusehdoissa näkyy japanilaisten itsearvostus ja oman kulttuurin kunnioitus. Hyvästä itsetunnosta kasvaa aito kulttuurien moneus, ja juuri tämäntapaisilla ehdoilla ja rajoituksilla pidetään yllä todellista kulttuurien erilaisuutta: aitoa monikulttuurisuutta.

Pisan kalteva torni

Sosiaaliset konstruktionistit tulivat jälleen raivoihinsa, kun emeritusprofessori Tatu Vanhanen selitti älykkyydellä Suomen hyvää sijoittumista koulutuksen tasoa mittaavassa PISA-tutkimuksessa (Programme for International Student Assessment). He kiirehtivät yhteen ääneen tuomitsemaan sekä Vanhasen suorittaman vertailun että hänen argumentaationsa pohjana olevat tutkimukset, jotka hän on tehnyt yhdessä Richard Lynnin kanssa.

Mutta miten asiat ovat? Lynn ja Vanhanen ovat julkaisseet kaksi merkittävää tutkimusta kansakuntien älykkyydestä. Ensimmäinen eli IQ and the Wealth of Nations ilmestyi vuonna 2002 ja toinen IQ and Global Inequality vuonna 2006. Erään arvion Lynnin ja Vanhasen teoksista on esittänyt sosiaalipolitiikan professori J. P. Roos. Sen valossa Lynnin ja Vanhasen näkemykset siitä, miten kulttuurien kehittyneisyyttä voidaan selittää älykkyydellä, näyttävät luotettavilta.


Onko erilaisuuden tunnustaminen vaarallista?

Toimin itse apulaisprofessori Tatu Vanhasen sivuaineopiskelijana Tampereen yliopistossa 1980-luvun lopulla, ja muistona siitä minulla on opintokirjassani muutama suoritusmerkintä. Muistan myös toisen apulaisprofessorin, Jukka Paastelan, kommentoineen Vanhasen innostusta sosiobiologiaan. Marxilaistaustaisena tutkijana Paastela kertoi suhtautuneensa ominaisuuksilla selittämiseen alun perin torjuvasti mutta asioihin tarkemmin perehdyttyään joutuneensa pyörtämään oman ennakkoluuloisuutensa.

Kuten Rooskin toteaa, Lynnin ja Vanhasen toinen osa on rakenteeltaan ja argumentaatioltaan erinomaisen elegantti ja vastaväitteet ennakoiva tutkimus, mikä on kenties ymmärrettävää ensimmäisen osan saaman ryöpytyksen takia. Kirjoittajat olivat tehneet nykysosiologian kannalta pahimman synnin eli pitäneet ominaisuutena sellaista asiaa, jonka sosiaaliset konstruktionistit olivat halunneet nähdä vain normina tai muuna yhteiskunnallisena rakenteena. Sosiaalisten konstruktionistien suosiman muodin mukaan älykkyys, sukupuoli tai kaljuuntuminen eivät ole biologisia ominaisuuksia vaan yhteiskunnallisia struktuureja. Tosiasiassa ne ovat pitkälti biologisia ominaisuuksia, vaikka suhtautuminen niihin ei olekaan usein muuta kuin normatiivinen asia.

Roosin näkemyksen mukaan Lynnin ja Vanhasen älykkyystutkimusta on syytä pitää luotettavana. Samaa mieltä olen myös itse. Sitä paheksuvatkin lähinnä ne, jotka haluavat peittää silmänsä siltä kauhealta mahdollisuudelta, että jos kansakuntien älykkyydessä havaitaan eroja tai vieläpä rodullisia eroja, on luotu pohja käsityksille, joiden mukaan rotuja tai kulttuureita aletaan pitää eriarvoisina. Tämän kenties epämiellyttävänä kokemansa mahdollisuuden vuoksi monet tutkijat ovat kiirehtineet tuomitsemaan Lynnin ja Vanhasen tutkimukset. Todellisuudessa Lynnin ja Vanhasen argumentaatiosta ei seuraa mitään poliittista johtopäätöstä vaan ainoastaan näkemys, että ihmisryhmien välillä on eroja. Eikö niin saisi olla?

