Ylelle arkkipiispa ja kirkolle toimitusjohtaja

Yleisradio ja kirkko muistuttavat pitkälti toisiaan – niin myös niiden johtamiskäytännöt. Molemmat ovat hierarkkisia ja byrokraattisia laitoksia, joilla on ”informaatiopalvelutehtävä”. Molemmat levittävät valikoitua totuutta, ja kummatkin ovat jatkuvasti kansalaisten taholta pursuilevan arvostelun sekä naureskelun kohteina.

Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle valitaan tänään uusi arkkipiispa. Ehdokkailla ei ole juuri eroa. Björn Vikström on vanhaa piispa- ja pappissukua ja varmaan sen takia uudistusmielisemmäksi mainittu. Tapio Luoma taas pyrki miellyttämään suhtautumalla varovaisemmin ja välttämällä kannanottoja. Kirkko sentään ilmoittaa, ketkä virkaa ovat hakeneet.

Sen sijaan Yleisradio on tehnyt kaikkien 25 toimitusjohtajan tehtävää hakeneiden kanssa sopimuksen, että heidän nimiään ei julkisteta. Hakeneiden salaaminen on osa valtamedian totuuskriisiä. Yleisradio ei pysty kertomaan korkeinta operatiivista johtamistehtäväänsä hakeneiden henkilöllisyyttä, jotta ei paljastuisi, kuinka monta pätevämpää ihmistä tehtävään valittavalla lopulta sivuutetaan.

Juuri tämäntapainen märän rätin viskominen yleisöjen silmille on tehnyt Ylen toiminnasta kansan näkökulmasta halveksuttavaa – kansan, joka maksaa veroina Yleisradion toiminnasta aiheutuvat puolen miljardin kulut. Miten Yleisradio voi hoitaa joukkotiedotustehtäväänsä moraalisesti kestävällä tavalla, kun se mokaa alkeellisesti jopa johtajiensa valintaa koskevassa tiedottamisessa? Harmi, etten tullut hakeneeksi tehtävään; olisi ollut paljon annettavaa.

Käsitykseni mukaan Ylen menettely on, paitsi julkisuusperiaatteiden kannalta sopimaton, myös Suomen hallintolain vastainen. Apulaisoikeuskanslerin ratkaisun (Dnro 200/1/07) mukaan Yleisradioa säätelee hallintolaki siitä ilmenevine hyvän hallinnon periaatteineen.

Perustuslakimme kansanvaltaisuus- ja oikeusvaltioperiaatteen (2 §) mukaan julkisen vallan tehtävänä on edistää yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa häntä itseään koskevaan päätöksentekoon. Ylellä olisi tärkeä tehtävä vallan vahtikoirana, joten kansalle on merkitystä sillä, kuinka sen johtajat nimitetään ja että henkilöstökäytäntöjä noudatetaan hyvän hallintotavan mukaisesti. Tätä vaatii myös laki Yleisradiosta. Sen mukaan yhtiön on toiminnallaan edistettävä sananvapautta, korkeatasoista journalismia ja median monimuotoisuutta.

Asia on kipeä ennen muuta poliittisesti. Tehtävää hakeneiden salaaminen luo kuvan kähminnästä ja sosiaalisesta korruptiosta, eikä ankaran kritiikin kohteeksi joutuneella Ylellä pitäisi olla sellaiseen varaa. Verokertymänsä rohkaisemana Yle onkin tullut entistä omavaltaisemmaksi.

Yle muodostaa tässä suhteessa samanlaisen mätäpaiseen kuin yliopistot. Yksityistämisestä kiitollisina niiden vallasta pöhottyneet hallinnot (joiden johtoon kuuluvat nykyisin demarivaikuttajat Tarja Halonen ja Ritva Viljanen) vetivät nimitysasiat pois avoimesta Internetistä, jotta niihin ei voisi perehtyä kontrollin muodoista korjaavin, eli julkinen sana. Yleisradion hallituksen puheenjohtajana toimii Helsingin yliopiston kansleri Thomas Wilhelmsson, joka tilasi Ylen sisäisen selvityksen tiedekuntakollegaltaan Olli Mäenpäältä tyyliin manus manum lavat.

Yle on pyrkinyt näyttäytymään sananvapauden linnakkeena, joka hurskaasti ja puhtain purjein puolustaa toimittajiensa luomaa punavihreää todellisuuskuvaa kaikkia ulkoisia vaikuttamisyrityksiä ja haastajia vastaan. Samanaikaisesti se rikkoo omia viestinnällisiä periaatteitaan, joiden mukaan ”Ylen toiminta on julkista ja kiinnostaa suomalaisia. Kerromme toiminnastamme avoimesti ja mielellämme. Perustelemme päätöksemme hyvin.”

Ari Salmisen ja Rinna Ikola-Norrbackan teoksen Kuullaanko meitä – Eettinen hallinto ja kansalaiset (2009, s. 113–115) mukaan eettisen arvoperustan Suomessa muodostavat muun muassa toiminnan tuloksellisuus (toiminta taloudellisesti ja vaikuttavasti) ja avoimuus (toiminta läpinäkyvästi ilman salailua).

