Vaalihurrikaani

Amerikan vaalien aamenta ei kannata odottaa henkeään pidätellen, sillä odottavalta saattaa loppua happi. Lampaiden laskeminen näinä yllätysten öinä on viisaampaa kuin äänten laskeminen, sillä tilastostatistina toimiminen on tiukassa tasatilanteessa epä-älyllinen näkökulma politiikkaan.

Vaivataanpa aivoja hieman ja pohditaan, miksi Yhdysvaltain presidentinvaaleista on tullut niin vaikeat. Sanasota vallitsee, vaalivilppiä epäillään, ja tulokset ratkaistaan lakituvissa. Vastakkainasetteluako? Ehkä, mutta miksi? Miten on käynyt, kun näin on käynyt?

Sen enempää Donald Trump kuin Joe Bidenkaan eivät nauti kovin suurta suosiota. Ikänsä puolesta he joutaisivat eläkkeelle, mikäli heille itselleen eläke kelpaisi tai he sitä kaipaisivat.

Vaalissa on kaiken aikaa ollut kyse siitä, kumpaa vihataan tai vastustetaan enemmän. Näissäkään vaaleissa ei ole äänestetty erityisesti kummankaan puolesta vaan toista vastaan: sen toisen äänestämiseksi pois pelistä. 

Kansalaiset ovat mieltäneet vaalit perinteisen kreikkalaisen ostrakismoksen tapaiseksi poistoäänestykseksi. Se on käynyt luontevasti, sillä Yhdysvaltain presidentinvaalit esivaaleineen ovat Grand Slam -turnauksen tapainen pudotuspeli. Vaalissa ei kuitenkaan voi antaa kieltoääniä vaan ainoastaan yhden puoltoäänen kukin.

Koska puoltoäänestämistä yritetään käyttää kieltoäänenä, tilanteesta on tullut hullunkurisen kompleksinen. Tämän mukaan jokaisen kannattaa äänestää ketä tahansa ehdokasta, kunhan hän suistaa vallasta toisen vielä epämieluisamman. Näin kyse on ”pienemmäksi pahaksi” mielletyn ehdokkaan valitsemisesta, ja kansa huutaa sutta, jottei tulisi karhua. Juostessa pakoon toista tulee toinen vastaan.

 

Äänestyskopeissa eivät päätä yksilöt vaan ryhmät

Usein kuulee sanottavan, että politiikassa asiat ratkaistaan äänestyskopin yksinäisyydessä. Medioitumisen vaikutuksesta eivät äänestyskopeissa päätä kuitenkaan yksilöt vaan ryhmät. Tämä selittää, miksi vasemmistoa äänestää Suomessakin kolmasosa kaikista, vaikka sosialismin ja kommunismin kannatus on paljon heikompaa. Vasemmiston kannatus kasvaa median mankelissa, sillä media klusteroi ihmiset ryhmiin ja sitouttaa heidät puolueiden ulkopuolisessa toiminnassa.

Tällaista toimintaa on aktivismi ay-liikkeessä, työpaikoilla, Elannossa ja kaikkialla, missä plebeijit vihjaisevat toisilleen, että käyhän sitten äänestämässä vihervassareita: ihan vapaasti saat päättää, kunhan lippuun menee vihervasemmistolaisen ehdokkaan numero.

Oikeistolaiset taas äänestävät useammin yksilöinä ja yksilöllisesti, sillä se on oikeiston kannattaman yksilönvapauden ja itsemääräämisoikeuden mukaista. Sen sijaan vasemmistolainen media luo puoluejärjestelmän ulkopuolisen sitouttamispropagandan, jolla ihmisiä velvoitetaan äänestämään ”kuten kaikki muutkin” painottamalla asiaa kouluissa, työpaikoilla, ay-liikkeessä ja kansalaistoiminnassa.

Näin syntyy joukkoliikkeitä, kuten ”Me Too”, ”Suostumus 2018”, ”Elokapina”, ”Climate Strike”, ”Black Lives Matter” ja aivan viimeksi myös kannabiksen laillistamista koskeva kansalaisaloite, jonka muutamat vinkukuikelot kävivät äskettäin jättämässä pylvästaloon.

Niin sanotun aktivismin ja siihen liittyvän identiteettipolitiikan tuloksena äänestyskopissa ei äänestä tosiasiassa yksilö vaan ryhmä, jonka mielipide perustuu joukkohenkisyyteen ja sitouttamiseen.

Tämä merkitsee, että vasemmistolaisten ajatussuuntien kannatus on todellisuudessa paljon pienempi kuin niiden edustus äänestäjien määrässä mitattuna. Vasemmistolla on siis suhteettoman paljon valtaa.

Oikeistolaisilta vastaava järjestäytyminen tärkeinä pitämiensä hankkeiden puolesta kielletään ankarilla syytöksillä. Ryhmittymistä kansallisten etujen hyväksi haukutaan rasismiksi, fasismiksi, natsismiksi, paternalismiksi ja vähintäänkin protektionismiksi. Yhdistykset lopetetaan tuomioilla. Kun järjestäytyminen kielletään, viedään pohja kansallismieliseltä identiteettipolitiikalta.

Klusteroitumisen tuella vasemmiston eturyhmät puolestaan saavat läpi päätöksiä, jotka ovat yleisen edun vastaisia. Hyväntekeväisinä esiintyneet moraaliposeeraajat lunastavat pelimerkkinsä sosiaalisen vaihdon kautta. Eturyhmiä auttaessaan yritysten, ammattiliittojen tai yhdistysten edustajat, poliitikot, tieteilijät ja virkamiehet kokevat itsensä tärkeiksi ja voimakkaiksi ja esiintyvät sellaisina medioissa. Tämä tuottaa heille suoraa korruptiivista hyötyä ja myöhemmin hyvän työpaikan.

 

Symbolinen viestintä sekavuustilassa

Klusteroituminen on johtanut myös niin sanottuun signalointiäänestämiseen. Äänestämisen paradoksin mukaan kansalaisen todennäköisyys vaikuttaa päätöksiin on niin pieni, että siitä keskimäärin koituvat hyödyt alittavat asioihin perehtymisen vaivan.

