30. kesäkuuta 2009

Terveysvinkki


Alkukesän helteet ovat palanneet Suomeen. Kuumalla ilmalla on syytä huolehtia neste- ja suolatasapainosta, sillä hikoilun myötä elimistöstä poistuu sekä nestettä että suoloja. Juuri siksi ihmisiä alkaa kuumina päivinä janottaa, ja suolaisen nälkä kasvaa.

Parhaiten janon vie lämmin juotava, sillä se imeytyy kehoon välittömästi, ilman että ruoansulatuksen täytyisi käyttää energiaa nesteen lämmittämiseen. Samaten suolainen ruoka tekee janoiselle hyvää.

Kuumina päivinä on siis terveellisintä nauttia esimerkiksi lämmintä alkoholitonta olutta, ja ateriaksi suosittelen suolapuikkoja tai perunalastuja. Kuivaa kesän jatkoa.

29. kesäkuuta 2009

Vaalirahojen pesukoneet


Eduskuntavaaleja leimannut vaalirahoitusjupakka jatkuu. Viime päivien paljastukset ovat olleet merkittäviä. Esimerkiksi keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen kertoi juuri, että listan tuettavista ehdokkaista laati Kuntien eläkevakuutuksen keskustalainen toimitusjohtaja Markku Kauppinen.

On epäiltävä, aivan kuten Satu Hassi tekeekin, ovatko ehdokkaille myönnetyt rahat vain firmojen omia rahoja, vai ovatko Kehittyvien Maakuntien Suomi ja Nova Group rahanpesureittejä, joiden kautta on kierrätetty myös julkisia verovaroja tai eläkerahoja.

Nova Groupin pälkäneläiselle Anna Tapion sisäoppilaitokselle lahjoittamat 21 000 euron pesukoneet muistuttavat Lahden doping-skandaalin jäljiltä löytyneitä veritankkauspusseja. Pesukoneet tuovat etsimättä mieleen rahanpesun. Käry käy vertauskuvallisten merkkien kautta, kuten hyvässä trillerissä. Nova Group oli samanaikaisesti kiinnostunut ostamaan koulun kiinteistön ja osallistumaan sen tulevaan peruskorjaukseen, joten avokätisyyteen saattoi liittyä lahjontaa.

Kehittyvien Maakuntien Suomen takana on ollut paljon sellaista, josta pääministeri Vanhanen ei ole omien sanojensa mukaan ”tiennyt mitään”. Koska huonomuistinen Vanhanen ei ole tiennyt mitään, olisi kai viisasta hajottaa eduskunta ja määrätä uudet vaalit. Keskustan nykyisessä tilanteessa, jossa kannatus on pudonnut 19,5 prosenttiin, se ei olisi puolueelle kovinkaan suotuisa vaihtoehto.


Systeemin sisään rakennettu korruptio

Suuret puolueet, joiden takana on etujärjestöjä, ovat aina vaikeuksissa omien sitoumustensa kanssa. Sen sijaan pienillä puolueilla, jotka tekevät politiikkaa vain poliittisilla argumenteilla, on ollut puhdas tai ainakin puhtaampi kampanja. Esimerkiksi Sampo Terho valittiin europarlamentin varasijalle kaikkien aikojen kustannustehokkaimmalla kampanjalla. Siksi on outoa, että Hesari esittää kritiikin vain vihreiden suulla sekä arvioi vihreiden kannatuksen olevan huipussaan mutta unohtaa aktiivisesti perussuomalaisten huippukannatuksen.

Vaatimus eduskunnan hajottamisesta ja uusista vaaleista on luullakseni turha, sillä uudet vaalit eivät olisi nykylainsäädännön vallitessa entisiä reilummat. Korruptio ei ole Suomessa yleensäkään taloudellista vaan moraalista korruptiota. Setelitukkoja ei tarvita, kun vilppi on rakennettu systeemin sisään. Virkamiehet, talouselämä ja poliitikot sopivat asioista saunaseuroissa, eikä rahallista korruptiota tarvita, kun maksu tapahtuu virkojen jaolla. Vaalit eivät muuttaisi mitään, paitsi jos puolueiden kannatussuhteet radikaalisti muuttuisivat.

Sen sijaan Yhdysvalloissa korruptio on avointa. Siellä korkeimmat virkamiehet jättävät eronpyyntönsä uuden presidentin astuttua virkaan. Irtisanoutuneet hakeutuvat maan niin sanottuihin huippu- eli cheerleader- & koripalloyliopistoihin, joihin heitä usein myös ostetaan vallan sirpaleiden toivossa. Valtionhallinnon virat puolestaan täytetään uuden presidentin tukijoilla ja vaalikampanjan rahoittajilla. Kiero on siis tämäkin järjestelmä, mutta ollessaan avointa tällainen korruptio on kuitenkin rehellisempää kuin suomalainen salainen korruptio.


Temppeliherrain tulevaisuus

Juonittelu, keinottelu ja lahjonta eivät ole olleet tuntemattomia myöskään historian hämärissä hoveissa. Kehittyvien Maakuntien Suomi ja Nova Group vastaavat nyt melko tarkkaan vapaamuurarien ja Temppeliherrojen (Pauperes commilitones Christi Templique Solomonici) yhdyskuntia, jotka luotiin edistämään ”yleishyödyllisiä” uskon puolustamisen päämääriä, mutta joista tuli pian mammonan keruun järjestelmiä ja vallankäytön varjo-organisaatioita: järjestöjä vallan pidättämiseksi sen virallisilta käyttäjiltä eli kuninkailta ja paavilta sekä kansalta.

Esimerkiksi keskiajan Euroopassa vaikuttaneet temppeliherrat vannoivat nykyajan ministerien tavoin eräänlaisen ”köyhyys- ja siveysvalan”, mikä ei tosin estänyt itse järjestöä rikastumasta paavin myöntämän veronkanto-oikeuden, pankkitoiminnan ja runsaiden lahjoitusten turvin… Kateuden ja eripuran levittyä Ranskan kuningas Filip Kaunis tosin pidätytti temppeliherrat, lakkautti järjestön ja poltti heidät roviolla perjantaina 13. lokakuuta 1307, mistä on peräisin tuon päivämäärän pahaa enteilevä maine.

Saa nähdä, kuinka onnistuu suomalaisten temppeliherrain kasvojenpesu ensi eduskuntavaalien alla. Joka tapauksessa vaalirahasoppaan liittyy sellaista sipulinkuorintaa, että uskon mielenkiintoista draamaa riittävän pitkälle tulevaisuuteen.

28. kesäkuuta 2009

Puolueelliset vapautuspäivät


Seksuaalivähemmistöt ovat usein pohtineet, onko syytä tavoitella yhteiskuntaan kuulumista vai pyrkiäkö perustamaan omat poliittiset instituutiomme. Helsingin seudun Seta ry järjesti tämänvuotiset vapautuspäivänsä Suomi-teeman ympärille haluten korostaa yhteiskuntaan kuulumisen tärkeyttä. Yhteenkuuluvuuden korostaminen saattaa olla seuraus myös lama-ajan vaihtoehdottomuudesta.




Omassa kulttuurissa on hyvät puolensa. Jo valtiofilosofi Hegel ajatteli, että ihmisten identiteetti voi kehittyä huippuunsa vain omassa valtiossa. Erityisen tärkeä oma yhteisö on silloin, jos kulttuurien välillä on ristiriitoja. Omaleimaisuuden korostamisen lisäksi homojen piirissä on esiintynyt myös olemassa oleviin kansallisvaltioihin identifioituvaa kansallismielisyyttä. Näyttöä antoivat eilisen pride-juhlan ne osallistujat, jotka olivat vetäneet ylleen perinteiset suomalaiset kansallispuvut. Myös osanotto oli ennennäkemättömän runsasta. Senaatintorilta Hakasalmen puistoon vaeltaneeseen kulkueeseen osallistui yli 3 000 henkeä, ja paraati muistutti enemmänkin sambakarnevaalia kuin mielenosoitusta, mikä ainakin minulle kertoo myönteisestä todellisuudesta.


Poissaolevat poliitikot

Paha kyllä, seksuaalivähemmistöliike on yksipuolisesti puoluepolitisoitunut. Seksuaalivähemmistöjen asianajajaksi on julistautunut lähinnä vihervasemmisto, joka on pyrkinyt edistämään homojen ja lesbojen elämää yleisen suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon tavoittelun kautta. Tällöin meidän asemaamme on kohenneltu ikään kuin puolivahingossa: tärkeämpinä pidettyjen naisasioiden, islamin tai maahanmuuton edistämisen sivuseurauksena. Todellisuudessa kaiken suvaitsevaisuuden pitää olla järkiperäistä ja valikoivaa, eikä seksuaalivähemmistöjen oikeuttamista pitäisi yhdistää muiden vähemmistöjen asemaan; olemmehan jo lähtökohtaisesti suomalaisia ihmisiä, ja esimerkiksi islamin suosiminen on vaarassa vain heikentää olojamme.

Vasemmiston reseptiä paremmin seksuaalivähemmistöjen tavoitteita on edistänyt liberaalin oikeiston aateperintö. Oikeistohan on aina puhunut vapauden, yksilöllisyyden ja yksilöllisten elämäntapojen puolesta. Tämän merkiksi poliittinen oikeisto käyttää nykyisinkin seksuaalisen vapautusliikkeen käsitettä, kun taas vasemmisto puhuu seksuaalisesta tasavertaisuudesta. Totuus on, että seksuaalivähemmistöt ovat ansainneet asemansa länsimaisen liberalismin kautta, kun taas sosialismin evankeliumista on ollut seksuaalivähemmistöille pelkkää haittaa. Tämä näkyy edelleen sosialismin runtelemissa Itä-Euroopan maissa, joissa homojen ja lesbojen asema on kurja.

Suomalaisen seksuaalivähemmistöliikkeen politisoituminen näkyy irtopisteiden keruuna. Seta oli kutsunut vapautuspäivien suojelijaksi Sdp:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen, joka oli ottanut haasteen vastaan. Ruotsissa puoluejohtajat jopa kilpailevat pääsystä gay-karnevaalien esiintymislavalle. Tukholman tilaisuus vetää vuosittain yli 50 000 henkeä, ja Setaa vastaava ruotsalainen järjestö Rsfl (Riksförbundet för sexuellt likaberättigande) ehtikin jo kutsua suojelijakseen maan kokoomuslaisen pääministerin Fredrik Reinfeldtin, joka suvereeniudessaan suostui.

Puistojuhlan kuluessa Setan nykyinen puheenjohtaja esitti ihmettelyn, miksi Suomen seksuaalivähemmistöjärjestöt eivät ole saaneet tukijakseen ketään oikeistolaista ministeriä. Samalla hän heitti oikeistopuolueille haasteeksi kutsun.



En tiedä, minne puheenjohtajalta on unohtunut kokoomuslaisen Alexander Stubbin toiminta Setan hyväntahdonlähettiläänä, mutta totuus oikeistopoliitikkojen paosta lienee seuraava: Seta on virittänyt oman politiikkansa niin vasemmistolaiseksi, että se ajaa piiristään kaikki oikeistolaiset poliitikot. Valittelu oikeistoedustuksen puuttumisesta on siten pelkkää piikittelyä. Ongelma on sekin, että radikaalifeministien ja sukupuolen sekoittajien siipi pakottaa kaikki järkevästi ajattelevat homomiehet yhdistyksen ulkopuolelle ja syyllistyy siten vähemmistöryhmittymän sisäiseen syrjintään. Enemmistö meistä on kuitenkin konservatiiveja, oikeistoliberaaleja tai puolueettomia. Olojaan valittava poliittinen vihervasemmisto taitaa itse olla seksuaalivähemmistöliikkeen jäsenkadon merkittävin syy.

Muutoin puistossa oli mukava istua ja käyttää perseen ja nurmikon välissä vaikka ilmaiseksi jaeltua Vihreä Lanka –lehteä. Ei-vasemmistolaisia puolueita edusti vain kokoomuksen ständi, mutta uskon että myös puuttuvat puolueet olivat ”poissaolevina paikalla”.


Outoa politiikkaa

Suomalaisministerien osallistumishalukkuuden saattaa estää myös Setan hullunkurinen lapsipolitiikka. Vaikka poliitikot muutoin kannattaisivatkin seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemiseen tähtäävät lakihankkeet voivat johtaa poliitikkoja pyörtämään myönteisyytensä. Itse en pidä siitä, että vapautuspäivät ovat muuttuneet perheiden päiväkerhoiksi, joissa lapsia käytetään protestoimisen välineinä ja näyttelyesineinä. Olen arvostellut adoptio- ja hedelmöityshankkeisiin liittyviä moraalisia sudenkuoppia tässä ja tässä.

Seksuaalivähemmistöliike väittää, ettei vanhempien sukupuolella ole muka merkitystä, mutta tämä väite on kumottu yhtä useasti kuin esitettykin. Milläpä miespari imettäisi lasta? Ja kuinka onnellinen on se pihalla leikkivä pikku Pekka, kun hänellä on lopultakin kaksi oikeaa äitiä? Ongelmana on sekin, kuinka voidaan sanoa ”rakastaviksi” sellaisia aikuisia, jotka ensi töikseen haluavat katkaista lapsen suhteet hänen toiseen biologiseen vanhempaansa. Hedelmöityshoitolaki ja adoptiolainsäädäntö syntyivät feministisen lobbauksen tuloksena. Ne polkevat lasten ja miesten asemaa ja suosivat naispareja sekä niin sanottuja itsellisiä naisia, joiden parempi suomenkielinen nimi olisi huoraäiti. Miehille tässä pelleilyssä jätetään lähinnä spermakoneen asema.

Kummallisia olivat siis eräänkin lastenvaunuja työntävän lesboparin paheksunnat, etteivät miehet voisi sen verran ”itsestään jakaa”, että luovuttaisivat sukusolujaan naisten käyttöön! Jouduin kannanoton kuulijaksi sattumalta, ja kyseessä taisi olla tyypillinen naisen lause. Nainen yleensäkin menettää tai jakaa, kun taas mies ottaa tai saa kokemuksen. Mutta auta armias, kuinka raivokkaan myrskyn kyseiseltä lesboäidiltä saisi peräänsä jokainen, joka vaatisi jakamaan hänen lastenrattaansa!


Nasta muumio iskee kuin miljoona Volttia

Seta jakaa joka vuosi niin sanotun asiallisen tiedon omenan seksuaalivähemmistöjä koskevan informaation levittämisestä. Tänä vuonna palkinto myönnettiin Finlandia-voittaja Sofi Oksaselle hänen teoksestaan Puhdistus, joka käsitteli naisten prostituutiota Virossa, sekä asiaan liittyvästä työstä. Palkitseminen noudatteli samaa feminististä kulttuuripolitiikkaa, jota olen kritisoinut aiemmin muun muassa tässä.

Feministinen media on suosinut Oksasta hänen niin sanotun biseksuaalisuutensa vuoksi. Sen sijaan kirjailijan kokonaisansiot ja hänen teoksensa eivät ole mitenkään erityisiä. Palkintopöytien puhdistaminen osoittaa vain sen, että kuka tahansa voi saada huomiota, kunhan on nainen, feministi ja sopii tiettyjen kustantajien tarkoitusperiin.

