31. joulukuuta 2006

Blogin pitämisestä


Olen pitänyt blogia ja lukenut muiden kirjoituksia kuluneen syksyn ja talven ajan. Niinpä on aika antaa ensimmäinen osavuosikatsaus. – Tulos on masentava. Bloggaamisen idea täyttää filosofi Martin Heideggerin kritisoiman ”lörpöttelyn” (Gerede) tunnusmerkit. Blogeihin kirjoittaminen on tuottanut kokonaan uudenlaisen tyylin – tai sen puutteen – ongelman. Blogikirjoitukset ovat yleensä sekä muodollisesti että sisällöllisesti huonoja. Niissä puhutaan vain pinnallisista asioista. Tämän aavistaen ilmoitin jo heti alkuun, että omana aikomuksenani on pelkkien päivänpoliittisten asioiden kommentointi ja että paremmat aiheet säästän kirjoihini. Mutta politiikkaakin voisi lähestyä filosofisesti, kuten olen yrittänyt.

Sen sijaan useimmille blogeille ovat tyypillisiä kielioppivirheet ja ruuvien löysyys. Teksteistä pursuaa pietistinen ja tuomitseva eetos: valittelu, tinkiminen, herraviha, alamaisuus, tuomiopäivän ennuskuvat, asioiden näkeminen pessimistisempinä kuin ne ovat, uho, taivastelu, tosikkomaisuus ja kokemus jatkuvan uhan alla elämisestä. Ihmiset tinkivät kaikesta – hinnoista, digisovittimista, veroista ja työajasta – ja vaativat kaikkea, kuten koulutusta, palkkaa, eläkkeitä ja parempia televisio-ohjelmia. Tämä on massakulttuurin olemus (josta teen sivumennen sanottuna selvää pikapuoliin ilmestyvässä uudessa kirjassani). Ehkä kyseinen kulttuurikuva on myös totuus nyky-Suomesta.

Entä miten on ratkaisujen laita? Blogeissa kommentoidaan ja moralisoidaan vain ilmiöiden pintapuolta ja tunnustetaan ainoastaan immanentit ja materialistiset seikat vaikuttaviksi. Sen sijaan ilmiöiden sisältöä ja olemusta ei ymmärretä eikä kyetä tulkitsemaan. Vaikeahkoja kysymyksiä, kuten väkivaltaa, ei pystytä selittämään pintaa syvemmältä, esimerkiksi kulttuuri- tai ideologiakriittisesti, vaan ne yksinkertaisesti tuomitaan. Kirjoittamisen normina näyttää olevan, että jokaisella ihmisellä pitää olla käsitys jokaisesta asiasta, vaikka hän ei tietäisi puheena olevasta kysymyksestä mitään. Suhteellisuudentajua osoittavaa huumoria esiintyy vain irrallisissa muodoissa, ja sekin koostuu ennalta arvattavista sanaleikeistä, jotka ovat älyllisen elämän alkeellisin muoto. Vitsit eivät ole kovin valaisevia eivätkä sisällä uusia näkökulmia. Blogit ovat siis todellinen mitäänsanomattomuuden varasto riippumatta siitä, onko kyse yksityishenkilöiden vai poliitikkojen blogeista vai esimerkiksi lehtien tai muiden tiedotusvälineiden keskustelupalstoista.

Julkaisukynnyksen internetpohjainen aleneminen taitaakin olla vahinko, sillä näppäimistöt suoltavat nykyään selvää paskaa. Hupaisaa blogikirjoittelussa on se, että sanan ollessa vapaa kuka tahansa umpihullu voi lukea kenen tahansa toisen umpihullun tarinoita pitäen niitä täysin järkevinä ja mielenkiintoisina sekä kirjallisesti korkeatasoisina. Toisaalta juuri tässä piilee blogien rikastuttava vaikutus kirjallisuuteen. Kenties juuri kyseisten blogien piiristä löytyy myös todellisia helmiä, kirjoituksia, ajatuksia, inhimillisiä ääniä ja elämänkohtaloita, jotka muuten eivät pääsisi esiin.

Hyvää loppuvuotta!

28. joulukuuta 2006

Vuoden kuplat


Vuoden kulttuuripoliittisia kuplia oli tietysti useita, mutta kaksi nousee julkisuusarvoltaan ylitse muiden. Ne ovat vertauskuvallisia merkkejä koko kulttuurielämämme sisäänpäin lämpiävyydestä.


Euroviisujen ehdokasasettelu

Ensimmäisen palkinnon kulttuuripoliittisesta lapsellisuudesta saavat euroviisuvalinnat. Kansalle kerrottiin, että Suomen edustaja valitaan ”asiantuntijaraadin” asettamista ehdokkaista ja että valitsijoina toimivat Yleisradion ja tuotantoportaan edustajat. – Mitä ihmettä? Eivätkö ihmiset saa itse päättää, mikä on hyvää? Tuottajien halu ohjailla ihmisten kulutustottumuksia on tunnettu, mutta ajattelemattomimpaan tekoon syyllistyikin parlamentaarisesti valvottu Yleisradio, joka luulee voivansa kahlita kansalaisten makumieltymyksiä. Nightwish olisi jo käynyt voittamassa Euroviisut, jos se olisi päässyt viranomaiskontrollin läpi. Lordi voitti viime keväänä siksi, että ihmiset laittoivat sen asialle viranomaiskontrollista huolimatta.

”Asiantuntijuuteen” vetoaminen todellisen suosion sijasta oli sekä tuottajilta että Yleltä asiantuntemattomuuden huippu. Jokaisen pitäisi tietää, ettei mitään kilpailuja voida voittaa kompromisseilla eikä myöskään tuputtamalla ihmisille heidän tahtonsa vastaisia ehdokkaita. Suuret tähdet, kuten Rasmus ja HIM, vetäytyivät tunnetusti ehdokkuudesta, mutta Suomesta olisi löytynyt esimerkiksi teknomusiikin alan toimijoita: Darude, Dallas Superstars, Orkidea, Above & Beyond, Paavo Siljamäki, Matti Laamanen, Jori Hulkkonen, Miika Kuisma, Slusnik Luna ja niin edelleen. Jopa jokin Sofia Zidan kaltainen poptähtönen olisi sopinut kilpailuun paremmin kuin valituksi tullut ikävystyttävä ja ummehtuneen harmaa myyrälauma. Myös rockin sektorilta olisi löytynyt paljon tähtiainesta, kuten Negative. Sopivia olisivat olleet listoille yltäneet popmusiikin tekijät, miksei vaikka niinkin ilmeinen voittajasuosikki kuin Antti Tuisku.

Yleisradion ja tuottajien silakankatkuisissa takahuoneissa kokoon kääräisty ehdokasasettelu on nyt niin huono, että paluu nollalinjalle on väistämätön, kun salaisten neuvottelujen tuloksena estradille kohoavat ehdokas Jukka Kuoppamäki ja asiantuntijakapellimestari Ossi Runne. ”Monipuolisuuden” tavoittelu mummolauman ehdoilla on savuverhoa täydelliselle tunaroinnille, ja tosiasiassa sen kautta riistettiin ihmisiltä mahdollisuus valita. Tapaus osoittaa, että ehdolleasettajat eivät ymmärtäneet lainkaan kansainvälisen viihteen eivätkä omien tehtäviensä luonnetta.


Tuomiojan ja Wuolijoen palkitseminen

Toisen palkinnon kulttuuripoliittisesta sisäänpäin lämpiävyydestä saa Tieto-Finlandian myöntäminen Erkki Tuomiojalle, joka on päätynyt myös Helsingin yliopiston dosentiksi, aivan kuten Paavo Lipposen EU-erityisedustajana julkisuuteen noussut Teija Tiilikainenkin. Molemmat ovat ensisijaisesti poliitikkoja eivätkä tieteenharjoittajia. On harmi, että tieteen ja taiteen palkinnot ja tunnustukset jaetaan puoluepoliittisin perustein. Siihen kai viittaa jo yleistä arvonantoa nauttiva tiede- ja taidepolitiikan käsitekin.

Tieto-Finlandialla palkittavaksi olisi löytynyt parempiakin teoksia kuin nyt valittu ulkoministerin kirja äidinäidistään, Hella Wuolijoesta, jonka vasemmistolaisuutta en ole koskaan ymmärtänyt; hänhän oli sentään suuren kartanon emäntä ja liikenainen. Asiassa kenties näkyy jotain samasta kompleksisuudesta, jonka myötä liberaalipuoluetta edustaneen pääministerin, Sakari Tuomiojan, pojasta tuli demari.

Virolaissyntyinen Hella Wuolijoki piti kansalaissodan jälkeisinä vuosina ”poliittista salonkia” kommunisteille ja Neuvostoliiton diplomaateille niin sanotussa professorien talossa eli Merilinna-nimisessä Jugend-kiinteistössä Neitsytpolun ja Kaivopuiston kulmassa. Kyseisessä vuonna 1900 valmistuneessa pytingissä on majaansa pitänyt myös sotaministeri Rudolf Walden, jolle isoisäni lainasi rahaa Kaipolan paperitehtaiden heikkoina vuosina 1930-luvulla. Nykyään talossa sijaitsee Aatos Erkon Kaivopuiston-koti, joten mikään halpa Wuolijoen ratkaisu ei ollut. Wuolijoki myös tuomittiin vuonna 1943 elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen jatketusta maanpetoksesta, ja hän vältti yhdellä äänellä kuolemantuomion. Suomen ajauduttua Neuvostoliiton vaikutuspiiriin välirauhan jälkeen hänet kuitenkin vapautettiin vuonna 1944 ja kohotettiin jo seuraavana vuonna SKDL:n vaalivoiton myötä Yleisradion pääjohtajaksi, jolloin kolmannelta ehdokassijalta tapahtuneen nimityksen ja ohituksen virkaan järjesteli tuolloinen liikenneministeriö ja maan hallitus.

