Presidenttejä tulee ja menee mutta filosofia pysyy

Vähintään seuraavat kuusi vuotta ollaan sitten Aleksanteri IV:n tasavallassa, eikä Pekka-parka päässyt viimeinkään eroon vihreiden jäsenkirjastaan!

Tämä oli ennusteiden valossa todennäköistä, mutta en uskaltanut kirjoittaa tätä juttua valmiiksi ennakolta, koska Pekka Haaviston mahdollisuus nousta kolmannella yrittämällään presidentiksi meni täpärälle (51,6–48,4 %).

Stubb ja Haavisto kävivät kampanjoidensa loppuvaiheessa erinomaisia TV-dialogeja, joista saattoi havaita, että molemmat ovat ulkopolitiikan niin sanottuja kokemusasiantuntijoita.

Median seuraajia vaivaannutti kuitenkin se, että molemmat joutuivat pyörittelemään samoja kasetteja moneen kertaan.

Stubb pyrki kääntämään lipsautuksensa ”Nato-presidentistä” ja ”Nato-Suomesta” muka tarkoittamikseen provokaatioiksi. Haavisto joutui punnertamaan al-Holin evakuointia koskevan terrorismiongelman kanssa ja tarjosi puolustuksekseen lasten pelastamista. Se toimi melko hyvin, koska vaihtoehtohan olisi ollut, että lapset olisivat edelleen leirillä ja heistä kasvaisi tunnollisia terroristeja, ja media jauhaisi aiheesta jatkuvasti.

Lapsiargumentti sopi presidentinvaaliin melko hyvin.

Suomen alakoulut ovat täpösen täynnä tulevia presidenttiehdokkaita. Nelosen TV-ohjelma Luokan edessä oli kansalaisille juuri sopivanlaista ohjelmaa, aivan niin kuin oppilaiden antamat tehtävät olivat presidentiksi pyrkiville juuri sopivanlaista ajanvietettä.

Minä en anna vaalien äänestystuloksille suurtakaan arvoa, sillä iso osa äänestäjistä on koululaisten tasolla, ja siinä on demokratian eräs surkeus.

Lapset ovat kyllä mukavia, mutta kun aikuiset alkavat käyttäytyä lapsellisesti (kuten sosiaalisessa mediassa), se lakkaa olemasta hauskaa.

En väitä, ettei lasten edessä esiintyminen olisi paljastavaa. Se, miten aikuiset kohtelevat lapsia, on informatiivista.

Poliittisesti johdettua lastenohjelmaa ei olisi oikeastaan tarvittu, sillä muissakin yhteyksissä ehdokkaat puhuivat kuin lapsille – ja usein toimittajien painostamana ja median vuoksi.

Katsokaa nyt, mille toimittajat panivat painoa diskurssia viritellessään. Mitä he kyselivät, ja mistä he olivat kiinnostuneita?

Haaviston orkideoiden ilmajuurista ja Stubbin shortseista sekä tikkatauluna olosta, turkistarhauksesta, sorateiden susiasioista ja siitä, montako sukupuolta on olemassa, ikään kuin asiasta voisivat presidentit mielipiteillään päättää.

Jos ei puhuttu lillukanvarsista, aineksia otsikoihin haettiin puherekisterin toisesta ääripäästä: ydinpommien kuljettelusta Suomen halki, ikään kuin asialla olisi jotain relevanssia. – Ei ole.

Ehdokkaiden oli aivan liian helppoa piiloutua presidentin valtaoikeuksia rajaavien muotoseikkojen taakse, siihen, että sisäpolitiikka ei kuulu presidentin toimivaltaan.

Kansalaisia kuitenkin kiinnostaa, mitä ehdokkaat ajattelevat keskisuurista ihmisten elämänpiiriin liittyvistä asioista.

Kukaan poliittinen johtaja ei voisi sanoa, etteivät esimerkiksi perusturvaleikkaukset tai työmarkkina-asiat kuuluisi presidentille. Hänen oikeutensa ja velvollisuutensa lausua niistä omat filosofeeratut mielipiteensä eivät ole ainakaan perusjamppaa vähäisemmät – ja ovat varmasti laajemmat kuin Kaarle Kustaalla.

Ei pataljoonan komentajakaan voi sanoa johdettavilleen, että hän ei tiedä, miten toimia tässä tai tuossa tilanteessa. Johtajan täytyy aina tietää ja esittää jotain ratkaisua. Presidentillä täytyy olla näkemys kaikesta.

Ikävää sanoa, mutta tämä on arkinen totuus, vaikka se ei olisi valtiosäännön kirjaimen mukaista. Tässä mielessä sen enempää Stubb kuin Haavistokaan eivät osoittaneet kummoista johtajuutta.

”Ajattelen kuitenkin asiasta niin”, että valituksi tulleesta Stubbista kuoriutuu kova vallankäyttäjä ja suhari politiikan salusiinien taakse, myös sisäpolitiikkaan. Niin käy aina, kun kokoomuslaisille annetaan valtaa.

Kokoomuksen kannatus perustuu kauniisiin vaatteisiin ja hunajaisiin puheisiin, jotka pyörretään pikavauhtia vaalien jälkeen.

Toivottavasti leipäjonot eivät veny Suomessa yhtä pitkiksi kuin Aleksanteri IV:n kalasoppajono.

Heikko-osaisten asemaan ei muka ole kajottu nykyisessä hallituksessa. Heti kun valtakirja oli saatu, Kokoomus apupuolueineen petti vaalilupauksensa, pani perusturvan leikkuriin ja juoksi saksien kanssa.

Tuki Stubbille oli tukea tulonjakopolitiikalle, josta nauttivat Westendin kotirouvat ja kärsii toimeentulo-ongelmissa pinnistelevä paaria-Suomi.

Petteri Orpon ja Alexander Stubbin mukaan hallitus on ”kovan paikan edessä” vähäosaisilta leikatessaan ja myöntäessään veronalennuksia hyväosaisille.

Tosiasiassa hallitus laittaa osan kansasta mahdottoman kovan paikan eteen ajaessaan ihmisiä kodeistaan asumistukileikkauksilla ja nautiskellessaan itse siitä, että ministerit voivat nyt käyttää taloudellisesti huonoa tilannetta työvoiman oikeuksien pysyvään romuttamiseen.

Ei ole hyväksi, että taloudellisesti vaikeina aikoina Kokoomuksella on värisuora hallitusvallassa ja puolue hakee taloudellisesti eriarvoistavalle politiikalleen jatkoa puheilla pitkästä, monen hallituskauden mittaisesta, linjasta. 

Ei tätä maata leikkauksilla ja tulonsiirroilla paranneta, vaan lisäämällä työn tuottavuutta ja vientiä sekä vähentämällä byrokratiaa.

SDP oli aiemmin pätevä talouskuripuolue. Ei ole enää. Kokoomuksen nousu on tulos poliittisen vasemmiston rappiosta ja hervahtamisesta ilmastohumpan, maahanmuuttoparaatin ja monikulttuuri-ideologian takuumieheksi.

Myöskään nämä tendenssit eivät perusäänestäjille käy. Silti myös Kokoomus ajaa juuri niitä. Tosiasiassa syyt esimerkiksi sosiaaliturvan leikkauksiin johtuvat ensisijaisesti siitä, että maahanmuuton aiheuttamat kulut ovat räjäyttäneet sosiaalimenot ja syöneet sosiaaliturvan suomalaisten omasta pöydästä.

Demokratian valuvika on siinä, että enemmistöt eivät ole aina oikeassa vaan usein täysin väärässä. 

Enemmistön näkemysten varaan ei voida perustaa oikeudenmukaisuutta, ja juuri siksi sille joudutaan hakemaan entistä useammin perusteita oikeusoppineilta ja moraalifilosofeilta.

Yksi kaikkein hulluimpia viime aikoina kuultuja poliittisia argumentteja on ihmettely, miksi kansa kapinoi, sillä Kokoomushan voitti vaalit! Sillä tavalla ajatteleville demokratia oikeuttaa tyrannian. Tosiasiassa poliittinen enemmistömandaatti ei ole valtakirja perusoikeuksien poljentaan.

Eduskuntavaaleissa ei ole annettu mandaattia sen enempää työmarkkinauudistusten kuin perusturvaleikkaustenkaan läpiviemiseen, sillä vaaleissa ei äänestetty näistä asiakysymyksistä lainkaan, vaan ainoastaan valittiin henkilöitä.

Myös valituksi tulleet ja hallituksen muodostaneet lupasivat ennen eduskuntavaaleja, että perusturvaan ei puututa, joten ei ole ihme, että meneillään olevilla lakoilla on nyt kansan enemmistön 58-prosenttinen tuki.

Joten mikä on nyt se enemmistömandaatti? Aikooko hallitus tukahduttaa opposition kuin Venäjällä? On kai poliittisiin lakkoihin poliittinen oikeus, kun hallitus itse tukee leikkauspolitiikkansa nimenomaan poliittiseen pakottamiseen ja lailla kurittamiseen? On kansalaisten oma asia, millä ehdoilla ja hinnalla he työvoimansa myyvät, sillä hallitus ei omista heitä.

Vapaaseen demokratiaan kuuluu, että yksilöt ja ryhmät omistavat itse fyysiset ja henkiset potentiaalinsa ja työvoimansa ja ovat suvereeneja päättämään niiden käytöstä ja hinnasta.

Toivottavasti Stubb käyttää vaikutusvaltaansa hillitsemällä puoluettaan sisäpolitiikassa ja olemalla aktiivinen ja aloitteellinen ulkopolitiikassa.

Valituksi päätyminen ei ole koskaan ehdokkaan omaa syytä.

Presidenttejä tulee ja menee, mutta hegeliläis-snellmanilainen valtiofilosofia pysyy.

Sen ytimessä on käsitys kansasta, kansalaisuudesta, kansakunnasta, yhteiskunnasta ja valtiosta toinen toistensa päälle ekvivalentisti rakentuvina luomuksina.

Sen ytimessä on myös näkemys valtiosta inhimillisen toiminnan korkeimpana tuloksena, katsomus, että valtio on kansan, kansalaisten ja kansakunnan etujärjestö, jonka tehtävänä on edistää kansan etua ja hyvinvointiyhteiskuntaa.

Hyvinvointiyhteiskunta puolestaan on mahdollinen vain kansallisvaltiossa, joka on juuri oikeankokoinen yksikkö oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen. Havahtuminen tähän on tarkoittanut EU-liittovaltiopolitiikan loppua ja saanut myös Stubbin katumaan federalismiaan.

Muutamien mielestä kansallismielisyys on ääriajattelua.

Ei ole.

Se on rationalismin, utilitarismin, liberalismin, individualismin ja muiden länsimaisten hyveiden toteuttamista ja kuuluu poliittiseen keskustavasemmistoon, niin kuin myös Martin Heideggerin erinomainen filosofia.

