Vihervasemmiston pakko-oireista

Kun psykiatrian erikoislääkäri Seppo Mäkinen kirjoitti viime syksynä Suomenmaa-lehteen mielipidekirjoituksen, jossa hän kyseenalaisti pääministeri Sanna Marinin toimintakyvyn hänen pakko-oireisiinsa viitaten, jutusta nousi kohu, ja kirjoitusta sensuroitiin ajan tavan mukaisesti nopsaan.

Kepulaisen lehden julkaisema kirjoitus oli kosto tavasta, jolla Marin oli läksyttänyt keskustalaisia vastuuministereitä, Annika Saarikkoa ja Antti Kurvista. Mutta juttuun sisältyi myös totuuden jyvä.

Marin oli avautunut pakko-oireistaan, kuten yöllisestä siivoamisvimmastaan ja pururadoilla pinkomisestaan Maria Veitolan juontamassa Yökylässä-ohjelmassa, ja asiasta kirjoitti muiden muassa Kotiliesi. Iltalehden mukaan Marin harjaa hampaansakin peräjälkeen kahteen kertaan.

Kaikki nämä jutut eivät olleet laaditut vain Sanna Marinin bilesikailujen peite- tai selittelyuutisiksi.

Pakko-oireita sanotaan psykologian kielellä neurooseiksi tai kompulsioiksi. Sigmund Freud katsoi niiden johtuvan lähinnä seksuaalisuuden tukahduttamisesta ja yllykkeiden torjumisesta, ja hän piti ongelmaa nimenomaan naisten ominaisuutena. 

Freudilla oli aikoinaan vaikeuksia saada näkemyksiään hyväksytyiksi, sillä hänen tulkintojaan naisten hysteriakohtauksista pidettiin epäsoveliaina, ja ne herättivät vastustusta sekä kollegoissa että maallikoissa. Nykyään hänen linjoillaan näyttävät olevan iltapäivälehtien toimittajatkin, joiden mukaan ”[s]iivoaminen on monen naisen tapa purkaa esimerkiksi stressiä”. Vihaista imurointia siis.

Pakko-oireet voivat olla kantajilleen tuskallisia, mutta vaarattomia ne ovat sivullisille ainakin siihen asti, kunnes ne alkavat haitata läheisten ihmisten tai koko yhteiskunnan elämää.

Psykiatri Mäkinen kiinnitti tarkan silmänsä Marinin nopeisiin takinkääntöihin, pakonomaiseen käskyttelyyn, valtion velanottoon ja siivousvimman kääntämiseen hyveeksi. Niitä voidaan pitää defension muotoina.

Neurootikkojen hoitaessa taloutta käy helposti samoin kuin pelinhimon koukkuun jääneille. Velanottoa jatketaan poliitikkojen pakkomielteiden vuoksi samaan tapaan kuin Putin jatkaa hullua sotaansa omien kompulsioidensa vuoksi.

Pakko-oireiset voivat siis olla vaarallisia politiikassa.

Korostan, että näkemykseni eivät ole henkilökohtaista kritiikkiä ketään vastaan, vaan motiivini ovat  sosiaalipsykologina ja filosofina samoja kuin psykiatri Mäkisen. Pakko-oireisia olisi suojeltava myös heiltä itseltään.

Jynssäämisen ja muiden pakkotoimintojen taustalla vaikuttaa usein jokin elämänvale. Myös politiikassa esiintyy ohjelmallisia pakkomielteitä.

Yksi niistä on jatkuva ja järjenvastainen pyrkimys ilmastosopimuksiakin ripeämpään hiilineutraaliuden saavuttamiseen. Toinen on väittämä maahanmuuton välttämättömyydestä sekä kaiken sellaisen argumentaation pois sulkeminen, joka ei ole monikulttuuri-ideologian mukaista.

Nämä kompulsiot ovat käyneet selvästi esille varsinkin vihreiden poliitikkojen kokonaisilmaisusta. 

Esimerkiksi Maria Ohisalon esiintymisissä on huomattavaa ristiriitaisuutta. Puhe värisee valheesta, kun edessä on tosiasia, ettei vihreää vallankumousta ja vastuullista taloutta voida saavuttaa yhtä aikaa. Ääni ei vastaa kuvaa, ja kaikesta paistaa päälle tietämättömyys, epävarmuus ja epäuskoisuus.

Ministerin kenkiin päätynyt nuorisopoliitikko Emma Kari puhuu hallituksen aikaansaamista ympäristönormien kiristyksistä kaikille ihmisille kuin lapsille ja vaikuttaa lapselta itsekin. Takaa kajastelee, ettei hän usko näkemyksiinsä edes itse. Kalliiksi käy Emma Kari häntä äänestäneille köyhille.

Neurooseihin ja kompulsioihin liittyy myös vahvistusharha, jonka mukaisesti ihminen olettaa jotakin, mikä ei ole totta, ja hakee tukea vääristyneille käsityksilleen.

Hallitus on kognitiivisessa tunnelissa siksi, että vasemmiston yleisen suhtautumistavan mukaisesti se noudattaa mieluummin ideologiaa kuin todellisuutta. Hallitus lukee maaston sijasta karttaa, ja kartta näyttää erilaiselta kuin maasto.

Oli tuhoisaa päästää valtaan taitamaton vihervasemmistolainen hallitus monen kriisin keskelle. Vastuussa siitä on Kepu, sillä eduskunnassa on oikeistoenemmistö.

Hyvää tilanteessa on, että toinen toisensa perään toistuneet kriisit ovat pakottaneet hallituksen pidättäytymään suurimmista omista hulluuksistaan ja ohjelmansa läpiviemisestä, kun aikaa on kulunut pelkkään reagoimiseen.

Olemme saaneet retrospektiivisen näytteen reaalisosialismista, jossa kaikki kiva on kielletty: yksityisautoilu pannassa, liikkumisrajoitukset voimassa, ravintolat kiinni, ihmisillä anonymiteetin varmistavat kasvomaskit, tapaamisoikeuksia rajoitetaan, ja pian on pulaa elintarvikkeistakin.

Energian hinta on katossa, ja huoneistojen lämpötilaa alennetaan. Inflaatio vie rahan arvon, ja velkojen korot kaatavat sekä kansalaiset että valtiot. Poliittisten liiderien pakkomielteiden vuoksi on pian taas Euroopassa täysi rähinä päällä.

Vasemmistolainenkin saa nyt ajatella filosofisesti

Yleisradion uutissivut julkaisivat eilen Slavoj Žižekin hiljattain suomennettua kirjaa Uusi luokkataistelu – Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt mainostavan jutun, jonka on kirjoittanut Jakke Holvas.

Jutussa referoidaan Žižekin esittämiä ajatuksia muun muassa niin, että ”Žižek haukkuu tekopyhiksi ne, jotka vaativat avoimia rajoja. He esiintyvät turmeltuneen maailman kauniina sieluina, vaikka salaa tietävät, että rajojen avonaisuus johtaisi Euroopassa välittömästi populistiseen kapinaan.” – Mielenkiintoinen ajatus vakaumuksellisen vasemmistolaisen suusta.

Kirjoittaja jatkaa: ”Žižekin mukaan yksi hylättävä tabu on käsitys, että oman elämäntapamme puolustaminen on itsessään rasistista. Toinen tabu on se, että kaikenlainen islamin kritisoiminen on kiellettyä, koska se on muka länsimaisen islamofobian ilmentymä. [...] Žižek heittää vastuuta myös pakolaisille itselleen, jos he unelmoivat paremmasta elämästä muualla. Heidän täytyy oppia sensuroimaan unelmansa. Heidän pitää keskittyä todellisuuden muuttamiseen. Se on pakolaisten kova oppi.”

Kaikki tämä pitääkin paikkaansa. Koska Žižek ymmärtää jotakin myös psykoanalyyttisesta teoriasta ja jatkaa siten Frankfurtin koulukunnan filosofien tapaa tulkita yhteiskuntaa, hänen on älyllisen rehellisyyden nimissä täytynyt tunnustaa Euroopan unionin harjoittaman löysän pakolaispolitiikan valheellisuus, kaksinaismoralistisuus ja mädännäisyys: sen jatkuvassa syyllistämisessä piehtaroiva tekopyhyys.

Huvittavaa on, että kun itse olen sanonut nämä samat asiat kirjoissani ja blogeissani, Yleisradio ei ole tehnyt aiheesta suuria otsikoita, joiden mukaan filosofilta satelee nyt ”käytännön neuvoja pakolaiskriisin ratkaisuun”. Sen sijaan Yle on muiden medioiden tavoin pyrkinyt olemaan asiasta hipi hiljaa, jotta ei paljastuisi, että tässä maassa on muitakin akateemisesti kvalifioituneita henkilöitä kuin yliopistojen tiedekuntiin köytettyjä vihervasemmistolaisia – tai sitten tuo heidän haastajakseen ilmoittautunut Jussi Halla-aho.

No, kaikki varmaan minut jo tuntevatkin. Mutta kuka on Slavoj Žižek? – Hän on vuonna 1949 syntynyt nykyfilosofi, josta kirjoitin vuonna 2013 tässä. Häntä on kutsuttu myös ”filosofian rocktähdeksi”, mikä ilmentää poliittisen vihervasemmiston taipumusta luoda kritiikitön fani-ilmiö lähes minkä tahansa sellaisen henkilön ympärille, jonka mielipiteet vastaavat heidän omaa poliittista agendaansa. Vastaavanlaisesta henkilökultin rakentamisesta kertoo myös vasemmistolaisten tapa julistaa marxilaista teoriaa tekohengittävä Thomas Piketty ”taloustieteen rocktähdeksi” (aiheesta tässä).

Vasemmiston harjoittama henkilöpalvonta ei häiritse minua sinänsä, mutta se kertoo juuri sellaisesta epä-älyllisyydestä ja auktoriteettiuskoisuudesta, jotka ovat olleet heidän ylistystensä kohteena oleville intellektuelleille itselleen täysin vieraita asenteita. Myös Žižekiä referoiva kirjoitus floppasi nopeasti.

Kuulkaapa tätä: ”Pakolaiskriisin syy on globaali kapitalismi” ja ”pakolaiset tulevat maista, joissa valtiovalta on tuhoutunut tai toimintakyvytön. Niitä ovat Syyria, Libanon, Irak, Somalia ja Eritrea.” Holvaksen kirjoituksen mukaan ”Žižek pohtii myös Haitia ja Meksikoa, jossa globaalit markkinat riistävät paikallistalouksien omavaraisuuden. Pahin esimerkki on läntisen Euroopan kokoinen Kongon demokraattinen tasavalta, maa, jossa poliittisen väkivallan uhreja on miljoonia.”

Kerronpa teille totuuden: pakolaisuuden syy sen enempää Syyriassa kuin Somaliassakaan ei ole ”globaali kapitalismi” vaan reaalisosialismi! Tiedättekö, että valtaa Syyriassa pitää al-Assadia tukeva arabisosialistinen Baath-puolue, joka sitä paitsi on Saddam Husseinia Irakissa tukeneen puolueen veljespuolue?

Entä tiedättekö, miksi Somaliasta on valunut eri puolille maailmaa lakkaamaton pakolaisten virta? – Siksi, että Somalia oli sosialistinen vuodesta 1969 vuoteen 1991, jona aikana Neuvostoliitto ”tuki” Somaliaa voimakkaasti. Maassa riitelevät edelleen sosialismin rippeet, islam ja luonnonuskonnot sekä erilaiset rikollisryhmät niin, ettei maahan ole saatu väliaikaishallintoa kummempaa hallitusta. Vastaavanlainen on tilanne myös monessa muussa Afrikan valtiossa, joita ovat runnelleet kaksi Paratiisin kokoon keittämisessä tarvittavaa ainesosaa: islam ja sosialismi.

Sen sijaan paras tilanne vallitsee niin talouden kuin ihmisoikeuksienkin osalta niissä kehitysmaissa, joissa länsimaisen siirtomaaimperialismin vaikutus on ollut voimakkainta ja pitkäaikaisinta, kuten Egyptissä ja Etelä-Afrikassa, jotka ovat maanosan kehittyneimpiä valtioita. Kunnia edistyksellisyydestä kuuluu siis riistoimperalismia harjoittaneelle sodanhimoiselle Lännelle, joka on opettanut ja juurruttanut niihin demokratian ja valistuksen ihanteet sekä saanut vapaan markkinatalouden toimimaan niin, että maat ovat päässeet hyötymään globaalista kansainvälisestä kaupasta.

Žižekin valikoiva muisti näyttää unohtavan kapitalismin kauhuista kärsineiden Väli-Amerikan banaanitasavaltojen joukosta työläisten viimeisen paratiisin, Kuuban, kokonaan.

Suuri osa Žižekin kirjasta on pelkkää palturia ja poliittista propagandaa, joten ei ole ihme, miksi se uppoaa punavihreästä kuplasta asioita tarkastelevien tajuntaan, joka aina kaipaa murenevalle uskolleen vahvistusta. 

Mutta myönteistä on, että Žižekin kautta vihervasemmistolaiset saavat tilaisuuden ajatella myös kriittisesti ja vaihtaa näkökulmaa todellisen tieteellisen filosofian mukaiselle kannalle.

Žižek ei ole parhaimmillaan analysoidessaan taloutta ja maailmanpolitiikkaa, mutta hänen tavassaan tulkita ihmisten mieltä ja kollektiivista psyykeä psykoanalyyttisesti on järkeä. Hän arvostelee eettistä ja elämäntavallista universalismia, jonka tuloksena kaikki ihmiset ja elämäntavat nähdään yleismaailmallisesti yhteisinä: samanlaisina, vertailukelpoisina ja keskenään viestittävinä. Sen sijaan Žižek suosittaa etäisyyden pitoa ja ”vieraantuneisuutta”, jolla tosin ei ole tekemistä marxilaisen vieraantumisteorian kanssa vaan joka juontaa juurensa psykoterapioista tunnetusta etäisyyden pidosta.

Näkemys tulee hyvin lähelle sitä jo aiemmin esittämääni ajatuskulkua, jonka mukaan monikulttuurisuuden takominen johtaa monokulttuuriin, kun konfliktien ratkaisemiseksi syntynyt sopeutumisen ja yhdenmukaistamisen paine vaatii sahaamaan erilaisista kulttuureista särmät pois. Niinpä olisi parempi, että maailma pidettäisiin monikulttuurisena säilyttämällä kansallisvaltioiden omaleimaisuus eikä kaikkia maailman maita koetettaisi tehdä väkipakolla ”monikulttuurisiksi” eli harmaana massana velloviksi samanlaisuuden keitoksiksi, kuten nyt.