Myös seksuaalivähemmistöliikkeen palkinnon myöntäminen Oksaselle oli mielestäni virhe. Oksasen teoksella ei ollut tekemistä seksuaalivähemmistöjen kanssa, vaan se käsitteli heteroseksuaalisia pariutumismarkkinoita Virossa. Miten esimerkiksi minua, suomalaista homomiestä, koskee naisten itsensä kaupittelu toisessa maassa? Se voi olla joidenkin mielestä kurja juttu mutta ei riitä seksuaalivähemmistöjä koskevan tiedonjaon palkitsemisperusteeksi.

Puolueellisen kirjallisuus-, kulttuuri- ja julkaisupolitiikan tuloksena myös Setan entisen pää-äänenkannattajan, nykyisen Voltti-lehden, taru alkaa olla lopussa. Ounastelin asiaa jo lehden vaihtaessa nimeään ja omistajaa. Puheet siitä, että järjestöltä puuttuu kymmeniä tuhansia jäseniä ja että lehtikin tarvitsisi pari tuhatta tilaajaa lisää, eivät vaikuta, kun lehden linja on väärä. Suurin osa seksuaalivähemmistöjen viestinnästä on sitä paitsi siirtynyt nettiin, joten paperijulkaisujen aika alkaa olla tässäkin mielessä ohi.

Homoseksuaalisuus ei ole ilmeisesti enää tarpeeksi yhdistävä tekijä, jotta se riittäisi aikakauslehden konseptiksi, vaikka aikakauslehtiä tehdään esimerkiksi alle kaksivuotiaiden lasten äideille ja ylipäänsä hyvin pienille kohderyhmille. Myös Voltti-lehdellä voisi olla 10 000 tilaajaa, mutta kun ei niin ei. Lehti on ollut toista kymmentä vuotta naispäätoimittajan käsissä, ja homomiehet eivät naistenlehtiin koske. Tämä on totuus. Lehteen eivät saa kirjoittaa muut kuin feministit ja queer-teoreetikot.

Vielä Jukka Nurmen, Kalle-Ville Lahtisen ja Jaakko Kangosjärven päätoimittajakaudella lehdessä kukki hurtti huumori. Nykyisin kirjoittamisnormatiivina on Helsingin Sanomille tyypillinen poliittinen korrektius. Älyllisyys ja kyseenalaistaminen on kuoletettu pois. Jos lehteä olisivat tehneet miespuoliset homot toisille homomiehille miesten makumieltymysten mukaan, menekkiä olisi varmasti ollut.

Voltti-lehden tarina antaa näytön siitä, miksi jokin hanke ei menesty, paitsi keinotekoisesti hehkutettuna: sitä tehdään akkojen logiikalla ja ehdoilla. Niinpä Suomen aikakauslehtien liitto palkitsi Voltti-lehden oman solidaarisuutensa merkiksi, ja Helsingin Sanomat julistaa uusien tilaajien toivossa, että Voltti saattaa lopettaa syksyllä...

Mutta Johanna Korhoselle kiitos siitä, että maahan saatiin julkinen työsyrjintätapaus. Kaikki aiemmat ja suurin osa nykyisistähän ovat edelleen piilossa, ja vaikuttavinta on sellainen väkivalta, josta vain syylliset ja uhrit ovat tietoisia. Mitäpä Matti Vanhanenkaan olisi ilman Korhosen poliittista puskuria, jonka takaa voi käydä oikeutta entistä heilaansa vastaan? Jotakin vapauspäiviltä jäi puuttumaan: paikalla eivät olleet jeesusbussilaiset, kun pysäköintitila ei riittänyt.

27. kesäkuuta 2009

”Ei löydy oikeutta ilman rakkautta, ei rakkautta ilman taistelua!”


Huumori on parasta silloin, kun se on harmitonta. Sitä tarjoavat Hollywoodin romanttiset komediat sekä valmiiksi nauretut brittisarjat, joille mikään ei ole pyhää. Itse en yleensä katsele niin sanottuja romanttisia komedioita, sillä niitä vaivaa röyhelömäinen hempeys. Usein kertomusten takana piilee kuitenkin jokin elämänkatsomuksellinen opetus, kuten ”kauneus on katsojan silmässä” tai ”hyvä tahto voittaa kyynisen laskelmoinnin”, mikä tekee niistä katsottavia.

Niin sanottuihin tragedioihin taas ei yleensä liity vastaavanlaista piiloviestiä tai opetusta. Sanoma on selvästi esillä. Romanttisia tragedioita sanotaan usein nyyhkyleffoiksi.


Kolmen Oscarin ja neljän Golden Globen elokuva

Kuin osana vapautuspäivien ohjelmistoa Yleisradion Teema-kanava esittää tänään kolmella Oscarilla palkitun elokuvan Brokeback Mountain (2005), joka perustuu Annie Proulx’n samannimiseen novelliin. Taiwanilaisen Ang Leen ohjaama elokuva kertoo pari vuosikymmentä kestäneestä kahden homomiehen suhteesta 1960–1980-lukujen Wyomingissa ja Texasissa. Tämä romanttinen tragedia ennemminkin jättää katsojan penäämään oikeudenmukaisuutta kuin ohjaa kaivamaan esiin nenäliinaa.

Brokeback Mountain oli elokuvana täysosuma, sillä se mursi lännenelokuville tyypillisen myytin, jota leimasi naistenpalvonta. Kertomusta häiritsee silti sen tietty heteroseksistisyys. Päähenkilöt kuvataan homoseksuaalisuuttaan piilotteleviksi ja kaapissa eläviksi heteroiksi, joilla on vaimo ja lapsia. Tämä voi tietenkin antaa totuudenmukaisen kuvan tuolle ajalle tyypillisestä kaksoiselämästä, samoin kuin kuvaukset homoihin kohdistetusta väkivallasta.

Elokuvan karmein kohtaus on se, jossa suhteen toinen osapuoli saa kuulla kumppaninsa menehtyneen ”tapaturmaisesti”, mutta tapauksen takaa paljastuu peittelemätön ja rangaistuksetta jätetty murha, juuri sellainen, josta eloon jääneen isä oli varoittanut pojan ollessa lapsi. Tämän ”varoittavan esimerkin” sisältönä oli, että homomies hakattaisiin joka tapauksessa hengiltä. Kun kauhukuvana mieleen syöpynyt lapsuusmuisto lopulta toteutui mieheksi varttuneen pojan omassa elämässä, ympyrä sulkeutui tavalla, joka on vaarassa sulkea myös elokuvan omaan kehäänsä.

Vaikka Brokeback Mountainia on kiitelty monissa yhteyksissä, kehtaan arvostella sitä kerronnallisesta pessimismistä ja epäajanmukaisuudesta. Samoilla perusteilla olen arvostellut myös sitä, että tieteellinen tutkimuskin keskittyy usein vain homoseksuaalisuuden kurjan historian kertailuun.

Tämä jatkuva kielteisyyden toistelu saattaa pysyttää homoseksuaalisuuteen liittyvää angstisuutta myös nykypäivänä. Tietysti omankin aikamme elämää varjostavat monet ahdistuksen aiheet, jotka eivät tosin sikiä kaksoiselämän vaatimuksista vaan esimerkiksi työelämän painostuksesta. Kohtalomaista on, että toista miespääosaa näytellyt Heath Ledger menehtyi elokuvan roolihahmon tavoin myös todellisessa elämässä ennen aikojaan.

Voisiko joku tehdä gay-elokuvan, jossa homot olisivat nuoria, tietoisia ja kauniita sekä nauttisivat elämästä täysipainoisesti eikä asiaan liitettäisi sellaista kivuliaisuutta kuin näihin historiapainotteisiin elokuvatuotantoihin? Se, että gay lifen valoisista puolista kertovaa rakkauselokuvaa ei ole saatu aikaan (ehkä lukuun ottamatta identiteettipoliittisia Krámpack- ja Beautiful Thing –produktioita), kertonee että myös nykyisten homonuorten onnellisuus on kiven takana.


Seksuaalista rasismia elokuvissa

Yhteiskunnassamme puhutaan kyllä kiitettävän paljon rotujen välisestä rasismista mutta melko vähän esimerkiksi ikärasismista (joka onkin erittäin vaikuttava diskriminaation muoto) tai seksuaalivähemmistöihin kohdistettavasta rasismista. Kenties enemmistöt ovat turtuneet viimeksi mainittuun ja katsovat, että homous saakin olla ilkeilyn aihe.

Varsinkin Yhdysvaltain mustan väestön keskuudessa homoihin kohdistettu syrjintä ja väkivalta ovat yleisiä. Tämä näkyy värillisen väestön tähdittämissä tai sille suunnatuissa elokuvissa, niiden kuvakielessä ja repliikeissä. Esimerkiksi kelpaa vaikkapa toimintaelokuva nimeltä S.W.A.T – Valiojoukko, jonka Nelonen esittää pikapuoliin kanavallaan ja jossa on ainakin kolme rasistista kohtausta.

Niistä ensimmäisessä mustan poliisin johtama erikoisjoukkue ratsaa väkivaltaisesti tarkemmin määrittelemättömän rikollisen kodin, mutta semioottinen piiloviesti (pöydällä oleva hymypoikaetiketillä varustettu ketsuppipullo) viestittää, että lapsenkasvoinen valkoinen mies onkin hämäräperäinen ”homopedofiili”. Homoseksuaalisuuden ja pedofilian väkinäistä yhdistämistä ei tietenkään sanota suoraan, mutta kuvastosta voi lukea, että katsojaa johdatellaan ”oivaltamaan” niin. Katsoja myös palkitaan tästä epifanisesta oivalluksestaan, jolloin hän voi tietäväinen hymy kasvoillaan ajatella olleensa nokkela.

Samassa yhteydessä musta poliisi nappaa myös erään mustan rikollisen, jolloin omaisuutensa pelastamisesta kiitollinen musta perheenäiti tasapainottaa tilanteen huutamalla kotitalonsa rappusilta, oliko mustan todellakin pakko napata musta. Elokuvassa on myös valkoihoisille suunnattu repliikki, jonka lausuu musta poliisi itse: ”Tiesitkö, että vanha intiaanisanonta kuuluu seuraavasti: ’missä on yksi valkoinen, siellä on kohta lisää valkoisia’?”.

Varsinainen homoblurraus kohdataan kuitenkin vasta lopussa: mustan sankaripoliisin (Samuel L. Jackson) johtama S.W.A.T–tiimi taluttaa elokuvan päärikollisen (mies) vankilaan ja lausahtaa vangitulle perään: ”Opettele tuntemaan paikan kundit, saat sieltä hyvän aviomiehen itsellesi.” Tämän rasistisen herjauksen jälkeen poliisi kääntyy kannoillaan ja marssii päättäväisesti pois flirtaten naispoliisille.

Kyseinen kohtaus ilmentää Yhdysvaltalaisen mustan väestön rasismia homoseksuaaleja kohtaan. Sama näkyy Hollywood-trillerissä Déjà vu, jossa musta poliisi (Denzel Washington) kehottaa kiinni ottamaansa valkoista rikollismiestä ottamaan vankilaan mukaan vaseliinia, ”sillä tulet tarvitsemaan sitä”. Afroamerikkalaisessa kulttuurissa heitetään koko ajan homoherjaa ilman, että sitä paheksuisi julkisesti kukaan.

Myös elokuvateollisuuden valtavirta suhtautuu välinpitämättömästi homoja diskriminoivaan rasismiin, kunhan vain homofoobinen kohdeyleisö voidaan pitää tyytyväisenä. Tämä osoittaa, millä tavoin muutamat entiset vähemmistöt, kuten Yhdysvaltain afrikkalaisperäiset asukkaat ja muslimit, käyttävät nykyisin valtaa valtakulttuurien osana ja kuinka myös viihde ja joukkotiedotus menevät taloudellisten voittojen toivossa mukaan tähän käänteiseen syrjintään.

19. kesäkuuta 2009

Jos Prideen haluat mennä nyt...


...niin takuulla yllätyt. Helsingin seudun Seta ry tempaisee ja järjestää gay pride -festivaalinsa tänä vuonna Suomi-teeman ympärille. Niin sanotut vapautuspäivät alkavat heti juhannuksen jälkeisenä maanantaina ja kestävät koko viikon päättyen lauantaina järjestettävään kulkueeseen, puistojuhlaan ja pääjuhlaan. Tapahtuman internet-sivut löytyvät tästä. Tapahtumissa ja tilaisuuksissa voi tavata hyvinkin erilaisia homoja, lesboja ja muita seksuaalivähemmistöihin kuuluvia.

Entä minkä vuoksi teemaksi valittiin suomalaisuus? Järjestelytoimikunta kirjoittaa tapahtuman kotisivuilla muun muassa seuraavasti: ”Voiko hlbt-väki olla ylpeä suomalaisuudestaan, jos kerta toisensa jälkeen annetaan ymmärtää, etteivät suomalaisuus ja heteronormista poikkeava identiteetti yksinkertaisesti sovi yhteen?”

Suomi-teemalla koetetaan siis hälventää niitä ennakkoluuloja, joiden mukaan homot eivät ole isänmaallisia ihmisiä. Esimerkiksi Mannerheimia koskien on ollut ”mahdoton yhtälö, jos suurimmaksi suomalaiseksi julistettu kansallinen sankari olisi ollut homoseksuaali. [...] Kuitenkin univormuja kantavat, miesporukoissa viihtyvät, korostetun maskuliiniset miehet eivät voi olla viemättä ajatuksia Tom of Finlandin maailmaan.”

Näillä asioilla onkin itse asiassa paljon yhteistä, aivan kuten olen analysoinut teoksessani *mainostusta* Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Kirjaa on edelleen saatavana esimerkiksi tästä. Vapautuspäivillä pääsee näkemään gay-kulttuuria laidasta laitaan: harmittomista, marjoja poimivista homokarhuista fairy tale -pissiksiin. Tapahtuman käyttäytymisetiketissä todetaan, että ”jokaisessa matkakohteessa on syytä käyttäytyä kohdekulttuuria kunnioittavin tavoin” (keitään muitakaan dissaamatta).

Suomi-teeman valinnalla vapautuspäivien aiheeksi haluttaneen kertoa myös siitä, että seksuaalivähemmistöt ovat kyllästyneet a) itkupillimäiseen valitteluun, b) ”ulkopuolisuuden” tuottamiin väristyksiin ja c) viranomaistahojen luomiin syrjintähierarkioihin, joiden puitteissa etnisten vähemmistöjen asiat tunnustetaan tärkeiksi mutta joilla sorretaan monia kantaväestöön kuuluvia. Tarkoitus ei ole toisaalta korostaa kansallismielisyyttä, eivätkä nämä ole mitkään poikkeukselliset vapautuspäivät. Sen sijaan kyseessä ovat aivan tavalliset vapautuspäivät. Pois, pois siis Pariisit; nyt on eleganttia olla suomalainen. Koodi on seuraava:


Kulkueessa

Suomalainen sisu – Anna sen näkyä!
Ole ylpeä itsestäsi ja juuristasi.
Homo-Suomi kuuluu kaikille - Pidä hauskaa!
Etiketinmukainen selviytymispakkaus
Pullo kirkasta VETTÄ
Sateenvarjo tai Reima-sadetakki
Pieni viltti
Naposteltavaa kuten karjalanpiirakoita ja mansikoita
Aurinkorasvaa tai peittävä Jussi-paita
Suomi-lippalakki tai aurinkolasit
Mukavat kengät kuten Reinot, Karhu-lenkkarit tai aidot Nokian Kontiot
Tyylikkyydestään huolimatta emme suosittele tuohivirsuja.