Tässä valossa Ylen päätös salata toimitusjohtajan tehtävään hakeneiden nimet sopimuksella saattaa sen toiminnan surkuhupaisaan valoon. Yksityiset sopimukset eivät saisi olla lakien kanssa ristiriidassa. Riippumatta siitä, onko salaamista ehdottanut työpaikkaa hakeva vai työnantajaosapuoli, nimet pitäisi julkisen edun näkökulmasta kertoa.

Tästäkö siis uusi ”Tiitisen lista”, jota kansanedustaja Olli Immonen vaati juuri äsken julkistettavaksi kirjallisessa kysymyksessään? – Ja täydestä syystä. DDR:n malli ei saisi jatkua täällä Suomessa. Organisaatio, joka tiedottaa, että se ei tiedota, tuo mieleen Brezhnevin ajat.

Kyseessä taitaakin olla eräiden tahojen vaatima ”anonyymi työpaikan täyttö”. Kiintoisaa nähdä, mitä tästä kultamunasta kuoriutuu. Muutoin on alkeellista typistää pelkäksi ”tiedottamiskriisiksi” sellainen konflikti, joka vallitsee yhteiskunnan perusstruktuurissa ja jota diskurssien ja todellisuuskäsitysten kahtiajakautuminen vain heijastelee.

Kirkon miesten kortit puolestaan katsotaan ekumeenisissa yhteyksissä, jotka ovat ”kirkon ulkopolitiikkaa”. Valtamedia on punninnut piispojen uudistusmielisyyden asteita esittelemällä laajasti heidän homokantojaan, mutta se ei ole pukahtanut juuri mitään heidän suhtautumisestaan maahanmuuttoon, eriuskoisten pakolaisten laittomaan suojeluun eikä vieraiden uskontojen rantautumiseen Suomeen.

Niihin piispat ovatkin viime aikoina suhtautuneet kuin laupiaat lampaat, jotka tainnuttuvat erään profeetan nimen kuullessaan. Uskontokuntien väliset ideologiset ja teologiset kysymykset mielletään pesujauhemerkkien oikeudeksi kilpailla liberaalissa markkinataloudessa, jossa hengelliset liiderit johtavat toimituksia.

Homoavioliitoista

Kirkkolain uudistamisen yhteydessä kohdataan kysymys, pitäisikö avioliittoinstituutiota laajentaa niin, että myös homopareja voitaisiin vihkiä kristilliseen avioliittoon evankelisluterilaisissa kirkoissa. Hanketta uudistuksen puolesta sanotaan ”sukupuolineutraaliksi avioliittolaiksi”.

Tätä nykyä noin puolet Suomen kansasta näyttää kannattavan ajatusta, kun taas papeista vain noin kolmannes suostuisi vihkimään homopareja. Toisaalta pääkaupunkiseudun papeista kaksi kolmesta siunaisi homojen avioliitot, mikä osoittaa, ettei kirkko ole myöskään kielteisyydessään yksimielinen. Mielipiteiden alueellinen hajonta ohjaa lisäksi epäilemään, että pappien osoittama vastustus johtuu pelosta, jota seurakuntalaisten kielteiset kannanotot herättävät kirkon työntekijöissä.

Kirkolliskokous ja piispainkokoukset miettivät asiaa eksegeettisesti ja teologisesti. Toistaiseksi piispojen kanta on pysynyt kiinni kuin sammakon pimppi, ja homot on rajattu pois avioliittoinstituution piiristä. Tosin rekisteröityä parisuhdetta piispainkokous ei pidä esteenä kirkon virassa toimimiselle. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta, sillä näin linjatessaan kirkko sallii työntekijöidensä ”käydä vieraissa” eli olla mieluummin maistraatin kuin omien palvelujensa asiakkaita avioitumisasioissa.

Tiedotusvälineiden toiminta on ollut homoavioliittokysymyksiä käsiteltäessä lähes yhtä neutraalia kuin sukupuolineutraali avioliitto itse. Toisaalta tiedotusvälineiden suostuminen asioiden laajaan tarkasteluun on jo sinänsä sisältänyt kannanoton homoliittojen puolesta.

Maakuntalehdet ovat joka tapauksessa uutisoineet homoavioliittojen esteistä näkyvämmin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat ja Yleisradio. Alma Median viestimet puolestaan ovat tarttuneet mieluummin homoavioliittoja jarruttaviin kannanottoihin ja esitelleet niitä.

Esimerkiksi Aamulehti uutisoi viime maanantaina selvityksestä, jonka mukaan ”homopari eroaa heteroparia useammin”. Kyseessä on tyypillinen esimerkki tarkoitushakuisesti sorvatusta otsikosta, jolla osallistutaan homoavioliittoja koskevaan ideologiseen kamppailuun. Puheena olevasta tutkimuksesta ja sen tulosten raportoinnista puuttui vastatodistelu kokonaan, mutta siihen viittaamalla homot yritettiin todistella heteroita huonommiksi.