Siksi ihmiset usein äänestävät pikemminkin signaloidakseen eli viestiäkseen muille tietynlaisia symbolisia asioita itsestään, koska hyödyt siitä koituvat itselle. Politiikan tutkijat Geoffrey Brennan ja Loren Lomasky arvioivat, että tämän vuoksi poliitikot keskittyvät vaikuttamaan ekspressiivisiin eli ilmaisullisiin motiiveihin sisällöllisten motiivien kustannuksella.

Tämä puolestaan on johtanut äänestyskäyttäytymisen irrationalisoitumiseen, joka näkyy nyt Yhdysvaltain presidentinvaalissa. Käsittelin asiaa myös tutkimuksessani Totuus kiihottaa, jossa osoitin, että politiikkaa tehdään nykyään etupäässä tunteenomaisin tarkoitusperin järjellisten sijasta.

Feministeille kelpaakin nyt 77-vuotias setämies, kunhan hänen kauttaan voi ilmaista pyhää vihaa joviaalia Donald Trumpia vastaan. Sikarinsa tumppaava musta porvari antaa äänensä demari Joe Bidenille samoin kuin juutalainen investointipankkiiri, sillä heidän identifikaationsa omiin etnografisiin ryhmiinsä on voimakkaampaa kuin samastuminen kapitalistiseen Trumpiin. Hiilikaivoksista kaikuva työläisen ääni puolestaan menee Trump Towerista maisemia ihailevalle toverille.

Ihmiset saattavat kannattaa vasemmistoa ilmaistakseen esimerkiksi liberalismiaan, vaikka vasemmisto perinteisesti vastustaa vapauksia. Samoin seksuaalivähemmistöt voivat äänestää vihervasemmistoa, vaikka naturalistiseen ajatteluun on sisältynyt näkemys homoseksuaalisuuden luonnonvastaisuudesta, ja Frankfurtin koulukunnan vasemmistolainen ideologi Herbert Marcuse kirjoitti 1950-luvulla, että jokaisessa homossa piilee fasisti (teoksessa Minima moralia, ajatelma 24).

Vastaavasti tietenkin myös monet oikeistolaiset klusteroituvat helposti niin, että he kannattavat poliisivaltiota ja poliisien lisäämistä, vaikka lisääntyvä tarkkailu ja valvonta vähentävät oikeiston ihanteenaan pitämää vapaamielisyyttä ja kansalaisvapauksia.

Tämän symbolisen ja tunteenomaisen viestinnän jalkoihin jää politiikan tärkein asia, jonka varassa koko hyvinvointia pyöritetään: talouden hoito.

Irrationalisoituminen johtuu tietämättömyydestä. Tuloksena klusteroitumisesta on populismia, korruptiota, lehmänkauppoja ja lobbaamista sekä välistävetoa, sääntelyhäiriöitä ja vapaamatkustajan ongelma, sillä joku hyötyy aina muita enemmän, kuten velvoitteita epätasaisesti jakavassa globaalissa ilmastopolitiikassa.

Tämä on myös politiikan yleinen ongelma: demokratia toimii heikosti, sillä yksittäisen ihmisen ei kannata perehtyä riittävästi poliitikkojen tekemisiin, kun järkevän äänestämisen hyödyt koituvat kaikille kansalaisille eivätkä perehtyville äänestäjille itselleen. Aiheesta ovat kirjoittaneet muiden muassa edellä mainitut ja ilmeisestikin minua viisaammat Brennan ja Lomasky teoksessaan Democracy & Decision sekä Kenneth Arrow Nobel-palkitussa kirjassaan Social choice and individual values.

 

Miten voi käydä Suomen presidentinvaaleissa?

Myös Suomessa voi syntyä vastaavanlainen tilanne, jossa viestitään symbolisilla arvostuksilla. Seuraavista presidentinvaaleista tulee todennäköisesti hyvin mielenkiintoiset, mikäli ennusteeni toteutuvat.

Oikeiston poliitikoista kenelläkään ei ole yhtä suurta henkilökohtaista kannatusta kuin Jussi Halla-aholla. Vihervasemmiston klusterilla puolestaan ei ole heittää kehiin ketään muuta laajaa suosiota nauttivaa ehdokasta kuin kierrätettävä Pekka Haavisto.

Molemmilla on kyllä laajaa kannatusta ja arvostusta, mutta vaalin ratkaisee se, kumpaa vastustetaan enemmän.

Mistä tämä sitten johtuu? Siitä, että molemmilla on jo omat korvamerkityt äänensä ja äänestäjänsä. Äänten enemmistöön yltää se ehdokas, joka onnistuu mobilisoimaan toisen ehdokkaan vastustajat äänestämään itseään, vaikka he eivät muuten tekisi niin.

Keskeinen kysymys on siis se, auttaako Pekka Haavisto vaaliin osallistumalla Jussi Halla-ahon presidentiksi? Vai tuleeko Jussi Halla-aho vaaliin osallistumalla auttaneeksi Pekka Haaviston presidentiksi? Näin molempien osallistuminen paradoksaalisesti edistää kilpailijan valituksi tuloa. Missä on Nobel-palkintoni? Minussa muuten yhdistyvät molempien hyvät puolet, enkä olisi Puolustusvoimien komentajana sivari.

Käykää nyt antamassa se äänenne

Jokainen kunnon kristitty, muslimi ja uskontokuntiin kuulumaton menee tänään päiväkävelylle piirtämään kirkkoveneen äänestyslippuun. Olen joskus ihmetellyt, mistä hylättyjen äänien suuri määrä johtuu. Eräs selitys on, että vaalikarja kerääntyy äänestyspaikalle kuin Nooan arkkiin, pareittain. Joukossa on paljon niitä, joista vain toinen haluaa äänestää. Toinen taas ei kehtaa olla käymättä kopissa täyttämässä kansalaisvelvollisuuttaan. Niinpä äänestyslippuihin kertyy pukinsarvia ja keskisormia, joita tuskin kukaan lähtisi vain huvin vuoksi vaalilippuihin piirtämään.

Se, että parikymmentä prosenttia ihmisistä ylenkatsoo äänioikeuttaan, on tietenkin ymmärrettävää, sillä edustuksellinen demokratia ylenkatsoo heitä. Tai sitten he ovat niin tyytyväisiä, että eivät halua puuttua asioiden hyvään hoitoon.