Aloitteen tekeminen

Homo-Suomessa voi turvautua seuraaviin iskurepliikkeihin.

”Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi, lähtetkö kanssani laulamahan?”
”Saanko maistaa piirakkaasi?”
”Leivotaanko yhdessä pipareita ensi jouluna?”
”Hienot Reinot sulla?”
”Pistetäänkö meidän Ainot vierekkäin mun eteiseen?”
”Saanko kantaa sua sunnuntaina homokannossa?”

Ohjelmassa on muun muassa suomalaiskansallista makkaranpaistoa ja saunomista, ja sään salliessa voi ottaa aurinkoa esimerkiksi perintöraanun päällä – ilman parodian häivää. Kaupunkikulkue lähtee kello 12 Senaatintorilta kohti Hakasalmen puistoa. Pääjuhlan pääesiintyjiin kuuluu muiden muassa lihaksillaan häikäisevä Kike Elomaa!

Nyt vain rauhallista juhannusta, jotta jaksatte juhlia vielä seuraavankin viikon.

18. kesäkuuta 2009

Homon ampumisesta


Ne, joilla vielä on internetiä edeltävän tiedonvälityksen muinaiskaudelta televisio, saattoivat eilen katsella Theo van Goghin elokuvan hollantilaisen poliitikon ja professorin, Pim Fortuynin, murhasta. TV1:n yöohjelmistoonsa sijoittama 6. toukokuuta (2004) ei ollut suinkaan parhaalla lähetyspaikalla, mutta kesäyössä valvomisen arvoinen se kyllä on.

Amsterdam tunnettiin vielä parikymmentä vuotta sitten vapaamielisyyden Mekkana, ja sitä pidettiin homoseksuaalien eräänlaisena pääkaupunkina – täysin rauhanomaisesti, häiriöttä ja kenenkään piittaamatta. Kuuluvathan homoseksuaalit olennaisesti eurooppalaiseen yhteiskuntaan, ja liberaali hollantilaisväestö tämän myönsi monivuosisataisen perinteensä pohjalta.

Kolmannesta maailmasta virtaava maahanmuutto oli 2000-luvun taitteeseen tultaessa johtanut koko hollantilaisen yhteiskunnan suuriin ongelmiin, kun suvaitsevaisuuden kautta valta-asemiin noussut islam alkoi vaatia liberaalin yhteiskunnan päätä vadille. Eurooppalaisen elämänmuodon rajoittamispyrkimyksiä vastaan nousi tällöin useita poliittisia liikkeitä. Myös Fortuyn, joka oli toiminut sosiologian professorina Rotterdamin Erasmus-yliopistossa, hakeutui niistä yhden – Leefbaar Nederlandin – jäseneksi ja sittemmin ehdokkaaksi.


Vapaamielisyyden puolustaja

Ammatillisista syistä ja omaa homoseksuaalisuuttaan ilmentäen Fortuyn vaati ja lupasi Hollantiin tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. Hän korosti, että maahanmuuttajien pitäisi sopeutua yhteiskuntaan ja että länsimaisen elämäntavan tulisi korvata muslimien vanhakantaiset näkemykset ihmisoikeuksista.

Pimin mielestä jatkuva muslimien virtaaminen maahan uhkasi hollantilaisen yhteiskunnan vapaamielisyyttä, eikä muslimien omassa kulttuurissa ollut hänen mukaansa tapahtunut minkäänlaista uudistumista eikä nykyaikaistumista esimerkiksi näkemyksissä naisten ja seksuaalisten vähemmistöjen asemasta. Hän pelkäsi, että hollantilainen lainsäädäntö korvautuisi viimein islamilaisella sharia-lailla, jonka mukaisesti homoseksuaaleja teloitettaisiin ja varkailta katkottaisiin kädet.

Elokuussa 2001 ilmestyneen Rotterdams Dagblad -sanomalehden sivuilla Fortuyn puhui ”kylmästä sodasta” islamia vastaan. Erityistä huomiota herätti hänen 9. helmikuuta 2002 Volkstrant-sanomalehdessä antamansa lausunto, jonka mukaan 16 miljoonan asukkaan Alankomaissa on jo tarpeeksi ihmisiä, ja 40 000 turvapaikanhakijan ottaminen joka vuosi tulisi lopettaa. Hänen kerrotaan myös todenneen: ”Jos olisi laillisesti mahdollista, sanoisin ettei tähän maahan tule enää yhtään muslimia.”

Media ja hallitus, joita Fortuyn piti ”siamilaisina kaksosina”, yrittivät tietysti lyödä populistin leimaa Fortuynin otsaan – siinä kuitenkaan onnistumatta. Partiopoikamainen professori, joka otti tunnuslauseekseen ”Palveluksessanne!” sai kansalaisilta myönteisen, jopa hurmioituneen vastaanoton. Eräät pitivät häntä Hollannin seuraavana pääministerinä, mikä sai kädet tärisemään vanhojen puolueiden, kuten liberaalin VVD:n (Volkspartij voor Vrijheid en Democratie) ja sosiaalidemokraattisen PvdA:n (Partij van de Arbeid), johtajilta. Fortuyn ei omien sanojensa mukaan ollut sen enempää oikeistolainen kuin vasemmistolainenkaan, mutta hän toivoi politiikkaan enemmän avoimuutta ja ilmaisi vastenmielisyytensä sosialistijohtoista byrokratiaa kohtaan.


Menestys ja murha

Helmikuussa 2002 Fortuyn esitti hollantilaisen Volkskrant-sanomalehden haastattelussa niin kiistanalaisina pidettyjä näkemyksiä, että hänet pudotettiin pois Leefbaar Nederlandin ehdokaslistalta heti seuraavana päivänä. Haastattelussa Fortuyn oli kertonut muun muassa toivovansa loppua muslimien maahanmuutolle. Kaksi päivää myöhemmin Fortuyn perusti oman puolueen, LPF:n (Lijst Pim Fortuyn), ja monet entiset Leefbaar Nederlandin kannattajat seurasivat perässä.

Fortuynin poliittisena virheenä pidetään sitä, että hän ehdotti maa- ja ilmavoimien yhdistämistä taloudellisista syistä ja kannatti siviilipalvelusta asepalveluksen sijaan. Maaliskuussa 2002 järjestetyt alueelliset vaalit lupasivat kuitenkin Fortuynille hyvää. Hän oli edelleen Leefbaarin paikallisosaston ehdokkaana Rotterdamin alueellisissa vaaleissa, ja uusi puolue sai huikeat 36 prosenttia kaikista paikoista nousten näin suurimmaksi ryhmittymäksi koko valtuustossa.

Kehitys jatkuikin suotuisasti, kunnes tapahtui jotain, jolla oli käänteentekevä vaikutus koko Hollannin poliittiseen elämään. Kuudentena toukokuuta vuonna 2002, vain yhdeksän päivää ennen parlamentin alahuoneen vaaleja, 32-vuotias ympäristöaktivisti Volkert van der Graaf ampui laittomalla pistoolilla 54-vuotiaan Pim Fortuynin hilversumilaisen radioaseman edustalle, jossa Fortuyn oli juuri ollut haastateltavana. Poliisi sai Graafin nopeasti kiinni ja pidätti hänet. Myöhemmin Volkert van der Graaf tuomittiin ensimmäisestä poliittisesta murhasta Alankomaissa sitten toisen maailmansodan. Oikeudessa ”eläintensuojelijana” esiintynyt rikollinen kertoi murhanneensa Fortuynin ”puolustaakseen hollantilaisia muslimeja ahdistelulta”, ja elinkautisen sijasta hänet määrättiin 18 vuoden vankeusrangaistukseen.

Alankomaiden lakien mukaan ehdokaslistojen muuttaminen ei tullut enää kyseeseen, ja Fortuyn osallistui vaaleihin kuolleena ehdokkaana. LPF sai vaaleissa parlamentin alahuoneen 150 paikasta 26 eli 17 prosentin osuuden. On vaikea sanoa, nostiko vai laskiko pääehdokkaan kuolema listan kannatusta, mutta kansan asettumisesta Pimin taakse suuri vaalivoitto joka tapauksessa kertoi. Katolilainen Pim Fortuyn siunattiin valtiomiesluokkaa olevin menoin, ja hänen hautajaisensa keräsivät katujien reunoille sadoin tuhansin hollantilaisia surijoita, jotka ilmaisivat mielipiteensä Fortuynin puolesta. Pim Fortuyn haudattiin 20. heinäkuuta Provesano di San Giorgio della Richinveldaan, Pordenonen maakuntaan, Italiaan, jossa hänellä oli talo.


Työn tulokset

Pimin listan vaalivoitto oli johtanut sosiaalidemokraattien kannatuksen puoliintumiseen. Se myös pakotti PvdA:n väistymään hallituksesta ensi kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka poliittinen vasemmisto halusikin estää kulttimaineen syntymisen hänen ympärilleen, Pim Fortuyn valittiin vuonna 2004 television katsojaäänestyksessä kaikkien aikojen suurimmaksi alankomaalaiseksi.

Hollannilla ei aiemmin ollut varsinaista Mannerheimin kaltaista kansallissankaria, mutta marttyyriksi päätyneestä Fortuynista tuli sellainen. Hänelle on pystytetty patsaat Rotterdamiin ja entiselle kotipihalleen, ja hänen käyttämänsä Daimler on museoitu aivan niin kuin Marskin käytössä ollut Rolls-Royce.

Kuten kaikilla marttyyrikuolemaan tuomituilla, myös Fortuynilla oli edelläkävijän ja tervehdyttäjän rooli. Hänen televisioesiintymisensä ja älyllinen rohkeutensa pakottivat poliittisesta korrektiudesta kärsivät poliittiset johtajat häpeämään, ja hän pystyi osoittamaan, kuinka älyllisesti halvaantunutta Hollannin poliittinen elämä oli. Tässä valossa ei ollut ihme, että Fortuynille tarjottiin eräänlaista pelastajan viittaa, ja häntä pidettiin lahjana Hollannin poliittiselle todellisuudelle. Pim itse ei saanut työstään muuta palkkaa kuin marttyyrikuoleman, mutta tapaus osoittaa, että merkittäviin tekoihin ei tarvita erikoista poliittista johtajuutta, mikäli vertailukohta – eli muiden poliitikkojen toiminta – on tarpeeksi huonoa.

On selvää, että henkilön mukaan nimetyn puolueen kannatus vajosi Pimin tultua murhatuksi, mutta vielä seuraavissakin vaaleissa ryhmittymä sai kuusi paikkaa parlamenttiin. Pimin kannattajat ovat sittemmin hakeutuneet lähinnä Geert Wildersin perustamaan Partij voor de Vrijheid -puolueeseen, jolla on Hollannin parlamentissa tällä hetkellä yhdeksän edustajaa.

Pimin vaikutus säteili myös muihin puolueisiin, ja maahanmuuttokritiikistä tuli alkukangertelun jälkeen hollantilaisen politiikan keskeinen vaalivaltti. Kaikki suuret puolueet ovat Fortuynin jälkeen esittäneet tiukempia näkemyksiä koskien maahanmuuttoa ja maahanmuuttajien sopeuttamista yhteiskuntaan, ja tätä nykyä Alankomaiden maahanmuuttopolitiikka on yksi EU:n tiukimpia.

Fortuynin toiminnan tuloksena poliittinen ilmapiiri on vapautunut, ja aiemmin tabuina pidetyt asiat ovat nousseet puheenaiheiksi niin poliitikkojen keskuudessa kuin tavallisten ihmisten kahvipöydissä. Yleisesti keskustelukulttuuri on irtautunut poliittisen korrektiuden kahleista, poliitikot ovat alkaneet kuunnella äänestäjiä, hallinnosta on tullut avoimempi, ja poliittinen puhetyyli on muuttunut kansanomaisemmaksi. Tästä kaikesta professori-Pim (kuten häntä kutsuttiin) pakotettiin maksamaan hengellään.


He ampuivat meitä

Monet vaativat Pimin murhan jälkeen, ettei tapaus saa olla alku, vaan sen täytyy olla loppu. Raaka murha sai jatkoa kuitenkin pian, kun marokkolaissyntyinen äärimuslimi tappoi erään hänen ystävänsä, Pimistä elokuvan tehneen Theo van Goghin, amsterdamilaisella kadulla.

Pim Fortuynin murhaa oli tutkittu pelkästään yksittäistapauksena, jonka toimeenpanijan väitettiin toimineen yksin. Jälkikäteen tehty tutkimus kertoi kuitenkin toista. Suurta kohua herätti Tomas Rossin romaani De Zesde Mei (”Kuudes toukokuuta”), joka maalasi vaihtoehtoisen totuuden Pimin murhan taustoista sekä todisteli, että surmateon takana oli laajempi salaliitto.

Theo van Goghin elokuva 06/05 perustuu Rossin teoksen pohjalta sovitettuun käsikirjoitukseen, ja se valmistui hieman yli kaksi vuotta Pimin murhan jälkeen. Vaikka teos onkin fiktiivinen, se hyödyntää tutkimusten yhteydessä esille tulleita dokumentteja, jotka viittaavat siihen, että Pimin murhan taustalla vaikutti eräitä ulkomaalaistahoja hyväkseen käyttävä poliittisten juonittelijoiden salaliitto, toisin sanoen Fortuynin pasifismia vastusteleva aseteollisuus sekä kilpailevien puolueiden poliitikot, jotka hyödynsivät ulkomaalaisväestön vihaa Pimiä kohtaan ja antoivat kaiken tapahtua.

Viranomaisvallan välinpitämättömyyttä kuvaa sekin, ettei Pimin omia henkilökohtaisen suojelun tarpeita otettu vakavasti, ja hänen omat kantelunsa kunnianloukkauksista jätettiin tutkimatta tai painettiin villaisella. Tiedotusvälineissä hänet pyrittiin lavastamaan väkivallan ja ”rasismin” edustajaksi, vaikka todellisuus osoitti hänen tarkoitustensa päinvastaisen laidan.

Theo van Goghin elokuva 06/05 sai ansioihinsa nähden vaatimattoman julkisuuden, eikä sitä ole esitetty muun muassa Suomen elokuvateattereissa (tunnettehan Finnkinon käytännöllisen monopolin ja Elokuvatarkastamon ennakkosensuurin). Myös hänen aiemmin vuonna 2004 valmistamansa lyhytelokuva Submission kärsi samantyyppisestä sensuurista. Somalialaissyntyisen parlamentaarikon, Ayaan Hirsi Alin, käsikirjoittama elokuva käsitteli naisten asemaa islamilaisessa kulttuurissa sekä kritisoi uskonnon käyttämistä sukupuolisorron välineenä. Jos Fortuynia vihattiinkin hänen älyllisen etevyytensä johdosta, van Goghia vastaan raivottiin muslimipiireissä jo Submissionin takia. Niinpä molempien intellektuellien kohtalot leikkautuivat yhteen sellaisella vääjäämättömyydellä, jonka vain uskonnollinen mielipuolisuus suo.

Pimistä kertova van Goghin elokuva tuskin oli ehtinyt valmistua, kun surmanlaukaukset kaikuivat 2. marraskuuta 2004 Hollannin kaduilla, ja äärimuslimi Mohammed Boyeri ampui kahdeksan luotia työmatkalla olleeseen ohjaajaan. Verityönsä määrätietoisuutta osoittaen hän viilsi uhrinsa kurkun auki sekä kiinnitti vainajan ruumiiseen lapun, jossa oli viesti Ayaan Hirsi Alille: ”Sinä olet seuraava.”

