Poliisi vihertää, katuväkivalta rehottaa – Hybridivaikuttaminen kuriin maahanmuuttoa suitsimalla

Keskustalainen Kaleva vaikeroi äskettäin, että Suojelupoliisi epäilee joutuneensa vakoilun kohteeksi palkatessaan uusia työntekijöitä.

On merkillistä, ettei vakoiluun keskittyneessä organisaatiossa osata vakoilla niin, ettei vakoojia itseään voitaisi vakoilla. Paha sanoa, mutta luulotautisille ominaiseen tapaan supolaiset eivät tunnista olevansa luulotautisia. Parempi olisi luulla olevansa luulotautinen, sillä väite todistaisi itsensä.

Supon itseensä kohdistama epäily perustuu oletukseen, että Suposta on haettu työpaikkoja vain sen selvittämiseksi, keitä virkoihin nimitetään. Tieto nimityspäätöksestä kuuluu asianosaisjulkisuuden piiriin, ja sitä kautta tiedot organisaation rakenteesta voivat levitä laajemmallekin.

Muille työnantajille tarjoamiensa turvallisuusselvitysten muodossa Supo voi levittää arvioitaan toisista ihmisistä ja siten maalittaa heitä käsityksillään, jotka voivat olla perättömiä. Kansalaisen mahdollisuudet saada tietoa itseään koskevista näkemyksistä puolestaan ovat vähäiset.

Antti Pelttarin johtamassa Supossa tuskin on huomattu, että luottamus poliisiorganisaatioon on kansanvaltaisen yhteiskunnan ehto. 

 

Valpo valvoo nurkan takana

Mitä Supossa sitten suojellaan? Tällä hetkellä suojelun kohteena näyttää olevan Supo itse.

Kun puolustelun kohteena ovat rekrytointikäytännöt, ilmeisesti juuri niissä on jotakin mätää. Vihreän sisäministerin Maria Ohisalon johtaessa sisäministeriötä meneillään on poliisi-instituution viher-sprayaus.

Siitä kertoo eduskunnasta pudonneen vihreän Ozan Yanarin seurustelukumppanin Aishi Zidanin nimitys Suojelupoliisin viestintäasiantuntijaksi keväällä 2020. Zidan on isänsä kautta palestiinalaistaustainen, hänen äitinsä opiskeli kommunistisessa Unkarissa, ja hänen isoisänsä oli SKDL:läinen poliitikko Aarno Aitamurto.

Heti tuli turvallisempi olo.

Tosiasiassa Zidan ei ole sen enempää ulkopolitiikan, tiedustelun kuin viestinnänkään asiantuntija, ja hänen työkokemuksensa rajoittuu lähinnä toimittajana toimimiseen Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa. 

Tällaisia poliittisia virkanimityksiä Supolla onkin syytä suojella.

Ikävä totuus on sekin, että Zidan joutui Israelin turvallisuusviranomaisten pysäyttämäksi hänen kieltäydyttyään noudattamasta paikallisia turvakäytänteitä, mistä Suomen Journalistiliitto palkitsi hänet vuonna 2018 ja vihervasemmisto junaili hänelle nimityksen Supoon.

Zidan on käyttänyt näennäistä asiantuntija-asemaansa muun muassa ISIS-kotoutusten puolustelemiseen. Vuosi sitten hän vastasi Ilta-Sanomien kysymykseen, ”tunteeko Supo tulijat”, että tulijoiden pienen joukon takia asiaa ei kommentoida yksilöllisesti ja että uhka-arviot eivät ole julkisia.

Yksityisyydensuojan vuoksi ei siis voitu vastata edes siihen, tunteeko Supo tulijat vai ei.

Tällainen kaartelu kertoo, keitä asiassa oikeastaan suojellaan.

 

Fokus väärissä kohteissa

Samaan aikaan Keskustan äänitorvi Kaleva korostaa Supon pitävän ”äärioikeistolaista terroria” suurena uhkana, vaikka saman jutun mukaan vuonna 2020 tapahtui vain yksi laaja äärioikeiston väkivaltainen isku.

