Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?

Thomas Piketty on ranskalainen taloustieteilijä, jonka pääteoksena pidetty Pääoma 2000-luvulla ilmestyi tänä vuonna suomeksi (Into 2016). Alun perin vuonna 2013 julkaistun teoksen kansipaperissa komeilevat nobelisti Paul Krugmanin ylväät sanat: ”Piketty on muuttanut tapamme puhua taloudesta.”

Tosiasiassa Pikettyn teos toistaa marxilaista lähestymistapaa ja jatkaa poliittisen vasemmiston retoriikkaa. Teoksessa analysoidaan pääoman jakautumista yhtä maanisesti kuin Karl Marx puntaroi nauloja ja paunoja British Museumin kirjastossa kirjoittamassaan neliosaisessa klassikkoteoksessa Pääoma (1867, 1885, 1894 ja 1904). Teoksia yhdistää siis muukin kuin nimi.

Pikettyn kirjaa on turha suositella kokonaisuudessaan luettavaksi edes taloustieteilijöille. Olennaista tässä teoksessa eivät olekaan tikahduttavat perustelut vaan johtopäätökset, jotka olisivat esitettävissä hyvinkin lyhyesti.

Pikettyltä ilmestyi tänä vuonna suomeksi myös kolumnikokoelma Pitäisikö pankkiirit pelastaa? (Minerva 2016), joka on yleistajuisempi. Teos sisältää puheenvuoroja vuosilta 2008–2014 ja tarjoaa lukijoille todellisen yllätyksen: Pikettyn mukaan Euroopassa on harjoitettu ”vääränlaista talouspolitiikkaa” ja valtioiden velat pitäisi jättää maksamatta. Helposti voidaan kysyä, onko Euroopan mailla muita vaihtoehtojakaan. Varmaa sen sijaan on, että itsestäänselvyyksien julistaja saa aina sädekehän lausumalla jotakin asiantuntija-asemasta.

Pikettyn Pääoman suomennoksen on tarkistanut vasemmistoliittolaisena tunnettu Tampereen yliopiston professori Markus Jäntti, ja kolumnikirjassa puolestaan on Esko Seppäsen esipuhe. Jo tämän perusteella voidaan arvata, mitä poliittista näkökantaa Piketty edustaa ja puhuttelee, vaikka hän onkin kiistänyt olevansa vasemmistolainen tai sosialisti.

Pääoma-teoksen kansiliepeessä Pikettyä luonnehditaan ”taloustieteen rocktähdeksi”. Minä sanoisin häntä pikemminkin poptähdeksi, sillä hänestä on tullut melkoinen populisti. Piketty on taloustieteelle samaa kuin Michel Foucault ja Slavoj Žižek ovat filosofialle: kurpitsanaamio, jonka takana kommunistista yhteiskuntateoriaa on mahdollista pitää hengissä. Tai hän on eräänlainen täytetty ankka, jonka nousu puheenaiheeksi johtuu vain ”yhteiskunnallisesta tilauksesta”, toisin sanoen siitä, että hänen väitteensä sopivat vasemmiston agendaan kuin hansikas käteen.

Pikettyn runsas lainailu ja viittailu hänen sanomisiinsa eivät johdu vain hänen ahkeruudestaan kirjoittajana tai tieteellisistä ansioistaan vaan erityisesti siitä kriittisyydestä tai hyväntahtoisuudesta, jonka mukaisesti hänen kollegansa ovat antautuneet korjailemaan Pikettyn teoksista löytämiään virheitä.

Sitaatti-indeksin kasvua ei voida tässäkään yhteydessä pitää todisteena kirjoittajan pätevyydestä. Tieteen sitaatti-indeksi onkin samanlainen kuin Uuden Suomen puheenvuoropalstan suosituimmuuslista. Kärkeen nouseminen ei yleensä merkitse sitä, että olisi suosittu, vaan se on merkki laajasta vastarinnasta.

Pääoman kasautumisesta ja työväenluokan kurjistumisesta

Näenkö Pikettyn ajatuksissa mitään myönteistä, tai arvostelenko hänen marxilaisuuttaan itsetarkoituksellisesti? Pikettyn ansio on taloudellisen eriarvoistumisen esiin nostamisessa, mutta ongelmia ovat hänen tapansa suoristella kurveja ja tiedeyleisön halu helpottaa hänen asemaansa vasemmistolaisperäisellä ylistyksellä.

Piketty on oikeassa päätellessään useita eri maita koskevien tutkimustensa pohjalta, että maailman pääomat ovat keskittyneet yhä harvempien ihmisten käsiin. Hän ei kuitenkaan ota huomioon riittävästi esimerkiksi sitä, että myös maailman väestö on paisunut etenkin köyhimmissä maissa, ja siten rikkauden kasautuminen ja harvinaistuminen on ollut vain suhteellista.

Vuonna 2001 Nobel-palkittu Columbian yliopiston professori Joseph Stiglitz on vetänyt asiat yhteen teoksessaan The Great Divide (2015) toteamalla, että globalisaation tuloksena on yksityistetty voitot ja sosialisoitu tappiot. Valtiot ovat pelastaneet kapitalismin romahdukselta, jonka markkinavoimat ovat tuottaneet. Näin on syntynyt varallisuuden jättiläismäinen uusjako, jossa suuret, ahneet ja röyhkeät ovat voittaneet ja pienet, nöyrät ja kuuliaiset hävinneet.

On helppoa olla samaa mieltä siitä, että pääomien keskittyminen ja talouskasvun pysähtyminen muodostavat stagnaation kaltaisen tilanteen ja uhan hyvinvointi- ja teollisuusmaille. Keskiluokan ja palkansaajaväestön köyhtyminen muodostaa suuren poliittisen haasteen, kun työväenluokka ei voi enää pötkiä paremmille päiville eikä vaurastua omalla työllään.

Olen itse painottanut, että tällainen kehityskulku voi romuttaa poliittisen konsensuksen länsimaissa, kun palkansaajat eivät pysty enää hankkimaan esimerkiksi asuntovarallisuutta, joka on ollut perinteinen vaurastumisen muoto. Tässä mielessä olen toki samoilla linjoilla kuin Piketty. Sen sijaan Juhana Vartiaisen ehdotuksia ”oman tuvan ja oman luvan” ihanteesta luopumiseksi pidän kerrassaan hölmöinä ideoina, joiden esittäjä ei näytä ymmärtävän asuntopolitiikan ja työpolitiikan (omistusasumisen ja työmotivaation) yhteenliittymisestä mitään.

Mutta myös Piketty menee harhaan monessa asiassa. Hänen ratkaisunsa ongelmiin ovat kiireisesti kyhättyjä ja repaleisia. Raportoiva ote luo hätäisen yleisvaikutelman, ja kokonaisteoria jää puuttumaan.

Taloustieteen Pösö-kuski

Teoksensa Pitäisikö pankkiirit pelastaa? sivulla 156 Piketty pohtii, pitäisikö pankkitalletuksille säätää muutaman prosentin vero. Idean esittivät alun perin EU:n komissio, EKP ja IMF, jotka tekivät hiuksia nostattavan ehdotuksen 6,75 prosentin verosta pankkitileille, 100 000 ylittäville talletuksille jopa 9,9 prosenttia.