Myös sitä ovat ”äärioikeistolaisuutena” pitäneet vain sellaiset äärivasemmistolaiset, jotka itse ovat aivan yhtä kaukana arvostelemistaan kohteista kuin kohteensa ovat arvostelijoista.

Ongelmana nyky-Suomessa ja Euroopassa on, että kansakunnat ovat jakautumassa entistä pahemmin kahtia.

Jokseenkin hyvinvoiva kaksi kolmasosaa kansasta muodostaa niin sanotun enemmistön diktatuurin, ja yksi kolmannes kansasta ajautuu pysyvään ulkopuolisuuteen, jossa ääriajattelu kytee sekä äärioikeistolaisuutena että äärivasemmistolaisuutena.

Kun poliittista väriviuhkaa levitetään tarpeeksi, ääripäät kohtaavat, ja molemmilta suunnilta löytyy samantapaisia ajatuksia.

Niitä yhdistävät epätoivo ja tunne vaikutusvallattomuudesta. Sisäpoliittisesta repeytymisestä tulee lähivuosina yhtä iso haaste kuin on nykyinen Venäjän-uhka. Tämä nähtäneen kuluvana keväänä muun muassa lakkoaallon muodossa.

Homonhan velvollisuus on tietenkin aina hävitä, jotta hänelle jäisi henkinen yliote.

Kampanjointia kehuttiin ”mudanheitosta vapaaksi”, koska Stubbin joukkue ei nostanut taktisista syistä Haaviston homoutta teemaksi häntä vastaan eikä toisaalta päässyt syyttämään Haaviston joukkuetta vetoamisesta syrjintään. Fiksuttelijat kiittivät itseään: stubbilaiset iloiten, haavistolaiset itkien.

Eipä ihme, että Stubb kiitteli vuolaasti Haavistoa menemällä ensin hänen kannattajiensa vaalijuhlaan. Stubb selvästikin tiesi, mikä seikka Haavistossa auttoi hänet itsensä presidentiksi.

Mikä räjähdys olisikaan syntynyt, jos Stubbin kiekkojengi olisi hävinnyt homolle, joten yhteiskuntarauhan takaamiseksi on kaiken erilaisuuden syytä pysyä jääkiekkomailan kantamattomissa, eikä perheenisien tarvitse nyt lähteä Suomesta, kuten muutamat uhkasivat.

Pelkään pahoin, että ehdokkaiden sävyisän ”toinen toistaan kunnioittamisen” takana kytee kansan kahtiajakautuneisuutta.

Alexin ja Pekan joukkueiden välinen ääniero jäi niin pieneksi, että voittaneen ei kannata paukutella henkseleitä. Hävinneitä taivuteltiin pelaamaan jatkossa yhteisessä joukkueessa kuin Tuure Boeliuksen Lätkäjätkä-biisissä.

Suomen ulkopolitiikka on tulevaisuudessa vanhan talon saneerausta. Koskaan ei tiedä mitä on edessä, yllätyksiin pitää varautua, ja ”lopulliset kustannukset” jäävät arvausten varaan.

---

Päivitys 21.2.2024: Niin epäkorrektilta kuin tämä tuntuukin sanoa, Stubb todella ratsasti presidentiksi homoseksuaalisuutta kohtaan tunnettavan epäluulon ja syrijinnän selässä.

MTV3:n teettämä tutkimus osoitti, että Alexander Stubbia toisella kierroksella äänestäneistä peräti 60 prosentilla Pekka Haaviston seksuaalisuus vaikutti päätökseen olla äänestämättä häntä. Tutkimukseen vastasi 3955 henkilöä, joten se lienee otoksen puolesta luotettava.

Eräs sanoi asian Yleisradion kommenttipalstalla seuraavasti: ”Ajatella, et jengi vihaa homoja niin paljon, että äänestää mieluummin Stubbia.”

Stubbin heikohokoa yleiskannatusta ilmentää se, että gallupin mukaan hän olisi hävinnyt toisella kierroksella Olli Rehnille.

Stubb jäi kiitollisuudenvelkaan Haavistolle, joka sai kasan pelikortteja, mutta mikään niistä ei ole täyskäsi.

Eniten vaalissa hävisi juuri Haavisto, joka putosi pisimmän matkan: presidentinviran kynnykseltä takaisin eduskunnan palisanterituolille rivikansanedustajaksi. Saman olen nähnyt monta kertaa yliopistoissa, joissa yksi saa kaiken ja muut eivät mitään. Yliopistovirkaan nimitetään puotipuksu ja viran ansaitseva lähetetään pitkospuille.

Maalivainontaa?

Helsingin Sanomat -nimisessä paikallislehdessä ilmestyy usein kummallisia juttuja. Niissä harjoitetaan elämäntapakontrollia ja ohjeistetaan lukijoita, kuinka pitää ajatella ja mikä on ”oikein”. Siitä kertovat muun muassa otsikoiden pitkät rivirimpsut, joissa on ”mutta”- ja ”vaikka”-lauseita ja joissa asiat ja ilmiöt selitetään toimituksen näkökulmasta parhain päin.

Esimerkiksi: ’Poliitikko X sanoo, että Y, mutta todellisuudessa [toimittajan mielestä] asia on kuitenkin Z’.

Nyt kävi hieman toisin, ja asennemuokkausta harjoittikin mainostaja. Maanantaiaamuna Hesarin kannessa oli erikoinen julistus, jossa oli linkki mainostajan verkkosivuille.

Muuan Lasse Vuola -niminen pienyrityksen toimitusjohtaja oli ostanut lehdestä mainostilaa moittiakseen armeijaa käymättömiä presidenttejä (Tarja Halonen) ja kehuakseen korpraali Alexander Stubbia sekä arvostellakseen siviilipalveluksen suorittanutta Pekka Haavistoa.

Vuolan mielestä korpraali Stubb on parempi kuin sivari Haavisto, koska Stubbin kauluksessa kimaltaa korpinnatsa hänen oltuaan mahdollisesti joskus kertausharjoituksissa.

Linkin takaa löytyvässä blogikirjoituksessa suoritetaan eräänlaista presidenttiehdokkaiden vertailua ja ylistetään varusmiespalveluksen sekä sotaan osallistumisen (Mauno Koivisto) tuottamia ansioita.

Tekstissä kehutaan kirjoittajan erään sukulaisen saavuttamia sotilasansioita jättämättä mainitsematta omia siviiliansioita, joita on karttunut tuplamaisterille kenties enemmän kuin muille keskivertoperheenisille. Omaa sotilasarvoaan kirjoittaja ei kerro.

Viestinnän eräs nyrkkisääntö on, että älä toista tai levitä disinformaatiota. Mutta tässä tapauksessa viestin edelleen jakamisella ei liene merkitystä, koska asia on jo ollut päivälehden kannessa. Mikä kyseisessä mainoksessa ja kirjoituksessa sitten on vikana?

1. Mainoksen perusväittämä varusmiespalveluksen suorittamisesta ja sotilasarvosta presidentin kelpoisuuden kriteereinä ei pidä paikkaansa, eikä sillä tavalla saada merkittävää eroa loppusuoralla olevien ehdokkaiden välille. Stubb sitä paitsi kotiutui armeijasta kauluslaatat tyhjinä, ja korpinnatsat hän sai lähinnä poliittisista ansioistaan myöhemmin.

2. Koska asevelvollisuus ei koske naisia ja suurin osa naisista ei ole niin muodoin suorittanut varusmiespalvelusta, kirjoittajan kannanotto pyrkii rajaamaan valtaosan naisista kelvottomiksi presidentinvirkaan. Vaade lienee yhdenvertaisuuden vastainen siksi, että varusmiespalveluksen suorittamista ei ole säädetty presidentinviran kelpoisuusehdoksi.

3. Johtamistaitoa voidaan osoittaa muullakin tavalla kuin harjoittelemalla simputusta ja ölähtelyä armeijan vihreissä. Voi olla hyväksikin, että ylipäällikkönä poliittisen ja sotilaallisen organisaation välillä toimii siviilivirkahenkilö, jolla itsellään ei ole muodollista asemaa eikä kokemuksia sotilaallisen tikapuurakenteen hierarkiassa kyyristelemisestä tai pörhistelemisestä.

4. Varusmieskoulutuksella ei ole armeijan strategisen johtamisen kannalta merkitystä, onpa palveluksesta kotiuduttu tavallisena solttuna tai reserviupseerikoulun käyneenä vänrikkinä. Tässä mielessä on yhdentekevää, mitä sotilaskimalteita tai -koruja presidentillä on tai ei ole kaulassaan, ja armeijoiden pragmaattinen johtaminen kannattaa jättää kenraaleille.

5. Moite, jota kirjoituksessa oli kosolti, ei markkinoinnissa toimi. Se on näyttö antimainonnasta, jolla yritetään osoittaa vikoja kilpailijan tuotteesta ja kehua sitä kautta omaa tuotetta. Markkinoinnin itsesäätelyn piirissä on laajalti tuomittu kielteiset kampanjat toteamalla esimerkiksi, että ”[m]ainonta ei saa mustamaalata mitään organisaatiota, ammattia, henkilöä, henkilöryhmää tai tuotetta epäoikeudenmukaisella tavalla.”

6. Poliittinen antimainonta ei tyyliltään poikkea seinille sprayaamisesta. Kansalaisaktivismin muodossa harjoitettava neuvolatoiminta ylenkatsoo muiden äänestäjien omaa arvostelukykyä, poliittista valinnanvapautta ja medialukutaitoa. Kyseinen kirjoitus on näyttö kiilusilmäisyydestä ja militarismista, jota sotauhosta ja pelosta muutenkin täyttyvä todellisuutemme ei kaipaa lisää.

7. Lasse Vuolan kirjoituksessa sanotaan rivien väleissä, että älä äänestä Pekka Haavistoa, koska hän on sivarihomo! Mainos on etevä näyttö siitä, miten voi sanoa vastustavansa homoja sanomatta vastustavansa homoja. Siviilipalveluksen suorittaneita aliarvioidessaan kyseinen mainos tulee lytänneeksi myös muita ehdokkaita: naisehdokkaiden ohella esimerkiksi Jussi Halla-ahoa, joka ei ole suorittanut varusmiespalvelusta mutta on tietysti monin tavoin etevä mies, jopa niin, että arvion esittäminen olisi sekin eräänlaista ylenkatsomista.

8. Mainos tekee merkittävän poikkeuksen ehdokkaiden omien vaaliorganisaatioiden mainonnasta, joka on ollut positiivista ja hyväntahtoista. Mainos poikkeaa (ilmeisesti pyytämättä ja yllättäen) myös ehdokkaiden omista kannanotoista, jotka ovat olleet toinen toisiaan kohtaan kannustavia. 