Myöskään aiemmat tilastot eivät tue väitettä, että äärioikeisto olisi minkäänlainen uhka Suomessa tai Euroopassa.

Europolin vuonna 2011 julkaiseman tilaston EU Terrorism Situation and Trend Report mukaan äärivasemmiston tekemiä terrori-iskuja oli vuonna 2010 Euroopassa 40, kun taas äärioikeiston iskuja oli vain 4, ja raportissa kirjoitettiin: ”Member States were not confronted with major acts of right-wing terrorism in 2010. There were almost no arrests related to right-wing terrorism over the whole year” (s. 89). 

Vuonna 2017 julkaistun samannimisen vuosiraportin mukaan äärioikeiston terrori-iskuja oli vuonna 2016 Euroopassa kokonaista yksi, kun taas äärivasemmisto teki 27 iskua ja vuonna 2015 peräti 80 iskua (s. 44–45). Jihadistisesta terrorismista epäiltyjen kiinniotettujen määrä oli noussut vuonna 2012 vallinneelta 159:n tasolta vuonna 2016 jo 718:aan.

Supon antaessa uhka-arvioita, jotka ovat luotettavuudeltaan Yleisradion ja Helsingin Sanomien luokkaa, voidaan kysyä, onko Zidanin tapaisten henkilöiden nimityksillä tarkoitus vähätellä islamistien ja Antifan uhkia samalla, kun kansallismieliset yhteiskuntamme rakentajat nähdään valtavana turvallisuusriskinä.

Silloinkin, kun äärioikeistolaista terroria on Euroopassa esiintynyt, se on ollut reagointia jihadistien ja äärivasemmiston aiheuttamiin uhkiin, ja syy on ollut maahanmuutossa ja muissa vihervasemmiston lisäämissä turvallisuusriskeissä.

Suojelupoliisin sisäinen uhka on sen sisäinen politisoituminen punavihreällä kaartilla ja vieraiden valtiointressanttien soluttautuminen Supon leipiin.

Suomen sisäinen uhka numero yksi: maahanmuuttajajengien katuväkivalta

Samaan aikaan kun väkivaltaiset nuorisojengit rekrytoivat lisää jengiläisiä koulujen liepeillä maleksien, sisäministeri Ohisalo epäilee nuorisotyötä, koulua ja sosiaalitointa laiminlyönneistä ja ehdottaa ratkaisuksi nuorisorikoskoordinaattorin viran perustamista!

Kun rangaistusten kiristäminenkään ei Ruotsista saatujen näyttöjen valossa auta, tehdään DDR:stä tuttuun tapaan ja perustetaan uusi virka sekä laitetaan joku ministerin kellokas selittelemään ongelmat pois. Miksei saman tien perusteta väliportaan hallintoa uudestaan Keskustan rakastaman maakuntahallinnon kumppaniksi ja anneta sille tehtäväksi juniorisarjaan kuuluvien terroristien tarkkailua?

Ohisalo voisi peittää vähemmälläkin huolestumisella sen, että nuorisoväkivallan kasvussa on kyse nimenomaan maahanmuuton aiheuttamista ongelmista, joihin liittyy kansainvälistä huumekauppaa ja aseistautumista. Tämä näkyy selvästi Ruotsissa.

Sen sijaan ministerin ja punavihreän virkamies- ja tutkijakunnan mukaan kyse on vain ”syrjäytymisestä”, joka on epämääräinen ja epätarkkarajainen ilmiö ja sopii kantaväestön syyllistämiseen kaikesta. Tosiasiassa syrjäytyminen ei ole syy eikä selitys mihinkään vaan seuraus: tässä tapauksessa tulos maahanmuutosta, jota ilman koko ongelmaa ei olisi.

Länkytys ”sosioekonomisesta segregaatiosta” tarkoittaa vain, että katkeroituva kantaväestö pakenee asuntovarallisuutensa arvon alennuttua jengiytyvistä lähiöistä, joihin syntyy ghettoja ja mikrovaltioita omine lakeineen.

