Kurjistavaa kaupunkipolitiikkaa Helsingissä

Aloitan jostain, sillä jostain on aloitettava.

Helsingin kaupunki investoi jälleen infrastruktuuriin monimuotoisuusstrategiansa mukaisesti ja poistaa autoilun Kaivokadulta sekä myllää Rautatieaseman edustan kävelykaduksi ja joukkoliikennekaduksi, jota kulkevat vain raitiovaunut.

Asiassa on myös valoisat puolensa. Kun yksityisautoilla ei saa enää ajaa alueelle, luodaan oivallinen tilaisuus kaahata sinne luvatta, ja näin pohjustetaan otolliset olosuhteet terrori-iskun tekemiselle ja auton suuntaamiselle väkijoukkoon!

Tuloksena voidaan saada keskieurooppalaista värinää ja monikulttuurista tunnelmasivistystä myös Helsinkiin, esimerkiksi Leipzigin mallin mukaisesti – tai kuten Modenassa, jossa muuan pohjoisafrikkalainen tappoi ihmisiä ajamalla jalkakäytävälle, ja media kiirehti selittämään, ettei kyseinen terrori-isku suinkaan ole terrorismia; kuskilla vain oli ongelmia.

Kaikella viihtyisyyden, hyvinvoinnin ja rakkauden lisäämisellä on kuitenkin hintansa myös Helsingissä. Joukkoliikenteellistämisen varjopuoli on, että ostovoimaiset autoilijat eivät tule keskustaan enää lainkaan, keskustan kauppaliikkeet näivettyvät, kuolio uhkaa liike-elämää, ja rautikselle jäävät vain ne, joilla on oleskelulupa.

Kadunkalusteiden ja kesäisten kukkaistutusten vehreyteen löytävät tiensä narkkarit ja muut kunniakansalaiset, joiden oksennukset kirjavoittavat kadunpinnoitteita.

Alue ei muutu ”kansalaisten olohuoneeksi”, jollaisiksi monikulttuuri-ideologialla on yritetty värittää myös osaa pääkaupunkiseudun kirjastoista, vaan paikka slummiutuu. Rautatieaseman edusta muistuttaa lopulta nykyaikaista kirjastoa. Vielä kun saataisiin sukupuolineutraalit käyttöhuoneet ja Kelan sekä työviranomaisten toimipisteet palvelutasoa parantamaan!

Töölöstä, Kampista ja Punavuoresta on jatkossa entistä vaikeampaa päästä Kruununhaan ja Kallion suuntaan ja takaisin. Autoilla pitää kiertää Esplanadille, jonka liikennettä jo vaikeutettiinkin asfaltoimalla mukulakivikadulle tilapäinen pyöräilykaista kaikki kaupunkiarkkitehtuurin ja -estetiikan pieteettisyyssäännöt rikkoen. Kun Kaivokadun ajoneuvoliikenne ohjataan Espalle, myös Kauppatori ja Pohjoisranta ruuhkautuvat entisestään.

Kantakaupunkia ovat erottaneet itä–länsisuunnassa rautatie ja Töölönlahti. Aiemmin Töölössä asui porvareita ja Kalliossa proletariaattia. Nykyisin Töölössä asuu rahahihhuleita ja Kalliossa viherhihhuleita, punaporvareita, kaviaarikommunisteja ja samppanjasosialisteja.

Nämä alueet eivät ole enää ideologisesti jakautuneita vaan toisiinsa henkisesti integroituneita, joten valtuuston enemmistö on ilmeisesti katsonut karttaa niin, että myöskään yhdistävää autoliikennettä ei enää tarvita.

Autoilun suitsiminen on ominaista Helsingin valtuuston vihervasemmistolaisille ryhmille, mutta viher-Hitlerit ilmaisevat vihansa passiivis-aggressiivisesti ”kaupunkistrategiaksi” sofistikoituna.

Kiilusilmäinen autoilun tappaminen kumpuaa kateudesta niitä kohtaan, joilla on varaa tai velvoitteita pitää autoa.

Vihreiden kaupunkiutopia on nuorten, terveiden ja hyväjalkaisten ihmisten totalitarismi, joka rakentuu fillarikommunismin varaan.

Pyöräilen myös itse mielelläni, mutta minä harrastan maantiepyöräilyä. Se puolestaan on treenimuoto eikä liikenneratkaisu, eikä pyöräily sovellu työmatkaliikenteeseen, sillä kaikille työpaikoille ei voi mennä kurat kauluksen alla.

Vasemmisto tukee autojen häätämistä keskustasta, sillä katkeruus velvoittaa, ja luokkatietoinen kommunisti vapaamatkustaa myös julkisessa liikenteessä. 

Kokoomus puolestaan haluaa autot pois keskustasta, koska sillä on hihassaan vanha kortti, 1,3–1,4 miljardia euroa maksava keskustatunneli, jonka rakentaminen tulee lähemmäksi, kun autot hävitetään maan pinnalta. Aivan pian alettiinkin puuhata keskustan huoltotunnelin laajentamista läpiajon sallivaksi.

Kokoomus sai keskustatunnelistaan jo palasen Länsiväylän suuntaan, mutta myyräpuolue haluaa kaivaa tunnelin kaikkialle, missä ei vielä ole tunnelia, myös Tallinnaan.

Rautatieaseman piharemontin kokonaishintaa ei ole julkistettu hämäryyden savuverhon ylläpitämiseksi, mutta se on joka tapauksessa kymmeniä miljoonia euroja, jopa sata miljoonaa. Myös Kruunuvuorensilta markkinoitiin valtuustolle alun perin 155 miljoonan euron hintaisena, mutta EU-laski myöhemmin, että kytkykaupan kaikki komponentit mukaan lukien loppulasku oli 998 miljoonaa euroa.

 

Julkisen velan julkea häpeällisyys 

Helsingin kaupunki velkaantuu kuin Suomen valtio. Tämän vuoden budjetti on 6,5 miljardia euroa – ja noin 400 miljoonaa euroa alijäämäinen. Energiayhtiö Helenin tuloutukset ovat kauan sitten kuivuneet, ja vaurauden aika on ohi; sen myönsi jo eläkeikäinen pormestari Juhana Vartiainen (kok.) jättäen jälkeensä savuavat rauniot ja saaden palkinnoksi neroudestaan työelämäprofessuurin Aallosta.

Helsingin kaupungin rahoitusjohtajan Pia Ojavuon mukaan Helsingillä on täpärästi varaa velkaantua vielä vähän, mutta sen jälkeen tulee stoppi, aivan niin kuin valtiolle. Hän sanoo kaksi miljardia maksavista uusista ratikkahankkeista Ylen jutussa näin:

”Helsinki pystyy lainanottoon näiden kuuden raideinvestoinnin osalta, mutta sen jälkeen raiteiden rakentamisen pitää rauhoittua. Asia on kirjattu myös kaupungin uusimpaan strategiaan. Kun nämä raidehankkeet on tehty, velanoton pitää pysähtyä. Asukaskohtaiset vastuut eivät saa kasvaa vuoden 2031 jälkeen.”

Tämä tarkoittaa, että tuon jälkeen kaupungin talous ei veny enää yhtään vaan on pingoitettu äärimmilleen. Kaupunginkanslian viranhaltija tottelee tietenkin poliitikkojen määräyksiä ja kaupungin perin pohjin vinksallaan olevaa liikennestrategiaa, joka on jäykkä, kaavamainen ja kahlitseva eikä ota huomioon muuttunutta taloustilannetta. Aivan samalla tavalla raideliikenne on jäykkää ja kaavamaista, sillä kiskot vievät vain sinne minne ne ovat rakennetut, eivätkä raitioliikenteen reitit jousta kysynnän mukaan. 

Totuus on, että Helsingillä ei ole eikä ole ollut varaa jättiläismäisiin infrahankkeisiin, joita vihervasemmisto on yhdessä Kokoomuksen kanssa ajanut kuin käärmettä pyssyyn. Sitä paitsi Kajaanissa valmistetut ratikat olisivat maksaneet 61 miljoona euroa vähemmän kuin Sveitsistä tilatut.

Kaupunki ei tiedä, millä Euroopan puhtaimpana lopetettu hiilivoima korvataan.

Koko kaupunkistrategia on monikulttuuri-ideologian, vihreän siirtymän ja megalomaanisten infrahankkeidensa kanssa täysin pielessä, täysin vino.

Helsingin taloutta johdetaan kuin juopon torppaa.

Talouden alijäämää ratkotaan kuin vihreiden puolueohjelmassa. Kun pulaa on sähköstä, asia ratkaistaan keksimällä uusia tuotantomuotoja. Kun pulaa on kaukolämmöstä, asia ratkaistaan kehittämällä kaukolämpöä. Kun pulaa on asunnoista (ja nykyisin myös asukkaista), asia ratkaistaan innovoimalla, perustamalla, luomalla, parantamalla, suunnittelemalla nokkelammin ja tietenkin lisäämällä maahanmuuttoa.

Tämä on juuri sitä katteetonta idealismia, jonka takaajaksi aiemmin kovina taloudenpitäjinä tunnetut vasemmistopuolueet menivät hurahtaessaan poskivalssiin vihreiden kanssa ja josta monet Frankfurtin koulukunnan kaukaa viisaat vasemmistofilosofit varoittivat jo muutama vuosikymmen sitten. 

Millenniaalien muodostama vihervasemmisto ei ole vastannut siihen, miten tuo kaikki ihanteellisuus rahoitetaan, paitsi tietysti velalla, joka on vain eteenpäin siirrettyä verotusta. Kokoomus taas vastustaa veroäyrin korotuksia kynsin hampain.

Helsinki on tehnyt ja suunnitellut pelkästään seinähulluja päätöksiä viime aikoina.

Euroopan ympäristöystävällisimpien hiilivoimaloiden sulkeminen on johtanut utopistiseen neuvottomuuteen koskien kaukolämmön saantia. Nyt Helsingin energiayhtiö kaavailee pienydinvoimalan perustamista Helsinkiin eräänlaiseksi valmiiksi ydinmiinaksi ja Putinin ohjuksella räjäytettäväksi (energiapolitiikan kritiikistä täällä ja täällä).

 

Huijausta Asunnoilla Sikamaisen Oikeudettomasti

Helsingin vihervasemmisto vaati yhdessä Kokoomuksen kanssa aina vain lisää asumisoikeusrakentamista kaavoittaen uusille asuntoalueille jopa 20 prosenttia aso-taloja. Näin kaupunkipoliitikot ylivelkaannuttivat aso-yhtiönsä Haso Oy:n käytännölliseen saneeraustilaan (aiheesta täällä ja täällä).

Kaupunki ei kuitenkaan suostu hellittämään kukkaronsa nyörejä rahoittaakseen aso-yhtiötään ja sen väärin arvioituja pääomakuluja jälkikäteen subventioilla, vaikka kaupunki omistaa Hason sataprosenttisesti.

Sen sijaan kaupunkiomistaja koettaa kääntää kaikki ylimitoitetusta rakentamispolitiikasta johtuvat virheet Hason asukkaiden maksettaviksi, vaikka Hason ylivelkannuttaminen ei ole asukkaiden syytä, eikä käyttövastikkeiden yli 56 prosentin korotuksia voida perustella millään omakustannusperiaatteella. Tosiasiassa nuo häikäilemättömän röyhkeät korotukset ovat kaupungin aso-asukkaille kohdennettu ylimääräinen kuntavero.

Kyse ei ole asukkaiden omista kustannuksista vaan valtuutettujen omassa vastuuttomuudessaan aiheuttamista kustannuksista, kun valtuustopenkeistä on huudettu jatkuvasti lisää julkista asuntotuotantoa. Hason irtautuminen aso-sopimusten vastiketasoista on puolestaan aso-asukkaita kohtaan suunnattu petos: markkinointipetos ja sopimuspetos.

Sen asemasta, että kaupunki pääomittaisi aso-yhtiötään, Helsingin kaupunginhallitus meni kollegiaalisessa dynamiittityperyydessään tukemaan valtionhallituksen lainmuutosesitystä, jolla asumisoikeuksista yritetään tehdä jälkikäteen irtisanottavia, asunnoista vuokrattavia ja myytäviä ja asukkaista evakkoja tai vuokralaisia (aiheesta täällä). Tämä härski asuntopoliittinen vedätys nauttii valtavirtamedioiden strategista ambiguiteettia, eli vaientamista hähmäiseen hämäryyteen, koska ”aso-asuminenhan on persuasumismuoto”.

Sen sijaan raideliikenteeseen, maahanmuuttoon, kulttuurikoordinoimiseen, alfa-PVP:n tukemiseen ja muuhun vastiketta tuottamattomaan Kankkulan kaivoon kaupungilta riittää varoja. 

Voidaan kysyä, mikä into noilla poliitikon plantuilla on ajaa kaikki julkinen talous kuilun partaalle. Niin kansanedustajat kuin valtuutetutkin pyrkivät käyttämään kaiken velkaantumisvaran aivan loppuun asti, kunnes kansalaiset ja kuntalaiset on saatettu pääsemättömään velkahirteen.

Olen itse tottunut ajattelemaan, että julkisella taloudella olisi hyvä olla varallisuutta eikä velkaa.

Julkista taloutta pitäisi hoitaa niin, että valtio, kaupungit ja kunnat nauttisivat tuloja enemmän kuin niillä on menoja, ja budjetit olisivat ylijäämäisiä. Vain ylijäämästä voidaan jakaa, ei alijäämästä.