Pikettyn pakina on niin sekava, ettei siitä selviä, kannattaako hän tuota veroa vai ei, mutta yhdessä Emmanuel Saetzin kanssa hän on joka tapauksessa ehdottanut 50–60 prosentin perintöveroa yksityishenkilöille, suurimmille perinnöille jopa 80 prosentin veroa! Nämä ilmeisen vulgaarit vaatimuksensa Piketty pyrkii hitsaamaan matemaattisten kaavojen taakse, ikään kuin mielipiteidenvaraisesta näkemyksestä tulisi kyseisen pioneerityön tuloksena jotenkin ”tieteellisesti perusteltu”. Hiki hatussa tapahtuva todellisuuden kieltäminen onkin vasemmistolle tyypillinen menettely ja tuo mieleen idealistien tavan paeta omaan kuplaansa.

Ei ole ihme, että myös pankinjohtaja Björn Wahlroos on käyttänyt kallista aikaansa Pikettyn suomimiseen teoksessaan Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (Otava 2015). Yksinkertaisinkin varmasti ymmärtää, mihin moinen verottaminen johtaisi. Myös nykyinen perintövero on pelkästään ideologinen ja kaksinkertainen vero, joka kolhii pahasti ihmisten perustuslaillista omaisuudensuojaa ja itsemääräämisoikeutta raiskaamalla ihmisten laillisesti hankkiman varallisuuden ja tuhoamalla usein myös perillisten taloudelliset toimintaehdot.

Talletusten verottaminen taas johtaisi talletusten pakenemiseen, muuntamiseen käteiseksi, kullaksi tai miksi tahansa. Yhteistä Pikettyn ja Wahlroosin ajatuksissa näyttää olevan pelko, että negatiivisen nettokoron ja talletusten verottamisen aikana setelirahasta tulisi jonkinlainen turvasatama ja ehkä hyväkin sijoituskohde.

Pienehkön varallisuusveron palauttaminen varakkaimmille voisi olla perustelua, mutta Pikettyn ideaa ”globaalista varallisuusverosta” voidaan pitää aidosti populistisena ja tuulesta temmattuna sosialistisena utopiana, jota on mahdoton toteuttaa valtioiden verotuksellisen itsemääräämisoikeuden ja kansantalouksien erilaisuuden vuoksi. Pariisin yliopiston professorina toimiva Piketty osoittaa näillä kohdin huomattavaa lapsellisuutta.

Hän edustaa ranskalaiselle varietee- ja revyykulttuurille ominaista reuhaavaa argumentaatiota, josta itse en pidä lainkaan. Jeremy Clarkson voisi sanoa Pikettyn olevan tyypillinen henkilö, joka vaarantaa muut tiellä liikkujat kaahatessaan Peugeot’lla.

Mikä neuvoksi finanssikriisiin?

Helsingin yliopiston kansantaloustieteen emeritusprofessori Vesa Kanniainen on esittänyt euron kriisin ja julkisen talouden velkaantumisen ratkaisuksi joko (1) velkojen nollaamista helikopterirahaan perustuvan hyperinflaation kautta, (2) kansallisten rinnakkaisvaluuttojen käyttöönottoa, joka vastaisi pitkälti Paavo Väyrysen mallia euroalueesta luopumiseksi, tai (3) nykysuuntaan jatkamista eli taloudellisen liittovaltion muodostamista.

Omasta mielestäni on myös neljäs (4) vaihtoehto. Se on valtioiden rahoituskriisin ratkaiseminen yritysverotuksen porsaanreiät tukkimalla. Toistaiseksi EKP on ratkonut kriisiä rahaa tuottamalla, mikä on sopinut kuvioon alhaisen inflaation vuoksi. Yritysten harjoittamaan veronkiertoon liittyvät keinot ovat kuitenkin käyttämättä.

EU:n komissio on laskenut, että euromaiden verohaavin ohi menee noin tuhat miljardia euroa vuodessa, ja summa on sama, jolla maat velkaantuvat vuosittain. Tähän myös Pikettyn näkemykset sopisivat hyvin: varsinkin yritysten veronkiertoa pitäisi ehkäistä ja verosuunnittelua vaikeuttaa. Toistaiseksi EU on ahdistellut verokontrollin tiukennuksilla lähinnä yksityishenkilöitä, jotka eivät kuitenkaan pysty toimimaan sillä tavoin ylikansallisesti kuin firmat.

Keinon numero viisi (5) voisi muodostaa tuotannon tehostaminen. On muistettava, että talouden ydin on arvotuotanto, siis vaihtokelpoisten arvojen tuottaminen, kun taas talouden primus motorin muodostavat rahoitusjärjestelmä rahanluontijärjestelmineen sekä rahapoliittinen valuutan arvonsäätely. Vastakohtia nämä eivät ole. Arvoja voidaan tuottaa tehokkaammin tai tehottomammin. Suomalainen yhteiskunta toimii tätä nykyä tehottomasti, sillä varoja valuu liiaksi pelkän huoltavan verkoston ylläpitoon. Tästä myös nobelisti Bengt Holmström on huomauttanut.

Sosialismi pilkahtaa

Kolumnikokoelmansa kirjoituksessa ”Demokraattisen vallankumouksen levittäminen muualle Eurooppaan” Piketty iloitsee Kreikan sosialistien valtaannoususta talousromahduksen mainingeissa (s. 197). Ongelmana on, että hän ymmärtää demokratian sosialistisesti: kansandemokratiaksi. Demokratialla ja kansandemokratialla on kuitenkin sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Euroopassa paluuta kansallisvaltioajatteluun on vauhdittanut EU itse, kun EMU on toiminut kuten taannoinen Bretton Woods -järjestelmä, muinainen kultakanta tai luottoluokituskontrolli. Niiden mahdollistamalla kurinalaisuudella on varjeltu vakautta, mutta samalla on edistetty sisäisiä devalvaatioita ja valtioiden varallisuuden hupenemista. Tämä on nostanut kansallismieliset ajatussuunnat esiin Euroopassa, kun kansakunnat ovat alkaneet liikehtiä monetarismiksi, markkinakapitalismiksi ja globalisaatioksi sanottua tendenssiä vastaan.

Tämän ”populismiksi” sanotun ilmiön oikea nimi voisi olla myös demokratia, kun ihmiset nousevat vastustamaan ylikansallista vallankäyttöä ja vaativat itsemääräämisoikeutensa takaisin. Tästä on kyse niin Britannian kuin Yhdysvaltojenkin poliittisessa kehityksessä.

Surkuhupaisaa on, että EU luotiin alun perin poliittisista syistä, tavoitteena erityisesti rauhan takaaminen Euroopassa. EU:n johtavaksi motiiviksi on kuitenkin paljastunut rahaunioni EMU. Esimerkiksi Bernard Connolly (teoksessaan The Rotten Heart of Europe, 1995) ja Martin Feldstein (artikkelissaan ”EMU and International Conflict” (Foreign Affairs, vol. 76, no. 6, November/December, 1997) ennakoivat, että EMU voisi johtaa jopa sotaan! Myös Venäjällä lentoon lähtenyt nationalismi voidaan nähdä EU:n ja EMU:n seurausilmiöksi, kun Venäjä on pyrkinyt vahvistamaan asemiaan EU:ta vastaan. EU ja EMU eivät ole olleet maanosallemme onneksi.