Vaikka poliisi pidätti Bouyerin pian van Goghin murhan jälkeen ja hänet tuomittiin 26. heinäkuuta 2005 elinkautiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen, se ei tuo sen enempää murhattuja ihmisiä kuin yhteiskunnallista luottamusta ja avoimuuttakaan takaisin. Syyllisiä poliittisiin murhiin ja rituaaliteurastuksiin ovat yksiselitteisesti niiden tekijät itse.


Rajat luovat vapautta

Fortuynin, van Goghin ja Ayaan Hirsi Alin menettelytavat ovat olleet poliittisia. Varsinkin Fortuyn uskoi koko ikänsä keskustelun ja politiikan voimaan ja pidättäytyi väkivallasta. Heidän tapauksensa osoittavat, kuinka häikäilemättömästi, raa’asti ja sairaan röyhkeällä tavalla muutamat uskonnolliset fundamentalistit ja ulkomaalaiset fanaatikot ovat ottaneet oikeudekseen hävittää ja tuhota länsimaista kulttuuria, keskustelunvapautta ja turvallisuutta. Sellaiseen fasismiin ei länsimaiden tule koskaan suostua, vaan haasteeseen on vastattava järjestäytyneen ja laillisen pakkovallan keinoin.

Myös Suomessa on saatu varoittavaa näyttöä viranomaisten piittaamattomuudesta sekä väärien tahojen syyttelystä. Esimerkiksi Kari S. Tikan murhaa käsiteltiin julkisessa sanassa ainoastaan hämärissä oloissa sattuneena ”homomurhana”, joka tyypiteltiin alakulttuurina pidetylle vähemmistölle ominaiseksi. Se, että surmatyön tekijät olivat venäläisperäisiä maahanmuuttajia, haudattiin uhrin mukana. Samaan tapaan on yritetty vaientaa ulkomaalaisten rikollisuudesta huolestuneita hälytyskellojen soittelijoita vetämällä heitä käräjille ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”, vaikka huoleen on täysi syy.

Todellisuudessa jokainen valtio on sen kantaväestöön kuuluvien kansalaisten omaisuutta, ja ulkomaalaisille myönnettyä maassa oleskelun oikeutta on pidettävä erityisenä suopeuden osoituksena. Sen sijaan muslimit ovat tulleet länsimaihin esittääkseen vaatimuksia, jotka ovat merkinneet ylimääräisiä rasitteita länsimaille. Palkaksi länsimaiden hyväntahtoisuudesta he ovat tehneet rikoksia ja murhanneet kansalaisiamme.

Katsonkin, että länsimaissa yleistynyt maahanmuutto sotii kansakuntien luonnollisen itsejärjestymisen periaatteita vastaan. Kulttuurisesti yhtenäiset kansakunnat ovat syntyneet siksi, että niissä esiintyy vähiten konflikteja, jolloin yhteiskunnallinen tehokkuus on huipussaan. Sen sijaan monikulttuuristuminen merkitsee tehokkuuden vähenemistä, kun aikaa ja resursseja kuluu konfliktien sovitteluun. Jokainen maahanmuuttohanke on pohjimmiltaan valloitusretki.

On kummallista, että maahanmuuttokriitikot pyritään leimaamaan ”rasisteiksi” tai ”äärioikeistolaisiksi”, mutta kenenkään ei sallittaisi arvostelevan yhteiskuntiamme vahingoittavaa maahanmuuttotoimintaa terroriksi tai äärivasemmistolaisuudeksi. Ja ainakaan äärivasemmistolaisuutta ei suostuta tunnustamaan poliittisesti vaaralliseksi, vaikka se sitä kokemusten valossa onkin.

Kun kansalaiset innostuvat Pim Fortuynin kaltaisista totuudenpuhujista, tämä lähinnä osoittaa, kuinka luonnollista ja laajalti hyväksyttyä maahanmuuton rajoittaminen, kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustaminen sekä etnisen yhtenäisyyden säilyttäminen ovat. Niillä on perustansa kansakuntien itsemääräämisoikeudessa, jonka alkuperä on lockelaiseen valistusfilosofiaan nojaavassa luonnonoikeudessa. Myös klassiseen liberalismiin perustuva vapauden ihanne sisältää utilitarismin eli kansallisen edun ja hyödyn tavoittelun, eikä se siten tarkoita vapaamatkustuksen oikeutta vaan kansakuntien vapautta itse päättää, keitä se päästää rajojensa sisäpuolelle oman itsemääräämisoikeutensa puitteissa.


Homoseksuaalisuus vs. islam

Kiintoisaa eri tapauksissa on ollut homoseksuaalisuuden ja ulkomaalaiskritiikin suhde. Valtaväestön ulkopuolisina ihmisinä homot näkevät usein selväpiirteisesti sen, millainen yhteiskunta on. Homoseksuaalisuuden ja islamin leikkauspisteessä kulttuurien törmäys kärjistyy. Me elämme länsimaisen rationalismin ja liberalismin varassa ja uskonnollisesta fundamentalismista piittaamatta, kun taas uskonnollinen fundamentalismi haluaisi syödä niin järkiperäisyyden kuin vapaamielisyydenkin pois. Siksi pöytä konflikteille on katettu, eikä ollut sattuma, että myös islamkriitikon asemaan noussut Fortuyn oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan gay.

Pimin homoseksuaalisuutta yritettiin käyttää myös häntä itseään vastaan Hollannin salaisen poliisin kaivellessa hänen taustoistaan syyttämisen aiheita, siinä kuitenkaan onnistumatta. Homoseksuaalisuutta on koetettu käyttää verukkeena muidenkin ihmisten vaientamiseen, tai sitten meidän näkemyksistämme on vain yksinkertaisesti vaiettu.

Tämä on ymmärrettävää, sillä vähemmistökansalaisen osoittama monikulttuurisuuden kritiikki olisi liian kova pala vihervasemmistolaisille viranomaisille, jotka eivät suostu ymmärtämään, että suvaitsemisen pitää aina olla valikoivaa (jotta moraalia voisi ylipäätään olla olemassa) ja että kaiken suvaitseminen johtaisi ristiriitaan ja välinpitämättömyyteen.

Suvaitsevaisuus ei ole myöskään sinänsä kannatettavaa, sillä se ei ole olemukseltaan järkiperäistä hyväksymistä vaan sietämistä vastoin todellisia asenteita. Siten se pakottaa ihmiset valheellisuuteen. Esimerkiksi homoseksuaali ei voi suvaita islamia, joka uhkaa takavarikoida homojen kansalaisvapaudet. Ironista on, että muslimit pyrkivät vetoamaan länsimaisiin kansalaisvapauksiin juuri vapauksien vähentämiseksi.

Homoseksuaalisuudella on tässä yhteydessä merkitystä, sillä kyseessä on asiayhteys, jossa valtaväestön ja eri vähemmistöjen kortit paljastuvat. Vedenjakajan roolissa eivät ole kuitenkaan homot itse vaan valtaväestö, jonka on ratkaistava, kenen puolelle se asettaa pelimerkkinsä.

Van Goghin elokuvassa asiaa lähestytään vertauskuvallisesti. Pimin surmatyön taustoja salaileva poliisietsivä saa hukkaamansa dokumenttiaineiston sijasta käsiinsä CD-levyn, joka sisältääkin rap-artistin viestin kuulijoille. Siinä Pimin murhasta iloitaan ja ”hintit laitetaan hirteen roikkumaan”. Tämä on läimäytys kohti liberaalin ja suvaitsevaisen yhteiskunnan naamaa, juuri sellainen, jonka moni vihervasemmistolainen ituhippi tarvitsee herätäkseen Ruususen unestaan.

Vika ei ole liberaalissa yhteiskunnassa vaan niissä tahoissa, jotka käyttävät länsimaiden vapaamielisyyttä hyväkseen repiäkseen tuon vapauden kappaleiksi. Homoseksuaalisuus ja islam eroavat siinä tärkeässä suhteessa, että homoseksuaalisuus on tieteellisesti perusteltu mutta islam ei ole, ja siksi muslimit ja heidän agenttinsa eivät hyväksy sensuurista vapaata järkiperäistä keskustelua.


Parempi katsoa kuin katua

Pim Fortuynin saama kohtelu ja hänen murhansa loukkaavat minua ja kaikkia maailman homoja henkilökohtaisesti. Asiaa pahentaa, että Suomen poliitikot ja viranomaiset eivät tuominneet Pim Fortuynin ja Theo van Goghin teloituksia läheskään yhtä äänekkäästi kuin esimerkiksi Anna Lindhin ja Anna Politkovskajan murhia, joita pilliteltiin mediassa monta päivää.

Myös Suomessa maahanmuuttokriitikoiden on syytä pitää huolta turvallisuudestaan. On todennäköistä ja täysin ilmeistä, että maahanmuuttokriitikoita vastaan ei Suomessakaan juonitella vain poliittisella tasolla, vaan sekä viranomaisilla että Suomessa asuvilla ulkomaalaisilla on omat salaiset suunnitelmansa ja mustat listansa.

Etnistä alkuperää olevilla muukalaisilla on tunnetusti omat internetiin levitetyt verkostonsa, jotka toimivat kansainvälisesti ja joilla esitellään myös suomalaisten maahanmuuttokriitikoiden kuvia, jotta heidät voitaisiin tunnistaa kaduilla. Panssariliivit ja kaasuase eivät taida riittää oman hengen suojelemiseksi, kun yhteiskuntakäytäntömme alkavat muistuttaa Beirutia, ja Palestiina vaanii nurkan takana.

Laitan tähän loppuun linkin erääseen keskusteluohjelmaan, jossa Theo van Gogh haastatteli Pim Fortuynia hänen kirjastaan Zielloos Europa (”Sieluton Eurooppa”, 1997).

Kirjoituksen lähtökohtana käsitelty elokuva: 6. toukokuuta, ohj. Theo van Gogh, alkut. 05/06, tuott. Column Productions, Alankomaat 2004.

17. kesäkuuta 2009

Kiinalaista viisautta


Ihmiskunta on halki aikojen nähnyt vieraat kulttuurit uhkina ja omat kulttuurinsa suojelemisen arvoisina. Tämä perustuu kansakuntien itsejärjestymisen periaatteeseen, jonka pohjalta ne tavoittelevat suurinta mahdollista tehokkuutta. Elämä sujuu parhaiten, kun kansakunta on yksimielinen ja konflikteja esiintyy mahdollisimman vähän. Riidat on haluttu sen vuoksi eristää kansakuntien raja-alueille, joilla niitä voidaan parhaiten hallita. Näin ovat syntyneet kansakuntien rajat.

Rajat eivät siis pelkästään erota vaan myös yhdistävät. Kehnossa avioliitossa olleet tietävät, että ero on usein parempi kuin huono liitto. Myös ystävyys on mahdollista pikemminkin etäisyyden pidon kuin liiallisen läheisyyden kautta. Erot siis luovat usein vapautta ja parantavat ihmisten itsemääräämisoikeutta ja sosiaalista toimintakykyä. Näin myös sopu on mahdollista löytää ja pitää yllä.

Sama pätee valtioiden suhteisiin. Jo Nietzsche puhui mieluummin ”kauimmaisenrakkaudesta” kuin lähimmäisenrakkaudesta. Kaukaista ihmistä on joskus helpompi rakastaa kuin läheistä, sillä ihmiset voivat tällöin säilyttää omat persoonalliset ominaispiirteensä ja pysyä omina itsenään. Itsemäärääminen, etäisyydet ja erot ovat niin ihmissuhteiden kuin valtiofilosofiankin mitä parhaita lähtökohtia.


Kun ihmiset innostuvat

Valtiot ovat rakentaneet rajoja ja pitäneet etäisyyttä naapureihinsa kahdesta syystä: oman kulttuurinsa suojelemiseksi ja vieraiden kulttuurien valtapyrkimysten estämiseksi. Valtioita voidaan pitää patriarkaalisina luomuksina, mutta tällainen tulkitseminen ei kuitenkaan kumoa valtioiden käytännöllistä tarkoitusta. Voidaanhan lakienkin väittää olevan pelkkiä normeja, mutta se ei merkitse, että kyseiset normit lakkaisivat olemasta voimassa, vaikka lait kumottaisiin. Samaan tapaan armeijoitakin voidaan kuvailla kurjiksi yhteiskuntaelämän varjopuoliksi, mutta se ei poista niiden niiden tehtävää.

Myös valtioiden pyrkimyksillä eristäytyä ja eristää muut kulttuurit ulkopuolelleen on tärkeä funktio: kansallisen edun turvaaminen. Jos tuo tehtävä kiistettäisiin, valtioille ei jäisi kerrassaan mitään tehtävää. Valtiot ovat kuitenkin olemassa luonnonoikeudellisen itsejärjestymisen pohjalta. Ne ovat perimmältään syntyneet vastustamaan kulttuurista hajanaisuutta ja yhteiskuntaelämän pirstoutumista sekä kansakuntien sekoittumista ja siitä mahdollisesti seuraavaa eripuraa.

Vertauskuvallista on, että tämän toiminnan näkyvin luomus, Kiinan muuri, on edelleenkin suurin ihmiskunnan milloinkaan valmistama rakennus. Antiikin Kiinassa monikulttuurinen yhteiskunta koettiin niin kielteiseksi asiaksi, että oman kulttuurinsa turvaamiseksi kansakunta rakensi 6 352 kilometriä pitkän muurin, jonka tarkoituksena oli suojella kiinalaisia barbaarien hyökkäyksiltä.

Muurin rakentaminen ensinnäkin yhdisti keskenään taistelevia läänitysvaltioita ja kokosi niiden kansalaisia yhteisen hankkeen piiriin. Toiseksi se toteutti alkuperäistä sotilaallista tehtävää vihollisen poissa pitämiseksi ja suotuisan yhteiskuntakehityksen jatkamiseksi. Ei olekaan ihme, että ensimmäisen eli noin 200-luvulla eaa. hallinneen Qin-dynastian aikana muuria pukattiin valmiiksi peräti 4 500 kilometriä. Kun rakentaminen kesti arviolta kymmenen vuotta, rakennelmaa muurattiin valmiiksi peräti yhden kilometrin päivävauhdilla. Osa rakennustyöstä oli tosin aiemmin valmistuneiden osien yhdistämistä, mutta tieto rakentamisnopeudesta sopisi tätä nykyä minkä tahansa ammattikoulun tai arkkitehtiosaston huoneentauluksi.

Samaan päivävauhtiin päästiin Ming-dynastian aikana, jota jatkui Euroopan myöhäiskeskiajalta uuden ajan alkuun. Muuria venytettiin tällöin vielä kahdella tuhannella kilometrillä, ja sitä rakentamassa toimi noin 300 000 hengen joukko. Vaikka Egyptin suurten pyramidien aikainen valtio tunnetaankin historian ensimmäisenä kansallisvaltiona, jota myös piti koossa suuri rakennustyö, kiinalaisten hankkeen mahtavuus vei pyramidien rakennusurakasta kirkkaan voiton. Tiilien ja laastin kasaaminen muuriksi osoittaa, millaisiin ponnistuksiin ihmiset ovat valmiit, kun he kunnolla innostuvat monikulttuurisen yhteiskunnan vastustamisesta sekä kansallisen itsemääräämisoikeuden ja etnisen yhtenäisyyden säilyttämisestä.