On toki hyvä, jos vihervasemmisto pystyy oppimaan tämän läksyn Žižekin lausumana, kun kerran oma positioni ja persoonani ovat muodostaneet liian vahvan esteen kyseisen viestin vastaanottamiselle. Yhdyn siis iloon ja voin lyödä vähän rumpuakin sen mukavan asian merkiksi, että asiani menee läpi Žižekin kautta: kun sen sanoo vihervasemmistolle sopiva ja nuorison fanittama 68-vuotias filosofian rocktähti.

Kun Žižek väittää, että pakolaisten ”sisäiseen maailmaan” ei tarvitse tutustua ja että on oikeutettua ottaa etäisyyttä muihin, toivon tämän tarkoittavan, että etäisyyden pito taattaisiin jo makrotasolla: valtioiden välisillä rajoilla. Muutoin myös konfliktit siirtyvät keskelle kansalaisyhteiskuntia, ja edessä on mikrotason haaste, jonka mukaisesti joudumme joko sietämään tai pakenemaan erilaisia elämänkäytäntöjä arkipäivän todellisuudessamme.

Žižekin ajattelussa piilee idealismin vaara, jonka mukaisesti hän pitää etäisyyden ylläpitoa mahdollisena myös mikrotason arkielämässä tunnustamatta, että sillä on suuria sosiaalipoliittisia seurauksia. Mikäli kulttuurien välillä halutaan säilyttää tietty omaleimaisuuden takaava etäisyys, se olisi parasta taata kansallisvaltioiden välisellä rajavalvonnalla, sillä muutoin tuo Žižekin kaipaama henkisen hajuraon ylläpito muuttuu slummien, ghettojen ja no-go-vyöhykkeiden rakenteluksi kansalaisyhteiskunnassa.

Tämä johtuu siitä, että ihmisillä ei ole välttämättä valmiuksia erilaisuuden ja erilaisten arvomaailmojen kohtaamiseen ja käsittelyyn. Siksi olisi väärin yliarvioida Euroopan kansakuntien suvaitsevuus ja kärsivällisyys sekä kehitysmaalaisten sopeutumishalukkuus meidän oloihimme.

Omasta mielestäni EU:n maahanmuuttopolitiikka ja monikulttuurisuuden rakentelu ovat olleet suurta idealistista puppua, jollaisella on aina ollut historian kuluessa dramaattiset seuraukset. Enkä tarkoita nyt vain saksalaisten natsien vastaiskua idästä vyöryvää raakuutta ja lännestä tulvivaa pinnallisuutta vastaan. Sen sijaan tarkoitan esimerkiksi nykyajan Yhdysvaltoja, jossa suuret teollisuuskaupungit alkavat olla Detroitin tapaan raunioina jo pelkän slummiutumisen tuloksena.

Entä mitä merkitystä tällä kaikella oikeastaan on? Eipä juuri muuta kuin se, että näin on jälleen vahvistettu tosiasia, jonka mukaan itsenäisten kansallisvaltioiden olemassaolo ja itsemääräämisoikeus takaavat myös erilaisten kansakuntien henkisen hyvinvoinnin.

Tämän seikan pitäisi olla jokaiselle nykyihmiselle itsestään selvää, mutta monikulttuurisen propagandatyön vuoksi näin ei ole, vaan varsinkin yliopistonuoriso on monin tavoin harhaan johdettua, eikä suurin osa heistä tunne edes kansallisvaltioiden filosofiseen perusteluun liittyvän ajattelun alkeita.

Žižekin kannanotot, jotka koskevat löperön maahanmuuttopolitiikan naiiviutta, ovat ymmärrettävissä hänen henkilökohtaisen taustansa valossa. Slovenialaisena hän on joutunut näkemään, kärsimään ja todistamaan Balkanin maihin vyöryneen maahanmuuton kielteiset seuraukset ja kaiken sen tuhoisuuden, jonka tuloksena hän nyt pitää myös ”populismin” nousua.

En voi muuta kuin toistaa ”populismia” koskevan tärkeän tarkennukseni: ”populismin” mukana ei nouse suinkaan Žižekin kaltaisten tilanteesta hyötyjien ja maineensa parantelijoiden kannatus, vaan ”populismin” mukana puhuvat kansanvalta ja arkitodellisuudessa elävien kansalaisten järki.

Löydä some-persoonasi

Sosiaalisen median suosituimpia mielipidefoorumeja ovat erilaiset blogit ja Facebook. Minulle on tullut joskus kyselyjä ja tökkäyksiä sen johdosta, että en ole reagoinut Facebook-profiilini kaveripyyntöihin (kiitos niistä!) enkä ole muutenkaan toiminut Facebookissa aktiivisesti.

Tämä johtuu Facebookin lohduttomasta tilasta. Aiemmin naamakirjassa saattoi pitää toisilleen näkyvissä olevia kavereita. Heistä ei ollut vielä muodostunut joukkueita, eivätkä he alkaneet riitelemään keskenään. Takavuosina myös tykkäysnapilla osoitettiin ahkerasti sympatiaa. Nykyään Facebookissa tummuu läski (ainakin vertauskuvallisesti), eikä Facebook olekaan enää mikään Pacebook vaan Racebook tai Hatebook, jossa kerätään nuijamiesten laumoja toinen toisensa vastaisiin rökityksiin.

Muutamat nuoret miehet perustivat Facebookin yliopistonsa sisäiseen viestintään, jotta toisistaan vieraantuneet opiskelijat voisivat paremmin löytää toisensa. Se luotiin yksilöiden ja pienryhmätason kohtaamista varten. Henkilökohtaiseen mikrotason kanssakäymiseen laadittu foorumi ei kuitenkaan sovi sellaiseen makrotason poliittisia asioita koskevaan argumentaatioon, johon sitä nykyään käytetään, kun erilaiset intressiryhmät käyvät siellä kiivasta mielipidesotaa.

Tietokonealan slangia käyttääkseni ”palvelu” tai ”portaali” ei ”tue” poliittisen argumentaation esittämistä. Yhtä huono siihen on yhden lauseen totuuksia levittävä Twitter, sillä politiikassa ei ole yhden lauseen totuuksia.

Yksi selitys Facebookissa myrskyävään informaatiosotaan on se, että siellä kohtaavat eritaustaiset ihmiset valikoitumattomasti. En tarkoita nyt ensisijaisesti etnistä taustaa vaan älykkyyttä. Facebook tuo yhteen ihmiset, joilla ei ole kognitiivisia edellytyksiä ymmärtää toistensa ajatusmaailmaa eikä myöskään yhteisiä kokemuksia. Tutkimuksissa on osoitettu, että ihmiset, joiden älykkyysosamäärä poikkeaa toisistaan enemmän kuin 15 pisteen verran, puhuvat toistensa ohi. Myös se todellisuus ja kokemusmaailma, jossa eletään, on hyvin erilainen.

Facebookissa nämä kuitenkin yhdistyvät vulgaaristi, ja seurauksena on mehukkaita mutta vähähedelmäisiä riitoja, joista jää käteen sama kuin käsiin hajonneesta talkkunapussista. Tykkääminen on toki helppoa, mutta heti kun siirrytään tietopuolista ymmärrystä koskeviin kysymyksiin, harmonian havina katkeaa kuin kanan lento. Siksi oikea pelimies ei käytä Facebookia. Koska itse liikun Internetissä kuin pelimies Las Vegasissa, haluan myös perustella näkemykseni huolellisesti enkä käytä lainkaan noita sähkösanomatyyppiseen viestintään perustettuja laareja. Sen sijaan argumentoin asiani blogikirjoituksissani, kuten nyt esimerkiksi tässä.

Persoonallisuus verkkokannanottojen selittäjänä

Filosofina ja sosiaalipsykologina olen perehtynyt persoonallisuustesteihin. Persoonallisuuden testaaminen perustuu typologoihin ja olemusajatteluun, jota voidaan aina arvostella leimaavuudesta. Mutta persoonallisuuden käsite on omalla tavallaan informatiivinen, eikä tietoa ihmisten henkisistä ominaisuuksista voida kovin hyvin saavuttaa ilman noita epäilyttäviltä vaikuttavia testejä.

Seilattuani sosiaalisessa mediassa koko sen olemassaolon ajan olen vakuuttunut siitä, että some-riitojen syynä ovat useasti ihmisten persoonallisuudessa vallitsevat erot. Ulkonäköön, ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja älykkyyteen liittyvät objektiiviset eromme ovat vähemmän vaikuttavia verrattuina niihin eroihin, joita luonnetypologisesti määriteltävissä olevat persoonallisuuden erot tuottavat mielipiteiden muodostukseemme. Tietenkin myös yllä luetellut ulkoiset tai henkiset piirteet kuuluvat persoonaan, mutta persoona on myös sinänsä oma tutkimuskohteensa, jonka testi paljastaa tai jopa luo. Persoonallisuudella voidaan tarkoittaa ihmisen luonteen osaksi jäykistyneitä tai kaavoittuneita reagoimis- ja toimintamuotoja.

Eräs paljon käytetty persoonallisuustesti on Katherine Briggsin ja Isabel Myersin kehittämä tyyppi-indikaattori, joka kuvaa persoonallisuutta neljän ulottuvuuden (asenne ympäristöön, tapa hankia tietoa, päätöksenteon peruste ja elämäntyyli) mukaan. Se nojaa osittain myös psykoanalyytikko Carl Gustav Jungin teorioissaan määrittelemiin kahdeksaan kognitiiviseen toimintoon. Tämän mukaan ihmiset ovat joko introverttejä (I) tai ekstroverttejä (E), joko tosiasiallisia (S) tai intuitiivisia (N), joko ajattelevia (T) tai tuntevia (F) ja joko harkitsevia (J) tai spontaaneja (P). Testin erään sovellutuksen voi tehdä kotitehtävänä tästä.

Kyseisen typologian valossa voidaan tutkia myös poliitikkoja ja poliittista mielipiteiden muodostusta. Alexander Stubbin persoonallisuustyyppi alkaisi oletettavasti kirjaimella E, eli hän on ilmeinen ekstrovertti, kun taas Timo Soinin testitulos alkaisi luultavimmin kirjaimella I, eli hän on todennäköinen introvertti. Mikki Hiiri puolestaan on tyypillinen nörtti, ja hänen poikansa ovat Vertti ja Mortti, eli turhan orjallisesti persoonallisuustesteihin ei pidä suhtautua!

Vaikka Briggsin-Myersin testiä vastaan on esitetty ansaittua kritiikkiä (aivan niin kuin persoonallisuuden ja luonteen käsitettä kohtaan yleensäkin), joitakin tiedon jyviä sen kautta erottuu. Vastatessani testissä rehellisesti saan itse tulokseksi ENTJ, ja vastatessani vielä rehellisemmin (eli jyrkemmin painotuksin) saan tuloksen INTJ. Samoja tuloksia saavat melkein kaikki kaverinikin, joten ei ihme, että olemme kavereita.

Verkkokeskustelujen taso riippuu persoonallisuustyypeistä

Miten tämä liittyy sosiaaliseen mediaan? Siten, että se osoittaa verkossa vellovia mielipiteitä koskevat argumentit ennalta arvattaviksi ja riippuviksi ihmisten persoonallisuustyypeistä. Esimerkiksi Uuden Suomen puheenvuoropalstalla esitettävät kannanotot ovat suoraan luettavissa kirjoittajien ilmeisistä persoonallisuustyypeistä. Vastaavasti heidän persoonallisuustyyppinsä ovat pääteltävissä heidän poliittisista kannanotoistaan. Niistä muodostuu kokonaisia ajatusklustereita.

Rintamalinjojen kesken vallitsevia eroja ei voida selittää esimerkiksi asuinpaikkaan tai sukupuoleen liittyvillä muuttujilla, sillä mielipidelinnakkeet ovat muodostuneet tiettyjen elämää tärkeämmiksi koettujen teemojen ympärille täysin näistä ominaisuuksista riippumatta. Tällaisia jyrkkiä mielipide-eroja tuottavia teemoja ovat muiden muassa maahanmuutto, islam, kristinusko, perussuomalaisuus, feminismi, monikulttuurisuus, Nato ja Venäjä. Luetteloon voitaisiin lisätä vielä karhu, susi, kossu, ilves, hyvä taide, sosiaaliturva, protestanttinen työetiikka ja suomalaiset saunatavat.

Pidettyäni Uudessa Suomessa blogia kuuden vuoden ajan arvaan melkein jokaisen Uuden Suomen keskustelupalstalla esitettävän mielipiteen ennakolta tuntien esittäjän persoonallisuustyypin. Persoonallisuustyypin kanssa kilpailee tärkeimmän selitystekijän paikasta vain jäsenyys jossakin intressiryhmässä (kuten Sdp:ssä, Demlassa, Vihreissä tai Vastarintaliikkeessä), mutta tällöin jonkin intressiryhmän jäseneksi päätyminen voidaan selittää persoonallisuustyypillä eikä persoonallisuustyyppiä poliittisella kannalla. Persoonallisuustyyppi voi nimittäin ohjata etsimään ongelmien ratkaisua tietyllä tavoin ja tietyltä taholta ja siten edistää jonkin tietyn intressiryhmän jäseneksi hakeutumista, mutta intressiryhmän jäsenyys ei aiheuta persoonallisuustyyppiä. Tämä on looginen totuus. Sosialistiksi tai porvariksi synnytään myös luonteenlaadun osalta, ei vain johonkin varallisuusluokkaan sijoittumalla.

Kannanotot, joita sosiaalisessa mediassa esitetään, riippuvat hyvin vahvasti siitä, miten esittäjä asennoituu maailmaan: suhtaudutaanko poliittisiin ongelmiin empaattisesti, tunteenomaisesti ja eläytyvästi, kuten tyypilliset ekstrovertit, intuitiiviset, tuntevat ja spontaanit (ENFP) vai analyyttisesti, järkiperäisesti ja suunnitelmallisesti, kuten tyypilliset introvertit, tosiasialliset, ajattelevat ja harkitsevaiset (ISTJ).

Tämän vuoksi jokaisella olisi itsereflektiivisen pohdinnan paikka: ovatko hänen ajamansa tavoitteet todella perusteltuja vai johtuvatko ne vain hänen persoonallisuutensa piirteistä ja sen mukaisista asenteista? Ne puolestaan voivat olla yhtä hyvin oppimisen, ehdollistumisen kuin biologistenkin ominaisuuksien tuloksia ja johtua esimerkiksi gastroenterologisen elimistön toiminnasta, aivan niin kuin psykoanalyytikko Erich Fromm katsoi loisteliaassa teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness (1973). Joku nörtti muuten ideaplagioi tästä unohdetusta klassikkoteoksesta best sellerin kirjoittamalla muka-uuden oman teoksen nimeltä Suoliston salaisuus (2015), jossa hän banalisoi Frommin tutkimuksen idean madaltamalla persoonallisuuspsykologisen analyysin pelkästään aivotutkimukselliselle tasolle ja väittämällä, että suolisto muodostaa ihmiselle ”toiset aivot”. – Oh, my...