Neljän vuoden välein tapahtuva äänestäminen on joka tapauksessa surkeaa ihmisten pilkkaa. Vaalit ovat demokratian minimimuoto. Sen vähempää ei voisi asioihin vaikuttaa kuin käydä antamassa äänensä vaaleissa. Ja sekin on poliittisen vallan luovuttamista pois: poliitikoille. Tilalle astuu enemmistöjen diktatuuri, jossa poliitikot tavoittelevat kansansuosiota ja ajavat omaa tai taustaryhmiensä etua. Yhteistä hyvää ja oikeudenmukaisuutta ei ajattele kukaan, mikä näkyy kansallisen edun laiminlyömisenä.

Tavallaan edustuksellinen demokratia on myös pienen vähemmistön eli poliittisen eliitin despotiaa, kun puolueet ja ammattipoliitikot katsovat oikeudekseen hallita, rajoittaa sekä määrätä laeilla muiden ihmisten käyttäytymistä, toisin sanoen päättää siitä, miten meidän pitää elää. Erityisesti tämä näkyy arvo- ja elämäntapakysymyksissä. Myös minulla on mielipiteitä monista asioista, mutta en tohtisi vaatia, että niistä pitäisi tehdä muita ihmisiä kahlehtivia lakeja.

Poliitikot kuitenkin katsovat oikeudekseen menetellä juuri noin, mikä minun mielestäni on sangen ajattelematonta. Edustuksellisen demokratian arroganssi on juuri siitä, että poliitikot tekevät tämän kaiken avoimesti ja häikäilemättä.

Vaaleissa äänestäminen on kansalaisille opetettu käyttäytymismuoto, jolla heiltä otetaan valta kirkkaassa päivänvalossa pois. Sitten se siirretään muutaman johtavan poliitikon tai puolueen haltuun. Puolueissa taas ei voi juuri mihinkään vaikuttaa.

Kuten monet varmasti tietävätkin, omalta osaltani vaalit on jo käyty. Aion silti äänestää. Kaiken edellä sanotun jälkeen tämä johtopäätös vaatii tietenkin vahvoja perusteluja.

Aion alistua äänestämään vain siksi, että kaikki ei ole vielä menetetty, täydellinen tuho ei ole päässyt tapahtumaan, ja tämä maa on vielä jotenkin pelastettavissa.

Toivon, että näissä vaaleissa nekin, jotka eivät yleensä äänestä, näkisivät toivon kipinän ja kävisivät antamassa äänensä. Jokaisella ihmisellä on vaaleissa vain yksi ääni, niin kuin kullakin ihmisellä on vain yksi henki. Se on vähän, mutta harvinaisuudessaan paljon.

Aion itse äänestää sellaista puoluetta ja henkilöä, jonka kautta uskon saavani korjausta kolmeen asiaan:


1) Suomen valtion pitää kieltäytyä euromaiden velkatakaussitoumuksista.

Kieltäytymiseen on hyvät mahdollisuudet, sillä Suomella on merkittävä neuvotteluvaltti kädessään. Suomi on Luxemburgin ohella ainoa maa, joka on pitänyt kiinni Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksessa mainitusta ehdosta, jonka mukaan valtionvelka ei saa ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Suomen neuvottelijat voivat aivan hyvin lausua Frankfurtin pankkiherroille, että Suomi on mukana sitten, kun muut lainoittavat maat täyttävät kasvu- ja vakaussopimuksessa mainitun ehdon. Juuri tätä todellinen yhteisvastuu merkitsee. Suomi tulee puoliväliin vastaan, mutta vain puoliväliin. Loput muiden maiden pitää tehdä itse.


2) Humanitaarinen maahanmuutto ja turvapaikanhakijoiden määrän kasvu on pysäytettävä.

Ratkaisu tähän suureen ja paljon puhuttuun ongelmaan on yksinkertainen: turvapaikan hakijoina hyväksyttäville on laitettava määrällinen katto, joka vastaa pakolaisilla jo olevaa vuosikiintiötä.


3) On säilytettävä valistusfilosofian perinteeseen perustuva arvo- ja sosiaaliliberaalinen yhteiskunta.

Tämä tarkoittaa muun muassa maahanmuuton, globalisaation ja etnisen monikulttuurisuuden rajoittamista, jotta kansakuntien intressikonfliktit voidaan välttää ja sitä kautta vähentää julkisen vallan väliintulon tarvetta sekä tarkkailuyhteiskunnan luomista. Kansalaisten on oltava vapaampia kuin valtio määrää.


Lopuksi vaalikoneeseen. Äänestämään lähtiessään jokaisen kannattaa miettiä, missä hänen todellinen ystävänsä tässä maailmassa on. Sen saa kylläkin selville varsin helposti. Yksi mahdollisuus on pohtia, kuka ehdokkaiden joukosta olisi sellainen, joka voisi äänestää sinua itseäsi.

Minä tosin en paljon politiikkaa kaipaa. Poliitikot ovat ammattivalehtelijoita, jotka joutuvat työkseen selittelemään asioita parhain päin. Onnellisuuden edellytys on totuudellisuus, sanoi Sokrates. Itse olenkin mieluummin onnellinen kuin poliitikko.

Viimeiset vapaat vaalit

Pitäkää hatuistanne kiinni. Oikeusministeriössä tekeillä oleva eduskuntavaalien uudistus etenee kuin etana limansa avulla kansalaisten orvaskettä ravinnokseen nauttien. Vaalitavan uudistamisesta on puhuttu melko vähän vaalikampanjoiden aikana, ainakin verrattuna siihen, että uudistuksen kautta maata kaivetaan koko demokratian alta.

Uudistukseen sisältyy muutama pieni askel parempaan, mutta monta huonompaan. Parannusta on se, että puolueiden paikat jakautuisivat jatkossa koko maan äänimäärän mukaan. Keinotekoisina ja epädemokraattisina pidetyt uutvaalipiirit eivät tällöin vääristäisi puolueiden voimasuhteita. Myös nykyisin pienissä muutaman kansanedustajan vaalipiireissä on melko korkea näkymätön äänikynnys, joka muodostuu siitä, että saadakseen yhdenkin paikan eduskuntaan puolueen tai vaaliliiton täytyy haalia lähes viisitoista prosenttia äänistä.