Kun erot älykkyydessä puolestaan selittävät sekä kansakuntien hyvinvoinnissa havaittavia eroja että yleistä epätasa-arvoisuutta, on päästy myös kurjuuden syntysyiden jäljille. Eikö tämä ole tärkeää tietoa? Tietenkin kaikki tutkimus voidaan tuomita poliittiseksi, mutta poliittiselta kannaltakin katsottuina tämän tutkimuksen tulokset voivat olla omiaan vähentämään kaikenlaista rotusortoa, sillä ne auttavat ymmärtämään kurjuuden taustatekijöitä. Näin ollen Lynnia ja Vanhasta ei voitaisi arvostella ainakaan moraalittomuudesta.

Lisäksi on syytä muistaa, että rodut ovat biologisesti ja fenomenologisesti katsoen objektiivisia tosiasioita, eikä niiden olemassaolon tunnustamisessa ole mitään eriarvoistavaa. Eriarvoistaminen alkaa vasta siitä, jos väitetään, että muutamat rodut ovat joissakin suhteissa toisia parempia, mutta tämäkin voi olla tieteellinen tosiasia. Ovathan itäafrikkalaiset tunnetusti eurooppalaisia parempia kestävyysjuoksijoita, ja suomalaiset puolestaan ovat älykkyydeltään ihmiskunnan parhaimmistoon valikoituneita, kuten Lynnin ja Vanhasen tutkimus väittää.

Niin sanotulla rotuopilla tarkoitetaankin yleensä käsitystä, joka kiistää ihmisten periaatteellisen tasa-arvon eli ihmisarvon. Eettisen ajattelun mukaan ihmisarvoa pidetään kuitenkin luovuttamattomana ominaisuutena, eikä ihmisten yleistä ihmisarvoa pitäisi milloinkaan kiistää. Jokainen tieteenharjoittaja myöntää varmasti sen, että muista eroista huolimatta ihmisten ihmisarvo on kaikille yhteinen.

Lynnin ja Vanhasen tutkimus käytännössä kumoaa sen marxilaisperäisen retoriikan, jonka mukaan kurjat olot selittävät ihmisten yksinkertaisuutta (eli ”kun olot ovat ovat yksinkertaiset, niin ajattelukin on yksinkertaista”). Sen sijaan se väittää, että olojen alkeellisuus johtuu ajattelun alkeellisuudesta, mikä onkin uskottavaa, sillä kulttuuri on joka tapauksessa ihmisten tahdon tulos. Mikäli se tai sen intellektuaaliset edellytykset puuttuvat, yhteiskunta ei kehity. Itse tosin katson, että käytännön yhteiskuntaprosessissa näiden asioiden vaikutusyhteydet ovat lopulta molemminpuolisia ja kasautuvia eli itseään vahvistavia.


Älykkyyden kulttuurisidonnaisuus?

Keskeisin vastaväite Lynniä ja Vanhasta kohtaan on kuulunut niin, että älykkyys ja sen mittaaminen ovat pohjimmiltaan kulttuurisidonnaisia. Tämän mukaan länsimaisilla testeillä saadaan erilainen tulos esimerkiksi afrikkalaisten älykkyydestä kuin jollakin muulla, afrikkalaisten ympäristöä ja elämäntapoja ”paremmin” vastaavalla, menetelmällä. Todellisuudessa Lynnin ja Vanhasen tutkimus on puskuroitu myös tällaista argumentaatiota vastaan.

Vaikka afrikkalaiset eivät pärjäisi länsimaisten tutkijoiden kehittämissä testeissä, ei ole oletettavaa, että mikään afrikkalaisten omaa elämää paremmin vastaava testi olisi sellainen, jossa länsimaiset tutkittavat häviäisivät nimenomaista ”afrikkalaista päättelyä” tai neuvokkuutta testattaessa. Näin ollen voimme luottavaisesti uskoa, että Lynnin ja Vanhasen tutkimus tuottaa parasta mahdollista tietoa, jota ihmisten älykkyydestä ylipäänsä voi olla.

Fenomenologisena filosofina olen usein kiinnittänyt huomiota siihen, onko tutkimuksen kohde, esimerkiksi älykkyys, määritelty tutkittavan ilmiön olemusta vastaavalla tavalla. Tutkija tekee suuren virheen, jos hän ei selvitä tutkittavan aiheen tai ominaisuuden olemusta jo tutkimuksen alussa. Tutkijalla on väistämättä myös jokin oma ennakkokäsitys tutkimastaan ilmiöstä, mutta jos hän ei tiedosta sitä, käsitys jää vaikuttamaan piilotajuisena.