EMU:n syntymiseen vaikutti ratkaisevasti Saksojen yhdistyminen, jonka muiden muassa Ranskan sosialistinen presidentti François Mitterrand ennusti jo 1980-luvulla. Hän vaati eräässä vaiheessa jopa Britannian ja Venäjän edeltäjän liittoutumista Saksan kasvavan vaikutusvallan hillitsemiseksi. Keinona nähtiin valuuttaunioni, jonka syntymiseen myös sosialisteilla oli siis ratkaiseva osuus.

Sosialisteilla on ratkaiseva rooli talouspolitiikan johtamisessa myös nykyisin. Toimiihan Euroopan talouskomissaarina sosialistien Pierre Moscovici, joka on palvotun kommunistisen sosiaalipsykologin, Serge Moscovicin, poika.

Itsenäisen rahapolitiikan palauttaminen on vaihtoehto

Taloustieteilijöiden ja politiikantutkijoiden (tyypillisesti esimerkiksi Heikki Patomäen) ei pitäisi syyttää EMU:n luomisesta ja epäonnistumisesta vain oikeistoa, kapitalismia tai monetarismia, sillä EMU on levännyt vasemmiston suosimien poliittisten motiivien varassa. Näin on edelleenkin. 

Kyseisiä ihanteita ovat muiden muassa Euroopan unioniin liitetyt tasa-arvo, rauhanaate, sosiaaliliberalismi sekä kansanvalta. Ne kaikki ovat kuitenkin vääntyneet EU:ssa irvikuvikseen. 

Myös Thomas Piketty astuu poliittisesti harhaan, mikäli hän katsoo voivansa edistää pääoman oikeudenmukaisempaa jakautumista sosialistisen agendan ja retoriikan kautta. Ne luotiin savupiipputeollisuuden ja purjelaivojen yhteiskunnassa, jossa työläiset saattoivat tavoitella taloudellista tasa-arvoa ja ansioon perustuvaa oikeudenmukaisuutta Euroopan sisällä.

Sen sijaan globalisaation aikakaudella sosiaalista universalismia ei voida tavoitella, sillä pääomien ja tavaravirtojen rajat on helppo ylittää ja maailman jokainen maa tai kansakunta voi itse määritellä vallitsevan hinta- ja palkkaustason suvereeniuteensa perustuen.

Ratkaisu löytyykin tästä ongelmasta itsestään. Kansallinen omaleimaisuus ei ole vain sosiaalisen tasa-arvon uhka globaaleilla markkinoilla, vaan se on myös kilpailuvaltti, jolla Euroopan maat voidaan pelastaa, kunhan rahapoliittinen määräysvalta palautetaan kansallisvaltioille.

Omasta mielestäni eurooppalaiset voivat valita neljän eri tien välillä. Ne ovat:

1) Nykyisen politiikan jatkaminen kohti liittovaltiota ja yhteistä verotusta. Siihen liittyvät keskuspankkirahoituksen jatkaminen, velkakuplan ruokkiminen, ”no bailout”-säännön rikkominen ja useiden muiden peruskirjan periaatteiden pyörtäminen.

2) Sosialismin tie (sisältäen muun muassa pankkien kansallistamisen ja valtiontalouksien pelastamisen akordien kautta).

3) Nationalismin tie (vastareaktiona edellisistä syntyvälle inflaatiolle ja kurjistumiselle).

4) Hallittu paluu kohti omia valuuttoja ja kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta. Tähän liittyvät EU:n palauttaminen vapaakauppaliitoksi sisämarkkinaetuineen ja EMU:n purkaminen.

Edellä mainituista vaihtoehdoista kannatan pitkällä tähtäimellä luonnollisesti neljättä, sillä se on vähiten haitallisin. Yksittäisten maiden eroaminen eurosta ei kuitenkaan auta, vaan järjestelmä pitäisi purkaa kokonaan.

Yhteisellä valuutalla ei ole ollut mitään vaikutusta vapaakaupan sujuvuuteen aiemminkaan, joten se on ollut täysin turha väline, suuruudenhullu ja hyödytön kokeilu sekä järjetön hyppy tuntemattomaan. Valuuttojen vakautta edistäessään se on kuolettanut taloudesta sen arvotuotannolliset ja dynaamiset motiivit, ja nykyisin koko taloutemme lepää velkakuplaa ja ylikulutusta paisuttavan keskuspankkirahoituksen varassa.

Pikanttia ärsytystä

Vaikka näkemykseni poikkeavatkin paljon Thomas Pikettyn poliittisista mielipiteistä, olen joistakin kysymyksistä hänen kanssaan myös yhtä mieltä. Kolumnikirjansa sivulla 70 hän esittää, että bruttokansantuotteen käyttämisestä talouden arviointiperusteena pitäisi siirtyä takaisin nettomääräiseen kansantuloon. Tämä olisikin rehellisempää, sillä pääoman arvonalennusten myötä paljastuisi, miten maa todella makaa.

Myönteistä Pikettyn teoksissa on, että hän on onnistunut avaamaan taloustiedettä kansan syville riveille. Yleisen taloustieteen valtavirta on pitkälti formalisoitunut, matematisoitunut ja painottunut abstrakteihin teorioihin, joissa totuudet mielletään teorioiden sisäisiksi. Tutkijat kiistelevät malleistaan omilla tieteellisillä foorumeillaan, mikä tekee keskustelusta detaljeihin liittyvää kinastelua. Talouden takana vallitsevat poliittiset motiivit, ajatusmallit ja filosofiat jäävät tai jätetään tällöin huomiotta.

Piketty on esimerkki filosofisluonteisesta taloustieteilijästä, joka haastaa taloustieteen valtavirran, ja siksi häntä on tervehdittävä iloiten. Pikettyn suosion salaisuus lienee siinä, että kun puhuu koko ajan, tulee joskus osuneeksi myös oikeaan tai lausuneeksi jotakin sellaista, minkä jokainen voi hyväksyä. Talous on liian tärkeä asia jätettäväksi vain taloustieteilijöille, joten kyllä tästä aiheesta sopii kadun miestenkin jotakin murahtaa, parralla tai kurpitsalla – tai ilman.

Tuhkaa ja tulikiveä finanssiviikinkien maasta

Islannissa sijaitseva Eyjafjallajökullin jäätikön tulivuori on suitsuttanut laavaa ja tuhkaa ilmakehään jo parin viikon ajan niin, että Pohjois-Euroopan lentoliikenne on ollut kymmenen päivää jumissa. On vaikea kuvitella kaiken sen kärsimyksen määrää, kun poliitikot eivät ole päässeet Brysseliin, professorit huvimatkoilleen ja elintasoturistit Eldoradoihinsa. Ja ilmapuolustuskin on ollut selibaatissa, sillä hienojen hävittäjäkoneiden suihkumoottorit sakkaavat heti pienimmänkin hiukkasen ajauduttua voimanlähteen ahtimeen. Siinäpä vasta vihollinen.

