Vihdoinkin kaksi oikeaa äitiä

Eduskunta hyväksyi kansalaisaloitteena alulle pannun äitiyslain helmikuun lopulla äänin 122–42. Suomesta tuli siten ensimmäinen maa, jossa äidin naispuolinen kumppani voidaan vahvistaa lapsen toiseksi äidiksi jo raskauden aikana eikä lapselle voida koskaan tunnustaa hänen biologista isäänsä.

Helsingin Sanomat ylistää edellä viitatussa jutussa, että ”[ä]itiyslain perusteella kahden naisen perhe voisi tunnustaa molempien vanhemmuuden jo ennen lapsen syntymää neuvolakäynnillä. Näin lapsella olisi kaksi äitiä heti syntymästä lähtien ja hänen oikeudellinen asemansa olisi nykyistä selvempi.” Sama linja lain edistäjillä on ollut lehden mukaan alusta asti.

Kuinka onnellinen nyt onkaan se pihalla yksinään leikkivä pikku Pekka, kun hänellä lopultakin on kaksi oikeaa äitiä?

On kurjaa, että lapsen elämän täytyy alkaa tavalla, jolla vanhemmat ensi töikseen katkaisevat lapsen suhteet hänen toiseen todelliseen vanhempaansa, eli biologiseen isäänsä. Millä perusteilla voidaan sanoa ”rakastaviksi” sellaisia vanhempia tai ”oikeudenmukaisiksi” tämän kaiken vahvistavia poliitikkoja ja viranomaisia?

Isättömyyslaiksi sanottu uusi säädös polkee miesten kulkusia ja lasten oikeuksia. Päätöstä on perusteltu usein sillä, että osa lapsista syntyy kurjiin olosuhteisiin muutenkin. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että yhteiskunnan tulisi kannustaa tai tukea kyseisenlaisen kurjuuden yleistymistä.

On väärin kuvitella, että homomiehet kannattaisivat laajalla rintamalla isättömyyslakia. Laki antaa näyttöä lesbofeministien ahneudesta, itsekkyydestä ja omahyväisyydestä sekä lobbauksesta, jota he ajavat poliittisen vihervasemmiston, löperöliberaalin porvariston ja feministien kaappaaman seksuaalivähemmistöjärjestön kautta.

Kierointa on, että isättömyyslain taakse ovat menneet myös lastensuojelutyötä tekevät järjestöt, kuten Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Pelastakaa Lapset, Unicef, Lastensuojelun Keskusliitto ja Väestöliitto. Tämä antaa näyttöä siitä, että lastensuojelutyö on karulla tavalla feministen ja naismafian hallussa.

Lain tuloksena lesbo- ja binaiset voivat käyttää miehiä spermakoneina ja tuottaa satunnaisten tai suunniteltujen seksuaalisten kanssakäymistensä tuloksena isättömiä jälkeläisiä. Se, että huoraäidit voivat pullauttaa itselleen lapsia leluiksi, ei ole lasten eikä yhteiskunnan etu.

Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen osoitti väitöskirjassaan, että isättä kasvanut poika syyllistyy aikuisena kahdeksan kertaa todennäköisemmin vankeusrangaistuksen tuottavaan väkivallantekoon kuin poikalapsi, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja vankeuteen ajautuvan naisen merkittävin käyttäytymistä selittävä tekijä on lapsuudesta puuttuva isä. Kattavassa pitkittäistutkimuksessa oli seurattu 11 000 henkilöä 32 ensimmäisen ikävuoden ajalta.

Voidaan tietenkin kysyä, miten hyvin rikollisuuteen ajautuminen sopii elämän kurjuuden tai hyvinvoinnin mittariksi, mutta yhden olennaisen ja paljon puhuvan kriteerin se joka tapauksessa tarjoaa.

Naisten maailmassa kasvaneet pojat eivät ymmärrä mitään autoista, moottoripyöristä, metsästyksestä, kalastuksesta, maanpuolustuksesta, fysiikasta, historiasta, politiikasta, taloudesta eivätkä yhteiskunnan kausaalisuhteista, vaan he ovat munilla varustettuja eurovisiotyttöjä. Kun tämän perhepolitiikan päälle lisätään vielä täysnaiseutetun opettajakunnan harjoittamaa feminististä manipulaatiota kouluissa, on tuloksena todellisia cuck-miehiä, juuri sellaisia, joiden kasvattamiseen myös telaketjufeminismin propagandatuutti Helsingin Sanomat kannustaa miehille tyypillistä seksuaalisuutta vaarallistavissa jutuissaan.

Mikäli isättömyyslaki olisi niin vahvalla pohjalla moraalisesti, kuin lainvalmistelun puolueelliset näennäisasiantuntijat ovat uskotelleet, kaikkien hyvissä perheissä kasvaneiden lasten kannattaisi kokoontua mielenosoitukseen vaatien oikeutta kasvaa lemmikkeinä kahden äidin lesboperheissä. Tässä tapauksessa yhteiskunnastamme paljastuisikin – demarikieltä käyttääkseni – todellinen mukavuusaluetta koetteleva tasa-arvovaje.

Kansalaisaloitteen mukaista lakiesitystä vastustivat kristillisten lisäksi vain 10 perussuomalaista, 10 sinistä, 15 kepulaista ja kaksi kokoomuslaista, mikä antaa näyttöä järjen ja vastuun vähyydestä kansanedustuslaitoksessa.

Mainittakoon, että vastustin myös hedelmöityshoitolakia kirjoituksessani ”Hedelmöityshoitolaki on susi” 2006  ja adoptiolakia kirjoituksessani ”Lesboparien adoptio-oikeudesta” 2008.

Pikkusieluisuudesta

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin häpeän tunnetta ja sitä, miten häpeää käytetään yhteiskunnallisena motiivina. Viranomaisvalta, poliitikot ja media pyrkivät häpäisemällä ruokkimaan ihmisten kuuliaisuutta ja tekemään meistä tottelevaisia esivallalle. Häpeä perustuu sosiaaliseen ehdollistamiseen. Sen kautta harjoitetaan tarkkailua ja valvontaa sekä jaetaan ihmiset vallan käyttäjiin ja kohteisiin. Valtaa otetaan haltuun häpäisemisen ja häpeällä uhkaamisen kautta, ja valtaa luovutetaan vallan käyttäjille häpeilemisen hedelmänä. Tässä kirjoituksessani käsittelen, mitä häpeästä, häveliäisyydestä ja häpäisemisestä seuraa.

Häpeän seuraus on pikkusieluisuus. Vaikka häpeä perustuukin sosiaaliseen riippuvuuteen, sen seuraukset koettelevat ihmisten minuutta, persoonaa tai, uskonnollisperäistä käsitettä käyttääkseni, sielua. Viranomaiset, poliitikot ja media toivovat, että ihmisten häpeän tunteet katalysoisivat normeja ja että ne jäykistyisivät osaksi ihmisten persoonaa. Vallan käyttäjien edun mukaista olisi, että häpeän generoimat normit menisivät ihmisten ihon alle ja että ihmiset alkaisivat itse tarkkailla ja valvoa sekä itsensä että toistensa toimintaa. Tällä tavoin häpäisyn uhasta syntyneet sosiaaliset normit ottavat vallan ihmisen sisimmästä.

Häveliäisyys pienentää ihmistä. Suuri osa yhteiskunnassamme esiintyvästä pikkusieluisuudesta johtuu nimenomaan häpeän tunteista, toisin sanoen siitä, että ihmiset on opetettu peittelemään tiettyjä ominaisuuksiaan ja pyrkimyksiään. Häveliäisyyteen liittyy taka-ajatuksia. Niiden olemassaoloa voidaan pitää myös välttämättömänä yhteiskunnalle, jossa menestyminen vaatii teeskentelyä, juonittelua ja tarkoitusperien salaamista. Siksi onkin niin antoisaa arvioida historian kulkua taaksepäin ja todeta se valheellisuus, joka kaiken häveliäisyyden taustalla vallitsee ja jonka aika yleensä paljastaa.

Häveliäisyyden koulu on perhe. Keskiluokkaiset vanhemmat opettavat jälkeläisensä häpeämään itseään ja tyydyttämään omaa kunnianhimoaan toivoen jälkeläistensä olevan sellaisia kuin heidän omat tuttavansa, ystävänsä ja sukulaisensa toivovat. Mutta laajemmin koko yhteiskunta voidaan nähdä yhtenä häveliäisyydestä koostuvana perheenä, jossa ihmisen odotetaan myyvän itsensä ja ajatuksensa aivosolujaan, synapsejaan ja hermoverkkojaan myöten. Pahimmat häveliäisyyden karikot liittyvät työelämään, joka muistuttaa mielipidevankilaa siinä, että useimmiten työelämän normit velvoittavat ihmistä edustamaan ammattinsa, työnantajansa tai oman liiketoimintansa vuoksi aivan muita asioita kuin ihmisen itsensä tekisi mieli tai joita hän oikeasti pitää tärkeinä.

Tästä johtuva pikkusieluisuus ulottuu aivan kaikkialle, ja sen vuoksi myös yliopistot, joissa kriittisen ajattelun ja omana itseään toimimisen pitäisi olla mahdollista, on kyllästetty häveliäisyyden vernissalla. Yliopistot ovat tässä suhteessa suorastaan pahimpia, sillä juuri missään muualla ajattelua ei kahlita yhtä pahasti toiseudenvaraisuuteen, riippuvuuteen ja siihen, mitä muut asioista ajattelevat. Jopa puoluepolitiikka on rehellisempää ja totuutta edistävämpää, sillä politiikassa ihmiset voivat puhua asiat halki. Sen sijaan tieteessä tutkimuksesi lähetetään akateemisten vihollistesi arvioitaviksi, mikä vastaa aivan samaa kuin kokoomuslaisten pitäisi hyväksyttää ohjelmansa kommunisteilla ja kääntäen. Vaikka tuloksena voisi syntyä kompromisseja, ne olisivat valheellisia, sillä kukaan ei voisi edustaa elämännäkemyksiään vilpittömästi.

Esimerkiksi kelpaa vaikkapa referée-järjestelmä, jossa se, mitä kirjoittajan sallitaan ajatella ja julkaista, sidotaan toisten ihmisten suostumukseen. Taustalla vallitsee häpeän periaate. Tiedeyhteisö on kuin perhe, jossa vanhemmat uhraavat jälkeläisiään oman kunnianhimonsa tyydyttämiseksi lähettelemällä heitä sotiin.

Tiedeyhteisön pikkusieluisuus johtuu tieteenharjoittajien sidonnaisuudesta perheeseen. Juuri pyhä perhe on se instituutio, jossa häpeän tunteet juurrutetaan ihmisiin. Sen merkiksi tiedeyhteisö sanoutuu irti jonkun kohudosentin mielipiteistä, ikään kuin ne olisivat yliopiston omia mielipiteitä tai niistä voisi vastata kukaan muu kuin lausuja itse. Samasta syystä joitakin henkilöitä kieltäydytään nimittämästä yliopistovirkoihin, mikäli heillä on tiedepoliittisesta vallankäytöstä poikkeavia näkemyksiä esimerkiksi monikulttuurisuudesta, maahanmuutosta, feminismistä, Euroopan unionista tai yleensäkin internationalismiin eli pakkokansainvälistämiseen liittyvistä asioista. Erilainen ajattelu pyritään lavastamaan ”tieteen vastaisuudeksi”.

On kysyttävä, kuinka pikkusieluinen tiedeyhteisö saa olla ja miten pahasti sekä tieteenharjoittajien että yliopistobyrokraattien pitää olla omassa perheessään opitun häveliäisyytensä kahleissa. Juuri mikään kriittinen ajattelu ei ole yliopistomaailmassa enää mahdollista ilman, että erimielistä ihmistä aletaan ripittää yliopistojen hallintovirastoista vetoamalla esimerkiksi rahoittajien kaikkoamiseen tai poliittisen vallan närkästymiseen. Mitäpä tämä on muuta kuin perheen ideologian kuvaa, ja sellaisena väkivallan pesä?

Koko yhteiskuntamme on nyt sellainen sovinnaisuuden, valheellisuuden, pikkusieluisuuden ja häveliäisyyden perhe, että en lainkaan ihmettele muutamien yksilöiden halua räjäyttää kokonaisia laitoksia. Mitä surkastuneempi sielu professorilla, kirjailijalla, toimittajalla tai muulla perinteiseen älymystöön luetulla ihmisellä on, sitä enemmän hänelle annetaan rahaa. Ihmistä, joka on vapain kaikista, puolestaan häväistään. Pikkusieluisuuden tuloksena yliopistoyhteisöstä on tullut pienten päästäisten ja peukaloisten puuhamaa.

”Perusarvot kunniaan” – Perhepolitiikkaa illuusioilla

Kirjoitin jo jokin aika sitten siitä, mikä ero on arvoilla ja arvostuksilla, ja miksi arvojohtaminen on vaarallista. Arvoja voidaan pitää käsitteellisinä luomuksina (esimerkiksi hyvyys, totuus ja kauneus), joille jokainen voi antaa henkilökohtaisen sisällön. Niitä puolestaan sanotaan arvostuksiksi. Arvot ovat käsitteellisesti (mutta vain käsitteellisesti) yleispäteviä, kun taas arvostukset ovat subjektiivisia. Arvoihin viittaamista tarvitaan lähinnä siksi, että muutoin eettistä keskustelua ei voitaisi käydä.

Aihe pullahti jälleen esiin sukupuolineutraalista avioliitosta käydyn jankutuksen myötä. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson totesi jo vuoden 2011 vaalikoneessa vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia, ”koska perinteisten arvojen ja moraalin heikentyminen huolestuttaa minua”. Lakivaliokunnan puheenjohtajana toimiva Anne Holmlund puolestaan vetosi jarrupolkimella seistessään ”lapsen etuun”.

Kumpikaan heistä ei ole ilmeisesti tullut ajatelleeksi, mitä nuo ”perinteiset arvot” ja ”lapsen etu” oikeastaan ovat. Lasten edun puolesta kiljutaan kitapurjeet lepattaen aina, kun on aihetta ilmaista sitä tuskaa, jota syntyy, kun kaikki ympäröivä ei olekaan samanlaista kuin oma vaivalla kokoon parsittu ja normien sekä rajoitteiden säätelemä elämä. Samoin huudetaan apuun ”perinteisiä arvoja ja moraalia”, vaikka myöskään ne eivät ole muuta kuin pelkkä kupla.