SKDL:ssä toiminut Wuolijoki nousi myös toistamiseen eduskuntaan (varamiehen paikalta) vuonna 1946, ja Yleisradion pääjohtajan virasta hänet erotettiin vuonna 1948 radiolähetysten muututtua räikeän poliittisiksi sekä Wuolijoen itsensä estäessä viihteellisen ohjelman ja tanssimusiikin soiton. Hän muun muassa särki vasaralla Hiski Salomaan levyn ”Lännen lokareita” eräässä Niilo Tarvajärven juontamassa ohjelmassa. Vaikka Wuolijoen teot voivat näyttää jälkikäteen tarkasteltuina huvittavilta, tosiasiassa hänen edesottamuksensa ja kotikommunisminsa merkitsivät vakavaa vahingontekoa ja uhkaa maallemme. Niiden kautta pohjustettiin tietä sosialistiseen Suomeen samalla, kun suomalaisia miehiä kuoli taisteluissa isänmaamme ja vapautemme puolesta. Siksi hänen tekojaan ei voida tarkastella kepeähkösti eikä leikkisästi, kuten Tuomioja kirjassaan, vaan ne ansaitsisivat lopultakin tulla tuomituiksi poliittisen moraalittomuuden merkeiksi.


Hellan vieressä heiluntaa vai politiikkaa kirjailijankaavussa?

Wuolijoen kirjallisia ansioita tuskin kiistää kukaan, mutta hänen näytelmätuotantonsa ja taiteellisuutensa eivät selitä eivätkä oikeuta hänen poliittisia virhearviointejaan. Järkevimmin hän olisi tehnyt pysyessään näytelmäkirjailijana. Tosiasiassa hän oli samaa jengiä kuin hänen palvelemansa desantit, Hertta Kuusinen, Otto Wille Kuusinen, Aleksandra Kollontai ja koko Terijoen hallitus. Hänen feminisminsä olisi voinut etsiytyä adekvaatimpiin muotoihin kuin sosialismin ja kommunismin tavoitteluksi.

Kyseessä ei siis ollut ”häivähdys punaista”, kuten kirjan nimi vihjaa, vaan Wuolijoen toiminta oli läpikotaisin purppuranpunaista. Koska Tuomiojan teos ei tuo julki mitään tärkeitä selitysperusteita Wuolijoen persoonan ristiriitaisuuksiin eikä se myöskään arvioi hänen tekojaan kriittisesti, sitä ei voida pitää ansiokkaana. Sen sijaan palkinnon olisi voinut myöntää vaikka tohtori Jukka Seppisen kirjalle Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991, joka valaisee sosialisoimiseen tähdänneen toiminnan laajuutta. Tuomiojan palkitseminen oli poliittinen, sillä palkinnon jakoi tällä kertaa Raimo Väyrynen, joka tunnetaan demariyhteyksistään.

Olisi mielenkiintoista tietää, palkittaisiinko Tieto-Finlandialla myös sellainen filosofi, joka kirjoittaisi poliitikkojen oidipus- tai elektrakomplekseista kirjan – tai olisiko poliittisesti motivoituneilla lukijoilla edes kykyä ymmärtää ajatuksen ideaa.

27. joulukuuta 2006

Bond ja poliittinen korrektius


Pokerin pelaamisesta on tullut viime vuosina kansanhuvi: sitä pelataan niin televisiossa kuin kapakoiden nurkissakin. Asiantila saattaa heijastella uuden kasinotalouden olemusta. Ihmisten rikastuminen tai köyhtyminen mielletään entistä useammin pelkäksi onnenpyörän pyörähdykseksi, kun syy–seuraus-ketju ansioiden ja niihin johtavan työn väliltä on pantu globalisaation ja internationalismin keinoin poikki: rikastu siis pokerilla.

Myös uuden James Bond -elokuvan tekijät ovat tiedostaneet ajan merkit nimetessään tuotoksensa Casino Royaliksi. Pokerin peluun kohottaminen elokuvan keskeiseksi teemaksi puhuttelee ilmeisesti työväenluokkaisia ja keskiluokkaisia ihmisiä, sillä raina oli vielä kuukausi ensi-iltansa jälkeen Suomen katsotuin.

Minulla on ollut tapana käydä katsomassa James Bond joulunpyhinä, mikäli uusi elokuva vain on ollut tarjolla. Casino Royalia on kehuttu parhaimmaksi kautta aikojen, mutta omasta mielestäni Bond-elokuvat ovat vuosi vuodelta huonontuneet. James Bond tunnetaan tietenkin naistenmiehenä, ja kaikki Bondit ovatkin olleet korostetun heteroseksistisiä. Lisäksi 1980-luvun ja 1990-luvun Bondeissa konnat esitettiin usein tyypiteltyinä homoseksuaaleina, mikä heitti seksuaalivähemmistöjen vihat Bondin tekijöiden niskoille. Koska Bond oli myös huumoripitoinen, saattoi lievää rasismia katsoa kuitenkin läpi sormien.


Feministinen Bond

Bondeihin tuli jo 1990-luvulla uutuutena mukaan feminismi, joka pahensi asiaa. Casino Royalissakin kehitellään feministisvoittoista nais–mies-dialogia, joka ei omasta mielestäni toimi lainkaan. Bondia haukutaan muun muassa hänen egostaan, ja miestä potkitaan munille. (Miten ihmisen olisi mahdollista muuta ollakaan kuin ”egokeskeinen”, sillä minuushan on kaiken havaitsemisen ja todellisuussuhteen välttämätön ehto?) Bondin esimiehenä on ollut nainen jo Kultaisesta silmästä lähtien eli vuosikymmenen ajan. Miss Moneypenny puolestaan alettiin esittää tietoisena feministinä. Kun Bond-elokuvien naiset eivät ole enää hänen rakastajiaan vaan dominoijiaan, tästä ratkaisusta on seurannut useita ongelmia toimintaelokuvaksi tarkoitetulle produktiolle.

Poliittisesti korrektista Bondista huumori on kuihdutettu pois. Jäljellä on pelkkää rymistelyä, erikoistehosteita, feminismiä ja väkivaltaa. Huumorittomuus johtuu Bondin miehisen suverentiteetin kyseenalaistamisesta. Kun uros ei saa olla enää ehdoton, toimintaan ei saada mukaan sankaruutta kohottavaa karismaa. Se, että varhaisemmissa Bondeissa onnistuttiin yhdistämään toiminta ja seikkailu huumoriin, johtui Bond-hahmon suvereeniudesta: ollessaan hetero hän oli sitä avoimesti, ja hän hallitsi naisia. Sen sijaan nyky-Bond on alistuva raato. Casino Royalissa huumori on korvattu väkivallalla ja kovuudella. Uusi Bond-näyttelijä Daniel Craig on melko väritön tyyppi, joka ei häikäise sen enempää huumorilla kuin lihaksilla tai charmillakaan. Sitä paitsi hän muistuttaa riittävästi Vladimir Putinia sopiakseen paremmin kenraali Gogolin rooliin.


Roger Moore – Paras Bond

Kaikkien aikojen paras Bond oli minun mielestäni Roger Moore, sillä hän onnistui olemaan samanaikaisesti sekä toiminnallinen, humoristinen että todellinen gentlemanni. Niinpä parhaat Bond-elokuvat tehtiin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa, ja niissä onnistuttiin yhdistämään actionia ja komediaa.

Uudesta Bondista puuttuvat Bond-elokuvien tavaramerkeiksi muodostuneet tekniset innovaatiot kokonaan, eikä elokuva hyödynnä myöskään ideologisia eikä poliittisia jännitteitä, jotka vielä kylmän sodan aikana tarjosivat viitekehyksen juonen punonnalle. Uudessa Bondissa asia on koetettu ratkaista amerikkalaiseen tapaan, toisin sanoen vetämällä esiin elokuvan alussa matkalaukullinen pätäkkää, josta lopun aikaa taistellaan.

Pelkän mammonan käyttäminen motiivina on kuitenkin alkeellista, ja elokuvassa häiritseekin sarjafilmeistä tuttu peittelemätön suhtautuminen rahaan. Tekijät ovat varoneet astumasta juonen rakentamisessa politiikan kentälle, vaikka esimerkiksi terrorismi olisi tarjonnut luontevan ympäristön tarinalle, kuten ennenkin. Näistä perinteistä aineksista voi enää vain haaveilla, kun poliittisen korrektiuden tavoittelu on tappanut niin huumorin kuin älyllisyydenkin elokuvien käsikirjoituksista.

26. joulukuuta 2006

Tsunamista kaksi vuotta


Kaakkois-Aasian tsunamista tuli tänään kuluneeksi kaksi vuotta. Osa avustusrahoista on kateissa, turismi on ennallaan, Thaimaassa on tapahtunut vallankaappaus, Acehissa mellastavat maanvyörymät ja tulvat, ja sisällissota kiihtyy. Siinä sosiaalista katastrofia luonnonkatastrofin jatkoksi. Televisiossa puolestaan pyörii tuhoa käsittelevä draamasarja, jota rahoittaa muun muassa eteläkorealainen Samsung oman product placementinsa katteeksi.

Luonnonmullistuksen tapahduttua paikalle riensi muiden muassa suomalainen piispa Eero Huovinen, joka paljasti epäuskoisuutensa siunailemalla, kuinka taivaallinen herra voi sallia kyseisen katastrofin. Häneltä näytti unohtuneen Jobin kirjan toteamus siitä, että kun otamme herralta vastaan hyvää, miksi emme ottaisi pahaakin. Maailmassa vallitsevan kurjuuden sovittaminen yhteen Jumalan hyvyyden kanssa onkin aiheuttanut teologeille paljon päänvaivaa.