Nykyisin valtio ja kunnat jakavat alijäämästä jopa vieraiden maiden kansalaisille, vaikka siihen ei velvoita edes lesken rovon logiikka. Myös hän antoi vähästään, ei velaksi.

Priorisoitava olisi kantaväestön tarpeet eikä perustettava Demla-juristien junailemia helpotuksia tai positiiviseen premium-kohteluun perustuvia ohituskaistoja, jollaisia muodostuu automaattisesti kaikkialle, jossa ihmisiä etuoikeutetaan kurjuuspisteiden perusteella ja syntyy niin sanottuja sosiologisia jonoja.

 

Pääkaupunkimme ulkomaalaisten vallassa 

Tulin 28.4.2026 asuneeksi Helsingin kaupungissa kolmekymmentä vuotta. Tästä kaupungista on tehty parin viime vuosikymmenen aikana aina vain epäviihtyisämpi, ja sama pätee koko pääkaupunkiseutuun.

Pääkaupunkiseudulla harjoitettu metropolipolitiikka ja valtakunnallinen keskittämispolitiikka ovat johtaneet myös maaseutukuntien ja -kaupunkien tappioon. Muokattu ei ole vain aineellista ympäristöä vaan myös väestörakennetta.

Vantaalaisista 30 prosenttia on maahanmuuttajataustaisia, ja Helsingissäkään suuri osa lapsista ei puhu enää suomea. Monikulttuuririkastuksen tuloksena olemme menettämässä väestöpohjamme lisäksi myös kielemme ja kulttuurimme, ja Suomen Pisa-tulokset ovat pudonneet viime vuosina todennäköisesti juuri maahanmuuton vuoksi.

Julkisuudessa vaiettu dosentti Kyösti Tarvainen on useissa kirjoituksissaan todistellut, että muutamankin pisteen taantuma väestömme keskimääräisessä älykkyydessä on tuhoisa, sillä Gaussin kellokäyrä liukuu silloin vasemmalle, ja korkeimpia huippuja kohtaa radikaali kato (aiheesta täällä).

Väestönvaihto ei ole salaliittoteoria, vaan tilastofakta, jota tuotetaan kirkkaassa päivänvalossa, vaikka myöskään työvoiman tarvetta Suomessa ja pääkaupunkiseudulla ei ole (professori Vesa Kanniaisen analyysia täällä).

Tämä kaikki järjettömyys maksaa. Vihervasemmisto ja porvarit velkaannuttavat julkista taloutta yhteisvoimin, koska rahat, joita he roiskivat monikulttuuri-ideologiaan, vihreään siirtymään ja raideinfraan, eivät ole heidän omiaan.

Maahanmuuttoa he edistävät silmät valheesta vetistäen pelkästään poliittisen korrektiuden vuoksi, vaikka hekin varmasti tietävät sen olevan tarpeetonta, mutta he tekevät niin pelkän ideologian vuoksi, vetääkseen suvaitsevaisen roolinsa aina sen traagiseen lopputulokseen asti.

Kyse ei ole siitä, että yhteiskuntamme rämettäjät eivät tietäisi toimiensa olevan tuhoisia, vaan siitä, että he eivät välitä vaan katsovat mainetekijöidensä vaativan sitoutumista loputtomaan kantaväestön vöiden kiristelyyn ja toisaalta armollisuuteen ulkomaalaisia maahanmuuttajia kohtaan pelkän vieraskoreuden vuoksi.

Pieni osa valtavirran poliitikoista (ehkä persut) tietävät maahanmuuton olevan Suomelle turmioksi, mutta hekin joutuvat kiistämään asian pelkästään pitääkseen yllä valheellista poliittisen korrektiuden julkisivuaan ja pysyäkseen hallituksessa Kokoomuksen ja RKP:n marionettina.

Perussuomalaiset ovat saaneet aikaan pienehköjä lainuudistuksia pitkäaikaisesti tai pysyvästi tilapäisten maassaoleskelijoiden palauttamiseksi, mutta hallitusvallassa ollessaan puolue on ollut päästämässä tänne noin 60 000 ukrainalaista sotapakolaisuuden verukkeella, vaikka Suomen ei olisi kansallisen etumme vuoksi ollut viisasta sekaantua slaavien väliseen aseidenkalisteluun 4,6 miljardin euron hinnalla.

Palkinnoksi kansallismielisyyden vastaisesta ajattelunsa sameudesta ovat valtavirran poliitikot saaneet kaduillemme turkoosinvärisiä ja väärää kaistaa sähköpyöräileviä ikuisia turisteja, jotka kuljettavat pizzoja kotidivaaneillaan lepääville väistyvän kantaväestön dekadenteille edustajille.

Monikulttuuri-ideologinen pöperöhanke.

Helsingin monikulttuuri-ideologisia pyrkimyksiä höystävät myös kansainväliset kapitalistit. Esimerkin tarjoaa mediamoguli Bloombergin säätiö kummallisella hankerahoituksella, jolla ”haetaan ratkaisuja ilmastotavoitteiden edistämiseksi ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi.”

Voidaan kysyä, miten nämä kaksi eri asiaa sopisivat saman hankkeen alle. Ja vastata: ”syrjäytymisvaarassa olevat nuoret” rähinöivät ”ilmastotavoitteita edistävässä” raideliikenteessä nyt niin, että juuri siksi on tarpeen hakea ratkaisuja ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Bloombergin viestintäkonsernin rahoittama humpuukihanke on tietenkin vain yksi sirpale Helsingin kaupungin internatsistisessa nimitys- ja virantäyttöpolitiikassa, jolla rekrytointiyksiköiden pissikset kanavoivat myös verovaroilla tuotetut resurssit omille samanmielisille kellokkailleen. 

Kyse on työelämän mielipidevankeudesta, jossa ihminen indoktrinoidaan aivosolujaan ja synapsejaan myöten ja alistetaan noudattamaan punavihreää ideologiaa. Tällä chutzpah-pintalaminoinnilla pyritään pitämään kansainväliset sijoittajat markkinatyytyväisinä entisen hyvinvointivaltio Suomen muokkaamisessa internatsistisen kulttuurikolonialismin siirtomaaksi.

Perussuomalaiset on ainoa poliittinen ryhmä, joka vastustaa monikulttuurihegemoniaa edes jollakin tavoin, mutta siinä puolueessa rasitteena on patakonservatiivisuus, jonka vuoksi puolue vastustaa myös harmitonta ja monin tavoin hyväntahtoista kansallista Prideä.

Kaikkien poliittisten virheiden, kuten asumistuki- ja muiden perusturvaleikkausten, jälkeen parasta Perussuomalaisissa on ollut juuri sen teennäinen homomyönteisyys, jota puolue tosin esittää vain tiettyjen homoedustajiensa puolustamiseksi ja entisen puheenjohtajansa murjomiseksi, mutta muutoin puolue on esittänyt homoista kyynisiä kannanottoja.

Perussuomalaisissa ei edelleenkään osata lukea mahdollisten äänestäjiensä mielialoja sen enempää taloudellisessa kuin sosiaalipoliittisessakaan merkityksessä. Tämän ymmärtämättömyyden tuloksena puolueen kannatus vajoaa valliriutan alle seuraavissa eduskuntavaaleissa, eikä asiassa auta, vaikka puolueen kansanedustajat osaisivat painaa jarrua lähestyessään autolla jalkakäytävää.

Suomen eduskuntapuolueiden joukossa ei ole edelleenkään yhtään ryhmittymää, jolla olisi kansalaistemme suuren enemmistön yhteistä kansallista etua edistävä ohjelma, vaan politiikanteko muodostuu päivittäiseen selvitymiseen ja lillukanvarsiin keskittymisestä.

Perussuomalaisten neljän valtuutetun ryhmä esitti, että Rautatieaseman piharemontti ”palautettaisiin valmisteluun”, toisin sanoen vaati esityksen hylkäämistä, mutta hävisi 80 muun valtuutetun äänestäessä puolesta.

Ensi vuosikymmenelle tultaessa Helsingin kaupungin (ja myös rankasti ylivelkaantuneiden Espoon ja Vantaan) tilanne on todennäköisesti yhtä toivoton kuin Suomen valtion, ja veitsi on kansalaisten kurkulla.

---

Päivitys 9.7.2026: Kokoomuksen korruptiivinen kynsi yltää valtionpolitiikasta myös Helsingin kunnallispolitiikkaan, kun kokoomusvaikuttaja ja entinen pormestari Jan Vapaavuori (kok.) sähköpostitteli pääministeri Petteri Orpoa (kok.) ”runttaamaan” 35 miljoonan euron valtiontuet Helsinki Garden -hallille. Tässä kaupungissa ei tarvita enää yhtään julkista rakentamista, infrastruktuuria eikä varsinkaan noita älyn tyhjyyttä kaikuvia halleja.

Kaupunkipolitiikasta aiemmin

Helsingin kaupunki aikoo lämmittää asunnot ydinvoimalan lauhdevedellä

Vihreät saavat meret kiehumaan 

Hallitus jatkaa asumisoikeusjärjestelmän tuhoamista – Haso Oy vauhdittaa katastrofia vastikekorotuksilla

Kolme kiinteistökatstrofia, joiden ei toivoisi olevan totta

Keskustakirjasto Oodista ei saa tulla pakolaiskeskusta

Oodi-kirjaston tarkoitus 

Maahanmuuton hintalappu on hyytävä

Horisontissa suuria muutoksia

Ensi vuosi tuo varmasti pieniä muutoksia ihmisten elämään. Trump palaa valtaan, Venäjän läpimurto uhkaa Ukrainaa, ydinsota varjostaa maailmaa, ja USA:n tuontitullit kumoavat maailman taloudellisen järjestyksen.

Tapahtuu myös suuria muutoksia, jotka aiheuttavat valtavia järistyksiä elämään.

Yksi niistä on, että HSL:n AB-kertalipun hinta nousee 2,95 eurosta 3,20 euroon.

Tämä on seuraus vihreästä kaupunkipolitiikasta. Rahaa on haaskattu raideliikenteen kehittämiseen ja Suomen suurimman sillanrojaleen rakentamiseen.

Minulla ei ole ollut tähänkään asti varaa matkustaa julkisilla kulkuvälineillä.

Täytyy kai hommata yksityisauto, sillä automatkat tulevat halvemmiksi, vaikka pensa maksaa mansikoita ja kadunvarsipysäköinnistä on tehty mahdotonta täällä Jätkäsaaressa.

Vihreä kaupunkipolitiikka kimaltaa kuin timantti pyllyssä myös energiasektorilla. Hiilivoiman lopettaminen on nostanut kaukolämmön hintaa ja tehnyt asunnoista kylmiä.

Helsingin Energia kerää hallituksen vihreän puheenjohtajansa Atte Harjanteen ruoskimana pääomia meriveden lämpötalteenoton ja muun fantastisen infrastruktuurin rakentamiseen, vaikka tämä kaikki on suuruudenhullua ja kaupunkilaisten taloudellisten etujen vastaista.

Voipi olla, että kevään kuntavaalit tuovat suuria muutoksia vihreään kaupunkipolitiikkaan, jolla Helsingin kaupungin talous on tuhottu ja lihavat vuodet ovat takana.

Malmin lentoasema pelastettava barbarismilta

Vaalien alla tuppaa järkeä tulemaan tumpeloimpienkin tekijöiden hattuun. Viikon parhaita uutisia oli kaupunkimme kannalta se, että ympäristöministeriö palautti päätöksen Malmin lentokentän suojelusta takaisin valmisteluun.

Olen itse ajanut tätä asiaa jo kauan. Kyse ei ole vain siitä, että valmistelussa sovellettiin ”puutteellisesti lakia rakennusperinnön suojelemisesta”.

Alue ei sovellu rakentamiseen, ja Iltalehti on kirjoittanut maaperän vajoamisesta parissakin jutussa. Paikalla nyt olevat rakennukset uppoavat nopeasti, ja betonia sekä paalua menisi tonteille kilometreittäin. Maa-aines on täynnä sulfiittisavea, jäänestoaineita ja muita kemikaaleja, ja se pitäisi vaihtaa ollakseen kelvollista asuinrakentamiseen.

Museovirasto (joka vastustaa kentän lopettamista) luetteloi Malmin lentoaseman valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuurimiljööksi jo vuonna 1993.

Kulttuuriperintöorganisaatio Europa Nostra puolestaan valitsi Malmin lentoaseman yhdeksi Euroopan seitsemästä uhanalaisimmasta kulttuuriperintökohteesta maaliskuussa 2016, ja se on otettu myös World Monument Fundin julkaisemalle maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen listalle.

Malmin lentokentällä on paljon korvaamatonta toimintaa, jota ei voida luontevasti hoitaa mistään muualta, kuten lennonopetus ja pelastuskopteritoiminta, joka on nyt siirretty Helsingin-Vantaan kentälle huonoin kokemuksin. Lisäksi rahat ja visio uuden kentän rakentamiseksi puuttuvat täysin Juha Sipilän (kesk.) hallituksen siirrettyä asian ELY-keskuksille.

Ympäristöministerin tehtävää hoitava Kimmo Tiilikainen (kesk.) odottaa ilmeisesti hyvityspisteitä taktisesta takinkäännöstään. Mutta harva muistaa, että me Perussuomalaiset olimme ainoa poliittinen ryhmä, joka yksimielisesti ajoi kentän säilyttämistä eduskuntaan toimitetun kansalaisaloitteen pohjalta.