9. Fundu-nimisen yritysrahoitusfirman johtajana toimiva kirjoittaja sanoo itseään mainoksessa ”tutkijaksi”, mikä luo mielikuvaa, että mainoksen ansiovertailussa on kyse jonkinlaisesta tutkimuksesta. Kuluttaja- ja kilpailuviraston ohjeissa todetaan kuitenkin, että ”[t]uotteita ei saa [...] myydä tutkimuksen varjolla, ja tutkimuksen tekeminen on pidettävä selkeästi erillään markkinoinnista.” On kyseenalaista, miksi presidentinvalinnan pitäisi perustua yksityishenkilön arvioon, jota mainostetaan Helsingin Sanomien kannessa.

10. Omasta mielestäni antimainoksen lähestymistapa on suorasukaisuudessaan epäonnistunut. Kritiikkiä ei esitetä ironian tai satiirin keinoin, kuten muutamat etevät parodiantekijät, vaan esittämistä leimaavat tosikkomaisuus ja huolestuneisuus valtakunnan asioista ja muista suuren mittakaavan kysymyksistä.

11. Jos minä olisin Alexander Stubbin kampanjapäällikkö, kehottaisin mainostajaa lopettamaan tukemisen, koska se todennäköisesti vie Stubbilta enemmän ääniä kuin tuo. Jos taas olisin Pekka Haaviston kampanjassa mukana, lähettäisin mainostajalle kiitoskortin, koska antikampanjointi voi luoda myötätuntoa Haavistolle ja kääntää ääniä hänelle. Vuolan olisi parempi vetää Haaviston kampanjaa kuin työntää Stubbin kampanjaa.

12. Julkaisualustat eivät yleensä hyväksy mainoksia tarkistamatta niitä ensin, joten voidaan kysyä, mikä on Helsingin Sanomien rooli kyseisen antimainoksen tuottamisessa. Voidaan epäillä, että mainoksen laatija onkin Pekka Haaviston agentti ja hakee hänelle säälipisteitä, ja Helsingin Sanomat suostui julkaisemaan mainoksen tuen osoittamiseksi Haavistolle. Etevät toimittajat varmaan arvasivat, miten mainos tosiasiassa vaikuttaisi, ja Hesari julkaisi aiheesta myös toimituksen tekemän jutun. Hesarin kilpailija Iltalehti ja viestintäkonsultit pitivät mainosta ”typeränä”.

Lue vastuullisesti Hesaria!

Olen tottahan toki itsekin esittänyt monenlaista politiikan arvostelua, mutta en ole mainostanut mielipiteitäni lehtien kansissa enkä taivutellut ketään ajattelemaan asioista tietyillä tavoilla tai äänestämään tiettyjä henkilöitä.

Pidän poliittisen viitekehyksen militarisoitumista merkkinä aggressiivisen ajattelun leviämisestä kaikkialla kulttuurissa. Se lienee seuraus Ukrainan sodasta, jonka tuloksena liekit nuolevat Euroopan portteja. Tällaisessa tilanteessa tarvitaan pikemmin jäähdyttelyä ja rauhallista harkintakykyä kuin sotahysteriaa potevia kuumakalleja.

Sekä Haavisto että Stubb ovat tehneet poliittisella urallaan ratkaisuja, jotka historian kulku huomioon ottaen ovat olleet myös virheellisiä. Ehdokkaiden akateemisissa ansioissa on eroa, mutta paljoa eroa ei ole heidän työansioidensa välillä eikä näkemyksissään, sillä eiväthän kaksi viisasta miestä voi olla samoista asioista kovin eri mieltä. Uskon, että tuleepa valituksi kumpi tahansa, Suomi saa hänestä kelpo presidentin.

Mitä armeijassa käymiseen tulee, ei se ketään mieheksi tee, joskaan ei myöskään naiseksi. Likaiseksi, vihaiseksi ja kämäiseksi siellä tulee. Olemme yhtä kaikki perustuslakimme mukaan maanpuolustusvelvollisia, ja jokainen tekee sen tavallaan. Me varusmiespalveluksen suorittaneet pidämme huolen myös niistä, jotka eivät niin jostakin syystä tee.

Muistoja siltä ajalta. Alokaskuvassa olen kultaisesta ampumamerkistäni ensimmäinen kaakkoon (ainoa joka tässäkin tilanteessa huvittuneesti hymyilee).

Stubb: ”Valitsisin naisen”

Toimittaja Marja Sannikka sanoi esittävänsä Ylen vaaliohjelmassa 1.2.2024 Alexander Stubbille muutamia tiukkoja kysymyksiä.

Hän kysyi, mitä Stubb tekisi nimitystilanteessa, jossa virkaan on ehdolla kaksi keskenään tasaväkistä hakijaa, ja toinen on mies ja toinen on nainen.

Stubb vastasi epäröimättä: ”Valitsisin naisen.”

Kysymys oli Sannikan lupauksen mukaisesti tiukka, sillä Stubb kyykkäsi heti.

Presidentiksi pyrkivä Stubb oli juuri hetki sitten livauttanut toisesta suupielestään, että hän ei ryhdy kampanjassaan ketään kosiskelemaan.

Naisargumentti oli kuitenkin sellainen ylitsepääsemätön kotijumala, jonka edessä Stubb heittäytyi cuck-miehen tavoin kontalleen.

Oikea vastaus olisi ollut: tasatilanne on virantäytössä pelkästään teoreettinen, eikä sukupuoli kelpaa arviointiperusteeksi paremmuutta punnittaessa. Muita kriteereitä kuin sukupuoli löytyy aina.

Sukupuolten tasa-arvo merkitsee sitä, että sukupuoli ei vaikuta, vaan ansiot ratkaisevat.

Jommankumman sukupuolen ”positiivinen erityiskohtelu” tuottaa epätasa-arvoa ja katkeruutta eikä edistä yhteiskunnallista hyvää.

Sitä paitsi Stubbin väite, että naiset ovat alakynnessä työelämässä, ei pidä paikkaansa.

Ette arvaakaan, millaista vähemmistöstressiä naisvaltaisilla aloilla toimiminen aiheuttaa miehille.

Erityisen epäoikeudenmukainen oli Stubbin paljastus, että toimiessaan firenzeläisessä EU-instituutissa hän on kollegansa kanssa juoninut tehtäviin naisia ihan vain feministisen asenteensa vuoksi.

Stubbin ”valitsisin naisen” saattoi olla piikki Haaviston homoseksuaalisuutta vastaan, sillä Haavistohan on valinnut miehen.

Oletus lienee, että naiset ryntäävät nyt sankoin joukoin Stubbin tueksi.

Arvelen kuitenkin, että Stubbin uusherrasmiesmäinen sankaruuden tavoittelu ei pure nykyaikaiseen tiedostavaiseen naiseen, joka loukkaantuu kohteliaisuudesta, kun hänelle avaa oven.

Nykyaikainen feministinen nainen oivaltaa suosimisen takaa piilevää naisten alistamista. Miksi suosimista muuten tarvittaisiinkaan, paitsi suosijan oman ylemmyyden osoittamiseksi?

Aikana, jolloin kaksiarvoinen sukupuoliero on kyseenalaistettu ja jopa kielletty yliopistoissa, vessoissa, viranomaisissa ja viestimissä, on vanhanaikaista kerjätä suosiota kummaltakaan sukupuolelta seksistisellä liputuksella.

Ilmiö on yhtä tympeä kaikkialla yhteiskunnassa: niin yritysten kuin julkisyhteisöjenkin rekrytoinneissa.

Tavallaan myös Marja Sannikka teki ”virheen”, vaikka (tai koska) hän on terävä toimittaja. Hän käytti naisen ja miehen käsitteitä, vaikka nykyään pitää puhua naisoletetuista ja miesoletetuista!

Stubb lankesi ansaan. Hänen inkluusio- ja tasa-arvokoulutuksensa ei taida olla tarpeeksi pitkälle mietittyä, ja prosessin sisäistämisessä läpäisyperiaatteella on vielä toivomisen varaa.

Tämä maa ei kaipaa minkäänlaista positiivista eikä negatiivista erityiskohtelua, eikä varsinkaan naisten suosimista.

Stubbista lienee tullut setämies, kun hänellä on moderni iskumetodi.

Stubb sanoi valitsevansa naisen. Minä puolestani en valitsisi Stubbia.

Stubb sanoi valitsevansa varapresidentikseen Haaviston, joka hänen mielestään on nyt ilmeisesti se ”pikku-Pekka”.

Pekka taas oli niin ovela, että hän vastasi samaan kysymykseen nukkuvansa hyvin Olli Rehnin tasavallassa.

Myös Pekka on fiksu mies, mutta eri tavalla.

Muitakaan kannattaneiden ei pitäisi jättää äänestämättä, sillä vaalit ovat bussimatka.

Jos yksikään bussi ei vie perille, kannattaa nousta siihen bussiin, joka vie lähimmäksi. Paitsi siinä tapauksessa, että on varaa omaan kyytiin.

Yksityisautoilustakin päättävät tosin poliitikot, joten sillä tavalla matkustaessa voi jäädä bussin alle.

Paitsi tänään, jolloin joukkoliikenne on jumissa hallituksen generoimien lakkojen vuoksi, ja Kokoomuksen tilataksiin mahtuu vain rahalla.

Tänään on kuitenkin hyvä päivä vapauttaa Pekka Haavisto Vihreän Liiton jäsenkirjastaan ja säästää hyvä mies menemiseltä hukkaan. Jälkimmäisellä tarkoitan erityisesti Alexander Stubbia, joka sopii Brysseliin EU-komissaariksi. Siellä hän olisi oikeassa paikassa.

Silti voi olla, että molemmat bussit vievät lopulta eri kaupunginosiin kuin on matka, ja lopulta melko kauas myös toisistaan.

Kukas sieltä Niinistön saappaanvarresta kurkistelee?

Kansalaiset antoivat välituomionsa presidentinvaalien ”puoliväliriihessä”.

Mikään yllätys Stubbin (27,2 %) ja Haaviston (25,8 %) päätyminen toiselle kierrokselle ei ole, sillä molempien laariin kertyi ääniä puoluekenttää halkovan klusteroitumisen mukaisesti.

Koska taktinen äänestäminen keskittää ääniä pääehdokkaiksi marinoiduille, jatkosta pudonneiden Halla-ahon (19,0 %) ja Rehnin (15,3 %) prosentteja voi pitää melko korkeina. Ne jopa ylittävät taustapuolueiden kannatuslukemat.

Molemmat haalivat kasaan ison pinon ääniä, vaikka kummankaan kannatus ei mennyt mitenkään katosta läpi.

Halla-aho olisi todennäköisesti hävinnyt toisella kierroksella sekä Stubbille että Rehnille.