Kurjuus, kärsimys ja teodikea-ongelma

Rationalistisen filosofian näkökulmasta maailmassa vallitseva kurjuus on seuraus aristoteelisen substanssin eli ”liikkumattoman liikuttajan” (tai luojajumalan) epätäydellistymisestä luomistyössä. Ihmisen erkaantuessa jumaluudesta maailmaan syntyi puutteellisuutta ja ihmiselle epätäydellisyyden kokemus. Vaikka voimmekin katsoa elävämme ”parhaassa mahdollisessa maailmassa”, siinä joudutaan sovittamaan yhteen mahdollisimman monia ristiriitaisiakin asioita. Tämän mukaan Jumala ei olekaan enää kaikkivaltias, vaan asialla on myös Tuhattaituri. Täydellisen olennon oli kuitenkin alun perin luotava maailma toteuttaakseen oman olemuksensa, johon sisältyi luomisen potentiaali. Niinpä elämme nyt kompromissin tuloksena luodussa maailmassa, kaukana jumaluuden sydämestä, hädän ja vaillinaisuuden alaisina.

Tämä on kristillisen rationalismin näkökulma asiaan, ja vastaava ajattelutapa näyttäytyy myös tieteen ja arkiajattelun piirissä eräänlaisena ideologiana: maailma on mätä. Mutta asiasta on voitu ajatella myös toisin ja kieltää maailman olevan paha. Tällöin on ajateltu, että kaikki koituu lopulta hyväksi, kuten useimmissa ykseysfilosofioissa uusplatonismista alkaen.

Jos haluaisin olla kyyninen, voisin auttaa piispaa ja alkaa syyllistää ihmisiä katsomalla, että tsunamissa oli kyse eräänlaisesta luonnon kostosta ja vedenpaisumuksesta, jolla pyhä Jumala pyyhkäisi tieltään etelän aurinkorannoilla kellottelevat hyvinvointikansalaiset. He olivat ylimielisyydessään ja syntisyydessään paenneet materialistista jouluryysistä Aasian lomakeskuksiin, mitä voidaan pitää jouluryysiksenä toiseen potenssiin korotettuna. Vakaumukselliselle kristitylle sattumaa ei voi olla olemassa, joten tuhon täytyi olla merkki johdatuksesta. Siksi johtopäätöksenkin on oltava se, että Jumala sallii pahan, mikä on tietenkin teologisesti valitettavaa.


Yhdentekevyyden ahdistus

Sen sijaan tieteellisen naturalistin ja materialistin mielestä kyse oli vain sattumasta, joka kuuluu luontoon. Luonnon ilmiöt tieteellinen naturalisti puolestaan ymmärtää joko ihmisen pysyviksi vihollisiksi tai suojelun kohteiksi, joten naturalistisesti ajattelevalla henkilöllä on hyvät mahdollisuudet itse päättää, miten hän katastrofiin suhtautuu: arvottaako hän sen kielteisesti vai myönteisesti vai – kuten yleensä – täysin välinpitämättömästi ja neutraalisti? Kyseinen kyynisyys tuottaa tietenkin myös naturalistille äänetöntä ahdistusta, joka näkyy lisäksi eräissä uskontomuodoissa.

Tsunamin jälkeen monet länsimaiset ihmiset kummastelivat, miten nopeasti tuhoista kärsineet maat nousivat jaloilleen. Hindulaiset ja buddhalaiset suhtautuivat asiaan tavalla, jota ulkoa päin voidaan sanoa ”luontevaksi”. Tosiasiassa kyse oli huomattavasta elämänkatsomuksellisesta erosta. Se paljastui katastrofiin asennoitumisen kautta myös länsimaisille ihmisille. Selitys näennäiseen ”luontevuuteen” löytyy siitä, että tuhoutuminen ja olosuhteiden vaihtelu sisältyvät hindulaisen ja buddhalaisen ihmisen maailmankuvaan. Siinä kaikki on kaaoksenkin hetkellä tasapainossa. Ruumis on heille vain sielun kulkuväline yhdestä elämästä toiseen.

Ajatus voi olla ainakin näennäisesti helpottava, mutta sitä ei voida sanoa kovin lohdulliseksi. Buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen ei kuulu ahdistus eikä suru kuoleman johdosta. Buddhalaisille ja hindulaisille kuolemaa ei itse asiassa ole; on vain elämän ikuinen kiertokulku, siirtyminen elämästä toiseen sekä siihen mahdollisesti liittyvää kaipauksen ja ikävän tunnetta. Heidän näkemyksensä elämästä muistuttaa siis tyypillisen naturalistin käsitystä.

Me eurooppalaiset voisimme sanoa kyseistä ajattelua tunteettomaksi ja kylmäksi, ja ainakin etiikan teorioiden kannalta siihen liittyy myös moraalinen kyynisyys: jos ihminen ei ahdistu eikä tunne syyllisyyttä, hänellä ei ole länsimaisen käsityksen mukaan myöskään vastuuta eikä moraalia. Ja kyllähän asian tämä puoli näkyy kurjuutena Intian kaduilla ja kujilla, kun millään ei näytä olevan mitään väliä.

Ajattelutapa muistuttaa myös eräänlaista villiä ajattelua, jossa ei ole lainkaan normeja eikä kieltoja saati sellaisia estoja tai rajoitteita, joita länsimaalaisittain pidettäisiin moraalin tunnusmerkkeinä. Vai onko? Ehkä ne ovat niin sisäistyneinä kyseiseen elämänmenoon, että buddhalaisten ja hindulaisten koko elämä koostuu tuosta ahdistuksesta ja toivottomuudesta sekä niiden ritualisoituneista seurauksista. Joka tapauksessa maailmalla matkustavan kannattaa avata silmänsä muulloinkin kuin vain silloin, kun jokin konflikti tai katastrofi pakottaa havaitsemaan ihmisten ja kulttuurien todelliset erot. Niitä on nimittäin paljon. Pintaa tarvitsee yleensä vain hieman raaputtaa, jotta ihmisten elämänkatsomukselliset ja filosofiset eroavuudet tulevat esiin kuin ketut koloistaan – tai sudet luolistaan.

24. joulukuuta 2006

Joulukarnevaali


Tänään on jouluaatto, eli varsinainen juhlapäivä on lähellä. Monet tietävät, että joulukuusi on pakanallinen keksintö. Mutta myös itse joulun vietto on epäkristillinen perinne. Vielä roomalaisajalla joulun paikalla oli saturnalia-juhla, jota vietettiin sadonkorjuun merkeissä Saturnus-jumalan kunniaksi. Alkukirkon papit oivalsivat, että ahkerasta käännytystyöstä huolimatta monetkaan ihmiset eivät halunneet luopua mukaviksi kokemistaan juhlaperinteistä, joten kristinusko oli yhdistettävä niihin. Niinpä kristillinen kirkko otti pakanallisen perinteen käyttöön antamalla siunauksensa sille. Toiveena oli, että kristinuskokin alkaisi juhlariehunnan myötä näyttää hauskemmalta. Käytännössä kävi kuitenkin niin, että uskonto menetti hengellisyyttään samalla kun juhliminen maallistui.

Joulua vietiin alun perin eräänlaisena karnevaalina, jonka kuluessa orjasta tehtiin hetkellisesti isäntä, narrista kuningas ja rengistä herra. Perinteen tarkoituksena oli luoda tilapäinen vapauden saareke ja hengähdystauko muutoin alistetun ja painostavan elämän keskelle. Ja eikö tästä käsityksestä kajastakin myös nykyjoulun ”varsinainen sanoma”? Samalla kun kirkko alkoi hellittää liekanaruistaan juhlimisen ja vapauden hyväksi, se tuli antaneeksi ihmisille mallin, jota he saattoivat tavoitella myös normaalielämässään. Joulun vieton kautta kirkko ei ainoastaan lisännyt suosiotaan ihmisten joukossa vaan loi myös pohjan kirkon oppien hylkäämiselle, kun kansalaiset kiinnostuivat pelkästä karnevaalien vietosta hengellisyyden sijaan. Tämän kehityskulun tuloksena joulu on nykyäänkin peräti materialistinen juhla, ja kirkot täyttynevät jouluisin nimenomaan tapakristillisyyden vuoksi.

Monien muiden karnevaalien tavoin joulu ei ainoastaan auta kansalaisia kestämään pimeyttä ja kurjuutta syksyn ja loskaisen talven läpi, vaan se myös houkuttelee ihmisiä pysyvästi pois alamaisuuden tilasta. Mihail Bahtinin käsityksen mukaan karnevalistisuus saattoi auttaa jopa siirtymisessä pimeältä keskiajalta valoisan renessanssin aikakaudelle. Joulun poliittinen merkitys on siis vaihtoehtoisen maailman luomisessa, esimerkiksi sellaisen, jossa ihmiset osoittavat toisiaan kohtaan hyvää tahtoa. Mitä enemmän karnevaaleja järjestettäisiin, sitä paremman otteen ihmiset saisivat tuosta paremmasta maailmasta. Toiveena on, että karnevaalit muuttuisivat vallitsevaksi tilaksi, ja tämän merkiksi monien ihmisten elämä onkin nykyään pelkkää siirtymistä karnevaalista toiseen. Eri asia on sitten se, tunnistetaanko myöskään karnevaaleja enää karnevaaleiksi, sillä jos aina on juhlat, ei ole koskaan juhlat.

Jouluna ihmiset tekevät paljon sellaista, mitä he eivät muutoin tekisi. Joulu perustuu siis petokseen ja merkitsee poikkeustilaa ihmisten välisissä suhteissa. Myös tämä on karnevalistinen piirre. Muutamat ovat tällöin imeliä kuin lanttutaikina ja toiset happaman emäksisiä kuin lipeäkala.