Persoonallisuuden arkkityypit sosiaalisessa mediassa

Persoonallisuutta on luonnehdittu psyykkisten ominaisuuksien melko pysyväksi kokonaisuudeksi. Se voi onneksi tai vahingoksi kuitenkin myös muuttua. Arkkityypillä puolestaan tarkoitetaan (usein tiedostamatonta) tajunnan sisältöä tai sellaisen yleismaailmallista mallia. Se on harvoin pelkästään järkiperäisesti käsiteltävä, ja sillä on oma psyykkinen energiansa.

Niinpä en tarkoita, että tunteellinen maailmaan asennoituminen olisi vähemmän arvokasta kuin järkiperäinen, mutta siitä olen varma, että rationaalinen asenne sopii joka tapauksessa poliittisten ongelmien käsittelyyn paremmin kuin tunteellinen. Olen siis samaa mieltä kuin Aristoteles, joka katsoi, että myös tunteiden kannalta hyvää elämää on elämä järjen mukaan.

Jung käytti arkkityypin synonyymeina myös käsitteitä ’vaisto’, ’demoni’ ja ’mana’. Itse sanoisin, että sosiaalisessa mediassa on lähtenyt jälleen lentoon todellinen Wotan, skandinaavisista Eddoista ja Richard Wagnerin oopperasta ”Nibelungin sormus” karannut, toistuvasti esiin nouseva ylijumala, joka tuntee myös nimen Odin ja toimii ”korppien kuninkaana” sekä valmistautuu maailmanlopun taisteluun.

Olen koonnut tähän loppuun lyhyen luettelon sosiaalisessa mediassa esiintyvistä arkkityypeistä alkaen vähiten haitallisista ja päätyen haitallisimpiin. Luetteloa ei kannata ottaa aivan todesta, sillä se jättää tilaa täydennyksille, eikä kenenkään kannata vetää sen vuoksi joulukuusenpalloja nenäänsä pihkaisesta ja ehkä jo varisevasta Tannenbaumistaan. Siten tulisi vain paljastaneeksi itsensä.

1. Räksyttäjä

Terrieri on maailman ainoa koirarotu joka uskaltaa käydä itseään vahvempien kimppuun tietäen vahingoittuvansa. Räksyttäjä on samanlainen. Hän nälvii, ilkeilee, huomauttelee ja tarttuu yksityiskohtiin aivan niin kuin mainoksen puudelikoirat sidostesukkaan eikä lopeta. Mitään kokonaisuutta hänen omista näkemyksistään ei kuitenkaan hahmotu. Moni mielipidekirjoittaja jää onneksi tälle tasolle.

2. Trolli

Trolli toimii pitkälti räksyttäjän tavoin, mutta siinä missä räksyttäjä arvostelee passiivisesti muiden toimia, trolli pyrkii aktiivisesti keräämään huomiota omilla pelkästään keskustelua keskustelun vuoksi herättävillä kannanotoillaan, jotka ovat tarkoituksellisen rajuja. Haitta-aste on vähäinen trollien läpinäkyvyyden vuoksi. Trollien olemassaolon suurin haitta on, että joitakin kärkeviä mutta tosissaan esitettyjä mielipiteitä voidaan erehtyä luulemaan trolleiksi trollien olemassaolon vuoksi.

3. Myötäilijä

Valtavirtojen myötäilijät ovat trollien vastakohtia, sillä he välttelevät sanomasta mitään omaperäistä tai järkyttävää. He ovat tästä syystä toimitusten suosikkeja. Myötäilijä on itse asiassa populisti, sillä hän esittää ja kelpuuttaa minkä tahansa näkemyksen, kunhan se tuo hänelle julkisuutta. Julkisuutta hän puolestaan tarvitsee oman kannatuksensa tueksi, ja tähän liittyen myötäilijä on usein poliitikko. Toimitukset nostavat (tai madaltavat sijainnista riippuen) myötäilijän usein poimintoihinsa tai tekevät hänen älähdyksestään uutisjutun. Myötäilijän vaikutus on piilohaitallinen, sillä hänen menettelynsä on narsistinen. Narsismi merkitsee haitta-asteen kohoamista seuraavalle tasolle.

4. Narsisti

Narsistiselle persoonallisuushäiriölle on tyypillistä halkominen, jolla tarkoitetaan ihmisten jakamista ystäviin ja vihollisiin. Näin käy helposti myötäilijälle, joka julistaa poikkeavat näkemykset ääriajatteluksi, radikalismiksi tai fundamentalismiksi. Keskitien kulkeminen on kuitenkin yhtä haitallista kuin ojanpohjien polkeminenkin. Narsisti katsoo itse olevansa oikeassa ja käyttää ”divide et impera” -taktiikkaa. Narsisti peittää omahyväisyydellään sen, että muiden mielipiteissä ei olekaan vikana näkemyksen aste (äärimmäisyys radikaalius tai fundamentalistisuus) vaan hänen mielestään sen sisältö. Mitä vikaa onkaan olla esimerkiksi fundamentalistinen puputohvelien käyttäjä?

5. Kaveri

Narsisti jakaa ihmiset joukkueisiin ja uhkaa kieltää ystävyytensä jokaiselta, joka ei tottele häntä. Näin syntyy kaveripiirejä. Kauheaa mutta todellista on, että kaveruudesta on tullut sosiaalisessa mediassa kiristyksen väline. Kun yksityinen ja julkinen, henkilökohtainen ja poliittinen menevät somessa sekaisin, on tuloksena välirikkoja. Kaverit vaativat olemaan samaa mieltä tai irtisanoutumaan sopimattomista ystävistä Facebook-potkujen uhalla. Ystäväpiiri kapenee samalla kun kluserit vahvistuvat. – Kuka tarvitsee enää vihollisia, jos on tällaisia kavereita?

6. Agentti
 
Tarkoitusperänsä tiedostava sosiaalisen median käyttäjä on usein jonkin henkilökohtaista etuaan ajavan laajemman intressiryhmän asialla. Tällöin on kyseessä agentti. Agentteja ovat esimerkiksi firmojen lähettiläät, jotka kirjoittavat puolueellisia tuotearvioita nettikauppoihin. Heitä ovat puolueosastojen sihteerit, jotka tekevät sormityötä suosikkejaan kannustavilla ja kilpailijoitaan parjaavilla näkemyksillään ja tietysti myös vieraiden valtioiden hyväksi toimivat luopiot, petturit ja myyrät. Usein heille maksetaan joko sosiaalisella tai riihikuivalla valuutalla. Haitta-aste voi olla matala (johtuen helposta tunnistettavuudesta) tai korkea (mikäli agentit onnistuvat lietsomaan kokonaisen sodan).

7. Propagandisti

Propagandan levittäjä on disinformaation sentrifuugi. Hän toimii väärän tiedon generaattorina eli tuottajana, ja siksi hän on pelkkää agenttia haitallisempi. Propagandisti toimii pääideologina, jonka tehtävänä on myös peittää totuutta valheella. Lev Trotski määritteli agitaation ja propagandan eron aikanaan seuraavasti: agitaattori puhuu monista asioista muutamille ihmisille, kun taas propagandisti puhuu muutamista asioista monille ihmisille. Puhutellakseen massoja propagandisti pelkistää ja yksinkertaistaa, myös kuulijoitaan. Propagandisteja on opettavaista kuunnella, kunhan muistaa, että kauniit sanat eivät ole tosia eivätkä todet sanat kauniita.

8. Infosoturi

Infosoturi on agentin ja propagandistin dialektinen yhdistelmä ja pystyy toimimaan omin avuin sosiaalisessa mediassa. Hänen aseensa on informaatio. Infosoturi on usein myös lobbari, joka toimii jonkin viestintätoimiston palveluksessa. Viestintätoimistot ovat haitaksi kansanvaltaiselle poliittiselle järjestelmälle, sillä ne käyttävät valtaa demokratian ohi. Ilmiö tunnetaan myös konsulttidemokratiana. Se on perinteistä komitealaitosta tehokkaampaa, koska viestintätoimistot ovat propagandakeskuksia, joiden palveluksessa on entisiä poliitikkoja suhdeverkostoineen. Viestintätoimistoilla on selvä maali mutta ei julkisoikeudellista vastuuta eikä komiteoiden hämähäkinseittejä ohimoillaan. Infosotureina toimivat verkkolobbarit saavat rahoitusta toimeksiantajiltaan tai vierailta valtioilta. Näin oli esimerkiksi Itämeren kaasuputkea rakennettaessa, Helsinki–Tallinna-tunnelia suunniteltaessa, metrorataa jatkettaessa ja Guggenheim-museota kammettaessa. Infosoturit saavat usein median välittämään toimeksiantajiensa näkemyksiä ja luomaan myönteistä julkisuuskuvaa.

9. Kybersotilas

Kybersotilas kykenee infosoturin lisäksi aiheuttamaan sähköisiä häiriöitä verkossa, esimerkiksi tekemään tietoturvallisuutta vahingoittavia iskuja. Tämän vuoksi Puolustusvoimat suorittaa elektronista tiedustelua ja kehittelee muun muassa tekstintunnistamisohjelmia, jotka paljastavat propagandatarkoituksessa laaditut viestit niiden lauserakenteiden ja sananvalintojen perusteella. Puskista tapahtuva salakyyläys on tosin turhaa, sillä propagandahan on jo alun perin tarkoitettu mahdollisimman monien saataville.

10. Hybridisotilas

Kun kybersotilaan selkään pakataan Kalašnikov AK-47 -niminen muuttokone sekä reppu, jossa on lokero Maon punaiselle kirjalle, on tuloksena hybridisotilas. Hybridisotilas kykenee infosoturin ja kybersotilaan lisäksi myös tavanomaisin asein käytäviin taisteluihin. Hänen monipuolisuudestaan juontaa juurensa hänen nimensä, jossa on ’yhdistelmää’ merkitsevä sana ”hybridi”. Hän toteuttaa anarkisti Carlo Cafieron määritelmää aseelliselle väkivallalle: se on ”tekojen propagandaa”.

11.Verkostoituja

Kymmenen kohdan luettelon voidaan katsoa olevan täydellinen, ja siksi tämä ylitse menevä osa on ekstra. Elitistisen hienoston etikettipelissä tenniksessä, jossa ei haluta tai uskalleta arvostella hyvää kaveria, sanotaan, että pahin vastustaja on verkko. Verkko on myös nettisurffailijan pahin vihollinen, sillä sen vangiksi jääminen halkaisee ihmisen persoonan kahtia: toisille näkyvään ihanneminään ja siihen todelliseen. Pahimmillaan ihannekuva voi loitontua itsestä, ja välimatkan vuoksi viestintään pääsee pujahtamaan valheita. Lisäksi avoimuus tekee elämästä läpinäkyvää. Lopulta aviopuolisotkaan eivät tarvitse yksityisetsiviä selvittääkseen toistensa tekemisiä, kun kaikki paljastavat irtosuhteensa esiintymällä avomielisesti Facebookissa, Tinderissä tai Snapchatissa. Persoonan kaappaa ja tuhoaa siis verkko, jonka tuloksena olemassa oleminen ei ole enää ajattelemista vaan kytköksissä olemista.

Suvaitse ja kärsi

Suvaitsevaisuus on yhtä hullunkurinen ideologia kuin monikulttuurisuuskin. Monikulttuurisuuden suosiminen on ristiriitaista siksi, että siitä johtuvat erimielisyydet aiheuttavat yhdenmukaistamisen painetta, joka puolestaan johtaa kulttuurien yksiaineksistumiseen. Monikulttuurisuus siis edistää monokulttuuria, toisin sanoen totalitarismien syntymistä. Neuvostoliitto olikin aidosti monikulttuurinen luomus.

Suvaitsevuus puolestaan on ristiriitaista, sillä se merkitsee kiusallisten asioiden sietämistä vastoin todellisia asenteita. Ihminen, joka suvaitsee, toimii valheellisesti. Suvaitseminen ei ole hyväksymistä. Suvaitsija ikään kuin ymmärtää, että on jotakin, mitä ei pidä tai voi hyväksyä, mutta sitä pitää sietää. Siksi hän ”suvaitsee”. Tällainen asenne on intentionaalisesti ristiriitainen.

Monia ihmisiä ärsyttää tai raivostuttaa suvaitsijoiden lammasmainen typeryys. Suvaitsijoita ja kaikkia muita näyttää erottavan toisistaan maailmankatsomuksellinen, asenteellinen ja persoonallisuuspsykologinen näkemysero, joka liittyy ihmisen taipumukseen alistua tai murtua henkisen paineen edessä. Vika löytyy johdonmukaisesti ajatellen suvaitsijan omasta asenteesta. Hän sietää harmillisia ilmiöitä vastoin todellisia mielipiteitään ja omia etujaan. Hän siis suvaitsee vahingollisia asioita omaksi ja – mikä pahinta – myös muiden ihmisten tappioksi. Hän asettaa tuntemukset tai poliittisen aatteen loogisen ajattelun edelle, mikä on tyypillistä poliittiselle vihervasemmistolle laajemminkin.

Ajatelkaa, mitä esimerkiksi tieteestä tulisi, jos sitä tehtäisiin suvaitsevuuden periaatteilla: ”Okei, ajatuskulkusi ja argumentaatiosi floppaavat pahasti, mutta suvaitsevuuden vuoksi katson virheitäsi läpi sormien ja hyväksyn kaiken, vaikka ei pitäisi.” – Mihin tämä johtaisi? Vastaus: esimerkiksi matematiikankokeiden kaiken kattavaan hyväksymiseen, läpikotaiseen valheellisuuteen ja kansantaloutemme tuhoon.

Suvaitsevaiset paitsi jakavat laupeutta ja suvaitsevuutta, myös vaativat niitä osakseen. Helpotusten perääminen omalle kontolle onkin suvaitsevaisten tärkein motiivi. Suuri osa suvaitsevaisten tieteellisistä saavutuksista on voimassa vain sodanhimoisen porvariston osoittaman suopeuden turvin. Osapuolten välinen vispilänkauppa ei ole tosin kenenkään kannalta kovin edullista.