Pahimpia Malmin lentoaseman tuhoajia ovat olleet vihreät ja vasemmisto, sekä osa Kokoomuksesta, myös pormestari Jan Vapaavuori (kok.), joka suhtautuu kentän säilyttämiseen penseästi. On surkuhupaisaa, että ympäristönsuojelu ei merkitse näille ympäristöpolitiikasta huolissaan oleville puolueille mitään silloin, kun on kyse kulttuuriympäristön ja rakennetun kaupunkimiljöön suojelusta.

Liian pitkään on keskusteltu väärästä asiasta: kentän lopettamisesta ja alueen uudisrakentamisesta. Keskustelun fokus olisi pitänyt jo aikaa sitten siirtää siihen, miten kenttää kehitetään ja korjataan. Ensi töiksi pitäisi kunnostaa aluetta ympäröivä aita ja käydä käsiksi myös pääkiitoradan pidentämiseen pohjoispäästä. Saneeraustoimin kentästä saataisiin toimiva myös liikelentoja ajatellen.

Kirjoitin kentän suojelemisen ja kehittämisen puolesta jo vuonna 2016 jutun ”Uhanalainen Malmin lentoasema suojeltava kulttuuriympäristönä”, jossa tilitin pääargumenttini. Ellei kaupunki kenttää pelasta, on alue rakennuksineen ja toimintoineen suojeltava valtiollisin toimin tai EU:n väliintulolla.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

”Metropolialue” on kiertoilmaus monikulttuuriselle painajaiselle

Suomessa toimii yhden metrolinjan metropoli. Eräs lapsi tosin lausahti isälleen Helsingin rautatieasemalla, että onhan niitä kaksi, kun toinen raide vie länteen ja toinen itään.

Olen myös itse matkustanut muutaman kerran länsimetrolla. Metron sanotaan olevan metropolialueen rakentamisen kannalta olennaisen tärkeä.

On kiintoisaa nähdä, miten ihmisten käyttäytyminen muuttuu, kun Helsingin ja Espoon väliset bussilinjat lopetetaan vuodenvaihteessa. Viranomaiset ja HSL odottavat, että ihmiset siirtyvät käyttämään metroa ja sen liityntälinjoja.

Oma oletukseni on toisenlainen. Ihmiset eivät pidä kulkuneuvon vaihtamisesta. Aiemmin Espoon joka kolkasta pääsi aurinkoista Länsiväylää myöten suoraan Helsingin Kamppiin ja takaisin. Jatkossa matkustavaiset joutuvat kiitämään metrolla maan syvyyksissä ja kapuamaan kantamuksineen linja-autopysäkeille odottamaan bussia sateessa.

Ei ole vaikea arvata, miten mukavuudenhaluiset ihmiset reagoivat. Kynnelle kykenevä porvaristo hankkii Haukilahdessa ja Iivisniemessä oleviin pihoihinsa muutaman lisäauton ja kulkee niillä Helsingin keskustaan samaa aurinkoista kannasta kuin ennenkin.

Metrolla kulkee Matinkylän proletariaatti ja ne, jotka asuvat kolmensadan metrin säteellä metroasemasta eivätkä tarvitse liityntälinjoja. Myös taksit ovat huomanneet tilaisuutensa mainostaessaan kyytejään toteamuksella, että länsimetrosta tekee toimivan vasta taksi.

Metropolialue floppaa

Metro on muuttanut ihmisten mentaalikarttaa ja pyöritellyt eurojen kuvat uudestaan paikoilleen asuntojen hintalappuja tutkailevien silmissä. Mutta vaikutukset ovat lopultakin imaginäärisiä ja koskevat vain metroasemien lähiympäristöjä, joilta pysäkille on kävelymatka. Suurin hyöty metroasemista tulee siitä, että saadaan näyttelytilaa taideinstallaatioille.

Mikäli metron käyttäjäennusteet menevät metsään, syntyy näyttöä myös koko metropolialueen idean epäonnistumisesta. Pääkaupunkiseudulle on rakennettu valtavasti raskasta infrastruktuuria, joista kehärata ja Helsinki-Vantaan lentoaseman jatkuvasti käynnissä oleva laajentaminen antavat esimerkkejä.

Kuka näitä eritasoliittymiä, terminaaleja ja muita messuhalleja käyttää, jos ja kun fossiiliset polttoaineet loppuvat tai muuttuvat järjettömän kalliiksi ja hyötysuhteeltaan kannattamattomiksi? Niin voi käydä jo ympäristösyistäkin. Silloin loppuvat city-vihreiden idealistipoliitikkojen Brysselin-matkat lentotomaattikuormien päällä.

Metropolialueen kasvua koskevat ennusteet voivat mennä vikaan myös ihmisten arvostusten muuttumisen vuoksi. Pääkaupunkiseudulle ennustettu väestöryntäys kääntyykin toiseen suuntaan, kun ihmiset huomaavat, että mukavasti täällä asuvat vain merellisten lähiöiden ja keskustan arvokiinteistöjen asukkaat, ja radanvarren pajupuskissa podetaan tukaluutta.

Metropolialueen ainoaksi motiiviksi näyttää jäävän pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maahanmuutto. Sen poliittinen eliitti kokee velvoittavan tekemään tiet tasaisiksi heille ”vastuuvalheisiin” vedoten.

”Metropolipolitiikasta” ei ole päätetty kansanvaltaisesti

Metropolialueen huikea väestönlisäys on asetettu Helsingin kaupungin strategiseksi tavoitteeksi, vaikka siitä ei ole missään kansanvaltaisesti päätetty. Vuonna 2012 Helsingin kaupunki julkaisi suunnitelman Elinvoimainen metropolialue – Tulevaisuuden tekijä 2025, jonka pohjana pidettiin Jyrki Kataisen hallituksen aloittamaa ”metropolipolitiikkaa”. Sen luonnostelemisessa avusti muiden muassa Turun yliopiston tulevaisuudentutkimuksen professori Markku Wilenius.

Sivulla 7 olevan otsikon mukaan kaupunki pyrkii poimimaan Helsingin metropoliin ”suurkaupungin mahdollisuudet ilman metropolien huonoja puolia”. Tavoite on kuin haluaisi lisää jälkiruokaa muttei lisää läskiä. Väestön ennustetaan kasvavan 1,6 miljoonaan vuoteen 2030 mennessä.

Metropolialue kaikkine megalomaanisine rakentamishankkeineen on suuruudenhullu tavoite, josta pääkaupunkiseudun kanta-asukkaat eivät hyödy ollenkaan vaan kärsivät.

Tuloksena on siirtolaisten asutusongelma, maaseudun tyhjentyminen, työpaikkojen kasautuminen, elinkeinoelämän keskittyminen ja koulutusmahdollisuuksien huononeminen opiskelijoiden syrjäytyessä kalliin kaupunkirakenteen asumismahdollisuuksista. Tuloksena on työmatkojen pidentymistä, liikenneruuhkia, kaupunkirakenteen fragmentoitumista luokkayhteiskunnan mukaisesti, siirtolaislähiöiden irtautumista muusta yhteiskunnasta ja niin edelleen.

Nähdäkseni tällaisessa suurkaupunkimaisuudessa ei ole mitään tavoittelemisen arvoista. Meillä on tähän asti ollut ihmisen mittakaavalla tehty pääkaupunki. Metropolialueesta hyödyn korjaavat vain kansainväliset kiinteistökeinottelijat. Pääkaupunkiseudulla menisi paremmin, jos yhteiskunnallisia voimavaroja suunnattaisiin maaseudun pitämiseen elinvoimaisena, jolloin myöskään ruuhka-Suomessa ei tarvitsisi kärsiä kiistelyn ja kilvoittelun vuoksi niin kauheasti.

Keskustakirjasto Oodista ei saa tulla pakolaiskeskusta

Julkiset kirjastot tunnetaan puliveivarien, pakolaisten, päihdeongelmaisten ja avohoidossa olevien skitsofreenikoiden oleskelupaikkoina. Esimerkiksi Helsingin Lasipalatsin Kirjakaapelissa tunnelma oli vähintäänkin etninen. Ennen toimipisteen lopettamista viranomaisvalta keksi perustaa tiloihin myös erilaisia patistelupalveluja, ja sama meno on jatkunut Postitalon kirjasto Kympissä.

Oodista uhkaa tulla pakolaisten sosiaalitila.

Kansalaisaukion kupeeseen valmistuvaa keskustakirjasto Oodia (ruots. Oodet) on sinänsä tervehdittävä iloiten. Mutta rakennuksesta ei saa tulla pakolaisten vastaanottokeskusta eikä oleskelupaikkaa.

Espoon kauppakeskus Ison Omenan pohjoispäätyyn valmistui aikoinaan mainio kirjasto. Tila oli selkeästi jäsennelty, avara ja viihtyisä. Lukutilaa oli riittävästi, ja hyllyissä oli saatavilla paljon oikeita kirjoja. Sittemmin kirjasto siirrettiin rakennuksen eteläpäätyyn valmistuneeseen uuteen osaan, jonka tilat jäsenneltiin eri tavalla.

Tätä nykyä Ison Omenan kirjastoa ei kirjastoksi tunnista. Ensimmäiseksi tulijaa tervehtivät järjestyksenvalvojat, mikä kertoo siitä, että ongelmia on. Ongelmien syykin on selvä: kirjastosta on tehty pakolaiskeskus ja sosiaalitoimisto.

Ison Omenan uusi kirjasto ei ole kirjasto vaan sosiaalivirasto.

Myöskään ”yhteispalvelun” ja Kelan ei pitäisi kuulua kirjastotoimen alaan. Kirjaston pitäisi olla kirjasto. Työpajatoiminnalle pitäisi osoittaa tilat muualta kuin kirjastosta.

Varoittava esimerkki Espoosta

Ison Omenan kirjastosta tehtiin ikävällä tavalla monikulttuurinen, kun kirjastotoimi alkoi myötäillä maahanmuuttajien tarpeita ja monikulttuurisuuden ideologiaa.

Pääsyyllinen Espoon kirjaston pilaamiseen on kirjaston aluejohtajana toimiva feministi ja naisten itsepuolustuskurssien järjestäjä Sunniva Drake, joka Helsingin Uutisten mukaan teki kirjastoista ”maahanmuuttajien olohuoneita”, jota Helsingin Sanomat kehuu ja jonka harjoittamaa pakolaisten hyysäystä professori haukkuu. Hänen poikansa Markus Drake tunnetaan vihreänä kakuttaja-anarkistina, kannabiksen kannattajana ja talonvaltaajana, joten omena ei kauaksi puusta putoa – ei myöskään Ison Omenan kirjaston kaltainen maahanmuuttopolitiikan hedelmä.

On häpeäksi ja tappioksi Espoon kulttuuritoimelle, että informaatioalan tehtävässä toimii henkilö, joka kiljui Suomi Ensin -tapahtuman puhujille ”häipykää” ja joka junaili Afganistanin suurlähetystön toimimaan kirjaston tiloissa ulkoministeriön tietämättä (aiheesta tässä, tässä ja tässä). Irvokasta on, että sananvapausjärjestönä esiintyvä Pen palkitsi Draken ”sananvapauspalkinnolla” tänä vuonna, ja asiaa selittää vain se, että informaatioalaa, mediaa ja julkaisutointa hallitsee vihervasemmisto, joka yleensäkin palkitsee omat kellokkaansa sensuurista ja tendenssijournalismista. Jos natsiäidistään tunnettu aluejohtaja Sunniva Drake olisi purkanut perhetraumojaan vaatimalla rajoja kiinni eikä auki, hänet olisi todennäköisesti pidätetty virastaan määräajaksi tai pysyvästi – toimenpide, joka sangen hyvin palvelisi kirjastotoimen etua myös asioiden ollessa nykyisellä tolalla.

Yhdessä monikulttuurisen kirjaston ideologian kanssa Draken osoittama sekoileminen on lisääntynyt kirjastotoimessa, mutta se pitää kaikin keinoin kitkeä pois Helsingistä ja muualtakin. Kirjastojen muokkaaminen pakolaiskeskuksiksi antaa järkyttävän näytön siitä, millä tavoin monikulttuurisuuden ideologia on soluttautunut asiaan liittymättömille kunnallisille toimialoille ja kuinka maahanmuutolla on huononnettu suomalaisten ihmisten asemaa ja palveluja.

Espoon kirjastojen saneeraaminen sosiaalivirastoiksi kertoo tavasta, jolla kirjastojen johtajat ja lautakuntien jäsenet ovat käyttäneet julkisia resursseja väärin. He ovat ylittäneet toimivaltansa ja tehneet kirjastoista sirkustelttoja omien suomalaisuusvastaisten ja sensuurimielialaa levittävien mieltymystensä performoimiseen.

Helsingin keskustakirjasto Oodin rakennustyöt ovat jo pitkällä. Tilojen sisustukseen ja käyttöön voitaneen vielä vaikuttaa. On tärkeää, että uuteen pääkirjastoon sijoitettaisiin vain ja ainoastaan kirjastopalvelut eikä mitään muuta. Muussa tapauksessa hyypiöfrekvenssi kirjaston tiloissa kasvaa, ja kirjaston käyttäjien sekä henkilökunnan asema heikkenee.