Miten tuohon hyvän tekemisen perinteeseen pitäisi sitten suhtautua? Hyvyyden osoittamisen sanotaan tuovan iloista mieltä myös tekijälleen. Tämä on luonnollisesti ymmärrettävää. Lahjojen jakaminen ja avuliaisuus tuntuvat hyvältä nimenomaan niiden ihmisten mielestä, jotka toimivat näiden periaatteiden mukaisesti, sillä epäitsekkäitä ihmisiä myös vastavuoroisesti palkitaan paremmilla sosiaalisilla palkinnoilla kuin omaa etuaan ajattelevia. Mitä paremmaksi ihminen oman hyvyytensä kokee, sitä enemmän hän tekee hyvää, ja näin selittyy, miksi paljon hyvää tehneet sanovat olevansa tyytyväisempiä kuin ne, jotka pidättäytyvät liiasta anteliaisuudesta. Koska hyvän tekeminen tuntuu viimeksi mainituista lähtökohtaisesti pahalta, kitsaat ihmiset tekevät vähemmän hyvää, ja niin muodoin selittyy, miksi nekin vähäiset teot, jotka he puolestaan saavat aikaan, tuottavat heille tuskaa ja suuria ponnistuksia. Tällä tavoin hyvä ja paha monistuvat ja leviävät kuin renkaat vedessä.

Koska hyvä ja paha ovat suhteellisia ja ihmisten yksilöllisistä kokemuksista riippuvaisia asioita, ne voivat vaihtua myös toisikseen. Joulu on sosiaalinen häiriötila, jota kannattaa varoa. Joulun merkeissä ihmisiä pakotetaan olemaan vastoin tahtoaan seurallisia. Yksinäisiä puolestaan syyllistetään yksinäisyyden leimalla, jota heitä opetetaan häpeämään. Samanaikaisesti, kun hoetaan äänekkäästi joulurauhaa, rikotaan niiden ihmisten rauhaa, jotka muutenkin elävät rauhallisesti. Sitä, että joku ihminen jättää hälinän taakseen, ei suostuta hyväksymään, mutta sellaista ihmistä aina ymmärretään, joka suostuu taistelemaan joulukiireiden vuoksi tavoitellen edes jonkinlaista onnea ja rauhaa. Tämän ajattelutavan mukaan on väärin kääntää maailmalle selkänsä tavoitellakseen todellista joulurauhaa, mutta on oikein uhrata oma onnellisuutensa johonkin sosiaaliseen juhlintaan osallistumisen vuoksi.

Joulu myös kaduttaa ihmisiä. Sen konkreettinen seuraus on ylensyömisestä johtuva ähky, ja vakavampi seuraus on henkinen ahdistus. Kaikkiin juhlapäiviin liittyy epäonnistumisten ja pettymysten uhka, jonka tuloksena päivä on pilalla. Suurelle osalle ihmisistä joulu ei ole kovin hyvä eikä myöskään kovin rauhallinen. Juhlapäivät tekevät vastoinkäymisistä, kuten sairauksista, entistäkin kivuliaampia. Todellisuudessa musta ei tule mustemmaksi valkoista pohjaa vasten, ja elämästä voi iloita nimenomaan sosiaalisista painolasteista, tavoista ja kulttuurista irtautumisen kautta.

Kun nyt toivotan teille, hyvät lukijani, hyvää ja rauhallista joulua, minä tarkoitan sitä. Jatkakaa siis kamppailua paremman elämän sekä turhamaisuudesta ja pikkusieluisuudesta vapautumisen puolesta. Siinä joulun idea kirkastuu!

22. joulukuuta 2006

Vuoden pimein aika


Tänä yönä aurinko laskeutuu syvemmälle taivaanrannan taakse kuin yhtenäkään muuna vuoden tai vuorokauden hetkenä. Talvipäivän seisaus on tänään 22.12.2006 kello 2.22. Pohjoisessa aurinko ei näyttäydy päivällä lainkaan, eikä valoisan aika ole etelässäkään viittä tuntia pitempi. Suomalaiset elävät suurimman osan elämästään varjojen mailla. Mitä järkeä siinä on? Ei mitään. Ainoa johdonmukainen keino jatkaa elämää olisi muuttaa pois täältä, vähintään Nizzan tai Venetsian tasolle.

Mutta pimeydessä ja synkkyydessä on myös filosofiansa. Aurinko, joka tuskin jaksaa päivisin nousta, on harvinainen timantti, jota kokoonnutaan katsomaan kuin kultaa valinkauhassa, kunnes se katoaa moneksi kuukaudeksi taivaanrannan taakse. Nukkuvassa, mustassa auringossa on suunnatonta metafyysistä potentiaalia: lupauksellaan lumoavaa voimaa. Jos haluaisin olla yhtä egomaaninen kuin Turkmenistanin äskettäin edesmennyt maallinen ja hengellinen johtaja Saparmurat Nijazov, myös minä nimeäisin taivaankappaleet oman persoonani mukaisesti. Ajatelkaa, kuinka valaisevaa olisi, jos aamun sarastaessa ja auringon häikäistessä ensisäteillään astronomitkin olisivat velvoitettuja lausumaan: ”Katsokaa – ei aurinko – vaan Hankamäki nousee!”


Synkkyydessä syvällisyys

Mitä filosofista ideaa pimeyden ja synkkyyden lietsomassa tappiomielialassa sitten on? Sen suurempaa syvällisyyttä kuin synkkyyteen ja surumielisyyteen liittyvä epätoivo, ei voida kuvitella. Syy tähän on selvä: voittamisessa on epätotuuden siemen, mutta tappiosta alkaa totuus. Voittajia ohjaa epätotuuteen ja pinnallisuuteen heidän narsisminsa ja itseluottamuksensa. Siihen perustuvat myös hilpeys ja juhlinta, eikä sotien ja urheilukilpailujen voittajia voida koskaan arvostella liiallisesta vaipumisesta syvämietteisyyteen. Paremminkin heitä leimaa masturbaation harjoittajille tyypillinen itseensä tyytyväisyys, joka yleensä vaihtuu syyllisyyden tunteeksi tai huonoksi omaksitunnoksi.

Tie voiton kukkuloilta murheen alhoon on onneksi lyhyt, kuten uransa lopettaneiden maailmanmestareiden esimerkki osoittaa. Kyse on itsepetoksesta. Sen sijaan se, joka jo alun perin valitsee häviäjän osan, hyväksyy maailmaan sisältyvän tappion ja puutteellisuuden. Tuskin mikään on niin naiivia ja epäfilosofista kuin optimismi, paitsi jos iloitseminen tapahtuu kyynisyyden siivin, kuten itseironian ja maailmanhalveksunnan tapauksessa. Koska maailma on puutteellinen, ristiriitainen ja mätä, osuvat kyynikot, pessimistit ja tappionsa tunnustaneet häviäjät yleensä oikeaan. Siksi filosofienkin olisi johdonmukaista asettua hävinneiden puolelle, josta syvällisyys alkaa.

Merkille pantavaa on, että suurin osa niin sanotuista analyyttisista systeemifilosofeista haluaa voittaa. He haluavat ikään kuin valloittaa karvakukkulan omilla ”metodeillaan”, ja he asettuvat mielellään voittaneiden puolelle myös tiedepolitiikassa. Voittajia ovat olleet Englanti, Yhdysvallat, analyyttinen systeemifilosofia ja marxismi. Nationalismin voitto Saksassa kesti vain hetken, mutta tappion jälkeen sekin löysi totuuden – toisin kuin ydinpommiensa kanssa maailmaa valloittaneiden suurvaltojen hurmahenkinen voitontahtoisuus. Ne hävisivätkin pahimmalla mahdollisella tavalla: menettämällä kulttuurinsa piiristä tappiollisuuden ja katkeruuden tuottaman syvällisyyden. Sen parempaa syvällisyyden taetta ei filosofiassa voida ajatella kuin häviöön, alakuloon ja nujerretuksi tulemiseen liittyvä totuudellisuus. Niinpä hävinneet osapuolet yleensä voittavat filosofisesti.


Pelastuminen

Entä miten on ahdistukselta pelastumisen laita? Filosofian keskeinen motiivi kiteytyy kysymykseen, miksi ihmisen täytyy kuolla. Syynä ihmisen kuolevaisuuteen on maailman luomisesta seurannut todellisuuden epätäydellisyys ja ajallisuus sekä sydämen irtautuminen Jumalasta, mitä kuvataan myös perisynniksi. Pahiten se koskee juuri voittajia, sillä voitolle selviytyminen on heidän uskontonsa, ja tämän mukaisesti he ovat vailla pelastusta tai kokevat olevansa pelastuksen tarpeessa. Sokraattinen viisaudenrakastaja, joka ironisesti katselee tätä näytelmää ulkopuolelta päin, on sen sijaan automaattisesti pelastettu oidipaaliseen rikokseen syyllistymättömyytensä vuoksi.

Meidän homoseksuaalien väitetty syvällisyys ja synkkyys onkin pohjimmiltaan erilaista kuin heteroiden epätoivoinen ahdistus ja surumielisyys, joka kertoo vain heidän turhautuneisuudestaan. Gay-joulun läpi raikuu nauru. Heteroiden voitontahtoisuus ja heidän traagisuudestaan seurannut tappiomieliala ovat löytäneet filosofian historiassa oivalliset ilmaisunsa, aivan niin kuin homojen omasta häviäjän rooliin asettumisesta seuraava riemukas ironiakin. Samantapaista asennoitumista – pessimismiä ja ironiaa – ovat modernin ajan filosofiassa edustaneet Schopenhauerin, Nietzschen ja Heideggerin hahmot. Heitä kaikkia leimaa omasta määrätietoisuudestaan ja voitontahtoisuudestaan huolimatta asettuminen valtakulttuurin ulkopuolelle, sen reunoille, rajoille, laidoille ja terasseille, josta nämä filosofit katselevat ja arvostelevat kaduilla, turuilla ja toreilla sekä kaiken maailman markkinoilla vallitsevaa hälinää.