Halveksittavaksi suvaitsijoiden elämänasenteen tekee se, että he pettävät itseään ja toisiaan. Ja mikäpäs siinä, jos he tekisivät kaiken vain omaksi vahingokseen tai muiden iloksi. Mutta suvaitsemisesta on tehty valtakunnallinen ja Euroopan laajuinen ideologia, jota vaaditaan virkojen haltijoilta, koulujen opettajilta, tiedotusvälineiltä, toimittajilta, kirjastoilta, kaupan ja markkinoinnin alalla toimivilta sekä tietysti vihervasemmiston hallitsemissa yliopistoissa ja tieteen organisaatioissa. Tämä kaikki on pois sekä johdonmukaisesta ajattelusta että kansakunnan eduksi toimimisesta. Ei siis ihme, että myös Pisa-pisteet laskevat, kun oppilaitokset ottavat käyttöön suvaitsevaisuuden nimissä annetut älylliset helpotukset.

Suvaitsevaisuutta ei suostuta pitämään vain ihmisen yksityisenä asenteena, jonka haitalliset vaikutukset saisivat ulottua ainoastaan hänen omaan elämänpiiriinsä, vaan poliittinen vihervasemmisto pyrkii suitsimaan koko poliittisen ja julkisen elämämme omien suvaitsevuuslänkiensä ikeeseen, siis ajattelemaan epäjohdonmukaisesti. Siten suvaitsevaisto tuottaa yhteiskunnan jäsenille kognitiivista dissonanssia, toisin sanoen tilanteen, jossa asenteet ovat ristiriidassa tiedon, logiikan, järjen ja varsinkin talouden kanssa.

Pahinta on, että suvaitsevuuden ideologiasta ei ole haittaa vain poliittiselle vihervasemmistolle itselleen. Sen soisin kyllä mielelläni, että suvaitsevuudesta koituvat kustannukset maksaisivat vain suvaitsevaiset itse, kunhan eivät laskuttaisi omista järjettömyyksistään johtuvia kulujaan, päänsärkypillereitään tai maahanmuuton sosiaalilaskuja meillä. Mutta suvaistevaisto aiheuttaa suurimmat kärsimykset nimenomaan meille muille, joita pakotetaan olemaan suvaitsevuudesta koituvien kustannusten nettomaksajia. Itse he saavat sitä enemmän nettohyötyä, mitä huimempaa on heidän suvaitsevuutensa: Suvaitse itsellesi sosiaaliturva!

Suvaitsevaisuuden ideologian levittäminen aiheuttaa kärsimyksiä etenkin kaikille muille kuin suvaitsevaisille. Siksi suvaitsemisen ideologia on yhteiskunnallinen sairaus, johon pitäisi löytää sytostaatteja.

Suvaitsemisen ideologian takana on kaksi historiallista painolastia: kristillinen orjamoraali ja sosialistis-kommunistinen vasemmistolaisuus. Niissä molemmissa aate asetetaan järjellisen ajattelun edelle. Filosofisesti katsoen vain järjellisen ajattelun pitäisi ratkaista toiminnan päämäärät ja muodot, ei minkään irrationaalisen hölynpölyn, tavan, uskomuksen, kohteliaisuuden tai omaan maaliin potkimisen.

Suvaitsevaiset ovat myös tavattoman tyhmiä. He pitävät omana oikeutenaan vaatia suvaitsevaisuudelta valikoivuutta halutessaan päättää siitä, mitä mielipiteitä, todellisuuden piirteitä tai keitä ihmisiä he itse suvaitsevat, vaikka toisesta suupielestään he julistavatkin, että suvaitsevaisuus ei voi olla valikoivaa! Tosiasiassa jokaisen asenteen valitseminen on valinta, myös suvaitsevaisuuden valitseminen sinänsä. Itse he ovat niin valikoivia suvaitsevaisuudessaan, että he eivät suvaitse mitään omasta suvaitsevaisuudestaan poikkeavaa, kuten perussuomalaisia, lihansyöjiä, autoilijoita, kaksiarvoista sukupuolieroa tai eläinten pitämistä kaulapannassa. Vaateliaisuus ilman perusteita on lahjattoman ihmisen tunnusmerkki.

Juuri niin menettelevät suvaitsevaiset. He vaativat suvaitsevaisuutta esimerkiksi virkoihin nimitettäviltä, ikään kuin arvostelukyvyttömyys olisi jonkinlainen ansio. Näin on erityisesti täytettäessä maahanmuuttoalan virkoja, aivan kuin niissä ei pitäisi vartioida rajoja tiukasti vaan päästää maahan kaikenlaiset heinäsirkkalaumat, oman etunsa pyytäjät ja yhteiskunnallista tuhoa aikaansaavat terroristit.

Suvaitsevaisuus on arvostelukyvyttömyyttä, ponnettomuutta ja haluttomuutta myöntää, että maailmassa on parempia ja huonompia asioita. Se on taidottomuutta tunnustaa eroja hyvän ja pahan, oikean ja väärän, kauniin ja ruman, järjen ja järjettömyyden sekä tärkeän ja merkityksettömän välillä. Juuri siksi poliittinen vihervasemmisto on kautta historian luonut pelkkää suopeuden tai poliittisen uhkailun tai niiden molempien yhteisvaikutuksen kautta hyväksytyksi tullutta normittamisfilosofiaa, joka ay-retorisen asenteensa vuoksi jää monta kerrosta loogisesta ajattelusta johdellun teoreettisen etiikan alapuolelle.

Kaikki todellinen filosofia perustuu kykyyn tehdä erotteluja. Immanuel Kantin mukaan kyky arvottaa on, paitsi etiikan ehto, myös ihmiselle lankeava välttämättömyys. ”Ei ole niin, että sinun täytyy, koska sinä voit, vaan sinä voit, koska sinun täytyy.” Saattaa olla, että jonkun mielestä tämä ei ole loogista arkiajattelun kannalta, mutta kyseessä on analyyttis-apriorinen käsitteellinen ja transsendentaalifilosofinen totuus, jonka pitää olla voimassa sui generis. Muuten ei olisi etiikkaa eikä moraalia lainkaan.

Itse en suvaitsee mitään, mitä en katso hyväksi. Se on minun tapani arvostaa itseäni ja kunnioittaa muita. Jos ei pidä jostakin, on rehellistä tehdä se selväksi. En pidä muun muassa maahanmuutosta, kansainvälisyydestä, pakottamisesta puhumaan englantia enkä feminismistä, joka onkin todellinen ideologioiden ideologia ja käsitykseni mukaan myös keskeinen syy siihen, miksi monet järjettömät tendenssit ovat lähteneet lentoon maailmanlaajuisesti. Syy ei ole kuitenkaan naisissa vaan feminismissä.

Käsitykseni mukaan maahanmuuton, monikulttuurisuuden ja epärationaalisen suvaitsevaisuuden ideologian leviäminen ja niiden nauttima kannatus johtuvat pääosin siitä, että naiset on saatu tukemaan näitä ideologioita lavastamalla niiden vastakohdat, eli kansallisen edun puolustaminen, omakulttuurisuus ja loogisuus naisvastaisiksi ja ainoastaan miesten maailmaan kuuluviksi asioiksi. Naisten joukkoliikehdintää monien sukupuolipolitiikkaan perimmältään kuulumattomien yleispoliittisten tendenssien, kuten maahanmuuton tai monikulttuurisuuden, ajamiseksi pidetään sitten feminismiin sisältyvänä.

Todellisuudessa feminismi ei olekaan naisasialiike. Pintaa raaputettaessa siitä paljastuu naisten liike aivan muiden kun sukupuolensa etujen mukaisten asioiden edistämiseksi. Niitä ovat juuri maahanmuutto, monikulttuurisuus ja suvaitsevuuden uskonto. Naisia on vedetty nenästä. Feminismi on täysin muuta kuin sen sanotaan olevan. Se on piilokommunismia, jota ilman naiset tulisivat paremmin toimeen. Jos siis voit naisena pahoin tai naisesi voi pahoin, älä lähesty feminismiä vaan pohdi, voisivatko syypäitä naisten pahoinvointiin olla (a) feministien harjoittama naisten itsesyrjintä, (b) feministien toivoma seksin panttaaminen miehiltä, (c) venäläisiltä brežneviläisen ajan naishiihtäjiltä tunnettu koleus, apeus ja itkunsekainen oman kehonsa ristiinnaulitseminen tai (d) sukupuolensa kieltävien feministien harjoittama ja heidän sisäänpäin käännettyä raivoaan heijasteleva oman ruumiin runtelu.

Suvaitsevaiset vetoavat tasa-arvoon, jota he pyrkivät edistämään etuoikeuttamalla ja suosimalla. Loogisesti ajatellen etuoikeuttaminen ja suosiminen eivät kuitenkaan tuota tasa-arvoa vaan epäoikeudenmukaisuutta, joka puolestaan johtaa siihen, että edes etuoikeutettujen omat edut eivät toteudu. Niiden kun voidaan ajatella olevan voimassa epäreilusti suosimalla.

Etuoikeuttamisen ja suosimisen kautta tuotettu näennäistasa-arvo onkin etuoikeutetuille ihmisille häpeäksi ja tappioksi. Suosimisesta suvaitsevaiset erehtyvät käyttämään ”positiivisen syrjinnän” käsitettä, joka herättää kysymyksen, millä tavoin syrjintä voisi olla positiivista vai onko kyse taaskin vain jonkinlaisesta superplushyväkaksoispuheesta, jonka tunnemme Oceanian valtakunnasta. Tämä uuskielinen sanapari lienee lähtöisin sosiaalidemokraattisen puolueen puoluetoimistosta, sillä se kalskahtaa juuri niin hallintodiskursiiviselta ja asioiden todellista olemusta himmentämään pyrkivältä.

Psykoanalyyttinen tulkintani on, että suvaitsevaiset ovat oman napansa kaiveluun keskittyneitä narsisteja, jotka eivät haluaisi suvaita muita kuin itseään, omia näkemyksiään ja toisia samalla tavalla ajattelevia. Samanaikaisesti kun hyvinvoinnin malja kohoaa heidän pikareissaan kukkuralle, nämä kaviaarikommunistit eivät tiedä, mitä he tekisivät yliruokinnan turruttamalle elämälleen. Röyhtäystensä ja lisää ruokaa huokaavien läskihuultensa lomasta he vaikertavat käsi kinkkuvadille kurottautuen, että maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta on joka tapauksessa edistettävä, kehitettävä ja lujitettava, vaikka maamme, väestörakenteemme ja taloutemme tuhoutuisivat niihin.

Tosiasiassa suvaitsevuuden ideologia on väkivaltainen aate. Sen takana lymyää takkutukkaisille pilvenpolttajille tyypillinen katkeruus ja viha yhteiskuntaa vastaan. He ilmaisevat aggressionsa sofistikoituneelle kanssakäymiselle ominaiseen tapaan huomaamattoman hienostuneesti: pyrkimällä hajottamaan yhteiskuntaamme sisältä päin. Suvaitsevaiset ovat paikoin myös ovelia. He lavastavat oman tosiasiallisen vihamielisyytensä poliittisesti korrektiksi laupeudentyöksi, vaikka ovatkin hallitsevan ideologisen vallan käyttäjiä.

Lukija, hoi! Onneksi hyväksymisen ja suvaitsemisen ulkopuolella kulkee polku. Sitä sanotaan rekognitionismiksi. Se ei merkitse hyväksymistä eikä suvaitsemista, jotka edustavat normatiivisia asenteita. Rekognitionismi merkitsee tosiasioiden tunnustamista. Älä siis suvaitse mitään vastoin parempaa tietoasi. Korostan: tietoasi. Myöskään suvaitsemattomuuden ei pidä perustua luuloihin vaan tietoon, älyyn, järkeen, loogiseen ajatteluun ja ymmärrykseen. Niiden kaikkien yhteinen vihollinen on ituhippinä omaa maailmankatsomuksellista kudelmaansa virkkaava ja pupilleja punaviherryttävän narkoosin tainnuttama suvakki.

Miksi islam on uskontoelämän alkeismuoto?

Monien länsimaisten ihmisten on vaikea ymmärtää, miksi islam ja islaminuskoiset ovat käsityksissään niin periksi antamattomia ja väkivaltaisia kuin terroriteot osoittavat. Pelkkä viittaus muslimien katkeruuteen, joka seuraisi Lähi-idässä vallitsevasta kurjuudesta ja jatkuvasta sotatilanteesta, tuntuu pinnalliselta. Se ei selitä, miksi monissa luonnonvaroiltaan rikkaissa öljymaissakin koetaan poliittista kurjuutta ja miksi muslimit riitelevät verisesti keskenään oikeasta uskonnon tulkinnasta, kuten Syyriassa ja Irakissa, jonka alueita osittain hallitsee terroristijärjestö The Islamic State of Iraq and Syria (ISIS).

Vihan ja väkivallan kierrettä ei voida vierittää Yhdysvaltojen tai länsimaiden syyksi. Yhdysvallat ja muut länsimaat ovat tehneet kaikkensa demokratian, vapauden ja ihmisoikeuksien saattamiseksi voimaan muun muassa Saddamin jälkeisessä Irakissa, ja Länsi on auttanut afgaaneja taistelussa sosialismia vastaan. Vastaamatta on jäänyt sekin kysymys, miksi muslimien elämäntavassa ei ole tapahtunut juuri mitään edistystä keskiajan jälkeen. Musliminaiset ovat edelleen alistettuja myös länsimaiden muslimiyhteisöissä, ja arabimaiden tiede ja tutkimus ovat aivan retuperällä. Islamilaisissa maissa ei ole sen enempää vapaata tiedettä kuin vapaita tiedotusvälineitäkään. Islamin hallitsemissa maissa ei ilmesty tieteellisiä julkaisuja, eikä niihin osoiteta tieteellisiä palkintoja, ellei kyse ole Kairon Amerikkalaisen Yliopiston tapaisista laitoksista tai toisinajattelijoiden palkitsemisista.

Tässä kirjoituksessa tuon esille filosofisen, psykologisen, sosiologisen ja ideologiakriittisen näkökulman islamiin, toisin sanoen sen, mitä Jaakko Hämeen-Anttilan tapaiset tutkijat eivät joko tiedä tai kerro. Ongelma onkin, että ”islamin asiantuntemuksena” on pidetty omakohtaista suhdetta islamiin tai islamin tarkastelemista sisältä päin, kun todellinen tieteellinen asenne edellyttäisi välimatkan luomista tutkittavaan aiheeseen ja sen näkemistä ulkoa päin.