Halla-ahon ainoa mahdollisuus presidentiksi nojasi siihen, että toiselle kierrokselle olisi valikoitunut Haavisto. Halla-ahon olisi siivittänyt presidentiksi todennäköisesti vain se ennakkoluuloisuus, joka estää suurta osaa kansaa näkemästä presidenttinä ketään homoa.

Huvittavaa todeta, mutta Halla-ahosta olisi voinut tulla presidentti vain homoteeman kautta ja homoihin kohdistuvan ”negatiivisen erityiskohtelun” tuella. Toisaalta Haaviston ja Halla-ahon finaali olisi ollut myös sillä tavalla täpärin, että myös Haaviston tien presidentiksi olisi voinut tasoittaa Halla-ahoa kohtaan vallitseva vastatuuli.

Yhtä kaikki, Haaviston homoseksuaalisuudesta tulee eräs jatkossakin vaikuttava tekijä, vaikka asiaa ei ääneen sano edes MTV3:n vaalikommentaattori Kimmo Grönlund, korrektiuteen liittyvistä syistä. Stubbin vaalikoneisto puolestaan vaikenee asiasta, koska seksuaalisuuteen liittyvät kannanotot koetaan helposti möläytyksiksi, ja ne kääntyvät itseään vastaan.

Myöskään Stubbin sateenkaarimyönteisyys ei poikkeuta häntä Haavistosta. Eikä Haaviston ja Stubbin puolisoista voi tulla ratkaisevaa tekijää siksikään, että he molemmat ovat ulkomaalaistaustaisia.

Vasemmiston ehdokkaat puolestaan kokivat nyt käänteisen Marin-ilmiön. Taktisen äänestämisen tuloksena vasemmistopuolueiden kannatusta valui sankoin joukoin Haavistolle, jonka puoluekannatus ei olisi yksin riittänyt lähellekään toista kierrosta.

Vahingoniloisin Halla-ahon putoamisesta oli varmaankin Li Andersson, mutta myöskään Jutta Urpilainen ei salannut iloaan eikä osoittanut paheksumista sen johdosta, että suurin osa demareista äänesti Haavistoa. Keskustan puheenjohtajan Annika Saarikon silmiä taas kirkasti Kepun kannatuksen nousu Rehnin reessä takaisin pois valliriutan alapuolelta, jonne se vajosi viime eduskuntavaaleissa.

Näyttää selvältä, että Haavisto ei pysty kuromaan Stubbin etumatkaa umpeen toisella kierroksella, vaikka uusjakoon meneekin nyt noin puolet äänistä. Stubbin lyömiseen ei riitä kaikkien vasemmistoäänien kertyminen Haavistolle, vaikka tueksi tulisi myös puolet Rehnin äänistä ja muutama prosentti muualta.

Mutta kyllä Suomi tuosta Stubbista varmaan kelpo presidentin saa. 

Niinistö jättää hänen käteensä helpon viestikapulan lännen suunnalta.

Sen sijaan idän kanssa tulee vaikeaa.

Stubbille jää Venäjän-suhteiden hoito, ja hoitamista siinä riittääkin, koska tilanne on perin kipeä.

Stubbista ollaan leipomassa presidenttiä lähinnä yhdestä syystä. Ukrainan sodan elvyttämä Eurooppa-suuntaus nosti Euroopan integraation jälleen renessanssiin, ja Stubb tunnetaan pitkälti internationalistina ja liittovaltiopolitiikan kannattajana.

Tilanteen ollessa normaali Stubb ei olisi ollut Kokoomuksen sisällä vahvoilla ehdokkaaksi.

Vaalit ovat mukava asia, koska ne muistuttavat, että kukaan ei politiikassa päätä mitään yksin, vaan me kaikki päätämme.

Mikään kansanvallan voitto ei korkeahko äänestysprosentti (74,9 %) kuitenkaan ollut, vaikka prognoosiprofessorit niin sanoivat televisiossa.

Äänestysaktiivisuuden nousu kertonee eripuran kasvusta, vaikutusvallattomuuden kokemuksesta ja yhteiskunnan jakautumisesta entistä pahemmin kahtia: hyvinvoivaan kahden kolmasosan diktatuuriin ja huonommin voivaan kolmannekseen kansasta.

Tällaisessa tilanteessa kansalaiset tarttuvat helposti siihen demokratian repaleeseen, joka heillä on, toisin sanoen äänestyslippuun, jolla he luovuttavat vallan itseltään pois, ja syntyy illuusio omasta vallasta.

Voisiko kansakunta kestää sen, että Suomella on kokoomuslainen pääministeri, kokoomuslainen ulkoministeri, kokoomuslainen puolustusministeri ja kokoomuslainen presidentti, ja koko turpo mahtuu Kansakoulukadulta lähteneeseen tilataksiin?

Äänten jakautumiseen Stubbin ja Haaviston kesken tulee vaikuttamaan se, että kansalaisten turvallisuuden kokemukset ovat huonontuneet hallituksen tekemien perusturvaleikkausten vuoksi. 

Esimerkiksi asumistuen lopettaminen tietyiltä ryhmiltä kokonaan on vetänyt ihmisiltä matot ja lattiat alta tavalla, joka on oikeuskanslerinkin mielestä lainvastainen. Hallitus laiminlöi vaikutusten matemaattisen ja oikeudellisen arvioinnin ja vetosi pelkkiin Orpon, Purran ja Grahn-Laasosen poliittisiin vaateisiin juostessaan saksien kanssa.

Äänestysprosentin nousu ei välttämättä kerro ehdokkaiden suosiosta vaan poliittisten vastakkainasettelujen kärjistymisestä. Tässä tilanteessa Stubbin pahin uhka on hänen oma puolueensa Kokoomus, joka on Haaviston paras promoottori, niin kuin Putin oli Naton paras markkinamies.

Kokoomus on syömähampaallaan jyrsinyt kansalaisten perusturvaa ennennäkemättömällä tavalla ja pannut työmarkkinat sekaisin. Haaviston mahdollisuus voittoon nojaa siihen. Muutoin kolmansissa presidentinvaaleissaan oleva Haavisto menee neljännelle kierrokselle. 

Kiitospuheissaan molemmat orientoituivat jo kosimaan niitä, jotka menettivät ykkösehdokkaansa ja avasivat juoksukilpailun kohti finaalia. Kisahan vasta alkaa.

Äänten alueellisesta jakautumisesta päätellen Haaviston kannattaa suunnata vaalibussinsa Lappeenranta–Kokkola-linjan pohjoispuolelle, jonka kunnissa Rehn oli ykkönen. Sen sijaan Stubbin kannattaa matkustella Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla, jossa Halla-aho ylsi monin paikoin kuntakohtaiseksi ykköseksi.

Erityisesti Stubb joutunee kamppailemaan vaatimattomuuden ja omien ansioidensa esittelemisen välillä.

Henkilökohtainen mielikuvapääoma ratkaisee vaalin, sillä aatteellisesti molemmat ovat liberaaleja, ja kummatkin hyrisevät harmonista yksimielisyyttä suhteessa kansainväliseen politiikkaan, niin sanottuihin arvoihin (eli poliittiseen ideologiaan) ja Natoon.

Erot arvokysymyksiin alkavat näkyä toden teolla vasta kun kysytään, miten suomalaisten tulonjako pitäisi järjestää ja kuka maksaa ehdokkaiden vaalikulut. Raha ratkaisee, muuttaako uusi asukas Mäntyniemeen Kulosaaresta vai Westendiltä. Eirakin oli edustettuna.

---

Päivitys 2.2.2024: Ha haa, olin taas oikeassa! Helsingin yliopiston kansalaisbarometrin tänään julkistetun tutkimuksen mukaan Pekka Haaviston puoliso ja seksuaalinen suuntautuminen olivat viikkoa ennen vaalien ensimmäistä kierrosta yhtä suuria syitä olla äänestämättä häntä kuin olisi työkokemuksen puute mutta vähemmän tärkeitä kuin on puoluetausta.

Mitäpä tuota internetpaneelilla tutkimaan; asianhan voi lukea suoraan internetissä olevista kannanotoista. Persoona alkaa korostua, koska muuta eroa ehdokkaiden välillä ei juuri ole, ja puolueitaankin he voisivat vaihtaa keskenään aivan huomaamatta. Seksi ratkaisee.

Vaalien sondeeraus ja ennusteiden voima

Yhdysvallat on aikojen saatossa tarjonnut meille muutakin kuin turvallisuuspalveluja ja Nato-asiakirjojen tallelokerosäilytystä.

Kun harvardilainen sosiologian professori Robert K. Merton lanseerasi itseään toteuttavan ja itseään kumoavan ennusteen käsitteet teoksessaan Social Theory and Social Structure (1949), hän tuskin osasi aavistaa, että niillä olisi merkitystä Suomen presidentinvaaleissa.

Mertonin mukaan ennusteet voivat vaikuttaa siihen, miten ihmiset tosiasiassa toimivat, ja niinpä ennusteilla voidaan myös tietoisesti ohjailla ihmisten käyttäytymistä. Poliittinen media voi sorkkia ja sondeerata vaaleja julkaisemalla ennusteita – tai jättämällä niitä julkaisematta, mikäli niiden trendit ovat toimittajille epämieluisia.

Esimerkiksi ennuste, että vasemmisto häviää vaalit, voi kannustaa vasemmistolaisia äänestämään, jolloin ennuste ei toteudukaan, ja kyseessä on itseään kumoava ennuste.

Toisaalta sama ennuste voi myös lannistaa äänestäjiä, jolloin he jäävätkin vaalipäivänä kotiin, ja ennuste tulee vahvistaneeksi tappiollista tulosta. Vastaava vaalikäytös voi leimata tietenkin myös oikeistoa ja kaikkia osapuolia.

Koska samalla ennusteella voi olla keskenään päinvastaisia ja toisiaan kumoavia vaikutuksia, ennuste voi olla vaikutukseltaan myös neutraali tai mitätön. Aivan tarkkaan ei voidakaan sanoa, miten ennusteet loppujen lopuksi vaikuttavat. Kaikkihan riippuu siitä, miten ihmiset päättävät toimia. Jotain vaikutusta niillä on syytä kuitenkin katsoa olevan. Asiaa ovat analysoineet myös filosofit Karl R. Popper ja William James.

Taktikointi kiihtyy

Kokemusten mukaan viimeisellä vaaliviikolla laskussa olevat ehdokkaat jatkavat laskuaan ja nousussa olevat jatkavat nousuaan. Ilmiö tunnetaan ”voittajan vankkureina”.

Mikäli Helsingin Sanomien viime viikon lopulla teettämä mielipidetiedustelu kelpaa suunnannäyttäjäksi, Alexander Stubbin (kok.), Pekka Haaviston (vihr.) ja Jussi Halla-ahon (ps.) kannatukset ovat tasoittumassa.