Maailman ollessa vielä mallillaan julkisissa kirjastoissa vaadittiin hillittyä käytöstä, ja mekastajia hyssyteltiin. Nykyisin kirjastoissa hälisevät maahanmuuttajalaumat, ja asiasta mainitsevaa suomalaista asiakasta painostetaan poistumaan. Tämän kaiken on saanut aikaan monikulttuurisuuden rutto, jota Suomessa vastustaa vain yksi eduskuntapuolue.

Miten kirjastot sensuroivat?

Uudessa kirjastossa pyritään luonnollisesti ottamaan huomioon julkaisutoiminnan digitalisoituminen, mutta myöskään e-julkaisemisen merkitystä ei pidä arvioida väärin. Julkiseen kirjastoon on aivan turha sijoittaa suurta määrää tietokonepäätteitä, sillä nyky-yhteiskunnassa elektroniset lukulaitteet kuuluvat jokaisen kansalaisen henkilökohtaisiin vakiovarusteisiin. Jos niitä ei ole, kyse on perinpohjaisesta syrjäytyneisyydestä, ja asia kuuluu sosiaalivirastojen eikä kirjastojen hallinnoitavaksi.

Elektronisen aineiston saatavuuteen ei puolestaan tarvitse vaikuttaa tilallisilla ratkaisuilla, koska aineeton aineistohan ei kaipaa mitään tiloja. Niinpä kirjastossa voidaan aivan hyvin keskittyä pitämään saatavilla painettua sanaa.

Vaikka paperikirjan kuolemasta on uhottu jo vuosia, painettu materiaali näyttää tekevän kauppaansa hyvin. E-kirja ja paperikirja ilmeisesti täydentävät toisiaan. Painetulla sanalla on etenkin tieteellisissä yhteyksissä tärkeä merkitys, sillä se dokumentoi tietoa paremmin kuin elektroninen julkaiseminen, jonka bittiavaruudessa totuudella on taipumus muuntua tai kadota.

Elektronista julkaisemista puoltaa tosin se, että monikulttuurisuutta arvostelevaa, maahanmuuttokriittistä ja EU-kriittistä aineistoa on vaikea saada painettuna julkaistuksi. Totuuden katoamista osoittaa myös kirjaston ongelmista kuvatun videon sensurointi YouTubesta, joten nykyiset sensuurin ideologioilla pilatut kirjastot eivät sovi informaation jakelijoiksi.

Kirjastonhoitaja Heikki Poroila julkaisi jo vuonna 2007 teoksen Luurangot portinvartijan kaapissa, ja teoksessa kritisoitu aineistojen suodatus on mennyt vuosi vuodelta epätieteellisempään ja epäeettisempään suuntaan (aiheesta tässä, tässä ja tässä). Omien havaintojeni mukaan Ison Omenan kirjasto on poistanut kokoelmistaan teokseni Filosofiset viuhahdukset (2007), Enkelirakkaus (2008) ja Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009), ja mystisesti on poistettu myös Liken julkaisemat kirjani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (2005) ja Rakkauden välittäjä (2006), joka on filosofian väitöskirjani toinen painos. Ne eivät ole ”kadonneet”, vaan ne on hävitetty luettelosta ja kokoelmista.

”Informaatiopalvelua” ja ”työpajatoimintaa” tilassa, jota ennen sanottiin kirjastoksi.

Kivijalkakirjasto alkaa olla vanhentunut informaation jakamisen, valikoinnin ja tietenkin myös sensuroinnin muoto, sillä suuri osa kaikesta tiedosta virtaa internetissä. Painetulla sanalla olisi kuitenkin tärkeä asema historiallisessa syvyysulottuvuudessa, sillä nettijulkaisujen elinkaari on lyhyt.

Kirjoitin julkisen kirjastolaitoksen taantumisesta nettisensuuria harjoittavien nettioperaattorien ja Yleisradion tapaiseksi monikulttuuri-ideologian ja propagandan solmukohdaksi jutussani ”Syrjinnästä vapaat alueet ja turvallisen tilan politiikka”, jossa paheksuin suomalaisiin ihmisiin kohdistuvaa syrjintää ja sananvapauttaan käyttävien ihmisten aseman tekemistä turvattomammaksi maassamme.

Painettu sana perustuu viipymiseen ja luo tilaa ajattelemiselle, mikä erottaa sitä nopeuteen perustuvasta sähköisestä mediasta. Toivon, että Helsingin uusi keskustakirjasto rakennetaan kirjojen ja kirjallisen kulttuurin ympärille, eikä rakennuksesta tehdä sosiaalivirastoa, junaterminaalia, wörkshoppia tai palvelutoria, johon sijoittuvat ”terveysasema, neuvola, nuorisopalvelut, markettitaso sekä HUS:in laboratorio- ja kuvantamispalvelut”, kuten Isossa Omenassa.

Sellainen tila ei ole kirjasto vaan kurjasto, niin kuin terveyskeskuksetkin ovat nykyisin arvauskeskuksia ulkomaalaisen ja kielitaidottoman työvoiman vuoksi.

Länsimetro ja kehärata tulivat halvoiksi

Eräät lukijat ovat silloin tällöin kyselleet (esimerkiksi kirjoitukseni ”Maahanmuuttajien erityiskohtelu lopetettava” pohjalta) kuinka muutamat esille nostamani asiat, kuten maahanmuuttokulut ja tietyt julkiset menot, liittyvät yhteen.

Vastaukseni on, että se raha, jota erilaisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin käytetään, on samaa veronmaksajilta kannettua rahaa. Toiseksi, vertailu on hyödyllistä, sillä se paljastaa, miten asiat ovat. Siksi vertailevaa tutkimustakin tehdään.

Tämänkertainen väitteeni on, että kalliiksi moititut länsimetro ja kehärata tulivat itse asiassa halvoiksi. Ensi lauantaina liikennöimisen aloittava länsimetro on maksanut tähän mennessä vain noin 1200 miljoonaa euroa. Kehärata puolestaan maksoi hieman alle 800 miljoonaa. Yhteensä kulut ovat olleet parin miljardin luokkaa.

Kuvassa Koivusaaren metroasema, joka lienee riittävän pramea pakolaiskeslukseksi tai moskeijaksi, mikäli liikenne ei käynnistykään.

Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Suomelle vuonna 2015 koituneet maahanmuuttokulut nousivat maahan tunkeutuneiden lähi-itälaisten ja afrikkalaisten vuoksi 1500 miljoonalla eurolla. Siinä ovat pelkät vuosikulujen lisäykset. Tämän kaiken Suomen hallitus ja eduskunnan enemmistö hyväksyivät kyseenalaistamatta ja mukisematta. Muutamat vaativat vielä lisääkin.

Maahanmuuton myönteisistä vaikutuksista tai lisäarvosta kansantaloudellemme ei ole esitetty kerrassaan mitään näyttöä. Kuluja on sen sijaan kertynyt länsimetron ja kehäradan yhteenlasketun hinnan verran. Hinta on järjetön, ja kustannukset todennäköisesti myös nousevat sosiaalimenojen pysyvyyden, kotouttamiskulujen, perheiden yhdistämisten ja osassa tapauksista myös kalliiden palautuslentojen vuoksi. Milloin sinä, hyvä kansalainen, olet saanut valtiolta lahjaksi lentomatkan Lähi-itään?

Noh, aina voidaan väittää, että myöskään länsimetro ei ole tuottanut toistaiseksi liikevoittoa, eikä käyttäjäkunnasta ole saatu näyttöä vielä. Kehäratakaan ei ole kovin ahkerassa käytössä. Esimerkiksi Kivistön ja Vehkalan asemat ovat aina melko autioita. Ylikapasiteettia on rakennettu tulevaisuudenodotusten varaan paljon. Tuloksena on kuitenkin saatu käyttökelpoista infrastruktuuria, joka lisää asuinalueiden saavutettavuutta ja arvoa metropolialueella.

Johtopäätöksenäni esitän, että maahanmuuttokuluihin suunnattuun yhteiskunnalliseen haaskaukseen verrattuna länsimetro ja kehärata tulivat halvoiksi! Kehitysmaalaisten turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten maahanmuutosta on ollut loppujen lopuksi vain se hyöty, että maahanmuuttokulujen huikeuden rinnalla kaikki kotimaiset lehmänkaupat ovat alkaneet näyttää edullisilta. Ehkä tämä on myös yksi syy siihen, miksi hallitus on halunnut niin raivokkaasti edistää haittamaahanmuuttoa.

Uhanalainen Malmin lentoasema suojeltava kulttuuriympäristönä

Jo 1980-luvulla ylipormestari Raimo Ilaskivi pienlensi Helsingin kaupungin yläpuolella tähyillen, josko sieltä löytyisi rakentamiseen soveliasta tonttimaata. Myöhemmin kaupungin vihervasemmisto löysi sitä Ilaskiven nousu- ja laskeutumiskentältä, Malmin lentoasemalta.

Kentän lopettamisesta on tunnetusti kiistelty jo pitkään. Ratkaiseva vaihe oli 2014, jolloin Suomen hallitus teki vasemmistoliittolaisen liikenneministeri Merja Kyllösen johdolla periaatepäätöksen, että Finavia vetäytyy kentältä ”asuinrakentamisen edellytysten parantamiseksi Helsingin seudulla”. Kaupunki osti alueen tuolloin valtiolta ja luonnosteli runkokaavan, jossa alueelle suunniteltiin tilat noin 25 000 asukkaalle ja 2000 työpaikalle.

Ei sovellu asuinrakentamiseen

Kaikki kunnallispolitiikan tuntijat tietävät, että Helsingistä ei puutu asuinrakentamiseen sopivaa tonttimaata. Ongelma on, että kukaan ei rakenna. Rakennuttajat ja rahoittajat pelkäävät asuntojen hintojen laskua ja voittojen leikkautumista. Ei kannata rakentaa nykyistä enempää, sillä konsernit pääsevät samaan tulokseen nykyiselläkin uudisrakennusten tuotannolla. Koska asuntopula on rakennuttajien ja rahoittajien etu, asuntopolitiikkaa ei pitäisi jättää pelkän markkinamekanismin varaan, vaan valtion ja kuntien pitää koordinoida rakentamisen edellytyksiä.

Malmin lentoaseman lopettaminen ja kaavoittaminen asuinrakentamiseen ovat kuitenkin äärimmäisen huonoja tapoja tämän tehtävän toteuttamiseen, eikä asiaa näin pidä hoitaa. Kaupungista löytyy rakentamiseen paremmin sopivaa maata, ja kaupungin tehtävänä olisi vain saattaa rakennuttajat, rakentajat ja rahoittajat yhteen erilaisin taloudellisin ja poliittisin kannustein. Kruunuvuorenranta on kokonaan rakentamatta, samoin Hernesaari. Jätkäsaaressa ja Kalasatamassakin on vielä paljon rakentamatonta tilaa. Valtion pitäisi omasta puolestaan purkaa jarruna olevia rakentamismääräyksiä.

Malmin lentoaseman maapohja on soista hetteikköä (Tattarisuo on aivan vieressä), eikä se sovellu raskaiden kerrostalojen alustaksi ilman kallista paaluttamista ja pohjatöitä. Kerrosrakentaminen alaspäin on vaikeaa tai mahdotonta. Alueella ei ole nytkään kuin omakoti- tai rivitaloja. Alueelle suunnitellut kerrostalot vajoaisivat vuosikymmenten kuluessa suohon, ja on mahdollista, että maaperään imeytyneet kemikaalit vaatisivat koko maa-aineksen vaihtamista.

Malmin kenttäalue on lisäksi huonojen joukkoliikenneyhteyksien varrella. Alueelle ei kulje sen enempää raitiovaunu, metro kuin junakaan, ja siitä tulisi pelkkä bussilinjojen varassa oleva nukkumalähiö. Myös palvelutaso on huono. Rakennettuna alueesta tulisi uusi Jakomäki. Merellinen se ei ainakaan olisi, vaan liikenneympyröiden ja moottoriteiden saartama sumppu. Lentokentän paikaksi se sopii, muttei asuinlähiön.

Uhanalainen kulttuurimiljöö ja toimiva ympäristö

Eniten asiassa painavat lentoaseman säilyttämistä puoltavat näkökohdat. Asemalla on maineikas historia sekä siviili- että sotilasilmailun palveluksessa, ja Museovirasto (joka vastustaa kentän lopettamista) luetteloi sen valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuurimiljööksi jo vuonna 1993. Kulttuuriperintöorganisaatio Europa Nostra puolestaan valitsi Malmin lentoaseman yhdeksi Euroopan seitsemästä uhanalaisimmasta kulttuuriperintökohteesta maaliskuussa 2016, ja se on otettu myös World Monument Fundin julkaisemalle maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen listalle.

Funktionalistisen terminaalirakennuksen ympärillä toimii monta ilmailun funktiota. Kentällä on koulutettu jopa puolet kaikista Suomen lentäjistä, ja kenttä palvelee noin tuhatta harrastelentäjää. Piiri ei ole pieni, kuten Suomussalmelta tuleva Kyllönen leukaili näkemyksessään porvariston leikkikehästä, sillä merkittävän käyttäjäkunnan muodostavat Rajavartiolaitos, Tulli ja Helsingin pelastuslaitos, jotka toteuttavat yhteiskunnallisia peruspalvelutehtäviä. Asemalla toimii lisäksi kolmisenkymmentä yksityistä ilmailualan yritystä, ja kaikkiaan kenttä työllistää viitisensataa ihmistä. Tärkeimpiä toimijoita ovat olleet Patrian liikennelentäjäkoulutuskeskus ja Rajavartiolaitoksen tukikohta.