Äänikynnysten virittely uuteen järjestelmään onkin täysin turhaa ja demokratian vastaista. Miksi luoda uutta muodollista kynnystä, kun näkymättömän kynnyksen olemassaolo on jo nykyisenkin järjestelmän ongelma? Korkeahkon 3,5 prosentin valtakunnallisen äänikynnyksen ainoana tavoitteena lienee estää kilpailun syntymistä. Vanhat ja väsyneet puolueet eivät usko pärjäävänsä vapaassa kilpailussa eivätkä tietoyhteiskunnassa, jossa ne eivät kykene enää monopolisoimaan informaation kulkua.

Äänikynnyksen kaltaista rajoitusta kukaan ei ole kuitenkaan onnistunut perustelemaan kestävästi. Vaaliliittokielto on toinen tapa estää isojen puolueiden epämiellyttäväksi kokemaa kilpailua.

Muutos 2011 -puolueella on ollut tärkeä tehtävä poliittisessa järjestelmässämme olevien ongelmien osoittajana. Puolue sanoo vaalimateriaalissaan, että suomalainen demokratia on rikki ”ja me korjaamme sen”. Tuli täysin oikeaan paikkaan.

Yhä edelleen valtaan päässeet poliitikot jatkavat suomalaisen demokratian häpäisemistä. Tärkeintä heille on oman valtansa jatkuminen - ei oikeudenmukaisuus. En toivoisi yhdenkään kansalaisen antavan ääntään sellaiselle puolueelle, joka pyrkii edistämään näitä oikeusministeriössä tehtailtavia kansanvallan kavennuksia. Kyllä eduskuntaan pitää päästä äänillä, eikä siihen saa mitään ylimääräisiä kynnyksiä laittaa.

Pienet puolueet ovat rikastuttaneet Suomen eduskuntalaitosta aina. On hyvä, että mukana on ollut esimerkiksi liberaaleja ja että hetkeksi henkiin herätettiin myös kokoomuksen protestiliikkeenä tunnettu Nuorsuomalaiset.

Kokonaisuuden kannalta olisi toivottavaa, että läpi pääsisi nyt myös muutama muutoslainen demokratian puolustaja. Suora demokratia ei ole tietenkään oikea tapa reagoida kaikkeen, sillä jokaisesta asiakysymyksestä ei ole järkevää järjestää kansanäänestystä. Suorien kansanäänestysten merkitys olisikin ennakolta vaikuttava ja ohjaava. Suoran demokratian mahdollisuus parantaisi poliittisten edustajien kuuloa jo päätöksiä valmisteltaessa.

Tietenkin koko demokratian idea on hämäävä. Ensinnäkään kansanvallan toteutuminen ei ole itseisarvo. Sen sijaan politiikan itseisarvo ja päämäärä on ihmisten ja yhteiskunnan hyvä. Siihen ei päästä, jos ihmiset äänestävät erikseen jokaisesta asiakysymyksestä. Kansalaiset kyllästyisivät jatkuvaan äänestämiseen, ja tuloksiksi saataisiin epäedustavia äänestyspäätöksiä, kun purjevenesatamien rakentamisesta kiinnostuisivat vain purjehtijat ja päiväkotien ylläpidosta perheelliset. Toiseksi suora demokratia tekisi mahdottomaksi poliittisen johtamisen. Politiikan ei pidä olla vain ”kansan tahdon” toteuttamista vaan myös linjanvetoa ja vastuun kantamista.

Kansanvallan ongelma Suomessa on tätä nykyä se, että edustuksellinen demokratia ei toimi niin kuin sen pitäisi. Syy löytyy poliitikkojen asiantuntemattomuudesta, populismista ja valtionhallinnon läpinäkymättömyydestä, jonka vuoksi se muistuttaa Supon virastoa. On selvää, että kansanvaltaa pitää lisätä, mutta parhaiten se tapahtuu niin, että edustuksellinen demokratia saadaan toimimaan.

Muutos 2011 ja Piraattipuolue ovat yhden asian liikkeitä. Näillä puolueilla on tosin on niin hyviä ideoita, että niitä toivoisi suurtenkin puolueiden edustavan. Uudet pienet puolueet ovat olemassa juuri siksi, että nykyiset eduskuntapuolueet eivät niin tee.

Myös Suomessa on listavaali

Kehittyvien maakuntien Suomi ry:n viime eduskuntavaaleissa saavuttama menestys ohjaa ajattelemaan, että myös Suomessa on voimassa ruotsalaisen mallin mukainen listavaali. Rahoittajien ja puoluejohdon kesken päätetään, ketkä nostetaan tuettavien joukkoon ja ketkä jätetään hännille. Rahat, joilla mainokset laaditaan ja joilla ostetaan kannatus kansalta, jaetaan suosituimmuuslistan mukaan tietyille henkilöille, joista sitten muodostuu tuo pitkä lista.

Erona ruotsalaiseen käytäntöön on vain se, että Ruotsissa henkilögallerian sumplivat paikoilleen puoluejyrät. Suomessa taas asiaan vaikuttavat firmat ja muut rahoittajat.

Oikeistohallituksen aikana tuskin muuta voi odottaakaan. On luonnollisesti selvää, että korruptio kukoistaa, sillä oikeistopuolueiden keskeiset intressiryhmät ovat firmoja, joiden motiivit ja keinot ovat taloudellisia: shekkivihko, pelimerkit ja raha. Vasemmiston vaalikampanjoissa taas oli mukana iso kasa ay-liikkeen rahaa, joka koostuu verovähennyskelpoisista jäsenmaksuista ja joka on pois valtion tuloista. Korruptiota on tämäkin, sillä kansanedustajien kampanjoita rahoitettiin välillisesti valtion kassasta.

Suomalaista vaalijärjestelmää on kehuttu ja moitittu henkilökeskeiseksi. Myönteistä siinä on yksilön kunnioittaminen ja kielteistä se, että valituksi tullakseen yksittäisen ihmisen täytyy sitoutua rahoittajaan, tv-tuottajaan tai pankkiin.