Jutussa rinnastettiin joka tapauksessa kaksi hyvin erilaista parisuhdetta. Huomiotta jätettiin, että heteroiden liittoja pidetään useasti koossa myös väkisin, esimerkiksi lasten vuoksi. Koska homoilla on harvemmin lapsia, homot pääsevät toistaan eroon helpommin, ja yleensäkin olisi kai kauheaa, jos ihmiset eivät voisi erota, mikäli se on osapuolten tahdon mukaista. Heteroiden avioliitot ehkä koetaan myös sitovammiksi kuin homojen rekisteröidyt parisuhteet, joten tilanne voisi olla toisenlainen, mikäli homot olisivat alun perin voineet solmia oikeita avioliittoja. Toisaalta on syytä välttää käsitystä, että suhteen pitkäaikainen kesto olisi jokin itsetarkoitus.

Suurimmat puolueet kannattavat nykyisin homoavioliittoja, kun taas tietyt poliittiset ryhmät ovat Kristillisdemokraattien johdolla pitäneet elämäntehtävänään kaiken homoseksuaalisuuden vastustamista – ihme jos ei homoavioliitojen. Myös homojen omassa piirissä avioliittoajatus on herättänyt hämmennystä. Tämä on ymmärrettävää, sillä kristinusko on näyttäytynyt homoseksuaalisuuden ideologisena vastustajana lähes koko olemassaolonsa ajan.


Kristinuskon kompleksisuus

Käsitykseni mukaan kristinuskon homovastaisuus johtuu kristinuskon omasta homoseksuaalisesta, homoeroottisesta ja homososiaalisesta olemuksesta, joka puolestaan juontaa juurensa siitä, että ihmisen ja Jumalan rakkaus on symbolisesti homoeroottista. Se heijastelee samaa sukupuolta olevien keskinäistä yhteisymmärrystä, joka puolestaan perustuu samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteiseen merkityskonstituutioon. Vaikka kyseessä on älyllisperäinen rakkaus, se on perimmältään seksuaalisen rakkauden sublimaatiota ja vertauskuvaa.

Kristinusko onkin perin pohjin ristiriitainen ja kompleksinen uskonto pyrkiessään peittämään homoseksuaaliset, homoeroottiset ja homososiaaliset taustaehtonsa. Niin se on tehnyt lähinnä varmistellakseen naturalistista alkuperää olevien lajinsäilytys- ja laajenemishankkeidensa menestyksen.

Myös toinen merkittävä ontologisen jumalhahmon ja rakkauden kohteen sisältävä uskonto, islam, on tässä suhteessa samanlainen: islam perustuu kristinuskon tavoin ihmisen ja jumalan keskinäiseen rakkauteen, joka on luonteeltaan homoeroottista ja patriarkaalista mutta joka kaikin voimin yritetään tukahduttaa, torjua ja selittää pois uskonnon oman laajenemisen ja väestönlisäyksen takaamiseksi.

Tässä valossa kristinuskon ja islamin homokielteisyys on tietenkin traagista ja heijastelee kyseisten ontologiseen jumalaoletukseen perustuvien uskontojen oidipaalista luonnetta. Niiden homokammoisuus on perimmältään naturalistista alkuperää ja nojaa psykoanalyyttisesti selitettävissä olevaan eksogamian normiin, toisin sanoen pariutumista ja avioitumista säätelevään käytäntöön, joka määrää miehen rakastamaan Jumalan luomaa maaläjää Jumalan itsensä asemasta. Jätän kuitenkin uskonnollisen metafysiikkakritiikin tällä kertaa tähän, sillä olen kirjoittanut aiheesta jo 574-sivuisen kirjan nimeltä Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008).


Homoavioliittohankkeen kompleksisuus

Koska kristillinen ideologia on sekä uskontona että kirkkohallintona esiintyessään suhtautunut homoihin vihamielisesti ja koska tämä asennoituminen on ollut tieteen kanssa ristiriidassa, kirkkoa on ollut syytä pitää homojen ja samalla myös yleisesti hyvän seksuaalielämän vastustajana. Kirkon kannanottoja on sanottu ahdasmielisiksi ja estoisiksi, ja sen edustajia seksuaalisuuden vaarallistajiksi. Ja onhan kirkko ollut suhteessa kaikkeen seksuaalisuuteen täysin retardi. Ei Nietzschekään esittänyt omaa uskontokritiikkiään turhaan.

Monia homoja puolestaan ihmetyttää, miksi muutamat poliitikot nyt suorastaan tyrkyttävät avioliittoa meille. Toiset taas pitävät avioliittoa jonkinlaisena ihmisoikeutena ja vaativat sen vuoksi avio-oikeutta myös homoille.

Kyse taitaa olla kannatuksen kalastelusta. Koska agendaa ei ole enää paljoa jäljellä, ajetaan sitten näitä sinänsä mitättömiä rippeitä, kuten avioitumis- ja adoptio-oikeutta. Poliittis-juridisen ajattelun kehittymättömyys näkyy juuri siinä, että huomiota kiinnitetään vain muotoseikkoihin, ja tasa-arvoa ajetaan samanlaisuuden oletuksen varassa: pitämällä homoja ja heteroita sekä elämäntapojamme ja arvojamme yksiselitteisesti samanlaisina.

