Kun demarikin on oikeistolainen

Niin sanottu äärioikeistolaisuus kiehtoo äärivasemmistolaisia kuin karhua hunaja. Alitajuisesti hekin ehkä aavistavat, että äärioikeisto ajaa nyt niitä asioita, jotka vasemmistopuolueet ovat hylänneet hoilatessaan ”Kansainvälistä” Euroopan unionin ja kapitalismin hyväksi.

Sitä mukaa kuin maahanmuutto, EU:n letkuruokinta, työpaikkojen vaellus halpamaihin, valtioiden välinen verokilpailu, yhtiöverotuksen lieventäminen ja tulo- sekä kulutusverojen korotukset ovat syöneet leivän työväenluokan pöydästä, vasemmistopuolueiden perinteistä kannattajakuntaa on alkanut houkuttaa äärioikeistolaisiksi sanottujen ryhmien tarjoama vaihtoehto.

Tuo vaihtoehto perustuu kansallisen edun puolustamiseen ja internatsismin eli pakkokansainvälistämisen arvostelemiseen. Sana ”äärioikeisto” on vasemmiston käytössä enemmänkin herja, jolla on yritetty sotkea perusteltu kansallisen edun edistäminen väkivaltaiseen rabulismiin. Sen verran epätarkka se käsitteenä on.


Jokaisen äärioikeistolaisen toivekirja

Lukaisin äsken Li Anderssonin, Mikael Brunilan ja Dan Koivulaakson kirjoittaman teoksen Äärioikeisto Suomessa (Into Kustannus 2012). Kirjassa annetaan niin sanotusta äärioikeistosta varmalla kädellä piirretty ja erinomaisen hyvä kuva.

Vaikutelma johtuu siitä, että monien mielestä nimenomaan moittiva ja syyttävä kuva on loistava ja hieno, aivan niin kuin Spedellekin ”huono nainen” oli se ”hyvä nainen”. Useat kirjan kohteena olevat ja ”äärioikeistolaisiksi” väitetyt tahot tykkäävät varmasti kielteisestä muotokuvasta, jonka laitavasemmistolaiset ovat heistä maalanneet, ja ottavat sen kiitoksena vastaan.

Myös minusta tämä kirja lemahtaa. Se oli jälleen niin ennalta-arvattava. Teoksessa arvostellaan niin sanotun äärioikeiston piiriin luettuja poliitikkoja ja ryhmiä, ja tietysti perussuomalaista puoluetta. Mutta kaiken takaa paistaa myös uteliaisuus ja kiinnostus itse toimintaa kohtaan.


Kannatuskato ja -kateus

Perussuomalaisten kannatus on todennäköisesti kotoisin nimenomaan Sdp:stä ja Vasemmistoliitosta ja jonkin verran keskustasta. Kokoomuslaiset eivät tutkitusti äänestä mielellään Perussuomalaisia johtuen molempien puolueiden kansallismielisistä korostuksista, ja Perussuomalaiset onkin mielletty ”köyhän kokoomukseksi”. Timo Soini tosin määritteli puolueensa ”työväenpuolueeksi ilman sosialismia”, mutta työväenpuoluehan se on nykyään kokoomuskin.

Vasemmistossa ollaan huolissaan kannatuskadosta Perussuomalaisten riveihin. Se voi selittää osan ”äärioikeistolaisuutta” kohtaan tunnettavasta mielenkiinnosta ja halun käyttää äärioikeistolaisuuden leimaa maineen pilaamiseen. Mutta se ei selitä kaikkea.

”Äärioikeistolaisuus” onkin kirjan kirjoittajille kovin summittainen leimakirves. Jos ”äärioikeistoon” luetaan tietty osa Perussuomalaisista, yhtä hyvin osa Vasemmistoliiton sisällä toimivista voidaan suoraan nimetä ”äärivasemmistolaisiksi”.

Alexander Stubb sai aikaan jonkinlaisen kohun piipittämällä Twitterissä, mikä oikeastaan on äärioikeiston ja äärivasemmiston ero. Joidenkin mielestä kysymys sisälsi vastauksen: ulkomaankauppaministeri itse ymmärtää ne samoiksi tai toistensa leimaamiksi. Myös omasta mielestäni ääripäät kohtaavat, kun poliittista viuhkaa levitetään tarpeeksi. Ainakin menetelmät ovat samankaltaisia, ehkä myös edut. Liittykää siis yhteen.