Ongelmien ripottelu muihin kaupunginosiin ei puolestaan poistaisi ongelmaa vaan lisäisi niistä kärsivien määrää.

Ilta-Sanomien Ohisalo-haastattelussa ei mainittu kertaakaan sanaa ”maahanmuutto” tai ”maahanmuuttajat”, mikä paljastaa juuri niihin liittyvistä ongelmista olevan kyse. Sen sijaan suomalainen rikosylikomisario muotoilee asian niin, että ”[h]uolestuttaviksi luokitelluille jengeille on tyypillistä jäsenistön korostunut maahanmuuttajaedustus.”

Jengirikollisuuden tuloksena on Ruotsissa tullut tänä vuonna jo 40 ruumista, ja Coltti on paukkunut yli 270 kertaa. Tämä on hirmuinen katastrofi ennen niin turvallisessa Ruotsissa.

Maamme keskeinen turvallisuusuhka on maahanmuutto-ongelmaa vähättelevä ja sitä toisella kädellään lisäävä vihervasemmistolainen hallitus itse.

Ulkoinen uhka numero yksi: turvapaikkajärjestelmää hyödyntävä hybridivaikuttaminen

ISIS-alueilta virtaavien maahanmuutto jatkuu Valko-Venäjän ja Puolan rajalta, josta Suomeen on ehtinyt jo useita kymmeniä turvapaikanhakijoita. Ohisalo sen sijaan kantaa huolta vain vastaanoton valmiuksista, joiden hän toisaalta sanoo olevan hyvät.

Tosiasiassa turvapaikanhakijoiden käyttäminen hybridisodankäynnin välineinä on aggression muoto, johon hallitus ei ole opposition mukaan varautunut lainkaan. Hallituksen ja EU:n toimintaan on tyytymätön myös ”presidentin poliisina” aiemmin tunnetun Supon päällysmies Sauli Niinistö.

Hallitus valmistelee lainmuutosta laajamittaisen maahantulon varalta, mutta siinä ei varauduta tilanteeseen, jossa vieras valtio järjestää maahantulijoiden tulvan ja vaarantaa Suomen ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden.

Sen sijaan Maria Ohisalo tviittaa vedoten kansainvälisiin sopimuksiin ja perus- sekä ihmisoikeuksiin puolustaakseen maahantuloa.

Tällaiset myönnytykset osoittavat sisäministerin äärimmäisen typeryyden, sillä ne tulevat lahjana Valko-Venäjän Lukašenkan tapaisille valtiaille, jotka käyttävät pakolaisia panttivankeinaan saadakseen EU:n luopumaan pakotteista. Ohisalon tervetulotoivotukset satavat lopulta lahjoina myös Putinin laariin.

Koska EU on pakotteillaan ollut luomassa konfliktia Puolan ja Valko-Venäjän rajalle, EU:n ei pidä ratkoa sitä periksi antamalla vaan käännyttämällä tulijat rajalta.

Koska EU on tosiasiassa haluton ja kyvytön pakolaisten tulvaa estämään, Suomen viranomaisille pitäisi luoda hätätilatoimivaltuus, jolla rajat voitaisiin kokonaan sulkea turvapaikanhakijoilta, ja lainmuutos tulisi aikaa myöten kytkeä valmiuslainsäädäntöön.

Odotan toimia Perussuomalaisten eduskuntaryhmältä, joka tosin on joutunut kädettömäksi, sillä hallintovaliokunta ei ole saanut hallitukselta yhtään esitystä edistettäväksi.

Lepopäivän ratoksi ja pyhäpäivän kunniaksi

Eduskuntavaaleja ei ehditä siirtää uuden esityksen mukaisesti huhtikuulle. Nyt on maaliskuu, ja vaalit ovat täydessä käynnissä!