KMS:n pomot perustelivat toimintaansa aikoinaan sillä jalomielisellä ajatuksella, että ehdokkaita tukemalla yhdistys haluaa avata oven menestykseen muillekin kuin niille, jotka pystyvät ostamaan julkisuutta ja ääniä omilla rahoillaan. Tosiasiassa KMS luovutti tukensa lähinnä niille poliitikoille, joilla oli jo kosolti julkisuutta, kuten ministereille ja muille merkittäville vallankäyttäjille. Tätä puolestaan voitiin pitää merkkinä tuosta arveluttavasta ”maksullisesta arvovalintavaikuttamisesta”. Loput paikat parlamentista täytettiin sitten pelkillä populisteilla, kuten urheilijoilla, lavalaulajilla ja pin up -tytöillä, jotka nauttivat kuvalehtijulkisuudesta.

Toivon, että seuraavissa vaaleissa kansalaiset eivät sokaistuisi häikäisevistä mainoksista ja että läpi voisi päästä rehellisellä ja perustellulla poliittisella ohjelmalla. Tiedän toki, että politiikassa tärkeitä ovat intressiryhmät ja niiden edut. Mutta Suomen tulevaisuutta ei kuitenkaan paranneta eturyhmien välisellä kinastelulla, ei myöskään keinottelulla.

Politiikasta on tullut rahalla vaikuttamista muun muassa siksi, että määrävähemmistösäädösten poistaminen avasi enemmistöhallituksille suoran tien valtaan. Kun oppositio ei voi enää äänestää lakeja yli vaalien, hallituksesta tuli peliautomaatti, johon eri intressiryhmät voivat laittaa kolikon ja nähdä tuloksen edessään vielä saman hallituskauden aikana. Kätevää ja tehokasta, mutta näin politiikasta suli pois yleisen oikeudenmukaisuuden tavoittelu.

Kun kukaan ei enää ajattele, mikä on hyväksi yhteiselle edulle, yleiselle oikeudenmukaisuudelle ja Suomelle, politiikasta on poistunut aatteellisuus. Kukaan ei halua käyttää järkeä eikä pohdi, mikä on filosofisesti oikein tai hyväksi.

Toivon kuitenkin, että Suomen kansa herää horroksestaan. Seuraavia vaaleja ei käydä konservatiivien ja liberaalien kesken, kuten muutamat ovat väittäneet. Seuraavat vaalit käydään niiden välillä, jotka haluavat edistää yhteistä kansallista etua, ja niiden, joille tämä yhteinen kansallinen etu ei mitään merkitse.

Mikä Muutoksessa mättää?

Muutos 2011 -puolue pyrkii tuomaan politiikkaan uusia vaihtoehtoja samalla tavoin kuin kokoomuksen protestiliikkeeksi syntynyt Nuorsuomalaiset 1990-luvulla. Nusut perustettiin entisen puheenjohtajansa Risto E. J. Penttilän mukaan siksi, että ”kokoomuksessa ei voinut toimia”. Vahvaan organisaatioon perustuvissa puolueissa harvoin onkaan tilaa luovalle ajattelulle ja kyvykkäille yksilöille. Heidät sopeutetaan kuriin, hierarkioihin ja autoritaarisuuteen sekä asetetaan samaan lähtöruutuun aloittelijoiden kanssa heti ovesta sisään astuttuaan.

Koeaikaa sovelletaan kärsivällisyyden ja poliittisen luotettavuuden testaamiseksi. Harjoittelijan asemassa elämää kuluu kuitenkin pelkän kompetenssin varmisteluun. Ihminen aivopestään, ja hänen oma poliittinen linjanvetonsa tukahdutetaan. Niinpä politiikka ei voi uudistua vanhojen puolueiden sisältä.

Muutos 2011 on syntynyt samantyyppisistä motiiveista kuin Nuorsuomalaisetkin, mutta sen ohjelma on suuntautunut vastustamaan kansainvälisyyttä, maahanmuuttoa ja globalisaatiota, joiden varaan silkkisolmiojupit vannoivat. Sen sijaan Muutos on Perussuomalaisten liepeiltä kannatusta haaliva puolue. Alun perin Juha Mäki-Ketelän vuonna 2009 organisoiman ryhmittymän piiriin ovat hakeutuneet lähinnä ne, joille Perussuomalaisten konservatiivisuus, maalainen leima ja johtajakeskeisyys ovat merkinneet liiallisia rajoituksia. Muutoksen kautta ilmaistaan halua perustaa kansallismielinen ja kansallista etua edistävä puolue, joka olisi samalla arvoliberaali. Puolueen henkilögalleria osoittaa tosin melko jäykkiä arvoasenteita – paitsi suhteessa maahanmuuttoon – myös suhteessa moniin muihin arvostuskysymyksiin.

Onko Muutoksella sitten tulevaisuutta? Kysymys voidaan jakaa kahtia osaan, joka koskee aatteellista tulevaisuutta, ja osaan, joka koskee poliittisen kannatuksen riittävyyttä. Vahvimmillaan puolue on aatteellisella sektorilla. Muutoksen potentiaalinen kannatus taas kanavoituu todennäköisesti Perussuomalaisen puolueen kautta, sillä suomalaiset ovat varsin puolueuskollisia, ja myös puoluetta vaihtaessaan he äänestävät todennäköisemmin sellaista puoluetta, jolla on jo edustus parlamentissa.

Sen sijaan aatteellisesti Muutos voi tuoda poliittisille markkinoille kaivattua tuuletusta. Kilpailu ja uusien toimijoiden ilmaantuminen parantavat myös suurten puolueiden kuuloa. Parhaiten pienet ryhmät vaikuttavatkin politiikkaan pakottamalla suuria muuttamaan omaa käyttäytymistään. Siksi pienten haastajapuolueiden olemassaolo ei ole suinkaan turhaa vaan suorastaan elintärkeää poliittisen uudistumisen kannalta. Voidaan jopa sanoa, että pienet puolueet kaatuvat tai jäävät pieniksi vain siksi, että suuret kaappaavat niiden innovatiiviset ideat ja alkavat toteuttaa niitä hallitusohjelmissaan. Näinhän myös Nuorsuomalaiset aikoinaan lakastui.

Entä onko Muutoksen ajamilla uudistuksilla tulevaisuutta? Maahanmuuton rajoittamista koskevat vaatimukset on alettu jo ymmärtää kaikkialla. Kyse on vain siitä, miten suuret puolueet kehtaisivat tunnustaa erehtyneensä ja että muutos on todellakin tarpeen.