Puhe perinteisistä arvoista ja moraalista on puhetta ummehtuneiden ja luutuneiden asenteiden puolesta, jonkin sellaisen lintukodon, jollaista ei ole koskaan ollut olemassa. Luuletteko, etteivät ihmiset ole halki aikojen kellistäneet toisiaan ”heinäladoissa ja lantakasoissa”, aivan niin kuin Emmanuelle Le Roy Ladurie kertoo keskiaikaista elämänmenoa kuvaavassa teoksessaan Montaillou – ranskalainen kylä 1294–1347? Kuvitteletteko, että nykyinen äidistä ja isästä koostuva ydinperhe, jossa on keskimäärin 1,7 lasta ja joka asuu Kekkosen aikaisessa elementtikennostossa, on ollut ikuisesti olemassa? – Ei. Se on sangen ideologinen ja aikaan sidottu muodoste.

Ei tarvitse palata kuin 1930-luvullle, niin vastaan tulee suurperheistä koostuva kyläyhteisö, jossa lapset elivät mitä erilaisimpien ihmisten kanssa: setien, tätien, mummojen, vaarien, muiden sukulaisten, renkien, piikojen ja tietysti myös omien vanhempiensa ja toistensa kanssa – elleivät sitten sodat tai kulkutaudit tappaneet vähintään toista vanhemmista. Tällaisia Gemeinschaft-tyyppisiä perinneyhteisöjä on tavattu vieläkin sieltä täältä, mutta harvinaisiksi ne ovat käyneet jälkimodernin Gesellschaft-tyyppisen yhteiskunnan yleistyttyä.

Eikö perinteisten arvojen mukaista olisi elää juuri tuollaisen yhteisöllisen olotilan keskellä, jossa myös lapsilla on suhteita kaikenlaisiin ihmisiin eikä vain noihin itseään pyhittäviin ja lähes jumalina pitäviin vanhempiinsa? Edelleen voidaan kysyä, mikä on loppujen lopuksi ”perinteinen elämäntapa”? Mikä on ”perinne” ja ”arvo” muu kuin kyky sulkea silmänsä siltä epävarmuudelta, jota on kaikkina aikoina liittynyt jokaiseen menneeseen nykyaikaan aina siihen asti, kunnes se on muuttunut historiaksi, joka on jälkeen päin tarkasteltuna turvallisesti hallinnassa?

Jotta lapsen etu ei unohtuisi, lasten kehityksen kannalta ei ole syytä pitää silmällä vain sitä, mitä sukupuolta heidän vanhempansa ovat. Keskeistä on myös lasten suhde omaan vertaisryhmäänsä, eli oman ikäisiinsä kavereihin. Lapsia elää kovin erilaisissa perheoloissa. Vanhempien sukupuolta tärkeämmäksi on osoittautunut vanhempien varallisuusasema ja heidän kykynsä huolehtia lapsista emotionaalisesti ja taloudellisesti. Mikäli norminvartijat eivät niin peittelemättömästi leimaisi ydinperheestä poikkeavia perhemuotoja sekundaksi, myöskään kouluikäiset eivät oppisi heiltä noita vihamielisiä asenteita, joita he sitten hyödyntävät koulukiusaamisen pohjana.

Suurimmat lasten hyvinvoinnin ongelmat liittyvät siihen, että heteronuoret hankkivat lapsia liian varhaisella iällä eivätkä kykene huolehtimaan heistä. Lapsia hankitaan (tai niitä niin sanotusti tulee) vahinkolapsina heteroseksuaalisesta kanssakäymisestä. Sen sijaan samaa sukupuolta olevat parit hankkivat lapsia suunnitelmallisesti, ja siksi kasvatuskin on näissä tapauksissa vastuullisempaa.

Samalla kun heteroseksuaalinen valtakulttuuri parjaa homojen ja lesbojen lastenhankintaa, se itse teurastaa toistakymmentä tuhatta sikiötä sairaaloissa ja terveyskeskuksissa joka vuosi raskaudenkeskeytysten muodossa. Sitten se syyttää homoja ja lesboja vastuuttomuudesta ja päivittelee adoptiolasten riittämättömyyttä! Samalla, kun yksi sormi osoittaa toisiin, kolme muuta osoittavat omaan itseen.

Jos homot ja lesbotkin voisivat adoptoida, sitä enemmän vaihtoehtoja adoptiolapsella olisi päästä hyvään kotiin. Ja jos aborttien määrää vähennettäisiin, sitä enemmän lapsia riittäisi luovutettaviksi. Ehkä väestökadosta selvittäisiin tätä kautta ilman laajaa maahanmuuttoa, jota aina huudetaan hätiin, kun ideologisesti polttava työvoimapula uhkaa...

Nyt, kun suuri homokiista on jälleen käynnistymässä sukupuolineutraalia avioliittoa koskevan keskustelun muodossa, minun mielessäni herää kysymys, mistä siinä oikeastaan puhutaan. Mikä on ”lapsen etu”? Mikä on ”lapsi”. Maailmassa näyttää olevan vain kaksi viatonta olentoa: kuollut ihminen ja lapsi. Kuollut siksi, että se ei enää tee mitään, ja lapsi siksi, että hänen ei ajatella ymmärtävän mitään. Ne, jotka näkevät lapsessa ylivertaisen argumentin ja retorisen warrantin, voittamattoman aseen missä tahansa sodassa käytettäväksi, kohtelevat lapsia morbidisti kuin Turmiolan kätilöt: kuolleina sikiöinä, joiden viattomuudella voidaan oikeuttaa milloin homojen ja lesbojen syyllistämistä, milloin taas kaiken pornon riipimistä nettilangoilta.

Tosiasiassa lasten etun mukaista on kasvaa yhteiskunnassa, jossa kaikenlaiset pari- ja perhesuhteet, homoseksuaalisuus ja heteroseksuaalisuus sekä rakkaus eri muodoissaan ovat avoimesti esillä. Muussa tapauksessa lasten suhde sinänsä luonnolliseen seksuaalisuuteen on vaarassa kieroutua juuri sellaiseen ahdistuneeseen muotoon, joka puristaa monien ihmisten päätä.

On järkyttävää, että Venäjällä ollaan saattamassa voimaan suoraan päin homojen ja lesbojen naamaa läimäytetyt lait, joilla kaikki homoseksuaalinen esiintyminen kielletään julkisilla paikoilla. Sen enempää Euroopan unioni kuin Euroopan neuvostokaan ei ole puuttunut asiaan, vaikka Venäjä on EN:n jäsen ja allekirjoittanut sen ihmisoikeussopimuksen.

Myös arvojohtaja Sauli Niinistö vaikeni asiasta kuuluvasti Venäjän-vierailullaan ja määritteli sen Venäjän ”sisäiseksi asiaksi”. Miten olisi käynyt, jos kaikki juutalainen esiintyminen olisi kielletty kaduilla ja kujilla? Samaan aikaan Venäjä koettaa kääntää huomion pois omista ihmisoikeusrikoksistaan politikoimalla lapsiarvoilla ja valittamalla venäläislasten kohtelusta Suomessa, vaikka Suomen viranomaisten tekemien huostaanottojen kautta on turvattu venäläislasten etu.

Taas on käyty poliittista kompensaatiokauppaa, jossa homoja ja lapsia myydään ja vaihdetaan kuin ilman itseisarvoa olevaa kelluvaa valuuttaa: kun Venäjä ei puutu Suomen huostaanottohin, Suomikaan ei puutu Venäjän harjoittamaan heteropropagandaan, jolla homot tungetaan takaisin siltojen alle.

Sukupuolineutraalin avioliittolain kautta ei oikeastaan puhuta lapsen edusta lainkaan, sillä lasten edun mukaista on saada hyvät vanhemmat, eikä vanhempien hyvyys riipu sukupuolesta vaan olennaisesti muista asioista. Siksi lain voisi säätää ja laittaa voimaan.

Olen kyllä itsekin toisinaan vastustellut biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista. Mutta silloin kun niin vain käy ilman yhteiskunnan aktiivista panosta, yhteiskunnan pitää varmistaa, että lapset saavat hyvän kodin. Ja nykyistä paremmin se kävisi sukupuolineutraalin avioliittolain kautta.

Huomion arvoista on, että loppujenkin lopuksi vain hyvin harvat homo- ja lesboparit haluavat lapsia. Itse en tiedä kuin ihan muutaman. Lähin taitaa olla ”Ruotsin Marco Bjurströminä” tunnettu Mark Levengood, jolla on puolisonsa Jonas Gardellin kanssa kaksi lasta.

Nyt monille heteroille on muodostunut sellainen kuva, että kaikki homot ja lesbot haluavat lapsia vaikka hohtimilla. Tällainen näkemys ei pidä lainkaan paikkaansa.

Varsinkin monet homomiehet kysyvät ihmeissään, mitä tekemistä meillä on koko asian kanssa. Homoja näet kiinnostaa vain Jumalan lahja, seksi, jonka kristillinen kirkko on säätänyt synniksi omassa luonnonvastaisessa perverssiydessään.

Seksinpalvontaan keskittyneet Tomin miehet pohtivat koppalakkiensa ja nahkatakkiensa alla, miksi homojenkin pitäisi tavoitella sitä lapsenkakkaista heterotodellisuutta, joka koostuu perhehuolista, elatusvaikeuksista ja ”edes vähän kunnollista seksiä” haluavista mulkun perässä kiimaisesti juoksevista heteroperheenisistä.

Ei siis ihme, että lasten hankinta huolestuttaa monia perheenäitejä. Lapsen haluaakin heterosuhteissa aina yleensä nainen. Miehet harvoin haluavat lapsia. Niitä vain syntyy seksin sivuseurauksena. Lastenhankinta on lesbojen juttu myös seksuaalivähemmistöissä.

Omasta mielestäni sukupuolineutraali avioliittolaki on heteroseksuaalisen valtakulttuurin juoni, jolla homot ja lesbot on saatu tavoittelemaan heteroseksuaalista elämäntapaa. Se, että homot ja lesbot on taivuteltu penäämään avioliitto- ja adoptio-oikeutta, kertoo seksuaalivähemmistöliikkeen olevan naisten hallussa.

Lakialoitteen toinen funktio on hankkia vaalikarjaa ja kannatusta niille heterotodellisuudessa eläville poliitikoille, jotka ihan heteroina ovat ilmoittautuneet edistämään myös seksuaalivähemmistöjen asioita. Sen he tekevät hienostuneesti: ajamalla puolueohjelmiensa mukaisesti vähäosaisten, syrjäytyneiden, köyhien, kurjien, arvottomien ja muiden varmasti ulkopuolisten ja ulkopuolella pidettävien kansalaisten etuja! Homoja ja lesboja he pitävät tyhminä apinoina, joiden ääni onneksi painaa vaaleissa yhtä paljon kuin paremmankin väen ääni.

Neutraloimislain kolmas tehtävä perustuu haluun neutraloida vihollinen. Koska heteroita on kahdenlaisia, toisin sanoen niitä, jotka vihaavat meitä avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat meitä salassa, fiksummat heistä ovat keksineet nujertaa homouteen liittyvän totuudellisuuden ja kapinallisuuden yrittämällä tehdä meistä heteropoliitikkojen maskotteja. Kun homot ja lesbotkin on tehty ihan samanlaisiksi kuin heterot, mikään ei ole ylitse muiden, ja juuri tästä syntyy tasapäistämisen ja samanlaisuuteen perustuvan tasa-arvopolitiikan neutronipommi.

Väitteeni on, että sukupuolineutraalista avioliittolaista on ritualisoitunut puhtaasti symbolinen kiistakapula, jonka kautta riidellään homojen ja lesbojen olemuksesta, ihmisyydestä, ihmisarvosta ja asemasta. Monet homot ja lesbot ovatkin kokeneet olevansa pakotettuja vinkumaan kyseistä lakia vain pitääkseen ihmisarvonsa, vaikka heillä itsellään ei olisi sen puolesta mitään henkilökohtaista intressiä. Monet heterot taas junnaavat lakia vastaan vain pitääkseen homoja ja lesboja B-luokan kansalaisina ja säilyttääkseen sitä kautta oman raihnaisen omanarvontunteensa perusarvojen puolustajina ja käsityksensä omasta itsestään yhteiskunnan tukipilareina.

Tiedän kyllä, että jos antautuu kirjoittamaan aiheesta tällä tavoin kriittisesti ja kyseenalaistavasti tai vähemmistön omasta valtavirrasta ja järjestöretoriikasta poiketen, heti herää sata, tuhat ja satatuhatta jeesustelijaa, henkiparantajaa, pyhää paavalia ja päivi räsästä, jotka näkevät analyysissa vain sen, minkä he haluavat siinä nähdä: että joku homo nyt (muka) vastustaa lakialoitetta.

Siitä tässä ei ole kysymys, vaan sen selittämisestä, mistä kiistassa oikeastaan keskustellaan, millä tavoin keskustelu on ideologisoitunut, mikä rooli homoilla ja lesboilla itsellään on, miksi koko hanke on syvästi vertauskuvallinen ja muodollinen, millä tavoin se on osa sinänsä defensiivisiä normalisointipyrkimyksiä, kuinka homoja ja lesboja alistetaan taivuttelemalla meitä anomaan jotakin valtakulttuurilta, minkälaista tarkkailulle ja valvonnalle alistamista kyseiseen lakiin liittyy, mitä tämä merkitsee homojen ja lesbojen paljon puhutun itsetunnon kannalta, minkälaista vieraantumista avio-oikeuden tavoittelu sisältää ja kuinka kompleksista kaikki on.

Sitä, että oikeuksia luodaan julkisen vallan kautta, voidaan pitää demokratian osana, mutta filosofian kannalta periaate on mätä. Nytkin ”demokratiaan” ovat vedonneet sekä homoavioliittojen vastustajat että puolustajat: toiset linnoittautuen kansanedustajilta kerätyn listantyngän taakse, toiset taas puuhaten kansalaisaloitteen tekoa.

Mikä onkaan mukavampaa kuin kansalaisten aktiivisuus, mutta perimmäinen ongelma on seksuaalivähemmistöjen itsemääräämisoikeuden puuttuminen, objektivointi ja määräily. Myös minulla on mielipiteitä monesta asiasta, mutta en tohtisi edellyttää, että kaikkien ihmisten pitää elää vain minun sääntöjeni mukaan. Sillä tavoin kansanedustajat kuitenkin tekevät omassa oligarkkisuudessaan, jota vain sanotaan ”kansanvallaksi”.