Perussuomalaisen puolueen viikon takainen ”Vuosi vaaleihin” -risteily oli symbolinen muistutus siitä, että kohtaloaan ei pääse pakoon. Jari Tervo tuossa jo kirjoitti, että samaan laivaan astuneilla 400 irakilaisella täytyi olla ”lystiä”. Itse arvioin asiaa niin ikään rannalta. Ja rannalla ollaan tietysti viisaita silloin kun merellä tuulee.

En usko kuitenkaan tämän ”laiva on lastattu” -leikin olleen kovinkaan hauskaa. Vaikka kyllä se kieltämättä sai omassakin suupielessäni hampaat kiiltämään, kun ulapalla ryskyi jäät kolisten suuri laiva, jonka kyljessä luki ”Viikinki”, ja paatin sisällä hillui pieni puoluekokouksellinen Turohin pukeutuneita perussuomalaisia sekä heidän seuralaisinaan puolen pataljoonallista äänestysmatkalla olevia irakilaisia. Tämä ikään kuin konkretisoi vanhan vertauskuvan laivalastillisesta maahanmuuttajia. Lisäksi suuntana oli meille kaikille niin rakas Ruotsi.

Pelkäsin pahoin, ettei laiva pääse edes matkaan, sillä edellinen Tukholman-vuoro oli juuttunut jäihin ja saapunut myöhässä Helsinkiin. Joku suomenruotsalainen Rkp:tä äänestävä kippari varmaan yritti viivyttää matkan kulkua, jotta ratkaiseva lähtö jäisi kokonaan välistä pois. Ja sabotaasiahan se oli sekin, että risteilyemäntä pani sähköt poikki kesken Veltto-Virtasen Hottentotti-esityksen. Sietämätöntä sensuuria, eikä enää lainkaan mukavaa, kuten Tervo kuvaili kiemurtelevassa ja perussuomalaisia kolhivassa kolumnissaan!

Täytyykö kaikessa nähdä ”rasismia”, kun eri kansanryhmien kesken voisi olla myös aidosti hauskaa hurtin huumorin siivin? Eikä tilaisuutta saisi suinkaan keskeyttää vain sillä perusteella, ettei esitys sopinut laivayhtiön omaan Etelä-Afrikka-teemaan. Saivathan eräät värvätyksi myös irakilaissyntyisen jäsenen Perussuomalaiseen puolueeseen.

Muutoin kyseisellä maailmanlopunristeilyllä selvisi lähinnä se, ettei puolueella ole pulaa ehdokkaista. Jokainen suomalainen haluaa luonnollisesti olla perussuomalainen kansanedustaja, ja niinhän jokainen tietysti onkin. Sillä mitäpä muita me olemme kuin perussuomalaisia kansan edustajia?

Uskottava ehdokasasettelu on tärkeää puolueelle, johon kohdistuu kannatuspaineita. Mieleen muistuu Jussi Halla-ahon maininta niistä ehdokkaaksi haluavista, jotka arvelevat tuovansa mukanaan ”ainakin ziljoona ääntä”. Useissa tapauksissa kannatus pätee kuitenkin vain melko pienillä ’ziljoonan’ arvoilla.


Mediamaksu jäihin

Suomessa kokoomus tekee kaikkensa säilyttääkseen kannatuksensa. Kirjoitin toista viikkoa sitten, kuinka tärkeää on, että mediamaksun voimaantulo estetään, sillä siitä tulisi huono järjestelmä niiden vuosien ajaksi, jonka tämä post-televisiollinen todellisuus vielä kestää. Median tavanomaisen käytön tulee olla kuluttajan ja palveluntarjoajan välinen asia eikä valtiovallan lailla hallitsema ja laskuttama asia.

Reiluinta olisi Ylen kanavien paneminen kortin taakse; tosin kuluttajien päätökset tekisivät luultavasti lopun koko valtiojohtoisesta firmasta. Jos taas nykymuotoisesta Yleisradiosta halutaan pitää kiinni, järkevin ratkaisu olisi budjettirahoitus. Se ei tekisi Ylestä ”hallituksen kanavaa” (sen enempää kuin se jo on). Eihän kukaan väitä yliopistojakaan hallituksen kanaviksi, vaikka myös niiden rahoitus tulee edelleen suurimmaksi osaksi valtion budjetista. Tosiasiassa Yle on vastustanut budjettirahoitusta siksi, että sen vallitessa rahoitusta voitaisiin joskus leikatakin eikä aina vain paisuttaa, kuten nyt.