Monien ”islamin asiantuntijoina” pidettyjen asiantuntemus loppuu silloin, kun astutaan politiikantutkimuksen ja kriittisen yhteiskuntatieteen alueelle. He näkevät kyllä islamilaisen runouden ja kulttuuriornamenttien kauneuden, mutta minun tehtäväni on osoittaa, miksi ne ovat moskeijoiden ja hallitsijapalatsien seinissä samanaikaisesti, kun kansat kylpevät kurjuudessa. – Miksi? Miten uskonto ja poliittinen valta liittyvät toisiinsa ja tukevat toisiaan islamissa? Miksi islam (sen enempää kuin mikään muukaan uskonto) ei ole vain hengellinen uskomusjärjestelmä vaan poliittisen vallankäytön muoto, jossa patriarkaalinen seksuaalidynamiikka ja symbolijärjestelmä liittyvät hallitsemiseen sekä aineellistuvat ontologisessa valtio-oletuksessa ja mahdollistavat myös totalitarismien pönkittämisen?

Pyhän ja profaanin erottuminen ja seuraukset

Perusyhteiskuntatieteenä pidetyn sosiologian juuret ovat suurelta osin uskontojen tutkimisessa, samoin psykologian. Islamin asemasta käyty keskustelu tarjoaa oivallisen tilaisuuden palauttaa mieleen muutamia uskontojen, yhteiskuntien ja valtioiden välisiä yhdenmukaisuuksia ja riippuvuuksia.

Luonkin aluksi katsauksen sosiologiseen ja psykologiseen uskontojen tutkimukseen. Sosiologian klassikkona pidetty Émile Durkheim (1858–1917) kirjoitti teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot (1912), että ”[u]skonto on läpikotaisin sosiaalinen asia. Uskonnolliset representaatiot ovat kollektiivisia representaatioita, jotka ilmaisevat kollektiivisia todellisuuksia; riitit ovat toimintamuotoja, joita syntyy ainoastaan järjestäytyneiden ryhmien piirissä ja joiden tarkoitus on synnyttää, ylläpitää tai uudistaa tiettyjä mentaalisia tiloja näissä ryhmissä.”

Durkheimia kiinnosti ennen kaikkea yhteiskunnan kiinteyden ja keskinäisen solidaarisuuden puute, eli anomia ja vieraantumisen ongelma, sekä se, mikä pitää yhteiskuntaa koossa. Teoksessaan Sosiaalisesta työnjaosta (1893) Durkheim oli kirjoittanut, että traditionaaliset yhteiskunnat pitää koossa samanlaisuuden paine, eli yhteiset normit, kun taas modernit yhteiskunnat pitää koossa pitkälle eriytynyt sosiaalinen työnjako. ”Mitä alkukantaisempia yhteiskunnat ovat, sitä samankaltaisempia ovat keskenään ihmiset, jotka ne muodostavat”, kun taas ”sivistyskansojen keskuudessa yksilö erottuu toisesta ensi näkemältä, ilman että mikään perehdyttäminen olisi välttämätöntä”. Kollektivismi liittyy siis alkukantaisuuteen, kun taas sivistysyhteiskunnat tunnustavat yksilöllisyyden.

Alkukantaisiin yhteiskuntiin liittyy mekaaninen solidaarisuus ja jälkimmäisiin orgaaninen solidaarisuus. Mekaaninen solidaarisuus liittyy pienyhteisöihin, alkutuotantoon ja kasvokkaiseen yhteisöllisyyteen, kun taas jälkimmäiseen liittyy orgaaninen solidaarisuus, jossa jäsenet ovat yksilöllistyneet persooniksi ja työskentelevät eri ammateissa ja tehtävissä.

Mekaanisessa solidaarisuudessa normien luonne on repressiivinen, eli normien rikkojia rangaistaan kostoon perustuvilla teoilla. Tällaisessa kulttuurissa melkein kaikki normit ovat rikoslaillisia, tai ne ovat sanktioidut jo antiikin ajoilta tunnetulla talio-periaatteella. Sen mukaan ihmisten tulee saada rikkomuksistaan tekojaan vastaava rangaistus. Tässä ajattelussa kaikki rikokset mielletään perimmältään uskonnollisiksi, eikä niitä siten voida koskaan sovittaa maallisella oikeudenkäyntimenettelyllä.

”Silmä silmästä ja hammas hampaasta” tunnetaan Hammurabin lakina, mutta nykypäivänä sen tapaista ajattelua sovelletaan nimenomaan islamilaisessa kosto-oikeuteen perustuvassa lainkäytössä. Islamilainen sharia-laki on tapaoikeudellinen käytäntö, joka perustuu uskontoelämän alkeismuotoihin ja jossa yhteiskunnan kiinteyttä tuotetaan uskonnollisella vallankäytöllä, yksilön aseman kiistämisellä ja tuomiovallan perustamisella uskonnollisten opinkappaleiden varaan. Sen sijaan kehittyneessä orgaanisessa yhteiskunnassa normien rikkomisesta säädetyt rangaistukset ovat restitutiivisia, eli vahingon sovittamiseen perustuvia, ja niiden perustana on demokraattisin perustein säädetty kirjoitettu laki.

Ferdinand Tönniesin (1855–1936) vuonna 1887 lanseeraamia käsitteitä käyttääkseni mekaaniseen solidaarisuuteen perustuvan yhteisöllisyyden ja orgaanisen yhteiskunnan ero käy ilmi myös jaosta Gemeinschaftiin (eli perinneyhteisöön) ja toisaalta Gesellschaftiin (eli yhteiskuntaan). Ensin mainitussa sosiaalinen yhteenliittyminen koetaan itseisarvoiseksi ja jälkimmäisessä vain välineeksi.

Teoksessaan Itsemurha (1897) Durkheim oli analysoinut, miksi itsemurhakuolleisuus vaihtelee maittain. Hänen mukaansa perintötekijät, alkoholismi tai mielisairaus eivät voineet selittää vaihtelua, mutta vaihteluja voitiin selittää sosiaalisella integraatiolla ja normeilla. Näin hän päätyi tunnettuun teoriaansa egoistisesta, altruistisesta, anomisesta ja fatalistisesta itsemurhasta. Taustalla oli joko liian heikko tai vahva integraatio, tai sitten liian heikot tai vahvat normit. Tästä Durkheim johteli kuuluisan päätelmänsä, että yhteisö sitoo ihmisiä eri tavoin ja eri vaikutuksin, ja näin yhteisöllisyyden oletuksesta tuli sosiologiaa tieteenalana perustava premissi tai hypoteesi.

Durkheimin mukaan uskonnot muodostavat kokonaan oman sfäärinsä integraation ja normien sosiaalisena viitekehyksenä. Juuri tätä hän analysoi teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot. Keskeistä on, että uskonto ei perustu harhaluuloon vaan tarjoaa ihmiselle todellisen kokemuksen. Uskonnossa yksilö kokee voiman, joka on hänen itsensä ulkopuolella. Tämä voima ei ole kuitenkaan todellinen, vaikka kokemus onkin. Jumaluus on siten vertauskuvaa yhteiskunnalliselle todellisuudelle, eli sosiaalisen kanssakäymisen toimintatasolle.

Ja nyt tulemme tämän analyysini ydinkohtaan. Uskonnon perusta ei ole usko jumaliin vaan pyhän ja maallisen erottaminen. Palvoessaan pyhää yhteisö palvoo itseään, toisin sanoen oman yhteisönsä piirissä vallitsevia normeja. Tässä mielessä jokainen uskonto, joka mielletään fundamentalistisesti, voi olla yhteiskunnallisen totalitarismin lähde, perusta ja välikappale: sen syy, ilmaus ja pysyttäjä.

Durkheimin mukaan inhimillisen ajattelun historia ei tunne muita kategorioita, jotka poikkeaisivat toisistaan niin perusteellisesti kuin pyhä ja profaani. Sitä lähellä olevat ’hyvä’ ja ’paha’ ovat vain etiikan ilmentymiä, samoin kuin ’oikea’ ja ’väärä’ ovat moraalin ilmentymiä, ’hyödyllinen’ ja ’haitallinen’ utilitaristisen ajattelun ilmentymiä, ’viha’ ja ’rakkaus’ tunne-elämän esiintymiä ja ’terveys’ ja ’sairaus’ elämän eri puolia. Sen sijaan pyhä ja maallinen eivät ole saman asian puolia, vaan ne on erotettu uskonnoissa kahdeksi erilliseksi todellisuudekseen, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Mitä jyrkempi jako on, sitä fundamentalistisempi on uskonto. Ja sitä totalitaarisempaa ja sisäänpäin lämpiävämpää on myös uskontoon pohjautuva poliittinen hallinto.

Miten islamin väkivaltaisuus kytkeytyy homovastaisuuteen?

Durkheimin mukaan uskonto liittää kaikki uskovat yhdeksi moraaliseksi yhdyskunnaksi. Pyhinä pidettäviä asioita ovat ne, joita suojellaan ja eristetään kielloilla, kun taas maalliset seikat ovat sellaisia, joihin kieltoja sovelletaan ja jotka täytyy pitää erillään ensin mainituista. Tätä kautta ovat syntyneet useat tabut, eli pyhänä pidetyt asiat, joita ei saisi loukata. Uskonnollisen elämän alkeismuodoissa tabujen katsotaan ”tarttuvan”, eikä rikkomuksia voida sovittaa, vaan ainoana keinona pidetään rikkoneiden karkottamista tai sulkemista yhteisön ulkopuolelle, useimmiten poistamista kokonaan elävien kirjoista, aivan kuten muslimijohtajien antamissa fatwoissa on toivottu.

Durkheimin käsityksen mukaan kaikissa tunnetuissa uskonnoissa esiintyy piirre, että niissä ajattelun kohteena olevat asiat jakautuvat kahdeksi luokaksi tai vastakkaisiksi ryhmittymiksi. Tämä näkyy, paitsi islamissa ja kristinuskossa, myös buddhalaisuudessa ja länsimaisessa kartesiolaisessa ajattelussa, jota leimaavat jaot sieluun ja ruumiiseen sekä sisäpuoleen ja ulkopuoleen (res cogitas–res extensa). Tällöin on huomattava, että uskonnolliset dualismit vaikuttavat esiteoreettisina lähtökohtina myös rationalismin taustalla.

Avoimeksi Durkhemin ajattelussa jäi, mikä lopultakin sai ihmiset ajattelemaan, että todellisuus muodostuu dualistisesti. Hän selitti asiaa sosiologian perusteesinä pidettävällä oletuksella, että jumalallisuuden herättämiseen ihmisten kokemuskentässä tarvitaan yhteisöllistä vaikutusta. Teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot hän lausui, että ”yhteisö on jäsenilleen sitä, mitä jumala on palvelijoilleen”.

Monet ovat toki huomanneet tämän jo kuunnellessaan luentoja myös meidän yliopistoissamme. Teologit käyttävät ritualisoitunutta lyhennettä ”Jla” siinä, missä yhteiskuntatieteilijät puhuvat tutkimustensa aiheena olevasta ilmiöstä käyttäen lyhennettä ”yk” ja tarkoittaen sillä yhteiskuntaa. Kuten jäljempänä selitän, Jumala ja yhteiskunta liittyvät läheisesti toisiinsa.

Durkheimin oletus oli, että ihminen synnyttää dualismia henkisen ja materiaalisen välille juuri sosiaalisuuden avulla. Tätä kautta ihmisellä on kaksoisluonne – näkemys, jota olen tarkastellut erityisesti amerikkalaisen pragmatistin, George H. Meadin (1863–1931), filosofiaa käsittelevissä tutkimuksissani. Myös hänen mukaansa ihmisen minuus koostuu sekä sosiaalisesta että individualistisesta puolesta.

Durkheimin ja Meadin vastaukset jäivät kuitenkin avoimiksi sikäli, etteivät he pystyneet perustelemaan dualismin syntymisen alkusyitä. Tähän vastasi paremmin Sigmund Freud psykoanalyyttisella teoriallaan.

Freudin mukaan jumalat ja yliyksilöllinen yhteisöllisyyden taso syntyvät ihmisen oidipuskompleksista. Jumala eli valtio monimutkaisine riitteineen seurailevat symbolisesta isänmurhasta syntynyttä tunteiden ambivalenssia, jonka vaikutuksesta surmattuun isään liittyvät toiveet ja syyllisyydentunteet siirrettiin yliyksilölliselle tasolle, toisin sanoen tuonpuoleisuuteen, josta hänen ajatellaan tulevan tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Freud selittää logiikkaansa yleistajuisesti teoksessaan Toteemi ja tabu (1913), jossa valtion synty ja siihen liittyvä paternalismi sekä sovinismi (merkityksessä chauvinism = kiihkoisänmaallisuus) johdellaan perimmältään samoista tekijöistä.

Tässä valossa isään kohdistuva rakkaus on nähtävissä myös homoseksuaaliseksi, aivan niin kuin jumalten rakastaminen yleensäkin. Olen itse lisännyt löylyä asiaa koskevaan argumentaatioon pääteoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, jossa todistelen, että sekä islam että kristinusko syyllistyvät irrationaaliseen homovastaisuuteen nimenomaan siksi, että omalla homovastaisuudellaan ne koettavat peittää sosiodynamiikkansa yllä pysymiseen liittyvät jäljet. Kumpikin dualistinen ja kahtia haljennut uskonto pysyy voimassa vain kieltäessään omia alkuehtojaan näkymästä.

Tärkein alkuehto on, että kumpikin uskonto hyödyntää ja edustaa ihmisen homoseksuaalisia tunteita. Niiden kohteena on miespuolisten rakastajien jumaloima, usein miespuolisena ihannoitu profeetta tai hahmo. Kyseisten uskontojen homoseksuaalisuutta korostaa myös kaiken henkisen elämän alkuehtona vaikuttava merkityskonstituution yhdenmukaisuus, joka on saman sukupuolen edustajilla yhtäläinen heidän yhteisen kokemusmaailmansa vuoksi.

Dualistiset uskonnot ovat lähtökohdiltaan homoseksuaalisia ja sisältävät homoseksuaalista rakkautta, joka pyritään kieltämään lähinnä lajinsäilytyksellisillä verukkeilla. Ne puolestaan liittyvät lisääntymisen tavoittelemiseen, jonka juuret ovat yhteisön koossa pitämiseen liittyen naturalistisia ja uskontojen julkilausuttuihin tavoitteisiin nähden epähengellisiä. Näistä seikoista johtuen sekä kristinusko että islam pyrkivät arvottamaan vain heteroseksuaalisen kanssakäymisen sallituksi ja toivotuksi, vaikka se ei olekaan niiden oman homoseksuaalisen olemuksen mukaista vaan johtaa ristiriitaisuuteen.