Kaikkien ihmisten kannattaisi muistaa, että matka ”meistä” omaan itseen on yhtä pitkä kuin on matka meistä niin sanottuihin toisiin eli ”muihin”. Niin heteroiden kuin homojenkin keskeinen kysymys näyttäisi olevan se, miten ylipäänsä voisi löytää sellaisen toisen ihmisen, jonka kanssa avioliitto ja lasten hankinta olisi mahdollista.

Mikään tuskin on ikävämpää kuin se, että muuri nousee itsen ja omaan ryhmään kuuluvien väliin, kuten heteromiesten ja pissisnaisten keskelle tai vanhojen ja tyhmien homomiesten sekä nuorten, omahyväisten ja ikuisesti kauniiden homo-Adonisten välille. Kipeintä on, jos pataan tuleekin oman ryhmän edustajalta tai järjestöltä eikä toiseuteen turvallisesti siirretyltä, etännytetyltä ja karkotetulta, jolta se on odotettavissa. Ryhmien välisen eripuran sijasta pitäisikin miettiä, kuinka yksilöt pärjäävät oman ryhmänsä sisällä: vähemmistöihin kuuluvat oman vähemmistönsä enemmistöläisinä tai vähemmistöläisinä – ja enemmistöihin kuuluvat oman enemmistönsä vähemmistöläisinä tai enemmistöläisinä.

Sen, miksi olen itse päätynyt pitämään sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksymistä parempana kuin sen kieltämistä, olen kertonut muun muassa tässä.

Kovaa pumpulia – Ayn Rand ja uuskonservatiivit

Tämän viikon puheenaiheita olivat kokoomusnuorten puheenjohtajan Saul Schubakin eroaminen tehtävästään ja Yleisradion esittämä Ayn Rand -ohjelma.

Schubak oli mennyt lausahtamaan, että lapsilisät lisäävät syrjäytymistä. Hänen mukaansa juuri ne kannustavat perheitä hankkimaan lapsia huolimatta siitä, onko perheellä mahdollisuuksia ottaa vastuuta lapsen kasvattamisesta. Perhepolitiikkaa sivusi jonkin verran myös Jyrki Kataisen kannanotto, jossa hän paheksui kotiäitien poissaoloja työelämästä. Ayn Rand puolestaan esitettiin ”naisena Björn Wahlroosin takana”.

Politiikan asenneilmapiiri ja arvot ovat koventuneet, mikä johtunee kireästä taloustilanteesta. Tämän seurauksena monet ihmiset ovat radikalisoituneet perin oikeistolaisella tavalla. Porvaristo korostaa hädissään omaa vastuuta ja selviytymistä ja etsii tuekseen ideologisia mielipidejohtajia.

Köyhyys määritellään yksilön omaksi syyksi ja rikkaus omaksi ansioksi, ja näkyvistä peitetään, että olennaisia ovat ne yhteiskunnalliset ehdot ja sopimukset, joiden varassa toimitaan. Ne voivat olla epäoikeudenmukaisiakin riippuen poliittisista valinnoista.

Nyky-yhteiskunnassa laiska voi rikastua ja ahkera jäädä köyhäksi, sillä kausaaliketju työn ja ansioiden välillä on poikki. Yhtä hyvin voitaisiin sanoa, että köyhyys on omaa ansiota ja rikkaus omaa syytä, sillä rikastuminenhan se usein edellyttää ahneutta, itsekkyyttä, keinottelua ja muita paheita.

Millaiset yllätykset näitä parikymppisiä kokoomusnuoria tulevaisuudessa odottavatkaan? Lapset tulevat heillekin usein kuin faksit Anneli Jäätteenmäelle: pyytämättä ja yllättäen.

Olen kyllä itsekin ollut sitä mieltä, että vastuu lasten hankinnasta ja kasvatuksesta kuuluu ensisijaisesti vanhemmille. Lisäksi liika väestönkasvu ei ole ekologisesti hyväksi. Mutta aloitteleva kokoomuspoliitikko näytti harjoittavan eräänlaista eugeniikkaa sitä kautta, että hän halusi sitoa lastenhankintamahdollisuudet vanhempien varallisuusasemaan.

Vastustaessaan lapsilisiä Schubak pyrkii estämään luokkanousun, joka on jo nyt käynyt entistä harvinaisemmaksi taloustilanteen kurjistuessa. Nykyään periytyy vain köyhyys – joissakin tapauksissa ehkä hankittu varallisuus. Optio- ja muiden miljonäärien perheisiin on syntynyt uusi rälssisääty, jonka ei ole juurikaan tarvinnut työskennellä rikastuessaan pappa betalar -periaatteella.

Eriarvoisuuden kasvu on vaarallista, sillä varattomien keskuudessa älykkäitä ja lahjakkaita ihmisiä on aivan niin kuin varakkaidenkin joukossa. Suomalaisen koulutusjärjestelmän hienous on siinä, että maksuton koulutus on mahdollistanut kansakunnan lahjakkuusresurssien laajamittaisen ja tasa-arvoisen toteuttamisen. Eikö siis myös lapsilisäjärjestelmää pitäisi vahvistaa eikä heikentää?

Kokoomus on aina pyrkinyt leipomaan maahamme pienen määrän erittäin rikkaita ja suuren määrän köyhiä ihmisiä. Sen sijaan Sdp oli pitkään suurin puolue juuri siksi, että demarit halusivat tehdä maahan suuren määrän keskivarakkaita ja vain pienen määrän köyhiä ihmisiä. Kokoomus nousi sittemmin kärkeen, koska puolue pystyi taitavan mainostoimiston avulla lavastamaan itsestään kuvan oikeistolaisena työväenpuolueena.

Kokoomusnuorten nyt pois potkitun puheenjohtajan kannanotto on vain yksi merkki nuorisossa leviävien asenteiden kovenemisesta. Painotetaan riippuvuutta vain itsestä ja omista ansioista, vaikka tosiasiassa taloudellisen menestymisen ratkaisevat yhteiskunnalliset ehdot. Nyt ”vaurastuva” keskiluokka on tosiasiassa velkaantuva keskiluokka, joka saattaa hetken kuluttua olla velkavankina 300 000 euron kaksioissaan ja farmari-Audeissaan. Mitä he sanovat yhteiskunnallisen avun tarpeellisuudesta päätyessään velkajärjestelyyn?

Samaa lyhytnäköisyyttä edusti Yleisradion Ayn Rand -dokumentissa haastateltu entinen pankinjohtaja, joka oli hakeutunut Ayn Rand -instituutin palvelukseen Yhdysvaltoihin. Randin opettama itsekkyyden evankeliumi oli auttanut häntä ”vapautumaan” syyllisyydestä ja yhteisvastuusta, ja verojenkannonkin hän näki aiheettomana tulojen siirtona.

Haastattelu herätti mielessäni kysymyksen, kuinka naiivi saa olla. Eivätkö pankinjohtajat itse elä muiden ihmisten rahoilla? Juuri hehän ovat niitä koronkiskureita ja toisten ihmisten hyväksikäyttäjiä, jotka ovat institutionalisoineet ahneutensa oikein lain voimalla harjoitettavaksi riistoksi. Hekin elävät perimmältään toisten ihmisten rahoilla, aivan niin kuin kauppiaat, välistä vetäjät ja kuninkaatkin. He elävät muiden rahoilla vain leveämmin kuin toiset ihmiset, ja nyt he julistavat, ettei siitä pidä tuntea syyllisyyttä!

Kuka armahtaisi tämän jengin omalta typeryydeltään? Tuloerojen kasvu, eriarvoisuus, syrjäytyminen ja luokkakuilun syveneminen ovat asioita, joista kannattaisi olla myös turvallisuuspoliittisesti huolissaan. Sen sijaan tätä nykyä arvostelu nähdään vain ”kateutena”, vaikka kyse on oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta. Lisäksi valitetaan, että Suomesta ”puuttuu” rikastumisen kulttuuri ja että omistaminen nähdään kielteisenä. Helppohan se on sanoa, kun itse ahmii toisten maksamia korkoja ja vuokrarahoja taskuihinsa. Onkin sangen vaikea ymmärtää, mikä näiden kusettajien perimissä ”toimitusmaksuissa”, ”välityspalkkioissa”, ”palvelumaksuissa” ja ”järjestelypalkkioissa” muka on se henkinen tai materiaalinen arvo, jonka tuottaminen antaisi oikeutuksen ylipäänsä mihinkään taloudellisiin tuloihin.

Korostettakoon, ettei mielipiteeni ei ole kannanotto Ayn Randia vastaan. Olen joskus itsekin kirjoittanut hänestä (muun muassa teoksessani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa vuodelta 2005). Ayn Rand oli tyypillinen idealisti ja taiteilija, joka kokeili myös filmitähden uraa. Hänen halunsa korostaa ihmisen omaa vastuuta heijasteli hänen omaa henkilöhistoriaansa venäjänjuutalaisena emigranttina. Hän ei koskaan päässyt eroon edes puheessaan olevasta venäläisperäisestä aksentista, mikä korosti hänen erilaisuuden, ulkopuolisuuden ja vierauden kokemuksiaan. Ei ihme, jos ne kovettavat ihmistä.

Ayn Randin opetukset jäivät lähinnä julistusmaiselle tasolle. Niistä puuttuu filosofinen refleksio, seurausharkinta, joka koskee sitä, mitä tapahtuisi, jos hänen ihanteensa pantaisiin täytäntöön. Reaganilaisessa ja thatcherilaisessa todellisuudessa hänen oppinsa otettiin kuitenkin todesta, ja ARI:n (Ayn Rand Instituutin) kautta ne haluttiin muovata politiikaksi. Hänestä ovat kiinnostuneet jälleen eri maiden libertaarit, anarkokapitalistit ja uuskonservatiivit, ja siksi häneen on viitattu siellä täällä, muun muassa Björn Wahlroosin hiljattain julkaisemassa kirjassa.

Konservatiivisen oikeiston lentoonlähtö on tapahtunut filosofisesti katsoen kevyesti ja kevyin perustein, sillä ristiriitoja toiveiden ja todellisuuden välillä ei ole havaittu. Esimerkiksi Ayn Randin kauniit puheet vapaudesta saattavat vaikuttaa houkuttelevilta, mutta elämä niiden mukaan johtaisi ankariin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin. Ei ole myönnetty, että ihmisyksilöitä rajoittavat jatkuvasti toiset ihmiset, yhteiskunta ja hänen omat sisäiset yllykkeensä ja pyyteensä.

Henkilöhistoriastaan päätellen Ayn Rand kärsi jonkilaisesta kroonisesta riittämättömyydestä ja omien potentiaaliensa toteutumattomuudesta, eikä hän tuntenut pääsevansä parhaasensa ihmisenä. Siksi hän sublimoi haaveensa idealistiseen filosofiaan, jota hän esitteli niin kaunokirjallisissa teoksissaan kuin populaareissa tietokirjoissaankin.

Olen aina halunnut välttää ymmärtämästä ihmisiä väärin, ja siihen liittyen arvelen, että Ayn Randillakin on loppujen yhtä vähän yhteistä hänen nimeään kantavan instituutin kanssa kuin Karl Marxilla on ollut myöhemmän marxilaisuuden kanssa. Filosofisia ajattelijoita on vuosisatojen ajan käytetty hyväksi, ja heidän selkänsä takaa on huudeltu mitä erilaisimpia asioita.

Tämänkertaisen kirjoitukseni otsikko ”Kovaa pumpulia” on lähtöisin kriitikko Erkka Lehtolan taannoisesta esseekokoelmasta. Haluan viitata sillä siihen tavattomaan ristiriitaisuuteen, jota useiden poliittisten idealistien ja utopistien unelmat nykyään sisältävät. Nämä havisevat haaveet ovat kuohkeita ja pehmeitä kuin kesäiset pilvenlongat, ja kevyitäkin ne ovat kuin kuutiokilometrin kokoiset kumpupilvet, joihin on höyrystynyt 200 tonnin painosta vettä. Yleensä tämä vesi valuu jossakin vaiheessa kylmästi idealistien itsensä niskaan.

Ihanteellisuudessa, koskeepa se sitten Euroopan unionin tilaa tai perhesuunnittelua, on epä-älyllistymisen vaara. Ja politiikan tavattomassa epä-älyllistymisessä – ei suinkaan piile –vaan on selkeästi esillä uhka koko kulttuurillemme.

Nuoret homofobian nuotassa

Kristillisten yhdyskuntien ja eräiden poliittisten tahojen ajojahdit homoja ja muita seksuaalivähemmistöjä kohtaan eivät ole irrallisia ilmiöitä. Ne ovat osa homoseksuaalisuutta kohtaan tunnettavaa laajempaa vastenmielisyyttä, jonka alkuperä on lajinsäilytysstrategisessa perheen ideologiassa: siinä samassa heteroseksuaalisessa ja pohjimmiltaan ristiriitaisessa normatiivissa, jonka aiheuttamasta väestöräjähdyksestä kärsii koko maailma. Tämän käsityksen mukaan seksuaalisen nautinnon tavoittelu on alistettava lisääntymiselle, ja muut kehollisen nautinnon muodot arvotetaan kielteisesti.

Filosofiselta kannalta on tietenkin samantekevää, onko ihminen homo vai hetero vai jotakin siltä väliltä. Olemusajattelu on muutenkin melko yksinkertaistavaa ihmissuhteissa, sillä ihmissuhteita ohjaa paljolti se, kenen yksilön kanssa kukin haluaa hengata. Yksilöiden väliset erot ovat usein merkittävämpiä kuin sukupuolten erot. Tässä mielessä koko jako hetero- ja homoseksuaaliseen käyttäytymiseen kohtelee ihmisiä pakkopaidan tavoin.

Empiirinen tutkimus joka tapauksessa osoittaa, että suurin osa ihmisistä tuntee seksuaalista kiinnostusta vain joko omaan sukupuoleensa tai toiseen sukupuoleen. Tässä mielessä on perusteltua puhua erikseen homoseksuaalisuudesta ja heteroseksuaalisuudesta. Jaon merkitys on näkynyt – paitsi myönteisenä mahdollisuutena tiedostaa oman identiteettinsä luonne – myös tiettynä kahtiajakona ja vastakkainasetteluna, joka on katalysoinut eri ihmisryhmien välille epäluuloja ja vihaa.