Alue ei ole siis mitään takaperoista ja taantuvaa joutomaata vaan aktiivisen toiminnan keskipiste, mistä kertovat myös toistakymmentä tuhatta laskuvarjohyppyä vuosittain sekä kansainväliset ilmailunäytökset, kuten ensi viikonloppuna käynnistyvä Malmi 80th Anniversary Airshow.



Korvaavaa kenttää sen enempää harraste-, viranomais- kuin ansiolentotoimintaankaan ei ole kyetty osoittamaan, vaan ministeriö siirsi ongelman ”ratkaistavaksi maakuntakaavassa”. Suomen lennonjohtajien yhdistys pitää koulutus- ja helikopteritoiminnan ohjaamista muun liikenteen sekaan Helsinki-Vantaalle turvallisuusriskinä, ja yhdistys katsookin että Malmin kenttä on ”olennainen osa pääkaupunkiseudun ilmaliikenneverkostoa”.

Olisi järjetöntä perustaa satoja miljoonia maksavaa uutta kenttää 50 kilometrin päähän Porvooseen, sillä hankkeesta ei selvittäisi ilman valtion hurjaa rahoituspanosta, eikä korpikenttä palvelisi henkilöliikennettä, koulutusta eikä pelastustoimintaa, joiden pitää sijoittua kaupungin lähelle.

Lopettaminen olisi vastoin kansan selkeän enemmistön tahtoa

Kun uusimaalaisilta kysyttiin 2014, tulisiko Malmin lentokenttä säilyttää nykyisessä käytössään lentokenttänä vai muuttaa asuntorakentamiskäyttöön, 59 % vastaajista halusi säilyttää kentän nykyisessä käytössään. 67 % vastaajista oli tällä kannalla, mikäli asuinrakentamisen tavoitteet voitaisiin täyttää muilla keinoin. Vain 15 % halusi Malmille asuntoja. Samaa kannatussuhdetta kuvastaa Iltalehden jutussa ollut kysely, johon vastasi yli 5000 lukijaa.

Tässä valossa on demokratian vastaista, että Helsingin kaupunginvaltuusto päätti viime maaliskuun lopulla, ettei 13 197 helsinkiläisen allekirjoittama kuntalaisaloite Malmin lentoaseman säilyttämiseksi anna aihetta toimenpiteisiin. Jälleen kerran ollaan Helsingin rakentamispolitiikassa tekemässä korvaamaton tyhmyys.

Malmin lentoaseman ystävät ry on puolestaan jättänyt syksyllä 2015 Uudenmaan ely-keskukselle esityksen Malmin lentokentän ja sen rakennusten suojelusta. Esitys perustuu rakennusperinnön suojelua koskevaan lakiin. Adressissa oli syyskuussa noin 70 000 nimeä, ja olen itsekin sen allekirjoittanut. Yhdistys on julkaissut myös uskottavan listan säilyttämistä puoltavista syistä ja kumonnut suuren osan argumenteista, joilla aseman purkamista on perusteltu.

Kannatan toki asuntojen lisärakentamista, mutta sopivaa tonttimaata löytyisi paljon paremmin vaikkapa Helsingin ja Vantaan rajamailta. Nyt edes kadut eivät jatku aina kuntarajojen yli. Myös Pasilaan kaavailtuihin tornitaloihin voitaisiin rakentaa huomattavasti asuntoja, sillä alue on nopeiden junayhteyksien varrella.

Keskuspuistosta osa voitaisiin aivan hyvin rakentaa, sillä tätä nykyä alue palvelee virkistys- ja liikuntakäytössä vain sen lähistöllä asuvia, eikä kukaan lähde muista Helsingin kaupunginosista kyseiseen rämettyneeseen metsikköön liikkumaan. Alue ei ole siis mikään New Yorkin keskuspuisto. Ehkä Helsinkiin suuntautuvaa muuttoliikettä tulisi myös rajoittaa tai suunnata muualle poliittisin toimin, sillä pääkaupungin slummiutuminen ei ole kenenkään etu.

Ympäristöarkkitehtoniset ja luonnonsuojelulliset seikat puoltavat säilyttämistä

Omasta mielestäni Malmin lentoaseman säilyttämistä puoltavat etenkin kaupunkikuvalliset ja ympäristöarkkitehtoniset seikat. Pienlentoasema kuuluu suurkaupunkien olemukseen ja on osa elävää kokonaisuutta. Näin on yhtä hyvin Tukholmassa kuin Lontoossakin. Esimerkiksi Tukholman Bromma sijaitsee vain kahdeksan kilometrin päässä keskustasta, ja se on avattu samoihin aikoihin kuin Helsinki-Malmi. Ruotsin hallitus on halunnut sulkea kentän asuinrakentamisen tieltä, mutta valtiopäivät on aina onnistunut pelastamaan sen.

Helsingin valtuustossa lopettamista ovat ajaneet Sdp, Vasemmistoliitto, vihreät ja puolet kokoomuksesta. Säilyttämisen ja kehittämisen puolesta ovat olleet Perussuomalaiset, keskusta, Kristillisdemokraatit, Rkp ja toinen puoli kokoomuksen ryhmästä. Viimeisimmän äänestyksen tuloksen voi lukea tästä. Esitys kentän osien ja pelkkien rakennusten suojelemiseksi on torso, sillä alue poistuisi tässäkin tapauksessa käytöstä lentokenttänä. Lopettaminen merkitsisi samaa kuin Suomenlinnan kasarmit ja puutalorakennukset purettaisiin ”tehokkaamman rakentamisen tieltä”.

Vihreät ja heidän hengenheimolaisensa näyttävät löytävän suojeltavaa kaikkialta, kun kyse on luontoarvoista, mutta he eivät näe suojelemista kaupunkikuvassa eivätkä alueiden kulttuuriarvoissa. Suomessa on vain muutama neliökilometri kaupunkimaista maisemaa, jota leimaavat kaupunkikuvalliset tunnuspiirteet, kuten lentoasema. Nähdäkseni myös tätä lentomelusta ja muusta pörinästä koostuvaa kokonaisuutta olisi suojeltava ihmisten repivältä vaikutukselta.

Myös luontoarvot puoltavat lentoaseman säilyttämistä, sillä kentän on todettu olevan EU:n luontodirektiivin liitteessä IV(a) yksilöityjen lepakkolajien elinympäristö ja lajirikas perhosniitty. Saman direktiivin alaan sisältyy kuuluisuutta niittänyt liito-orava, jonka papanoita on laajalti käytetty poliittisena aseena. Voisiko lakkautuspäätöksen kumota luontoarvoilla, jotka kelpaavat asian kuin asian perusteluksi, kun kapuloita tökitään rattaisiin?

Omasta mielestäni kaupungin tulisi pyörtää rakentamispäätöksensä ja kaupata kenttä takaisin Finavian käyttöön tai mahdolliselle yksityiselle toimijalle. Tarvittaessa maan hallituksen, ely-keskuksen tai EU:n tulisi puuttua peliin ympäristönsuojelullisin perustein. Kenttä tulisi säilyttää nykyisessä käytössään, ja sen rakennukset pitäisi saneerata, laitteistoa uudistaa ja turva-aita korjata kelvolliseksi. Myös kenttää ympäröivä kuntopolku pitäisi säilyttää virkistys- ja ulkoilukäytössä.

Nyt on yhdestoista hetki toimia. Mitään ei ole menetetty, ennen kuin kaivinkoneet tai puskutraktorit käyvät rakennusten seiniin kiinni. Sen sijaan huonot poliittiset päätökset ovat paperia, jotka voidaan aina repiä ja tehdä tilalle parempia.

Kuka Helsingin rannoille saa rakentaa – ja millä keinoin?

Mattolaiturin julkisivu.

Vihreän liiton kansanedustaja Antero Vartia on siitä erikoinen henkilö, että hän saa rakennuslupia Helsingin keskustan tonteille kuin automaatista. Kaikki tietävät, että Helsingin rannoista vallitsee huomattava kysyntä. Pienimpienkin maapalojen rakentamisesta käydään vuosien vääntö, joka koskee niin arkkitehtuuria kuin taloudellisia ja sosiaalisiakin näkökohtia. Postimerkkikaavoitusta ei pidetä riittävänä, vaan vaaditaan alueiden suunnittelua kokonaisuuksina.

Mattolaiturin terassi.

Tässä valossa on kummallista, että kokoomuksen puisto-osaston mannekiinina toimiva yrittäjä-poliitikko saa Helsingin rakennushallinnossa läpi kaikki omat hankkeensa ilman viivytystä, julkista keskustelua ja vaatimusta alueen yhtenäisestä suunnittelusta. Aiheeseen liittyi alkuviikosta myös lupakohu, joka koski ”Löylyksi” nimetyn saunarakennuksen terassilupaa, mutta tässä ei ole kuitenkaan kummastusten ydin.

Antero Vartia sai rakentaa jo 2007 Kaivopuiston mattolaiturin kupeeseen hienostokahvilan. Viimeisimpänä näyttönä on Hernesaareen rakennettu saunakompleksi, jonka Vartia rakennutti yhdessä näyttelijä Jasper Pääkkösen kanssa.

Ei ole epäilystäkään, ettei Helsingin rannoille löytyisi halukkaita rakennuttajia, mutta miksi kaupunki antaa luvat nimenomaan Antero Vartialle? Siksikö, että poliittisen vihreytensä vuoksi hän saa aloitteensa hyväksytyksi kokoomuksen, vihreiden ja demarien välisessä hyväveliverkostossa ja julkiseen rakentamiseen liittyvän sosiaalisen korruption kautta?

Kompassin kioski.

Kompassin laiturilla toimiva kioski saa olla paikoillaan vain, koska se luovuttaa liikevoittonsa hyväntekeväisyyteen. Puhtaasti yksityistä liiketuottoa tavoittelevin motiivein tällä paikalla
ei saisi eikä voisi olla. Tässä valossa on sangen hämmentävää, että Antero Vartia saa rakentaa paikalle, jolla jo rakennusten arvokin nousee rakentamiskustannuksista huikeasti hyvän sijainnin vuoksi. Haluaako kaupunki lahjoittaa omaisuuden arvonnousua juuri hänelle?

Kaupunki on ilmoittanut rakentamistiedotteessaan, että ”Hernesaaren yleinen sauna sai alkunsa vuonna 2009 Helsingin kaupungin osallistuttua Itämeren risteilymatkailua kehittävään selvityshankkeeseen”. Tämä ei kuitenkaan riitä perusteluksi sille, miksi luvat myönnetään nimenomaan Vartialle ja hänen firmoilleen.

Löylyn julkisivu.

Vastaukseksi ei myöskään riitä viranomaisten ihastelu, jonka mukaan ”[o]n todella hienoa, että meille syntyy Hernesaaren saunan kaltaisia hankkeita, jotka avaavat rannan kaupunkilaisten käyttöön, ilahduttavat matkailijoita ja ovat vieläpä arkkitehtuuriltaan korkeatasoisia.” Kyllä me tiedämme, että se on hienoa.

Kaupunkisuunnitteluviraston virastopäällikkö Mikko Aho pohjustaa, että ”sauna- ja ravintolahanke on Hernesaaren rakentamisen pioneeriprojekti ja alueen sydän”, vaikka muun Hernesaaren rakentaminen pääsee käynnistymään vasta vuosikymmenen vaihteessa tonttien vapautuessa. Miksi juuri Vartian hankkeille myönnetään ohituskaista?

Löylyn kattoterassi.

Ehkä siksi, että vihreiden poliitikkojen määrittelemällä ekologispainotteisella arkkitehtuurilla pyritään määräämän alueen muun rakentamisen suunta. Vartian hankkeen kautta Helsingin vihreät pyrkivät kytkemään Hernesaaren rakentamisen omien ekologisten ihanteidensa, kuten autottomuuden, tehottomuuden, keskineliömetrimäärien sekä ihmisten kaihtamien yhteistilojen ympärille, aivan kuten Kalasatamassa on osittain tehty, tosin pahasti epäonnistuen.

Näkymä Eiran rantaan.

Vartia puolestaan korostaa kuuden miljoonan saunahankkeensa ”taloudellista tuskallisuutta” peittääkseen investointiin liittyvän arvonnousun, jonka se saa hyvän sijainnin vuoksi ja alueen kokonaisrakentamisen myötä. Näyttelijäkaveri tukenaan hän vetää siis roolinsa hyvin. Mikään pankki ei varmasti rahoittaisi hanketta, ellei voitaisi olla varmoja sen tuottavuudesta.

Kuusi miljoonaa on pikkuraha verrattuna esimerkiksi Kimi Räikkösen (paljon pienemmän) omakotitalon hintalappuun, johon kirjoitettiin Helsingin Kaskisaaressa muutama vuosi sitten 14 miljoonaa, tai verrattuna Eiranrannan kattohuoneistoon, josta pyydettiin pari vuotta sitten noin kymmenen miljoonaa euroa. Odotan mielenkiinnolla uutista, jossa kerrotaan, että ”kauppatieteen maisteri Antero Vartia on myynyt ainutlaatuisen saunakiinteistönsä kansainväliselle sijoitusyhtiölle 30 miljoonan hintaan...”

Kuva kultahammasrannikolta.