Muslimien harjoittaman terrorin jälkeen eniten terroria maailmassa on viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana aiheuttanut äärivasemmiston terrori. Äärioikeiston terroriteot jäävät toistaiseksi jälkeen. Vuosina 1962–2005 vasemmistolaisten ryhmien on laskettu tehneen 3 738 terrori-iskua, joissa kuoli 2 576 uhria. Samalla aikavälillä oikeistolaiset ryhmät tekivät 141 iskua, joissa kuoli 289 uhria (Cindy C. Comb ja Martin Slann, Encyclopedia of Terrorism, Revised Edtion. Facts On File, Inc., 2007, s. 380). Lukujen ulkopuolelle jää valtiojärjestelmien osaksi integroitunut terrori, ja sitä onkin riittänyt sekä Chilen tapaisissa oikeistodiktatuureissa että DDR:n tapaisissa vasemmistodiktatuureissa.


Äärioikeiston määrittelemättömyys

Äärioikeisto Suomessa -kirjan merkittävä heikkous on, ettei se määrittele eikä rajaa äärioikeistolaisuutta juuri mitenkään. Omasta mielestäni koko käsite on epäonnistunut. Ilmiötä ei saada haaviin eikä sitä voida hallita poliittiseen paikkaan liittyvän käsitekaton avulla, sillä ”äärioikeistolaisiksi” sanottujen sijainnit poliittisella kartalla vaihtelevat paljon.

Tulokset riippuvat siitä, kuka määrittelee ja mistä positiosta. Jako oikeistoon ja vasemmistoon syntyi Ranskan suuressa vallankumouksessa, kun kuningasvallan kannattajat asettuivat puhemiehestä oikealle ja liberaalit vasemmalle parlamentin edeltäjänä toimineessa kansalliskokouksessa. Poliittisen auditorion täyttyessä sosialistien ja kommunistien myötä vasemmalta liberaalit joutuivat siirtymään keskemmälle. Nyt kun vasemmisto ja löperöliberaali porvaristo politikoivat yksimielisesti Euroopan unionin sysimustaan syleilyyn heittäytymisen puolesta, kansallismielisille ei ole myönnetty paikkaa oikeastaan mistään.

Äärioikeistolaisiksi sanottujen henkilöiden omien itsemääritelmien mukaan koko oikeiston ja vasemmiston välinen asetelma on vanhentunut. Sitä se on myös omasta mielestäni. Monien ryhmien, kuten Suomen Sisun, Hommaforumin ja Muutos 2011 -puolueen kautta on onnistuttu kyseenalaistamaan vanhojen puolueiden ilmatilanhallinta ja laittamaan luutuneita asetelmia uusiksi.

Keskeinen kysymys on, miksi juuri vasemmistolaisten pitäisi päättää siitä, mitä oikeisto on. Niin sanottu äärioikeisto on paljon harvemmin asioinut kilpailijan tontilla ja pyrkinyt heittämään kuraa ruotimalla ”äärivasemmiston” olemusta. Sen sijaan lähes joka vuosi on ilmestynyt jokin kirjanen, jolla on läimäytetty ”äärioikeistolaisia” tai ”populisteja” jostakin. On Kallonmittajia ja skinejä, Ääriajattelu nyky-Suomessa, Hallan vaara ja niin edelleen loppumattomiin.

Miksi äärivasemmisto ei kirjoita moitekirjojen sijasta kirjaa omasta itsestään: siitä millainen hyvyyden lähde se itse on? Äärivasemmistolaisen voisi ehkä määritellä henkilöksi, jonka mielestä demarikin on oikeistolainen. Myös äärioikeistolla on ollut sitoumuksia vasemmistoon. Olihan NSDAP:kin nimenomaan Kansallissosialistinen Saksan Työväenpuolue.


Populismin määrittelemättömyys

Myöskään populismin käsitettä ei ole määritelty teoksessa Äärioikeistolaisuus Suomessa. Populismin tunnusmerkkeinä voitaisiin pitää esimerkiksi argumentaation perustelemattomuutta, poppareiden, urheilijoiden ja missien asettamista ehdokkaiksi ja kansansuosion kalastelua hinnalla millä hyvänsä. Perussuomalaisia on sanottu tällä perusteella populisteiksi.