On kieltämättä harmillista, että teoksessani esittämäni argumentaatio on mennyt monilta lukijoilta yli lipan, ja monet ovat ummistaneet silmänsä ja korvansa tältä klassikkososiologien ja -psykologien argumentaatiota samassa rekisterissä jatkavalta teokseltani. Olennaista tämän kirjoitukseni kannalta on, että teoriani pohjalta voidaan selittää myös islamin fundamentalistisuutta. Islam on uskontoelämän alkeismuoto, jonka piilevä motivaatio ei ole pelkästään heteroseksuaalinen vaan myös homoseksuaalinen. Tämä seksuaalisessa käyttäytymisessä vallitseva kahtalaisuus selittää parhaiten myös ontologisen jumalahypoteesiin liittyvää kaksinaisuutta niin islamissa kuin kristinuskossakin.

Mitä raivokkaammin uskonto torjuu homoseksuaalisuuden, sitä vihamielisempi se on kaikkea tabunormeistaan poikkeavaa käyttäytymistä vastaan myös muissa yhteyksissä. Maallistunut kristinusko on relativoitunut islamiin verrattuna nimenomaan siksi, että se on luopunut uskontoelämän alkeismuotoihin liittyvästä homokammostaan, kun taas homofobia ja fundamentalistinen uskonnollisuus kulkevat käsi kädessä erityisesti islamin, mutta myös kristillisen ääriajattelun piirissä. Homofobia, väkivaltaisuus ja paternalismi ovat saman asian eri puolia fundamentalistissa ja dualismeille rakentuvissa uskonnoissa.

Freudilaisen totemismin tyylipuhdas toteutuminen

Tässä valossa islam on (äärikristillisyyden ohella) patriarkaalinen, kompleksisella tavalla naisvihamielinen sekä homovastainen uskonto, joka sisältää totalitaristisen valtion disposition. Se muistuttaa suuresti Freudin ajatusta siitä, kuinka jumalat syntyvät omalle yliyksilölliselle tasolleen oidipuskompleksin ja symbolisen isänmurhan kautta. Islamissa väkivallanteot ovat ritualisoituneet liittäen islaminuskon osaksi terroristista valtiota (ISIS), jossa väkivallan katsotaan puhdistavan esiin jalon ja pyhän valtakunnan. Tämä näkyy muun muassa din wa-dawlah -periaatteessa, jonka mukaan islamin tulee ohjata politiikkaa. Tästä johtuu, että terrori koetaan pyhänä ja vapauttavana asiana ääri-islamissa.

Lopulta ihmisen ja jumalan kuilu pyritään silloittamaan liittämällä Jumala ja yhteiskunta toisiinsa samoin kuin keskiaikaisessa kristinuskossa liitettiin toisiinsa Jumala ja valtio. Tämän taantumuksen välttämiseksi muutamissa sivistysmaissa, kuten valistuksen esiairueena esiintyvässä Ranskassa, uskonto ja valtio ovat tietoisesti kytketyt erilleen erottamalla valtio ja uskonnot toisistaan. Tällöin syntyvä kahtiajako ei ole tosin pyhä eikä tiedostamaton vaan immanentti ja maallisen oikeuden mukainen.

Sen sijaan Lähi-idän islamistisia arabimaita ja etenkin terroristijärjestö ISIS:in vallassa olevia alueita hallitsevat paikalliset uskonnolliset johtajat. Ajatelkaa, millaiseksi myös meidän poliittinen todellisuutemme muuttuisi, jos hallitusvaltaa Suomessa käyttäisi piispoista tai imaameista kokoonpantu neuvosto!

Uskontoelämän alkeismuodot ilmenevät islamissa ainakin neljässä muodossa:

1) Totemismina ja ankarina tabusääntöinä, joiden mukaan pyhien arvojen rikkomukset ei ole soviteltavissa, vaan ne johtavat ihmisten rankaisemiseen tekojensa mukaan. Tämä erottaa islamia kristinuskosta, jossa murhatun isän projektio palaa ”sovittamaan” syyllisyydentuntoisuutta ja jossa Kristuksen ruumiin ja veren katsotaan hyvittävän symbolisesta isänmurhasta johtuvan tunteiden ambivalenssin rituaalisessa toteemiateriassa, toisin sanoen ehtoollisessa. Islamin ehdottomuus johtuu siitä, että sen psykodynaamisesta symboliikasta puuttuu sovittava messias, ja sen sijasta islamissa onkin vain profeetta. Sama pätee myös juutalaiseen uskontoon. Tämän vuoksi molemmat uskonnot ovat melko periksi antamattomia ja raakoja käytännöissään.

2) Tunteiden ambivalenssissa, jonka mukaan symbolisen isän manifestaatioita sekä vihataan että rakastetaan. Niiden menestyksen vuoksi ollaan kateellisia, ja niiden kärsimien tappioiden vuoksi iloitaan. Mutta aika ajoin niitä myös pelätään, ja niiden vuoksi surraan. Muslimeille yhtäaikaisen vihan ja rakkauden kohteena toimii isän symbolivastine, USA, jota myös länsimaiden poliittinen vihervasemmisto käyttää henkisenä raapimispuunaan ilmaistessaan ja toistaessaan kroonista oidipuskompleksiaan.

3) Insestikiellossa ja eksogamian normissa, jonka mukaisesti muslimiyhteisö valvoo tarkasti naisten koskemattomuutta ja säädyllisyyttä omassa piirissään, mutta sen sijaan pitää hyväksyttynä, sallittuna ja suotavana naida oman klaanin ulkopuolelta, täsmälleen Freudin kuvaileman eksogamian normin mukaisesti. Juuri tämä selittää muslimimiesten halua pariutua oman yhteisönsä ulkopuolisten naisten kanssa ja sitä kautta valaisee yhteisöön liittyvien synkeiden raiskaustilastojen syntysyitä. Muslimiyhteisön raiskauskulttuuri ei siis ole islamista irrallinen osa vaan keskeinen osa islamin psykodynamiikkaa ja sisältöjä.

4) Rituaaliteurastuksina, joihin liittyy, että elintarvikkeina käytetty liha pitää teurastaa ”oikein”, jotta sitä voitaisiin pitää syötäväksi kelpaavana. Tieteellisesti tulkittuna jatkuvasti toistuvien rituaaliteurastusten funktiona on sovittaa symbolisesta isänmurhasta johtuva syyllisyyden tunne. Tämä on kristinuskolle vieras käytäntö juuri siksi, että kristillisessä uskontoelämän alkeismuodossa symbolinen vapahtaja ikään kuin ”sovittaa” ihmisten synnit, ja sen vuoksi kristinuskossa ei ole myöskään islamille tyypillisiä ”pyhiä” tai ”saastaisia” toteemielämiä, kuten islamissa ja esimerkiksi hindulaisuudessa.

Filosofinen ja sosiaalipsykologinen analyysi paljastavat, että islamistisia valtioita hallitaan alkeellisella uskonnollisella seksuaali- ja sosiodynamiikalla, jonka käyttövoiman muodostavat oidipuskompleksi, rituaaliteurastuksiin liittyvä totemismi, tunteiden ambivalenssi sekä homokammo ja jossa toteemieläinten ”saastaisuuteen” liittyvät tabusäännöt, patriarkaalinen insestikielto ja naapuriklaaneista naimisen normi lankeavat yhteen niin poliittisten hallitsemispyrkimysten kuin raiskauskulttuurinkin kanssa.

Samoja asioita heijastelee tietenkin myös putinilaisen diktatuurin rakentelu ortodoksisessa naapurimaassamme, tosin islamia vaatimattomammassa mittakaavassa. Siten se antaa näyttöä tavasta, jolla totalitarismien sosio- ja psykodynamiikat rakentuvat perimmältään samantyyppisille kollektiivisesti tiedostamattomille motiiveille.

Kuka on todellinen eurooppalainen intellektuelli?

Slovenialainen Slavoj Žižek on Euroopan tunnetuimpia nykyfilosofeja. Ylen Teema-kanava esitti eilen hänen ajatteluaan käsittelevän dokumentin nimeltä Žižek ja elokuvan kätketty ideologia. Oikeastaan kyseessä on kooste yksinpuhelusta, jossa Žižek suvereeniin tapaansa tulkitsee aikamme poliittisia tapahtumia muutamien klassikkoelokuvien ja niistä tekemiensä psykoanalyyttisten löydösten avulla.

Dokumentti alkaa Žižekin analyysilla John Carpenterin elokuvasta Pahan kehä. Siinä päähenkilö saa käyttöönsä silmälasit, joiden lävitse katseltuna maailma ja sen mainokset riisutaan alitajuntaan vetoavasta aineksesta ja jotka paljastavat mainosten kognitiiviset piiloviestit. Ihmetystä elokuvan katsojissa on herättänyt, miksi lasien omistajan on vaikea saada myös toisia ihmisiä katselemaan maailmaa niiden läpi.

Žižekin mukaan lasit poistavat ihmisiltä unelmat, eli toisella tavalla sanottuna vapauttavat ideologiasta. Žižekin käsitys on, että ihmiset eivät yleensä halua kamppailla ideologioita vastaan vaan osallistua niihin. Mikäli vallitsevan ideologian omaksuminen epäonnistuu, tuloksena saattaa olla väkivaltaa. Näin hän selittää muun muassa kahden vuoden takaisia Wall Streetin mellakoita ja Britanniassa samaan aikaan esiintynyttä rabulismia, katulevottomuuksia ja ryöstelyä.

Poliitikkojen osoittama moralisointi ja paheksuminen olivat luonnollisestikin yksinkertaistavia reaktioita, sillä tällaisissa ”kellopeliappelsiineissa” väkivalta oli ”sorrettujen kieltä”. Žižek saattaa näkemään, että kyse oli entisen työväenluokan eli nykyisen luokattoman väestön putoamisesta pois konsumismin ideologian piiristä. Kun ihmiset eivät pääse jäseniksi enää edes työväenluokkaan saati että he voisivat keskiluokkaistua kouluttautumalla ja kartuttamalla varallisuutta, he menettävät mahdollisuuden toteuttaa vallitsevaa Dolce & Gabbana -ideologiaa, joka voisi liittää heidät yhteiskuntaan.

Tämä tulkinta Pahan kehästä tulee nyt kuin tahattomana ja kohtalomaisena antiteesinä Pekka Himasen hymistelylle ”arvokkuudesta” ja ”hyvän kehästä”.


Ironinen etäisyys vai samastuminen yliminän ääneen?

Žižekin eräs suomennettu teos on nimeltään Ideologian ylevä objekti, ja siinä hän viittaa sublimaation ajatukseen. Žižekin mukaan aggressioita ei herätä vain se, että ihmiset eivät tavoita ideologisia unelmiaan. Vaarallista on myös se, jos ihmiset menettävät ironisen etäisyytensä tulkita todellisuuden tapahtumia. Suhteellisuudentajun menettäessään ihmiset samastuvat yliminän ääneen, ja heistä tulee helposti vain ideologian julistajia, mikä ei voi johtaa muuhun kuin konfliteihin todellisuuden karkeilla kohtaamispinnoilla.

Ehkä tässä on yksi selitys siihen, miksi Pekka Himasen eteeriset arvokkuuden unelmat herättivät kansalaisissa niin raivokasta vastarintaa. Ne eivät sopineet yhteen heidän todellisuuskäsityksensä kanssa luultavasti siksi, että unelmat eivät olleet heidän ulottuvillaan. Mutta myös toinen vaihtoehto toteutui: Himanen koettiin subliimin ideologian äänitorveksi, joka pikemminkin peittää todellisuutta kuin valaisee sitä hyvyyden julistuksillaan. Yliminän voitto realismista on ominaista myös monille uskonlahkoille ja niiden fataalille itsetuhoisuudelle.

Selvää on, että Žižekin kehittyneet filosofiset tulkinnat jättävät tavanomaisen poliittisen yhteiskuntatutkimuksen tekijät kauaksi taakseen. Hänen mielestään väkivalta, jota on nähty viime aikoina esimerkiksi Kreikan kaduilla ja kujilla, ei ole koskaan abstraktia, vaan se on suoraa puuttumista todellisuuteen.

Žižekin tulkintojen mukaan nationalismin väkivaltaiset ainekset elävät jatkuvasti ihmisten sofistikoituneen pintakuoren alla. Esimerkiksi industrial metal -musiikkia soittavan Rammsteinin lavaesiintymiset tarjoavat ihmisille mahdollisuuden toteuttaa fasistista ideologiaa esi-ideologisella tavalla. Siten sen katsotaan toimivan fasismia vastaan; tosin kiintoisaa on, miten kauan tämä sublimaatio riittää pitämään aggressiot aisoissa, kun pöty loppuu pöydästä ja poliitikkojen puheista.


Kristinusko ateismia ateistisempaa

Stadionkonserttien vastaavuus fasististen tapahtumien kanssa on melko laajalti viitattu näkökohta, mutta mielenkiintoista marxilais-psykoanalyyttista dialektiikkaa sisältää Žižekin tulkinta Martin Scorsesen elokuvasta Kristuksen viimeinen kiusaus.

Žižekin mukaan kristinusko on ateistisempaa kuin ateismi, sillä ateistiset ja naturalistiset ajatussuunnat uskovat johonkin suureen kokonaisuuteen, joka antaa merkityksen elämälle, esimerkiksi evoluutio-oppiin. Sen sijaan kristinuskon sanoma kiteytyy Jeesuksen sanoissa ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” sekä hänen opetuksessaan jättää lähiomaisensa ja käskyssä seurata itseään.

Siinä, missä islam ja juutalaisuus markkinoivat uskoa Jumalaan, siinä kristinusko tarjoaa pelastusoppinsa kautta vapautta kaikesta ideologiasta. Niinpä Žižekin tulkinta on lähellä myös Jumalan poissaolon elämyksiä painottavaa modernia teologiaa.

Kristinuskon pyrkimys kahlita ihmisiä vapauden ideologialla puolestaan näkyy selvästi Robert Wisen elokuvassa Sound of Music, jossa eräs halujensa valtaan joutunut nunna odottaa saavansa nuhteita luostarin johtajalta, mutta tämä kehottaakin nunnaa antamaan intohimoilleen periksi ja kulkemaan juuri niitä polkuja, jotka hän itse havaitsee hyviksi.

Tällaisen double bind -rakenteen kautta kristinusko alistaa ihmistä käskyllä olla vapaa, jolloin ihmisen odotetaan itse rajoittavan itseään. Nietzschen sanoin: ihmisen vapaus luonnollisista vieteistä on vain pappien keksimä ovela juoni, jolla ihmiset voidaan asettaa vastuuseen ja syytetyn penkille omista sinänsä välttämättömistä teoistaan.