Halla-aho (20,6 %) tavoittaa kärkeä, ja Haavisto (22,3 %) sekä Stubb (24,2 %) tavoittavat Halla-ahoa oltuaan jo pitkään laskusuunnassa.

Tämä gallup oli vaaliviikon ensimmäinen, ja pian tulee myös Ylen viimeinen laaja mielipidetiedustelu, jonka viipymistä on ehditty jo epäillä yrityksestä pimittää nousevien ja laskevien tähtien asentoja. On mahdollista, että Yle on teettänyt gallupin muttei ole julkaissut sitä, jottei kansaa nousisi nykyistä enempää nousussa olevan ehdokkaan rattaille.

Joka tapauksessa jo Helsingin Sanomien julkaisema ennuste voi vaikuttaa olennaisesti äänestäjien käyttäytymiseen, ja taktinen äänestäminen kiihtyy.

Vihervasemmiston äänestäjät todennäköisesti pelästyvät ennustetta ja katsovat Haaviston putoavan toiselta kierrokselta. Tällöin Li Anderssonin (vas.) ja Jutta Urpilaisen (sd.) kannattajat ryntäävät Haaviston tueksi, ja Haavisto saa myös heidän prosenttinsa kohoten jopa vaalin ensimmäisen kierroksen voittajaksi.

Ilmasto- ja ihmisoikeusehdokkaina esiintyvien Anderssonin ja Urpilaisen asema on paitsi turhauttava, myös intentionaalisesti ristiriitainen. Molempien täytyy ikään kuin teeskennellä tavoittelevansa kannatusta, kun ehdokkaiksi ovat ryhtyneet. Mutta samalla heidän täytyy vältellä kannatusta ja toivoa, että heidän ääniään virtaisi Haavistolle, jotta toisella kierroksella olisi jotain vihervasemmistolaista äänestettävää. 

Taktikointi on lähtenyt ylikierroksille silloin kun ehdokkaat jo itse taktikoivat ääniään omille kilpailijoilleen. Ristiveto kertoo, että ehdokkaita on ”liikaa”.

Yhtäaikainen kiihdytys ja jarrutus tuleekin olemaan todellinen sanallisen akrobatian taidonnäyte jopa kaksoispuheen ennestään taitavilta poliitikoilta. Varsin hyvin kasvonsa on säilyttänyt Urpilainen, joka on pystynyt kääntämään ääniä itseltään siististi pois jaarittelemalla Afrikan asioista ja muistuttamalla kipanneensa 150 miljardia veronmaksajien EU-rahoja kehitysmaihin komissaarina toimiessaan (aiheesta täällä).

Pataporvariston hunajaisilla miljoonalahjoituksilla kampanjaa käyneellä Stubbilla ei liene enää kovin paljon realisoituvaa kannatuspotentiaalia. Kokoomuslaiset ovat puolueuskollisia äänestäjiä, ja heidän äänensä alkavat jo olla Stubbin kopassa. Sen sijaan konservatiivisimmat kokoomuslaiset voivat innostua monilla prosenteilla kannatustaan nostaneen Halla-ahon mahdollisuuksista ja siirtävät tukensa hänelle.

Olli Rehnin (kesk.) kirimatka loppuu kesken, ja myös osa konservatiivisesti esiintyneen Mika Aaltolan (sit.) prosenteista siirtynee Halla-aholle äänestäjien havaittua ”3 prosentin” Aaltolan hankkeen epärealistiseksi.

Kolmella pointilla toiselle kierrokselle vai kolmannelle tilalle?

On täysin mahdollista, että ”kolmen pointin” Stubb vielä putoaa kolmannelle sijalle, ja toiselle kierrokselle päätyvätkin vihervasemmiston pääehdokkaaksi siivilöitynyt Haavisto ja Stubbin sekä Rehnin peitonnut Halla-aho.

Tällöin toisen kierroksen tuloksen ratkaisee klassiseen ostrakismokseen vertautuva poistoäänestys, toisin sanoen se, kumpaa vastustetaan enemmän. Haaviston ja Halla-ahon loppuasetelma todennäköisesti olisi myös täpärin, sillä molemmilla riittää periaatteellisia kriitikoita. Vaalista tulisi hekumallinen syrjintä- ja sortokisa, ja saisimme jälleen kuulla rasismista ja ehkä jopa fasismista niin, että korvat soivat.

Mutta myös Stubbin ja Halla-ahon vastakkainasettelu olisi messevä, koska vaalin loppukierroksella olisivat kaksi oikeiston ehdokasta, toinen liberaalilta suunnalta ja toinen konservatiivien riveistä. Vasemmistokaan tuskin jättäisi äänestämättä, koska tässä tilanteessa olisi jotakin, mitä vastustaa. Halla-ahon mukanaolo joka tapauksessa takaisi sutinaa toiselle kierrokselle.

Sen sijaan tylsin vaaliasetelma olisi Stubbin ja Haaviston välinen, koska vastakkain olisivat kaksi liberaalia, joista on vaikea sanoa, kumpi on oikeistolaisempi tai vasemmistolaisempi. Haavistossa ei kuulemma ollut häivähdystäkään punaista, mutta Stubb käyskenteli Aleksanterinkadulla punaiset kengät jalassaan. 

Vireillä olevat työtaistelut todennäköisesti kuitenkin riittävät muistuttamaan luokkakaunaa poteville, missä heidän kaverinsa ovat, ja Stubbin peloista pahin on juuri hänen oman puolueensa johtama hallitus. Alex I:n kuningastie Westendiltä Kultarantaan voi katketa siihen.

Myös presidentinviran hakijoilla on kireät työmarkkinat, vaikka jokaisella heistä onkin jo takataskussaan vähintään sadantuhannen euron vuositulot, ja muutaman tulot viran myötä putoaisivat. Vaali onkin terveellinen muistutus Petteri Orpolle (kok.), ettei myöskään politiikan alalla vallitse minkäänlaista työvoimapulaa saati tarvetta työperäiseen maahanmuuttoon.

Ehdokkaiden kirjossa riittää tarjontaa kuin Pentelin värikynäpaletissa, ja taktiseen äänestämiseen pakottaa vaalin kaksivaiheinen rakenne. Jos oma ehdokas ei toiselle kierrokselle selviä, joutuvat monet äänestämään vähemmän suosimaansa varaehdokasta tai, mikäli sellaista ei ole, äänestämään toista vain pudottaakseen toisen pois. Näin voi käydä jo ensimmäiselläkin kierroksella, eikä vaalin tulos anna välttämättä totuudenmukaista kuvaa siitä, keitä tai minkälaista politiikkaa äänestäjät todellisuudessa kannattavat.

Epävarmoina aikoina etsitään suuria liidereitä

Robert K. Merton loi edellä mainitussa teoksessaan myös ilmifunktion ja piilofunktion käsitteet ja alkoi puhua eräänä ensimmäisten joukossa ”viiteryhmistä”.

Vaikka kaikki ehdokkaat ovatkin liikuttavan yksimielisiä siitä, että defensioita täytyy vahvistaa ja turvallisuutta on pakko varjella (ainakin niin kauan kuin vapautta Suomessa vielä riittää kahlittavaksi), tästä vaalista tulee kaikesta sovinnollisuudestaan huolimatta heimokäytöksen foorumi.

Kansa rekrytoi uutta presidenttiä kiimaisemmin kuin pitkään aikaan, sillä presidentti-instituution kumileimasinvaihe on ohi, eikä virkatehtävistä selviä silkkinauhojen leikkuulla. Ulkopoliittisten tilanteiden vaihtelut vaativat johtajaa, joka ei katoaisi Niinistön saappaanvarsiin.

Kansan riveissä kaivataan ”puolueiden yläpuolella” olevaa moraalipastoria, joka jylisisi oikeudenmukaisuutta taivaallisena herra Kymäläisenä. Etsitään kvasitranssendentaalista pyhyyden kokemusta, haetaan miltei monarkkia. Kirjoitin hakuprosessin vaikeudesta täällä, sillä ehdokkailla on ollut rekordeissaan lähes pelkkiä virheitä ja niiden selityksiä. Ansioiden luetteloilla ja muulla omakehulla on tietenkin mittaa kuin elokuvien lopputeksteillä.

Myös ilmifunktion ja piilofunktion käsitteille tulee tehtävää myöhemmin tänä vuonna.

Kun Donald Trump todennäköisesti valitaan uudestaan Yhdysvaltain presidentiksi, olisi vastattava siihen, mitä ilmifunktioita ja piilofunktioita asiaan liittyy.

Trumpin ympärille järjestäytynyt kansanliike on aivan liian usein vain tuomittu julkisessa sanassa ja niin sanotussa tieteessä kiinnittämällä huomio siihen, mitä hänen kannattajansa tekevät. Ei ole pohdittu, mitä se merkitsee. Tuomitseva eetos puolestaan on alkeellista, koska se ei selitä ilmiötä, ja niinpä se ei auta ymmärtämään asioita.

Väitettyihin vaalivilppeihin ja kansanedustuslaitoksen valtaamiseen liittyvän protestihenkisyyden piilotehtävänä on artikuloida symbolista tyytymättömyyttä siihen, että monet asiat ovat menneet Yhdysvalloissa pieleen – ihan niin kuin Suomessakin. Työpaikat ovat karanneet Kiinaan, Meksikon raja vuotaa, asunnottomuus vallitsee, ja liittovaltion velka on tähtitiedettä runollisempaa.

Kyse on brittifilosofi Rom Harrén sanoin ”ritualisoituneesta aggressiosta”, ja Donald Trump on post-televisiollisen ajan lahja Yhdysvaltain keskiluokkaiselle ihmiselle.

Väitöskirjatutkija Sesse Sopanen Essex School of Liberal Artsista ja SITRAsta ennustaa, että vaaleja tuskin voidaan edes järjestää, koska vaarana on demokratian vastainen äänestystulos!

Etsitään etevää ennustajaa ja erehtymätöntä ihmistä

Presidentinvaalien mediakampanjoista on tullut kansallisen itsetutkiskelun paikka. Toimittajat osoittelevat ehdokkaita ja ehdokkaat toisiaan pohtien, missä meni vikaan, kun Venäjän aggressiivisuutta ei havaittu ajoissa ja Brezhnevin ajalta tunnettua ulkopolitiikkaa jatkettiin vielä Jeltsinin jälkeenkin.

Nolot virheet sulatetaan pois toteamalla, että ”me kaikkihan” tuossa liennyttelyssä ja laannuttelussa olimme mukana ja että se kuitenkin toimi. Onneakin oli mukana, kun mitään kamalampaa ei sattunut.

Ketkä sitten mokasivat?