Hyvää vuoden loppua teille kaikille rakkaat ystävät, jotka olette jaksaneet lukea ja seurata tätä palstaa!

21. joulukuuta 2006

Kaivakaa maata


Totuus löytyy maan alta. Niin ainakin arvellaan. Uusimpien tutkimusten mukaan Huhtiniemestä löytyneet vainajat eivät olleetkaan jatkosodan aikana teloitettuja, mutta se ei merkitse, ettei sellaisiakin voisi löytyä. Uutisista päätellen ihmisillä on sammumaton halu todistella, kumpi totuus on oikea, viranomaisten julistama ja armeijan nuhteettomuutta korostava näkemys vai kaupunkilegendan muodossa elävä huhu.

Asiaa tutkinut Antti O. Arponen ehti jo tuloksista masentuneena pyörtää epäilyjään, mutta ei hänenkään kannata heittää lapiotaan ojaan, sillä aina voi löytyä todisteita siitä, että armeija oli paha. Vasta sitten, kun koko paikka on myllätty, voidaan sanoa, miten asiat olivat: onko huhuissa perää vai osoittautuuko Arponenkin vain Suomen uskomattomimmaksi Pastirol-poskeksi? Kunpa kaikkien huhujen, valheiden ja totuuden selvittämiseksi nähtäisiin yhtä paljon vaivaa. Ainakin se on selvää, että armeijoiden ja viranomaisten kannattaa jatkossa joko vältellä ampumasta ketään tai hävittää todisteet entistä huolellisemmin. Siitä vain maata kaivamaan.

12. joulukuuta 2006

Pinochet, sankari vai konna?


Chilen entisen diktaattorin Augusto Pinochetin kuoltua toissapäivänä ihmisillä oli jälleen tilaisuus iloita ja surra menetettyä johtajaa sekä todistaa, että symboliseen isäkompleksiin liittyvät oidipaaliset tunteet ovat esillepanossaan peittelemättömiä. Mutta asiaan liittyy myös poliittisia näkökohtia. Pinochetia on syytelty vallankaappauksesta, ihmisoikeusrikkomuksista ja sotilasdiktatuurin ylläpidosta CIA:n tuella. Entä kuinka paha mies Pinochet loppujen lopuksi oli? Miten kaikki tapahtui?

Vallankaappauksilla ja kumouksilla on tietysti merkitystä vain suhteessa vallitsevaan valtaan. Pinochetin alulle panema sotilasdiktatuuri juontaa juurensa Chilessä juhlitusta sosialismin riemuvoitosta, joten minkälaista vallankäyttöä maassa oikein harjoitettiin?


Vallankaappauksen syyt

Aina kun huomautetaan, että Pinochet riisti vallan Chilen ”demokraattisesti valitulta sosialistiselta presidentiltä” Salvador Allendelta, on syytä muistaa, että Allenden äänisaalis oli vain 36 prosenttia annetuista äänistä, mikä vaalitavan vuoksi riitti valituksi tulemiseen. Demokraattisesti valittu hän oli silti, totta kai, mutta kaappauksen motiivina ei ollutkaan pelkkä valituksi tuleminen vaan se, minkälaisia uudistuksia Allende oli saattanut voimaan noustuaan valtaan vuonna 1970. Ratkaisevimmaksi virheeksi osoittautui Chilen kuparikaivosten sosialisoiminen. Chile oli ja on edelleen tärkeä kuparin tuottaja. Kuparin tuotannon täydellinen kansallistaminen olisi johtanut romahdukseen, sillä alan teollisuus (suomalaiset toimijat mukaan lukien) olisi joutunut vetäytymään maasta. Mahdollisuus käyttää länsimaista rikastusmenetelmää olisi menetetty, ja maa olisi muuttunut pelkäksi raakakiven tuottajaksi.

Käännekohdaksi osoittautui eräiden myöhempien tapahtumien valossa hieman ironinen päivämäärä 11.9.1973, jolloin Augusto Pinochet kaappasi vallan maan armeijan tuella. Allenden sanotaan saaneen surmansa presidentinpalatsin piirityksessä, mutta virallisen tiedon mukaan hän teki itsemurhan. Asiaan liittyvä anekdootti kertoo, että Allende ampui itsensä palatsin valtauksen loppuvaiheessa Fidel Castron lahjoittamalla Kalašnikov-rynnäkkökiväärillä, johon kiinnitetyssä kultaisessa laatassa luki: ”Hyvälle ystävälleni Salvarod Allendelle Fidel Castrolta, joka erilaisin keinoin yrittää saavuttaa samat tavoitteet.”

Syytä sotilasdiktatuurin esiinnoususta ei voida vierittää Pinochetille itselleen. Historiallinen tosiasia on, että nimenomaan Chilen demokraattisesti valitun parlamentin alahuone pyysi päätöslauselmassaan asevoimia puuttumaan Allenden hallinnon rikoksiin ja poistamaan Allenden virasta. Santiagossa koolla ollut Chilen parlamentti olikin julistanut elokuun 22. päivänä 1973 Allenden hallituksen laittomaksi 81 äänellä 47 ääntä vastaan. Tämän jälkeen Chilen parlamentti esitti laajan luettelon erilaisista rikkomuksista, joilla Allenden hallitus oli loukannut perustuslakia. Ohessa otteita luettelosta:

– Se on asettunut kongressin perustuslakia säätävien toimintojen yläpuolelle.
– Halveksinut oikeutta.
– Loukaten karkealla tavalla voimassa olevia lakeja sekä vallankäytön jakamisen periaatetta se on mitätöinyt sellaisten oikeudellisten ratkaisujen ja tuomioiden täytäntöönpanon, jotka eivät ole olleet sille mieluisia.
– Halveksinut ylimmän revisioviraston antamia määräyksiä ja päätöksiä silloin, kun ne ovat koskeneet hallituksen ja sille alistettujen instanssien päätösten lainvastaisuutta.
– Loukkaus kaikkien kansalaisten juridista tasa-arvoisuutta vastaan.
– Häikäilemättömät puuttumiset sananvapauden periaatetta vastaan.
– Yliopistojen itsehallintaoikeuden loukkaukset.
– Kokoontumisoikeuden rajoittaminen, estäminen ja jopa väkivaltainen tukahduttaminen.
– Opiskelun ja opetuksen vapauden tukahduttaminen.
– Perustuslaillisesti säädetyn omistusoikeuden järjestelmällinen loukkaaminen.
– Työläisten ja heidän ammatillisten järjestöjensä ja syndikaattiensa oikeuksien halveksinta.
– Perustuslaissa säädetyn vapaan maastamuutto-oikeuden räikeät loukkaukset.
– Hallituksen edistämä ja tukema kapinallisten järjestöjen suurimittainen muodostaminen ja ylläpitäminen.
– Hallituksen suojeluksessa tapahtunut aseistettujen joukkioiden muodostaminen ja koulutus.

Tästä kaikesta chileläisten oli kiittäminen Salvador Allendea ja hänen senaattiaan. Sosialistisen presidentin valinta ei siis yhdistänyt kansaa vaan jakoi sen entistä pahemmin kahtia. Pinochetin syrjäyttämä Allende, vaikka olikin demokraattisesti valittu, ei suinkaan ollut demokraatti vaan marxilainen. Allendella oli myös hyvät välit Kuuban diktaattoriin, Fidel Castroon, ja hän oli kolmessa vuodessa saanut Chilen talouden kaaokseen marxilaisilla opeillaan. Samanaikaisesti kun maahan salakuljetettiin neuvostoaseita Castron ”henkilökohtaisena lahjana” Allendelle, kansalle opetettiin jalkapalloa.


Pinochetin merkitys

Vuonna 1973 Pinochetin sotilasjuntta käytännössä esti sisällissodan, joka oli jo ovella, ja lopetti mielivallan sekä sorron, johon maa oli ajautunut, kun maanomistajia tapettiin ja ryöstettiin Allenden ajaman sosialisoinnin yllyttämänä. Suurin osa maasta lähteneistä olikin joko heitä, älymystön jäseniä tai sitten pelkästään helpompaa elämää hakeneita rikollisia. Vallankaappauksen paradoksaalista parlamentaarisuutta ilmentää se, että Allende oli itse nimittänyt kenraali Pinochetin armeijan komentajaksi vain vähää ennen kuin Pinochet päätyi vaatimaan hänen eroaan kansanedustuslaitoksen suomaan valtuutukseen vedoten.

Parlamentin oikeuttamana Pinochet otti vallan määrätietoisesti käsiinsä, torjui kommunismin uhan ja laittoi talouden kuntoon. Vähitellen hän myös palautti sananvapauden ja poisti yhdistystoiminnan rajoitukset sekä diktaattoreille epätyypilliseen tapaan luopui ajan ollessa kypsä itse vallasta. Toki myös ylilyöntejä ja ihmisoikeusrikoksia tapahtui, mutta ne tehtiin suureksi osaksi maassa vallitsevien levottomuuksien hillitsemiseksi, ja ne olivat vastauksia käynnissä olleeseen sekasortoon.

Monien mielestä Yhdysvaltojen toimet Vietnamissa olivat väärin vain siksi, että Vietnam on kaukana Yhdysvalloista. Arvosteltaessa Yhdysvaltojen intressejä Chilessä ei juuri koskaan muisteta mainita, että Neuvostoliitto oli aloittanut suunnattoman laivastotukikohdan rakentamisen Chileen kilpailemaan Tyynenmeren herruudesta. Neuvostoliitto oli rakentanut myös eräänlaisen lentotukialuksen Yhdysvaltojen rannikolle jo aiemmin ja uhannut maailmaa ydinsodalla Kuuban kriisin yhteydessä. Yhdysvallat ei sentään yrittänyt viedä ydinpommejaan Vietnamiin vaan pysytteli maassa etelävietnamilaisten pyynnöstä ja maailmanvallankumouksen estämiseksi.