Vapauden näennäinen perverssiys

Edellä mainittuun syyllistämiseen liittyy myös ajatus, että vapaus on perverssiä (Žižekiä käsittelevän dokumentin alkuperäinen nimi onkin Pervert’s Guide to Ideology). Siksi niihin ihmisiin ja ryhmiin, joiden nähdään olevan vallitsevan ideologian ulkopuolella, liitetään usein oletus, että he tekevät jotakin pervoa, kuten viettävät salaisia orgioita tai syövät pikkulapsia pakastimesta. Ja tämä deluusiomainen harhakuva idättää tietenkin sekä kateutta, julkista paheksuntaa että mielenkiintoa.

Žižek ei käytä tätä esimerkkiä, mutta hänen analyysinsa tuo näkyville esimerkiksi sen, miten kompleksista seksuaalivähemmistöliikkeen harjoittama avio-oikeuden tavoittelu on ollut. Juuri sen kautta valottuu, kuinka homot ja lesbot antautuvat tavoittelemaan osuutta vallitsevasta ideologiasta, tässä tapauksessa kristillisestä avioliitosta, ja sitä kautta pyrkivät normalisoimaan itseään.

Näin paljastuu kristinuskon kiero tapa alistaa ihmisiä (1) torjumalla heidät ensin piiristään (aivan kuten luostarin johtaja suhtautui välinpitämättömästi nunnan esittämiin anteeksipyyntöihin ja katumukseen), (2) lavastamalla yhteisönsä sitä kautta tavoiteltavaksi sekä (3) taivuttelemalla ihmiset kerjäämään osallisuutta oman ideologiansa piirissä.

Kirkon myöhemmin osoittamassa suopeudessa on siis kyse pikkusormen ympärille kietomisesta, kontalleen ajamisesta ja eräänlaisesta kielletyn hedelmän houkuttelevaksi julistamisesta. Avioliittoinstituutioon sisältyvä elämäntapatarkkailu ei välttämättä tuota mielihyvää kirkon johtajille sen enempää kuin avioliittoon vihittävillekään, mutta se voi tuottaa perverssiä ja subliimia nautintoa valtasuhteen voimassa pitäjille.

Ehkä juuri siihen perustuu myös homoavioliittojen vastustus: avio-oikeuden pidättäminen ei luo seksuaalista mielihyvää (eikä toisaalta myöskään estä sitä), mutta se voi tuottaa sadomasokistista nautintoa avio-oikeuden kieltäjille. Žižekin oikeaoppisen psykoanalyyttisen tulkinnan mukaan mielihyvä on eri asia kuin nautinto, ja nämäkin tulkinnat lyövät teoreettisessa kehittyneisyydessään laudalta monien yhteiskuntatutkijoiden pelkästään normittavat ja arvottavat mielipiteet siitä, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa.


Mielihyvän ja nautinnon pakko

Toisaalta Žižek poikkeaa perinteisestä psykoanalyyttisesta teoriasta suhteessa mielihyvän ja nautinnon tavoiteltavuuteen. Perinteinen psykoanalyyttinen näkemys on, että ihminen ei vapauta itseään tuntemaan mielihyvää tai nauttimaan, koska hän on sisäistänyt sosiaaliset kiellot ja kokee niiden rikkomisesta patologista syyllisyyttä. Käsitys on ollut, että psykoanalyysi vapauttaa ihmiset estoista tavalla, jolla mielihyvä ja nautinto tulevat mahdollisiksi.

Kenties tämä päti Freudin ajan Wienissä, jossa kieltoja ja rajoitteita oli paljon. Sen sijaan Žižekin näkemys on, että nyky-yhteiskunnassa vallitseva ideologia käskee ihmisiä tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan niin, että ihmiset ovat alkaneet tuntea pahoinvointia tästä hyvinvoinnin velvoitteestaan. He ovat kuin kirkkoisä Augustinus, joka Tunnustuksissaan sanoo tunteneensa syyllisyyttä Karthagon villeinä vuosinaan – ei suinkaan liiallisista nautinnoistaan – vaan siitä, ettei pystynyt nauttimaan huveista ja yltäkylläisestä elämästä tarpeeksi!

Niinpä ongelma on, kuinka päästä eroon mielihyvän ja nautinnon pakkomielteestä. Žižekin mukaan ainoa tie siihen on oppia tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan niin intohimoistaan kuin pakkomielteistäänkin sekä kaikista muista oireistaan, sillä niiden välttely, torjuminen ja kiistäminen johtaisivat vain takaisin lähtökohtaan: kurinalaiseen yhteiskuntaan, jossa ihmiset tuntevat syyllisyyttä mielihyvästään ja nautinnoistaan.

Näennäisesti suvaitsevaiseen yhteiskuntaan voikin sisältyä paljon vahvempia ideologioita kuin autoritaariseen. Esimerkiksi vanhoillisessa yhteiskunnassa vanhemmat saattoivat sanoa lapselleen: ”Me lähdemme nyt mummolaan, ja sinä tulet mukaan pidit siitä tai et!” Sen sijaan vapaamielisenä aikana liberaalit vanhemmat voivat sanoa: ”Tiedäthän, että isovanhempasi rakastavat sinua, mutta sinun pitää vierailla heidän luonaan vain jos haluat.” Jälkimmäisessä tapauksessa käsky on vahvempi, sillä sen mukaan ihmisen pitää, paitsi totella, myös tykätä siitä. Näennäinen vapaus sisältää siis ankaramman käskyn kuin suora määräys, ja sitä on myös vaikeampi tunnistaa ja kumota sen epäsuoruuden vuoksi.


Kuoleman voittaminen kuolemalla, tavarataivas ja ikuisen rakkauden myytti

Luokkastrategioiden kannalta huomionarvoinen on Žižekin tulkinta James Cameronin elokuvasta Titanic, jossa yleisön hyväksyntää yritetään ostaa sympatisoimalla alemmissa kerroksissa matkustavan työväenluokan ”rehtiä ja aitoa” elämäntapaa porvariston ohi. Žižek pitää tätä katsojien kosiskelua läpinäkyvän halpahintaisena ja naurettavana. Hänen mukaansa elokuva tosiasiassa toistaa vanhan myytin siitä, että porvaristolla ja kapitalisteilla on ”oikeus” silloin tällöin pelastaa itsensä ja koota identiteettinsä puristamalla mehut työväenluokasta.

Titanicissa tämä näkyi tavassa, jonka mukaisesti porvaristytölle annettiin tilaisuus ostaa köyhältä kulkuripojalta halvalla piirrätetty muotokuva, käyttää nuorta miestä seksuaaliseen mielihyvään sekä sulhasestaan irtautumiseen, ja lopulta erota ryysyläispojasta painamalla hänen päänsä pinnan alle veden varaan jouduttuaan. ”Mitä muuta tästä seikkailusta olisi voinut seurata kuin parin viikon romanssi New Yorkissa ja sen jälkeen bänät”, kysyy Žižek ja tulkitsee, että juuri traagisen katkeamisen kautta rakkaus ikään kuin julistettiin ikuiseksi.

Ilman rakkauden siirtymistä subliimiin ja eteeriseen tavoittamattomuuden avaruuteen sitä ei voisi olla olemassa. Ikuinen rakkaus onkin myytti, joka on mahdollinen vain kuvitteellisena, tavoittamattomien ja subliimien objektien kautta, toisin sanoen unelmina ja ideologioina.

Myös kuluttamisen ideologia on mahdollinen vain tavarataivaassa, jossa ihmiset elävät nenä konditorialiikkeen ikkunassa kiinni. Ottamalla haltuunsa esineitä ihmiset luovat vaikutelman omasta kuolemattomuudestaan ja muodikkaasti sanottuna ”voimauttavat” itseään. Samalla he imevät veret halpatuotantomaiden työvoimasta istuessaan Titanicin kansituoleillaan.

Toteamukseni ei ole moralistinen vaan  ymmärtämään pyrkivä. Myös Žižekin tulkinta on samansuuntainen: kapitalismi on voittanut sosialismin siksi, että sosialismi uskoi subliimiin hyvään ja unelmien utopiaan, mutta siltä puuttui käynnissä pitävä koneisto. Sellainen puolestaan sisältyy kapitalismin logiikkaan, sen tunnustamaan, hyväksymään ja vahvistamaan ihmiskunnan ahneuteen, joka lyö ajasta aikaan kuin jatkuvasti vedossa pysyvä kaappikello.

Klassisten sosiologien tavoin Žižek tunteekin aitoa hämmästystä kapitalismin itseään ruokkivan ikiliikkujan edessä. Nähdäkseni sen käynnissä pitävä voima juontaa juurensa ihmisluonnosta: ihmisen pyrkimyksestä selviytyä hengissä. Naturalismi ja utilitarismi (hyötyoppi) ovat kapitalismia käynnissä pitäviä ideologioita. Ne voi pysäyttää vain fundamentaalisempi kysymys siitä, mitä hyötyä on hyötymisestä ja mikä on elämän tarkoitus. Koska nämä ongelmat jäävät perimmiltään avoimiksi, niiden myötä myös kapitalistien leuat loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru.

Filosofisesti katsoen elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä, kun taas merkitys on tarkoituksesta erillinen henkilökohtainen asia. Ahneuden puolestaan voi selittää ihmisten potema kuolemankammo. Sen vuoksi rahakkaimmatkin ihmiset haluavat vielä sen yhdennentoista miljoonan, joka jää jäljelle jollekin paratiisisaarelle, mikäli sota, vallankumous tai kuolema vie kaiken alta. Ahneuden motiivi on takaraivossa kytevä menetyksen pelko, alitajuinen aavistus siitä, että jonakin päivänä pitää luopua kaikesta. Ahneuden motiivi on halu jatkossakin välttyä tekemästä rehellistä työtä, ja siksi ylenmääräinen varakkuus ja sen jatkuva tavoittelu yleensä vain lisäävät ihmisten ahdistusta ja pahoinvointia.


Suuren Toiseuden poissaolo

Teknillisen korkeakoulun ex-professori Heikki Hyötyniemi esitti eilisen blogikirjoitukseni kommenteissa, että suomalaisessa filosofiassa näyttää olevan nykyään ”ainakin kolme koulukuntaa: yliopistofilosofit, Esa Saarisen poppoo, ja Hankamäki!” Havainto saattaa pitää paikkaansa. Olen tosin yrittänyt välttää näkemästä filosofiaa koulukuntien klustereina, vastapuolten välisenä pelinä, jakona joukkueisiin tai puoluetoimintana (jota se tietenkin myös on).

Dialogisen filosofiani mukaisesti tunnustan perimmältään vain yksilöt, sillä tiedän, että jokaisella on joka tapauksessa omat itsenäiset ajatuksensa ja elämännäkemyksensä. Filosofien angstisuus johtuukin usein juuri liittoutumisen ja puoluepolitisoitumisen vaatimuksesta, pakosta hankkia itselleen jonkinlainen suojaväri. Tavallaan Heikin näkemys on oikeutettu ja kuvaava siksi, että hän sijoittaa minut erilleen puolueista. Sikäli en vastusta tulkintaa, sillä se vastaa näkemystäni filosofian henkilökohtaisesta olemuksesta. Vahinko vain, jos olen ainoa, jolla on filosofiassa itsenäiset käsitykset ja ajatukset!

Myös Žižek on tullut johtopäätökseen, että ihmisellä ei ole ideologioista vapauttavaa pelastusta missään yhteisössä. Ihmiset ja ideologiat keräytyvät milloin miksikin meemikomplekseiksi rahan toivossa, kerätäkseen sosiaalista pääomaa tai selviytäkseen paremmille päiville työelämässä. Siksi ideologioista irtautumisen hinta on yleensä kova, mutta se saattaa kannattaa, sillä muussa tapauksessa inflaation kita järsii myös filosofiaa. Žižekin käsityksen mukaan olemassa on lopultakin vain yksilö, mikä tuo etsimättä mieleen 1900-luvun eksistenssifilosofin, Jean-Paul Sartren.

Myös vapaudessa ja yksilöllisyydessä kelluminen on ahdistavaa sikäli, että ei ole olemassa mitään ”suurta Toista”, jolle vapautensa ja tarinansa voisi kertoa. Tässä mielessä Žižekin käsitys pitää yhtä Jacques Lacanin psykoanalyyttisen näkemyksen ja oman käsitykseni kanssa. Ketään ei loppujen lopuksi kiinnosta kenenkään toisten ihmisten asiat, paitsi sikäli kuin niistä voi olla jotakin hyötyä tai niillä on merkitystä omaa elämää ajatellen. Tämä raadollisuus näkyy esimerkiksi Žižekin raportoimassa tosiasiassa, että ihmiset suhtautuivat olankohautuksella Bosnian sodassa raiskattujen kertomuksiin, vaikka heillä olisi ollut kova tarina jaettavanaan. Sanat kaikuivat kuitenkin tyhjyyteen.


”Suomen Žižek?”

Huvittavaa on, että eräs tuttavani nimitti minua tänä aamuna ”Suomen Žižekiksi”. En pahemmin vastusta tätäkään tulkintaa, vaikka ajatuksen torjuminen olisi paljon helpompaa kuin ottaa vastaan epäilykset narsismista, joka johtuu mahtipontisen rinnastuksen hyväksymisestä.

Žižekin fanittaminen tai häneen samastuminen olisivat kuitenkin melko alkeellisia suhtautumistapoja jo siksi, että ne olisivat vastoin Žižekin psykoanalyyttista näkemystä, jonka mukaan hän on muodostunut psyykkisen transferenssin kohteeksi kaikille maailmantuskaa ja huolta poteville. ”Slavoj the Superstar” on siis tiedostanut toimivansa eräänlaisena itsen heijastuspintana ihailijoilleen, ja juuri siksi todellisen filosofian mukaista myös heille olisi kasvaa idolistaan irti. Luulenkin, että Žižekin Elvis-maineessa on aineksia klassisesta fani-ilmiöiden sosiodynamiikasta, jonka mukaisesti idoleista ei pidetä vain siksi, että he ovat sinänsä niin erinomaisia, vaan siksi, että kannattamalla heitä voi myös itse olla suositumpi ja saada prestiisiä uralleen.

Kaikesta sanotusta huolimatta minussa ja Žižekissa on toki jotain yhteistä: (muutamien mielestä) kärkäs esiintymistyyli, psykologisoivat politiikan ja filosofian tulkinnat, säästelemätön tekstintuotanto ja tietynlainen lahjomattomuus. Myös EU-kriittinen fraasini beethovenilaisen harmonian vastaamattomuudesta todellisuuden kanssa lienee yhteistä. Elokuvataidetta tosin tunnen varsin huonosti, enkä ole kovin suosittu.