Mutta niinhän useimmat muutkin puolueet tekevät, ainakin ne, jotka pyrkivät maksimoimaan kannatuksensa tähdäten 100 prosentin äänisaaliiseen. Populismia voitaisiin sanoa demokratiaksi, ellei sen sisällä asuisi totalitarismin itu. Ongelma ei ole nyt vain oppositiorooliin työnnettyjen Perussuomalaisten populistisuus vaan hallitusvastuussa olevien puolueiden oma löyhälatvaisuus Euro-uhreja annettaessa.

Populismin tärkeintä piirrettä ei ole havaittu: populismi on mielipidevaltaa. Sen takana ei siis ole merkittävää taloudellista tai järjestövaltaa. Kokoomuksella on takanaan kauppa ja teollisuus, keskustalla maatalous ja vasemmistopuolueilla ay-liike. Sen sijaan Perussuomalaisia ja Vihreää liittoa yhdistää se, että kummallakaan ei ole vaaleissa saadun kannatuksen lisäksi mitään. Ne ovat siis puhtaasti demokraattisia, kansalaisten mielipidevaltaa kanavoivia puolueita. Kristillisillä ja ruotsalaisillakin on enemmän: toisilla kirkko ja toisilla vierasta kieltä puhuva pääoma.

Tuosta syystä minäkin annoin joskus suostumukseni ehdolle Perussuomalaisen puolueen ehdokkaaksi, kun muutamat kauniisti pyysivät. Ajattelin, että siinä olisi puolue, jonka kautta voisi vaikuttaa puhumalla järkeä muun muassa EU-asioista, riippumatta korporaatioista. Paljoa en odottanut eikä mitään myönnetty. Homous kai painoi liikaa, ei tosin minussa, mutta se saattoi puristaa joidenkin toisten ihmisten päätä. En tiedä, kumpi poliittisissa suhteissa on ovelampi, konservatiivinen oikeisto, joka ahdistelee seksuaalivähemmistöjä avoimen brutaalisti, vai heteroseksuaalinen äärivasemmisto, joka pyrkii käyttämään vähemmistöjä välineenä oman kannatuksensa nostamiseen.


Kansallismielisyys on eri asia kuin äärioikeistolaisuus

Äärioikeistolaisuus Suomessa ei huomioi riittävästi sitä, että Euroopan kansallismieliset puolueet jakautuvat konservatiivisiin ja liberaaleihin. Esimerkiksi Geert Wildersin Partij voor de Vrijheid on ollut melko liberaaleilla linjoilla suhteessa kansallisiin vähemmistöihin, samoin Jörg Haiderin Bündnis Zukunft Österreich. 

Molemmat ovat maahanmuuttoa rajoittamalla halunneet ennalta ehkäistä yhteiskunnallisia konflikteja ja rasismin nousua. Käsittääkseni tähän ei ole sisältänyt rasismin kasvulla uhkaamista, sillä käytäntö on osoittanut, että rasismi nousee itsestään, kun ihmisten sukset menevät ristiin työttömyyden, asuntopulan ja muun kurjuuden vuoksi. Rasismin lentoon lähettämiseksi ei tarvita mitään kansankiihottajia, kun ihmisten intressit, edut ja arvot konflikoituvat todellisuudessa. Jos kansankiihottajia ilmaantuu, he ovat enemmänkin oire jo olemassa olevista ongelmista kuin syy niihin.

Esimerkiksi Muutos 2011 -puolueen eräs tehtävä oli suojella sananvapautta Suomessa poliittisen korrektiuden vaatimuksilta. Samoin puolue halusi turvata vapaan yhteiskunnan ennalta eliminoimalla liiallisesta maahanmuutosta johtuvia konflikteja ja niistä seuraavia kurituksen, normeilla pamputtamisen ja kulttuurin yksiaineksistamisen vaatimuksia. Edelleenkin rekisterissä olevan puolueen rippeistä voisi ehkä koota arvoliberaalin kansallismielisen puolueen ja laittaa vanhentuneen nimen uusiksi muotoon ”Kansallisliberaalit”. 