Kuinka homojen sitten kannattaisi asennoitua meille tarjottuun avioitumismahdollisuuteen?. Seksuaalivähemmistöliikkeen asennoituminen on tähän asti ollut ristiriitaista. Avioliittoa tavoitellaan tasa-arvon nimissä, mutta puu näyttää kasvavan naapurin maalla. Naapurin maakin sijaitsee toisaalta meidän kaikkien yhteisessä valtiossa, joten asia ei ole pelkästään kirkon.

Homojen kannalta kyseessä on tyypillinen dissonanssitilanne. Yhdenvertaisuuden, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen hyväksynnän nimissä olisi paikallaan, että homoilla olisi jokseenkin sama asema kuin heteroilla. Ongelman muodostaa kysymys, miksi kerjätä mitään taholta, joka on sortanut homoja vuosisatojen ajan ja asettunut homojen pääasialliseksi vastustajaksi. Ja kun olemme itsekin esittäneet kristillisen ideologian kritiikkiä, miksi kirkko puolestaan hyväksyisi meitä nyt sen enempää kuin koskaan ennenkään? Tämä kaikki johtaisi vain turhaan teatteriin.

Yhden mahdollisuuden ristiriitatilanteen ratkaisemiseksi tarjoaisi se, että kirkko suostuisi muuttamaan kantaansa suopeaksi homoja kohtaan. Itse asiassa tämä on ainoa vaihtoehto tilanteen oikaisemiseksi, sillä homot tuskin voivat heittäytyä nykyistä enempää kontalleen kirkon edessä. Tämä merkitsee, että kirkon pitäisi omassa piirissään märehtiä kantansa valmiiksi, aivan niin kuin se on pohtinut monta muutakin kysymystä, jotka liittyvät sukupuolten tasa-arvoon ja seksuaalikäyttäytymiseen. Esimerkin tarjoavat naispappeuden ja sukunimilain syheröt. Kirkon virallisesta kannasta sitten riippuu, minkä kannan järkiperäisesti toimiva yhteiskunta voi siihen ottaa.


Homoavioliittoja voi yhtä hyvin vastustaa kuin kannattaa

Koska tilanne on perin ristiriitainen, homoavoliitoista voi olla yhtä hyvillä perusteilla kahta päinvastaista mieltä. Olen myös itse (täysin johdonmukaisesti) homoavioliitoista kahta eri mieltä, sillä asiaa voidaan sekä puolustaa että vastustaa homojen ja koko tasa-arvoisen yhteiskunnan hyväksi.

Huomautettakoon, että sekä vastustava että puolustava kantani johtuvat yksinomaan kirkon oman suhtautumisen ja sen instituutioiden ristiriitaisuudesta, ei omasta mielipiteenmuodostuksestani. Tavoitteeni ei ole mikään muu kuin moraalisesti parempi yhteiskunta.

Platonin aikakaudella vapailla miehillä oli tapana kokoontua viettämään syöminkejä, joita sanottiin pidoiksi. Koska tuolloin ei ollut televisiota eikä elokuvia, näiden illanistujaisten kuluessa osallistujat viihdyttivät toisiaan pitämällä puheita. Kertomuksessaan Symposium (suom. Pidot) Platon kuvaa aterioimaan kokoontuneen bileporukan puheita Erokselle (175a–d). Hän muun muassa tilittää, kuinka Sokrates saattoi usein pysähtyä pihalle vastaanottamaan viestejä jumalilta. Faidros-dialogissa Platon kuvaa, miten Sokrates saattoi yhden puheen pidettyään katua sanojaan sekä koota ajatuksensa esittääkseen kuulijoille uuden puheen, jossa hän argumentoi ensin esittämäänsä retorista taidonnäytettä vastaan (242a–d).

Myös minä aion nyt pitää teille – kautta Heran – kaksi puhetta. Ne käsittelevät, kuten varmaan arvaattekin, homoavioliittoja. Puheet ilmestyvät tässä blogissa peräkkäisinä päivinä. Ensin seuraa puhe homoavioliittojen puolesta.

Kirkko tarvitsee eheytystä

Viimeisimpien tietojen mukaan jo yli 20 000 ihmistä on eronnut kirkosta TV2:n viikon takaisen homoillan jälkeen. Homoavioliittoja koskevassa keskustelussa kristillisdemarien kansanedustaja Päivi Räsänen toisti näkemyksensä homojen ”rikkinäisyydestä”. Moni katsoja poltti päreensä myös hänen avustajanaan toimineen Sonja Falkin kommentista, jonka mukaan hänestä (Falkista itsestään) ”tuntuu pahalta”, kun kirkkoa arvostellaan homovastaisuudesta.

Tuolla tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka pahalta on tuntunut niistä homoista, joita kirkko on polttanut roviolla vuosisatojen aikana. Niillekin nykyään eläville homoille, joita avioliitto ei kiinnosta, kirkon osoittama ideologinen kielteisyys on raskasta, sillä juuri tällaisissa keskusteluissa homoseksuaalit pyritään leimaamaan sekundaksi.