Luonto on ihmisen perivihollinen monessa suhteessa. Ihmistä ovat uhanneet petoeläimet, virukset, bakteerit, maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset. Ne ovat luonnonilmiöitä kaikki. Vain teknisesti kehittyneessä yhteiskunnassa on tullut mahdolliseksi ja tarpeelliseksi ajatella, että luontoa pitää suojella, koska ihminen on myös luonnon antimista riippuvainen. Mutta minkälaista hävitystä luonto itse saakaan aikaan, kun aurinko pimentyy nokeen pelkän äiti Gaian syöksemän aggression vuoksi, ja ihmisten tuottamat ilmansaasteet jäävät ainakin tilapäisesti toiseksi? Etkös ole ihmisparka aivan arka?

Teollisen kulttuurin haavoittuvuus tulee näkyville myös taloudessa. Samalla kun pilven varjot vaeltavat kuvastimissamme, Islannin kansantalous koettaa selvitä vuonna 2008 puhjenneesta pankkikriisistä. Saaren pankkiparonit ja finanssiviikingit kaupittelivat 2000-luvun alussa kansalaisilleen valuuttalainoja, joiden arvon sanottiin vaihtelevan ”hieman suhdanteiden mukaan”. Todellisuudessa monen ihmisen asunto- ja kulutusluotot ovat tähän mennessä kaksinkertaistuneet, ja korot sekä lyhennyserät ovat paisuneet ylisuuriksi.

Islannin kolmen suurimman pankin ajauduttua luottotappioiden vuoksi valtion haltuun kansantalouden raappahousut menivät niin pahasti routaan, että maksettavaa on kertynyt seitsemän kertaa maan koko vuotuisen kansantuotteen verran. Syyllisiä ovat käytännössä pankit, jotka markkinoivat lainojaan riskittöminä, vaikka niihin sisältyi asiakkaiden kannalta suuria riskejä. Tuholaismaisen toimintansa vuoksi pankit alkoivat muistuttaa Milla Magiaa, joka halusi sulattaa Roope-Ankan onnenlantin Vesuviuksessa.

Myös Islannilla meni ennen pankkien holtitonta luotonantoa hyvin: rahoitustoiminnasta oli tulossa keskeinen tulonlähde kalastuksen ohelle. Islanti on pyrkinyt pysyttelemään Euroopan unionin ulkopuolella ja suojellut ”sveitsiläisyyttään”, sillä puolet maan kansantulosta tulee kalastuksesta, jota islantilaiset eivät halua EU:n rajoittavan. Lähtökohdat myös uskottavalle rahoitustoiminnalle olisivat olleet hyvät, mutta asetelma sortui pankkien ahneuteen.

Huomion arvoista on, että viime aikoina kaikkiin merkittäviin talouden romahduksiin ovat syyllisiä olleet pankit ja laajemmin ottaen rahoitusjärjestelmä. Suomen vuonna 1991 alkanut lama johtui pankkikriisistä, joka heijastui sittemmin reaalitalouteen. Vuoden 2000 teknopörssikupla perustui rahoitus- ja investointialan virheisiin. Ja nyt meneillään oleva maailmanlaajuinen lama alkoi Yhdysvaltain asuntoluottojärjestelmään sisältyneistä, asiakkaiden kannettaviksi jätetyistä riskeistä. Pankkien toimintaan liittyy kaksi pääongelmaa.

1) On väärin, että pankit pyrkivät markkinoimaan asiakkaille tuotteita, joista ne eivät itse kanna mitään vastuuta, vaan riskit ja vastuut pyritään aina jättämään asiakkaiden kärsittäviksi, vaikka velkasuhteiden hyötyjinä ovat korkotulojen kautta pankit itse.

2) On väärin, että pankit eivät sallisi noususuhdanteiden aikana omaa toimintaansa rajoitettavan tai kontrolloitavan, vaikka ne ilmestyvätkin valtion kukkarolle heti, kun niillä itsellään alkaa mennä huonosti.

Niinpä pankkien ei pitäisikään olla sellaisia jumalia, joiden toimintaan ei voitaisi puuttua. Suomessa pankkijärjestelmä pelastettiin vuonna 1991 valtion pankkituella eli korvaamalla luottotappiot verovaroista sekä tekemällä miljardeittain yhä rasitteena olevaa valtionvelkaa. Mauno Koivisto fundeerasi tuolloin, että pankkituessa oli kyse asettumisesta ”heikoimman puolelle” ja että näin suojeltiin pientä ihmistä: pankkien asiakasta itseään.

Tosiasiassa pankit perivät luottotappionsa kahteen kertaan: ensin pankkitukena Valtiokonttorista ja sitten ylivelkaantuneilta laina-asiakkailtaan perintämenettelyn kautta. Ei ole ihme, että pankit ovat taas lihavia.

Islannissa pankkeja ei voitu enää pelastaa, ja siksi kansanäänestyksessä päätettiin, että valtio luopuu vastuistaan pankkeihin. Britannia oli ehtinyt jo lopettaa Islannin pankkien ja valtion lainoittamisen käyttäen perusteena terrorismin vastaisia lakeja ja laittamalla konkurssipankit terrorististen toimijoiden listalle.

Myös Suomessa olisi syytä pohtia, täyttävätkö pankkien markkinoimat lainat eettisesti hyväksyttävien tuotteiden tunnusmerkkejä, sillä sopimuspapereihin ei sisälly juuri lainkaan pankkien omaa vastuunottoa. Riskit pyritään sysäämään yksipuolisesti laina-asiakkaille. Liiallisesta velkaantumisesta toki varoitetaan, samoin markkinakoron noususta. Mutta pankkien tulisi nähdäkseni itse sitoutua omien tuotteidensa sisältämiin riskeihin yhtä suurella tai suuremmalla panoksella kuin asiakkaiden.

Pankkien tulisi myös kärsiä harkitsemattomuudestaan johtuvat luottotappiot itse. Esimerkiksi Islannin kansanäänestyksessä päädyttiin lopulta käsitykseen, että julkisen talouden ei tarvitse kantaa vastuuta yksityisen sektorin virheistä. Nykymaailmassa ainoa tapa suojautua valuutta- ja suhdannemullistuksista näyttää olevan kiinteäkorkoinen laina. Pala palalta romahtamassa olevan maailman yleistilan huomioon ottaen se näyttää asiakkaille jopa edulliselta vaihtoehdolta, vaikka korko onkin markkinakorkoon verrattuna tällä hetkellä korkeampi. Ei tarvitse ainakaan tehdä kuten antiikin kreikkalaiset, jotka täydellisen katastrofin merkiksi valelivat päälleen tuhkaa.

Katajaisen kansan hyvä paimen

Financial Times palkitsi Jyrki Kataisen tällä viikolla Euroopan parhaana valtiovarainministerinä. Palkinnon saamiseksi näköjään riittää, ettei tee suuria virheitä. Sellainen oli syntymässä, kun hallitus esitti perintöveron poistamista vain yrittäjiltä ja maatilatalouden päätoimisilta harjoittajilta. Lopulta hallitus ymmärsi luopua suunnitelmistaan asian kariuduttua perustuslaillisiin yhdenvertaisuusnäkökohtiin. Huonosta ideasta luopumista helpotti lähestyvä lama, joka sopi hyvin esityksen pois vetämisen verukkeeksi ilman pelkoa kasvojen menetyksestä. Hiipuva talous kun ei anna alennuksiin varaa.