En tarkoita kritisoida rakennusten arkkitehtuuria. On selvää, ettei myöskään investoinnin päätuotto tule tilojen tuottavuudesta vaan arkkitehtuurin arvosta sijoituskohteena. Mutta olisi kiintoisaa tietää, miksi kaupungilta sataa sympatiaa nimenomaan Antero Vartian rakennusprojekteille, kun esimerkiksi Eteläsataman rakennushankkeet on jumiutettu paikoilleen ennalta määräämättömäksi ajaksi. Voisinko minä saada alueelta tontin ja rakennusluvan?

Ollin kurjuus

Otsikon sanoja ihmetteleville: lue sanat ”takaperin”, niin saat vitsin makaaberin.

Mieleeni tuli muutama ajatus näin iltamyöhään avattuani ikkunan ja ahmaistuani keuhkoihini kaupungillisen urbaania ilmaa. Kyseessä on eksistentiaalinen välitilan tunnelma, jonka vallitessa aika tuntuu pysähtyvän, vaikka oikeastaan se virtaa eteenpäin, ja oma elämä sekä menneisyys sulautuvat historian vääjäämättömästi etenevään virtaan. Ehkä juuri tämä tuottaa vaikutelman, ettei mikään loppujen lopuksi muutu.

Nuoruus on mielenkiintoinen asia. Se on aina samanlainen. Alapuolellani Isolla Roobertinkadulla on kuhissut hektinen yöelämä kävelykadun avaamisesta asti. Hälinä, hermostunut jonottaminen ja kiihkeä vaeltelu eivät kysy ulkoilman lämpötilaa eivätkä vuodenaikaa. Vain ihmiset tuossa alati jatkuvassa levottomuuden kiertokulussa vaihtuvat.

Monet niin sanonut nuoret aikuiset ivaavat usein varttuneempaa väkeä, mutta niin tehdessään heillä tuskin on aavistustakaan, kuinka paljon me vanhempien miesten liiton jäsenet naureskelemme nuorison kommelluksille ja rämpimiselle omien pulmiensa keskellä. Vaikka onhan asiassa totta kai vakava puolensa.

Onneksi nuoruus on vain kerran elämässä. Toista kertaa sitä ei kestäisi. Yhteiskunta esittää nuorisolle useita vaatimuksia, joista monet tuntuvat ylivoimaisilta: kirjoita ylioppilaaksi, hoida valtion velvollisuudet, hanki opiskelupaikka, maksa vuokraa, valmistu joksikin ja hanki itsellesi panopuu. Vaatimuksia esittävät sekä ulkoiset olot että sisäiset tarpeet. Ihmisenä oleminen ei ole todellakaan helppoa. Eikä kukaan auttaisi tietenkään mitenkään. Taloudelliset tulot ovat pienet, ja ahne sukupolvi tuntuu kiskovan kaiken pankkitileilleen.

Yksi hyvä puoli nuoruudessa on: saa olla kaunis. Sitä nuoriso myös pyrkii käyttämään hyväkseen. Vanhempiin ihmisiin kohdistuva ikärasismi on kieltämättä sekin hersyvää, sillä ivallisuuden takaa kajastaa pelko oman nuoruudenkauneuden menettämisestä.

Kuinka paljon vaivaa ja unettomia öitä nuoriso joutuukaan näkemään pelkkien biologisperäisten viettiensä ja seksuaalisten tarpeidensa vuoksi? Kun nyt puolen yön aikaan tähystän ikkunastani kotikadulleni Iso-Roballe, voisin ravintoloiden jonojen perusteella luulla, että niissä jaetaan ilmaista rahaa.

Todellisuudessa siellä ei jaeta mitään ilmaiseksi. Myös seksuaalisilla markkinoilla menestyminen vaatii panostamista, vähintäänkin omaan itseen. Tämän vaihdon ympärillä pyörivät sitten sekä muodin että baarien bisnekset.

Minua noiden keskiyön karpaasien seksuaaliset paineet säälittävät. Sääli puolestaan on tässä tapauksessa myötätuntoa. On yleisinhimillisesti puhuttelevaa, miten paljon monet antautuvat tekemään työtä löytääkseen sen ihanan yhdessäolon tunteen ja voidakseen nauttia seksistä.

He ovat nuoria. Ja koska he ovat nuoria, heiltä puuttuvat oikeat metodit. Kollien mouruaminen alkaa joka ilta myös internetin keskustelupalstoilla: ”Kun olisi, kun voisi, kun saisi, kun naisi...”. Konditionaalia ainakin osataan käyttää.

Sen sijaan vanhempi ihminen on kettumainen. Ei tarvitse enää raahautua kapakoihin eikä olla pilkkuun asti. Ei tarvitse alistua epätoivoiseen viimeiseen jakoon saati kokea sitä lohdutonta tunnelmaa, joka liittyy yksinäiseen kotiinpaluuseen aamuyöllä kello neljä.

Taidan sulkea ikkunani ja kömpiä tuolla punkassa odottavan parikymppiseni viereen. Hyvää yötä.

Euroopasta ahdasmielisten Amerikka?

Helsingin Sanomat uutisoi eilen, että italialaiskaupunki Castellammare di Stabia aikoo kieltää minihameet ja paljastavat farkut ja että kaupungin pormestari perustelee kieltoa ”soveliaisuudella”. Pormestari Luigi Bobbion mukaan kiellolla halutaan palauttaa ”säädyllisyys” kaupunkikuvaan ja ”helpottaa ihmisten yhteiseloa”.

Bobbion ajama tiukka pukeutumiskoodi kieltäsi minihameiden lisäksi esimerkiksi matalavyötäröiset farkut, ja antavissa vaatteissa kulkemisesta voisi saada sakkoa 25 eurosta 500 euroon. Kaupunki aikoo kieltää myös auringonoton, jalkapallon pelaamisen kaupungilla ja jumalanpilkan, jos aloite hyväksytään valtuustokäsittelyssä.

Tekeillä oleva uudistus on lehden mukaan tulos siitä, että pääministeri Silvio Berlusconi on antanut Italian kaupunkien pormestareille valtuuksia puuttua ”yhteiskunnanvastaiseen käytökseen”. Joissakin italialaiskaupungeissa onkin viime aikoina kielletty esimerkiksi hiekkalinnojen tekeminen, suutelu autossa, kulkukissojen ruokkiminen, puukenkien käyttö ja ruohonleikkurilla ajelu viikonloppuisin.

Ihme, että nämä yhteiskuntamoraalin parannukset eivät nyt kelpaa Helsingin Sanomien feministitoimittajille, jotka ovat aina valittaneet esimerkiksi miesten halusta tiirailla vähäpukeisia naisia.

Ilmeisesti syynä on se, että korjausten alullepanija on sovinismillaan mainetta hankkinut patriootti. Italian suupaltti pääministeri yrittänee tällä teollaan kääntää huomiota pois omista seksiskandaaleistaan ja taivutella muitakin ihmisiä huomaamaan, miltä normiruuvien kiristely tuntuu!

Mikäli uudistus olisi lähtöisin Berlusconin kabinetin sijasta paikallisen feministiklubin Mimosa-kerhosta, kyseinen puritanismi otettaisiin varmasti Suomenkin ämmäkerhoissa avosylin vastaan. Sillä heidän agendansa on ihan samanlainen.

Punaniskat ja pissikset pilaavat päivän

Kesäinen Suomi on ihana asia. Yli kolmenkymmenen asteen lämpötiloja on riittänyt jo monen viikon ajan, eikä loppua näy edes sääennusteessa. Helle on saanut myös monen ihmisen pään sekaisin. Huono käytös on tosin saattanut lisääntyä muistakin syistä, sillä tavalliset ihmiset puuttuvat entistä useammin toistensa elämään arkiympäristöissä. Esimerkkejä.

Tässä blogissaan eräs yhdeksäntoistavuotias mies kertoo ottaneensa aurinkoa poikaystävänsä kanssa tamperelaisessa puistossa, kun joku paikallinen häirikkö saapui pilaamaan kanssakäymisen ja tunnelman. Teekkaripoika tilittää asiaa seuraavasti:

”Auringonottoon liittyy tällä kertaa eräs ikäväkin asia, palamistakin kurjempi. Kun olimme kultani kanssa ottamassa aurinkoa Tampereella eräällä puistoalueella, oli lisäksemme siellä eräs mies alakouluikäisen tyttärensä kanssa. Makailimme puistossa jonkin aikaa ja molemmat huomasimme, että mies osoitti yllättävän paljon kiinnostusta meitä kohtaan. Eihän siinä voisi tuntea olonsa kuin imarrelluksi, jos kyse olisi komeasta ja nuoresta miehestä, mutta kun kyse on punaisesta ja kaljusta pikkupullukasta niin alkaa jo pikku hiljaa ihmetyttämään, että mitähän sekin tuijottaa. Viimein kun aloimme purkamaan tavaroitamme ja tekemään lähtöä sai hän suunsa auki ja huusi ’Ootteks te jotain suklaapoikia?!!’.

Totta kai me molemmat se kuultiin, mutta itse ainakin jätin reagoimatta siihen, koska muuten ihana aamupäivä olisi kurja pilata millään konfliktin poikasella. Mieshän oli selkeästi humalassakin. Eniten kuitenkin jäi harmittamaan, että millaisen kuvan tuo mies oikein antaa nuorelle tyttärelleen, vai onkohan hänkin jo niin kypsä, että pystyi häpeämään silmät päästään. En sitä paitsi muutenkaan ole koskaan oikein ymmärtänyt tuota termiä, sillä eikös ihmisistä suurin osa kuitenkin pidä suklaasta!”

Niin. Mitäpä uteliaan kysymykseen voisi muuta vastata, kuin ”mikä sinäkin olet meiltä mitään kysymään”. Toinen vaihtoehto olisi kai neuvoa hakemaan seuraa muualta. Myös puistoseksi ja iskeminen, jota ihmiset ovat kaikeksi onnekseen harjoittaneet vuosisatojen ajan kaupunkiympäristöissä, on elegantimpaa aivan toisenlaisella asenteella.


Pikku-Napoleonit kuriin

Suomessa on käymässä kuten Hollannissa ja Britanniassa. Liberaali ja hyväntahtoinen yhteiselo ovat vetämässä huurteeseen. Yksi syy siihen on varmasti maahanmuutto. Kun maahanmuutto on lisääntynyt, muutamien ihmisten asenteet ovat koventuneet myös kansallisia vähemmistöjä, esimerkiksi homoseksuaaleja, kohtaan.

En toivo sellaista yhteiskuntaa, joka koostuu paikallis-Führereistä, pikku-Napoleoneista ja muista elämäntavan vartijoista: punaniskoista ja kusimuttereista. Myös perussuomalaisen puolueen olisi syytä irtisanoutua sellaisista ääriryhmittymistä, jotka pyrkivät kurmottamaan muita kansalaisia viranomaisvallan ohi. Pahimmillaan nämä ryhmät ahdistelevat ihmisiä ja käyttävät henkisen ilkeilyn tukena suoraa tai epäsuoraa väkivallan uhkaa.

Erään näytön siitä antoi Helsingissä järjestettyä gay pridea vastaan suunnattu kaasuisku, jonka tekijät ovat nyt telkien takana. Sellainen puolue, joka hyväksyy tai tukee väkivaltaa, menettää uskottavuutensa ja legitimiteettinsä. Laittomuudesta on tehtävä loppu.

Laittomuudesta on myös rangaistava, sillä sormien läpi katsoessaan yhteiskunta antaa hyväksyvän signaalin, joka ohjaa väkivaltaiseen käytökseen. Puolustukseksi ei auta, että pommi oli pieni tai että asialla olivat märkäkorvat. Taustalla vaikuttavat rabulistiset vihaideologiat, joiden levittäjät pannaan rautoihin niin kaikissa laillisissa armeijoissa kuin demokraattisissa yhteiskunnissakin.


Rymyjengin röyhkeys

Minulla on myös omakohtaisia kokemuksia kansantuomioistuinten toiminnasta. Olin eräänä heinäkuisena päivänä ottamassa aurinkoa Helsingin uimastadionin nurmikolla, kun ympärilleni ilmestyi muutaman nuoren aikuisen ryhmä kahden lapsen kanssa. Ensin he tulivat tallomaan makuualustalleni, sitten he ajoivat lastenvaunuilla päälleni, ja lopuksi he pyysivät minua siirtymään sivummalle, jotta heille itselleen liikenisi tilaa.

Tämä on tietenkin tehokkuusyhteiskunta. Mutta sekään ei oikeuta huonoon käytökseen julkisilla paikoilla.

Jos edellisessä esimerkissä näyttöä kanssakäymisen taidoistaan antoi stereotyyppinen punaniska, tässä tapauksessa kyseessä oli ilmeisestikin vihervasemmistolainen sivistyneistö, joka kirjavaksi tatuoidun ihonsa alta esitteli vaatimuksiaan meidän muiden kansalaisten siirtymiseksi muualle, sillä – ”ettekö näe, että meillä on lapsiakin tässä?!”.

Miten kukaan uskaltaisi vastustaa lapsiarvojen hyväksikäyttäjiä? Minä uskallan. Vastasinkin, onko muka minun syytäni, että heillä on lapsia. Vastuu lasten kasvatuksesta ja paimennuksesta kuuluu joka tapauksessa heidän huoltajilleen eikä syyttömille.