Tämä merkitsee, että tutkijan pitäisi määritellä aiheensa ja tunnistaa se, millä selitystasolla ilmiötä tutkittaessa liikutaan. Esimerkiksi kansantaloustieteilijä ei voisi selittää inflaatiota kolikon fysikaalisella tai kemiallisella rakenteella, sillä inflaatio on talousjärjestelmän ilmiö ja riippuu ihmisten käyttäytymisestä. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa teoksessani Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (Yliopistopaino 2003).

Vastaavasti ihmisten käyttäytymistä ei voida yleensä selittää pelkillä geeneillä ilman, että kausaaliyhteydet joudutaan näkemään liioitellun pitkinä. Kyse on eri selitystasoista. Niinpä biologisia ominaisuuksia, kuten kliinisiä sairauksia voidaan selittää parhaiten biologisella tutkimustasolla, kun taas esimerkiksi mielisairauksia voidaan selittää tajunnallisella tai sosiaalisella, ihmisten vuorovaikutussuhteet huomioon ottavalla, tasolla. Erityistieteet usein sekoittavat puurot ja vellit. Sen sijaan Lynn ja Vanhanen ovat mielestäni onnistuneet älykkyyden selittämisessä, sillä älykkyys on (tietyin poikkeuksin) määritelty ominaisuudeksi, jota se ylipäänsä voi olla: kyvyksi ratkaista ongelmia ja suoriutua eteen tulevista tehtävistä.

Siinä ei ole mitään hämärää. He ovat liikkuneet oikealla tutkimustasolla, ja myös tilastollinen päättely on suoritettu oikein. Kyseessä on siis oikein suoritettu empiirinen tutkimus biologisesta ja perinnöllisestä ominaisuudesta, jolla on käyttäytymisvaikutuksia.

Vaikka itse pidänkin empiirisen tutkimuksen selitysvoimaa yleisesti varsin rajallisena, se tuo kuitenkin silloin tällöin esille kiintoisaa tietoa. Lynnin ja Vanhasen tekemän tutkimuksen sijasta kritiikkiä voitaisiin osoittaa Pisa-tutkimusta kohtaan sinänsä. Se onkin saanut osakseen epäilyjä asioiden kansallisesta kaunistelusta. Tämä ei silti tee Lynnin ja Vanhasen suorittamaa vertailututkimusta pätemättömäksi.


”Koulumenestys riippuu älykkyydestä” – Ihmekö?

Entä voidaanko älykkyydellä selittää kansakuntien taloudellista menestystä tai kouluissa saavutettuja oppimistuloksia? Älykkyys ei ymmärrettävästi korreloi onnellisuuden kanssa, sillä onnellisuus koostuu subjektiivisista kokemuksista, ja niiden mittaaminen puolestaan on hankalaa. Onnellisuus riippuu kymmenistä muistakin asioista kuin älykkyydestä. Niinpä älykkyyttä ja onnellisuutta on tutkittava eri tavoin.

Onnellisuus on subjektiivinen ja monitulkintainen asia, ja siksi se voidaan ja pitääkin määritellä laajasti. Sen sijaan älykkyyttä ei voida määritellä laajasti ilman, että tutkittava ilmiö – älykkyys – pakotetaan näkemään jonakin muuna, esimerkiksi rohkeutena, onnellisuutena, neuvokkuutena tai näppäryytenä. Mitä tiukemmin älykkyys määritellään eli mitä yksityiskohtaisemman testin avulla sitä tutkitaan, sitä paremman kuvan saamme siitä, mitä älykkyys on ja kuinka se jakautuu ihmisten kesken. Siksi älykkyystutkimuksen pitää olla luonteeltaan sellaista, jollaisena Lynn ja Vanhanen ovat sen nähneet: henkisiin ominaisuuksiin kohdistuvaa, kokeellista ja tarkkaa.