Onkin mielenkiintoista verrata Fidel Castron suomalaisessa mediassa saamaa kohtelua Pinochetin käsittelyyn. Pinochet sentään laittoi talouden kuntoon Nobel-palkitulta Milton Friedmanilta omaksumillaan opeilla, kun taas Castro kurjisti maan ja on pitänyt kynsin hampain kiinni diktaattorin asemasta. Kuitenkin Pinochetia on pidetty pahana poikana Castroon verrattuna.


Kun ”demokratia ei toimi”

Entä mitä seurauksia Pinochetin valtakaudella oli? Kuubasta tuli Neuvostoliiton banaanitasavalta viideksikymmeneksi vuodeksi, eikä sen poliittinen järjestelmä ole vieläkään muuttunut. Havannan kaduilla lipuvat edelleen 1950-luvun alun Chevroletit, jotka menneisyyden haamuina muistuttavat kapitalismin kauheudesta ja sosialismin ihanuudesta. Neuvostoliitto käytti hyväkseen Kuubaa ja kuubalaisia sotaseikkailemalla Afrikassa, jolloin hiv levisi viidakkosodista henkiin jääneiden kommunistisissien mukana Väli-Amerikkaan (kilpailevan selityksen mukaan ”merimiesten” kantamana Haitille ja sieltä Kaliforniaan).

Pinochetin luovuttua presidentinvallasta vuonna 1990 Chile oli aidosti demokraattinen markkinatalousmaa. Jos taas Allende olisi onnistunut pyrkimyksissään, Chilellä olisi ollut edessään Kuuban kohtalo. Allende saattaisi roikkua vallan kahvassa yhä, sillä hän oli syntynyt vuonna 1908, ja myös Pinochet eli 91-vuotiaaksi.

Kenraali Pinochet oli chileläisille samaa kuin Francisco Franco espanjalaisille ja marsalkka Mannerheim Suomelle. Pinochet piti itseään isänmaallisena miehenä, joka pelasti Chilen kommunismilta, ja moni Chileläinen yhtyy tähän mielipiteeseen. Enintään häntä voidaan arvostella tai kiittää anarkistisesta vallankaappauksesta ja käytännön anarkiasta.

Pinochetin aikana varsinainen rikollisuus oli vähäistä verrattuna nykyaikaan. Vasemmiston oltua vallassa 16 vuotta maa on rikastunut ja köyhyys vähentynyt mutta ei niin paljon, kuin olisi ollut mahdollista. Rikollisuus sen sijaan on lisääntynyt noin 500 prosenttia Pinochetin ajasta. Luokkayhteiskunnan eriarvoisuus on jatkuvasti kasvanut, eikä juuri minkäänlaista sosiaaliturvaa ole järjestetty, vaikka siihen olisi varaa.

Vallanvaihto vapaasta markkinataloudesta sosialismiin ei ollut ennen Allendea koskaan tapahtunut verettömästi, mutta myöskään sosialistisen järjestelmän vaihtamiseen vapaaksi markkinataloudeksi ei tarvinnut paljon houkutella. Oliko sitten ”latinalaisen Amerikan ensimmäisen demokraattisesti valitun vasemmistolaisen presidentin” syrjäyttäminen niin merkittävä symbolinen teko, että se häviää moraalisessa mielessä tietylle käytännön tosiasialle: tapahtumien lopputuloksen kautta maata estettiin ajautumasta Kuuban tielle.

Muutamat katsovat, että Allenden 36 prosenttia riitti demokraattiseen valintaan, koska hän oli ”demokraatti”. Samoin nämä henkilöt pitävät George W. Bushin ensimmäistä valintaa 49,9 prosentin ääniosuudella vain osoituksena Yhdysvaltojen järjestelmän epädemokraattisuudesta, sillä Bush ei ole demokraatti. Saddamin ja Castron sadan prosentin lukemat puolestaan ovat heille selvä merkki Irakissa vallinneesta tai Kuubassa edelleen vallitsevasta demokratiasta. Taitaakin olla niin, että vasemmistolaisen vaalivoittoa pidetään osoituksena demokratiasta riippumatta siitä, saako ehdokas alle 50 prosenttia tai tasan 100 prosenttia äänistä. Vasemmistolaisen vaalitappiota puolestaan pidetään näillä tahoilla aina osoituksena ”demokratian toimimattomuudesta”.


Viimeinen tuomio

Pinochetin presidenttikaudella tapahtuneet ihmisoikeuksien rajoitukset ja rikkomukset varjostavat tietenkin Chilen menneisyyttä, mutta ne muodostavat pienemmän haitan kuin Allenden aikana alkaneet väkivaltaisuudet ja suunta, jota kohti maa oli luisumassa. Erään avoimen kysymyksen muodostaa se, olisiko maata voitu kehittää kohti pohjoismaista demokratiamallia, jos Allenden sosialistihallitus ei olisi yltiöpäisesti yrittänyt muuttaa maata kansandemokratiaksi. Pinochetin, parlamentin ja Yhdysvaltojen puuttuminen asioihin johtui Allenden sosialistihallituksen virheistä, joita se teki Neuvostoliiton ja Kuuban tuella. Samanlainen mahdollisuus liekanarun muuttumiseen hirttonaruksi olisi ollut myös Kekkosen ajan Suomessa, elleivät punamultayhteistyössä toimineet sosiaalidemokraatit olisi olleet ketunhäntä kainalossa toimivia ja sotien tapahtumista oppineita isänmaallisia porvareita, jotka kerta toisensa jälkeen onnistuivat vesittämään Neuvostoliiton ikävät yhteistyötarjoukset.

Useissa kirjoituksissa Pinochet on etukäteen tuomittu Helvettiin. Teologisesti katsoen se on kuitenkin harhaoppia. Kristinuskon protestanttisen haaran mukaan ihmistä ei tuomita hänen tekojensa mukaan vaan yksinomaan armosta. Mikäli Pinochet ennen kuolemaansa kääntyi aidosti kristinuskoon, hän on pelastunut Helvetin lieskoilta. Kiintoisaa on, mihin Pinochet päätyy viimeisellä tuomiollaan, mutta ainakin hän uskoi pelastaneensa kotimaansa sosialistiselta pienoishelvetiltä. Augusto Pinochet muistutti myös hämmästyttävällä tavalla filosofi G. H. von Wrightiä ylikasvaneine kulmakarvoineen.

6. joulukuuta 2006

Itsenäisyyspäivän itsemurha


Itsenäisyyspäivän pääuutinen oli itsemurha, jonka eräs sotaveteraani teki kävelemällä vastaanottoaitiosta panssarivaunun alle valtakunnallisessa juhlaparaatissa Jyväskylässä. Vanhuksilla on tarpeeksi tilaisuuksia tehdä itsemurhia arkipäivinäkin, joten teko oli harkittu. Jos kyseessä ei ollut vanhenemisen tuskallisuuteen liittyvä mielenhäiriö, se oli selvä kannanotto joko sotaa, veteraanien huonoa kohtelua tai nykysuomalaista politiikkaa vastaan. Kyseessä oli siis hirmuinen protesti ja syvästi vertauskuvallinen tapahtuma, jossa itsenäisyyden pelastaja heittäytyi omien joukkojen alle. Itsemurha vastasi eduskunnan taktista vetoa, jonka mukaisesti se äänesti EU:n perustuslain puolesta juuri itsenäisyyspäivän kynnyksellä. Myös se oli eräänlainen kansallisen suvereniteetin menetyksen symbolis-suisidaalinen esitys.

Ja jumalauta tätä suomalaista mediaa! Yleisradion sensuuritoimitus leikkasi tapahtuman kokonaan pois TV2:n paraatiohjelmasta, ja uutisissakin se kylmästi mainittiin, mutta kuvaa ei näytetty. YouTube oli taaskin viivalla ensimmäisenä esittämällä amatöörikuvaajan videon asiasta. Linkki siihen löytyi Helsingin Sanomien sivuilta, josta se myöhemmin poistettiin jonkun ilmeisen nimettömän ”moderaattori Paavo Hautalan” toimesta. Selitykseksi kerrottiin, että ”HS:n linjana on, että tämäntapaisia videoita ei palstalla julkaista”. Miten niin ”tämäntapaisia”? Oliko videossa muka jotain vikaa? Siinähän esitettiin tapahtunut tosiasia. Peittelemällä totuutta media antaa valheellisen kuvan todellisuudesta. Se, että jonkun toimittajanplantun todellisuuskäsitys ei sitä kestä, ei anna perustetta totuuden salaamiseen yleisöltä.

Sama hyssyttely näkyi myös uutisoinnissa, joka koski köyhien linnanjuhlia ja kuokkavieraiden toimintaa. Hakaniemen torilla tarjoiltiin soppaa ”heille”, eli ulkopuolisiksi kuvatuille ihmisille. Toisaalla poliisi joutui harjoittelemaan itsehillintää pidätellessään raivoaan ja kolhiessaan anarkistien sinänsä rauhallista mielenosoitusta. Medialla ei ole oikeutta sievistellä, vähätellä, kaunistella eikä sensuroida asioita oman merkityksenantotapansa mukaan, kun kyseessä pitäisi olla kansalaisten juhla.

Sensuuri, valehtelu ja estely eivät toimi politiikassa. Tämänvuotisen itsenäisyyspäivän todelliset voittajat olivat köyhät, vähäosaiset, syrjityt ja ulkopuoliset ihmiset, joiden puolelle yleisön mielipide kääntyy. Eliitti juhli yksin. Ja mitäpä tyhmät koskaan osaisivat muuta kuin rajoittaa niitä, jotka jotain ymmärtävät? Vaietut asiat tulevat aina lopulta julki moninkertaisella voimalla. Olen havainnut tämän viimeiseen pisaraan asti sekä politiikan että tieteen piirissä.