Eniten poikkean Žižekistä luultavasti siinä, että pidän kansallisvaltioita ja kansallista itsemääräämisoikeutta hyvinvointiyhteiskuntien edellytyksenä, kun taas Žižek ja poliittinen vasemmisto yleensäkin ovat hoilanneet Internationaaliaan ja asettuneet siten samaan veneeseen kansallisvaltioita murentavan globaalin kapitalismin kanssa. Erona on myös ideologian käsitteen määrittely; omasta mielestäni ideologia on osallisuuden sijasta enemmänkin vain väärää tietoisuutta, jonka vallitsessa asiat muuttuvat vastakohdikseen (esimerkiksi vapaus riippuvuudeksi).

Voin kyllä yhtyä Žižekin käsitykseen, että ideologia ei ole mitään ulkoa päin asetettua – ei manipulaatiota, pakkoja eikä käskyjä – vaan jälkimodernissa yhteiskunnassa ideologia on tapa, jolla ihmiset spontaanissa todellisuussuhteessaan tavoittelevat vapautta, mielihyvää ja todellista minuuttaan. Žižekin sanoin: ”Ideologian traagisuus on siinä, että paetessamme ideologiaa unelmiin me vasta olemmekin ideologian kahleissa.” Niinpä ideologia ei ole myöskään savuverho, joka estäisi ymmärtämästä, millainen todellisuus on, vaan juuri sen vaikutuksesta me valitettavasti luulemme näkevämme todellisuuden ”selvemmin ja kirkkaammin”.


Ideologiat ja tulevaisuus

Žižekin ajattelu liittyy Suomessa meneillään olevaan tulevaisuuspohdiskeluun, sillä juuri sen kautta valottuu, että päämäärien ja tulevaisuuden määritteleminen on ideologioiden synnyttämistä puhtaimmillaan. Tulevaisuuden linjaaminen, rakentaminen ja pelkkä ennakoiminen ovat jokaista todellisuuskäsitystä ideologisempia, sillä vallitsevia näkemyksiä voidaan tarkistaa suhteessa todellisuuteen mutta tulevaisuusselvityksiä ei voida, kun vertailukohta puuttuu. Tulevaisuuden kartoittaminen myös muodostuu ideologiaksi välttämättä ja jää sellaiseksi, sillä ennusteen rooli on aina itseään toteuttava tai kumoava, kuten sosiologi Robert K. Merton aikoinaan totesi, ja siksi tulevaisuusselvitykset ovat ennakolta vaikuttavia: preventiivisiä tai motivoivia.

Ideologia liittyy läheisesti valtaan. Yhteistä niille on, että molemmat pyrkivät peittämään jälkensä. Ideologisen vallankäytön tärkein keino onkin vallan kätkeminen. Varmaan sen vuoksi jo Bismarck sanoi, että politiikassa on syytä uskoa asioihin vasta, kun ne on julkisesti kiistetty. Siksi ideologiakaan ei ole läpinäkyvää hämäystä vaan normaaliuden arkipäiväistä määrittelyä. Esimerkiksi koulumaailmasta tunnettu kasvatuksen käsite on läpikotaisin ideologinen, ja sellainen on erityisesti poliitikkojen suosima väite, että heidän päätöksilleen ”ei ole vaihtoehtoja”. Siten myös ihanteiden ja unelmien karsiminen voi olla perin ideologista.

Entä voiko ideologisuudesta päästä eroon? Žižekin ajatus on, että ideologiat ovat väistämättömiä, ja ne voidaan vain tiedostaa ja hillitä. Vahingollista onkin juuri vaihtoehtojen kieltäminen, konsensus, joka kiistää kenenkään olevan vallassa ja vastuussa. Myös filosofeista tulee viihdetaiteilijoita juuri silloin, kun he alkavat muodostaa auktorisoituihin ajattelijoihin ja teoreettisiin malleihin nojaavaa konstruktiivista systeemiä, aivan kuten Pekka Himanen ja monet muut. Toisaalta myöskään metafyysisten kertomusten kehittely ei kelpaa, sillä tarinoiden tavoittelijat koettavat saalistaa haaviinsa tuota poissaolevaa ”suurta Toiseutta”.

Sen sijaan filosofien pitäisi antautua ajattelemaan ja toimimaan ajassa ja paikassa. Tämä merkitsee, että filosofien tulisi toimia politiikan kriitikkoina, mikä vastaa omaa ajatustani dialogisesta filosofiasta. Filosofien pitäisi hyväksyä filosofian epämääräisyys ja oman identiteettinsä juurevuus sekä sen subjektiivinen rakentuminen. Pitäisi hyväksyä myös todellisuuden kaaosmaisuus, sillä kriisi on perimmältään luova tila: ainoa todellinen muutosvoima, joka pakottaa etsimään uusia ratkaisuja.

Niinpä myöskään tulevaisuutta ei pitäisi lähestyä eikä paeta sen enempää jatkamalla ideologioissa kuin pitäytymällä märehtimään epäonnistumisia, kuten vasemmisto on Žižekin mukaan tehnyt. Pitäisi myöntää kaaoksen suuruus ja kriisin syvyys sekä etsiä keinoja (vihdoinkin tunnustetussa) paniikissa. Siksi Žižek pitää hysteriaa ja siihen liittyvää levottomuutta perimmältään myönteisenä tilana, aivan niin kuin hän Walter Benjaminin estetiikkaan viitaten pitää kulttuurimme jätteitä ja kaatopaikkoja aitoina ja eniten paljastavina merkkeinä siitä, millaisia tuotanto- ja kulutusketjun alkupään palvotut tavarafetissit ovat todelliselta olemukseltaan.

Benjaminin mukaan emme koe historiallisina olentoina olemista silloin, kun asiat menevät eteenpäin. Vasta, kun näemme kulttuurimme jätösten palautuvan luontoon, saamme kuvaa historian merkityksestä. Žižekin mielestä myös katastrofielokuvien kuvauksilla tuhon jälkeisestä morbidista ja nekrofiilisestä tilasta voisi olla sama silmiä avaava merkitys. Tuhoutuneen elinympäristön, tyhjien katujen ja hylättyjen teollisuuslaitosten keskellä voi kokea sen, mitä psykoanalyyttinen teoria nimittää reaalisen inertiaksi. Sillä tarkoitetaan merkityksen ylittävää hiljaista läsnäoloa, jonka voi kokea esimerkiksi hylättyjen lentokoneiden autiomaassa, Mojavessa. Ilman tällaista aidon passiivisen kokemuksen hetkeä mitään uutta ei voi syntyä.


Mahdottoman politiikka

Tällaisessa tilanteessa periaatteellisiin muutoksiin tähtäävä poliitiikka voi olla vain mahdottomuuden taidetta, joka muuntaa koko sen kehyksen, jossa asiat toimivat. Olen usein sanonut, että esimerkiksi ihmisoikeudet eivät ole erillisoikeuksia, vaan ne toteutuvat vain, jos koko poliittista järjestelmää muutetaan liberaaliksi ja kansanvaltaiseksi niin kehitysmaissa kuin kehittyneissäkin maissa.

Sen sijaan nykyisin myös liberaaleissa demokratioissa poliitikot ovat ulkoistaneet moraalin kysymykset erillisryhmille, kuten luonnonsuojelijoille ja hyvinvointivaltion suojelijoille. Valtavirran poliitikot ovatkin sitä tyytyväisempiä, mitä vihamielisempiä ja epärealistisempia näkemyksiä nuo ”anarkisteiksi” ja ”ääriryhmiksi” mustamaalatut porukat esittävät, sillä silloin voidaan sanoa, että heidän vaihtoehtonsa ovat ”toteuttamiskelvottomia”, mutta demokratia on toteutunut, sillä heitäkin on kuultu!

Tästä johtuu, että yhteiskunnalliset vastakkainasettelut eivät ole niin tekaistuja kuin väitetään, vaan ne vallitsevat itse todellisuudessa. Ja siksi tarvitaan mahdottomuuden politiikkaa: tarttumista toimeen ja kykyä tehdä jotain, mikä on julistettu näennäisesti mahdottomaksi.

Omasta mielestäni politiikan keskeinen ongelma on, että nykyvasemmisto ei tunnista tautia oireiden takaa, ja oikeistolaisille kapinavoimille kaikki on vastakohta-asetelmien valossa liian kontrastinomaista, jyrkkää ja syyllistävää. Vasemmistolle on ollut vaikeaa tunnustaa, että se on hylännyt kansallisen edun puolustamisen, vaikka juuri kansallisissa erityispiirteissä on globaalin kapitalismin vastavoima.

Marxilainen näkemys ihmisten liittymisestä yhteen vastasi savupiipputeollisuuden ajan yhteiskuntaa, mutta reaaliaikaiseen pääoman ja työvoiman liikumiseen sekä tiedonvälitykseen perustuvassa globaalissa Internet-yhteiskunnassa se ei voi toimia. Marxismi, uusmarxismi tai jälkimarxismi ei voi vastata ongelmiin siksikään, että jokaisella kansakunnalla on väistämättä omaan itsemääräämisoikeuteensa perustuva oikeus määritellä maassaan valltseva yleinen hintataso ja työvoiman hintataso.

Spontaanisti syntyneet kansallisvaltiot ovat siis, paitsi luonnonoikeudellisesti legitimoituja ja välttämättömiä, myös tarpeellisia ja hyödyllisiä, sillä vain niiden piirissä kansalaisten tahto voi toteutua demokraattisesti. Kansallisvaltiot ovat hegeliläisiä Järjen työvälineitä konfliktien sovittamiseen, kansalaisten yhteisen edun löytämiseen ja hyvinvointiyhteiskunnan räätälöimiseen kunkin kansakunnan erityistoiveiden mukaiseksi.

Varsinkin hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisessä kansallisvaltiot ovat tehokkaita ja oikean kokoisia välineitä, sillä paikallistasolla pieni ihminen on usein voimaton, ja globaali sekä EU:n taso ovat liian etäisiä ja mittasuhteiltaan vääriä. Kansallinen toimintataso on tarpeellinen myös kansainvälisten hankkeiden toteuttamiseksi, kuten ilmastonmuutoksen torjunnassa, sillä kansallisvaltioita tarvitaan kansainvälisten sopimusten masinoimisessa teoiksi. Tältä osin katson, että Žižekillä riittää hyvää tahtoa, mutta häneltä puuttuu metodi.


Žižekin salaisuus

Žižekin ajatukset vetoavat moniin oikeudentuntoisiin ihmisiin, sillä hän itse on identifioitunut vahvasti oman yliminänsä ääneen. Arkkityyppisenä Sokrates-hahmona hän on riittävän vaaraton villitäkseen nuoria neitoja sen enempää kuin Väinämöinen nuorta Ainoa, ja nuorille heteromiehille hän on sopivan harmiton siksi, ettei hän muodosta varteenotettavaa kilpailijaa tai isähahmoa generoidakseen esiin oidipaalisia tunteita. Mihinkään kuulumattomuutensa ja jatkuvassa väli- ja rajatilassa olonsa vuoksi hän piehtaroi nyt kukkona tunkiolla ja kompensoi parhaan fyysisen teränsä menetyksen etevillä puheillaan.

Žižekin taukoamaton puhe on huomionarvoista sekä vertauskuvallisesti että tosiasiallisesti. Myös nykyisen lacanilaisen psykoanalyyttisen käsityksen mukaan puhe ei vain ilmennä minuutta vaan toteutuu minän eri komponenttien välillä. Puhe ei ole sen enempää osa kehoa kuin ulkopuolisuuttakaan. Se ei ole myöskään tehoste vaan tulee libidon ja kuolevan kehon välitilasta.

Ihmisäänessä on siis yhtä aikaa vaikutteita sekä eteerisestä minuudesta että vieraudesta ja ulkopuolisuudesta. Se muistuttaa niin ihmisen henkisestä kuin fyysis-materiaalisestakin olemassaolosta ja todistaa parhaillaan tekeillä olevan tutkimukseni keskeisen väitteen puolesta: ihmisen minuudesta löytyvät osatekijät ovat looginen lopputulos oman puheen objektivoinnista ja vuorovaikutuksen prosessista, josta pitää erottua erikseen ”objektiminä” ja ”subjektiminä”.

Tätä kulttuurista skitsofreniaa ja siinä heilahtelua ilmentää koko puolelta toiselle huojahteleva Titanicimme. Toisaalta ihmisen dualistisen luonteen tunnustamisessa, dialogisuudessa ja (buberilaisittain sanottuna) esineellisen olemisen ja persoonallisen olemisen heilurimaisen liikkeen myöntämisessä voisi olla ainekset ideologioiden voittamiseen ja reaalitodellisuudessa elämiseen. Tässä mielessä Žižek on, paitsi omantunnon julistaja, myös kulttuurimme oireiden eksponentti.

Suuri osa nyky-Euroopan Sokrateen, Slavoj Žižekin, maineesta selittynee sillä, että hän on tehnyt filosofiansa vastaanottamisesta helppoa ankkuroimalla sen elokuvien tulkintaan. Populismiin Žižek ei ole tosin syyllistynyt, sillä hänen tulkintansa eivät ole koskaan yksinkertaistettuja eivätkä mielisteleviä. Mutta hän on löytänyt filosofialleen laajoja kansanryhmiä puhuttelevan formaatin; elokuva kun muodostaa tiedostumattomine merkityskerroksineen ihmisten tajunnassa vellovan kommunikaatiotason, joka on vain jäsenneltävä ja analysoitava auki.

Sophie Fiennesin ohjaama dokumentti, jossa Žižek puhuu yli kaksi tuntia taukoamatta, ei pitkästyttänyt minua koko aikana hetkeäkään, ja se on parinkin katsomiskerran arvoinen. Näkemään pääsee tästä.


Kirjallisuus

Žižek, Slavoj, Ideologian ylevä objekti. Suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki, alkut. The Sublime Object of Ideology, 1989. Vantaa: Apeiron, 2005.
---, Pehmeä vallankumous – Psykoanalyysi, taide, politiikka. Suom. ja toim. Janne Porttikivi. Helsinki: Gaudeamus, 2009.
---, Tervetuloa reaaliseen autiomaahan – Viisi esseetä syyskuun 11. päivästä ja vastaavista päivämääristä. Suom. Janne Kurki, alkut.  Welcome to the Desert of the Real – Five essays on September 11., 2002. Helsinki: Apeiron, 2004.
---, Väkivalta. Suom. Janne Porttikivi, alkut. Violence – Six Sideways Reflections, 2008. Helsinki: Nemo, 2008.