Suoran demokratian edut

Muutoksessa tiedetään, että kun edustuksellinen demokratia ei toimi Korean demokraattisessa tasavallassa, se ei voi toimia myöskään Suomessa. Muutoksen kautta esitetty demokratian tilaa koskeva huoli on täysin aiheellinen vaalirahoitusskandaalin aiheuttamasta järjestelmäkriisistä kärsivässä maassamme.

Suoran demokratian idea on kuitenkin kovasti kaksiteräinen. Puolue vaatii parantamaan kansanvaltaa asiakohtaisilla kansanäänestyksillä ja johtavien virkamiesten valinta- ja erottamisvaaleilla. Internetin aikakaudella suoran demokratian vaatimukset ovat ymmärrettäviä, ja sähköisen äänestämisen tekniset esteet liittyvätkin lähinnä identiteettien varmistamiseen.

Muutoslaisten ajatuksena on, ettei kansanäänestyksiä tarvitsisi järjestää suinkaan kaikesta. Jo kansanäänestyksiin alistamisen mahdollisuus ohjaisi ennakolta vaikuttavasti poliittisia edustajia ottamaan kansalaisten mielipiteet huomioon. Mutta myöskään äänestysten ja vaalien järjestäminen ei olisi tavatonta, eivätkä ne varmasti olisi niin mahdottomia toteuttaa kuin asian vastustajat ovat väittäneet. Käytetäänhän nettipankkiakin päivittäin täysin luotettavasti, joten sähköisen äänestyksen esteet tuntuvat tekaistuilta. Paperilipuin tapahtuva äänestäminen on yhtä vanhanaikaista kuin olisi lähteä maksamaan laskuja lipuilla ja lapuilla konttoreihin. Nykyisessä järjestelmässämme on uutuutena antiikin demokratiaan verrattuna ollut vain se, että muinaisessa Kreikassa äänestyslippuina käytettiin rikki menneiden saviruukkujen sirpaleita (kreik. ostrakon), mutta nykyään käytössä ovat paperilipuke ja äänestyskopissa sievästi odottava lyijykynä, joten kyllä tekniikka kehittynyt on!

Kun demokratia on haluttu kaventaa yhtä yhdentekeväksi toimitukseksi kuin neljän tai kuuden vuoden välein tapahtuvat vaalit jo sinänsä ovat, tämä on merkinnyt kansanvallan typistämistä suppean demokratiakäsityksen muotoon. Laajan politiikkakäsityksen mukaiseen demokratianäkemykseen sisältyy ajatus, että politiikka on jokapäiväistä toimintaa, joka ulottuu kuluttajavalinnoista ja mielipiteenilmaisuista sähköisesti tapahtuviin äänestyksiin. Muutos on tehnyt tärkeää työtä halutessaan uudistaa ja lisätä kansanvaltaa ja saattaa sen ensimmäistä kertaa täysimittaisesti voimaan.


Suoran demokratian varjopuolet

Demokratian ihanteella on kuitenkin varjopuolensa. Kaikki tietävät, ettei politiikkaa voida rakentaa kansanvallan varaan. Kansanvaltaan liittyy periaatteellisia ja pysyviä heikkouksia. Ne tulevat esille kysymyksenä, miksi kansan enemmistön pitäisi päättää edes itseään koskevista asioista, kun enemmistö on usein tyhmempää kuin viisas vähemmistö ja toimisi vapaat kädet saadessaan omaksi vahingokseen. Tässä mielessä koko demokratian ihanne on absurdi, ja juuri siksi se onkin kavennettu edustukselliseksi demokratiaksi.

Nähdäkseni Muutos 2011 -puolueen ajama ”suoran demokratian” ihanne ei omasta hyvää tarkoittavuudestaan huolimatta vastaa kansanvallan tämänhetkisiin ongelmiin.

Ensinnäkään (1) kansanvallan toteutuminen ei ole itseisarvo. Sen sijaan politiikan itseisarvo ja päämäärä on ihmisten ja yhteiskunnan hyvä. Siihen ei päästä, jos ihmiset äänestävät erikseen jokaisesta asiakysymyksestä. Kansalaiset kyllästyisivät jatkuvaan äänestämiseen, ja tuloksiksi saataisiin epäedustavia äänestystuloksia, kun purjevenesatamien rakentamisesta kiinnostuisivat vain purjehtijat ja päiväkotien ylläpidosta perheelliset. Suora demokratia ei ole oikea tapa toimia poliittisesti, sillä kaikesta ei ole järkevää järjestää kansanäänestyksiä.

Toiseksi (2) suora demokratia tekisi mahdottomaksi poliittisen johtamisen ja vastuun kantamisen. Politiikka ei ole vain ”kansan tahdon” toteuttamista vaan myös ihmisten ja yhteiskunnan vastuullista johtamista. Tärkeintä on yleisen edun ja yhteisen hyvän toteutuminen, ei jokin kuviteltu enemmistömielipiteiden mukainen ”kansan tahto”. Sellaista ei ole selväpiirteisenä olemassakaan, sillä ihmisten mielipiteiden muodostus riippuu suhdanteista ja heidän saamistaan taustatiedoista. Jos tietoa ja ymmärrystä ei ole, ihmiset altistuvat propagandalle ja manipulaatiolle. Tällöin vastuullinen linjanveto jää puuttumaan, ja äänestystulokset voivat vaihdella kuin teho-osastolle suljetun pulssi. Juuri tätä mielipiteiden vellontaa Euroopan unionin komissio on käyttänyt hyväkseen äänestyttämällä muutamia kansakuntia EU-sopimusten voimaantulosta.

Kansanvallan ongelma Suomessa on tätä nykyä se, että edustuksellinen demokratia ei toimi niin kuin sen pitäisi. Syy löytyy poliitikkojen asiantuntemattomuudesta, populismista ja valtionhallinnon läpinäkymättömyydestä, jonka vuoksi se muistuttaa Supon virastoa. Kansanedustajatkaan eivät nykyisin tiedä, mitä hallinnossa puuhataan, kun esimerkiksi valtion omistajaohjausyksikkö ostaa ja myy osakkeita. Tässä mielessä Suomen valtionhallinto on armeijan ja sisäasiainministeriön poliisiosaston jatke.