Myös hallituksen lupaama ruoan arvonlisäveron alennus on sulanut elintarvikkeiden hinnannousuun. Sinänsä järkevä uudistus ei tunnu kansalaisten kukkarossa. Viisaan maineeseen päätyminen on kuitenkin opposition tarjoamassa seurassa helppoa. Esimerkiksi SDP päätyi muusta oppositiosta poiketen vastustamaan hallituksen nyt toteuttamaa ruoan arvonlisäveron alentamista 17 prosentista 12:een prosenttiin, mikä on aika anteeksiantamaton toilaus vähävaraisten ihmisten puolustajaksi ilmoittautuneelta puolueelta. Mutta vastustaa pitää, kun on oppositiossa. Sdp:ssä ilmeisesti arvioitiin, että luotettavan vastustajakuvan säilyttäminen on poliittiselle uskottavuudelle tärkeämpää kuin Sdp:n omille kannattajille edullisen päätöksen tukeminen.

Hallitus onnistunee säilyttämään kannatuksensa samoista syistä kuin kokoomus sai vaalivoiton: se tekee sen, minkä Sdp lupaa. Niinpä hallitus aikoo edelleen laatia keynesiläisen elvytysbudjetin, ja siksi myös perintöveron alennus toteutetaan kolmen prosenttiyksikön suuruisena – säädystä ja ammattikunnasta riippumatta. Tämä onkin järkevää, kuten myös verorasituksen siirtäminen viinan hintaan.

Sen sijaan Kataisen kaavailemassa 50 miljardin valtiontakauksessa pankkien keskinäisille luotoille kytee pommi. Päätöksessä on veronmaksajien piikki auki valtion vuosibudjettia suurempaan summaan asti. Mikäli eduskunta tällaiseen takauspaperiin nimensä panee, se saattaa joutua myös lunastamaan sen. Pankit kun käyttävät julkista taloutta myös häikäilemättömästi hyväkseen.

Sen tosiasian, että talouslaman ensimmäinen aalto on jo täällä, varmistaa Kataisen hehkutus kuluttamisen puolesta. Uuden Suomen verkkosivuilla valtiovarainministeri kannustaa ostamaan enemmän, sillä ”kuluttaminen on nyt isänmaallista” Amerikan malliin. Koska lähestyvän laskusuhdanteen syyt ovat asuntokuplan puhkeamisessa ja luottolamassa, kansalaisia ei kannattaisi ohjata tarpeettomaan tuhlailuun. Se voi vain syventää ihmisten omaa ahdinkoa. Toisaalta myös veronalennusten toteuttaminen on epäviisasta, sillä ihmisten lisääntyneet tulot saattavat ohjautua turhaan kuluttamiseen eivätkä esimerkiksi järkeviin sijoituksiin. Omituista on, mihin katosivat puheet valtion velan lyhentämisestä maassa, joka turvautuu velkaelvytykseen ja tekee ensi vuonna 2,3 miljardia lisää velkaa. Myös valtionvelkaa olisi pitänyt lyhentää noususuhdanteen aikana, kuten vaadin viime eduskuntavaalien alla.

Lama kohtelee huonosti kansantaloutta, mutta muutoin en ymmärrä, miksi ihmiset pelkäävät lamaa. Kun odottaa vielä vähän ja pitää fyrkkansa tilillä, pääsee kohta tekemään alennusmyyntiostoksia esimerkiksi pörssiin. Sillä lama on Midaksen kulta-aikaa.

Kun asuntokupla pamahtaen puhkeaa

Kouluampumiset eivät ole Suomessa enää lastentaudin asteella, vaan niistä on tullut todellinen epidemia. Viime lauantaina oli sitten opettajakunnan vuoro, kun oululaisen opettajaperheen isä ampui vaimonsa ja kaksi lastaan porvarillis-idyllisellä omakotialueella. Pestäkseen käsiään edellisen ampumistapauksen lupajupakasta poliisi muisti tällä kertaa alleviivata, että ”isä käytti ampuma-aseena metsästyshaulikkoa, johon hänellä oli lupa”!

Ja lehdet puolestaan nostivat esiin asian ikävän taloudellisen taustan: sanomalehti Kalevan uutisen mukaan surmattu perhe oli jäänyt kahden asunnon loukkuun. Uusi palatsi oli jo rakenteilla, ja sen maksamista vaikeuttivat nousevat korot, kun taas entisen myyntiä haittasi kosteusvaurio. Kun asuntokupla puhkeaa, niin haulikko puhuu. Varsin samantyyppinen perhesurma nähtiin kesäkuussa 2004, kun porvoolainen perheenäiti surmasi miehensä ja kaksi lastaan, ja teon syyksi paljastui holtiton velkaantuminen.

Taloussanomat puolestaan tietää kertoa, että asuntovelkaisten vaikeudet näkyvät jo ihmisten elämässä. Kansankielellä asian voi sanoa niin, että asuntokeinottelijat ovat laittaneet asiakkaansa löysään hirttosilmukkaan, joka alkaa nyt kiristyä heidän kaulansa ympärillä. Poliittisesti korrektilla tavalla sama kuuluisi suunnilleen näin: finanssikriisin kärjistyminen on heijastumassa reaalitalouteen. Ja vertauskuvia pursuavalla runouden kielellä: perhosen siivenisku Amazonilla aiheuttaa pyörremyrskyn Karibialla.

On tietysti ennenaikaista johdella minkään inhimillisen tragedian syitä lamasta sen enempää kuin lottovoitosta tai ihmisten velkaantumisestakaan. Mutta asuntojen puhkeamassa oleva hintakupla saattaa jättää monet ihmiset vaille varallisuutta ja pankit ilman saamisiaan. Se puolestaan generoi itsemurhia ja murhia. Kun ihminen joutuu totaalisesti uhatuksi, eli hän on vaarassa menettää kotinsa, johtopäätös on usein epätoivoinen.

Se, että kodeilla sallitaan tehdä bisnestä, onkin eräänlainen ihmisoikeusrikos. Filosofisesti katsoen se vaarantaa ihmisten koko Daseinin eli heidän olemassaolonsa. Asuntojen hintojen romahtamisessa niiden todellista arvoa vastaavalle tasolle ei ole sinänsä mitään pahaa. Ongelma on siinä, että pankit ja niiden kiinteistövälitysfirmat vedättävät aika ajoin hinnat pilviin. Yhdysvaltojen subprime-ongelma syntyi juuri näin, mutta samat merkit ovat näkyvissä myös Suomessa.


Kansantaloustieteen arvostelua

Yhdysvalloista leviävän finanssikriisin syyt ovat peräisin kahdelta taholta. Ensimmäisen ongelman muodosti 2000-luvun taitteessa tapahtunut it-kuplan puhkeaminen ja toisen syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut. Yhdysvaltojen keskuspankki pumppasi tuolloin Alan Greenspanin johdolla rahaa pankkeihin sekä alensi korkoja jopa yhden prosentin alapuolelle nostaakseen talouden lamasta.

Tämän seurauksena pankit saivat käsiinsä paljon löysää rahaa, jota ne halusivat lainata asiakkailleen – tietysti mahdollisimman korkealla korolla. Niinpä lainan saajiksi hyväksyttiin resupettereitä, joiden maksukyky oli mitätön. Samalla pankit alkoivat palkita asuntojen välittäjiä siitä, että nämä saivat asuntokauppojen yhteydessä markkinoitavat luotot kaupaksi mahdollisimman korkeakorkoisina. Subprime-luotoille tavanomaisia olivatkin jopa 16 prosentin korot, jotka astuivat voimaan maksuvaikeuksien alettua. Suomessa niitä ovat vastanneet korkeakorkoiset pikavipit, joilla monet ihmiset ovat joutuneet rahoittamaan asuntolainojen lyhennyseriään.