Ehkä myös Päivi voisi pohtia, kuinka rikkinäiseltä hänestä itsestään tuntuisi, jos häntä heterona suostuteltaisiin elämään oman kaavansa mukaan: muutoin ”suvaittuna”, paitsi että hän ei saisi ”harjoittaa” omaa seksuaalisuuttaan. Ja vielä kirkkokin kiistäisi avio-oikeuden. Oikeaan osui Jari Tervo, joka sanoi, että ”jokaisella on oikeus olla Päivi Räsänen, kunhan ei harjoita sitä”. Itse lisäisin, ettei Räsäsen edustamassa homofobiassakaan ole mitään vikaa, kunhan pitää asenteensa omana tietonaan eikä näytä sitä julkisessa sanassa eikä kaduilla!

Toisaalta olisi alkeellista nähdä ongelmien ytimessä vain joku kirkon piirissä toimiva homofoobikko tai personifioida homovastaisuus yhden tai muutaman ihmisen mielipiteistä johtuvaksi. Ongelmien suurin syy on ideologinen perusrakenne, jossa uskonnollisuus yhdistetään seksuaalisuuden tarkkailu- ja valvontajärjestelmään sekä lajinsäilytysstrategioihin niin, että vain sellainen seksuaalisuus sallitaan, joka voi johtaa lisääntymiseen.

Tietenkin myös salliminen sinänsä on alistamista aivan niin kuin hyväksynnän tavoittelu on alistumista. Tässä mielessä seksuaalivähemmistöt menettelevät epäjohdonmukaisesti kerjätessään kirkolta jotain. Ajattelun uudistaminen on kuitenkin välttämätöntä ihmisten hyvinvoinnin vuoksi, mikä puolestaan johtaa kirkkoa koskeviin uudistamisvaatimuksiin.

Merkille pantavaa on se viha, joka homoja vastaan leimahtaa valtaväestön taholta aina kun aiheesta puhutaan. Se ilmeisesti osoittaa kielteisten tuntemusten takana asuvaa syvää agraarista inhoa, joka ilmeisesti hyödyntää vulgaarinaturalistisia lajinsäilytysintressejä ja on sidoksissa ihmisten selviytymiskamppailuun omissa heteroseksuaalisissa perheissään.


Kirkko kuihtuu Päivi Räsäsen tukeen

”Rekisteröidyt parisuhteet” leimaavat nyt homojen suhteet toisarvoisiksi. Laki jäi torsoksi, kun ihmisiä rekisteröidään kuin autoja tai koiria. Kirjoitin siitä aikoinani Tasa-arvo-lehteen 1/2001 otsikolla ”Virallistettu parisuhde on toisen luokan avioliitto”. Sittemmin lakiluonnokseen tehtiin muutos, jolla sanan ”virallistettu” tilalle vaihdettiin ”rekisteröity”. Perusteeksi lainvalmistelija mainitsi sen, että ”sanalle ’virallistettu’ ei ole sopivaa ruotsinkielistä vastinetta”. Kuten huomaatte, hallinnossa kiinnitetään aina huomiota olennaiseen.

Mielestäni kirkko voisi mainiosti hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliitot. Teologisesti kysymys ei ole sen kummempi kuin naispappeuskaan. Itse asiassa kirkko uppoaa, jos se diskriminoi joitakin ihmisiä. Samoin käy niille poliittisille ryhmille, jotka luulevat, että väheksymispolitiikka tuo paljon kannatusta. Ei ihmisinhosta eikä -vihasta siihen ole. Melkein kaikilla suomalaisilla on lähipiirissään homoja. Monet presidentinvaalitkin on hävitty homokielteisyydellä.

Aina kun Päivi Räsänen avaa suunsa, tuhat ihmistä lähtee kirkosta. Siksi ei ole ihme, että arkkipiispa sanoutui jo irti hänen mielipiteistään. Voi olla, että lopulta evankelisluterilainen kirkko pyytää kristillisdemokraatteja lopettamaan kirkon ”tukemisen”.

Kumpaankohan kristityt mahtavat uskoa, Jeesukseen vai Paavaliin? Jeesus saarnasi rakkauden puolesta, Paavali kiemurteli homofobioissaan. Mutta hänhän olikin aito käännynnäinen, joka alun perin vainosi myös kristittyjä mutta josta tuli sittemmin intohimoinen julistaja. Kuinka tyypillistä myös nykyajan ahdasmielisille ja heidän purkautumisilleen!

Niillä, joiden usko, elämä tai oma avioliitto romahtaa homoavioliittojen hyväksymiseen, on asioissaan paljon pielessä. Mainittakoon, että minua itseäni ihmisten rengastaminen ei juuri kiinnosta, ja vihkimisoikeuden voisi antaa vaikka asuntolainaneuvottelijoille. Mitä lisäarvoa avioliitto muka tuo yhdessäoloon ja seksiin? Avioliitto onkin seksuaalisten suhteiden kontrollimuoto, jonka tavoitteena on saattaa ihmissuhteet tarkkailun alle. Ehkä joidenkin mielestä on mukavaa harjoittaa kyseistä kontrollia – tai vaihtoehtoisesti kieltää avioliittoon liittyvä turvallisuuden tunne muilta.