Ideologien ja toteuttajien ero on tyypillistä myös vasemmistolle 

Äärioikeisto Suomessa onnistuu kyllä viitatessaan siihen tosiasiaan, että Euroopassa on tällä hetkellä kaksi äärioikeistoa: sofistikoituneet kansallismieliset ja toisaalta väkivaltaa käyttävät ääriryhmät. Yhden kriteerin äärioikeiston ja kansallismielisten erottamiseen voisi muodostaa se, käyttääkö liike väkivaltaa vai ei, ja toisen suhtautuminen kansanvaltaan ja parlamentarismiin.

Mutta niinhän äärivasemmistossakin on perinteisesti ollut akateemisista marxilaisista muodostunut sivistyneistö ja toisaalta vaaralliset vallankumoukselliset, jotka juonivat salaliittoja. Samoin islamin piirissä on toisaalta hurskas uskonoppineista koostuva islam ja toisaalta radikaalit poliittiset islamistit. Islamissa väkivalta on tullut vastaan kuin nurkan takaa myös silloin, kun se on yritetty verhota sivistyksen kaapuun.

Äärioikeiston käsitettä käytetään luultavasti siksi, että toinen vaihtoehto olisi liian pitkä. Se menisi intiaaninimeksi: ”Ne, jotka kritisoivat maahanmuuttoa, puolustavat kansallista itsemäärämisoikeutta ja arvostelevat Euroopan unionia”. Sen pahemmasta ei ole kysymys.

Minusta on harmillista, että kansallista etua edistävät ihmiset on yritetty jatkuvasti leimata äärioikeistolaisiksi tai rinnastaa äärioikeistoon. Yhtä kurjaa on tietenkin myös se, mikäli kansalliseen etuun pyrkivät ihmiset tosiasiassa käyvät vispilänkauppaa väkivaltaisten ja demokratiaa kunnioittamattomien tahojen kanssa.

Suomen poliittinen ilmapiiri on omasta mielestäni kuitenkin varsin terve, ja ääriryhmien iskut ovat olleet erillisilmiöitä. Ne on tietenkin otettava vakavasti ja tuomittava siitäkin huolimatta, että ne ovat joissakin tapauksissa voineet kääntyä myös uhrien eduksi tarjoamalla laajalti julkisuutta, aivan kuten Äärioikeisto Suomessa -teoksen ympärillä pyörinyt kähinä osoittaa.


Vasemmiston vaihtoehdottomuus: mikä neuvoksi?

Kiintoisa on tämäntyyppisen kirjallisuuden yhteiskunnallinen funktio: sen tehtävä. Mitä tarkoitusta se palvelee ja kuka siitä hyötyy? Tämänkin kirjan kirjoittajat luultavasti väittävät palvelevansa demokratiaa. Mutta niinhän ”populistitkin” tekevät. Itse uskon, että taustalla vaikuttaa vasemmiston oma ideologinen kriisi, joka on krooninen. Ei ole omaa ohjelmaa eikä vaihtoehtoa. EU:ta pitäisi vastustaa, samoin kapitalismia ja kaikkea muuta pahaa. Siksi äärioikeistolaisuuden väläyttämä kansallisen edun puolustus himottaa ja kiihottaa vasemmistoa itseään.

Minua vasemmiston vaihtoehdottomuus ei yllätä, sillä marxismi ei voi päteä monikulttuurisessa maailmassa, jota pyörittävät kapitalismi ja vasemmiston itsensäkin hehkuttama globalisaatio. Esimerkiksi maahanmuuttoa ja maastamuuttoa ei lainkaan tarvittaisi, jos olot olisivat kaikkialla yhdenvertaiset. Marxin julistus kansojen maailmanlaajuisesta yhteenliittymisestä ei kuitenkaan kanna, sillä vapaissa maissa jokaisella kansakunnalla on itsemääräämisoikeuteensa perustuva mahdollisuus itse määritellä työvoimansa hintataso. Tätä kansallista vapautta huonompi vaihtoehto olisi demokratian takavarikoiminen ja sellainen puolitotalitarismi, jossa taloutta säädellään, kuten Kiinassa.

Oman analyysini ja vaihtoehtoni olen esittänyt kirjassani Kansallisfilosofinen manifesti – Suuntaviitat tulevaisuuden Suomeen, joka on poliittisen filosofiani kulmakiviä.