Kukoistus muurin suojissa

Muurin rakentamiselle oli vankka motiivi. Ming-dynastian alkuvaiheiden Kiinaa pidettiin maailman edistyneimpänä valtiona: kirjapainot suolsivat suuria määriä kirjallisuutta, taiteet kukoistivat, posliiniesineiden teko saatettiin ennennäkemättömälle tasolle, rautaa tuotettiin yli 100 000 tonnia vuodessa, ja rakennettiin nelimastoisista monikansialuksista koostuva laivasto, jonka alukset ylittivät moninkertaisesti Kolumbuksen laivojen koon.

Ming-dynastian loppuvaiheessa vuosina 1405–1433 keisarit päättivät murtaa siihen asti jatkuneen eristäytyneisyyden ja varustivat matkaan seitsemän löytöretken laivueet, jotka purjehtivat Intian valtameren yli. Matkoilla oli ehkä poliittisia ja sotilaallisiakin syitä, mutta päätavoite oli Kiinan taloudellisen ja kulttuurisen mahdin osoittaminen – ei vieraiden maiden valloittaminen.

Oppineet virkamiehet vastustelivat matkoja konfutselaisen konservatiivisuutensa pohjalta, eikä näistä kiinalaisen kulttuurin promootiomatkoista koitunut Kiinalle loppujen lopuksi mitään taloudellista eikä kulttuurista hyötyä. Päinvastoin kävi niin, että kiinalaisten vaikutteiden levittyä länteen Euroopan kansat kiinnostuivat Kaukoidän mahdollisuuksista, ja kauppayhteydet siirtyivät pian eurooppalaisten, ensi vaiheessa portugalilaisten, käsiin. Tuolta ajalta juontaa juurensa Kaukoidän siirtomaaimperialismi.

Kiinalaisten hyväntahtoinen avautumispyrkimys aidon kulttuurisen vuorovaikutuksen tavoittelemiseksi kääntyi siis heitä itseään vastaan. Tämä johti osaltaan Ming-dynastian väistymiseen, ja lopulta virkamiehet häpesivät Kiinan naiiveja monipuolistumisen pyrkimyksiä niin, että he yrittivät häivyttää löytöretket Kiinan historiankirjoituksesta ja kielsivät sekä laivanrakennuksen että maasta poistumisen sadaksiviideksikymmeneksi vuodeksi 1400-luvun lopulla.


Monikulttuurisuuden epäonnistuminen

Kulttuurien epäonnistuneita vuorovaikutusyrityksiä seurasi pitkän eristäytyneisyyden ja vaikenemisen kausi. Kiinan muurilla oli tällöin tehtävänsä pohjoisessa, jossa Mantšuria suoritti hyökkäyksiä Kiinan pohjoisrajaa vastaan. Mantšuja pidettiin pitkään pelkästään ulkomaalaisina, sillä he eivät olleet virallisesti enemmistöön kuuluvia han-kiinalaisia vaan islaminuskoisten hui-kiinalaisten tavoin poikkesivat vuosien 200 eaa. ja 200 jaa. välisenä aikana enemmistöksi muodostuneesta yhtenäisestä kansakunnasta.

Mantšujen valtaannousu onnistui kuitenkin 1600-luvun puolivälissä, jolloin kapinallisten käsiin joutunut Peking antautui viholliselle ja Ming-hallinnon viimeiset edustajat joko hirttäytyivät keisarinsa tavoin tai teloitettiin kiinni saatuina verisesti. Mantšujen voimaan saattama Qing-dynastia ei koskaan saavuttanut sellaista valta-asemaa kuin aiemmat dynastiat, ja sen hallintakautta jäivät sävyttämään feodaalikapinat sekä 1800-luvulla käydyt oopiumisodat, jotka käynnistyivät Kiinan kiellettyä oopiuminkäytön.

Qing-dynastian kautta kesti 1600-luvulta aina vuoteen 1911 sekä seuraavana vuonna perustetun Kiinan tasavallan syntyyn asti. Kiinalaisen kulttuurin murentuminen oli kuitenkin alkanut jo vieraan hallitsijan marssittua rauhanomaisesti Kiinan muurin porteista. Vielä suuremman ongelman aiheuttivat länsimaat, kuten Ranska, Venäjä ja Britannia, joka vaati kiinalaisten moraalia rapauttavan oopiumikaupan laillistamista ja omien diplomaattiensa sijoittamista Pekingiin. Vuodelta 1842 on peräisin myös Hong Kongin luovutus myönnytyksenä Britannialle. Riitojen keskellä virkamieskunta korruptoitui, ja ulkomaisten vaikutteiden levitessä syntyi useita kapinoita. Aivan vuosisadan lopussa käytiin Kiinan ja Japanin sota 1894–1895.


Kiinalaisen kulttuurin paluu?

Historian opetus on, ettei kulttuuria voida suojella muureilla, jos kansakunta sen sisällä ei jostakin syystä halua, osaa, ymmärrä tai pysty pitämään kulttuuriaan arvossa. Kiinalaisten oman kulttuurin kehitys on ollut Qing-dynastian ajalta yhtä alamäkeä. Vuonna 1912 perustettua tasavaltaa leimasivat konservatiivien ja uudistusmielisten ristiriidat, keisari-instituution ylläpito tekohengityksen keinoin sekä poliittinen ja valtiollinen hajaannus. Parhaan yleiskuvan asioista tarjoaa kenties Bernardo Bertoluccin elokuva Viimeinen keisari, joka kertoo dynastian viimeiseksi jääneen Pu Yuin ihmeellisestä elämästä.

Samaan tapaan kuin jääkiekkomaalien teko alkaa lätkäasiantuntijoiden mukaan jostakin oman maalin takaa, minun mielestäni tie kiinalaisen kulttuurin tuhoon alkoi jo Ming-dynastian väistyessä ja vieraiden kansakuntien ottaessa hallintaansa valta-Kiinan alueet ja väestöt. Tie kommunistiseen Kiinaan ja aidon kiinalaisen kulttuuriomaisuuden täydelliseen hävitykseen kivettiin lopullisesti tasavallan ajan hajaannuksen kaudella. Pakkovallalla ylläpidetty kommunismi merkitsi lopulta samaa sisäänpäin käpertymistä, johon Kiinassa oli totuttu jo tuhatvuotisen perinteen pohjalta. Nykyinen kommunismin ideologia on pelkkä kuori, jonka tehtävänä on toteuttaa samaa eristäytymispolitiikkaa kuin ennenkin – nyt vain sellaisen ajattelujärjestelmän turvin, jonka sisällä ei ole mitään.

En pidä eristäytymistä itseisarvona, mutta väitän, että Kiina ja kiinalaiset kärsivät edelleen kansallisen itsemääräämisoikeutensa menetyksestä. Muuri ei ollut tarpeeksi vahva suojelemaan ideologisilta vaikutuksilta. En väitä henkisten bunkkerienkaan olevan kenellekään hyväksi. Mutta yhteiskunnallinen kurjuus pesiytyy yleensä juuri sinne, missä monikulttuurinen yhteiskunta tai muut ristiriidat pääsevät valloilleen ja konfliktien estämiseksi joudutaan pystyttämään Berliinin muurin tai Jerusalemin betoniaidan kaltaisia rakennelmia. Lopulta voidaan joutua pystyttämään muureja, joihin verrattuina edellä mainitut näyttävät sulkapalloverkoilta.

Jotkut saattavat ihmetellä kiinnostustani Kiinaan. Kirjoitin aiheesta viimeksi pariin otteeseen olympialaisten aikaan. Kiina on nyt eräänlainen kulttuurievolutiivinen laboratorio, josta nähdään, miten pitkälle kansakuntien juuret voivat ulottua. Kommunismi on pyrkinyt kitkemään kiinalaisesta taiteesta, kulttuurista ja kirjallisuudesta kaiken, mikä siinä on kiinalaista. Kuitenkaan se ei ole pystynyt tuhoamaan kansakunnan historiallista tietovarallisuutta, jota on säilynyt länsimaisissa kirjastoissa ja tutkimuslaitoksissa sekä kansanperinteessä. Kiintoisaa on, herääkö kiinalainen kulttuuri vielä henkiin, ja kauanko maata hallitseva kommunistinen nukkehallitus pitää pintansa. On myös mahdollista, että nykyinen Kiina hajoaa useisiin erillisiin kansallisvaltioihin ja Suomikin tunnustaa jälleen esimerkiksi Mantšurian valtion, kuten vuonna 1941, japanilaismiehityksen ja Pu Yuin keisarikauden aikana.

Itse pidän aitokiinalaisen kulttuurin nousua ja valtaan paluuta todennäköisenä. Jo nyt on merkkejä siitä, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua kiinalaiset tuotteet ovat jälleen maailman laadukkaimpia, kommunistinen hallinto kumotaan, ja on mahdollista, että maa palauttaa hallitusmuodokseen keisarikunnan. Ruotsalainen laatutuote Volvo tuossa jo ostettiinkin Kiinaan. Tätä menoa kiinalaisperäinen viisaus kehottaa länsimaita pitämään kiinni omasta vapaudestaan, kulttuuristaan ja itsemääräämisoikeudestaan.

16. kesäkuuta 2009

Eftervärd, stå här på egen botn...


...och lita icke på främmande hielp.

Olin tänään retkellä Suomenlinnassa. Linnoitussaarelle 1800-luvun lopulla rakennetut ja ruostumaan jätetyt kanuunat kertovat, ettei suuria valtiollisia muutoksia ole yleensä tuotettu aseilla vaan väestöllisillä ja poliittisilla muutoksilla. Esimerkiksi Suomi itsenäistyi Venäjän vallan alaisuudesta poliittisen prosessin tuloksena, ja Ruotsi puolestaan menetti Suomen Venäjälle vuonna 1809, jolloin Suomenlinna antautui laukaustakaan ampumatta. Juuri se ratkaisi Ruotsin tappion sodassa, ja tämän esimerkin vuoksi pitää varoa poliittisia käänteitä ja muutoksia.

Minun tuumaillessani Suomenlinnassa Ruotsin parlamentti teki dynamiittityhmän ratkaisun ja päätti luopua yleisestä asevelvollisuudesta vuoteen 2014 mennessä. Aikaa katumiseen on, mutta päätöksen täpäryyttä kuvaa se, että ratkaisu syntyi niukasti äänin 153–150.

Maa on hoiperrellut armeijan supistamishankkeidensa kanssa jo pitkään, eikä ole kauaakaan, kun ruotsalaiset päättivät siirtää puolustuspolitiikkansa painopisteen ulkomailla tapahtuvaan toimintaan. Georgian kriisi pysäytti heidät ajattelemaan, mutta vain hetkeksi. Päättäväinen Ruotsi on ollut vain huonoja päätöksiä tehdessään. Eräs niistä oli päätös luopua ydinvoimasta, ja myös sen maa joutunee pyörtämään.

Noin 50 000 taistelijan ammattiarmeija ei riitä korvaamaan asevelvollisuusarmeijaa, ellei se ole rappeutunut jo niin heikoksi, ettei siitä ole edes vertailukohdaksi. Kuvaa tästä antaa se, että vaikka Ruotsilla on ollut asevelvollisuusarmeija vuodesta 1901, vain 12 prosenttia asevelvollisuusikäisistä on käynyt armeijan, ja loput on vapautettu samantyyppisillä verukkeilla, jotka ovat yleistyneet myös Suomessa säästötoimien vuoksi.

Pohjolaan syntyvä sotilaallinen tyhjiö on yhtä vaarallinen kuin se vakuumi, jonka ruotsalaiset ovat tehneet omaan päähänsä. Päätös on suomalaiskenraalien kauhu, sillä se luo Suomelle paineen vahvistaa omaa puolustustaan sekä Venäjää että Natoa vastaan. Ei ollut avuksi Ruotsista tälläkään kertaa. He teettävät likaisen työn meillä eli ulkoistavat oman puolustuksensa suomalaisten rasitteeksi. Todennäköisesti myös Ruotsin halu siirtää oman puolustuksensa etulinja ulkomaisiin operaatioihin oli tarkoitettu kertomaan, että ruotsalaiset odottavat vastavuoroista apua muilta, jos liittoutumattomuuttaan varjelevaan maahan jostain syystä hyökättäisiin.

Mikäli Ruotsi päättäisi nyt liittyä Natoon, se jättäisi Suomen pahan kerran yksin. Mikäli taas Suomi hakeutuisi epävarmuuden kasvaessa itse Natoon, tämän ratkaisun paha puoli olisi se, että silloin myös Nato-maat voisivat käyttää suomalaisia omien sotiensa nostoväkenä. Mitä enemmän kansallisia armeijoita karsitaan, sitä välttämättömämmäksi liittoutuminen kuitenkin käy.

Me emme ole Natossa, sillä rauhan ajan tilanne on meille edullinen. Nykyinen tilanne ei tuo velvoitteita mutta antaa jonkinmoiset takuut EU:n puolesta. Toisaalta Suomen joutuessa konfliktiin Venäjän kanssa tilanne olisi meille äärimmäisen huono ilman liittolaissopimusta. Mikäli taas kriisi sattuisi esimerkiksi Viron ja Venäjän välille, Naton jäsenyys vetäisi Suomen siihen mukaan, jolloin tilanne olisi silloinkin paha. Venäjä on karhu, jonka kääntyillessä sen naapureilla ei ole hyvä olla, ja tästä muistuttavat niin Georgian, Tshetshenian, Unkarin ja Tšekkoslovakian kuin Afganistaninkin tapahtumat.

Ruotsin tämänpäiväinen päätös heikentää Pohjolan tilannetta ja lisää spekulaatioiden mahdollisuuksia. Tässä valossa olisi parempi olla Naton jäsen kuin olla olematta. Ainakin historia osoittaa, että Nato-maita vastaan Venäjä ei ole ryhtynyt mihinkään voimatoimiin.

Ruotsalaiset eivät ymmärrä, että yleisestä asevelvollisuudesta luopuessaan he luopuvat mahdollisesti kaikesta muustakin: kansallisesta varallisuudesta, omasta kulttuuristaan, aineellisesta omaisuudesta ja koko elämästään. Ruotsin päätös tuo Natoon liittymisen sekä Suomelle että Ruotsille entistäkin lähemmäksi. Perusturvallisuus ei silti löydy Natosta vaan oman armeijan ja puolustuksen ylläpidosta ja vahvistamisesta.

Yksi hyvä puoli Ruotsin aseistariisunnassa on: jos ryssä hyökkää meille, me voimme hyökätä Ruotsiin ja vallata sen. Turvallisuushan ei ole aidan rakentamista vaan oven avaamista.

14. kesäkuuta 2009

Metafyysisiä moottoripyöriä


Kesä on Suomessa lyhyt kuin lapsella paita. Sen vuoksi kesän viettoon suhtaudutaan vakavasti. Ja mitä olisikaan kesä ilman kesätapahtumia? Varsinaisen ohjelman järjestää kuitenkin usein yleisö. Siksi ne ovat tylsiä. Julisteissa kaikki näyttää kyllä mielenkiintoiselta, mutta paikalle päästyä huomaa, että ohjelma onkin kaikkialla sama: ulkoilmafestareilla örveltävät kurahousuiset teinit, ja varttuneemman väen tapahtumissa tädit kiljuvat jälkikasvunsa perään: ”heti tänne”, ”äkkiä nyt”, ”älä juokse!”. – Eivät ole minun juttujani.