En tosin usko lasten olleen kyseiseen porukkaan kuuluneiden aikuisten omia, sillä arviolta kolmi- ja nelivuotiaat lapset olivat selvästikin tuontitavaraa. En tiedä sitäkään, tunsiko rymyjengi henkilöllisyyteni, mutta sanailun etenemisestä päätellen ilmeisesti kyllä. Arviolta 25-vuotias pissisnainen huusikin lopulta perääni erään rasistisen herjauksen, jota en voi toistaa tässä, jotta en saisi syytettä sopimattomien puhumisesta – edes esimerkkilauseiden muodossa. Näin joudun suojelemaan rikollista.

Nuoret aikuiset voittivat tämän erän. Mutta kyseisellä asenteella roskaväki heitetään jatkossa ulos kaikkialta muualta. Vaikka he voittaisivat väkivallalla ja joukkovoimalla jokaisen vastaantulijan, he päätyvät lopulta toistensa tukkaan kiinni ja kysyvät neuvottomina apua.

Kun kyseessä on tällainen rantaleijona, ymmärrän toki, miksi monetkaan kylkeäni tuuppineet eivät ole jääneet pitemmäksi aikaa pahoittelemaan törmäystä. Olisin voinut itsekin laittaa lihamyllyn pyörimään ja sanoa: ”Sori vaan, ei ollut vahinko!”


Minne katosivat kohteliaat ja ystävälliset kaupunkilaiset?

Vain pieni osa ihmisistä on toistaiseksi röyhkeitä, epäkohteliaita ja tylyjä paukapäitä. Suurin osa esimerkiksi helsinkiläisistä on kohteliaita ja huomioon ottavia. Helsinkiläiset ovat suurkaupungissa asuessaan ehdollistuneet jopa ylikohteliaiksi: pyydetään anteeksi pienintäkin häiriötä, niin kuin kuuluu. Kyse on samasta ilmiöstä kuin Kiinassa. Kun väkeä on paljon, pitää välttää konflikteja ja elää diskreetisti, sillä kaikki tietävät, miten muuten kävisi. Näin on syntynyt kiinalaisten maailmankuulu ystävällisyys.

Oireellista on, että monet ihmiset eivät kunnioita mitään sääntöjä vaikka vaativatkin niiden noudattamista muilta. Kaiken esimerkillisyyden varmistamiseksi edellä mainittu poppoo poltti vittuilunsa päätteeksi hermosauhut stadionin nurmikolla, vaikka koko alueella on tupakointi kielletty. Vapainta kasvatusta on tietysti se, ettei ole kasvatusta lainkaan, mutta oliko röökin vetäminen nyt hyvää esimerkkiä lapsille?

Liikenteessä nämä piittaamattomat arvoinvalidit aiheuttavat tietenkin suurimmat ja vahingollisimmat katastrofit. On kummallista, miten vaikea ihmisten on elää edes alkeellisimmankin vastuun edellyttämällä tavalla. Sen sijaan he ajavat autoa matkapuhelin toisessa ja viinapullo toisessa kädessä, ikään kuin kyse olisi harmittomasta huvista.

Juuri liikenteessä ihmisten henki on enemmän vastaantulijoiden armoilla kuin leikkauspöydällä tai erikoislääkärissä – siis myös kunnon ihmisten henki. Silti liikenteessä tehdään välinpitämättömimmät ja törkeimmät pikkurikokset, jotka usein johtavat arvaamattoman suuriin seurauksiin.


Massojen kapina

Entä mitä filosofista merkitystä tällä kaikella on? Espanjalainen filosofi José Ortega y Gasset arvosteli teoksessaan Massojen kapina (La rebelión de las masas, 1930) modernisoitumisen myötä syntynyttä, henkisesti laiskistunutta ja epä-älyllistynyttä persoonallisuustyyppiä, joka on kiinnostunut oikeuksistaan mutta tuskin lainkaan velvollisuuksistaan. Ortegan mielestä länsimaisen sivistyksen pohja ja yhteiselämän syvärakenteet ovat jääneet tällaisen ihmistyypin ymmärryksen ulkopuolelle.

Maailman pitäisi luonnollisesti tulla ajan myötä paremmaksi ja moraalisemmaksi niin kuin ihmistenkin. Massojen kapinassa arvostellaankin sitä, että päämäärät luodaan vain välittömän tyydytyksen periaatteelle. Siten ne voidaan saavuttaa nopeasti. Toisaalta päämäärät on jouduttu tällöin asettamaan niin matalalle, että ne väistämättä toteutuvat.

Näin yhteiskunta banalisoituu, ja arvoista tulee massakulttuurin makkaraa. Toisella tavoin lausuttuna hyvinvointi nousee ihmisten pikarissa kukkuralle. Vaatimusten ja omien velvollisuuksien laiminlyömisen kehä syvenee, ja epätasapaino lisääntyy.

Minun tulkintani: juuri näin yhteiskunta romahtaa. Työväen- ja keskiluokan aggressiot purkautuvat jatkuvina vaatimuksina, ja kyseinen väestönosa tekee ennen pitkää suurimman osan omaisuus- ja väkivaltarikoksista. Hallitseva yläluokka (tai toisella tavoin sanottuna alamaailma) puolestaan tekee suurimman osan taloudellisista ja poliittisista rikoksista. Hyvinvoinnin idättämä välinpitämättömyys johtaa lopulta sotaan, sotaan, joka pakottaa jälleen ihmiset pysymään raameissaan, kunnioittamaan toisiaan ja rajojaan sekä käyttäytymään kohteliaasti. Niin on käynyt satojen vuosien ajan ja käy vastaisuudessakin.

Siinä José Ortega y Gasset joka tapauksessa erehtyi, että hänen mukaansa Euroopan kansallisvaltioiden muodostumista seuraava vaihe olisi yleiseurooppalaisen valtioliiton luominen. Oman käsitykseni mukaan juuri tämä on massojen kapinan kohtalokkain vaihe: väestöjen hallitsematon siirtyileminen maasta toiseen, se, joka aiheuttaa tilan ahtautta niin parhailla auringonottopaikoilla kuin lähiöiden varjoisilla kujillakin.

Ja tästä kaikesta lemahtaa – aivan kuten Friedrich Nietzsche kirjoitti Iloisessa tieteessään (1886/1989, s. 199, ajatelma 349) – ”liikaväestön ummehtunut ilma, kuin hädässä ja ahtaudessa ahertavien pikkueläinten haju”.

Vastustamme ahdasmielisyyttä

Helsingin seudun seksuaalinen tasavertaisuus ry:n järjestämä gay pride -viikko sujui rauhanomaisesti, kun vähemmistövaltuutettu ja kiihkouskovaiset eivät päässeet häiritsemään tapahtumia. Kuokkavieraita tosin kävi, mutta he ovat nyt paremmassa tallessa (palaan asiaan savun hälvettyä).

Meiltä kysytään silloin tällöin, miksi marssimme, juhlimme ja niin edelleen. Me vastaamme: olemme rakkauden etujärjestö ja vastustamme seksuaalista ahdasmielisyyttä. Jos yksi osa seksuaalisuudesta vaarallistetaan, tuota estoisuutta on sitten helppo levittää kaiken seksuaalisuuden piiriin. Myös sinun jälkeläisesi voivat olla homoja tai lesboja, ja niinpä marssimme sinun lastesi puolesta.

Viime lauantaina lämmintä oli noin 25 astetta, joten osallistuin itse gay-paraatiin paidattomien puolueessa. Vapautuspäiväparaatin järjestäytyessä Senaatintorilla pohdin hetken, kenen riveihin tässä nyt menisi, ja päätin asettua ilman yläosia – paitoja ja rintsikoita – marssivien ruotuun.

Siitä kulkue lähti etenemään Aleksanterinkatua pitkin Kolmelle Sepälle, ja sieltä edelleen Mannerheimintietä Eduskuntatalon ja Finlandiatalon ohi Oopperatalon puistoon.

Tässä paidattomien etenemistä Aleksanterinkatua pitkin. Kuvassa näkyviä tyttöjä katseleva random-setä on näköjään laittanut toiseen käteensä jonkinlaisen rannetuen hillitäkseen itseään.



Seuraavasta kuvasta näkyy, että seksuaalivähemmistöihin kuuluu paljon ihmisiä. Marssille osallistui noin 5000 henkeä, mutta määrän arvioidaan olevan paljon suurempi; voidaan jopa väittää, että jokainen kuuluu johonkin seksuaalivähemmistöön.



Eduskuntatalon kohdalla minäkin kiljaisin kurkustani erään iskulauseen: ”Paidat pois myös parlamentin pater noster -hississä!” Tällä tavoin haluan tasa-arvoa kaikille kusimuttereille ja Kalervo Kummolalle (muistattehan nännikohun).

Äänet käyvät kaupaksi

Tästä onkin hyvä jatkaa lempiaiheeseeni, nimittäin politiikkaan. Politiikkaa vapautuspäivillä puhuttiin taas paljon. Seksuaalivähemmistöliike politisoitui asianmukaisesti jo 1960-luvulla, mutta nykypäivänä politiikka on kuulemma ”viihteellistynyt”. Viihteellistymistä valitellaan ihmeen paljon ainakin verrattuna siihen, että viihteen pitäisi olla hauskaa. Onhan viihde tietysti ikävystyttävää, jos sen takana ei ole mitään substanssia. Onneksi pride-viikolla on.

Myös seksuaalivähemmistöliike on totta kai viihteellistynyt. Se ei kuitenkaan pärjää viihteellistymisessä seksuaalienemmistöliikkeille – ei myöskään yrittäessään erotisoida politiikkaa. Setan asiallisenkuivat tötteröhatut häviävät esimerkiksi Matti Vanhasen mediaseksikkyydelle. Erona on vain se, että homot haluavat tehdä olemassaolostaan julkista mutta Matti Vanhanen yksityistä. Niinpä hän sai julkisuutta enemmän kuin osasi pyytää.

Kun homojen muodollisissa oloissa ei ole (homovaltion perustamista lukuun ottamatta) paljoa korjaamista, seksuaalivähemmistöliikekään ei voi enää käyttää politiikkaa play groundinaan, vaan poliitikot käyttävät seksuaalivähemmistöliikettä omana fooruminaan.

Myös pride-viikosta on tullut poliitikkojen esiintymislava. Esimerkiksi ulkoministeri Alexander Stubb, joka oli kutsuttu tapahtuman suojelijaksi, kävi Kolmen Sepän avajaistilaisuudessa keräämässä poliittiset irtopisteet aivan niin kuin olisi käynyt merkitsemässä tuottoisat optiot.

Helsingin seudun Setan painetussa esitteessä Stubbia kiiteltiin työstä seksuaalivähemmistöjen hyväksi, ”vaikka siitä ei aina poliittisia pisteitä tipukaan” (sivu 3). Läpyskä taisi olla oikeassa. Trikki oli aika läpinäkyvä.

Monet puolueet pitävät homoja tyhmänä vaalikarjana, jolta otetaan äänet pois tasa-arvoisuuden ja suvaitsevuuden julistuksilla. Poliitikot lukevat saman katon alle myös maahanmuuton edistämisen, vaikka homoilla ja maahanmuutolla ei ole mitään tekemistä keskenään ja jatkuva maahanmuutto vain huonontaa kansallisten vähemmistöjen asemaa. En ainakaan itse halua, että kansalliset seksuaalivähemmistöt lastataan samaan junaan maahanmuuttajaväestön kanssa, vaikka se juna kiitääkin tietysti kohti Paratiisia.


Voi Venäjä!

Alexander Stubbin mukaan maailmassa on viisi valtiota, joissa homoseksuaalisuudesta rangaistaan kuolemalla, ja seitsemänkymmentä maata, joissa homoseksuaalisesta kanssakäymisestä tuomitaan vankeusrangaistukseen. Stubb jätti kuitenkin mainitsematta, että suurin osa näistä maista on islamilaisia valtioita. Asia taisi päästä unohtumaan, jotta ihmiset muistaisivat paremmin sen, kuinka vaarallista on olla islamkriittinen rasisti. Tässä siis jälleen näyttöä siitä, miksi suvaitsevaisuus ei voi olla kaiken hyväksymistä ja kuinka kaiken suvaitseminen johtaa väistämättä ristiriitaan.

Ote Stubbin viikontakaisesta puheesta: ”On hyvä, että pride-juhla on olemassa, mutta vielä parempi olisi, jos sitä ei tarvittaisi.” – Puolensa tässäkin ihanteellisuudessa, mutta omasta mielestäni yhteiskunnan ei tarvitse olla homoneutraali, kun se ei ole heteroneutraali eikä uskontoneutraalikaan. Neutraloiminen on muutenkin hieman samanlaista kuin vihollisen neutralointi sodassa, joten kivoja asioita ei pidä tunkea takaisin kaappiin. Myös ulkoministeri korjasi ajatustaan myöntämällä, etteivät asiat ole kovin hyvällä tolalla sen enempää Venäjällä kuin jossakin Absurdiassa, jossa homoja viedään kuin sikaa korvasta.

Aika magee mukaelma tuo Stubbin ajatus joka tapauksessa oli Karl Marxin kommunistisesta manifestista. Sen mukaan kommunistinen puolue lopetetaan, kun tavoitteet on saavutettu. Mainittakoon, että samaa parafraasia sovellettiin myös Setan perustamiskirjassa, jonka mukaan Setankin toiminta voidaan lopettaa, kun sen tavoitteet ovat täynnä. Sitä Stubb ei puolestaan kertonut, lopetetaanko myös kokoomuksen toiminta, kun puolue on saavuttanut omat tavoitteensa. Ainakin kommunistinen puolue kamppailee tätä nykyä henki hieverissä niin, että sen tavoitteet taitavat olla täyttyneet. Eri asia sitten on, pitäisikö ihmiskunnan purjehtimisesta onnensa satamaan kiittää enemmän kommunismia kuin kapitalismin ikiliikkujaa.