Jyrki Katainen teki oikein toimiessaan kummisetänä ja pysäyttäessään mediamaksuhankkeen kokoomuksen sisällä. Viestintäministeri Suvi Lindénin oma tahto, vaikutusvalta ja uskottavuus siihen tuskin olisivat riittäneet.


Ydinsoihdut syttyvät

Suomi on pimeä ja kylmä maa, jossa tarvitaan ydinvoimaa. Olen jo aiemmin perustellut, miksi lisäydinvoiman rakentaminen Suomeen on välttämätöntä. Nyt edessä on poliittinen kädenvääntö, kun puolueiden on sorvattava asiasta sähkönkulutusta vastaava päätös.

Tupun, Hupun ja Lupun riveissä vastustajat ovat vähemmistönä, ja näissä isoissa puolueissa asia ratkaistaan. Mutta parempi olisi myös pienempien asettua päätöksen taakse. Ymmärrän toki oppositiopuolueiden vastustuksen. Se on taktisesti kypsää. Kun ei itse ole hallitusvastuussa, ei kannata laittaa nimeään sellaiseen päätökseen, joka sitoo vastuuseen.

Seuraavan hallituksen kokoonpano ratkaistaan kuitenkin ydinvoimakannan perusteella, ellei sitten nykyinen hallitus ehdi myöntää lupaa niille kaikille kolmelle uudelle ydinvoimalalle, joita varten on jätetty hakemus. Se tuskin onnistuu. Viidennen ydinvoimalan hankintaa käsiteltiin ensimmäisen kerran eduskunnassa 1993, ja lupa myönnettiin vasta 2002. Juuri tämän vihreän viivytyksen vuoksi sähkönsaanti on myöhässä, ja Suomi joutuu ostamaan ydinsähköä hengenvaarallisesta Sosnovyi Borin ydinvoimalasta. Itse olen reaalipoliitikko ja pidän uusien ydinvoimaloiden rakentamista Suomeen välttämättömänä sähkönsaannin turvaamiseksi, vanhojen voimaloiden korvaamiseksi ja käyttöriskien pienentämiseksi. Se on vastuun kantamista.


Eläkkeelle ajoissa

Hallitus aikoo näköjään pitää kiinni Matti Vanhasen väläyttämästä eläkeiän nostosta, sillä nyt työurien pidentämistä pohditaan hallituksen, työnantajien ja työntekijöiden kolmikannassa. Työuria sopisi pidentää alusta eikä lopusta. Hallitus teki väärin säätäessään supereläkekertymän houkuttelemaan töissä jatkamista vielä 63 ikävuoden jälkeen.

Samaan aikaan maassamme on paha nuorisotyöttömyys. Ei ole oikein, että varttunut väki köppelehtii työpaikoille kainalosauvojen ja rollaattorien turvin samalla kun nuoriso maleksii vailla työpaikkoja tai kunnon opiskelupaikkaa. Paljon on tehostamista tässä muutosvirrassa, ja reseptiksi sopii lukea vaikka teokseni Työttömän kuolema (2010) ohjelmaa siitä, miten myös koulutusputkea voidaan virtaviivaistaa.


Ratakadun kassakaapit auki

Maa, jossa on suuria salaisuuksia, ei ole kansanvaltainen. Ei hyvä. Niin sanottu Tiitisen lista olisi pitänyt julkaista jo kolme vuotta sitten, kun asiaa viimeksi pohdittiin. Astukoon kaapista vaikka Lipponen, Halonen tai mikä mörkö tahansa. Salaisuuksien varjelu on halvaannuttavaa. Lista on avattava, mutta armeliaassa hengessä ja hermeneuttisen historiantulkinnan valossa: muistaen 1960- ja 1970-lukujen poliittinen tilanne uhkineen ja pakkoineen.