Kesätapahtumien joukosta voi kuitenkin löytää myös miellyttävän erilaisia happeningeja. Osallistuin eilen Muunneltujen Moottoripyörien Yhdistyksen järjestämään ajoneuvonäyttelyyn Helsingin Kaivopuistossa. MMAF eli Modified Motorcycles Association of Finland on ottanut tavakseen järjestää pyöränäyttelyn ja kokoontumisajon joka kesäkuun alussa. Rakentajat tuovat tällöin talven aikana tuunaamansa pyörät yleisön katseltaviksi ja arvosteltaviksi. Tilaisuus on vuotuisia moottoripyörämessuja kiintoisampi, sillä nämä pyörät ovat täysin ainutlaatuisia käsityön mestariteoksia. Siksi tapahtuma ansaitsisi saamaansa huomiota laajemmankin julkisuuden.

Näyttelyssä yleisö saa myös äänestää. Kilpailua loistavimman pyörän palkinnoista käydään useassa eri sarjassa. Koska talvi on Suomessa pitkä, suomalaisten muuntelemat moottoripyörät ovat niittäneet palkintoja kansainvälisiä näyttelyjä myöten. Kertoneeko Suomen amerikkalaistumisesta se, että rakentelijoiden suosiossa ovat erityisesti jenkkityyliset chopperit? Joka tapauksessa tilaisuudessa voi bongata mielenkiintoisia henkilöitä intiaaniksi pukeutuneista todellisiin Missisippi-voodoo-miehiin (muistattehan Kari Peitsamon laulun), ja kaiken asian laillisuudesta huolta kantavassa lojaaliudessaan yhdistys on varmasti yksi luotettavimpia...

Ohessa kuvia näyttelypyöristä, joiden kromaukset maksavat enemmän kuin lukukausi yhdysvaltalaisessa yliopistossa.






Moottoripyörien muuntelussa voi nähdä teknologista fetisismiä sekä vauhdin ja vapauden estetisointia. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa kirjassani Filosofiset viuhahdukset (2007). Saattavatpa jotkut aistia toiminnan yhteisöllisyydessä myös tiettyjä valtionvastaisia piirteitä. Tai sitten valtio toimii yksilöiden vastaisesti pyrkien laittamaan juuri tuon vapauden tavoittelun kuriin. Tämän merkiksi harrastajien yhteistoiminta onkin ritualisoitunut tiettyjen purnaamisenaiheiden, kuten 50 vuotta täyttäneen ”tilapäisen ajoneuvoveron”, kritisoimiseen.

Kuvaa rajojen koettelusta antaa se, että tuomariston suosikiksi nousi tänä vuonna chopper, jossa ”ei ole etujarrua, pitkiä valoja eikä jarruvaloa ollenkaan, mutta joka on silti täysin laillinen”. Tämä on mahdollista, sillä kyseinen moottoripyörä on pantu rekisteriin vuonna 1938. Eli vaikka koko komeus näyttääkin tuoreelta luomukselta, vanhan rekisteriotteen kautta on voitu kiertää muutamia nykyaikaisen lainsäädännön määräyksiä (se juridiikan ja pykäläkoreografian logiikasta.)

Ideologisia piirteitä voi nähdä myös motoristeja vastaan puskevan ajoviiman voittamisessa. Mikäli symbolinen luonnonvoimia vastaan taisteleminen ei ole tahattoman alitajuista tai pelkästään vertauskuvallista, siitä voi tulla tiedostettu filosofia.

Itseäni joka tapauksessa kiehtoo asian ympärillä leiskuva vapauden kaiho. Kansallismielisenä libertaarina pidän asennetta terveenä. Yhteiskunta ripustelee kahleitaan kaikkialle niin, että mikä tahansa vastarinnan muoto mitä tahansa byrokraattista pakkovaltaa kohtaan alkaa olla oikeutettua.

Myös rakentelulla on tietty perusfilosofiansa, aivan niin kuin Robert M. Pirsigin teoksella Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Nämä kulkuneuvot ovat vahvasti metafyysisiä: ne viittaavat aineellisen olemassaolonsa lisäksi johonkin silmille näkymättömään, unelmiin, intohimoihin ja tuonpuoleiseen, kosmiseen transsendenttiin. Juuri siitä muistuttaen latinan kielen sana transcendo tarkoittaa ’kuljettaa, siirtää, viedä rajan yli’.

Meno näillä pyörillä on vakaata, sillä etuhaarukan ja maantien välinen kohtauskulma on erittäin terävä, ja siksi pyörät ovat kulkusuunnastaan vaikeasti poikkeutettavissa. Ne ovat suoran tien ja preerioiden kulkureita. Autiomaihin puolestaan liittyy mietiskely. Niin Jeesus kuin Saatanakin poistuivat välillä autiomaahan ajattelemaan. Samoin Laotse vetäytyi autiomaahan kuolemaan. Moottoripyörille on ominaista myös tasapainon varassa eteneminen. Tasapainoa taas pitävät yllä pyörivien kappaleiden hyrrävoimat, jotka pyrkivät jatkamaan kappaleen liiketilaa massan hitauden lain mukaisesti: mahdollisimman vähällä energialla, toisin sanoen säilyttäen pyörimisakselin suunnan. Tämä newtonilaisen fysiikan tukema tasapainotila, jonka vain suhteellisuusteoria murtaa, on herkkä ja sieluks asia.

Siksi en ihmettele, miksi moni haluaa vääntää kahvasta, laittaa ZZ Topia soimaan, cruisailla pitkäkeulaisilla classic-choppereilla aurinkoisia bulevardeja myöten ja kadota highwayta pitkin horisonttiin.

11. kesäkuuta 2009

Oikeassa uskossa?


Uusi Suomi kertoi tänään paperiversiossaan, että venäläiset mellakoivat Helsingin kaduilla. Tapauksella on poliittista merkitystä, vaikka kyseessä ei ollutkaan ensisijaisesti poliittinen mellakka vaan jonkun jalkapallohuligaanin tekemästä myymälävarkaudesta alkanut rähinä Stockmannin edustalla. Juuri näistä syistä en kannata jatkuvaa maahanmuuttoa. Ulkomaalaisväestöjen saapuessa Suomeen riehumaan vieraat valtiot voivat saada maassa oleskelevasta väestönosastaan painostuskeinon valtiotamme vastaan – täsmälleen Viron malliin.

Merkille pantavaa oli tapauksen uutisointi. Iltapäivälehdet kirkuivat lööpeissään, että myös rauhan ja harmonian enkeli Isä Mitro hillui mellakan keskellä tarjoten tulkin taitojaan avuksi. Kuinka neutralisoivaa onkaan, kun konfliktin keskukseen asemoidaan ihminen, jonka nimessäkin perhekäsite yhdistyy uskontoon?

Sen lisäksi, että tällaisella henkilöinnillä peitellään ja pehmennellään tapauksen aggressiivista luonnetta, se luo kohteelleen kyseenalaista julkisuutta. Media poimii konfliktin keskushenkilöksi tavan takaa jonkun pintajulkkiksen estääkseen maahanmuuttokriittisten ihmisten mielipiteiden välittymisen.

Ortodoksinen kirkko on tietysti vedenjakajan roolissa suomalaisten ja venäläisten välillä. Ortodokseilla on syytä venäläiskriittisyyteen, sillä monien ortodoksien perintömaat ovat edelleen miehittäjien hallussa. Toisaalta Suomen ortodoksisen kirkon jäsenmäärä kasvaa venäläisten maahanmuuttajien myötä. Tämä johtaa ortodoksisen kirkon juuri sellaiseen välikäteen, jonka symbolisena merkkinä Isä Mitro nyt riehui konfliktin keskellä. Ortodoksinen kirkko kannattaa maahanmuuttoa saadakseen verotuloja ja vahvistaakseen rivejään, mutta kirkon suomalaisjäsenillä on kana kynimättä Karjala-kysymyksessä, ja monikulttuuristuminen sotkee kirkon myös moniin yhteiskunnallisiin kiistoihin.

Mitro sinänsä on mielenkiintoinen mediailmiö. Poppipapin omat tunnustukset voi lukea esimerkiksi tästä. City-lehden jutussa isovatsainen pastori kertoo olevansa kulinaristi sekä halunneensa siunata erään vuorineuvoksettaren tiibetinspanielin. Ortodoksinen kirkkohan siunaa kaikenlaista autoista tehtaisiin, joten mukana menisivät varmasti homoseksuaalitkin. Mitrolla tuskin olisi mitään sitä vastaan.

Ortodoksisessa kirkossa on kieltämättä paljon hyvää, kuten se, ettei kirkko suosi polttohautausta, jossa halvennetaan vainajaa kohtelemalla ihmisruumista jätteenä (olen käsitellyt aihetta esimerkiksi tässä). Jotain mätää on kuitenkin siinä, että sinkkuna elävä Mitro asuu lehden tietojen mukaan äitinsä kanssa syntymäpappilassaan Kruununhaassa sekä pitää ”kokemattomuutta kokemuksena”.

Iltalehden mukaan kolmetoistalapsisen perheen kasvatti riitelee lisäksi perinnöstä veljensä kanssa ja on hakenut tälle lähestymiskieltoa. Mitron Kirkkonummelle (minnekäs muualle) rakennuttama huvila ei mahdu enää omalle tontille vaan on osittain kunnan maalla vahvistaen Sdp:n Forssan kokouksen julkilausuman, jonka mukaan ”se, mikä on sinun, on myös minun, mutta se, mikä on minun, ei ole sinun”.

Kun on hengellinen ja erikoinen, saa julkisuutta, jota ei järkiperäisellä politiikalla saisi. Mutta monien fani-ilmiöiden tavoin myös tämän kuumakallen messukasukan alta löytynee kompleksinen ihminen, joka on monella tavoin työnantajansa ja läheisriippuvuutensa vanki: juuri sellainen, joka saattaa näennäisesti antaa kuvan elämää ymmärtävästä ihmisestä, mutta jota vaivaavat henkinen epävapaus ja epäitsenäisyys.

Nitro-Mitron vaalimagnetismi, joka pudotti vasemmiston (Sdp + Vasemmistoliitto) puolue-edustajien määrän europarlamentissa kahteen, todistaa että mikä tahansa aate on myynnissä. Ketunhäntä kainalossa liikkuvalla Revolla se on vain halvempi kuin monella muulla.

10. kesäkuuta 2009

Rasismin rajoittamisesta


Helsingin käräjäoikeuden tiistaisesta päätöksestä nähtiin, että kansallisten vähemmistöjen, kuten homojen ja lesbojen, asiat eivät paina oikeudessa mitään. Samalla kun homoseksuaalisuuteen liittyvää syrjintää ei tunnusteta rasismiksi, tasa-arvoviranomaiset kiljuvat kitapurjeet lepattaen, kuinka kamalaa rasismia maassamme harjoitetaan eräitä ulkomaalaistahoja kohtaan. Tämä on merkki syrjintähierarkiasta: yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Toisaalta juuri kukaan ulkomaalainen ei ole valittanut Suomessa saamastaan kohtelusta. Vastaanotto ei ole ehkä ollut täydellinen, mutta se on edustanut parasta, mitä koko planeetallamme on ollut tarjolla. Tasa-arvoviranomaisten valitukset suojattiensa puolesta eivät ole korjanneet mitään, mutta ne ovat sivuseurauksinaan johtaneet esimerkiksi sananvapauden näpistelyyn.

Viime toukokuussa oikeusministeriö perusti ”Rasistiset rikokset” -työryhmän, jonka tehtävänä on vaientaa nettikeskustelu. Ryhmään kuuluu joukko kovimpia sananvapauden syöjiä, kuten valtionsyyttäjä Mika Illman ja asianajaja Johanna Ojala, joka tunnetaan maahanmuutto- ja turvapaikkajuristina. Tuija Brax ei ole tietenkään kerännyt tällaista porukkaa mistään muusta syystä kuin ei-kansallisten vähemmistöjen puolustamiseksi.

Koko asettamispäätöksessä ei mainita sanallakaan seksuaalivähemmistöjä, vaan sen mukaan ”rikosta pidetään rasistisena lähinnä silloin, kun teko kohdistuu ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän mukaan määräytyvään ihmisryhmään tai tällaisen ryhmän jäseneen” (sivu 2). Tarkoitus on siis torjua ”rasismia ja muukalaisvihaa” (sivu 1) mutta ei edistää suomalaisten ihmisten oikeusturvaa.

Koko hankkeessa on se kansanvaltaisuudelle vieras piirre, että valtiovalta ottaa liian herkästi kantaa jonkun ulkomailta tulevan yksityisen ihmisen tai ryhmän puolesta oman maan kansalaista tai ryhmää vastaan. Lopulta on syntynyt sellainen nurinkurinen tilanne, että yhteiskunta ei asetu puolustamaan ensisijaisesti omia jäseniään vaan yhteisön ulkopuolisia tulijoita.


Viranomaiset tuulimyllyjä vastaan

Entä mitä keinoja työryhmä aikoo käyttää? Erityisesti sen odotetaan puuttuvan ”tietoverkkorikollisuuteen”. Minkälaisen syrjintärikoksen netissä voisi sitten tehdä? Tuskin minkään muun kuin ajatusrikoksen, sillä verkossa harvoin tehdään mitään aineellis-immanentteja tekoja. Siellä ei esimerkiksi valita ketään töihin eikä jaella potkuja. Kyse on siis sananvapauden rajoittamisesta.

Kummallista muuten, että komiteoiden ja työryhmien jäseniksi kutsutaan aina vain juristeja, ikään kuin tärkeät poliittiset asiat olisivat pelkkiä lainsäädäntö- ja lainvalvontakysymyksiä. Ne eivät ole. Sen sijaan ne ovat moraalisia ja sosiologisia ongelmia, joita ratkomaan tarvittaisiin filosofeja. Oikeus on liian arvokas asia jätettäväksi vain juristeille, joiden mielipiteissä kolisevat ne kuuluisat tyhjät tynnyrit. Tässäkin tapauksessa Brax on koonnut kaaderin Demlan kovimpia mokuttajia roiskaisemaan kasaan perusteet sananvapauden kaventamiselle. Tavoite on selvillä – nyt vain haetaan tekosyyt mestata kansalaiskeskustelu ”rasismin vastustamisen” nimissä.

Pahimmassa tapauksessa oikeusministeriön hankkeella ei poisteta rasismia vaan tuotetaan sitä lisää. Uhrina on tällöin sananvapaus. Esimerkiksi vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää (jonka toimiston alaan seksuaalivähemmistöt eivät tietenkään kuulu) on parkunut jo pitkään, että tietoverkko-operaattorit tekevät nettiviestinnän mahdolliseksi mutta eivät rajoita liikennettä vaan ”pakenevat vastuutaan”. Paremminkin asian voisi sanoa niin, että operaattorit toimivat eettisesti ja noudattavat lakia, kun ne eivät vakoile ihmisten välistä viestintää eivätkä rajoita tiedonkulkua.