Homoavioliitoista iloa kaikille

Kirkko on ristiriitatilanteessa, kuten aina. Seurakunnissa kalkyloidaan, paljonko verotuloja mikäkin päätös tuo tai vie. Suurin ristiriita vallitsee kuitenkin (väitetyn) kristillisen rakkauden perusajatuksen ja homoja vastaan suunnatun diskriminaation välillä. ”Raamatun kirjaimeen” vetoaminen on teologisesti asiantuntematonta, sillä nykyaikaisessa raamatuntulkinnassa on lähdettävä hermeneuttisesta metodista, jonka mukaan jokainen tulkinta on väistämättä tulkinta.

Kun maailma, josta Raamattu puhuu, on pitkälle kadonnut, kirjoituksilla ei voi olla entisenlaista normatiivista merkitystä. Tekstin merkitys on eri asia kuin sen sanatarkka sisältö. Tarkoitukset paljastuvat vasta kirjoituskokoelman kokonaisuudessa. Näin ollen myöskään kielteisiä kannanottoja miesten väliseen seksiin ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti, vaan ne pitää nähdä pelkkinä irrallisina huomioina, jotka ovat alisteisia ja häviävät niitä tärkeämmille rakkauden julistuksille. Miksi fanaatikot vaativat, että Raamatun homokielteisiä kohtia pitäisi tulkita kirjaimellisesti, kun he toisaalta katsovat, ettei Koraaninkaan elämäntapanormeja pitäisi ottaa sanatarkasti?

Myös homot ovat ristiriitaisessa tilanteessa. Avioliitto perustuu orjanomistusoloihin. Siksi kaikki homot eivät avioliiton kahleita rakasta. Toisaalta avio-oikeus koetaan ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksenä, ja sen vuoksi muutamat homot haluaisivat lopettaa avio-oikeuden panttauksen. Tästä syystä myös itse kannatan samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Täytyyhän myös uskoville homoille suoda tilaisuus, sillä on parempi naida kuin palaa.

Itse perusajatus – se miksi seurustelusuhteet ovat yhteiskunnallisia – taas on itsestään selvä: koska ihmissuhteet ovat relaatioita, ihmissuhteiden muodostaminen on yhteiskunnallista. Siksi olisi väärin vedota usein kuultuun virheargumenttiin, että homoseksuaalisuus on jokin yksityisasia, joka ei kuulu kenellekään muulle. Yksityisasiaksi tuomitseminen olisi ajamista takaisin kaappeihin, ja juuri sen vuoksi homot ovat joutuneet politisoitumaan, myös kirkossa.

Ja onhan naimisiin meno kaunis tapa. Jos myös samaa sukupuolta olevat luettaisiin kirkollisen vihkimisen piiriin, siitä avioliittoinstituution asema vain vahvistuisi. Se voisi ehkä eheyttää kirkkoa. Niinpä seurakuntiin kuuluvat homot voisivat tukea sekä itseään että kirkkoa kärsivällisyydellään tässä hyväksymisprosessissa ja ilmaista kantansa eroamisen sijasta esimerkiksi kirkollisvaaleissa. (Toisaalta on selvää, ettei kirkko olisi havahtunut, jos tällaista massapakoa ei olisi ollut, ja siksi sitä voidaan pitää perusteltuna.) Perinteisiin nojaava kristikansa puolestaan voisi näyttää lähimmäisenrakkautensa muulla tavoin kuin saivartelulla tai seisomalla jarrupolkimen päällä.

Miksi sitten homoliitot herättävät osassa valtaväestöä niin suuria tunteita? Avioliittoinstituution laajentaminen saattaa ohjata monia naimisissa olevia pohtimaan, miksi he ylipäänsä ovat itse naimisissa. Tätä kyseenalaistumista taas ei monen avioliitto kestä. Niinpä kirkosta eroamisen lisäksi voidaan nähdä myös avioerojen suma.

Olisi muuten mukava tietää, keitä kirkosta eronneet loppujen lopuksi ovat. Ovatko he homoja vai heteroita vai niitä patakonservatiiveja, joiden mielestä kirkko on jo nyt liian vapaamielinen ja ystävällinen homoille? Vaikuttaisi kuitenkin vahvasti siltä, että kirkosta eronneilla on jotakin kirkon kielteistä homokantaa vastaan.

Kieroa kirkkopolitiikkaa

Kuin jatkoksi edellä käsittelemilleni vähemmistövaltuutetun virantäyttövääryyksille ja tutkintojen löyhäkätiselle tehtailulle on hyvä puuttua myös viimeviikkoiseen Helsingin piispan valintaan.

Uutiset iloitsivat, että Suomeen on valittu ensimmäinen naispiispa, kun Helsingin uudeksi piispaksi äänestettiin Espoon hiippakuntasihteeri Irja Askola 591 äänellä tuomiorovasti Matti Poutiaisen saamia 567 ääntä vastaan.