Homoihin kohdistuva viha ei ole ominaista vain tietyille henkilöille tai yhteisöille, vaan se pesii kaikkialla. Vaikka yhteiskunnan normit ovatkin muuttuneet hyväksyvämmiksi homoseksuaalisuutta kohtaan, puhujien äänensävy muuttuu heti, kun homoseksuaalisuus alkaa koskea itseä. Väkivallan pesistä pahimmissa eli perheissä on tyypillistä, että vanhemmat hyväksyvät kyllä homoseksuaalisuuden ”yleisellä tasolla”, mutta suhtautuminen vaihtuu, kun käykin ilmi, että perheen nuori on homo tai lesbo. Tämä tekee kiistelystä jatkuvasti ajankohtaista, ja homoseksuaalisuuden tiedostaminen sekä elämän aloittaminen homoseksuaalina näyttääkin olevan ajasta aikaan samanlaista. Siihen liittyy konflikteja, jotka homonuorten on jollakin tavoin käsiteltävä vapautuakseen heteroseksuaalisen valtakulttuurin tuottamasta ahdistuksesta.

On harhaanjohtavaa ihmetellä, ”miksi homofobiaa esiintyy vielä 2000-luvulla”, sillä yhteiskunnan kehitys ei ole mikään yksiselitteinen eikä yksisuuntainen asia, kun homofobiaa ylläpitävät dynaamiset tekijät säilyvät joka tapauksessa perheideologioiden sisällä. Tyypillistä on, että äidit (nuo toivossa väkevät, jotka kaiken näkevät) pyrkivät kynsin hampain kieltämään jälkeläisensä homoseksuaalisuuden. He käyttävät aivan samanlaisia verukkeita kuin kristilliset piirit, jotka vetoavat uskomukseen homoseksuaalisuuden ”ohimenevyydestä”. He ovat katkeria tiedosta, että eivät ehkä saakaan lapsenlapsia.

Isät puolestaan vaikenevat tuppisuina sekä yrittävät peittää harmistumisensa. Homoille itselleen vanhempien suhtautumisesta on yleensä pelkkää haittaa. En tiedä yhtään sellaisia homonuorten vanhempia, jotka hyväksyisivät jälkeläistensä homoseksuaalisuuden ilman mitään vastalauseita, ja kaikkein suvaitsevimpienkin heteroiden suhtautuminen aiheuttaa homoille ainakin jonkinlaista ylimääräistä vaivaa. Usein sanotaankin, että on vain kahdenlaisia heteroita: niitä, jotka vihaavat meitä avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat meitä salassa. Mielestäni ne, jotka vihaavat avoimesti, ovat rehellisempiä ja sikäli vähemmän vaarallisia, sillä heitä on helpompi hallita.

Seurakuntanuorten ryhmät ovat täynnään homoja, sillä homot hakeutuvat usein pois heteroiden tavanomaisista tapahtumista ja heteroravintoloista päätyen ”epäseksuaalisiksi” miellettyihin toimintayhteyksiin kirkon nuorisoryhmiin. Muutamat homot ovat löytäneet niissä toisensa, ja se on heidän onnensa. Samalla on kuitenkin vaara, että seurakunnissa homot päätyvät nuottaan, jossa heitä pakotetaan rimpuilemaan kahden maailman kansalaisina.

Homonuorten surma ei ole kuitenkaan vain kristillinen kirkko, vaan heidän pahin ongelmansa on heteroseksuaalinen perhe, jonka muodostavat yleensä heidän omat vanhempansa. Tyypillistä on, että heterovanhemmat painostavat nuoria henkisellä väkivallalla, jota olen kutsunut heterofasismiksi. Heterovanhemmat kertovat homonuorille, että he eivät saisi tapailla ihastuksiaan, ja haukkuvat heidän rakastamansa ihmiset pataluhiksi. Homoseksuaaliset nuoret yritetään erottaa toisistaan tuomioistuinten, psykiatrien ja muiden rautakankien voimalla varsinkin, jos 16 ikävuoden raja ylittyy edes viisarin värähdyksen verran. Sellaista kellontarkkuutta harvemmin kohdataan heteroiden seurustelukysymyksissä, vaikka tulevan vävyn tai miniän pärstä ei miellyttäisikään vanhempia.

Monet vanhemmat toimittavat homoseksuaaliset nuorensa psykologien ja lääkäreiden konsultaatioihin ”parantaakseen” heidät homoseksuaalisuudesta. Kun nämä puolestaan löytävät homoista yhtä vähän vikoja kuin Pontius Pilatus Jeesuksesta, vanhemmat ottavat yhteyttä uskovaisiin psykologeihin tai uskovaisiin psykiatreihin sekä muihin ”taitaviin teologeihin”, jotka loihtivat homoseksuaalisuutta pois ihmisestä.

Tällä tavoin he pilaavat homonuortensa elämän, ja nuoret alkavat epäillä heissä itsessään olevan jotakin vikaa. Pahimmassa tapauksessa nuori menee niin sanotusti kaappiin, ja hänen kehityksensä viivästyy. Vanhemmat puolestaan katsovat tekevänsä nuorelle palveluksen, kun he varoittavat nuorta ”pilaamasta elämäänsä” ”homoseksuaaliksi ryhtymisellä”, ikään kuin seksuaalinen suuntautuminen olisi nuoren oma valinta. Ja mikäli biseksuaali nuori päättää ihan itse valita homoseksuaalisen elämäntavan, siihen hänellä on itsemäärämisoikeutensa pohjalta täysi oikeus, eikä yhteiskunnan tule sanktioida enemmistöjen normeista poikkeavaa käyttäytymistä niin kuin se nyt tekee.

Heterovanhemmat painostavat nuorta menemään tietysti myös armeijaan olettaen, että siellä ihminen tulee heteroksi. Tosiasiassa ihminen tulee armeijassa kämäiseksi, sairaaksi, vammaiseksi, likaiseksi ja epähygieeniseksi ja joutuu käyttämään niinkin eroottisia miehisyyden perikuvia kuin *jalkarättejä*. Armeijan tehtäväksi on aina mielletty homoseksuaalisuuden pois kitkeminen, sillä on ajateltu, että tässä aggressiivisuuden tyyssijassa homomiehetkin voivat ehdollistua vihaamaan toisiaan. Heteromiehet taitavatkin vihata toisiaan ihan luonnostaan, mikä puolestaan selittää heteroseksuaalisen valtakulttuurin epätoivoisuuden.

Heterovanhemmat pettyvät, jos poika tai tyttö ei armeijassa muutukaan heteroksi. Joka tapauksessa heterovanhemmat muistavat ohjata nuoria salaamaan oman homoseksuaalisuutensa varoittaen, että ”homona ihminen ei saa varmastikaan työtä!” Todellisuudessa heterot itse pilaavat homojen elämää olemalla myöntämättä työpaikkoja homoille. Työelämästä heterot tekevät ilotonta ja ideologioiden sävyttämää pakottamalla ihmiset mielipidevankeuteen sekä kieltämällä heidän persoonansa. Samoin heterot tuhoavat jälkeläistensä elämää väittämällä homojen menettävän myös ystävänsä, mikäli he kertovat avoimesti olevansa homoja. Todellisuudessa homonuorten ystävät hyväksyvät usein ihmiset sellaisina kuin he ovat, ja mikäli eivät hyväksy, sellaisia ystäviä kukaan tuskin kaipaa.

Pahimpia heterofasismin muotoja edustavat vanhempien, tuttavien ja sukulaisten utelut, joilla he tiedustelevat homopojilta heidän tyttöystävistään ja lesbotytöiltä heidän poikaystävistään niin rippi- kuin ylioppilasjuhlissakin. Juuri tämä heteroseksistinen normatiivi ja sen mukainen seksuaalinen ahdistelu aiheuttavat homonuorille hämmennystä ja tekevät seksuaalivähemmistöliikkeiden valistustyön välttämättömäksi. Heteroseksuaalinen olettamus vallitsee valtakulttuurina, ja siksi homoseksuaalisen elämän mahdollisuus on tuotava esiin heterovaihtoehtoa painokkaammin, myös yhteiskunnan tuella.

Heterovanhemmat turmelevat itse omat suhteensa lapsiinsa olemalla hyväksymättä heidän homoseksuaalisuuttaan. He huolestuvat jo varhain poikiensa ja tytärtensä harrastuksista, jotka voidaan mieltää ”homoseksuaalisiksi”. Jos poika ei pelaa jalkapalloa tai jääkiekkoa ja riko kaikkea eteensä osuvaa, häntä pidetään ”mahdollisesti homona”. Niinpä vanhemmat koettavat kitkeä homoseksuaalisuuden pois taivuttelemalla jälkeläisiään tekemään edes jotain heteromaista, esimerkiksi pienen rikoksen, josta vanhemmat voivat olla ylpeitä ja säilyttää siten toiveensa ja elämänvaleensa jälkeläistensä heteroseksuaalisuudesta.

Heterovanhempien suhtautumisessa on kyse heidän kokemastaan häpeästä. He itse pelkäävät menettävänsä omat ystävänsä ja joutuvansa naapuriensa pilkan kohteeksi, jos käy ilmi, että perheen nuori onkin homo tai lesbo. Isiä harmittaa ajatus siitä, että myös heidät itsensä voidaan mieltää homoiksi tietyn perinnöllisyyteen liittyvän oletuksen perusteella (”homoleima kestää pojalta isälle”). Heitä kaduttaa ja hävettää, että he ovat insinöörien saunaillanvietoissa yhtyneet homoista veistettyihin vitseihin. Lopulta pilkka on vaarassa kääntyä heihin itseensä, kun käy ilmi, että heidän oma poikansa tai tyttärensä onkin homo. Tyhmyyksissään he purkavat näin syntyvän vihansa lapsiinsa, sillä jäätyään omista sanoistaan kiinni eivät ymmärrä olevansa itse kaikkien asenteellisten ongelmien alkuperä ja syy. He kieltävät mieluummin jälkeläisensä kuin luopuvat kerjäämästä suosiota omilta tuttaviltaan, joiden sosiaalisesta hyväksynnästä he ovat kaulaansa myöten riippuvaisia omassa mikkihiirimäisessä pienuudessaan.

Heteroiden ylläpitämä homofobia on järjetöntä juuri siksi, että useimmat maailman homot ovat heteroiden itsensä tuottamia. Vihamielisyys on kuitenkin ymmärrettävää, sillä porvaristo ei ole koskaan hävennyt surmata jälkeläisiään oman kunnianhimonsa tyydyttämiseksi. Omalla kielteisyydellään heterot tuottavat itse juuri ne ongelmat, joista he homoja moittivat, esimerkiksi salailusta johtuvat irralliset ihmissuhteet. Silloin kun homot epäonnistuvat ihmissuhteissaan, syy on usein heteroseksuaalisen valtakulttuurin, joka on tehnyt kaikkensa pidättääkseen parisuhteiden legitimaation vain heteroiden yksinoikeudeksi.

Mikäli mahdollista, heterovanhemmat pyrkivät tekemään homoseksuaaliset jälkeläisensä myös perinnöttömiksi joko jakamalla enimmän osan etukäteen heteroseksuaalisille jälkeläisilleen, tuhlaamalla kaiken itse tai typistämällä perinnön vain lakiosaan, sillä ”eihän lapseton homo omaisuudella mitään tekisi”. Merkittävin homojen perinnöttömiksi tekeminen tapahtuu kuitenkin poliittisen vallankäytön tasolla: homoseksuaalit jätetään osattomiksi julkisen ja poliittisen vallan perimyksestä jakamalla tärkeät yhteiskunnalliset tehtävät vain heteroille ja heteroiden kesken.

Samalla kun isät rikkovat kaikki ne myönteiset tunteet, joita pojilla ja tyttärillä on ollut heihin itseensä, äidit (nuo kultaiset kuohitsijat) roikkuvat poikiensa munissa kiinni koettaen kieltää heiltä heidän aikuiselämänsä. Tyypillistä on, että homonuoret menettävät vanhempiensa tarkkailussa myös kykynsä ja halunsa kohdata toisia homoja, sillä he tulevat arvioineiksi omia ihmissuhteitaan vanhemmiltaan välittyneiden asenteiden kautta. Sitä puolestaan sanotaan läheisriippuvuudeksi tai masennukseksi, ja tuloksena on itsemurhia.

Poikki. Homoseksuaalisella nuorella ei ole käsitykseni mukaan mitään muuta mahdollisuutta elää vapaata elämää kuin katkaista suhteensa kaikkiin sellaisiin tahoihin, joiden piirissä esiintyy kuvatunlaista henkistä väkivaltaa. Sillä ollessaan tekemisissä väärien ihmisten kanssa homot joutuvat joka päivä suhteuttamaan tekemisensä näihin typeryksiin ja heidän mielipiteisiinsä. Monet homonuoret ovat joutuneet toimimaan jopa eräänlaisina terapeutteina vanhemmilleen koettamalla opettaa heitä hyväksymään sen, mitä seksuaalisuus on.

Tämän henkisen napanuoran ylläpito on kuitenkin tavattoman rasittavaa. Se syö homonuorten voimavaroja. Olemalla perheen tai kirkon uhreja homonuoret omaksuvat ympäröivien ihmisten asenteet suhteessa itseensä. Näin syntyvä kielteinen minäkuva ja negatiiviset käsitykset puolestaan pesiytyvät heidän ihonsa alle, jossa ne rajoittavat heidän henkistä toimintakykyään vähintäänkin alitajuisesti. Sieltä niiden ulos äyskäröiminen tieteellisesti perustelluissa terapioissa kestää noin 5–10 vuotta.

Käsitykseni on, että homojen lieväkin vastustaminen saa aikaan perheissä, kirkossa ja koko maailmassa pelkkää haittaa. Vähäpätöiseltäkin näyttävä kielteisyys riittää yleensä poistamaan luottamuksen vanhempien ja nuorten väliltä, sillä nuoret eivät voi tietää, kuinka suuri periaatteellinen kielteisyys taustalla loppujen lopuksi vallitsee, ja siksi jo pienet vihjeet tekevät vanhempien ihmisten kielteiset kannat selviksi tehokkaasti. Kysymys on paljon vakavammasta ja syvemmästä asiasta kuin julkisessa sanassa on haluttu myöntää. Esimerkiksi kirkko antaa edelleen hiljaisen hyväksyntänsä järjestöjensä piirissä esiintyville eheytysliikkeille, jotka taivuttelevat nuoria itse kieltämään oman itsensä. Tällainen propaganda vetoaa erityisesti yksinäisiin nuoriin, joille se tarjoaa näennäistä sosiaalista hyväksyntää sillä ehdolla, että nuori kääntää oman seksuaalisuutensa itseään vastaan.