Jussi Halla-ahon (ps.) klassiset blogikirjoitukset on muistettu nostaa esiin kuuluvasti, tosin niissä on kyse enemmänkin yksityisajattelusta kuin politiikan tekemisestä. Varsinaista mokaa ei ole pystytty osoittamaan, ja Halla-ahon väitetty virhe onkin ansio siksi, että mestari ikään kuin näki maahanmuuton uhat ja ongelmat ajoissa.

Iltalehden Kreeta Karvala aikoo ilmeisesti upottaa Pekka Haaviston, sillä hän puolestaan listasi jutussaan suuren määrän Haaviston ulkoministerinä ja vihreänä poliitikkona tekemiä mokia, kuten Puolustusvoimien alasajon, KGB-agentin tukemisen ja NATO-jäsenyyden vastustamisen, joka oli Haaviston agendalla vielä tammikuussa 2022. Dosentti Mikko Paunio osoitti Haaviston henkilökohtaiset töpeksinnät täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä.

Haaviston allekirjoitus löytyy tunnetusti myös paperista, jolla sallittiin myydä osa Suomen sähköverkoista australialaiselle pääomasijoitusyhtiölle. Hänen mokaansa lieventää vain se, että monopolin kapitalisointi tapahtui Jan Vapaavuoren (kok.) johtaman ministeriön aloitteesta, ja sähkön siirtohintojen kaksinkertaistumista tuskin muistaa energian hintapiikkien varjossa enää kukaan. Ei mennyt al-Holin evakuointikaan Haavistolta nappiin, ja kirjoitin siitä täällä.

Cai-Göran Alexander Stubb (kok.) paransi maailmaa julistamalla olevansa federalisti eli liittovaltiopolitiikan kannattaja Carnegie Endowment for International Peacen tilaisuudessa 18.7.2008 pitämässään puheessa, jota sosiaalidemokraattinen valtiopäiväneuvos Mikko Elokin kauhisteli blogikirjoituksessaan.

Voidaan kysyä, sopiiko tasavallan presidentiksi pyrkivälle linjanveto, jonka tuloksena on syvenevä ja pimenevä vero- ja velkaunioni, päätösvallan valutus Brysseliin, luontodirektiivejä, ilmastorahastoja, metsämääräyksiä, sosialistisia sertifikaatteja, asuntojen pakkoremontteja, paragrafipainajaista, euroalueen valuvikoja, katakombikaupalla korruptiota, pilvenpiirtäjittäin petostentorjuntaa, perustuslaillisen omaisuudensuojan ylikävelyä, oikeudellisia derogaatio-ongelmia sekä jatkoa ”tilapäisten” tukipakettien loppumattomaan lypsämiseen.

Myöskään Venäjä-suhteessa Stubbin selvänäkijän lahjat eivät loistaneet, minkä hän tunnusti itsekin vuonna 2022 julkaisemassaan videossa, jossa hän myönsi tehneensä aikoinaan neljä merkittävää virhearviota: venäläisten viisumivapauden ajamisen, Nordstream-hankkeen ulko- ja turvallisuuspoliittisten vaikutusten hautaamisen, ydinvoimalan hankkimisen venäläiseltä Rosatomilta ja NATO-jäsenyyden edistämättä jättämisen ministerinä ollessaan. 

”Pointteja” oli virheiden osalta jopa neljä, ei vain kolme. Myöhästyminen ei ole missään niin pahasta kuin sodassa, joten jälkiviisaus kannattaisi aina esittää etukäteen.

”Korjattuja” virheitä tunnustamalla voidaan myös peitellä vähemmän ilmeisiä virheitä.

Alexander Stubb hiljensi vielä Krimin miehityksen jälkeenkin vuonna 2014 Venäjän uhasta varoittaneet kansanedustajat syyttäen heitä ”russofobiasta”. Hän rikkoi ministerinä koulutuslupauksen ja juoksi saksien kanssa sekä keksi erään ”faktan” päästään puolustellessaan varallisuuden kätkemistä helpottavaa hallintarekisteriesitystä (90 prosentin asiantuntijakannatus hallintarekistereille olikin 10 prosenttia).

Edelleen hän ylpeilee Georgiaan saadulla tulitauolla, vaikka hänet poistettiin rauhanprosessista ja muut veivät sen loppuun, tuloksena Stubb, joka hymyili Sergei Lavrovin kanssa, aivan niin kuin Niinistö pelasi lätkää Putinin kanssa.

Näin siis tilanteessa, jossa Venäjä oli möyrinyt maan tasalle Groznyin kaupungin Tšetšenian sodissa sekä repinyt Etelä-Ossetian ja Abhasian irti Georgiasta (aiheesta täällä). Samaan tapaan Venäjä on pommittanut myöhemmin Syyrian Aleppoa ja tuhoaa nyt myös Ukrainaa, joten jo tuossa vaiheessa olisi Stubbinkin pitänyt ymmärtää, että roistovaltion kanssa ei pidä veljeillä.

Eipä ihme, että kokenut ulkopolitiikan konkari Juhani Suomi arvosteli Stubbia pintaliitäjäksi ja kohkaajaksi. Jan Vapaavuori puolestaan vihjaili jopa ”patologisesta narsismista” viitaten Stubbiin, jolle hän oli hävinnyt Kokoomuksen puheenjohtajuuden.

Kandintutkintonsa Stubb suoritti eteläcarolinalaisessa ”liberal arts collegessa” Furman Universityssä, jossa voi suorittaa vain AMK-tutkinoihin verrattavissa olevia bachelor-tutkintoja.

Maisterintutkintonsa hän suoritti belgialaisessa College of Europessa, joka on eräänlainen EU-oppikoulu, ja pääsykokeiden asemasta hakijat valitaan ideologisesti painostavissa haastatteluissa ja subjektiivisen ”valintakomitean” kautta. Hänen tohtorinväitöskirjansa London School of Economics and Political Sciencessa on kritiikitön ja reflektoimaton referaatti EU:n Amsterdamin-sopimuksesta.

Stubb ei myöskään toimi professorina oikeassa tieteellisessä tutkimusyliopistossa. Vuosina 2000–2007 hän oli vierailevana professorina College of Europessa ja toimii tätä nykyä firenzeläisessä European University Institutessa. Se puolestaan on vuonna 1972 perustettu EU-luostari, joka toimii euroevankeliumin julistuspisteenä, pakastimena EU-poliitikoille sekä pyhättönä noviisien vihkimiseksi EU-byrokratiaan.

Stubb sai ylioppilaskokeen lyhyestä matematiikasta approbaturin ja reaalikokeesta improbaturin (hylätyn). Se on melkoinen suoritus, sillä reaalikokeessa sai tuohon aikaan vastata kaikkien reaaliaineiden monista kymmenistä kysymyksistä yhteensä kymmeneen, mutta silti ei löytynyt niitä, joihin tiedot olisivat riittäneet. Myös tämä osoittaa, että sujuva vieraiden kielten taito ei tarkoita ajattelutaitoa eikä yleissivistystä. Koulu-uraltaan hänet muistetaan koulukiusaajana.

Stubb ei saanut myöskään korpinnatsojaan palkinnoksi varusmiespalveluksestaan vaan vasta vuosia sen jälkeen suopeudenosoituksena poliittisista tekemisistään.

Näiden tietojen valossa Stubb on ylivoimaisesti epämeritoitunein presidenttiehdokas, joten ei ole ihme, että hän johtaa gallupeja suvereenisti. Petteri Orpo saisi valtiolle huomattavan tulonlähteen, mikäli hän kompensoisi ansiotuloveron alennukset kansalaisten tietämättömyyden verottamisella.

En haluaisi viisastella, mutta Stubbin kannatus on jyrkässä ristiriidassa hänen epäansioidensa kanssa. Huonoa karmaa on Stubbin kontolla aivan liikaa, ja EU on juuri sellainen, millaiset liiderit ja asiantuntijat sillä on. Tilannetaju puuttuu, change blindness vaivaa, ja sitten pidetään ”painajaisena”, kun lasilinnat pirstaloituvat, viisaat kansakunnat ottavat ritolat ja laineet loiskuvat Westendin kuplaan asti.

Stubbin kannattajat lienevät unohtaneet, että presidentti tulee valita Suomelle eikä miellyttämään muita maita. Pohditaan sitten vielä muitakin ehdokkaita.

Olli Rehn (kesk.) puolestaan hitsasi Turkkia Euroopan unionin jäseneksi toimiessaan EU:n laajentumiskomissaarina vuosina 2004–2009. Jokainen voi miettiä, millaista kebabia EU:n yhteispäätösmenettely olisi, jos Rehnin toive olisi toteutunut ja jäsenenä olisi Turkki, joka on toiminut kivenä kengässä myös NATOssa. Myös Stubb erehtyi kannattamaan Turkin EU-jäsenyyttä vuonna 2009.

Ollessaan Suomen elinkeinoministerinä 2016 Rehn ajoi hiilivoiman täyskieltoa vuoteen 2030 mennessä. Ei tarvitse kärsiä odotuksen tuskia tuohon asti, sillä sähköpula on tosiasia jo vähemmälläkin hiilen alasajolla. Vuonna 2011 Rehn luki EU:n puolesta kiitokset Suomelle, joka päätti jatkaa Kreikan letkuruokintaa. Kirjoitin Rehnin mokista täällä, täällä ja täällä.

Muistin tueksi on syytä penkoa esiin Suomen EU-politiikkaa laajemmin.

Demarien presidenttiehdokas Jutta Urpilainen oli Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen valtiovarainministerinä, kun Suomi myönsi roskalainan Kreikalle 880 miljoonan näennäisellä takausvastuulla, joka edellytti, A) että Suomen osuutta takauksesta kasvatettiin 57 prosenttia 1,4 miljardista 2,2 miljardiin, B) että Suomen mahdollisia tuottoja vakuusrahastosta leikattiin ja C) että takaukset maksettaisiin Suomelle vasta noin 15–20 vuoden kuluttua Kreikan konkurssista (ks. tämän kirjoitukseni viimeistä lukua).

Eipä ihme, että europankkiirit nauroivat, sillä sosiaalidemokraattien laskutaito oli samanlaista kuin Fortumin paniikinomaisten Uniper-evakuointien keskellä vuonna 2022 (aiheesta täällä).

Virheittä ei ole selviytynyt myöskään istuva presidentti Sauli Niinistö. Hän ajoi Suomea euroalueen jäseneksi toimiessaan valtiovarainministerinä. Hän jarrutteli NATOon liittymistä pitkään ja sanoi vielä vuonna 2016 liittymisen edellyttävän kansanäänestystä, mikä oli selvä moka, sillä mistään tuontyyppisestä ei voida päättää ulkopoliittiselle infosodalle alttiilla referendumilla.