Videoblogi: Miksi olen kansallisliberaali?

Liberalismia pidetään usein yhtenäisenä ilmiönä, vaikka saman käsitekaton alle mahtuu juuri niin paljon erilaisia suuntauksia kuin vapauden käsitteestä voidaan johdella. Yksi erottelu koskee liberalismia ja sitä huomattavasti ankarampaa libertarismia, jonka eräät muodot lähestyvätkin anarkokapitalismia.

Toinen erottelu vallitsee arvo- ja sosiaaliliberalismin ja talousliberalismin välillä. Nämä ajatussuunnat suhtautuvat toisiinsa kuin tuli ja vesi. Jos talous on täysin vapaa, ihmisten vapaus kaventuu järjestelmän eduksi. Jotta ihmiset olisivat vapaita, talouden pitää olla kurissa ja kontrollissa.

Aina voidaan tietenkin väittää, ettei ihmisten vapautta edistä se, jos talous ei ole vapaa. Keskeinen kysymys koskee sitä, voidaanko taloudellisella vapaudella turvata arvojen ja elämäntavan vapaus. Käsitykseni mukaan ei voida.

Syy tähän on yksinkertainen: talous on vallankäyttöä. Jos vallan avaimet annetaan taloudellisille toimijoille, ne luovutetaan yleensä rikkaiden pääomanomistajien ja taloudellisten instituutioiden, kuten pankkien, haltuun. Tällöin raha ja valta ratkaisevat. Talousjärjestelmän vapauden puolesta puhuminen on yleensä puhetta voimakkaimpien ja vahvimpien toimijoiden sekä järjestelmän itsensä puolesta. Järjestelmä ei ole kuitenkaan itseisarvo, mutta yksilöiden hyvinvointi on.

Tietenkin myös menestyvä talousjärjestelmä voi osaltaan taata yksilöiden vapauden ja hyvinvoinnin, ja nykyisin ihmisten ahdinko johtuukin suureksi osaksi siitä, että talousjärjestelmän liikkumatila on valtioiden velkaantumisen myötä kaventunut eivätkä valtiot voi enää varmistaa ihmisten henkilökohtaista vapautta. Eli täysin vastakohtaisia asioita talousjärjestelmän vapaus (ja sen mukainen toimintakyky) sekä yksilöiden henkinen ja sosiaalinen vapaus eivät suinkaan ole. Talousjärjestelmän menestyksen ja yksilöiden hyvinvoinnin yhdistäjänä toimii tällöin kuitenkin kansallisvaltio.

Nykyisin näyttää siltä, että järjestelmän täydellinen taloudellinen vapaus (eli kapitalismin ja globalisaation muodossa toteutettu liberalismi) ei turvaa ihmisten eikä edes kansakunnan kokoisten yksiköiden hyvinvointia. Tämä johtuu siitä, että kansallisvaltiot on ajettu alas. Jotta talousjärjestelmän vapaus toimisi moraalisesti oikeudenmukaisella tavalla, tarvitaan julkisen vallan ohjausta.

Kuria ja kontrollia kaipaisi erityisesti Euroopan unionin maiden holtittomasti hoidettu talous. Vain poliittisen vallan ohjauksessa voidaan varmistaa, ettei vapaa markkinatalous ajaudu yksilöitä ja heidän arvojaan, elämäntapaansa ja sosiaalisia oikeuksiaan sortavaksi kapitalismiksi, jolla ei ole omaatuntoa eikä moraalia sen enempää kuin totalitaarisella sosialismilla tai kommunismillakaan.

Yksi tapa nähdä yksilönvapaus on ollut jakaa vapaudet vapauksiin rajoitteista ja vapauksiin tehdä aktiivisia tekoja. Talousliberalistit ovat yleensä nähneet vapauden vapautena rajoitteista. He ovat julistaneet ihmiset vapaiksi ja jättäneet heidät oman onnensa nojaan. Sen sijaan arvo- ja sosiaaliliberaalit ovat painottaneet, että olemusvapaudet jäävät kuolleiksi kirjaimiksi ilman mahdollisuuksia vapaisiin tekoihin. Myös Neuvostoliitossa ihmisillä oli olemusvapauksia vaikka muille jakaa, mutta heiltä puuttuivat mahdollisuudet toteuttaa niitä. Jotta vapaudella olisi merkitystä ja arvoa, vapauden pitää toteutua aktiivisina tekoina. Siksi pelkkä olemusvapaus ja vapauksien julistelu eivät riitä.