Muutos tekee tärkeää työtä poistaessaan kansalaisten ja valtiobyrokratian luutumia. Pelkään kuitenkin pahoin, että voiton tästä työstä korjaavat muut puolueet. Parhaiten kansanvaltaa toteutettaisiin, jos saataisiin edustuksellinen demokratia toimimaan.

Ihmeellistä joka tapauksessa on, että moraalin puhdasta sydänverta pulppuava Muutos vannoo nimenomaan äänestysten ja vaalien varaan. Esimerkiksi antiikin Ateenassa kansantuomioistuimen (kreik. heliaia) jäsenet valittiin arvalla, koska katsottiin, että vaalit johtaisivat kampanjointiin, korruptioon ja kosiskeluun, joka puolestaan lisäisi valheellisuutta. Kuinka elävästi tämä pitääkään paikkaansa nykyajan suomalaisessa politiikassa!

Tosin myös heliaia teki virheitä ja ylimielisiä päätöksiä, joista tunnetuin taitaa olla Sokrateen tuomitseminen kuolemaan.

Demokratian kymmenen kirousta

Suomi on ollut kolmen vuoden ajan poliittisesti sekavassa tilassa lisääntyneen maahanmuuton vuoksi. Alan myös itse olla kaulaani myöten täynnä politikointia, vaikka seuraaviin vaaleihin on edelleen toista kuukautta aikaa.

Vaalit ja demokratia ovat tässäkin asiassa eräänlainen vitsi. Pitäisikö tulipalotkin sammuttaa vain, jos siitä on päätetty vaaleissa? Ja mikäli asioihin puututaan suoran toiminnan keinoin, sanotaan että ”väärin sammutettu”.

On joka tapauksessa hyvä, että rikki mennyttä demokratiaa yritetään nyt korjata suoran demokratian ihanteella. Sen tärkein merkitys olisi ennakolta vaikuttava. Mahdollisuus kumota lakeja kansanäänestyksissä parantaisi puolueiden kuuloa jo lakeja säädettäessä. Kansan veto-oikeus olisi perusteltu, sillä nykyisin oppositiokaan ei voi enää äänestää lakeja lepäämään yli vaalien, joissa kansa saattoi sanoa niistä sanansa.

Suora demokratia ei tietenkään kelpaa kaikkeen. Laajassa mielessä se tekisi mahdottomaksi poliittisen johtamisen ja samalla myös vastuun kantamisen. Jos vastuu jakautuu kansalaisten kesken, se helposti katoaa kokonaan. Politiikassa tarvitaan linjanvetoa.

Mutta on myös vaikea kuvitella, ettei ihmisiä voitaisi kuulla kansanäänestyksissä tai että äänestysten järjestäminen olisi niin mahdotonta kuin poliitikot haluavat uskotella. Sähköistä äänestämistä kehittämällä voitaisiin varmasti järjestää luotettavia vaaleja ja äänestyksiä, joissa identiteetit pystyttäisiin tunnistamaan. Asioidaanhan pankeissakin joka päivä internetin välityksellä. Yhden äänen antaminen neljän tai kuuden vuoden välein typistää demokratian juuri niin mitättömäksi kuin on äänestämisen toimitus sinänsä: paperilipun täyttäminen äänestyskopissa.

Myös demokratian ideassa itsessään piilee paljon absurdeja piirteitä, joista kirjoitin äskettäin julkaisemassani kirjassa Kansallisfilosofinen manifesti (2011). Katsotaanpa lyhyesti, mikä demokratiaa vaivaa.

1. Kansa on harvoin oikeassa. Enemmistömielipiteiden asettaminen standardiksi on ehkä enemmistöjen tahdon mukaista, mutta se ei ole välttämättä kaikkien ihmisten tai yleisen edun mukaista. Enemmistöt ovat vain harvoin älykkäimpiä kaikista. Enemmistöt ovat tehneet myös suuria virheitä. Monissa tapauksissa enemmistöjen koko elämäntapa tuhlailuineen ja ekokatastrofeineen voidaan nähdä enemmistöpäätösten tuloksena, kun taas harvainvallassa yksi viisas voi puolustaa järkeä ja yhteistä etua sadantuhannen moukan käsityksiä vastaan.

2. Demokratiassa valtaa käyttävät tosiasiassa puolueet eivätkä ihmiset. Puolueissa mielipiteiden muodostaminen tapahtuu enemmistöperiaatteiden mukaan, jolloin yksilöt alistetaan massakulttuurille. Ihmisen on mahdotonta päästä lähellekään esimerkiksi ehdokkuutta puolueissa, jos on vähänkin eri mieltä puolueen linjasta. Massakulttuurin vika taas ei ole vain sen banaaliudessa vaan siinä, että enemmistömielipiteisiin hukuttautuminen tarjoaa ihmisille helpon pakotien persoonana olemisen haasteista ja ohjaa heitä kiertämään omat yksilöllisen elämän mahdollisuutensa.

3. Kaikki puolueet tavoittelevat enemmistöjen kannatusta, jolloin niiden ohjelmissa hallitseviksi muodostuvat keskivertomielipiteet. Niillä tarkoitan sovinnaisia, keskinkertaisia ja puolivillaisia makuarvostelmia edustavia mielipiteitä. Pyöristelty ja sievistelty keskivertomaku ei puolestaan johda pehmeään yhteiskuntaan vaan kovaan ja julmaan enemmistöjen vallankäyttöön. Siitä taas seuraa massakulttuurin dekadenssi, joka muistuttaa totalitarismia. Kaikesta ollaan jo eri puolueidenkin kesken ”vahvasti yhtä mieltä”, vaikka mitään yksimielisyyttä ei vallitsisi kansalaisten keskuudessa. Antautuessaan myötäilemään kannattajia ja kerjäämään ääniä poliitikot halventavat omat periaatteensa ja laiminlyövät vähemmistöt. Demokratia banalisoi sekä vallan käyttäjät että kohteet. Vaikka yhteiskunnan keskiluokkaistuminen voi olla myös kannatettava tavoite (eriarvoistumisen sijaan), se joka tapauksessa näivettää kulttuuria tasapäistämisellä. Mikäli demokratia on politiikan olemus, myös banalisointi on politiikan olemus.