Varattomimmat ihmiset ovat harvoin kaikkien välkyimpiä. Niinpä menot muuttuivat heidän mielissään tuloiksi, ja monet uskoivat rikastuvansa pelkästään kuluttamalla. Kun asuntoihin upposi suunnattoman paljon rahaa, kiinteistöt alkoivat näyttää arvokkailta, ja ostajat ajattelivat löytävänsä takapihoilta sammioittain kultaa. Yhdysvalloissa kiinteistökiimaa lisäsi vielä se, että edistyksen ja kehityksen luvatussa maassa kuluttaminen on perinteisesti koettu hyvin isänmaalliseksi.

Esimerkiksi tavaratalojen ja ostoskatujen reunoja ja sisäänkäyntejä koristavat tähtiliput siinä missä New Yorkin pörssin julkisivuakin. Sama kuluttamisen ja tuhlauksen tuottavuuteen liittyvä uskonto levisi 2000-luvulla myös Suomeen. Pankit ja kiinteistövälittäjät puliveivasivat ihmisiä uskomaan, että asuntosijoittaminen kannattaa aina, kun hintojen vuosinousu on ollut pääkaupunkiseudulla kymmenen prosentin luokkaa viimeksi kuluneen vuosikymmenen ajan.

Pahimmissa tapauksissa laina on taattu toisella, tai kiinteistöjen laskennallinen arvonnousu on realisoitu eli muutettu käteiseksi rahaksi sekä tuhlattu kulutukseen ennen kuin todellista arvonlisää on edes nähty. Näin ovat tehneet erityisesti kiinteistöjä omistaneet yhtiöt ja sijoittajat, ja miljoona-autoja on tullut Suomenkin kaduilla viime vuosina vastaan niin tiheään, ettei päätä ole jaksanut kääntää.

Vuoden 1991 lamasta ja sen syistä ei siis opittu mitään. Tai sitten pankit ja heidän asiakkaansa tiesivät kyllä, minkälaista kuplaa ne rakensivat, mutta ne toimivat piittaamattomasti ja vastoin parempaa tietoaan. Tämä puolestaan syvensi asiaan liittyvää moraalittomuutta.

Ongelmien syy on siinä, että järjestelmä sallii asuntokeinottelun ylipäänsä, ja näin on, koska poliittisen päätöksentekokoneiston ja yritysten huippupaikoilla istuu henkilöitä, joita köyhien ihmisten hyväksikäyttö ja höynäyttäminen hyödyttää. Asuminen puolestaan on perustarve, joten ihmisten pitää saada katto päänsä päälle hinnalla millä hyvänsä. Asuntopolitiikka on siis eräänalainen kiristyksen muoto Suomessakin, jossa poliitikot eivät tee mitään sairaan asuntopolitiikan tervehdyttämiseksi ja hintojen nousun hillitsemiseksi.

Yalen yliopiston professori Robert J. Shiller on laskenut, että jos asuntojen hinnat olisivat nousseet monta prosenttia vuodessa 300 vuoden ajan, niin asuminen maksaisi enemmän kuin aurinkokunta. Kirjassaan Irrational Exuberance (2000, uud. p. 2005) pitkän aikavälin konjunktuureja tutkinut Shiller ennusti it-kuplan puhkeamisen vain paria kuukautta ennen sen poksahtamista. Samaa tarkasteluperiaatetta voidaan soveltaa yhtä hyvin kullan kuin kiinteistöjen ja osakkeidenkin arvoihin, aivan kuten hän on tehnyt kirjassaan The Subprime Solution (2008).

Vaikka kullan arvo on kolminkertaistunut 2000-luvun alusta, pitkän aikavälin nousu 1900-luvun alusta lukien osoittaa, että keskimääräinen vuosinousu on indeksitarkistukset huomioon ottaen ollut vain alle prosenttiyksikön luokkaa. Sama pätee asuntojen hintojen nousuun. Myös asuntojen hinnat ovat nousseet vain alle prosentin vuodessa. Mikäli ne olisivat nousseet enemmän, kenelläkään ei olisi varaa asua.

Niinpä kaikki sellaiset hinnannousut, jotka eivät perustu myytävän tuotteen tai objektin harvinaistumiseen, ovat pohjimmiltaan pelkkiä kuplia, ja jokaista hintapiikkiä seuraa vääjäämätön romahdus. Koskaan kiinteistöjen ja asuntojen hinnat eivät ole asettuneet pitkäksi ajaksi korkealle tasolle. Tämän osoittaa Shillerin analyysi Amsterdamin Herengrachtista vuosilta 1629–1973. Kiinteistöjen hinnat ovat voineet nousta jopa vuosikymmeniä, mutta nousun katkeamista on seurannut aina yhtä pitkä lasku.


Kohti ihmiskasvoista kapitalismia

Uskoakseni olemme juuri nyt talouskehityksen katkeamispisteessä, josta koko maailmantalous suistuu pitkään jatkuvaan taantumaan. Yhdysvaltojen talous muodostaa edelleen noin neljänneksen koko maailman taloudesta, ja siksi sen vaikutukset ulottuvat kaikkialle. Negatiivista kehitystä tehostavat edelleen energiakriisi ja terrorin uhka. Olennaista on, että taantuman syy ei ole välttämättä tuotannollisissa seikoissa, kuten teollisuudessa, kuluttajien tarpeissa eikä arvotuotannossa kokonaisuudessaan, toisin sanoen reaalitaloudessa.

Kaikki viimeksi koetut taloustaantumat ovat johtuneet kuplista: it-kuplasta, asuntokuplasta tai ylivelkaantumista edistäneestä rahoituskuplasta. Syyllinen on jokaisessa tapauksessa ollut pankki. Rahoitusjärjestelmän takana puolestaan on julkinen valta eli poliittinen päätöksenteko.

Myös Suomessa on jälleen karvasta todeta, että rahoitusmarkkinat eivät toimi ilman kontrollia. Sitä kontrollia sopisi harjoittaa ennen kuin pankit huutavat omassa kekseliäisyydessään valtiota apuun. Sen ne tekevät toistuvasti, vaikka ne eivät sallikaan valtion puuttuvan vastuuttomaan luotonantoon taloudellisten noususuhdanteiden aikana. Olipa koron kiskominen Suomessa yhteen aikaan jopa kokonaan kiellettyä, joten julkinen valta voisi aivan hyvin puuttua pankkien toimintaan nykyisinkin.

Tätä nykyä Amerikan pankit kaatuvat dominopalikoiden tavoin valtion syliin, ja ostajaksi pakotetaan Yhdysvaltojen liittovaltio. Myös Euroopassa valtiot ovat myöntäneet suuria takauksia pankkien keskinäisille lainoille saadakseen järjestelmän toimimaan, ja nykyvauhtia maailman valtiontaloudet velkaantuvat 40 miljardilla dollarilla joka päivä. Mistäpä tämä todistaa muusta kuin siitä vanhasta totuudesta, että kapitalismi sisältää kumoutumisensa ainekset, ja lopulta valtiot joutuvat sosialisoimaan pankit. Valtioiden olisi kannattanut harjoittaa itse luotonantoa ja myöntää kohtuukorkoisia lainoja ihmisille, jotta nämä olisivat voineet saada yöunilleen turvallisen päänalusen.