Juuri tähän uusi työryhmä on pantu tarttumaan. Sen tavoitteena on saattaa nettikeskustelun ylläpitäjät rikosoikeudelliseen vastuuseen sellaisista sisällöistä, joita viranomainen itse pitää rasistisina. Todellisuudessa rasismia sinänsä ei ole kriminalisoitu, eikä mitään yhtä ympäripyöreästi määriteltyä pidäkään kriminalisoida. Myös kansanryhmää vastaan kiihottamista koskeva lainsäädäntö on jätetty niin avoimeksi tulkinnoille, että sen perusteella on voitu syyttää melkein mistä tahansa.

Hankkeen perustuslainvastaisuus tulee esiin, kun pohditaan nettisensuurin toteuttamista. Tietoliikenteen suuren määrän vuoksi valvonta pitäisi automatisoida eli rakentaa nettiin pysyviä estoja ja sulkuja. Mikäli operaattorit velvoitettaisiin tällä tavoin vartioimaan verkon käyttöä ja poistamaan (jonkun mielestä) sopimattomat viestit, se rikkoisi perustuslaillista ennakkosensuurin kieltoa. Oikeusministeriön hankkeella yritetäänkin ilmeisesti laajentaa lapsipornosuodattimen käyttöä.

Todellisuudessa velvoite aineiston tuhoamiseen voisi syntyä vain, jos tuomioistuin niin päättäisi. Oikeusvaltiossa ainoastaan tekijä itse voi olla vastuussa tuotteestaan, ei esimerkiksi väline, kuten kirjapaino tai nettioperaattori. Koska verkon suodatusta ei voitaisi hoitaa muutoin kuin ennakkosensuurin muodossa, se rikkoisi automatisoidusti sananvapautta.

Lisäksi vaarassa on periaate, että mistään teosta ei voida rangaista, jos sitä ei ole tehty. Viestintäkanavien tukkiminen loukkaisi sananvapautta aiheuttaessaan sensuurin sellaisille viesteille, joita ei ole vielä päästy esittämään. Koska lausumattoman viestin sisältö jäisi arvoitukseksi, kansalaiset pantaisiin henkisesti kiven sisään, ja viranomainen taistelisi tuulimyllyjä vastaan.


Orwellin viljavat vainiot

Sosialismin ruusu kukkii Ritva Viljasen viljelemässä Orwellin puutarhassa hänen ehdottaessaan sensuurikoneiston sijasta kansalaisten keskinäistä ilmiantojärjestelmää. Kyseessä on se pahamaineinen punainen nappi, joka Helsingin Sanomien kielellä on nyt ”ilmiantopalvelu”. Viljasen lähes ihastelevan kannanoton mukaan ”se on helppo kontaktinappi. Kun havaitsee verkossa jonkin hyvän tavan vastaisen tai laittoman ilmiön, niin tämä on helppo tapa ottaa kontakti poliisiin ja tehdä ilmoitus.”

Tosiasiassa tämä viaton nappi, jonka kautta ”kontaktin luominen” ja väristyksiä herättävä ”kohtaaminen” tapahtuvat entistä helpommin, johdattaa Suomen jälleen askelta lähemmäksi poliisivaltiota. Kuvan ihmiskasvoisesta sosialismista tarjoaa Ritva Viljasen älynväläys: ”Suomen valtionhallinnon pitäisi enemmän miettiä sitä, että olisimme siellä missä ihmisetkin ovat”. – Kuten sänkyjemme alla tai vaatekomeroissa?

Valitettavasti myös minä voin löytää verkosta muutaman ”hyvän tavan vastaisen tai laittoman ilmiön”. Yksi niistä on oikeusministeriön hanke ja toinen Ritva Viljasen mielipide.

Helsingin Sanomat vääristelee todellisuutta otsikoimalla, että Effi ry:n mielestä ”vertaisvalvonta on ainoa tapa valvoa nettiä”. Vaikka tämä onkin ehkä lohduton totuus, se ei tarkoita, että Effi pitäisi kansalaisten keskinäistä kontrollia suositeltavana. Todellisuudessa Electronic Frontier Finland ry:n kanta netin sensuroimiseen on ollut yksiselitteisen kielteinen, minkä voi tarkistaa esimerkiksi tästä.

Harmillista on, että ”viharikoksiksi” sanottuja mielipiteitä vastustaessaan kansliapäällikkö Viljanen on yrittänyt hiipiä myös meidän homojen taakse, kun hän on yrittänyt kytkeä tai vertauttaa asemaamme maahanmuuttajien tilanteeseen. Sisäasiainministeriön omassa tiedotteessa ja Ylen välittämässä uutisessa hän vaati internetin tarkkailun laajentamista juuri kansainvälisenä homofobian vastaisena päivänä.

En minä ainakaan halua, että meitä homoja käytetään verukkeina sananvapauden kuohinnalle. Puolustelu ja etuoikeuttaminen yleensä vain nolaavat puolusteltavia itseään. Ja tuskin kenenkään onnellisuus siitä kohenee, vaikka joku täti kiljaiseekin omat teesinsä gay-priden puhujapallilta. Kyllä myös homojen asema on kohentunut nimenomaan vapaan sanankäytön kautta eikä sensuurilla. Ihmeellistä onkin, miksi maahanmuuton puolustelijat eivät vaadi samaa kuin me: avointa ja vapaata keskustelua. Pelkäävätkö he, että heidän kantansa ei kestäisikään julkista mielipiteidenvaihtoa, ja siksi asiasta ei saa puhua?


Toiminta muuttuneessa tilanteessa

Suomessa on tällä hetkellä oikeistohallitus, mutta maamme on siirtymässä nopein askelin kohti vasemmistolaista valvontayhteiskuntaa. Lex Nokia helpotti yksityisyydensuojan loukkauksia työpaikoilla, Lex Thors avasi maahanmuuton keulaportit, ja EU:n yhteinen turvapaikkapolitiikka rikkoo eri kansakuntien mahdollisuuksia päättää itsenäisesti tulijoiden määristä. Niiden päälle on tulossa vielä äänikynnys ja vaaliliittokielto.

Virkamiesjuristien suosikkijärjestö Demlalla ja demokratialla on yhtä paljon yhteistä kuin tuolilla ja sähkötuolilla. Kun vapaata sananvaihtoakin kuohitaan, tarkoitus on luoda pelon ilmapiiri, jonka avulla ihmiset leimataan rikollisiksi. Ja rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla.

Kansalaisia ehkä lohduttaa se, että netissä julkaisemisen aika alkaa muutenkin olla ohi. Ennen pitkää ihmiset tekevät saman kuin Solidaarisuus-järjestön Puolassa ja ihmisketjujen Baltiassa ja siirtyvät pois sähköpaimenten netistä: henkilökohtaisen juttelun ja kanssakäymisen piiriin. Heidän kannattaisi lähestyä toisiaan ja puhua näkemyksistään avoimesti kaduilla ja kujilla. Kyseessä olisi suora toiminta. Ihmiset tulisivat esiin työpaikoillaan ja muualla yhteiskunnassa sekä kertoisivat, mitä he ajattelevat esimerkiksi sähköisten oikeuksien kavennuksista ja pakkokansainvälistämisestä. Hyvä tapa olisi toimia ongelmien vähentämiseksi. Esimerkiksi käy vaikkapa suomalaisten tuotteiden ja palvelujen suosiminen omilla kulutuspäätöksillä.

Minulla ei ole tietenkään mitään kansojen vuorovaikutusta vastaan. Mikä onkaan kauniimpi ihanne kuin kansakuntien yhteisymmärrys. Mutta miksi tehdä maailman eri kansallisvaltioista monikulttuurisia, kun maailma itsessään jo on monikulttuurinen koostuessaan useasta erilaisesta kansallisvaltiosta? Jos jokainen maailman maa muuttuu monikulttuuriseksi, omaleimaisuus katoaa, ja monikulttuurisuus osoittautuu totalitaarisen yhteiskulttuurin muodoksi. Siksi ihmettelen, minkä vuoksi ne tahot, jotka eniten vastustavat Coca-Colaa ja muita imperialistisia tuotemerkkejä, eivät vastusta monikultturistien omaa tavaramerkkiä: halua muuttaa koko maailma yhtenä monikulttuurisena viljapeltona lainehtivaksi elovainioksi.

Ihmiskunnan ei pidä yliarvioida kykyjään rauhan ja harmonian rakastamiseen. Monikulttuurisuus ei toiminut kolonialismin aikana, joten miksi se toimisi myöskään nyt, kun kaikkialla näyttää syntyvän kilpailua ja kamppailua voitosta? Tästä syystä en itse usko kyseiseen utopiaan.

Jos taas päämääränä on rajaton Eurooppa ja viimein maailma, jossa ihmismassat vellovat hysteerisesti paikasta toiseen valtavia liikennepäästöjä tuottaen, miksi siihen ei siirrytä heti? Miksi internationalismin kannattajat ja muut lentokenttien odotushuoneissa parveilevat Brysselin enkelit eivät kerro päämääräänsä suoraan vaan alentuvat väittelemään kriitikoidensa kanssa? Julistaisivat maailman välittömästi paratiisiksi, jotta myös sisällissota voitaisiin aloittaa jo ensi viikolla, ja päästäisiin siitäkin nopeammin yli.


Mitä rasismi on?

Entä sitten rasismi? Mitä se on, ja kuinka siihen tulisi asennoitua? Rasismi on rotusortoa. Se ei ole sama asia kuin rotuoppi, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu eri rotuihin. Rotuopilla on biologiset perusteet, jotka voi tarkistaa esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian artikkelista ”Rodut” (ks. professori Harri Nevanlinnan artikkelia ”Rodut” Otavan Suuren Ensyklopedian osassa 8 vuodelta 1986, s. 5778).

Sen mukaan ihmiskunta jakautuu euripidiseen, mongoloidiseen ja negroidiseen rotuun. Näkemys ihmisroduista on tieteissä hyväksytty ja tuettu käsityskanta. Rotuerottelu puolestaan myöntää rotujen väliset erot: esimerkiksi itäafrikkalaiset kestävyysjuoksijat ovat tämänhetkisen näkemyksen mukaan muita keskimääräistä nopeampia. Myös rotujen toisistaan erottaminen ja erojen mainitseminen ovat moraalisesti oikeutettuja käsityskantoja. Olisikin syrjivää, jos ihminen ei saisi niin halutessaan alleviivata erilaisuuttaan ja edustaa omaa rotuaan.

Sen sijaan rotusorto eli rasismi ei ainoastaan tunnusta ihmisten eroja vaan kiistää ihmisten ihmisarvon. Koska ihmisarvoa ei pidä kiistää, on rasismi moraalisesti tuomittavaa. Tällä perusteella ei voida kuitenkaan arvostella rotuajattelua yleensä, vaikka usein väitetään, että se avaakin tien rasismiin. Ihmisten erilaisuuden ja myös rotujen kieltäminen kieltäisi todellisuuteen sisältyviä tosiasioita.

Käytännössä ”rasismi”-sanan merkitys on liudentunut tarkoittamaan vain tietyn uskonnon ja poliittisen suuntauksen arvostelemista, vaikka paljon perustellumpaa olisi lukea rasismin piiriin sukupuolen ja sukupuolisen suuntautumisen perusteella tapahtuva sorto. Uskontoihin ja mielipiteisiin keskittyminen on rasismia torjuttaessa väärin, sillä silloin myös ideologioiden kritisoimista tullaan arvostelleeksi rasismiksi. Hallinnon ja median kielessä tähän erehdykseen syyllistytään toistuvasti.

Kohtuullinen määrä rasismia voi olla yhteiskunnalle myös hyväksi, sillä se tunnustaa erään tosiasian: erilaiset ihmiset eivät aina eivätkä edes kovin usein pidä toisistaan. Rasismin kieltäminen johtaisi valheellisuuteen, sillä rasismia ei voida koskaan kokonaan poistaa. Koska rasismia ei voida hyvistä yrityksistä huolimatta kitkeä pois, tulisi yhteiskunnassa toimia niin, ettei tietä rasismiin avattaisi esimerkiksi liiallisella maahanmuutolla.

9. kesäkuuta 2009

Rasismista


Maahanmuuttajia ja muita etnisiä vähemmistöjä hyysätään Suomessa vaikka kuinka paljon, mutta kantaväestöön kuuluvilla homoilla ja muilla seksuaalivähemmistöillä ei ole kerrassaan mitään oikeusturvaa. Homo tai lesbo kelpuutetaan puotipuksuksi ja köksäapulaiseksi, mutta meidät pidetään poissa sellaisista tehtävistä, joihin liittyy poliittisen vallan käyttöä.

Tämän osoittaa elävällä tavalla se, miten Helsingin käräjäoikeus hylkäsi Johanna Korhosen vaatimukset Alma Media -konserniin kuuluvaa Pohjois-Suomen Media Oy:tä vastaan. Korhonenhan potkaistiin pois Lapin Kansan päätoimittajan pallilta, kun firman johto sai tietää hänen seurustelevan naispuolison kanssa.

Korhosen mielestä potkujen syy oli se, että hänen puolisonsa on nainen. Alma Median mukaan potkut johtuivat ”luottamuspulasta”, joka syntyi ”epärehellisyydestä”. Myös käräjäoikeuden päätöksen mukaan päätoimittajan tehtävässä ”luottamuksella on keskeinen merkitys”.

Mutta mitä tarkoitetaan ”luottamuksella”? Alma Median ja käräjäoikeuden mukaan samaa sukupuolta olevan kanssa seurusteleminen on epäluottamuksen aihe. Luottamus olisi tämän mukaan heteroseksuaalista kanssakäymistä. Mitään epäluottamustahan ei voisi syntyä, jos mediakonserni ei arvottaisi homoseksuaalisuutta kielteisesti ja pitäisi sitä tai siihen liittyvää yksityisyyttä ”valehtelun” ja ”epäluottamuksen” aiheena. Kyse on ollut yksiselitteisesti työnantajan harjoittamasta syrjinnästä, kun homoseksuaalisuus on arvotettu epäluottamusta aiheuttavaksi viaksi ihmisessä.

Tämä näkyy työelämässä myös yleisesti. Jos ihminen vaikenee homoseksuaalisuudestaan, sitä pidetään ”epäluottamuksen” osoituksena, ja jos hän mainitsee siitä, hänelle osoitetaan heti ovea. Aika vittumaista.

Sekä Alma Median että käräjäoikeuden päätökset ilmentävät rasismia seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan. Tapaus antaa näyttöä siitä, kuinka seksuaalivähemmistöön kuuluva ihminen joko (1) pakotetaan vaikenemaan, (2) ehdollistetaan valehtelemaan tai (3) olemaan hakeutumatta tärkeisiin tehtäviin.

Ja neljänneksi (4): käräjäoikeuden tuomiolla toimittajakunta sidotaan nyt entistä tiukemmin tiedotusvälineiden omistajien ja hallinnon käsityksiin. Journalistinen vapaus ajetaan ahtaalle, kun toimittajat pakotetaan noudattamaan lehden hallinnon ”luottamusta”, joka todellisuudessa on pelkkää painostusta. Eikö lukijoiden ja lehden välisellä luottamussuhteella ole mitään väliä? Entä sillä, mitä todellisuudesta kerrotaan ja kuinka sitä luodaan?

Itse olen menettänyt luottamukseni niin Alma Median kuin Sanoman lehtiin jo ajat sitten. Tämäntapaisilla päätöksillä julkinen tuomiovalta vain pahentaa median tämänhetkistä epä-älyllisyyttä ja umpikujaa. Hallinnon ja toimituksen välinen ”luottamus” onkin synonyymi lehtikonsernin harjoittamalle salailulle, valehtelulle ja lukijoiden tyhmänä pitämiselle.