Yleisradion uutinen kehui valittua henkilöä ”valppaaksi ajattelijaksi”, joka ”on ottanut esille hyvin voimakkaasti oikeudenmukaisuuskysymyksiä”. Lisäksi jutussa antauduttiin ennustamaan, että ”näiden seikkojen takia hänestä tulee ainakin aluksi suorastaan tiedotusvälineiden lemmikki”.

Imartelu ei ole yhtään ennenaikaista vaan on ehtinyt muuttua jo todellisuudeksi tyyliin ”kerromme huomisen uutiset jo tänään”. Jutussa ei nimittäin pukahdettu mitään siitä tosiasiasta, että piispaksi valittiin maisteri vastaehdokkaana olleen miespuolisen lisensiaatin ohi. Yleensä Suomen piispoilta on vaadittu teologian tohtorin tutkintoa merkiksi siitä, että piispalla on tehtävien hoitamiseen tarvittava opillinen asiantuntemus.


Kehnoudesta kilpaillaan

Näin siis kävi taas: virkaan vyörytettiin alemmin koulutettu nainen pätevämpien miespuolisten ohi. Helsingin piispaksi pyrki kaikkiaan viisi henkilöä, joista kaksi oli naisia (Irja Askola ja Marja Heltelä), molemmat maistereita. Kolmesta mieshakijasta kahdella oli tohtorintutkinto (Leo Glad ja Hannu Vapaavuori), ja myös loppusuoralle selviytynyt Matti Poutiainen oli suorittanut jatkotutkinnon.

Omasta mielestäni johdonmukaisinta olisi ollut, että loppuäänestys olisi järjestetty Gladin ja Vapaavuoren välillä. Akateemisesta maailmasta myös monet teologit antoivat tukensa muutenkin ansioituneelle Vapaavuorelle. Sen sijaan toteutuneeseen äänestykseen valikoituivat ne hakijat, joiden koulutukselliset ja tieteelliset näytöt olivat joukon heikoimmat.

Tätä feminismi saa aikaan yhteiskunnassa. Kun korkeimman oikeuden presidentiksi valittiin ensimmäistä kertaa nainen vuoden 2006 alusta lukien, hänkään ei ollut suorittanut korkeimpien oikeusasteiden jäseniltä yleensä vaadittavaa tohtorintutkintoa. Lisäksi hakijoiden joukossa olisi ollut tohtorintutkinnon suorittaneita miehiä. Nimitys oli siis vastoin naisten ja miesten tasa-arvosta annettua lakia.

Kukaan ei kuitenkaan puuttunut asiaan mitenkään poliittisen korrektiuden vuoksi, eivätkä ohitetut kehdanneet valittaa. Sen sijaan virkaan päätynyt oikeustieteen kandidaatti Pauliine Koskelo valittiin Vuoden Naiseksi kuin palkkioksi miesten tyrmäämisestä prosessissa. Tuon tittelin hän varmasti ansaitsikin, sillä takana oli nimenomaan poliittisia ansioita. Sen sijaan arvostelua Koskelon myöhemmästä promovoinnista Hankenin kunniatohtoriksi esitti professori Jyrki Virolainen omassa blogikirjoituksessaan. Monet heikoin perustein valitut ovat joutuneet jälkeenpäin rimpuilemaan syytösten verkoissa, ja heidän tietään on koetettu tasoitella keinottelulla.


Tasa-arvo: ansiot ratkaisevat, sukupuoli ei vaikuta

En tietenkään halua paisutella tutkintojen enkä titteleiden merkitystä. Mutta en myöskään haluaisi, että ne vesitetään ja riistetään pois ajattelemattomalla nimitys- tai myöntöpolitiikalla.

Se, että virkoihin päätyy naisia, on ihan kelpo asia, mutta valintojen pitäisi perustua ansioihin ollakseen oikeudenmukaisia. Tasa-arvoa on se, että ansiot ratkaisevat eikä sukupuoli vaikuta. Niinpä naiseutta ei saisi käyttää verukkeena pätevämpien miesten sivuuttamiseen. Epäoikeudenmukaiset ohitukset eivät legitimoi virkoihin kiilattujen asemaa. Tällainen feminismin soveltaminen johtaa vain tutkintojen ja ansioiden ylenkatsomiseen ja mitätöimiseen – tai sitten siihen, että väärin valitut menettävät ihmisten kunnioituksen. Kun valinnat ovat vastoin Taivaan Järjestystä, voimaan astuu voiman ja vastavoiman laki.

Vähemmistövaltuutetun virkaan puliveivattiin kuukausi sitten kelpoisuusehtoja täyttämätön nainen valtioneuvoston erivapaudella, jota sovellettiin perustuslaillisen yhdenvertaisuuden ja tasa-arvolain vastaisesti. Nyt piispanvirkaan valittiin nainen muodollisesti korrektin äänestyksen tuloksena, joka kuin vahingossa johti ansioituneempien mieshenkilöiden ohittamiseen. Kannatan toki naisten edustusta myös piispainkokouksessa, mutta asiaa kirkastaisi se, jos nainen päätyisi virkaan omien ansioidensa perusteella eikä keinotekoisen suosimisen tai kannattajaklikkien kautta. Sillä suosiminen johtaa vain käänteiseen syrjintään ja nöyryyttää vähemmistönä olevaa sukupuolta itseään.