Olen pohtinut pääni puhki, miten saisin heteroseksuaaliset aikuiset ja vanhemmat ihmiset ymmärtämään, että homonuorten taivuttelu oman homoseksuaalisen olemuksensa vastaiseen elämäntapaan on yhtä vahingollista kuin raiskaus tai lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Niinpä siitä tulisi rangaista yhtä ankarasti. Homonuoria ei pitäisi taivutella mihinkään sellaiseen, mitä he eivät ole, vaan rohkaista oman olemuksensa mukaiseen elämään.

Teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) lähestyin homojen ja heteroiden eroja muun muassa arvouniversumin käsitteen kautta. Homoilla ja heteroilla on todellakin hyvin erilainen arvomaailma, ja paikoin nämä erot ovat yhteen sovittamattomia. Nähdäkseni jokaisella ihmisellä tulisi kuitenkin olla tässä maailmassa sijansa.

Onnittelen jokaista homoseksuaalia siitä, että häneltä vaadittavassa vapautumisen prosessissa on mahdollisuus tulla itsenäisemmäksi ja seksuaalisesti tietoisemmaksi ihmiseksi kuin kukaan hetero voi omista lähtökohdistaan olla.

Samalla kehotan jokaista homokielteistä vanhempaa pohtimaan, mitä tai keitä heidän vastalauseensa oikeastaan hyödyttävät. Nähdäkseni ne ainoastaan pysyttävät ja vahvistavat sitä heteroseksististä normatiivia, joka on ongelmien pääasiallinen syy. Mikäli homojen asema muodostuu yhteiskunnassa vaikeaksi esimerkiksi työpaikkojen tai ystävien menetysten vuoksi, syy siihen on yksinomaan niiden ihmisten, jotka omalla homofoobisella asennoitumisellaan saavat aikaan kaikki vastoinkäymiset. Myös vaalien lähestyessä jokaisen on jälleen syytä pohtia, kenelle antaa äänensä, jos haluaa pitää kiinni vapaasta ja ihmisten onnellisuuteen tähtäävästä yhteiskunnasta.

Puolueelliset vapautuspäivät

Seksuaalivähemmistöt ovat usein pohtineet, onko syytä tavoitella yhteiskuntaan kuulumista vai pyrkiäkö perustamaan omat poliittiset instituutiomme. Helsingin seudun Seta ry järjesti tämänvuotiset vapautuspäivänsä Suomi-teeman ympärille haluten korostaa yhteiskuntaan kuulumisen tärkeyttä. Yhteenkuuluvuuden korostaminen saattaa olla seuraus myös lama-ajan vaihtoehdottomuudesta.




Omassa kulttuurissa on hyvät puolensa. Jo valtiofilosofi Hegel ajatteli, että ihmisten identiteetti voi kehittyä huippuunsa vain omassa valtiossa. Erityisen tärkeä oma yhteisö on silloin, jos kulttuurien välillä on ristiriitoja. Omaleimaisuuden korostamisen lisäksi homojen piirissä on esiintynyt myös olemassa oleviin kansallisvaltioihin identifioituvaa kansallismielisyyttä. Näyttöä antoivat eilisen pride-juhlan ne osallistujat, jotka olivat vetäneet ylleen perinteiset suomalaiset kansallispuvut. Myös osanotto oli ennennäkemättömän runsasta. Senaatintorilta Hakasalmen puistoon vaeltaneeseen kulkueeseen osallistui yli 3 000 henkeä, ja paraati muistutti enemmänkin sambakarnevaalia kuin mielenosoitusta, mikä ainakin minulle kertoo myönteisestä todellisuudesta.


Poissaolevat poliitikot

Paha kyllä, seksuaalivähemmistöliike on yksipuolisesti puoluepolitisoitunut. Seksuaalivähemmistöjen asianajajaksi on julistautunut lähinnä vihervasemmisto, joka on pyrkinyt edistämään homojen ja lesbojen elämää yleisen suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon tavoittelun kautta. Tällöin meidän asemaamme on kohenneltu ikään kuin puolivahingossa: tärkeämpinä pidettyjen naisasioiden, islamin tai maahanmuuton edistämisen sivuseurauksena. Todellisuudessa kaiken suvaitsevaisuuden pitää olla järkiperäistä ja valikoivaa, eikä seksuaalivähemmistöjen oikeuttamista pitäisi yhdistää muiden vähemmistöjen asemaan; olemmehan jo lähtökohtaisesti suomalaisia ihmisiä, ja esimerkiksi islamin suosiminen on vaarassa vain heikentää olojamme.

Vasemmiston reseptiä paremmin seksuaalivähemmistöjen tavoitteita on edistänyt liberaalin oikeiston aateperintö. Oikeistohan on aina puhunut vapauden, yksilöllisyyden ja yksilöllisten elämäntapojen puolesta. Tämän merkiksi poliittinen oikeisto käyttää nykyisinkin seksuaalisen vapautusliikkeen käsitettä, kun taas vasemmisto puhuu seksuaalisesta tasavertaisuudesta. Totuus on, että seksuaalivähemmistöt ovat ansainneet asemansa länsimaisen liberalismin kautta, kun taas sosialismin evankeliumista on ollut seksuaalivähemmistöille pelkkää haittaa. Tämä näkyy edelleen sosialismin runtelemissa Itä-Euroopan maissa, joissa homojen ja lesbojen asema on kurja.

Suomalaisen seksuaalivähemmistöliikkeen politisoituminen näkyy irtopisteiden keruuna. Seta oli kutsunut vapautuspäivien suojelijaksi Sdp:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen, joka oli ottanut haasteen vastaan. Ruotsissa puoluejohtajat jopa kilpailevat pääsystä gay-karnevaalien esiintymislavalle. Tukholman tilaisuus vetää vuosittain yli 50 000 henkeä, ja Setaa vastaava ruotsalainen järjestö Rsfl (Riksförbundet för sexuellt likaberättigande) ehtikin jo kutsua suojelijakseen maan kokoomuslaisen pääministerin Fredrik Reinfeldtin, joka suvereeniudessaan suostui.

Puistojuhlan kuluessa Setan nykyinen puheenjohtaja esitti ihmettelyn, miksi Suomen seksuaalivähemmistöjärjestöt eivät ole saaneet tukijakseen ketään oikeistolaista ministeriä. Samalla hän heitti oikeistopuolueille haasteeksi kutsun.



En tiedä, minne puheenjohtajalta on unohtunut kokoomuslaisen Alexander Stubbin toiminta Setan hyväntahdonlähettiläänä, mutta totuus oikeistopoliitikkojen paosta lienee seuraava: Seta on virittänyt oman politiikkansa niin vasemmistolaiseksi, että se ajaa piiristään kaikki oikeistolaiset poliitikot. Valittelu oikeistoedustuksen puuttumisesta on siten pelkkää piikittelyä. Ongelma on sekin, että radikaalifeministien ja sukupuolen sekoittajien siipi pakottaa kaikki järkevästi ajattelevat homomiehet yhdistyksen ulkopuolelle ja syyllistyy siten vähemmistöryhmittymän sisäiseen syrjintään. Enemmistö meistä on kuitenkin konservatiiveja, oikeistoliberaaleja tai puolueettomia. Olojaan valittava poliittinen vihervasemmisto taitaa itse olla seksuaalivähemmistöliikkeen jäsenkadon merkittävin syy.

Muutoin puistossa oli mukava istua ja käyttää perseen ja nurmikon välissä vaikka ilmaiseksi jaeltua Vihreä Lanka –lehteä. Ei-vasemmistolaisia puolueita edusti vain kokoomuksen ständi, mutta uskon että myös puuttuvat puolueet olivat ”poissaolevina paikalla”.


Outoa politiikkaa

Suomalaisministerien osallistumishalukkuuden saattaa estää myös Setan hullunkurinen lapsipolitiikka. Vaikka poliitikot muutoin kannattaisivatkin seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemiseen tähtäävät lakihankkeet voivat johtaa poliitikkoja pyörtämään myönteisyytensä. Itse en pidä siitä, että vapautuspäivät ovat muuttuneet perheiden päiväkerhoiksi, joissa lapsia käytetään protestoimisen välineinä ja näyttelyesineinä. Olen arvostellut adoptio- ja hedelmöityshankkeisiin liittyviä moraalisia sudenkuoppia tässä ja tässä.

Seksuaalivähemmistöliike väittää, ettei vanhempien sukupuolella ole muka merkitystä, mutta tämä väite on kumottu yhtä useasti kuin esitettykin. Milläpä miespari imettäisi lasta? Ja kuinka onnellinen on se pihalla leikkivä pikku Pekka, kun hänellä on lopultakin kaksi oikeaa äitiä? Ongelmana on sekin, kuinka voidaan sanoa ”rakastaviksi” sellaisia aikuisia, jotka ensi töikseen haluavat katkaista lapsen suhteet hänen toiseen biologiseen vanhempaansa. Hedelmöityshoitolaki ja adoptiolainsäädäntö syntyivät feministisen lobbauksen tuloksena. Ne polkevat lasten ja miesten asemaa ja suosivat naispareja sekä niin sanottuja itsellisiä naisia, joiden parempi suomenkielinen nimi olisi huoraäiti. Miehille tässä pelleilyssä jätetään lähinnä spermakoneen asema.

Kummallisia olivat siis eräänkin lastenvaunuja työntävän lesboparin paheksunnat, etteivät miehet voisi sen verran ”itsestään jakaa”, että luovuttaisivat sukusolujaan naisten käyttöön! Jouduin kannanoton kuulijaksi sattumalta, ja kyseessä taisi olla tyypillinen naisen lause. Nainen yleensäkin menettää tai jakaa, kun taas mies ottaa tai saa kokemuksen. Mutta auta armias, kuinka raivokkaan myrskyn kyseiseltä lesboäidiltä saisi peräänsä jokainen, joka vaatisi jakamaan hänen lastenrattaansa!


Nasta muumio iskee kuin miljoona Volttia

Seta jakaa joka vuosi niin sanotun asiallisen tiedon omenan seksuaalivähemmistöjä koskevan informaation levittämisestä. Tänä vuonna palkinto myönnettiin Finlandia-voittaja Sofi Oksaselle hänen teoksestaan Puhdistus, joka käsitteli naisten prostituutiota Virossa, sekä asiaan liittyvästä työstä. Palkitseminen noudatteli samaa feminististä kulttuuripolitiikkaa, jota olen kritisoinut aiemmin muun muassa tässä.

Feministinen media on suosinut Oksasta hänen niin sanotun biseksuaalisuutensa vuoksi. Sen sijaan kirjailijan kokonaisansiot ja hänen teoksensa eivät ole mitenkään erityisiä. Palkintopöytien puhdistaminen osoittaa vain sen, että kuka tahansa voi saada huomiota, kunhan on nainen, feministi ja sopii tiettyjen kustantajien tarkoitusperiin.

Myös seksuaalivähemmistöliikkeen palkinnon myöntäminen Oksaselle oli mielestäni virhe. Oksasen teoksella ei ollut tekemistä seksuaalivähemmistöjen kanssa, vaan se käsitteli heteroseksuaalisia pariutumismarkkinoita Virossa. Miten esimerkiksi minua, suomalaista homomiestä, koskee naisten itsensä kaupittelu toisessa maassa? Se voi olla joidenkin mielestä kurja juttu mutta ei riitä seksuaalivähemmistöjä koskevan tiedonjaon palkitsemisperusteeksi.

Puolueellisen kirjallisuus-, kulttuuri- ja julkaisupolitiikan tuloksena myös Setan entisen pää-äänenkannattajan, nykyisen Voltti-lehden, taru alkaa olla lopussa. Ounastelin asiaa jo lehden vaihtaessa nimeään ja omistajaa. Puheet siitä, että järjestöltä puuttuu kymmeniä tuhansia jäseniä ja että lehtikin tarvitsisi pari tuhatta tilaajaa lisää, eivät vaikuta, kun lehden linja on väärä. Suurin osa seksuaalivähemmistöjen viestinnästä on sitä paitsi siirtynyt nettiin, joten paperijulkaisujen aika alkaa olla tässäkin mielessä ohi.

Homoseksuaalisuus ei ole ilmeisesti enää tarpeeksi yhdistävä tekijä, jotta se riittäisi aikakauslehden konseptiksi, vaikka aikakauslehtiä tehdään esimerkiksi alle kaksivuotiaiden lasten äideille ja ylipäänsä hyvin pienille kohderyhmille. Myös Voltti-lehdellä voisi olla 10 000 tilaajaa, mutta kun ei niin ei. Lehti on ollut toista kymmentä vuotta naispäätoimittajan käsissä, ja homomiehet eivät naistenlehtiin koske. Tämä on totuus. Lehteen eivät saa kirjoittaa muut kuin feministit ja queer-teoreetikot.

Vielä Jukka Nurmen, Kalle-Ville Lahtisen ja Jaakko Kangosjärven päätoimittajakaudella lehdessä kukki hurtti huumori. Nykyisin kirjoittamisnormatiivina on Helsingin Sanomille tyypillinen poliittinen korrektius. Älyllisyys ja kyseenalaistaminen on kuoletettu pois. Jos lehteä olisivat tehneet miespuoliset homot toisille homomiehille miesten makumieltymysten mukaan, menekkiä olisi varmasti ollut.

Voltti-lehden tarina antaa näytön siitä, miksi jokin hanke ei menesty, paitsi keinotekoisesti hehkutettuna: sitä tehdään akkojen logiikalla ja ehdoilla. Niinpä Suomen aikakauslehtien liitto palkitsi Voltti-lehden oman solidaarisuutensa merkiksi, ja Helsingin Sanomat julistaa uusien tilaajien toivossa, että Voltti saattaa lopettaa syksyllä...

Mutta Johanna Korhoselle kiitos siitä, että maahan saatiin julkinen työsyrjintätapaus. Kaikki aiemmat ja suurin osa nykyisistähän ovat edelleen piilossa, ja vaikuttavinta on sellainen väkivalta, josta vain syylliset ja uhrit ovat tietoisia. Mitäpä Matti Vanhanenkaan olisi ilman Korhosen poliittista puskuria, jonka takaa voi käydä oikeutta entistä heilaansa vastaan? Jotakin vapauspäiviltä jäi puuttumaan: paikalla eivät olleet jeesusbussilaiset, kun pysäköintitila ei riittänyt.