Hän kuitenkin korjasi virheensä esimerkillisesti Yhdysvaltain-suhteillaan ja suitsimalla Suomen nopeasti NATOon, vaikka jarruna oli ideologisilta lähtökohdiltaan mitä NATO-vastaisin hallitus.

Siinä muutamia kärkimokia Suomen niin sanotuilta johtavilta poliitikoilta. Armeliaisuutta vaaditaan nyt äänestäjiltä poikkeuksellisen paljon.

 

Oikeassa olemisen helppous

Mauno Koivisto nimitteli toimittajia aikoinaan sopuleiksi ja prognoosiprofessoreja ennustajaeukoiksi. Vaikuttaa siltä, että julkinen sana kaipaa jälleen presidentiksi etevää ennustajaa.

Vuoden 1994 presidentinvaaleissa eräät sanoivat etsittävän messiasta, jollaista ei tosin löytynyt. Mutta Paavo Lipposta (sd.) sanottiin sittemmin liikanimellä ”Mooses” hänen johdatellessaan lama-Suomea talousnousuun, jolle Suomessa päästiin muista syistä kuin Lipposen tai Ahon (kesk.) hallitusten tekemien sisäpoliittisten ratkaisujen ansiosta.

Taloudellisessa ja turvallisuuspoliittisessa ahdingossa kansakunta hamuaa taas isännäkseen suurta liideriä, joka ylittäisi järjestelmäpoliittisen, lakiteknokraattisen ja päivittäisjournalistisen tason ja yltäisi jonkinlaiseen häikäisevään kukoistusvisioon.

Sellaista tuskin löytyy sitoutumattomalta asiantuntijajulkkis Mika Aaltolaltakaan, vaikka lähtökohdat ovat hyvät, kun kädet eivät ole virheiden mämmissä. Voisi aloittaa puhtaalta pöydältä.

En voi väittää, etten olisi pitänyt hänen viime perjantain Yle-tentissä 5.1.2024 esittämästään ajatuksesta, jonka mukaan kansakunnan olisi hyvä näyttää, että virkaan voi edetä puhtaasti demokraattisia pitkospuita, pelkällä pätevyydellä, ”ilman kymmenien vuosien valtuustouraa”.

Erehtymättömyyttä hänellä on takanaan kuin Eppu Normaalin laulussa, mutta poliittista vastuuta saatuaan jokaisesta tulee automaattisesti ammattimainen virheiden tekijä, vaikka Herra viran antaessaan antaisikin säkillisen järkeä.

En välitä kovin paljon ehdokkaiden pikkuvirheistä. Toimittajat piehtaroikoot niissä ja ehdokkaat puhdistautukoot katumisen ja lankeamisen Gangesissa. Minä oikeastaan rakastan virheitä, sillä ne osoittavat ihmisten inhimillisyyttä. Jatkuva ”oikeassa oleminen” vasta vaarallista on, varsinkin kun se muuttuu Jumalan viisaudeksi, kuten Venäjällä ja Iranissa.

Äänestäjien kannattanee joka tapauksessa tarkistaa ehdokkaiden tekemiset, jotka ovat koskeneet Suomen idänsuhteita ja näkemyksiä EU:n tukipakettipolitiikasta sekä tulonsiirtounionista. 

Raskauttavaa EU-kultin palvojien ja globalisti-internationalistien virheissä on, että ne eivät ole pelkkiä epähuomiossa tehtyjä erehdyksiä vaan seurauksia tavoitteellisesta toiminnasta, joka jatkuu edelleen. Todellisuuden opetus on, että sukeltaminen kannattaisi lopettaa viimeistään silloin kun on pohjalla.

Täytyy kyllä taas kehaista vähän omia ennustajanlahjojani, jotka eivät tosin tule sen enempää Platonin luolasta kuin Delfoin oraakkeliltakaan. En voi kuin kiittää itseäni siitä, että olen kannattanut Suomen hakeutumista NATOon aina siitä asti, kun liittyminen on YYA-sopimuksen purkamisen jälkeen ollut mahdollista. Olen vastustellut kalliiksi käyviä euroalueen sitoumuksia sekä kritisoinut Venäjän möyrintää Afganistanissa, Georgiassa, Ukrainassa ja muuallakin. Haittamaahanmuuton arvostelemisen aloitin vuonna 2006.

Kaikki tämä ei ole mitään ihmeellistä mediointia vaan looginen seuraus kansallismielisestä politiikasta, jossa kansallisvaltio tunnustetaan hegeliläis-snellmanilaiseksi Järjen työvälineeksi ja kansakunnan edunvalvojaksi.

Se ei ole myöskään imperialismin ilmentymää eikä museorasistista nationalismia vaan kansallisen hyvinvoinnin takaamista ja turvaamista, joka on pitkälti unohdettu samalla, kun politiikan painopiste on siirretty kotinurkilta kansainväliseen kontekstiin.

Siitä olkoon esimerkkinä ehdokas Urpilaisen ilo sen johdosta, että EU vuonna 2022 päätti kipata 150 miljardia euroa veronmaksajien rahoja Afrikkaan.

Tämän käänteispuolena Suomen ”hyvinvointialueiksi” irvokkaasti sanotuilla pahoinvointialueilla vallitsee suunnaton hoitovelka ja jonojen kurimus. Niitä tehostaa uusi väliportaan hallintohimmeli Sote, joka lisäsi julkisen talouden menoja yli 6 miljardilla eurolla.

 

Valtio: kuviteltu yhteisö?

Ei ole mitenkään ihmeellistä, miksi ehdokkaat toistelevat, että tarvitaan politiikan suunnanmuutosta, sitoutumista pitkäaikaisiin ohjelmiin, yksimielisyyttä, samaan hiileen puhaltamista ja muuta kansakuntaa yhdistävää.

Juuri tätä nykyinen kansallismielinen liike on koko ajan pyrkinyt edistämään, mutta valtavirtamedian, yliopistojen, viestintätoimistojen ja rekrytointifirmojen lumihiutaleet ovat leimanneet kyseisen vaihtoehdon muka vanhentuneeksi ja konservatiiviseksi sekä ripustaneet siihen syytöksiä rasismista ja ”etnonationalismista”.

Heidän mielestään hyvä- ja huono-osaisten kuilu syvenee ja levenee muka aatteellisista syistä, vaikka niin käy, koska sosiaaliturva on jo etukäteen syöty ja jaeltu solidaarisuuden osoituksina toisten maiden kansalaisille.

On kylläkin vaikea ajatella, että valtion lähtökohtana ei olisi kansakunta ja että kansakunta ei nojautuisi kansaan, joka asuu tietyllä alueella ja käyttää suvereenia valtaa. Tämä oli jo osa Max Weberin valtiomääritelmää.

Myös Halla-aho on oikeassa eräässä vaalikonevastauksessaan, jonka mukaan vaatimus syntyperäisestä suomalaisuudesta pitäisi ulottaa koskemaan presidentin lisäksi myös ministereitä ja kansanedustajia, jotka kansaa edustavat.

Itse pidän vaarallisena sellaista ajattelua, joka perustuu yliyksilölliseen ideologiaan sekä kansallisia rajoja ja valtiollista itsemäärämisoikeutta mitätöivään internatsismiin. Väite kansallismielisyyden konservatiivisuudesta on outo ja erikoinen, sillä kansallisvaltioissa voidaan nähdä oikeudenmukaisuuden tulevaisuus.

Kansallisvaltiot ovat toimintayksiköitä, jotka ovat sopivan kokoisia turvatakseen hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden jäsentensä haluamalla tavalla. Löytyykö yliopistojen palkkalistoilta joku, joka väittää, että kansallisvaltio ei olisi tärkeä esimerkiksi ukrainalaisille? Toivottavasti ei, mutta taitaapa silti löytyä pitkät listat kansallisvaltiojärjestelmän mitätöijiä.

Israelilainen filosofi Yuval Harari edusti teoksessaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011, suom. 2016) samantapaista näkemystä kuin irlantilais-brittiläinen politiikantutkija Benedict Anderson, joka kirjassaan Kuvitellut yhteisöt (1983, suom. 2007) väitti kansallisvaltioiden olevan vain imaginaarisia luomuksia vailla tosiasiapohjaa.

Myös Harari luulee keksineensä metafysiikan käsitteen ja merkityksen uudestaan. Hänkin väittää, että kansallisvaltiot ovat kuvitteellisia yhteisöjä ja että ne muistuttavat juridisia abstraktioita tai sosiaalisia konstruktioita. Tieteenalasta riippuen noilla yliyksilöllisillä härveleillä onkin aina hieman eri nimi.

Joka tapauksessa Hararin väite on, että kyseiset metafyysiset luomukset ovat tyypillisiä vain ihmislajille ja että juuri niiden ansiosta ihminen on saavuttanut menestyksen. Yliyksilölliset luomukset toimivat. Ne toimivat kuin valtiot ja yritykset, mutta käsittääkseni eivät ilman ihmisiä.

Samaan hengenvetoon, jolla Harari korostaa kuvitteellisten luomusten tärkeyttä ihmisyhteisöjen evoluutiossa, hän kuitenkin kiistää, että kansallisvaltio olisi hyvä ja toimiva luomus. Hän katsoo, että suuret globalisaatioon ja ilmastonmuutokseen liittyvät ongelmat ovat ratkaistavissa vain ylikansallisella internationalistisella kanssakäymisellä ja kansallisvaltioita purkamalla.

Kirjoitin jo teoksessani Kansallisfilosofinen manifesti (2011), että juuri tuossa ajatuksessa kaikki menee pieleen. Asiat ovat täysin päinvastoin. Kansallisvaltioita tarvitaan sekä taloudellisten että ilmastonsuojeluun liittyvien ratkaisujen toteuttajiksi.

Olisi siis tärkeää, että myös Kiinan tapaiset kansallisvaltiot alkaisivat organisoida hiilen alasajoa yhtä pontevasti kuin länsimaat. Ja olisi tärkeää, että länsimaat palauttaisivat tuotantoaan takaisin Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, ihan jo turvallisuussyistäkin, koska arvomaailmat eri puolilla planeettaa ovat niin erilaisia.

Mitään maita ja kansakuntia ei voida globaalilla ja internatsistisella toimintatasolla pakottaa, sillä muutoin tuloksena on sota. Juuri se onkin ylitsevuotavan internatsistisen ”luottamuksen” ja äärimmilleen venytetyn sopimisjärjestelmän hedelmä.

Sen sijaan Harari katsoo, että kansallisvaltioiden aika on ohi ja että vastauksia kaikkiin suuriin kysymyksiin pitää etsiä ylikansalliselta kansainväliseltä tasolta.

Siihen liittyvä kuvittelu ja kertomusten sepittely vasta onkin todellinen idealismin ja todellisuudesta irtautuneiden haaveiden runsaudensarvi. Harari ei näytä ymmärtävän sitäkään, että teoksellaan ihmisen historiasta hän itse on abstraktin narraation kirjoittaja ja todellinen satusetä.