Piispanviran pienennystä

Suuri osa Suomen piispoista on ollut professoreja, joilla on teologisten kysymysten asiantuntemus. Ehkä ensimmäinen naispiispa olisikin ollut luontevinta valita heidän joukostaan, mikäli vain joku olisi asettunut ehdolle. Suomen evankelisluterilaisen kirkon käytäntöön eivät kuulu pappisvihkimyksen eri asteet, ja juuri siksi koulutuksen tason pitäisi korostua piispan valintakriteerinä.

Irja Askolan päätyminen piispaksi oli esimerkki feministisestä suosimispolitiikasta. Tämä on osa kirkkopolitiikkaa, aivan niin kuin feministien suosiminen yliopistoissa on osa tiedepolitiikkaa. Ja valtionpolitiikassa tasa-arvo näyttää olevan vain naisten omaisuutta, kuten tiedämme siitä, että lähes kaikki tasa-arvovirat on täytetty naisilla.

En ymmärrä lainkaan dosentti Mikko Malkavaaraa, joka Ylen jutun mukaan iloitsee siitä, että ”papistostahan iso osa on jo naisia, samoin enemmistö teologian opiskelijoista”. Miksi naisten yliedustus jollakin alalla olisi itseisarvo, kun miehiä puolestaan haukutaan yliedustuksesta kaikilla niillä aloilla, joilla enemmistö toimijoista sattuu olemaan miehiä?

Malkavaaran mukaan ”Irja Askolasta hiippakunta saa merkittävän yhteiskunnallisen vaikuttajan ja keskustelijan”. Näistä pragmatisteista tuskin on missään pulaa. Jokainen kelpaa arkiajattelijaksi, sillä kenellä tahansa näyttää olevan nykyään poliittisiin valta- tai etupyrkimyksiin perustuva mielipide kaikesta. Mutta onko myös ajattelukykyä ja asioita koskevaa tietoa?


Vertailun vuoksi

Naispappeus on minulle kirkkoon kuulumattomana henkilönä melko yhdentekevä asia. On kummallista, että naisten valitsemista virkoihin suitsutetaan tiedotusvälineissä, mutta homoseksuaalien valitsemisesta virkoihin nostetaan suunnaton poru. Näin kävi muun muassa Yhdysvalloissa vuonna 2003, kun anglikaaniyhteisön piispanvirkaan valittiin pastori Gene Robinson, jonka tiedettiin olevan homoseksuaali. Vuotta aiemmin saman kirkkokunnan piispaksi nimitetty britti Jeffrey John oli puolestaan painostettu eroamaan virastaan hänen homoseksuaalisuuteensa vedoten. Mainittakoon, että molemmilla henkilöillä oli virkaan sekä kelpoisuus että pätevyys.

En moralisoi myöskään sukupuoltaan vaihtaneen Marja-Sisko Aallon toimintaa kirkkoherrana. Savustus pois virasta oli juuri sitä politiikkaa, jolla ihmisten todellisia ansioita ja identiteettejä pyritään epäoikeudenmukaisesti kiistämään.

On tosin vaikea sanoa, ovatko sukupuoltaan vaihtaneet lopulta miehiä vai naisia, sillä ihmisen geenit ja kromosomit ovat joka tapauksessa entisenlaiset, vaikka sukupuolen fenotyyppiä muokattaisiin. Sama seikka on tuottanut pähkinöitä myös kirkolle: jos seurakuntalaiset hyväksyvät ihmisen miehenä, miksi he eivät hyväksyisi samaa henkilöä naisena? Tässä kysymys naispappeudesta kärjistyy.

Myönteistä Irja Askolan valinnassa voi olla se, että hän sopivasti sekoittaa poliittisilla näkemyksillään piispainkokousta ja patakonservatiivien paradigmoja.

Homoille akateemisia oikeuksia?

Ruotsin kirkko hyväksyy Yleisradion välittämän uutisen mukaan homoavioliitot. Herra Jumala, onpa edistyksellistä! Milloinhan Suomen yliopistot hyväksyvät minut filosofian laitoksen dosentiksi? Oman suhteeni virallistamisesta yliopistoon eivät heteroprofessorit ole suostuneet edes keskustelemaan vaan ovat tahallisesti pitäneet minut visusti niin muodollisten kuin tosiasiallistenkin toimintamahdollisuuksien ja kiinnitysten ulkopuolella. Ilkeyksissään he ovat hylkäyttäneet hakemukseni ystävillään, kun ovat voineet. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa toimittiin juuri niin, mistä kantelin myös eduskunnan oikeusasiamiehelle.

Sen sijaan eräs heteroteologi kyseiselle laitokselle kyllä kelpuutettiin filosofian dosentiksi, ja hänen sallittiin hakeakin tehtävään omasta aloitteestaan, kun taas minun ja monista kysymyksistä kanssani samalla tavoin ajattelevan everstiluutnantti, professori Aki Huhtisen hakemus laitoksen dosentiksi yritettiin tyrmätä professori Leila Haaparannan vaatimissa etukäteiskeskusteluissa. Nahkurin orsilla tavataan.