En ole samaa mieltä Korhosen kanssa monestakaan hänen poliittisesta käsityksestään. Mutta katson, että häntä on syrjitty seksuaalisuutensa vuoksi. Siksi toivon, että Korhonen saa vaatimuksensa läpi hovioikeudessa tai vaikka Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Tämänpäiväinen tuomio antaa huonon näytön siitä, kuinka oikeusistuimet Suomessa pahoinpitelevät vapaata sanankäyttöä ja sanankäyttäjiä mutta silittelevät mediakonsernien päätä. Giljotiinin alle kuuluisivat sekä homofoobiset tuomarit että lehtien hallituksissa istuvat pikkubyrokraatit, joilta yleensä puuttuu journalistinen asiantuntemus ja ammattitaito kokonaan.

Diskriminaatio on ollut yhtä häikäilemätöntä myös monia muita seksuaalivähemmistöihin kuuluvia kohtaan, kuten voitte lukea tästä. Siitä vain ei puhuta yhtä paljon. Homojen erot heteroihin verrattuina ovat yleensä meille itsellemme pieniä mutta muille suuria. Omatkin epäilykseni heräsivät vasta, kun tietyt tahot heittivät minut laidan yli. Hyvää kesän jatkoa.

8. kesäkuuta 2009

Markkavaalien tuloksesta


Jos nautitte lukiessanne kahvia, sen on syytä olla pikakahvia, sillä tämä on eilisten europarlamenttivaalien pika-analyysi. Mitään yllättäväähän vaaleissa ei ollut.

Perussuomalaisten vaalivoitto on ollut selvä jo monen kuukauden ajan. Äänestäjät ovat saaneet tarpeekseen hallituksen ajamasta Eurooppa-politiikasta, jonka tuloksena maahanmuuttoa on ajettu kuin käärmettä pyssyyn ja sananvapauden käyttäjiä sekä muita EU-kriitikoita on talutettu oikeuksien eteen kuin sikaa teurasautoon.


Puolueiden kannatuksesta

Se, että Tupun, Hupun ja Lupun kannatuksesta katosi yhteensä 8,6 prosenttiyksikköä ja että niin sanotut suuret puolueet menettivät kukin yhden paikan, kertoo EU-kriittisyyden kasvusta siinä missä perussuomalaisten oma vaalivoittokin. Eurovaalit näyttivät nimenomaan Suomen politiikan suunnan, kuten vaalien kuuluu.

Tämä oli vaalien ensimmäinen (1) ominaispiirre: kokoomuksen ja keskustan kannatuksen lasku kielii hallituspolitiikan epäonnistumisesta. Sitä on vaivannut juuri sen tyyppinen poliittisen korrektiuden pakkosyöttö, johon perussuomalaisten lääkkeiden arvellaan purevan.

Perussuomalaisten rökälevoitto panee puoluekenttää kokonaisuudessaan uusiksi. Suomeen jäi nyt vain yksi yli kahdenkymmenen kannatusprosentin puolue, joka on kokoomus 23,2 prosentin ääniosuudella, kun taas keskusta (19 %) ja demarit (17,5 %) putosivat tuon haamurajan alapuolelle. Ja vastaavasti Perussuomalaiset (9,8 %) nousi samaan keskisarjaan vihreiden (12,4 %) kanssa. Jostainhan perussuomalaisten kannatuksen täytyy tulla. Kun kokoomuslaiset eivät tunnetusti käänny perussuomalaisten puoleen ja vihreät taas ovat perussuomalaisten päävastustajia, perussuomalaisten kannatuksen kaksikymmentäkertaistuminen vuoden 2004 eurovaaleihin verrattuna tuli kaikkien muiden puolueiden riveistä.

Toinen vaaleja leimaava (2) seikka oli vasemmistopuolueiden kannatuksen lasku. Sdp:n ja Vasemmistoliiton kannatus on vajonnut jo vuosia kuin lehmän häntä. Nyt demarit joutuivat tyytymään kahteen paikkaan, joihin myös vihreät ylsivät viisi prosenttiyksikköä pienemmällä kannatuksella. Kun entinen neljäs suuri puolue Vasemmistoliitto puolestaan upposi 3,2 prosenttiyksikköä 5,9 prosentin tasolle, se putosi pienten puolueiden sarjaan.

Kyse ei ollut vain EU-kriitikko Esko Seppäsen äänien kanavoitumisesta perussuomalaisille ja vihreille. Vasemmiston kannatuskato on yleiseurooppalainen ja yleispoliittinen ilmiö. Vasemmistopuolueet ovat pettäneet äänestäjänsä eivätkä edusta sen perinteisen kannattajakunnan, eli työväenluokan ja keskiluokan, etuja. Äänestäjät ovat kenties oivaltaneet, etteivät vasemmistolaisperäinen mariseminen ja ”Kansainvälisyyden” hoilaaminen auta, vaan globalisaation varjopuolia vastaan voidaan taistella vain, jos sekä työntekijät että työnantajat löytävät ahtaita ryhmäkohtaisia etujaan korkeamman arvon: yhteisen kansallisen edun. (Aiheesta tarkemmin tässä). Eräs syy vasemmiston kannatuskatoon Suomessa on varmasti maahanmuuton lietsominen yhdessä hallituksen kanssa.

Seuraava Vasemmistoliiton vaalimökin seinästä bongaamani slogan havainnollistaa puolueen näkemyksiä maahanmuutosta. Vasemmistoliitto: ”Me ajattelemme kuten sinun omatuntosi.” Vastaan tähän: ”Me toimimme kuten teidän omatuntonne ajattelee.”

Kolmas (3) vaaleja leimannut piirre oli tietysti Perussuomalaisten murskavoitto, joka nostaa puolueen kannatusta edellisistä kunnallisvaaleista (5,4 %) ja eduskuntavaaleista (4,1 %). Eräs epäoikeudenmukaisuus on siinä, että perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien vaaliliiton (yhteiskannatus 14,1 %) sisällä toisen paikan vei kristillisdemokraattien edustaja, sillä perussuomalaiset ylsivät yksinään 9,8 prosenttiin kristillisten jäädessä 4,2:een. Perussuomalaiset olisivat saaneet yhden paikan pelkällä omalla puoluekannatuksellaankin, joten vaaliliitto hyödytti vain kristillisiä, kuten ennustin jo tässä.

Omalla kannatuslukemallaan perussuomalaiset olivat lähellä toista paikkaa, mutta tuuliapuja ei tullut tälläkään kertaa yhtään, toisin kuin vihreille, jotka poliittisen kentän Hannu Hanhina saivat jälleen europarlamenttiin yhden ilmaispaikan ääntenlaskennan loppusuoralla. Neljäs (4) vaaleja leimannut piirre olikin vihreiden (12,4 %) kannatuksen kasvu kahdella prosenttiyksiköllä. Myös se selittynee perussuomalaisten voitolla: kun kannatus kasvaa, niin vastustuskin kasvaa, eli kiihkeimpien persukriitikoiden äänet kanavoituivat feministipuolue vihreiden riveihin.


Henkilövalinnoista

Olin aistivinani Timo Soinin kasvoilta paitsi voitonriemua, myös huolta tulevaisuudesta. Puoluelaivaa ei ole helppo jättää toisiin käsiin ja itse kadota Brysseliin. Ääniharava Soinin valinta ei ole välttämättä puolueelle hyväksi. Toisaalta puheenjohtajan takaa tulee varmasti uusiakin kykyjä.

Huomattava oli Sampo Terhon nousu Soinin varamieheksi ja sitä kautta europarlamenttiin. Asiassa auttoivat tutkijan omastakin mielestä ne kuuluisat Jussi Halla-ahon äänet. Halla-ahohan testamenttasi äänensä nimenomaan Terholle mainiten äänestävänsä häntä, kun ei itse päässyt ehdolle. Terho nauttii kannatusta erityisesti maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa, ja nettipohjaisella kampanjalla pystyttiin näyttämään, mistä suuri osa Perussuomalaisen puolueen kannatuksesta tulee. Onnea hänelle! Terhoa vähättelemättä voi kuitenkin sanoa, että tapaus on häpeäksi suomalaiselle demokratialle, kun kaikki tietävät, kenelle kyseinen varapaikka oikeasti kuuluisi.

Merkittävää on, että lehdistön ohjeistuksen vastaisesti EU-parlamenttiin ei valittukaan asiantuntijoita. Melkein kaikki ekspertteinä pidetyt jäivät rannalle, kuten kalliin ja näyttävän kampanjan vetänyt Ukko Metsola, taitavana neuvottelijana tunnettu Esa Härmälä ja lähellä läpimenoa ollut Risto E. J. Penttilä. Suomalaiset luottavat enemmän yleispoliitikkoihin kuin smokkivirkamiehiin, mikä on nähdäkseni terveen kansanvallan merkki.

Sen sijaan hämmästyttävää on, kuinka monta sellaista ehdokasta meni läpi, joiden kaapeissa kolisevat luurangot. Nyt valituista kokoomuksen Sirpa Pietikäinen joutui aikoinaan vetäytymään eräistä vaaleista rattijuopumuksen takia. Keskustan Hannu Takkula puolestaan joutui eroamaan puolueensa varapuheenjohtajan paikalta Irakgaten vuoksi, ja Korkein hallinto-oikeus totesi Takkulan vaalikelvottomaksi vuoden 2008 kunnallisvaaleissa katsoen, että Lapista pyrkivä ehdokas on todellisuudessa turkulainen. Irak-skandaalin repimä kantoaalto näyttää pitävän myös jupakan äidin, Anneli Jäätteenmäen, europarlamentissa.

En tarkoita, että Jäätteenmäen toiminnassa olisi ollut mitään pahaa. (Syyllinenhän oli itse asiassa Paavo Lipponen, kuten analysoin jo tässä.) Skandaaliehdokkaiden valinta ei siis kerro politiikanvastaisuudesta vaan politiikkamyönteisyydestä sekä eräänlaisesta viranomaisvallan vastaisuudesta. Myös henkilövalinnoissa näkyy tietty protestoimisen halu, joka saattaa juontaa juurensa EU-vastaisuudesta.

Samasta kertoo myös se, että demarien ääniharavaksi nousi ortodoksisen kirkon Isä Camillo, pastori Mitro Repo, joka jätti taakseen monta järjestöjyrää ja ammattipoliitikkoa. Tämä pudottaa koko vasemmiston puolue-edustajien määrän europarlamentissa käytännössä kahteen. Sdp on houkutellut riveihinsä useita pappismiehiä, kuten kansanedustajana toimivan Ilkka Kantolan. Vanha klisee Jumalasta sosiaalidemokraattina on viestinyt, että puolue on luterilaisten arvojen, protestanttisen työmoraalin ja perhearvojen kannattaja, mutta saman katon alle menee messukasukka hulmuten nyt ortodoksikin. Myös Mitroa saattoi auttaa hänen konfliktinsa kirkon kanssa. Suomalaisten oikeustaju pääsi jälleen ratkaisemaan, eivätkä pastorin pöydästä pääse pullat loppumaan myöskään kirkon asettaman virantoimituskiellon aikana.

Politiikan transsendentalisoituminen kuvaa kenties tiettyä epäluottamusta politiikkaa kohtaan. Kun ministerit eivät tee muuta kuin viettävät roomalaisia orgioitaan, luottamusta haetaan uskontojen suunnasta. Niinpä asiat ovat vaarassa lähteä lentoon. Melkoinen parvi hurskaita uskonritareita EU-parlamenttiin joka tapauksessa pyrähti: perinteisten luterilaisten sekä katolilaisen Soinin ja ortodoksisen Revon lisäksi samaan ekumeeniseen laivaan astui myös Sari Essayah, joka on toiminut muun muassa helluntaiherätyksessä ja joka tunnetaan homovastaisista kommenteistaan. Vaihtoehtoa politiikan järjettömyydelle pitäisi hakea rationalismin eikä uskontojen suunnalta.

Varsin sovinnaisia poliitikkoja EU:n parlamentti Suomesta sai. Lohduttavaa on, että useimmista heistä on vähemmän haittaa ulkomailla kuin Suomessa. Europarlamentin pitäisi olla jotakin muuta kuin epäonnistuneiden poliitikkojen roskapankki.

Monille valitsematta jääneille eurovaalit olivat pelkkä itsensä mainostustilaisuus, jolla he keräävät julkisuutta seuraavia eduskuntavaaleja varten. Juuri niiden merkitys on oman maamme politiikan kannalta paljon suurempi, vaikka lait säädetäänkin vanhan perinteen mukaan Strasbourgissa ja Brysselissä. Suomalaisten edustajien ääni ei siellä riitä mihinkään, joten muut maat niistä asioista joka tapauksessa päättävät. – Valitettavasti.


Johtopäätös

Tämän aamun valtamediassa Perussuomalaisten vaalivoitto ja vasemmiston sekä keskustan tappio on otettu vastaan kangerrellen. Esimerkiksi Yleisradion nettisivujen pääaiheeksi on nostettu tietty varjovoitto eli se, että naiset saivat suomalaisten enemmistön EU-parlamenttiin. Eikö sukupuolella hehkuttelu ole käänteistä rasismia?! Helsingin Sanomien pääideologi Unto Hämäläinen puolestaan taivastelee vaalien mullistuksia kolumnissaan ”Kuinka tässä näin kävi?”.

Ansioita on Hesarilla itsellään. Demokratia on itseään korjaava järjestelmä. Ihmiset ovat antaneet äänensä vapauden, itsenäisyyden, kansallisen itsemääräämisoikeuden sekä kansanvallan puolesta. Tulos on vastalause Suomen hallituksen vetämälle maahanmuuton lietsonnalle ja internetin sensuroinnille.

On kuitenkin huomattava, että kritiikki kanavoitui nyt oikeistolaisiksi luonnehdittavien puolueiden kautta. Ne voittivat myös muissa maissa. Oikeisto taas ei ole ainoastaan puolustanut yksilönvapautta ja kansallisia arvoja, vaan se on myös pyrkinyt kiristelemään normiruuveja, lisäämään valvontaa, kaventamaan kansalaisoikeuksia, jäykistelemään yleistä elämää ja ennen kaikkea lisäämään sensuuria. Siksi on oltava tarkkana, kuinka vaaleissa menestyneet puolueet vapautta ja kansanvaltaa edistävät.

En tietenkään voi vaatia, mutta toivon, että kaikilta edustajilta löytyisi viisautta välttää sellaiset virheet, jotka saattaisivat ennen pitkää koitua koko Euroopan painajaiseksi. Irlanti ei kuitenkaan ole nyt se viimeinen ”gallialainen kylä”, joka laittaa hanttiin laajentumiselle ja pelastaa Euroopan yhteisen perustuslain hullutuksilta. Ratkaiseva on EU-vaalien kokonaistulos. Sen valossa näyttää, että ainakaan laajeneminen ei enää etene. Laajentumisesta päättää nimittäin Euroopan parlamentti, jossa EU-kriitikoilla alkaa olla huomattava kannatus. Edelleenkään se ei muodollisesti riitä, moraalisesti katsoen liittovaltiota ei voida enää edistää eikä laajentaa.

Mediat voivat nyt kiljua koko viikon, kuinka väärin vaalitulos oli. Tuntekaamme iloa omasta voitostamme ja vahingoniloa kilpailijan tappiosta.