Erään tutkimuksen mukaan jo kahdenkymmenen mittausyksikön ero ihmisyksilöiden älykkyydessä aiheuttaa sen, etteivät he voi kommunikoida onnistuneesti keskenään, sillä alemman älykkyystason omaava henkilö ei kykene samaan semanttiseen ja kognitiiviseen erottelukykyisyyteen kuin korkeammin älykäs. Erot henkisessä suoriutumiskyvyssä heijastuvat tietysti myös sosiaaliseen kanssakäymiseen. Älykkäät ihmiset joutuvat usein väärinymmärretyiksi ja sortotoimien kohteiksi, mikä vähentää sitten myös heidän onnellisuuden kokemuksiaan. Kurjuutta intellektuelleille ei tuo kuitenkaan älykkyys sinänsä vaan se, että sitä ei ole kaikilla.

Toisin kuin onnellisuus, myös taloudellinen menestys on mitattavissa, ja siksi se sopii älykkyyden vertailupariksi. Kansakuntien taloudellista menestystä älykkyys selittää Lynnin ja Vanhasen mukaan hyvin. Samoin kansakunnan yleinen älykkyys selittää Suomen menestymistä PISA-testissä. Niin älykkyys kuin koulumenestyskin voidaan molempien mitattavuuden vuoksi kytkeä tutkimuksessa yhteen ja nähdä samassa kuvassa. Toki asiaan vaikuttavat muutkin seikat, mutta Lynnin ja Vanhasen todistelun valossa älykkyys on erittäin vahva taloudellisen menestyksen ja koulussa pärjäämisen selittäjä.

Omasta filosofin näkökulmastani voin todeta lähinnä sen, miten muuten voisikaan olla. Eikö olisi hieman hölmöä väittää, että koulumenestys ei perustu mitenkään älykkyyteen? Vaikuttaa itsestään selvältä, että koulumenestys riippuu älykkyydestä, jolla tarkoitetaan esimerkiksi loogista ajattelua tai verbaalista lahjakkuutta. Onko siis kyseinen tutkimus sittenkään muuta kuin nollatutkimusta – ei siksi, että se olisi menetelmiltään epäluotettavaa – vaan siksi, että se todistaa ilmeisen ja arvattavissa olevan asian, jonka voimme todeta myös ilman mitään tutkimusta: suoraan todellisuutta havainnoimalla?

Vastahakoisuus Lynnin ja Vanhasen tutkimuksia kohtaan johtunee etupäässä siitä, että kyse on tuloksista, jotka ovat valideja tieteellisesti mutta jotka eivät miellytä tiettyjä tahoja poliittisesti. Tällainen kritiikin esittäminen on kuitenkin periaatteellisesti virheellistä, sillä tieteellisessä tiedonmuodostuksessa arvostelun pitäisi kohdistua prosessiin, jolla tieto on tuotettu – ei tutkimuksen tulokseen. Jos prosessi on moitteeton, myös tulokset pitää hyväksyä.

Liiallinen älykkyys voi myös pelottaa. Lisäksi älykkyyteen viittaaminen saattaa tuottaa vaikutelman, että kyse on länsimaisten ihmisten narsismista: halusta peilailla omaa kuviteltua tai todellista erinomaisuuttaan muiden kansojen ja heidän olojensa kehittymättömyydestä. Tämänkin riskin tiedostaen uskon, että länsimainen rationalismi on ihmiskunnan tärkeintä kulttuuriomaisuutta ja sellaisena puolustamisen arvoinen asia.

Kun ihmiset lähtivät vaeltamaan Afrikasta noin 50 000 vuotta sitten, he tuskin arvasivat, että jonain päivänä ihmiskunta tutkii omaa älykkyyttään pitäen sitä oman menestyksensä selittäjänä ja lähettämällä perään älykkyystutkimuksen riemuvoiton, Tatu Vanhasen. Evoluutio näyttää jatkuvan yhä, sillä älykäs kansakuntamme äänesti omassa älykkyydessään pääministeriksi älykkyystutkijan ilmeisen älykkään pojan. Mikäli saan äänestää, niin vanhempi Vanhanen on omassa rohkeudessaan ja sananvapauden käytössään kuitenkin hivenen etevämpi kuin poliittisen korrektiuden perässä juokseva uusi Vanhanen. Takeita evoluution edistymisestä ainakaan sukupolvien välillä ei välttämättä ole. Ennustan, että Lynnin ja Vanhasen tutkimuksia seuraa vielä kolmas osa: IQ and School Success.