Outoa on, että Suojelupoliisi on nyt tiedustellut tämän Itä-Saksan arkistoista löytyneen suomalaisvakoojien listan avaamisoikeutta Saksasta. Keski-Euroopan poliittisesti vapaamielisissä maissa komeroiden ovet on yleensä potkaistu muitta mutkitta auki osana Vergangenheitsbewältigungia ja siihen liittyvää kriittisen historiantutkimuksen perinnettä, joka koskee koko jaetun Saksan historiaa. Niin olisi pitänyt tehdä aikoja sitten myös meillä.


Lepopäivän ratoksi

Tähän väliin muisteloja radiomafiasta, joka tuo mieleen harppi-Saksan ja tiedotuspoliittisen aivopesun ajat ja jota sivusin jo edellä. Meidän kaikkien omistama Yleisradio piti hallussaan radiolähetysten monopolia paikallisradioiden perustamiseen asti, vuoteen 1985. Valtiovalta kontrolloi edelleen radiotaajuuksien jakoa kovin ottein: myöntäen toimilupia siltä pohjalta, mitä sisältöjä on tarkoitus välittää. Tämä on väärin viestinnän vapauden kannalta.

Muistan, kun läpikotaisin punainen Repo-radio suvaitsi soittaa listahitit vain kerran viikossa, ja silloinkin joku puolueuskollinen äänitarkkailija ajoi tahallaan uutiset listaykkösen päälle pitäen esitystä kapitalismin ja imperialismin hedelmänä. En tiedä, kannattaisiko nykymuotoistakaan Yleä elättää, vai olisiko parempi, että organisaatiota kevennettäisiin esimerkiksi yksityistämällä TV2 ja lopettamalla puolet ruotsinkielisestä ohjelmistosta sekä rituaaliseksi muodostunut kaikkien olympialajien välittäminen.

”Näin Neuvostoliitossa” -ohjelmaa vastaavat nykyään ne lukuisat ryssänrokumentit, joissa podetaan (n)ostalgiaa romahtaneen yhteiskuntajärjestelmän vuoksi. Myös ”Lepopäivän ratoksi” oli mielenkiintoinen ohjelmanimi. Monet tunsivat tuohon aikaan ilmestyneen ”Ratto”-nimisen julkaisun. Kun jumalanpalvelusten jälkimainingeissa radioaalloille ajettiin ”Lepopäivän ratoksi” -ohjelmaa, tämä kätevästi pornografisoi pyhäpäivää leimaavan hengellisen hekuman.


Pyhäpäivän kunniaksi

Taivaalla tapahtuu toki muutakin kuin radiotaajuuksien jakoa. Ihan lepopäivän ratoksi kommentoin vielä tuoretta evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispanimitystä. Luin joskus opiskeluaikoinani Miikka Ruokasen kirjoittaman Hermeneutica Moderna -kirjan, joka kelpaa edelleen vaikka lähdeteokseksi. Silti iloitsen Kari Mäkisen valinnasta, sillä hän tuntuu suhtautuvan seksuaalivähemmistöihin aidon hermeneuttisen raamatuntulkinnan mukaisesti: nähden eri aikakausien käsitykset osana historiallista ajankuvaa sekä myöntäen, että jokainen uskonnollinen mielipide perustuu henkilökohtaisiin tulkintoihin ja on siten subjektiivisuuden leimaama.

Koska se historiallinen maailma, josta Raamattu puhuu, on pitkälti kadonnut, myös Raamatussa esitetyt homoseksuaalisuutta koskevat kannanotot ovat menettäneet alkuperäisen merkityksensä kirjan nykylukijoille. Raamatun elämäntapanormeja ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti, vaan homoseksuaalisuuteen pitää suhtautua pohtien, mitä kristillinen rakkauden perussanoma voisi merkitä homoseksuaalisuuden yhteydessä. Jos se merkitsisi homoavioliittojen hyväksymistä, niin kyseessä olisi pelastus kristilliselle uskonnolle.