Lesboparien adoptio-oikeudesta

Helsingin Sanomat kertoo tänään, että homoperheille aiotaan sallia sisäinen adoptio. Sisäinen adoptio tarkoittaa, että nais- tai miesparin toinen osapuoli voi adoptoida toiselle kuuluvan lapsen. Koska lapsia syntyy vain miehen ja naisen sukusoluista, on selvää, että lapsen huoltajuuden on alun perin pitänyt kuulua (tai ainakin olla menossa) myös vastakkaista sukupuolta olevalle henkilölle.

Mitä hallituksen lakiesitys käytännössä merkitsee? Se liittyy tilanteisiin, joissa ihmiset ovat hankkineet lapsen heterosuhteessa. Näin ollen lapsella on väistämättä sekä biologinen äiti että isä. Jos homo- tai lesboparit tavoittelevat yhteishuoltajuutta, on lapsen biologinen äiti tai isä väistämättä syrjäytettävä. Tämä puolestaan ei ole nähdäkseni lapsen edun mukaista.

Se ei ole myöskään miesten edun mukaista. Suurin osa samaa sukupuolta olevista pareista, joiden perheeseen kuuluu lapsi, on naispareja. Biseksuaali nainen on siis pullauttanut lapsen, antanut sen jälkeen lemput miehelle, riistänyt naispuolisten sosiaaliviranomaisten solidaarisuutta hyväkseen käyttäen lapsen itselleen, saanut yksinhuoltajuuden ja sitten kehtaa hakea vielä tällä tavoin anastamalleen lapselle yhteishuoltajuutta uuden samaa sukupuolta olevan kumppaninsa kanssa. Miehelle jää tässä seksuaalisessa hyväksikäytössä pelkkä spermakoneen asema.

Ja tietysti lapsen suhde hänen isäänsä katkaistaan. Tapauksista valtaosa toteutuu juuri näin päin. Vastustan siis lakihanketta samoista syistä kuin vastustin jo vuonna 2006 hyväksyttyä hedelmöityshoitolakiakin: se polkee miesten kulkusia. Feministisen lobbauksen tuloksena syntynyt lakiesitys ei paranna myöskään lapsen asemaa syistä, jotka mainitsin aiemman kirjoitukseni perusteluissa.

Se, että joiltakin lapsilta ja nuorilta on saatu myönteisiä arviointeja ilman isää kasvamisesta, sisältää subjektiivisiin itsearviointeihin liittyvän harhan: ihmisellä on taipumus oikeuttaa omaa asemaansa ja puolustella sitä ”hyväksi”, sillä hän ei itse tunnista tai pysty myöntämään sitä kurjaksi. Lapsi kehuu siis omia perheolojaan, ovatpa ne millaiset tahansa, eikä myönnä niiden ongelmallisuutta, koska hän pyrkii pitämään kiinni omasta itsearvostuksestaan ja paikastaan perheessä.

Adoptiotapauksissa toinen perhe voi tietenkin pelastaa lapsen parempiin oloihin, jos hänen biologiset vanhempansa ovat kuolleet, hunningolla tai olosuhteet ovat muutoin kurjat. Tällaiset lapset ja nuoret ovat kuitenkin usein moniongelmaisia ja heidän sijoittamisessaan muihin perheisiin pitäisi olla erittäin valikoiva. Koska ilman isää kasvavalla lapsella on psykiatristen tutkimusten mukaan suuri riski syrjäytyä ja ajautua rikollisille poluille, ei sijoituspaikaksi sovi perhe, jossa on vain naisia. Hätäratkaisuksi se käy mutta ei yleiskäytännöksi, sillä ongelmia ei pitäisi pyrkiä ratkaisemaan tuottamalla lapselle lisää ongelmia.

Kannatan tietysti homoseksuaalien tasavertaisuutta kaikissa muissa asiakysymyksissä. Saattaisin kannattaa myös homoparien ulkoista adoptiota eli oikeutta adoptoida kokonaan vailla vanhempia oleva lapsi. Tällaisia hädänalaisia lapsia riittää maailmalla adoptoitavaksi. Samoin kannattaisin hedelmöityshoidolla tapahtuvaa lesbonaisen ja homomiehen lapsenhankintaa, mikäli lakiesitys tunnustaisi miehen oikeuden lapseen ja lapsen oikeuden isään. Sen sijaan nykyinen ja tekeillä oleva lainsäädäntö pakottavat miestä anomaan isyyttä omaan biologiseen lapseensa ”sijaisvanhemmuutena”.

Jos yhteiskunta tunnustaisi myös isän oikeudet suoraan, tällöin ei katkaistaisi biologiseen jälkeläisyyteen liittyviä suhteita kenenkään tahdon vastaisesti. Sen sijaan nykyinen lakiesitys on huono. Vaikka ja koska olen suoraselkäinen, tunteellinen ja loogisesti ajatteleva homomies, vastustan biologisen isyyden ja äitiyden katkaisuun johtavia lakiesityksiä, ja eduskunnassa istuessani painaisin punaista.

Itsellisten naisten ja naisparien lastenhankintaan liittyvä suuri ongelma on, että feministit eivät ajattele asioita lasten eivätkä miesten kannalta lainkaan. Sen sijaan he kohtelevat lapsia ja miehiä pelkkinä esineinä omien tarpeidensa tyydyttämiseksi ja ovat valmiita repimään lapset vaikka kappaleiksi omien itsellisten pyrkimystensä edistämiseksi.

Eduskunta luultavasti hyväksyy lain luullen kaikkien homojen ja lesbojen olevan sen takana. Janicat ja Jessicat ovat riemuissaan, kun saavat tämänkin lain läpi. Kuinka onnellinen sitten onkaan se pihamaalla leikkivä pikku Pekka, kun hänellä lopultakin on kaksi oikeaa äitiä?

Viimeinen sana

Palaan vielä hetkeksi Kauhajoen koulusurmiin – kaikesta rasittavuudestani huolimatta, mutta teen sen viimeistä kertaa. Kyseisenlaiset tapahtumat ovat sanoin kuvaamaton stressi niistä suoraan kärsineille ja koko yhteiskunnalle, jonka kollektiivisessa alitajunnassa ne vaikuttavat pitkään. Monet ihmiset voivat sulkea tapahtumat pois tietoisuudestaan, kuten ne ministerit, jotka omassa kylmäkiskoisuudessaan eivät herauttaneet kyyneltäkään uhrien, heidän omaistensa eivätkä koko tragedian vuoksi vaan keskittyivät puolustelemaan omaa asemaansa, toisin sanoen selittelemään, miksi viranomaiset olivat muka toimineet oikein. Ministerien asennoituminen osoittaa, millaisia poliitikkoja Suomessa toimii.

Montako uhria tarvitaan, ennen kuin sisäministeri liikuttuu? Paljonko seuraavan koulusurmaajan täytyy tappaa saadakseen itkureaktion aikaan jossain ministerissä. Juuri tämän välinpitämättömyyden vuoksi väkivallasta on tullut nuorison tapa äänestää sekä tehdä politiikkaa: näin saadaan kansanedustajat seisaalleen parlamentissa.

Televisiokanavat puolestaan tulevat tuskin ajatelleiksi, kuinka pahasti niiden suoltama väkivalta loukkaa – paitsi konkreettisilla esikuvillaan ja malleillaan – myös järkyttäessään suremaan jääneiden omaisten tunteita. Ei ole varmaan kovin hauska hiljentyä katselemaan televisiosta väkivaltaista teurastussarjaa, mikäli omainen tai läheinen on joutunut samanlaisen väkivallan uhriksi. Erittäin suuren vastuun asiasta kantaa juuri televisio, joka pitäisikin ehkä haastaa käräjille selvästi asennevammaisen ja raaistuneen Coltin paukkeen pyörittelystä. Missään valtiossa ei instituutioita tosin voitaisi haastaa saati tuomita, mutta ajatukseni perustuukin järjen käyttöön eikä lakeihin.

Entä millainen näköala menneen viikon tapahtumiin voisi avautua asioista jotakin ymmärtävän elokuvataiteen tai kirjallisuuden kautta? Krzysztof Kieślowskin elokuvassa, joka kuuluu hänen ”Kymmenen käskynsä” (Dekalog) sarjaan, erään pojan isä opettaa tämän käyttämään tietokonetta ja laskemaan sillä, kestääkö läheisen järven jää. Poika oppikin nopeasti ja päätteli aivan oikein, että jään pitäisi kantaa luistelijan painon. Hän sen enempää kuin hänen isänsäkään eivät kuitenkaan huomanneet ottaa laskuihinsa mukaan läheisen viemäriputken lämmittävää vaikutusta. Tulos oli, että poika uskaltautui yksinään jäälle ja jään petettyä hukkui. Isä kiiruhti sen jälkeen kirkkoon, mutta vihkivesi oli jäätynyt altaassa.

Myös internet on avanto. Netin kautta voi luoda ystävyyssuhteita ja löytää kavereita, mutta mikäli nuoret viettävät tunnista toiseen aikaa vain tietokoneen ääressä, se kaventaa ja vääristää heidän todellisuussuhdettaan. Tuloksena on entistäkin sulkeutuneempia ihmisiä, tunneköyhyyttä ja jopa skitsofrenian kaltaisia oireita. Internetiin voi vajota kaulaansa myöten. Se on suurempi ja syvempi kuin ihminen itse.

Kieślowskiin viittaamalla en tosin halua pyhittää ihmiskohtaloihin liittyvää traagisuutta. Väkivalta ja kuolema näyttävät olevan sellaisia tabuja, joilla on taipumus pyhittää itse itseään niin ihmisten mielikuvituksessa kuin taiteissakin.

Tämän suhteen jännitteisyys tulee esiin esimerkiksi kirjailija Markku Pääskysen romaanissa Vihan päivä (2006), joka todellisuutta hipoen kertoo eräästä Porvoossa sattuneesta perhesurmasta ja jossa sinänsä kauhistuttavista tapahtumista piirretään inhimillinen ja ymmärtävä kuva huoliteltua ja jopa kaunista kieltä käyttäen. Samanlainen jännite välittyy Pääskysen aiemmasta pienoisromaanista Ellington (2003), joka lainaa tapahtumansa ja päähenkilönsä Ruotsissa tunnetulta sarjamurhaajalta, Thomas Quickilta. Hän puolestaan on vakuutellut syyttömyyttään vuosikymmen sitten ilmestyneessä elämäkerrassaan (Kvarblivelse), jonka nimi on suomeksi käännettynä Kirkastuminen.

Konfliktissa kuin konfliktissa tuntuvat nykyään olevan vastakkain yksilöiden ja yhteiskunnan napit. Kyse ei ole vain yksilöiden yhteiskunnanvastaisuudesta vaan myös yhteiskunnan yksilöllisyydenvastaisuudesta: poikkeusihmiset eivät saisi elää oman mallinsa mukaan, mikä tuottaa heille Angstia. Yhteiskunnan harjoittama pakottaminen onkin samanlaista kuin liikenteenohjaus, jossa lausutaan ”pysäköimällä hyväksyt ehdot”. Vaikka ihminen onkin tällöin yhteiskunnan alueella, tuo alue sijaitsee kuitenkin yksilöiden maailmassa. Niinpä asioita pitäisi hoitaa yksilöiden tahtoa ja erilaisuutta kunnioittaen.

Nuoret joutuvat pohtimaan entistä useammin, sitoutuako johonkin yhteiskunnalliseen ohjelmaan vai elääkö oma elämä. Persoonan jakautuminen voi olla kirjoitettuna myös suorituspainotteiseen kulttuuriimme.

Nuorille itselleen haluaisin sanoa, että elämää koskevien johtopäätösten aika ei ole kaksikymmentävuotiaana vaan kahdeksankymmentävuotiaana. Siksi kannattaa lykätä lopullisten ja perinpohjaisten ratkaisujen tekoa. Alle 25-vuotias on nähnyt elämästä vasta trailereita, eikä koskaan kannata syödä kaikkea popcornia ennen pääelokuvan alkua. Se puolestaan käynnistyy vasta noin kolmenkymmenen ikävuoden tienoilla.

Huomiota ansaitsevat myös nuorten ja lasten keskinäiset suhteet. Myös lapset voivat olla toisiaan kohtaan hämmästyttävän ilkeitä, julmia ja jopa tietoisen pahoja. Niin sanottu koulukiusaaminen ilmentää juuri sitä. Se tosin yleensä johtuu kiusaajien jostain omasta heikkoudesta tai kyvyttömyydestä ratkaista omassa mielessään olevia ristiriitatilanteita. Sen vuoksi vastuu kiusaamisen lopettamisesta kuuluu aikuisille. Huonoissa perheoloissa kasvavat nuoret eivät saa sellaista tukea ja tietoa, joka kertoisi heille tekojen seurauksista, vaan heitä saatetaan jopa rohkaista koviin ja häikäilemättömiin asenteisiin. Toisen osavastuun asennekasvatuksesta kantavat koulu ja erilaiset harrastuspiirit, mutta ratkaisevat vaikutteet lapset ja nuoret saavat kodeistaan. Sieltä ne arvot tulevat, eikä väkivaltaista nuorta itseään voida enää pitää vastuullisena teoistaan, mikäli viha on ottanut vallan koko ihmisestä.

Erota paha hyvästä

Koulumaailma on kovaa. Muste tuskin oli ehtinyt kuivua Jokelan viimesyksyisen ampumatapauksen suruadresseissa, kun eräs toinen päästeli päiviltä itsensä ja peräti kymmenen viatonta ihmistä sekä invalidisoi ainoan henkiin jääneen. Viime kerralla asialla oli nettinimimerkki ”Sturmgeist89” – nyt muuan ”Wumpscut86”, jonka takaa paljastui niinkin tavallinen suomalainen nimi kuin Matti Juhani Saari. Tapauksen yksityiskohdat nettiseikkailuineen, ampumisvideoineen ja koulurakennuksen tuleen sytyttämisineen kertovat, että malli oli saatu Pekka-Eric Auviselta.

Asian filosofinen ja psykologinen ydin ollaan jälleen peittämässä ongelmien ”tehokkaaseen” hoitamiseen eli kriisiapuun, joka estää ihmisiä ajattelemasta. Nickillä eli salanimellä esiintymisestä on tullut nuorten keskuudessa eräänlainen skitsofrenian muoto, jolla nettipersoonallisuus ja todellinen minuus etäännytetään toistaan. Kauhajoen tämänpäiväinen ampumatapaus osoittaa, että osa nuorisosta on tullut hulluksi.