Omituista pentupolitiikkaa

En ole koskaan kannattanut seksuaalivähemmistöliikkeen lapsipolitiikkaa, vaikka kannatankin seksuaalivähemmistöjen aseman legitimoimista kaikissa muissa suhteissa. Niinpä en ymmärrä, miksi Alexander Stubb pitää tärkeänä ”sisäisen ja ulkoisen adoption ulottamista myös samaa sukupuolta olevien piiriin”, kun juuri kukaan homo ei lapsia halua – muutamaa äänekästä lesboparia lukuun ottamatta.

Pentupolitiikasta on ritualisoitunut symbolisen kiistelyn väline, jonka kautta kiistellään siitä, mitä ajatellaan homoista yleensä. Näin tuotetut ajatuskulut ja johtopäätökset ovat kuitenkin väistämättä virheellisiä. Voidaan jopa kysyä, miksi heteropoliitikot tyrkyttävät lapsia meille. Meneekö heidän perhe-elämässään niin huonosti, että meidän pitäisi ottaa vastuuta lasten kasvattamisestakin?

Totta kai myös apua mielellään antaisi. Mikä onkaan kauniimpi asia kuin iloisten pikku päivänsäteiden hyvinvointi? Ehkä lapsipolitiikan ongelmat ovatkin suurimmaksi osaksi heterokulttuurin sisäisiä, kun avioliittoja solmitaan ja revitään auki kevyin perustein, eikä lastenhankinta ole yhtä tarkkaan harkittua kuin homojen tapauksessa.

Tätä pohtiessani minulle tulee mieleen sarjakuva, jossa lapsiperhe lähestyy eläintarhan leijonahäkkiä, ja perheenisä lausuu vaimolleen ja lapsilleen: ”Varokaa, sillä eläimet, joilla on pentuja, voivat olla vaarallisia!”


Muumimukilapsilaki

On kieltämättä hyvä, että surkastuvan kansakuntamme väestö uudistuu sisältä päin ja kansakunta kasvaa. Siksi minulla ei ole mitään homojen ja lesbojenkaan lastenhankintaa vastaan. Mutta omasta mielestäni lapsi tarvitsee sekä äidin että isän. Samaa mieltä näyttää olevan myös psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen vuonna 2001 tarkastetussa väitöskirjassaan, jonka mukaan ilman isää kasvavalla pojalla on kahdeksankertainen riski syyllistyä vankeustuomion tuottavaan väkivallantekoon kuin vertailuryhmällä, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja tyttöjen kohdalla syrjäytymistä eniten selittävä syy on lapsuudesta puuttuva isä.

Jokaisella lapsella on väistämättä biologinen äiti ja isä, sillä lapsia syntyy vain naisen ja miehen sukusoluista. Niinpä homoparien ja lesboparien lastenhankintaan sisältyy biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista, ellei sitten ajatella, että esimerkiksi homo ja lesbo hankkivat keskenään lapsen, jonka isäksi ja äidiksi he ryhtyvät yhdessä.

Useimmiten asia on kuitenkin niin, että biseksuaalina esiintyvä nainen pullauttaa lapsen jonkun miehen kanssa, katkaisee myöhemmin välit mieheen ja haluaa adoptoida lapsen naispuolisolleen. Usein väitetään, ettei vanhemmuudessa onnistuminen riipu vanhempien sukupuolesta ja että tärkeää on vain se, että lapsella on hyvät vanhemmat. Mutta miksi sanoa rakastaviksi sellaisia vanhempia, jotka ensi töiseen haluavat lyödä poikki lapsen suhteen hänen toiseen biologiseen vanhempaansa?

Voimassa oleva adoptiolaki on feministisen lobbauksen tulos ja polkee sekä lasten että miesten etua. Samoin myös hedelmöityshoitolaki on susi, koska sen mukaan spermaa luovuttaneen henkilöllisyyttä ei enää kerrota lapselle, eikä lapsi saa tietää biologista alkuperäänsä myöskään aikuisena. Sperman luovuttaja puolestaan on yleensä mies eikä nainen, joten miehet on tätäkin kautta lingottu pois kasvatustehtävästä. Jessicat ja Janicat varmaan riemuitsevat, kun ovat saaneet kyseiset lait voimaan, mutta kuinka onnellinen on se pihalla yksin leikkivä pikku Pekka, jolla on nyt kaksi oikeaa äitiä?

Se, että ministeri Stubbista ”tuntuu hassulta”, etteivät homot voi hankkia lapsia adoptoimalla, paljastaa, että Stubb ei ole analysoinut ihan loppuun asti kaikkia niitä näkökohtia, joita asiaan liittyy. ”Perheen sisäinenkin” adoptio merkitsee tällaisissa tapauksissa yleensä biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista ja koituu useimmiten lapsen ja hänen biologisen isänsä haitaksi. Tarkempia kannanottojani tässä ja tässä.


Huvitammeko itsemme hengiltä?

Entä miten suhtautua väitteisiin homokulttuurin viihteellisyydestä? Mukavaa, että tuore Mr. Gay Finlandkin arvostelee homokulttuurin viihteellistymistä, varsinkin kun koko valinta oli läpikotaisin viihteellinen tapahtuma! Uskon, että viihteellisyys on kuitenkin välittynyt gay-liikkeeseen yleispolitiikan piiristä, ja karnevalismi taas on osa kaikkea kumouksellisuutta.

Saattaa olla, että olen myös itse hieman erilainen homo, sillä en viihdy kovin hyvin viihde- enkä huvittelutilaisuuksissa. Nauran kyllä aika monille jutuille, mutta eri syistä kuin useimmat toiset, ja vaarallisena pidän sitä, jos tärkeitä asioita ratkaistaan pelkästään fiilispohjalta.

Koko ikäni olen vihannut syvästi niitä kanoja, jotka kaikissa yhdistyksissä katkaisevat älylliset keskustelut ja peittävät järkevän ajattelun ja toiminnan johonkin omaan kaakatukseensa. Jo peruskoulun alaluokilla karsastin kaikkia ryhmätyömuotoja, joissa tyhmimmät yleensä kaappasivat puheenvuorot. Aina tuli joku feimi, joka sekoitti kaiken mutta nautti toisten suosiota, koska hänellä oli kauniit vaatteet; tosin pää oli tyhjä ja korvien välissä humisi tuuli. Opettajat palkitsivat näitä Lissuja ja Lässyjä pelkästä sosiaalisuudesta. Politiikka on ihan samanlaista: älyllisesti kehnoimpien kukoistusta ja heidän ehdoillaan elämistä.

Onneksi seksuaalivähemmistöjen politiikka ei kulje viihteellistymisen kärjessä. Homoja haukutaan usein paljosta juhlimisesta. Aika vähällä sen maineen saa, kun pride-tapahtumakin on vain kerran vuodessa.

Homoravintoloita on maassamme yhtä monta kuin kaljakapakoita pienimmissäkin kirkonkylissä. Kun homopoika lähtee juhlimaan, hän käyttäytyy varovaisesti ja jopa korostetun pidättyvästi vältellen humaltumista ja itsensä irti päästämistä pelkän seksinpelon vuoksi. Ja sitten väitetään, että nämä kukkakepit ja miehentaimet elävät muka holtitonta elämää! Kipeää tekee katsella, kun monin tavoin ahdistetut ja ideologisista ajatusrajoitteista kärsivät homot eivät oikein osaa nauttia mistään. Että älkää valittako älkääkä kiitelkö paljosta juhlimisesta, karnevalisoitumisesta tai viihteellistymisestä. Nuo mielikuvat ovat sinänsä pinnallisia.


Homokulttuurin ikonisoituminen

Vapautuspäivillä oli tänäkin vuonna teema. Teemat ovat minusta kurjia. Ne kuolettavat vapaan ajattelun, kun kaikki pitää sovittaa jonkin keinotekoisen aiheen alle. Viimevuotinen teema oli kyllä hieno ja kertoo kuulumisesta kansakuntaan: homot ja suomalaisuus. Myös tämänvuotinen teema puhuttelee.

Teemana olivat idolit ja esikuvat. Ikävä kyllä, homokulttuuri on täynnä idoleita ja ikoneja. Idolit sisältävät imitaatiota. Onkin harmillista, että homokulttuuri koostuu pitkälti jäljittelystä. Imitaatio on psykologisesti katsoen aggression merkki. Kun lapset matkivat opettajiaan tai irvailevat vanhempiensa kustannuksella, imitaatio sisältää tietyn arvostelman.

Homokulttuurikaan ei ole lyhyen historiansa aikana päässyt irti imitaatioista, idoleista eikä ikoneistaan. Irrottautuminen olisi kuitenkin hyväksi, sillä se osoittaisi, että meillä on jotakin omaa. Nykyään homoskeneä kansoittavat erilaiset Michael Jackson -parodiat ja Abba-imitaatiot. Niin, tiedän: omaperäinen ajattelu on aina ollut harvinaista, sillä se vaatii poikkeuksellista vapautta.

Ja kyllähän homot ovat luoneetkin monenmoista. Melkein yhtä paljon kuin juutalaiset. Pitäisi vain välttää poliittista korrektiutta sekä narsismia. Ne eivät ole suinkaan sama asia kuin hyvä itsetunto.

Itsetunnon käsite muistuttaa muuten varmuuden käsitettä. Kyseessä on paradoksi: mitä varmempi ihminen on itsestään, sitä vähemmän hän uskaltaa epäillä itseään, ja sitä epävarmemmalla pohjalla hänen itseluottamuksensa todellisuudessa on. Ja mitä epävarmemmaksi ihminen tunnustaa itsensä, sitä enemmän hän uskaltaa epäillä itseään, mikä taas onkin jo merkki hyvästä itsetunnosta. Tämä koskee tasapuolisesti sekä heteroita että homoja.


Vapauden korkein aste: vapaus vapautusliikkeestä

Seksuaalivähemmistöliikkeessä ei ikävä kyllä sallita kovin paljon toisinajattelua. Homoja vaaditaan sitoutumaan lähinnä vihervasemmiston ideologiaan, vaikka länsimaissa koko kulttuuri on ponkaissut esiin liberaalin poliittisen teorian pohjalta. Lisäksi homojen ei sallita kyseenalaistavan esimerkiksi maahanmuuttoa. Entinen radikaalina pidetty liike vaatii nykyään sitoutumista sovinnaisiin ja keskiluokkaisiin arvoihin. Tämä on tietenkin ominaista kaikille vähemmistöille: oman pesän likaajina pidetyt halutaan vaientaa, jotteivät järjestöjyrät menettäisi uskottavuuttaan valtakulttuurin silmissä.

Gay-liike ei ole todellisuudessa myöskään kovin iloinen, ja nimityksen tarkoitus lieneekin rohkaiseva ja optimistinen. Mikäpäs siinä, mutta iloisuus on myös joissakin tapauksissa vääristynyt pakonomaiseksi irvistykseksi.

Viihteellistyminen ja iloitsemisen pakonomaisuus peittävät ahdistusta. Voi olla, että angstisuuden motiivit syntyvät paljolti ulkoisista syistä. Mutta tapa kanavoida oma ahdistus jatkuvaksi ilon vellonnaksi ei ole kaukana itkusta. Olennaisia eivät ole vain vähemmistöjen ja valtakulttuurin väliset suhteet, vaan se, kuinka yksilöt pärjäävät vähemmistöryhmänsä sisällä.

Homokulttuurissa vallitsevat ankarat kirjoittamattomat normit. Homot eivät varmasti syrji ketään, paitsi toisiaan. Homokulttuurissa kohtaa esimerkiksi ikäsyrjintää, joka on nuorison ahdistusta siitä, että näkee itsensä peilistä. Mitä sieltä mahtaa katsella takaisin parin kymmenen vuoden kuluttua? Homoilla pitää olla myös aivan tietyt mielipiteet ja puheentavat. Ulkonäkövaatimukset ovat kammottavia ja rajaavia. Ei ole ihme, että monet homot tekevät itsemurhia – eivät vain heterokulttuurin syrjinnän vuoksi – vaan kohdattuaan oman yhteisönsä julmuuden ja petyttyään.

Parhaiten seksuaalivähemmistöliikkeen hajaantumista ja yksilöiden irtautumista joukkoliikkeestä kuvaavat nykyisin erään TV-sarjahahmon vuorosanat: ”Just because I fuck guys does not mean I’m part of some community. And it dosen’t mean that I have anything in common with someone else who does.” Joukkovoiman väheneminen on tavallaan tappio, mutta laumahenkisyydestä irtautumista voidaan pitää edistyksenä varsinkin, jos se kertoo yhteiskunnan muuttumisesta vapaamielisemmäksi ja hyväksyvämmäksi.

Voitte ehkä ymmärtää, miksi minäkään en ole vuosikymmenten kuluessa löytänyt kotiani kovin hyvin gay- tai queer-liikkeestä. Sen sijaan yritän olla kaikille mukava. Yleensäkin olen se ruma ja tyhmä Jukka Hankamäki, toisten yhtä rumien ja tyhmien kaveri.