Tuskinpa heteroiden avioliitot siitä paljonkaan pahenisivat, vaikka kirkko homoja siunaisi ja vaikka päästäisi naimisiinkin. Parempi naida kuin palaa. Tosin itse en avioliiton kahleita kaipaa; avioliittohan perustuu käytännöllisesti katsoen orjanomistusoloihin, eikä ihmisten pidä toisiaan omistaa. Nyt siis homotkin ovat vaarassa joutua avioliittoon sisältyvän sosiaalisen kontrollin uhreiksi!

Kirkon piirissä asiaa on pähkäilty luullakseni enemmänkin pragmaattisesti kuin teologisesti: mitä tämä kirkolle kannattaa? Myös Uusi Suomi kirjoitti, että ateistit iloitsevat homomyönteisen piispan valinnasta. Takana on ajatus, että konservatiiviset ja varakkaat veronmaksajat kaikkoavat kirkosta ja että juuri sitä kirkko pelkää.

Ateistien ilo ja pappien pelot voivat olla kuitenkin ennenaikaisia. Ajan myötä kirkkoon saattaa liittyä enemmän väkeä, jos kirkko omaksuu nykyistä myönteisemmän homokannan. Näin saataisiin kirkon harjoittama avoin diskriminointi loppumaan. Nykyoloissa voisin jopa harkita liittymistä takaisin evankelisluterilaiseen kirkkoon, josta erosin kuusitoista vuotta sitten kirkon homoja kohtaan osoittaman läimäyttelyn vuoksi. Voisin ainakin antaa tukeni kirkon asialliselle johdolle, sillä onhan naimalupa arvokas tietylle osalle homoista.

Muutoin olen naimisiin menoa vastaan. Nuorempana inhosin käydä häissä juuri siksi, että vanhat tädit tökkivät ja sanoivat: ”Sinä olet seuraava.” Lopettivat, kun aloin tehdä heille samaa hautajaisissa.

Henkinen Berliinin muuri

Olen tänään ollut kaksikymmentä vuotta yhtäjaksoisesti vapaalla jalalla, sillä pääsin tasan kaksi vuosikymmentä sitten armeijan leivistä, eikä minulle ole sen jälkeen yhtä pitkää leiviskää valtion virassa suotukaan. Vapautumiseni vuosipäivän kunniaksi sopinee pohtia yhteiskuntamme avoimuutta ja sulkeutuneisuutta sekä sitä, miten nämä asiat ovat pyrkineet omalla kompleksisella tavallaan tukemaan toisiaan.

Sadan metrin päässä kotoani, Helsingin Ratakadulla, sijaitsee salaisuuksien talo, jonka kassakaapissa säilytetään niin sanottua Tiitisen listaa. Tiitisen lista ei ole kuitenkaan Tiitisen. Se on Saksan liittotasavallan Suomelle toimittama luettelo henkilöistä, jotka pitivät yhteyksiä DDR:n agentteihin ja mahdollisesti luovuttivat salassa pidettäviä tietoja harppi-Saksaan. Niinpä listalla on tietoa, joka kuuluu suomalaisille ja joka suomalaisten pitää tietää. Jos näin ei ole, maamme on yhtä demokraattinen kuin Saksan Demokraattinen Tasavalta.

Ongelmana on, että asioiden päällä istuu aina joku sepittelijä-Seppo: Seppo Tiitinen, Seppo Nevala tai joku heidän sijaisensa. Myös Suomessa kannattaisi pitää eri näyttämöt poliisitoiminnalle ja oopperaesityksille. Kun suurin osa johtavista poliitikoista ja salaamispäätöksen tehneistä haluaa listan julki, se olisi parasta julkaista heti.

Kansalaisten ja Supon välillä kulkee nyt Berliinin muuri, joka olisi syytä kaataa. Ihme, etteivät kansalaiset hae poliisilta mielenosoituslupaa demonstraation järjestämiseksi Suojelupoliisin edustalla.


Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan?

Joku tai jotkut tässä maassa tietävät, keiden nimiä listalta löytyy. Kuten Mauno Koivisto jo totesi: asian salaamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Poliittisen historian professori Seppo Hentilä (Seppo hänkin) totesi aivan oikein Ilta-Sanomissa, että Paavo Lipposen löytyminen listalta olisi aikamoinen pommi. Mutta se on hyvin mahdollista. Isänmaanystävänä tunnettu Lipponen voisi ehkä suojautua sen seikan taakse, että itäyhteyksien ylläpidossa oli kyse poliittisesta pragmatiikasta, jolla haluttiin puolustaa Suomen etua. Myös perinpohjaisesta vastahakoisuudesta olisi voinut olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Tämä peruste käy verukkeeksi melkein kenelle tahansa ja mihin tahansa.

Olot muuttuvat, asiat muuttuvat ja merkitykset muuttuvat, mutta sitä ei monikaan tuomioistuin ymmärrä, ja siksi maanpetossyyte pelottaa. Lista kuuluu historiallisen totuuden vuoksi julki, mutta asia on avattava armeliaassa hengessä. Tilannetta voisi kuvata esimerkiksi näytelmäkirjailijan sanoin: ”Turhaan työ niitä vanhoja syntejä räknäätte, kun uusissakin on katumista.”


Onko oikeutta varaa ostaa?

Pandoran lippaan päällä kököttäjät pelännevät ajojahtien käynnistymistä, juuri sellaisen, josta esimerkiksi Alpo Rusi pakotettiin kärsimään. Siksi myöskään Rusia ei olisi pitänyt hiillostaa. Hänen korvausvaatimuksessaan ei olekaan mitään paheksuttavaa. Sen sijaan paheksuttavaa on asianajajien palkkioissa. Monen sadan tuhannen euron lasku yhdestä jutusta ylittää kaikki kohtuullisuuden rajat. Tätä ei kumoa varatuomari Olli Santasen puolustelu, jonka mukaan ”oikeusvaltiolla on hintansa”.

Helsingin Sanomien (2.9.2007) jutun mukaan oikeusvaltiolle kertyi hintaa 313 000 euroa, kun mukaan lasketaan asianajajina niin ikään toimineiden Zacharias Sundströmin ja Antti Karangon laskut. Valtiota puolustanut Aarno Arvela sen sijaan esitti ”vain” 27 718 euron paragonin. Kyllä asiat ovat sittenkin niin, että oikeusvaltio toteutuu vain, jos ihmisillä on varaa ostaa palveluja asianajajiltaan. Kukaan lakimies ei kuolisi nälkään, vaikka oikeusministeriö säätäisi asianajajien palkkioille katon.

Huvittavaa on, että skandaalinkäryisessä Rusi-oikeudenkäynnissä mukana olivat lähes kaikki ketunhäntä kainalossa liikkuvat juristit, jotka tunkevat itsensä oikeussalien eturiviin aina, kun he haistavat palaneen käryä. Zacharias Sundström tunnetaan siitä, että hän sai takavuosina sakot lausahdettuaan tuomarille, että eräs hänen puolustamansa syytetty ei ollut suinkaan pakenemassa rikospaikalta vaan juoksi sitä kohti, ja mikäli hän olisi juossut tarpeeksi pitkän matkan, hän olisi saapunut perille!

Aarno Arvelan tähtihetki puolestaan oli se, kun hän päätyi puolustamaan Tehtaankadun poliisisurmaajaa, ja hän on laittautunut puolustusasianajajaksi myös monille muille raskaista rikoksista syytetyille. Julkkisjuristien joukosta puuttuivat vain Heikki Lampela ja talousjuristina tunnettu Ari Huhtamäki, jonka sopimusoikeudellisissa menettelyissä laki muuttuu rahaksi. Kyseessä oli juristien show: puolen miljoonan, eli lähes yhden kotimaisen elokuvan arvoinen.