Ei riitä myöskään pelkkä talousliberalismi. Vaikka kannatankin markkinataloutta, myös sitä pitää toteuttaa kansanvaltaisessa poliittisessa ohjauksessa. Paras toimintayksikkö tämän työn tekemiseen on nähdäkseni itsenäinen kansallisvaltio, sillä se on juuri sopivan kokoinen yksikkö rousseaulaisen yhteistahdon ilmaisemiseen. Kansallisvaltioiden lähtökohtina ovat tällöin Hegeliä ja Snellmaniakin kiinnostaneet yhteinen kieli, kulttuuri ja kansakunta.

Kansallisvaltiot ovat tehokkaimpia välineitä poliittisen kontrollin harjoittamiseen, ja siksi niitä pitäisi vahvistaa eikä heikentää. Siksi olen mieluummin arvo- ja sosiaaliliberaali kuin talousliberaali. Myöskään Euroopan unionin ongelmamaiden asiat eivät järjesty ulkoapäin kurittamalla, sillä kansakunnat voivat niissä pahoin jo nyt. Se on suureksi osaksi seurausta Euroopan unionin harjoittamasta riistosta, jonka mukaisesti köyhimmät valtiot on pakotettu uhraamaan kansallisvarallisuutensa rahaliiton kelkassa pysymiseen ja varakkaimmat verorahansa toisten tukemiseen. Parempi olisi palauttaa valtioiden taloudellinen itsemääräämisoikeus rahaliittoa purkamalla, sillä juuri vapaus ja itsemääräämisoikeus ohjaavat myös vastuuseen.

Tämä on vastaus myös siihen kysymykseen, miksi olen poliittiselta katsomukseltani kansallisliberaali. Kansakunnan vapaus toteutuu parhaiten kansakuntien itsemääräämisoikeutena. Kansallisliberalismi ei ole toisaalta myöskään sellaista konservatiivisuutta, joka on ollut tyypillistä monille talousliberaaleille.

Arvo- ja sosiaaliliberalismiin liittyy myös seksuaalinen vapaus ja vapaa seksi; tosin lähinnä vain sikäli kuin vapaa seksuaalisuus ei johda tilanteeseen, jossa seksuaalisuutta on pakko käyttää elinkeinona tai jossa seksin harjoittaminen on tahdon vastaista tai riistää joitakin kanssakäymisen osapuolia esimerkiksi itsemääräämisoikeuden loukkauksilla. Arvo- ja sosiaaliliberalismin kannalta ei ole myöskään toivottavaa, että seksin (eritoten heteroseksin) seuraukset johtavat sosiaalisen tai taloudellisen vapauden menetykseen, joka ilmenee puutteen, elatusvaikeuksien tai loputtomien perhehuolien muodossa. Tällaisissa tapauksissa heteroseksuaalien kannattaisikin itsesäädellä ja rajoittaa omaa seksuaalisuuttaan esimerkiksi väestöräjähdyksen hillitsemiseksi. Sikäli olen kyllä seksuaalipoliittisesti sosialisti, että käsitykseni mukaan jokaisen pitäisi saada ilmaiseksi.

Suomesta puuttuu kansallisliberaali puolue

Nykymaailmassa poliittiset vastakkainasettelut eivät enää vallitse oikeiston ja vasemmiston välillä. Ennen oikealla istuivat rikkaat yksilöllisyyden kannattajat ja vasemmalla köyhät kollektivistit. Nykyään suurin osa ihmisistä on köyhiä individualisteja, jotka tavoittelevat yksilöllistä ja vapaata elämäntapaa eivätkä löydä paikkaansa sen enempää oikeistosta kuin vasemmistostakaan.

Toisaalta on väitetty, että tulevaisuudessa poliittiset vastakkainasettelut vallitsisivat konservatiivien ja liberaalien välillä. Toivon, että niin ei käy. Turhaksi rajan piirtäminen juuri tähän tekee konservatiivien asennoituminen. Molemmathan nimittäin istuvat samassa tulevaisuuteen kiitävässä junassa, toiset vain selkä menosuuntaan päin.