4. Demokratiassa kaikki puolueet haluavat maksimoida kannatuksensa, mistä johtuen jokainen puolue tulee pyrkineeksi totalitaariseen valtaan – tieten tahtoen tai tahattomasti. Tämä taas on demokratian ihanteeseen sisältyvän monipuoluejärjestelmän vastaista.

5. Ajatus kansan edustuksesta on – paitsi valheellinen – myös lähtökohtaisesti kiero, sillä edustuksellisessa demokratiassa poliitikot eivät tietenkään edusta kansaa, vaan kaappaavat vaaleilla vallan itselleen ja pitävät sitä hallussaan koko vaalikauden ajan. Demokratian sanotaan olevan sitä, että kansalaiset käyttävät valtaa edustajiensa kautta, mutta todellisuudessa demokratia on sitä, että kansanedustajat käyttävät valtaa kansalaisiin nähden ja yrittävät hallita heitä. ”Kansan edustamiseen” poliitikot viittaavat vain, kun he haluavat kiertää kysymyksen siitä, kuka oikeastaan kantaa vastuun poliittisista päätöksistä esimerkiksi talousasioissa. Ongelmien ilmetessä he sanovat vain toteuttaneensa kansalaisten tahtoa ja siirtävät mielellään vastuun takaisin kansalle, jolta valtakirja on saatukin. Tulokset näkyvät veroprosentissa.

6. Politiikka on vallan käyttöä. Sen sijaan filosofia pyrkii olemaan järjen käyttöä. Vallan käyttö ja järjen käyttö muodostuvat usein vastakohdiksi, sillä vallan käyttämistä leimaa jokin tarkoitusperä tai kapean intressiryhmän etu, kun taas järjen tehtävä olisi tähdätä yhteiseen tai ainakin mahdollisimman monien ihmisten hyvään.

7. Politiikassa ”järkevänä” pidetään lähinnä sujuvuutta ja tehokkaiden keinojen käyttöä tiettyjen itsestään selvinä pidettyjen päämäärien tavoittelemiseen. Tätä kutsutaan välineelliseksi rationaalisuudeksi. Päämäärärationaalisuutta olisi noiden tavoitteiden kyseenalaistaminen ja asettaminen. Esimerkiksi nyky-Suomen politiikka on välineellisen rationalismin läpäisemää. Päämäärät otetaan annettuina EU-direktiivien muodossa, ja puolueet pohtivat, miten ne saataisiin Suomessakin voimaan. Olette kai panneet merkille fraasin: ”Tästä asiasta vallitsee vahva yksimielisyys, ja oikeusministeriö valmistelee jo lakia, jolla ongelma saadaan hallintaan...”. Tällainen poliitikko on soveltaja. Hän ei ole päämäärien eikä tavoitteiden asettaja vaan toteuttaja. Surkeita hyrräoravia kaikki.

8. Välineellinen rationaalisuuskäsitys on levinnyt myös kansalaisten keskuuteen. Ihmiset lukevat kaikesta (todennäköisesti myös tästä kirjoituksestani) ulos vain sen, minkä haluavat siinä nähdä. ”Järkevänä” pidetään vain sellaista, mistä itse on samaa mieltä. Vaikutelmaa tehostavat internetin ”kannatan / en kannata”-napit. Kaikkeen ainoastaan reagoidaan tuomitsevalla tai hylkäävällä asenteella, mutta perusteita ei vaivauduta esittämään, kuulemaan eikä vaatimaan. Lopulta mielipiteet muodostetaan heppatytöille tyypillisesti: joko ”tykkäämisen” tai ”ei-tykkäämisen” kautta. Jos yleisö havaitsee poliitikon tai filosofin olevan yhdestä asiasta samaa mieltä kuin se itse, se päätyy pitämään tätä kaikissa asioissa viisaana. Jos taas yleisö havaitsee poliitikon tai filosofin olevaan jossakin asiassa eri mieltä kuin se itse, hänen katsotaan olevan kaikissa asioissa väärässä.

9. Edustuksellinen demokratia on sitä, että kansanedustajat ja puoluebyrokraatit pyrkivät laeilla hallitsemaan muita ihmisiä, toisin sanoen päättämään siitä, kuinka toisten ihmisten pitää elää. Eikö olekin aika ylimielinen käytäntö? Myös minulla on kieltämättä mielipiteitä monesta asiasta, mutta en tohtisi vaatia, että kaikkien ihmisten pitää elää nimenomaan minun asettamieni periaatteiden mukaan. Demokratialle tyypilliset tasa-arvon julistukset ovatkin tosiasiassa hallitsemisen muotoja. Esimerkiksi eurooppalaiset julistivat intiaanit ”tasa-arvoisiksi” kiistääkseen heidän omat johtohahmonsa ja rikkoakseen heidän sisäiset hierarkiansa; tosin he eivät sanoneet, että ”every man is equal” vaan ”every man is a chief”. Työväenliikkeen piirissä taas tasa-arvon penääminen on ollut alakynteen jääneiden ihmisten oman suhteellisen arvon nostamista. Silloin kun se ei ole perustunut ansioihin, se on ollut puhdasta valtapolitiikkaa, jota tehdään ”demokratian” varjolla.

10. Politiikka on yhteisten asioiden hoitoa. Myös demokraattisten periaatteiden mukaisesti tapahtuva yhteisten asioiden hoito johtaa usein umpikujaan. En väitä ratkaisseeni ongelmaa, mutta olen keksinyt sen syyn: hyvää yhteiskuntaa ei voi olla olemassa, koska mikään yhteinen ei ole perimmältään kovin hyvää. Tämän vuoksi yksityiset uima-altaat ja omakotitalot ovat niin suosittuja.

Kuten ehkä huomaatte, puolustan individualistista elämäntapaa ja arvoliberalismia. Kansanvaltaa kannatan vain, koska sitä parempaa keinoa mielipiteiden ilmaisemiseen ei ole olemassa. Demokratia on ikään kuin välttämätön paha vielä suurempien ongelmien estämiseksi. Sen sijaan käsitykseni politiikasta itsestään on lohduton, ja politiikka onkin surkuhupaisaa toivottomuutta täynnä. Kiitän onneani, etten ole politiikassa mukana, sillä omassa vaatimattomassa yksityiselämässäni tämä kevät on sujunut tietyistä syistä johtuen todella ihanasti.