Entä miten media halusi kansallisen juhlapäivän nähdä? Itsenäisyyspäivänä televisiossa esitetään säännönmukaisesti Edwin Laineen Tuntematon sotilas – niin nytkin. Toistelemalla itsenäisyyden ja sodan yhteenkuuluvuutta yritettäneen herättää kansalaisissa vastenmielisyyttä koko kansallismielistä ajattelua kohtaan. Sodan ja itsenäisyyden liittyminen yhteen on kuitenkin Suomessa niin spontaania, etten usko kyllästyttämisen onnistuvan.

Voisiko itsenäisyys olla jotain muuta kuin sodan ja väkivallan tuella lunastettua? Suomi on olemassa nimenomaan sodan ja väkivallan tuloksena, ja olemassaolomme on verellä lunastettua. Tämä on totuus. Kiitos siis nuijasodan veteraanit 1596–1597, jotka vapautitte meidät hurreista, ja kiitos, vuosien 1939–1944 veteraanit, jotka piditte ryssän loitolla! Kiitos myös Salatut elämät klo 19:30–20:00, joka pitää ihmiset tyytyväisinä. Ikävä vain, että asiat päättyivät telaketjun alle murskaantuneen vanhuksen traagiseen hätähuutoon. Ironista on, että vaunun nimi oli Marksman.

21. marraskuuta 2006

Vaihtoehtohistorioista


Historiatieteiden piirissä on tullut muodikkaaksi luoda niin sanottuja vaihtoehtohistorioita. Ne ovat kertomuksia siitä, mitä olisi tapahtunut, jos historian kohtalonhetket olisivat ratkenneet toisin.

TV2 esitti tänään Roope Lehtisen tuottaman ja Jukka Relanderin ynnä muiden käsikirjoittaman kuvauksen siitä, miten asiat olisivat olleet Suomessa, jos Tali-Ihantalan puolustuslinja olisi murtunut ja ryssä olisi vallannut maan. Ohjelmasarjan Kansakunnan käännekohta avausjakso osoitti, että kaikki asiat asiat olisivat tietysti menneet päin helvettiä. Mutta kuvaus jäi kesyksi; missään ei puhuttu esimerkiksi Stalinin keskitysleireistä.

Ydinongelma ei koske kuvauksen draamallista toteutusta tai tehoa. Keskeinen kysymys, joka koskee vaihtoehtohistorioiden asemaa, on se, kestäisikö kantti sen tapaisen historiankulun esittämisen, jossa Suomi ja Saksa voittaisivat sodan. Edelleenkään ei uskalleta esittää tulkintaa, jossa Karjalan laulumaat kuuluisivat Suomelle. Tällainen vaihtoehtohistoria olisi kuitenkin paljon puhuttelevampi kuin ”sosialistista Suomea” käsittelevä kuvaus, jonka sisältö oli muutenkin arvattavissa.

Sosialismilla parodioiminen ja ihmisoikeuksia polkeneen järjestelmän lavastaminen kevytmielisesti ”leikkisäksi” sopinee poliittiseen korrektiuteen, kuten myös ohjelman seuraava osa, joka niin ikään operoi sosialistisella aateperinnöllä tarkastellessaan 1960-luvun opiskelijaradikalismia. Sellaisena se tuo mieleen MTV3:n parin vuoden takaisen televisiodraaman Me stallarit.

Jatkosotaa käsitelleen vaihtoehtohistorian kanssa kilpailemaan voidaankin laittaa Sampsa Rydmanin rakentama kuva nationalistisesta Suur-Suomesta, joka löytyy taidokkaasti toteutettuna internetsivustona tästä. – Jaahas, se onkin jo sensuroitu tai itsesensuroitu.

18. marraskuuta 2006

Kuolemantuomiosta


Saddam Husseinin tuomitseminen kuolemaan on herättänyt jälleen keskustelua kuolemanrangaistuksen oikeutuksesta myös Suomessa, jossa podetaan Huhtiniemen vainajien tuottamaa traumaa. Ilta-Sanomien Suomen Gallupilla teettämän tutkimuksen mukaan 29 prosenttia suomalaista hyväksyisi kuolemanrangaistuksen rauhan aikana, kun taas 63 prosenttia vastustaa sitä. Miehistä kuolemantuomion kannalla on 36 prosenttia, keskustalaisista 30, kokoomuslaisista 29, vihreistä 28 ja vasemmistoliittolaisista 16 prosenttia. Naisista kuolemanrangaistusta kannattaa 22 prosenttia.

Tutkimus ei kerro ikäjakaumaa eikä anna kuvaa tulevaisuuden suunnasta. Se on myöskin vain kyselytyyppinen eikä paljasta, miten suomalaiset vastaisivat, mikäli asiaa taustoitettaisiin heille enemmän. On todennäköistä, että kannatuslukemat olisivat pienemmät, jos kysymykset olisivat olleet ehdollisia, esimerkiksi muotoa: ”Pitääkö kuolemanrangaistusta käyttää, vaikka tuloksena voi olla väärä tuomio, joka on peruuttamaton?” On myös syytä olettaa, että kuolemanrangaistuksen puolesta äänestäminen kertoo enemmänkin ihmisten halusta tuomita rikollisuus kuin kannustaa kuolemantuomioon sinänsä.

Keskeistä gallupissa on sen osoittama kansan syvissä riveissä asuva tuomiomieli: päät poikki vaan! Onkin hekumallista ajatella, että vastuuttomuudesta, kuten juovuksissa kaahaamisesta, pantaisiin kiväärinpiippujen eteen. Luulenpa kuitenkin, että osa kuolemantuomiota kannattavista voisi itse päätyä tuohon tilanteeseen. Heidän moralisminsa on siis heidän omaa kaksinaismoralismiaan.

Oikeuden sanotaan olevan kostoa, ja sen vuoksi hammurabinlain toimeenpanoa on helppo vaatia. Mutta jos tuomio osoittautuisikin vääräksi, syyttömän ihmisen kuolemaan tuominneet henkilöt pitäisi tuomita myös itse kuolemaan. Silloin tuomiolle voisivat joutua tuomarit ja lainsäätäjänä toimiva eduskunta.

George W. Bush on Yhdysvaltain merkittävimpiä teloittajia. Texasin kuvernöörinä toimiessaan hän allekirjoitti toista sataa kuolemantuomiota. (Paljon matkustavia varten tässä onkin linkki kuolemanrangaistuksen käytöstä USA:ssa ja muualla maailmassa.) Myös Venäjällä on voimassa kuolemanrangaistus, mutta sitä ei panna täytäntöön. Siksi Suomessa rikoksen tehneet venäläiset voitaisiin hyvin omintunnoin palauttaa Venäjälle tuomittaviksi tai määrätä kärsimään rangaistuksensa siellä, sillä se ei rikkoisi Euroopan unionin omaksumaa kuolemanrangaistuksen vastaista linjaa.

Kuolemanrangaistukseen liittyvä pelotevaikutus on melko lievä. Rangaistuksen ennakolta vaikuttava uhka heikkenee, kun kyse on epätoivoissaan tai päihtyneenä tehdyistä teoista. Kuolemanrangaistus saattaa jopa helpottaa rikollisen asemaa, sillä se voidaan kokea elinkautista lievemmäksi. Sen vuoksi Yhdysvalloissa kuolemanrangaistukseen yhdistetäänkin toimeenpanoa edeltävä pitkä vankeustuomio. Toisaalta ehdollinen kuolemantuomio voisi olla hyvin tehokas rikoksen ennaltaehkäisijä rikoksesta jo kerran tuomitulle.

Kuolemanrangaistuksen käyttöönotto voisi olla paikallaan myös Suomessa, jos tekijän syyllisyys on varma ja vakava rikos on tehty nimenomaan vastuuta vältellen, esimerkiksi juovuksissa. Eiköhän sillä tavoin saataisi laskuun joko kuolemanrangaistuksen kannatuslukemat tai runsas alkoholinkäyttö myös Suomessa!

16. marraskuuta 2006

Hölmöläisten hommia


Euroopan unioni on edellyttänyt, että polttoainevaroja jatketaan sekoittamalla bensiiniin kuusi prosenttia puhdasta etanolia. Pirtubensan pitäisi olla markkinoilla jo kolmen vuoden kuluttua. Mutta mitä järkeä hommassa on? Ohrasta valmistettu litra etanolia sisältää vain 21 megajoulea energiaa, kun taas sen repiminen pellosta vaatii peräti 27 megajoulen työn. Typpilannoitteet pitää sitoa energian avulla ilmasta, ja viljely ja sadonkorjaus lisäävät öljyyn perustuvaa kulutusta. – Pähkähullun keksintöä. Öljyn tuotantokin loppuu viimeistään silloin, kun tuottaminen vaatii enemmän energiaa, kuin se antaa.

Kepulaisen subventiopolitiikan sijasta Suomessa kannattaisi keskittyä tuulivoiman kehittelyyn ja energian säästötekniikoihin. Hukkakaura olisi järkevämpää jopa viskata uuniin ja käyttää lämmöntuotantoon maataloudessa, vaikka sekin näyttää hölmöläisen hommalta. Se, miksi etanolia pitää tuottaa myös Suomen pelloilla, ei johdukaan energiataloudellisista seikoista saati luonnonsuojelun pyrkimyksistä, vaan kyseessä on AIV:n tuoksuinen halu tukea maataloutta. Turvattakoon kuitenkin maatalous kasvattamalla syömäviljaa ja vähentämällä kemiallisia päästöjä. Käyttämättömänä olevista peltopinta-aloista voi maailmassa leviävän ruokapulan vuoksi tulla pian myös arvaamattoman arvokkaita leipäviljan viljelyä ajatellen.