Nykyisessä tilanteessa ihmisiä naurattavat vain uutiset siitä, että pankit eivät enää uskalla lainata rahaa toisilleen. Kun uhrit eli asiakkaat ja veronmaksajat on kaluttu loppuun, pankit katsovat nälkiintyneinä toisiinsa. Pankkien epäluottamus toisiaan kohtaan herättääkin lähinnä sen kysymyksen, kuinka velmuja toimijoita ne ovat, kun ne eivät voi luottaa edes toistensa takaisinmaksukykyyn. Toisella puolella maapalloa tehdyt tyhmyydet heijastuvat johdannaismarkkinoiden kautta kuluttajien kukkaroon kaikkialla maailmassa. Innostus, joka koetaan herättäjäkokouksille tyypillisenä vedätyksenä Keski-Lännen kiinteistöhuutokaupoissa, päätyy silloin laukauksena varallisuutensa menettäneen asuntovelallisen kalloon Euroopassa.


Lähteet:

Shiller, Robert J., Irrational Exuberance – The Second Edition. Princeton University Press, 2005.
---, The Subprime Solution – How Today's Global Financial Crisis Happened, and What to Do about It. Princeton University Press, 2008.

Fantsu talous

Nyt se pitkään ennustettu lama jälleen alkaa, kun tiedotusvälineet kertovat amerikkalaisten pankkien kaatumisesta sekä pörssikurssien romahtamisesta! Talouskasvuhan itse asiassa tyrhetyi jo viime vuoden keväällä, kun Yhdysvaltojen asuntokupla puhkesi. Tilanne oli hieman samanlainen kuin teknologiaosakkeiden romahtaessa vuonna 2000, mutta nyt alkavasta lamasta tulee paljon vaikuttavampi ja syvempi, sillä se koskee muitakin ihmisiä kuin pörssihuumassa rahansa polttaneita sijoittajia.

Virallisesti talousjärjestelmässä vallitsee lama, kun talouskasvu pysyttelee pakkasen puolella kahden peräkkäisen vuosineljänneksen ajan. Euroopan alueella yksi negatiivinen kvartaali on jo takana. Se, että lama tulee aina pienellä viiveellä ja yllättäen, johtuu juuri siitä, että talouselämä koettaa kävellä vielä jonkin aikaa tyhjän päällä, aivan niin kuin piirrettyjen lastenfilmien maantiekiitäjä maan kadottua jalkojen alta. Tämän valheellisuuden päättyessä yleensä huomataan, että rotkon pohja tulee kiihtyvällä vauhdilla vastaan.

Myös Suomessa on koetettu varautua lamaa vastaan ja elätellä optimistisia näköaloja tai ainakin välttää pessimismiä. Pankkijärjestelmän kautta Yhdysvaltojen tapahtumat heijastuvat kuitenkin väistämättä koko maailmantalouteen. George W. Bushin pyrkimys suosia yksityisomistukseen nojautuvaa politiikkaa ja siten myös omistusasumista, oli pohjimmiltaan oikea. Yksityisestä omaisuudesta huolehditaan paremmin kuin julkisesta tai vieraasta, ja siksi on hyvä, että ihmiset voivat hankkia esimerkiksi asunnon. Niinpä myös huonosti tienaavien ihmisten luotottamisessa ei sinänsä ollut mitään vikaa, vaan syynä Amerikan asuntokuplaan ja sen poksahtamiseen oli subprime-järjestelmä.

Suurille kansanjoukoille suunnatut asuntoluotot johtivat kysynnän kovaan kasvuun sekä sitä kautta asuntojen hintojen kallistumiseen. Markkinoiden ylikuumeneminen puolestaan ruokki yliluototusta ja vääristi asuntojen vakuusarvoja. Niinpä monelle asuntovelalliselle ja pankeille itselleen jäi luu käteen asuntojen hintojen ja ihmisten maksukyvyn romahdettua.

Ongelma ei ollut omistusasumiseen tähtäävässä perusfilosofiassa vaan siinä, miten tuota asuntojen hankintaa käytännössä toteutettiin. Esimerkiksi Suomessa omistusasumista voitaisiin lisätä ja helpottaa aktiivisella rakentamisella, jolloin vältyttäisiin kysynnän paljoudesta johtuvalta hintavääristymältä. Asuntojen hinnoissa on nytkin noin kolmannes pelkkää ilmaa, joten korkojen nousun aiheuttamalla logiikalla sieltä tullaan parissa vuodessa alas.


Talouden dominoteoriaa

Federal Reserven eli Yhdysvaltojen keskuspankin entinen ja pitkäaikainen pääjohtaja Alan Greenspan ehtikin jo todeta, että näköpiirissä on vuosisadan finanssikriisi. Toteamus ei välttämättä johdu vain anarkokapitalistina tunnetun Roope-Sedän potenssiongelmasta, vaan sitä voidaan pitää kukkaronnyörien vartijana toimineen henkilön syyllisyydentunnustuksena. Jo viime keväänä hän pesi käsiään vakuuttelemalla, ettei syy ollut suinkaan hänen itsensä ja että hänen ”sielunsa ei ollut” kyseisessä pelissä mukana.

Keskuspankin vastuuton luotonanto oli kuitenkin samanlaista kuin 1980-luvun Suomessa. Ulkoista sysäystä kuten vientikysynnän tyrehtymistä ei tarvittu, vaan kansalaisten ylivelkaantuminen johti ostokyvyn heikentymiseen ja kotimaisen kysynnän vähenemiseen sekä sitä kautta talouden syöksykierteeseen. Amerikkalaispankkien tuhot tosin johtuvat vain osittain siitä, että ne lainasivat rahaa tyhjätaskuille ja uskoivat asuntojen hintojen nousun tekevän luotottamisesta riskitöntä. Tavalliset ihmiset olivat pelkkiä ukkosenjohdattimia, ja todellisen ongelman aiheutti se, että pankit lavastivat roskalainansa monimutkaisiksi arvopapereiksi sekä myivät niitä eteenpäin. Nyt kukaan ei tiedä, kenellä on salkussaan pelkkää kierrätyksen raaka-ainetta.

Ensimmäinen dominopalikka kaatui, kun J. P Morgan Chase osti perinteisen ja arvostetun investointipankki Bear Stearnsin pilkkahintaan maaliskuussa 2008. Tässäkin pelastusoperaatiossa oli jo veronmaksajien piikki auki, sillä valtion keskuspankki FED otti kontolleen pahamaineisten subprime-asuntoluottojen riskit.

Nyt on kulunut noin puolitoista vuotta siitä, kun pankit ensi kerran ilmoittivat jättimäisistä luottotappioista, ja tämän viikon alkajaisiksi Yhdysvaltojen merkittävimpiin kuuluva investointipankki Lehman Brothers hakeutui Chapter 11-menettelyn mukaiseen yrityssaneeraukseen. Tämä tarkoittaa, että se hakee konkurssisuojaa Yhdysvaltojen hallituksen kieltäydyttyä heittämästä sille pelastusrengasta.