Nuorisokulttuurit ovat täynnä sellaisen väkivallan ihannointia, joka omassa nuoruudessani oli täysin tuntematonta. Sitä kylvävät muun muassa väkivaltaelokuvat ja tietokonepelit. Vielä omassa lapsuudessani seikkailivat Vaaleanpunainen Pantteri ja erilaiset karvaleluhahmot, joille sattui väkivaltaisiakin asioita, mutta nykyään elokuvissa nähdään prätkällä hurjastelevia rottia ja muita monstereita, jotka muuttavat välillä muotoaankin ja ampuvat niin hyviä kuin pahoja.

Syy ei ole vain tiedonkulun liberalisoitumisessa vaan siinä, ettei nuorisoa rajoita eikä ohjaa kukaan. Nykyisessä mediatodellisuudessa kaikki näyttää tasalaatuiselta, eikä hyvää osata erottaa pahasta. Kukaan ei kerro nuorille, mitä mistäkin teosta seuraa, vaan nuorten keskuudessa vallitsee anomia: normittomuus. Tätä yhdentekevyyttä korostaa se, että viranomaiset perustivat kriisituen nimenomaan Irc-galleriaan: juuri sille samalle foorumille, eli internetiin, jossa hyvä ja paha, oikea ja väärä sekä hyödyllinen ja haitallinen kohtaavat häkellyttävän tasaveroisina.

Nuoret viettävät nykyään enemmän aikaa mesessä tai galtsussa kuin oikeassa maailmassa, jossa he menevät käymään vain tilapäisesti. Niinpä heidät tavoitetaan netistä. Mutta miksi yrittää tähdentää hyvän ja pahan eroa siellä, missä hyvä ei erotu pahasta eikä asioihin liittyviä tunteita voida esittää? Ne voikin välittää vain toinen ihminen.

Nuorilla ihmisillä on suuri tarve kontakteihin järkevien ja heistä huolta pitävien aikuisten kanssa. Eräs syy varsinkin nuorten miesten väkivaltaihanteisiin on kunnollisten miesmallien puute. Kun feministiset yksihuoltajaäidit riistävät sosiaalityöntekijöitä hyväkseen käyttäen avioeroperheiden pojat itselleen ja kun nämä puolestaan varttuvat aikuisiksi, on tuloksena identiteetistään epävarma ihminen. Kommandopipoihin, pilottirotseihin, maastohousuihin ja maihinnousukenkiin laittautuva nuori mies tulee viestittäneeksi, että hänen elämästään puuttuvat miehenä olemisen mallit, ja siksi huonoa itsetuntoa koetetaan pönkittää väkivaltaihanteilla.

Kasvatusajattelun koko perusta olisikin Suomessa pantava uusiksi. Vanhemmat ihmiset ovat täysin menettäneet kontaktin nuoriinsa. Varhaisnuoret (joita ennen sanottiin lapsiksi) konttaavat vanhempiensa edellä pakoon netissä ja tietokonepelien virtuaalitodellisuuksissa. He elävät eri maailmassa kuin aikuiset. En syytä tietenkään internetiä mistään. Sen sijaan nuoret pitäisi saada oppimaan se edellisille sukupolville televisioiden ääressä opetettu läksy, mikä on todellista ja mikä epätodellista, mikä hyvää ja mikä pahaa. Televisiota katsottiin usein yhdessä, mutta netissä seilataan yksin. Tietty netin käyttöä koskeva valistus pitäisi silti saada siirretyksi myös tietokoneistuneeseen nykypäivään.

Varsinkin opettajakunnan tulisi ajantasaistaa yleiset asenteensa. Nuorille opetetaan kouluissa asioita, jotka eivät enää kuulu tähän maailmaan. Tämä ei koske vain kasvattajien tietoteknistä jälkeenjääneisyyttä. Myöskään vanhemmat eivät hallitse nuorten sanastoa eivätkä kieltä. Koulun tunneilmasto on suorituspainotteisuuden vuoksi kylmä ja kova.

Varsinkin pojat syrjäytetään, koska koulua käydään naisopettajattarien ehdoilla, jotka palkitsevat tytöille tyypitellyistä asenteista, kuten kiltteydestä ja ahkeruudesta. Poikien kovaäänisyys ja reippaus arvotetaan kielteisesti, vaikka heidän koulunvastaisuutensa osoittaa itsenäisyyttä, kypsyyttä ja älyllisyyttä. En kuitenkaan suosittele kasvatusajattelun korjaamiseen järjestelmän muuttamista enkä kontrollin tiukentamista. Myöskään lapsille ja nuorille itselleen ei tarvitsisi tehdä mitään. Riittää, kun opettajat ja vanhemmat saattaisivat asenteensa ja tietonsa ajan tasalle ja nuoret opetettaisiin itse arvioimaan sitä, mikä maailmassa on totta ja epätotta.

Ihmisiä ei pitäisi tietenkään kasvattaa samoihin muotteihin tavalla, jonka tunnemme armeijasta tai muista miehisten mallien korvikeyhteisöistä. Epäilemättä ne herättävät juuri tuota Saaren ilmaisemaa ”vihaa ihmiskuntaa vastaan”. Sen sijaan poikien kasvatuksessa tulisi painottaa pyrkimystä erilaisena olemisen luonnollisuuteen.


Median rituaalit ja hallituksen heimokäytös

Ampumakohtauksesta ei ehtinyt kulua kuin pari tuntia, kun maan hallitus oli naama pestynä vastaamassa median kysymyksiin. Tämä herättää kysymyksen, osattiinko tällaista odottaa. Oliko asiaan varauduttu tai peräti toivotaanko jotakin tämäntapaista alitajuisesti? Muutama vuosi sitten nuori mies räjäytti pommin kauppakeskus Myyrmannissa, ja myös kouluampumisista ja -uhkauksista näyttää tulleen jokasyksyinen karnevaali. On silti kummallista, että vastauksia odotetaan juuri hallitukselta, vaikka hallitusta itseään ei ollut sentään ammuttu ja vaikka hallituksella ei ole syy-yhteyttä tapahtumiin. (Kohtalon ivaa ilmentää tosin se, että peruspalveluministeri Paula Risikko sattui olemaan kyseisen ammattikorkeakoulun vararehtori.)

Silti hallitusta haastatellaan, ikään kuin se tietäisi jostain jotain ja vastuu olisi sen. Todellisuudessahan poliittinen taho ei voi vastata yksittäistapauksista eikä johtaa selvittelyä saati tiedottaa niistä. Sen pitäisi olla asioista tietävien tehtävä. Hallituksen reaktiot vain osoittavat, että se pyrkii kontrolloimaan kansaa, mikä saattaa herättää muutamissa ihmisissä myös aggressiota.

Poliittinen taho voi enintään normittaa ja luoda lainsäädännöllisiä suuntaviivoja, joilla ohjataan niin koulu- kuin turvallisuusviranomaistenkin toimintaa. Mutta poliitikot eivät voi päättää siitä, miten ihmiset loppujen lopuksi käyttäytyvät. Asian analysoiminen kuuluu psykologeille ja filosofeille, kuten Nietzschelle, joka sattuvasti sanoi, että ”vasta, kun valtaapitäviä on ammuttu, he istuvat tukevasti viroissaan” (Epäjumalten hämärä 1888, ajatelma 36).

Palaan siis alkuperäiseen ajatukseeni: mihin tällaista terroria tarvitaan? Kyse lienee jonkinlaisesta rituaalisesta aggressiosta. Siinä purkautuu mielisairaan ihmisen julkisuudenkipeys ja kostonhalu sekä toisaalta median tarve kirjoittaa uutisia, yleisön halu kokea yhteisöä kiinteyttävää kollektiivista surua ja poliitikkojen mieliteko todistella, että he tekevät jotain tärkeää, mikä pönkittää heidän valtaansa. Kyse on heimokuntaisesta käyttäytymisestä.

Minun huomiotani ministerien suhtautumisessa herätti heidän kapulakielisyytensä ja se, että muutamien viranomaispsykologien tavoin hekin näyttivät ainoastaan käyttävän tilaisuutta hyväkseen esitelläkseen hienoja vaatteitaan julkisuudessa. Mitään tunneperäistä liikutusta sen enempää kuin aitoa myötätunnon osoitustakaan saati sisältä tulevaa tuomiota ei heidän kokonaisilmaisustaan voinut lukea.


Väkivalta”viihde” ja poliisin surkuhupaisuus

Viime keväänä poliitikot, media ja poliisi nostivat suuren porun lapsipornosta. Niin sanotun lapsipornonestolain (1068/2006) perusteella poliisi vei kamarille erään viattoman kuvataiteilijan, joka esitteli teoksessaan internetistä imuroimaansa look-a-like-lapsipornoa kertoakseen, mitä netistä löytyy. Tosiasiassa kyseisten kuvien mallit olivat lähes tai täysin aikuisiässä, eli varsinaisesta lapsipornosta ei ollut kyse. Kukkahattumammat olivat siis säätäneet lain, jonka tuloksena käräjille vietiin toinen kukkahattumamma.

Samassa yhteydessä internetoperaattoreita painostettiin ottamaan käyttöön estolista, jolla tukittiin pääsy laillistakin pornoa esitteleville sivuille. Ja kun muuan kansalaisaktivisti julkaisi kyseisen listan omilla asiasivuillaan, hänkin joutui poliisin sensuurin, syytösten ja tutkimusten kohteeksi. Todellisuudessa internetistä ei voi kovallakaan työllä löytää lapsipornoa, saati että siihen törmäisi vahingossa, joten kyseinen sensuurilista on täysin tarpeeton, aivan kuten myös taiteilijan työstä alkanut pamputtaminen.

Entä miten lapsiporno liittyy kouluampumisiin ja -väkivaltaan? Kas näin: jokainen neljätoistavuotias haluaa tietenkin itse katsella toisten neljätoistavuotiaiden alastonkuvia. Alastonkuvien näkeminen tekee heidän seksuaaliselle kypsymiselleen psykologisesti katsoen hyvää. Samoin aikuispornossa esitetään ihmisiä, jotka osoittavat toisiaan kohtaan hellyyttä.

Tämän julkaiseminen on yhteiskunnassa kuitenkin kiellettyä, tai sitä esiintyy vain rullakardiinien ja salusiinien takana. Sen sijaan mediassa sallitaan esittää mitä raa’inta ja pöyristyttävintä väkivaltaa, vaikka se aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin pahamaineisimmankaan lapsipornon tuottaminen tai esittäminen. On siis järjetöntä, että lapsipornosta seuraa yhteiskunnallinen tukkapölly, mutta metsästyslaki sallii alaikäisen 10-vuotiaan kantaa asetta aikuisen seurassa, kunhan kyse on tappamisesta!

Keskeisiä syyllisiä tämänpäiväiseen ampumistapaukseen ovat niin sanottu väkivalta”viihde” ja ne elokuvatuottajat sekä televisiokanavat, jotka mässäilevät väkivallalla. Tuotteensa ne varustavat ikärajamerkinnöillä ainoastaan varmistaakseen niiden houkuttelevuuden nuorten keskuudessa. Sillä tavoin televisiokanavat ja tietokonepelien valmistajat siirtävät vastuun kodeille ja vanhemmille sekä pesevät omat kätensä verestä.

Poliisia on usein sanottu ”tyhmäksi”. Olen pitänyt toteamusta tyypillisenä lähinnä niille piireille, joiden yhteiskunnanvastaisuus on esillepanossaan peittelemätöntä. Sen sijaan tämänpäiväiset tapahtumat vaativat minua kumoamaan omaa hyväuskoisuuttani. Tuorein näyttö poliisin vaillinaisesta kompetenssista saatiin, kun selvisi, että paikallinen poliisiviranomainen oli haastatellut ampujaa hänen YouTubessa esittämänsä ampumisvideon vuoksi mutta pysyttänyt hänelle myönnetyn aseluvan voimassa!

Ja kun media tämän ilmiselvän virheen vuoksi työnsi mikrofonin sisäministeri Anne Holmlundille ja poliisiylijohtaja Mikko Paaterolle, nämä viittasivat ilmeenkään värähtämättä direktiiveihin ja selvityksiin sekä viranomaisten sisäiseen kouluttamiseen mutta eivät myöntäneet viranomaisen erehtyneen! He siis yrittivät lavastaa viranomaisen tekemän hirveän arviointivirheen pelkäksi tiedottamis- ja koordinoimisongelmaksi kuin pahimmat byrokraatit.

Se, että kyseiseen ampumisvideoon ”ei sisältänyt uhkausta” ei riitä poliisin puolustukseksi, kun kuka tahansa saattoi nähdä, että kanuuna oli mielipuolen kädessä. Ministerien, virkamiesten ja asiassa kuultujen viranomaispsykologien toiminta onkin ollut taas kerran niin ymmärtämätöntä, että heiltä itseltään pitäisi ottaa toimiluvat pois. Saari ei siis ole ”ainoa epäilty”, kuten poliisi väittää, vaan epäiltyjen ja syyllisten listalle kuuluisi poliisi itse.


Tämän täytyy olla loppu

Mikäli monikulttuuriseen maailmaan sopeutuvan yleisön mielipiteitä voi uskoa, se tuntuu omalla yninällään hiljaisesti hyväksyvän sen tapaisen käsityksen, että maailmanluokan terroriteot saavat yleistyä myös Suomessa. Tosiasiassa tämä ei saa olla alku. Tämän täytyy olla loppu.

Opposition liturgia siitä, että nuorisoväkivalta johtuu muka luokkakokojen isontamisesta ja nuorisopsykiatristen resurssien riittämättömyydestä, antaa vaarallisen näytön siitä, miten ongelmat yritetään haudata hallinnointiin. Myös ennen vanhaan opiskeltiin 45 oppilaan luokissa eikä kukaan silti tappanut ketään. Kaksikymppiselle ei voi enää opettaa pöytätapoja, joten syyt juontavat juurensa ihmisen koko elämänhistoriasta.

Nuorison tekemät teurastukset eivät kerro myöskään vain nuorten omasta pahoinvoinnista tai väkivaltaelokuvien ja -pelien vaikutuksesta. Ne kertovat myös mielipuolisten ideologioiden leviämisestä. Usein niitä kylvetään heavymusiikin, saatananpalvonnan ja tietysti myös väkivalta”viihdettä” tarjoavien perhekanavien kautta. Jo väkivaltaviihteen käsite on patologinen. Sen huoleton pesiytyminen kieleen on merkki siitä, että herätyskellojen pitäisi alkaa soida.