Poliittiset vastakkainasettelut vallitsevat nykyään niiden välillä, jotka edustavat kansallista etua, ja niiden, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä.

EU-Suomessa kansallista etua edistämään on ilmoittautunut vain harva puolue. Niitä taas leimaa agraarinen konservatiivisuus tai kämäinen kristillinen ideologia. Keskeinen kysymys on, tulevatko Suomi ja suomalaisten elämä näitä puolueita kannattamalla paremmiksi. Oma näkemykseni ja kokemukseni on, etteivät tule.

Konservatiivisuus on historian kauhukahvaan tarttumista. Se on hautojen hoitoa. Puu-ukkeleiden vuolemiseen ja hameenhelmojen pidentelyyn keskittyvä lintukoto-Suomi ei varmasti tee ketään onnellisemmaksi. Sellainen kansallismielisyys on pelkkää Rubikin kuution ratkaisemista tai kristillistä liittoa toisella nimellä. Järkiperäinen poliittinen ohjelma puuttuu.

Suomesta puuttuu kansallisliberaali puolue. Muissa Euroopan maissa kansallisen edun edistäminen rakentuu nimenomaan kansallisliberaalin ajattelun varaan. Tärkeiksi tunnustetaan koti, filosofia ja isänmaa.

Olen luonnostellut kansallisliberaalin ajattelun perusteita poliittisessa ohjelmassani. Sen kolme juurta ovat 1) kansallisen edun edistäminen, 2) arvoliberalismi ja 3) demokratia kaikkine tietoyhteiskuntaulottuvuuksineen. Niin sanotut vanhat suuret puolueet ovat kääntäneet selkänsä näille kaikille.

Esimerkiksi kansanvaltaa on kahlittu erilaisilla sananvapauden varkauksilla, äänikynnysten kaavailuilla sekä ripustelemalla sähköpaimenia nettiin. Liberaaleina näyttäytyvät puolueet eivät ole ymmärtäneet talousliberalismin ja arvoliberalismin eroa: kun talous on vapaa, ihminen on vanki, ja ihmisen ollessa vapaa talouden pitää olla kontrollissa. Kansallisliberaalissa ajattelussa liberalismi on arvojen ja elämäntapojen vapautta, ei holtitonta taloudenpitoa.

Kansallismielisyys puolestaan on sitä, että eri yhteiskuntaluokat ymmärtävät puhaltaa yhteen hiileen eripuran välttämiseksi ja tunnustavat yhteisen kansallisen edun, jolla vastustetaan globalisaation, kapitalismin ja internatsismin pakkovaltaa. Hyvinvointiyhteiskuntaa voidaan ylläpitää vain kansallisvaltion kokoisen yksikön tuella. Tässä työssä kansallisvaltiot ovat edelleen hegeliläisiä Järjen työvälineitä.

Suomen istuvan hallituksen rötöslista on niin pitkä, että bittitila sen kuvaamiseen uhkaa loppua. Myös opposition syyllisyys on yhtä patamusta: monipuoluejärjestelmässä (toisin kuin kaksipuoluejärjestelmässä) opposition toiminta näyttää jäävän aina pelkäksi lehmän hönkäisyksi, sillä siltojen polttamista ja salonkikelpoisuuden menettämistä varotaan hallituskelpoisuuden säilyttämisen takia. Opposition toiminnan ei pitäisi olla myöskään konservatiivista kaiken vastustamista. Se olisi elämän katselua peruutuspeilistä.

Suomeen tarvittaisiin liberaali kansallismielinen puolue, joka kykenee esittämään todellisen vaihtoehdon. Muutos 2011 voisi olla sellainen, mutta puoluetta vaivaa toistaiseksi se, että kyseessä on enemmänkin liike kuin puolue. Tämä käy ilmi nimestä, joka on aikaan sidottu ja jouduttaneen vaihtamaan. Liikkeestä voi luonnollisesti kasvaa puolue, kunhan se löytää omat poliittis-filosofiset taustansa. ”Kansallisliberaalit” voisi tällöin olla aatteellisesti sopiva nimi uudelle puolueelle.