FED:n menettely taas ei ole ihme. Kirjailija-kolumnisti Charles R. Morris (joka ei ole tietääkseni sukua filosofi Charles W. Morrisille) on laskenut kirjassaan The Triljon Dollar Meltdown (2008), että asuntoluotottajien sosialisoimiseen palaa rahaa noin biljoona (1 000 000 000 000) dollaria eli yhtä paljon kuin Yhdysvaltojen liittovaltiolla on tätä nykyä velkaa. Hyödyn tästä luottojen pelastelusta ovat pistelleet liiveihinsä pankkiparonit, kun taas tappiot jäävät veronmaksajien maksettaviksi. Tilanne on samanlainen kuin Suomessa, jossa valtio pelasti pankkijärjestelmän massiivisella interventiollaan 1990-luvun alussa. Suomesta tuttu ilmiö ovat lisäksi nyt USA:han suunnitteilla olevat roskapankit, jotka merkitsevät veronmaksajien sitouttamista kustantamaan pankkien luottotappiojuhlat myös tulevaisuudessa.

Lehman Brothersin tilanne ei tosin merkitse samaa kuin Chapter 7:n mukainen konkurssi, mutta se tarkoittaa muun muassa sitä, ettei firma pysty suoriutumaan veloistaan. Työntekijöille ja asiakkaille nämä järjestelyt merkitsevät Enronin tai Delta Airlinesin muutaman vuoden takaisia konkursseja. Niiden vaikutus heijastuu myös suoraan Suomeen, sillä Lehman Brothersin indeksilainapapereita on päätynyt sadoille suomalaisille sijoittajille ja suomalaisten pankkien holveihin. Halvan rahan dollaritsunamissa piehtaroi 2000-luvun alkupuolella koko maailma, ja sen merkiksi muiden muassa Kiina osti peräti 55 prosenttia Yhdysvaltojen valtion uusista joukkovelkakirjalainoista. Amerikan taloudesta purkautuu ongelmien sykli.

Amerikan taloudesta purkautuu ongelmien sykli, ja niinpä Yhdysvaltain rahastotuotteista, jotka oli alun perin tarkoitettu vain sijoittajille, joutuvat lopulta maksamaan kaikki. Ketkä sitten ovat pääsyyllisiä tähän kansalaisten kukkarolla asioimiseen? Vastaus: Alan Greenspan, velkarahaa ahmineet asiakkaat sekä pankit, kiinteistökeinottelijat ja diskopallon alla pilkkuun asti bailanneet pörssimeklarit.


Talous ei kestä vapautta

Vain päivää Lehman Brothersin jälkeen ilmoitettiin jälleen suuresta pelastusoperaatiosta, ja Bank of America osti subprime-kriisin vuoksi vaikeuksiin joutuneen Merrill Lynchin (joka ei ole nimestään huolimatta Hollywood-tähti vaan maailman suurimpiin kuuluva investointipankki). Dominopalikoiden kaatuminen todennäköisesti myös jatkuu, eli pankkikriisin seuraukset alkavat näkyä käytännössä.

Pankit ovat siitä mielenkiintoisia firmoja, että niille löytyy aina pelastaja joko julkisesta vallasta tai sitten jostain ulkopuolisesta tahosta, kuten Aasian tai Lähi-idän pankista, joka rientää apuun öljy- tai teollisuusmiljardeillaan. Sen ne tekevät kapitalistisen solidaarisuuden pohjalta tietäen, ettei rahoitusjärjestelmä kestä pitkään horjumista, vaan siitä ovat riippuvaisia kaikki.

Myöskään ihmiset eivät ole vain sellaisia sympaattisia oravia, jotka kokoavat pähkinöitä koloihinsa, eivätkä pankkiirit harmittomia hobitteja. Sen sijaan ne ovat ahneita ja alati uutta luovia keinottelijoita, ja tämän vuoksi rahoitusala ei yksinkertaisesti kestä vapautta. Pankit toimivat luottamuksen varassa, ja siksi tuo luottamus on niiden ainoa kullanarvoinen pääoma aikana, jona kultakannasta on luovuttu (ei kylläkään tosiasiallisesti, mistä kertoo kullan nykyinen hinta). Tuo luottamus puolestaan voi revetä nopeastikin.

Paradoksaalinen on tässä valossa Alan Greenspanin kanta, että mikäli jokin firma horjuu, ei valtion pitäisi tulla apuun, sillä se olisi kapitalismin vastaista. Kysymyksen herättää, pitäisikö kapitalismin sitten antaa tuhota itsensä, jolloin seurauksena olisi jonkinlainen sosialismi. Tai pitääkö aina vain pelastaa kapitalistinen järjestelmä ja sen osatekijät mutta ei sen sisällä eläviä ihmisiä? Jo filosofi Georg Lukács sanoi aikoinaan, että 1930-luvun lama ja siihen liittynyt poliittinen hulluus johtuivat perimmältään siitä, että ”porvarilta meni järki”.

Vaikka politiikalla ei myönnetäkään enää olevan vaikutusta talouden ilmiöihin, niin talouden ilmiöillä on vaikutusta politiikkaan ja Yhdysvaltojen lähestyviin presidentinvaaleihin. Republikaanista Bushia on moitittu talouslamaan johtaneesta politiikasta, mutta useimpien arvioiden vastaisesti uskon itse, ettei lama lisää demokraattisen Barack Obaman kannatusta vaan kaatuu lahjana konservatiivisen John McCainin syliin. Epävarmoina aikoina ihmisillä on taipumus äänestää sellaista tahoa, joka ei politikoi suurilla muutoksilla vaan lupaa vakaita oloja ja valvontaa. Lama toimii siis samantapaisena normiruuvien kiristelyyn tarvittavana momenttiavaimena kuin terrorismin vastainen sotakin.

Toisaalta Obama on luvannut ihmisille muutosta parempaan, ja siten hän tarjoaa myös epätoivoisille toivoa. Ja kokemus osoittaa, että tyytymättömyys purkautuu Yhdysvalloissa pikemminkin demokraattisen puolueen kannatuksen kasvuna kuin republikaanisen puolueen kautta.

Valitaanpa presidentiksi kumpi hyvänsä, olen varma, että ensi vuosikymmenestä tulee todellinen dekadenttien muutosten dekaluku. Sitä leimaavat läntisen maailman talouslama, monikulttuurisuuskokeilun epäonnistuminen, Euroopan unionin laajenemisprosessin jäätyminen sekä yhteistyön rakoilu – ehkä jopa koko muodostelman natiseminen liitoksistaan. Siihen liittyy öljyn ehtyminen, energian hinnan huima nousu sekä ilmastonmuutos ja hurrikaanit, jotka pyyhkäisevät mennessään puolet Amerikasta. Obaman vaaliteema Change ei siis sisällä tyhjää sanahelinää vaan realistisen tuokiokuvan tulevasta.

Mutta ottakaa nyt toki vastaan noita Dinersin ja American Expressin luottokortteja, joiden kaupustelijoilta ei voi välttyä kulkiessaan missä tahansa suomalaisessa kauppakeskuksessa. Monessa muussa maassa muovi on jo huomattu muoviksi.


Lähde:

Morris, Charles R., The Trillion Dollar Meltdown – Easy Money, High Rollers, and the Great Credit Cash. Public Affairs, 2008.