Sodankäynnin haaste on vihollisen havaitseminen ja tunnistaminen. On tapauksia, kuten tämänpäiväinen, joissa vihollinen on havaittu, mutta häntä ei ole tunnistettu viholliseksi. Joskus taas vihollinen tunnistetaan, kuten Osama bin Laden, mutta hänestä ei ole saatu havaintoja vuosikausiin. Aina myöskään hyvän ja pahan erottaminen ei auta, sillä nämä tyypit haluavat mainetta tekemällä pahaa. Siten he toimivat, kuten eräskin antiikin kreikkalainen, joka ei saavuttanut julkisuutta tekemällä hyvää mutta päätti sen sijaan turmella Hermes-patsaan ja sytyttää sodan tehdäkseen jotakin moraalitonta.

Vapaan lehdistön periaatteisiin ei kuulu damnatio memoriam eli rikollisten muiston pyyhkiminen pois ihmiskunnan historiasta. En siis suosittele asiasta vaikenemista Neuvostoliiton tapaan, vaikka julkisuuden saaminen toteuttaakin sitä tavoittelevien toiveet. Sen sijaan tiedotusvälineiden olisi syytä pohtia, miten ne asioista kertovat: uutisoivatko ne kielteisistä asioista laajasti ja vauhkoten vai arvoneutraalisti ja tapahtumien merkityksiä analysoiden.


Kansa on riisuttava aseista

On selvää, ettei väkivaltaa voida estää vain aseita kieltämällä. Britanniassa käsiaseiden kieltäminen johti laajaan veitsiväkivaltaan. Ongelmaa voidaan kuitenkin lieventää aseistariisunnalla. Vaikka aseiden olemassaolo ei olekaan murhien syy, se on kuitenkin väkivallan käytön eräs ehto. Mikäli aseita ei olisi, ei ampumisiakaan sattuisi. Niinpä syiden purkautuminen väkivaltaisiksi teoiksi voidaan estää yhdellä keinolla.

Jos minä olisin ministeri, vastaisin tuleen seuraavasti: Suomen kansa on riisuttava aseista. Aseet ovat vain yhtä tarkoitusta varten, eikä niitä pitäisi antaa muiden kuin poliisi- ja sotilasviranomaisten käteen. (Poliisin ajattelemattomuus tosin herättää epäilyn, onko aseita syytä antaa poliiseillekaan.) Tässä maassa myönnetään vuosittain peräti 70 000 ampuma-aselupaa eli 14 000 enemmän kuin syntyy vauvoja. Maassamme on noin 1,6 miljoonaa luvallista siviiliasetta, ja luvattomien aseiden määrää ei tiedä kukaan. Suomalaiset ovat näin ollen maailman kolmanneksi aseistautunein kansa, ja edellä on erään arabimaan lisäksi vain Yhdysvallat kansallisine kivääriyhdistyksineen.

Suomen hallitus ei todennäköisesti tee asialle mitään vaan oikeusministeri Tuija Braxin tavoin joko jahkailee – tai vastustaa tiukennusta äänestäen loppupeleissä tyhjää, kuten Anne Holmlund. Holmlundin toiminta on ollut kyllä niin tahditonta ja ristiriitaista, että hänelle olisi tehnyt hyvää erota tehtävästään. Aivan kuten myös virkaansa ”etätyönä” hoitavan Suvi Lindénin jatkaminen toimessaan osoittaa, Suomessa ei voida irtisanoa ketään naisministeriä, vaikka feministien annettiinkin painostaa Ilkka Kanerva irti ministerinvirasta pelkkien mitättömien tekstiviestien takia. Koska hallituksen toiminta on ollut holtitonta, esitän että uusi ampuma-aselaki säädettäisiin seuraavanlaiseksi:

1) Oikeus ampuma-aseiden hallussapitoon pitäisi myöntää vain armeijalle ja poliisille sekä valvotuille järjestöille.

2) Siviilit saisivat käyttää ampuma-aseita metsästykseen ja urheiluammuntaan, mutta aseet pitäisi säilyttää metsästyseurojen ja ampumaseurojen vartioiduissa tiloissa, ja niiden käyttöä pitäisi valvoa.

3) Laittomien aseiden ongelman ratkaisemiseksi olisi aseiden yksityinen hallussapito kriminalisoitava ja sanktioitava ankarasti, toisin sanoen aseiden hallussapidosta pitäisi tehdä yhtä ankarasti rangaistava teko kuin huumausainerikoksista.

Ongelma on, että viranomaisvalta suhtautuu lupa-asioihin kieroutuneesti. Sen mukaan luvan myöntämistä pidetään pääsääntönä, ja lupa myönnetään, jos minimiedellytykset täyttyvät. Kieltäminen puolestaan on poikkeus. Ampuma-aselupaa hakeva ei ole kuitenkaan anomassa mitään kalastus- tai onnenongintalupaa, vaikka sisäministeriön ”arpajais- ja asehallintoyksikössä” (mikä termi!) ajatellaankin näköjään sillä tavoin. Ampuma-aserikoksissa on kyse niin vakavista asioista, että kieltämisen pitäisi olla pääsääntö ja myöntämisen poikkeus. Uusi ampuma-aselaki voisi hyvinkin kieltää kaikkien käsiaseiden hallussapidon, sillä EU:n direktiivi asettaa rajoituksille vain vähimmäistason.


Syyspäiväntasaus kääntää maailmaa

Tänään oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Sen olisi suonut päättyvän onnellisemmin. Nyt elämme tunnetilassa, jonka vallitessa ei uskalla kohta ulos lähteä.

Iltapäivälehdille riittää taas kirjoitettavaa seuraaviksi viikoiksi – samoin tutkijoille riittää märehdittävää muutamiksi vuosiksi, vaikka asioiden ratkaisemiseen olisi valmis ja toteuttamiskelpoinen malli. Huolestuttavaa on, että selkeän ja yksinkertaisen aseistariisunnan sijasta viranomaisvalta alkaa todennäköisesti vain kaventaa sananvapautta ja yksilönsuojaa, kuten Tuija Braxin ehdottama henkilötietojen urkintalaki antaa aiheen olettaa.

Samasta asiasta kertoo poliisin lausunto, jonka mukaan ”poliisi tarkkailee nyt periaatteessa ihan kaikkea netissä”. Tapahtunutta yritetään siis mitä todennäköisimmin käyttää verukkeena mielipiteen- ja ilmaisunvapauden kuohimiseen aivan niin kuin Sdp:n kiireinen halu ”nettipoliisin” perustamiseen osoittaa. Ihan kaikkea ei sentään kannattaisi myöskään tarkkailla, koska silloin resursseistakin lähes 100 prosenttia menee hukkaan.

Huomasitte kai, että Al-Jazeera otti taaskin kaiken irti Suomen ampumatapauksesta ja teki asiasta näkyvämmän uutisen kuin BBC ja CNN. Näin se ikään kuin todistelee, etteivät terrori ja katuväkivalta olekaan vain muslimimaiden ongelmia. Kuka olisi tarpeeksi rohkea epäilläkseen, onko kouluterrorin väkivaltamallit omaksuttu arabiterroristeilta?

Hedelmöityshoitolaki on susi

Eduskunta meni hyväksymään hedelmöityshoitolain muodossa, joka sallii keinohedelmöityksen myös yksinäisille naisille ja naispareille. Tulos syntyi äänin 105–83. Tämä on laki, jota en alkuunkaan kannata. En kannattanut myöskään aivo-oikeuden myöntämistä homopareille vuonna 2001, koska se merkitsi meidän homoseksuaalien alistamista avioliittoinstituutiolle ja valtion interventiota yksityisten ihmisten suhteisiin. Rakkaudesta tehdään kokonaan muita asioita kuin mennään naimisiin. Avioliitto solmitaankin yleensä vain taloudellisista tai hallinnollisista syistä. Taloudelliset kysymykset pitäisi kuitenkin järjestellä muulla tavoin kuin yrittämällä naamioida niitä sinänsä keinotekoisiin sitoumuksiin. Minun mielestäni olisi ollut hyvä, mikäli avioliittoinstituutio olisi lopetettu kokonaan. Vain poikkeuksellisen älykkäät ihmiset ymmärsivät tuolloin ajatukseni logiikan, ja harvat ymmärtävät sitä vieläkään.

Entä sitten hedelmöityshoitolaki? Isättömien lasten tuottaminen on mielestäni ongelma niin lapsille, aikuisille kuin yhteiskunnallekin. Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen osoitti väitöskirjassaan vuonna 2001, että isättä kasvanut poika syyllistyy aikuisena kahdeksan kertaa todennäköisemmin vankeusrangaistuksen tuottavaan väkivallantekoon kuin poikalapsi, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja vankeuteen ajautuvan naisen merkittävin käyttäytymistä selittävä tekijä on lapsuudesta puuttuva isä. Tutkimuksessa on seurattu 11 000 henkilöä 32 ensimmäisen ikävuoden ajalta.

On tietenkin kyseenalaista, miten hyvin rikollisuuteen ajautuminen sopii elämän kurjuuden tai hyvinvoinnin mittariksi, mutta yhden kriteerin se joka tapauksessa tarjoaa. Se, että yksinhuoltajaperheiden lapset ja nuoret eivät ole olleet elämässään täysin hunningolla, ei riitä perusteeksi sille, miksi yhteiskunnan pitäisi kannustaa isättömien lasten tuottamiseen. Lasten oikeus isään ja isän oikeus lapseen on tärkeämpi asia kuin naisten oma itsekkyys. Tässä mielessä asetun suoraselkäisenä homomiehenä selvästi miesten puolelle yhteiskunnan matriarkaalista vallankäyttöä vastaan.


Isyyden kieltäjät

Mistä hedelmöityshoitolain säätämisessä oikeastaan oli kyse? Homot ja lesbothan ovat voineet hankkia lapsia, jos ovat halunneet joko Muumi-mukimenetelmällä, keinohedelmöityksellä tai luonnollista tietä. Tiedän näin myös tapahtuneen. Oikeus on silloin määrännyt isälle hänen oikeutensa ja velvollisuutensa. On tietysti kornia, jos elämän täytyy alkaa tuolla tavalla käräjäsalin kautta, mutta kyseinen menettely on varmistanut, että lapselle on sentään tunnustettu isä. Sen sijaan uuden lain mukaan keinohedelmöitys tulee mahdolliseksi niin, ettei lapselle tarvitse tunnustaa isää. Naiset voivat siis hankkia isättömiä lapsia.

Keskeinen kysymys kuuluu, millä oikeudella kukaan henkilö tai mikään taho saisi kieltää lapselta hänen isänsä. Uuden lain puolustajat ovat vedonneet käsitykseensä, jonka mukaan tärkeintä on, että lapsella on ylipäänsä ”rakastavat vanhemmat”. Mutta miksi kutsua ”rakastaviksi” sellaisia ihmisiä, jotka haluavat ensi töikseen kieltää lapselta hänen isänsä ja lyödä poikki hänen isäsuhteensa? Sellaiseen väkivaltaan ei olisi pitänyt antaa lupaa. Tämän lain hyväksyminen on merkki tavasta, jolla naisten korkokenkä polkee miesten kulkusia.


Miehiä ja lapsia esineellistävä feminismi

Uusi hedelmöityshoitolaki on esimerkki naisliikkeen ja feministisen ajattelutavan aikaansaannoksista yhteiskunnassamme. Se on seuraus naisten jatkuvasta oman edun tavoittelusta, pyyteellisyydestä ja siitä heidän usein esittämästään ajatuksesta, että ”en voi olla nainen, jos minulla ei ole lasta”. Naisten ahneudella pitäisi olla rajat. Uuden lain myötä naiset voivat käyttää miehiä pelkkinä spermakoneina, mikä loukkaa varsinkin heteromiesten oikeuksia. Jo nyt naiset saalistavat miehiä käyttääkseen heitä hyväkseen ja teettämällä heillä lapsia. Esimerkin kyseisen politiikan mainostuksesta tarjoaa naistenlehdeksi muuttuneen Ilta-Sanomien juttu, jossa feministitoimittaja kehuu ”itsellisen naisen” päätöstä pitää ravintolaillan päätteeksi tekemänsä lapsi, ikään kuin toisena vaihtoehtona olisi ollut heittää hänet pois kuin jokin kertakäyttöesine.

Huomion arvoista on, että syylliseksi yksinhuoltajuuteen lavastettiin jälleen lapsen isä, vaikka miehet pakkaavat kamppeensa perheissä useimmiten siksi, etteivät he kestä naisten jatkuvia vaatimuksia. Todellinen syy siihen, miksi miehet toisinaan pakotetaan hylkäämään lapsensa, onkin naisen käyttäytymisessä. Syy saattaa olla myös naisen ja miehen yleisessä yhteensopimattomuudessa ja naisten pyrkimyksissä kiistää miehen johtajanrooli perheissä. Mikäli taas naiset suostuvat jatkamaan seurustelusuhteitaan pitempään, he riuhtaisevat itsensä mahdollisimman pian suhteesta irti ja pitävät lapset itse (elleivät he onnistu repimään lapsiaan kappaleiksi erodraamoissaan).

Minusta on väärin, että silloinkin, kun feministit pyrkivät esiintymään tieteiden piirissä, he kohtelevat miehiä kirjoituksissaan ikään kuin miehet olisivat perheissään vierailevia juoppoja, väkivaltaisia ja moraalittomia hylkiöitä. Kuinkahan kauan nuo moraaliset, ryhdikkäät ja vastuulliset heteromiehet jaksavat sietää feministien harjoittamaa herjanheittoa ja väkivaltaa? Sydänjuuriaan myöten heillä on ollut syytä loukkaantua jo nyt.


Sanat suomeksi

Tasapainoisimmat nuoret varttuvat perheissä, joissa on sekä isä että äiti. Sen tiedän omasta kokemuksestani, aivan niin kuin useimmat muutkin. Eduskunnan säätämä uusi laki antaa huonon esimerkin tavasta, jolla lapsiin suhtaudutaan kuten esineisiin ja miehiä kohdellaan kuin käyttötavaraa. Sellaiseen Setaan, joka kyseistä lakia ajoi, en halua kuulua, enkä ole kuulunutkaan lähes kymmeneen vuoteen. Entä mitä merkitsee hallintokieleen pesiytynyt poliittisesti korrekti ilmaus ”itsellinen nainen”? Suomen kielelle käännettynä itsellinen nainen = huoraäiti.

Mikä puolestaan on vuokrakohtu? Eikö riitä, että vuokralla asuminen on yhteiskunnallinen ongelma väestön paisumisen vuoksi? Pitääkö elämän alkaakin vuokratussa kohdussa?