Erimielisyyttämme ei siis tarvitse ihmetellä. Harari on tyypillinen multikultturisti, globalisti ja internationalisti, kun taas itse olen omakulttuurisuuden kannattaja, lokalisti ja regionalisti. Myös kulttuurinen monenlaisuus on mielestäni parasta (ja mahdollista) silloin kun kulttuurit toimivat ja todellistuvat eri alueilla.

Miksi sitten puhun ”filosofian kansainväliseksi supertähdeksi” sanotun Hararin näkemyksistä näin paljon? Siksi, että hän on yksi lenkki siinä hölmöyden ketjussa, johon valtamedia ja kustantajat ovat kytkeneet myös monta muuta ihastelemaansa järjen jättiläistä, kuten Naomi Kleinin ja Sanna Marinin.

Sen sijaan jokainen, joka on antautunut lausahtamaan sanankin kansallisen edun edistämisestä politiikassa, on leimattu julkisessa sanassa natsiksi, fasistiksi, rasistiksi, sovinistiksi ja ties miksi hirviöksi.

Siinä on se virheiden virhe, jonka korjaamiseksi ei onneksi paljoa tarvita. 180 asteen suunnanmuutos internatsistiseen politiikkaan riittää. Sitä odottaisin luokkahuoneemme nimeltä Suomi seuraavalta järkkäriltä.

Presidentinvaalien mediamopedit polkaistiin käyntiin

Vasemmistolla on syytä huoleen. Someaktivistien mukaan Suomea uhkaa sovinistinen diktatuuri, mikäli niin sanottu oikeisto voittaa presidentinvaalit ja päällysmieheksi kohoaa joku Kepun, Kokoomuksen tai Perussuomalaisten sotaratsuista tai Aaltolan ja Haaviston valitsijayhdistysten ehdokkaista.

Kolme kuukautta ennen vaaleja SDP:ltä suorastaan puuttuu ehdokas, ja Vasemmistoliiton Li Andersson nauttii kansan syvissä riveissä marginaalikannatusta.

Luulen, että demarit menevät vaaleihin sammutetuin lyhdyin liittoutuakseen taktisesti Pekka Haaviston valitsijayhdistyksen taakse. Samaan tapaan RKP jo ryhmitti väkeään Kokoomuksen piilo-rkp:läisen Alexander Stubbin tueksi pidättäytymällä omasta ehdokkaasta kokonaan.

Erikoista on ollut median tapa kehystää ”kärkiehdokkaita”. Esimerkiksi käy MTV3:n Asian ytimessä (11.10.2023), jossa toimittaja Jouko Loikkanen haastatteli Alexander Stubbia, Mika Aaltolaa ja Pekka Haavistoa.

Jussi Halla-ahon mediakampanjan avasi vasta Sanoma-yhtiöt Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien jutuilla (22.10.2023), joissa taivasteltiin jälleen Halla-ahon klassisia kirjoituksia. Lehdissä annettiin sanansija Vihreiden entiselle kaupunginvaltuutetulle Jukka Relanderille, jonka suvaittiin kauhistella Halla-ahon aatteellista erkaantumista omille teilleen maahanmuuttopolitiikassa.

Sanoma-lehtien haastattelemia Halla-ahon taannoisia ”tuttavapiiriläisiä” eivät varmaankaan ole järkyttäneet Ruotsin viimeaikaiset tapahtumat, vaikka Tukholmassa on jouduttu tuomaan jo armeijakin kaduille maahanmuuttajaperäisen jengiväkivallan vuoksi. Yksitoista kuoliaaksi ammuttua kolmessa viikossa on kai nyt sitä värinää, jota Petteri Orpo kaipasi myös Suomeen ollessaan sisäministerinä vuonna 2015.

Perussuomalaiset ovat olleet aivan oikeassa maahanmuuttokriittisyydessään, vaikka puolue onkin hallituksessa ollessaan ajanut skootterilla rotkoon mennessään kokoomuslaisen asuntopolitiikan ja eritoten asumistuen leikkausten takaajaksi (kirjoitin aiheesta täällä ja täällä, ja hanke on myös oikeuskanslerin mukaan perusoikeuksien vastainen).

Yleisradio puolestaan mainosti viikonlopun Elämäni biisi -ohjelmaansa 1,5 miljoonan katsojaluvulla, kun kuvaruudussa olivat Aaltola, Haavisto, Halla-aho, Rehn ja Stubb. 

Olen aiemmin arvostellut poliitikkojen kierrättämistä viihdeohjelmissa kolmen pointin vuoksi. Ensinnäkin se merkitsee politiikan epä-älyllistymistä. Toiseksi kaikenlaisiin tanssikilpailuihin kutsuminen tarjoaa toimittajille mahdollisuuden orkestroida poliittista julkisuutta. Kolmanneksi myös ehdokkaat voivat käyttää mediaa populistisesti. Tätä sosiaalisen vaihdon tai korruption kaltaista vispilänkauppaa olen sanonut politiikan medioitumiseksi tutkimuksissani Totuus kiihottaa (2020) ja Pavlovin koirat (2022).

Väitetään, että vuoden 1994 presidentinvaalit ratkesivat Martti Ahtisaaren voittoon Elisabeth Rehnistä Yleisradion Tuttu juttu -show’ssa. 

Vaikka viihteellinen lähestymiskulma politiikkaan onkin göbbelsiläinen, se on joka tapauksessa informatiivinen kertoessaan poliitikkojen tunne-elämästä.

Elämäni biisi -arvuutuskilpailussa (en selosta sääntöjä tarkemmin) kaikkein liikuttavimman performanssin onnistui esittämään Mika Aaltola, joka valitsemallaan elämänsä biisillä toi näyttämölle perhesuhteensa, sotaveteraanit, kotiseutunsa, sairastamisen kurjuuden, lapset, ikäihmiset ja kaiken muun, minkä kuuluu koskettaa. Kun itse liikuttuu, niin yleisökin liikuttuu.

Kevytkenkäisimmän version itsestään esitti Alexander Stubb, jonka ”Korkkarit kattoon” oli suunnattu nuolisuorasti naisäänestäjien kosintaan ja sisälsi myös transvestiittisiä aineksia. Koiven nostaminen TV-lähetyksessä ei ollut kovin elegantti ele. Voidaan kysyä, onko Alexilla piileviä transvestiittisia taipumuksia, kun hän vihjaisi niitä olevan Jussi Halla-aholla.

Ovelin veto oli Pekka Haaviston ”Halleluja”-biisi. Vihervasemmiston kannatus ei todennäköisesti riitä presidentiksi toisella kierroksella, ja siksi Haavisto tarvitsee tuekseen ääniä muun muassa krisuilta. Näin selittyy kilpailun toinen ”transsu”: transsendentaalinen biisivalinta, jolla Haavisto todistelee omaa hengellisyyttään ja kelvollisuuttaan hurskaiden valtiaaksi.

Kyseinen käsiteturilashan tulee latinan sanasta transcendo, joka merkitsee ’siirtämistä’, ’kuljettamista’ ja ’viemistä rajan yli’. Se esiintyy sekä sukupuolen vaihtamisessa että rajojen ylittämisessä laajemminkin. Haavisto valitsi Leonard Cohenin biisin ilmeisesti tavoitellen myös jonkinlaista macho-imagoa.

Jussi Halla-ahon lähestymistapa omaan biisivalintaansa oli hänelle tyypillisesti analyyttinen ja lingvistinen, mikä jäi varjostamaan tunnerekisteriä, jota ohjelman tavoitteena oli avata. Samaa voi sanoa Olli Rehnin esiintymisestä.

Ohjelmasta opimme, että politiikka on vain hyvää viihdettä ja että oikeistossa tulee olemaan vaalien aikaan ahdasta.

Media on tehnyt viime päivinä paljon työtä koetellakseen asiantuntijajulkkis Mika Aaltolaa, joka antautui lausahtamaan mediakriittisen kommentin ja paljasti, että eräs media oli tarjonnut hänelle myönteistä julkisuutta vastalahjaksi mainostilan ostamisesta.

Aaltola sai päätoimittajien edunvalvontayhdistyksen takajaloilleen ja peräänsä lauman toimittajia, jotka ovat tuosta pitäen koettaneet jyrsiä hänen kannatustaan, etunenässään Helsingin Sanomat, joka pyrki lyttäämään Aaltolan vaalikirjan demokratian vastaiseksi. Tänään Helsingin Sanomat vääristelee Aaltolan lausumia täällä.

Jos Aaltola kestää valtamedian mustamaalaushankkeet, ne todennäköisesti vain lisäävät hänen kannatustaan.

On näyttöä siitä, että presidentiksi voi nousta myös politiikan ulkopuolelta, vaikka ei olisi koskaan tehnyt poliittisia päätöksiä eikä osallistunut poliittisiin vaaleihin. Yksi esimerkki on Ahtisaari, toinen Viron presidentiksi valittu kirjailija Lennart Meri ja kolmas Trump!

Luulen, että vaalin ensimmäisellä kierroksella Pekka Haavisto tulee vähintään toiseksi.

Se, kuka muu ehdokas selviytyy toiselle kierrokselle, riippuu siitä, paljonko Aaltola syö Stubbin ja Halla-ahon kannatusta. Rehn on liian virkamiesmäinen ja kansasta EU-etääntynyt yltääkseen kärkisijoille. Hänen edelleen kirii jopa politiikan ulkopuolelta putkahtanut aatteellinen kokoomuslainen Mika Aaltola omalla kansanomaisella tyylillään.

---

Päivitys 19.11.2023: Sanna Marinin jälkeensä jättämistä savuavista raunioista kömpi esiin SDP:n presidenttiehdokkaaksi Jutta Urpilainen, joka ilmoittautui tavoittelemaan presidentinvirkaa ”komissaariksi” esiteltynä. Hän julistautui puheessaan ”punavihreäksi naiseksi” ja sai tamperelaiselta salilta raikuvat suosionosoitukset.

Eurostoliitolta kalskahtava komissaarin titteli ja sukupuolella ratsastaminen tuskin ovat niitä valtteja, joilla tämä vaali ratkaistaan, ja 4 prosentin gallupkannatuksellaan Urpilaisesta tulee vaalien NPC, jonka tehtäväksi jää häiritä punavihreiden miesten kampanjoita.

Päivitys 10.2.2024: Epäily Alexander Stubbin transatlanttisten suhteiden realisoitumisesta taitaa osoittautua oikeaksi. Hänen skottipuolisonsa Suzanne Innes-Stubb paljasti tänään MTV3:n ja toimittaja Mika Tommolan ohjelmassa hommanneensa Alexille skotlantilaisen kiltin, jota hän käyttää kotioloissa.