Vartijoiden Suomi

Finnish Protection Service -nimisessä vartiointiliikkeessä toimivan vartijan suorittama pahoinpitelytapaus käynnisti melkoisen jupakan blogeissa ja päivälehdissä. Amatöörikuvaajan julkaisema video todisti, kuinka vartija potki maassa makaavaa raudoitettua ihmistä. Samalla tavoin on käynyt myös yliopistoissa, tosin lähinnä vertauskuvallisesti (mikä ei ole suinkaan vähemmän vahingollista).

Pääasiallinen ongelma on maassamme asuvan kansan hulluus. Platon jakoi ihmiset orjiin, filosofeihin ja vartijoihin. Ketkään heistä eivät osaa käyttäytyä. Orjat juopottelevat ja örisevät julkisilla paikoilla ja kylvävät ympärilleen pahaa oloa. Vartijat potkivat ja paimentavat heitä. Myös virkamiesfilosofit mukiloivat meitä yksityisiä kansalaisia pakotettuaan meidät ensin elättämään itsensä verovaroilla. Lopulta kaikki vievät toisiaan kuin sikaa korvasta, ja julkinen sana moralisoi tapahtumien kauheutta.

Suomalaiset kiusaavat toisiaan liikaa. Sen merkkinä on myös viranomaisten harjoittama pahoinpitely: sivistymättömyyttä yhtä kaikki.


Korppoon delfiinit ja Korkeasaaren tiikeri

Tässä maassa eivät menesty edes hymyilevät delfiinit. Vain viikko kului, ja Korppoon edustalla nähdyt eläimet olivat kuolleet. Ne olivat tarttuneet kalastajien verkkoihin. Toinen pyöriäinen oli todennäköisesti mennyt auttamaan kiinni jumiutunutta ja sotkeutunut verkkoon myös itse. Myös lähimmäisenrakkaus on tuomittu Suomessa tuhoon.

Korkeasaaren kissapeto, kolmetoistavuotias amurintiikeri Manninen, sai puolestaan hoitajilta nukutusnuolen suoneensa ja siirtyi autuaammille metsästysmaille, karppuisten kissojen Valhallaan. Hänet salamurhattiin yleisön tietämättä, jotta ei syntyisi kansalaisliikettä säilyttämisen puolesta, ja siksi asiasta kerrottiin vasta jälkikäteen: kuinka humaania ja tyypillistä hallinnolle. Paviaanitarhan taannoisessa säilyttämisessä kai auttoi vielä ihmisen ja apinan sukulaisuuteen perustuva sympatia. Tarinan opetus: vanhenevaa urosyksilöä ei ymmärrä tässä feministien hallitsemassa maailmassa kukaan.

10. marraskuuta 2006

Sammon ryöstö

Suomi on pääomaköyhä maa, ja sen vuoksi yrityksemme ovat entistä enemmän ulkomaalaisten hallussa. Suomalaisilla ei näytä olevan enää varaa eikä halua omistaa yrityksiämme, vaan suomalainen sijoitusraha virtaa globalisaation myötä ulkomaille.

Kansainväliset firmat puolestaan täyttävät kotimaisen pääoman jäljiltä jääneitä tyhjiöitä ja kaappaavat yrityksemme yksi kerrallaan. Tanskalaisille menivät muutama vuosi sitten Suomen Sokeri, toissa päivänä Ingman Foods ja eilen Sampo-pankki, vaikka tanskalaiset eivät ole olennaisesti suomalaisia varakkaampia.

Samalla kun sokerintuotannon loppuminen uhkaa jo huoltovarmuutta, siirappia näyttää löytyvän puheisiin, ja Björn Wahlroos kehuikin fuusioitumisen johdosta nousseen pörssikurssin tuottamaa hyvää hintaa. Kapitalismin pohjalta tapahtuva oman edun ajaminen on kuitenkin lyhytnäköistä politiikkaa, ellei saatua rahasummaa sijoiteta kotimaisiin yrityksiin.

Ulkomaisen pääoman hallitseva asema suomalaisissa firmoissa ei ole hyvä asia. Vaikka uusi omistaja ei olisi tällä hetkellä kovin aktiivinen saneeraaja, mikään ei takaa, että niin olisi aina.

Suomalaisten firmojen myynti ulkomaille on vastuutonta politiikkaa. Omistuksen lipsahtelut johtuvat siitä ikävästä tosiasiasta, että julkiset osakeyhtiöt ovat joka päivä myynnissä. Taloustieteen professorit pyörittelevät peukaloitaan todeten, että se on vain ”luonnollista kapitalismiin perustuvaa kehitystä”. Kyseisen näennäisluonnollisen menettelyn takana majailee uskomus, että taloudellisella vallalla on oikeus sivuuttaa järkiperäinen moraali ja politiikanteko.

Yritystemme ulkomaille myynnin pitäisi olla kansallisen häpeän ja nopeiden torjuntatoimien aihe. Pahimpia nöyryytyksiä oli Silja Linen kauppaaminen virolaisostajalle, ja Finnlinesia uhkaa samanlainen kohtalo (myytiin myöhemmin Grimaldille).

Varustamojen vaellus ulkomaalaisomistukseen onkin strategisesti uhkaavaa, sillä maa jossa asumme, on luonteeltaan saari. Kaikki menestyvät kansantaloudet ovat pohjimmiltaan nationalistisia ja pyrkivät kansallisen varallisuuden kasvattamiseen. Sen sijaan suomalaisturvenuijia vetää jo vironpoikakin kuin pässiä narusta.

Aasian sijoitusrahastot ovat voineet tuottaa laman jälkeen sata prosenttia vuodessa, ja lama on tunnetusti sijoittajan kulta-aikaa. Mutta menestyvissä kotimaisissa yrityksissä pääoma on usein paremmin tallessa kuin maailman tuulien heittelemissä riskisijoituksissa. Pitkän nousukauden seurauksena kotimaiset yritykset ovat maksaneet myös huomattavia osinkoja, joten sijoittaminen suomalaisiin firmoihin on tuottanut hyvän voiton 1990-luvun alussa osakkeita ostaneille.

Pitkäaikaista tuottoa ja varmuutta tavoitteleville Suomi on edelleen hyvä kohde, minkä myös kansainväliset toimijat ovat huomanneet. Muutenhan ne eivät kävisi tekemässä ostoksia täällä. Ulkomaalaisten sijoittamista Suomeen on helpottanut se, että suomalaiset ovat kääntäneet oman maan yrityksille selkänsä.

7. marraskuuta 2006

Täyden kuun aika


Täyden kuun aikaan on usein selkää ja kirkasta. Kävelin viime lauantaina Kaivopuistossa ja katselin, kun kuu nousi itäisen horisontin takaa auringon laskiessa päinvastaiseen suuntaan länteen. Seisoin niiden välisellä vektorilla ja oloni tuntui jotenkin epätodelliselta ja subliimilta. Ehkä se johtui maahan sataneesta lumesta. Talvi tuli tänä vuonna varhain. Illan vietin Dtm:ssä ja viikonloppu oli mahtava, mutta siitä kerron jossakin toisessa yhteydessä, sillä tämä ei ole päiväkirja vaan poliittinen blogi.

31. lokakuuta 2006

Ekofilosofian suhteellisuus


Ekonomisti Nicholas Sternin ilmastonmuutosraportin valmistuttua kävi selväksi, että ihmiskunta uskoo vain yhtä argumenttia: taloudellista. Kun kasvihuoneilmiöstä ja vedenpaisumuksesta varoitetaan taloudellisilla perusteilla ja väitetään ekokatastrofin syöksevän maailmantalouden lamaan, argumentti alkaa tepsiä.

Sternin raportin mukaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kolminkertaistuu alkaneella vuosisadalla teollistumista edeltävään aikaan verrattuna. Tällöin maapallon lämpötila kohoaa 3–10 astetta ja napa-alueiden jäätiköt sulavat, mikä voi nostaa meren pintaa 5–12 metriä. Kasvihuoneilmiö ei merkitse vain vedenpaisumusta, vaan maailman vilja-aittoja koetteleva kuumuus ja kuivuus nostavat myös ruoan hintaa. Vakuutusmaksut puolestaan nousevat myrskyjen seurauksena. Pääoman tuotto heikkenee, kun tehtaita ja kiinteistöjä joudutaan korjaamaan tai siirtämään ennen niiden arvioidun käyttöajan päättymistä. Pahimmillaan prosessi alkaa kiihtyä, kun ikiroudan sulaminen vapauttaa ilmakehään vaarallista metaania. Tulvat ja kosteuden vaihtelut saattavat heikentää kasvillisuuden kykyä sitoa hiilidioksidia, ja hiilen sitoutuminen valtameriin kohottaa merien happamuutta. Napa-alueiden sulaminen puolestaan vähentää auringon energian heijastumista avaruuteen, mikä edelleen nopeuttaa lämpenemistä.

Näyttö ihmisen toiminnan ja ilmastonmuutoksen yhteydestä on Sternin mielestä enemmän kuin riittävä. Taloustieteilijänä hän pitää ilmastonmuutosta vakavimpana markkinoiden epäonnistumisena, minkä maailma on kokenut. Markkinat pilaavat ilmaston, mutta ne voivat myös pelastaa sen. Markkinaehtoisuus tarjoaa kuitenkin hyvin ongelmallisen näkökulman asiaan. Parin asteen lämpeneminen olisi hyvä uutinen esimerkiksi turismille ja uuden teknologian kehittäjille. Luottamus rationaalisesti toimiviin markkinoihin ei siis riitä, vaan lisäksi tarvitaan sääntelyä. Sternin mukaan tärkein ilmastonsuojelun instrumentti on päästökaupan kehittäminen, jolloin kustannusten on kohdistuttava sekä päästöjen tuottajiin että loppukäyttäjiin.

Sterin raportti on ilmeisen poliittinen, koska se uskoo optimistisesti huomiseen. Koska olot eivät korjaannu ruikuttamalla, olisi luovuttaminen poliittisesti vastuutonta. Siksi myös Stern maalaa raportissaan tulevaisuudenuskoisen kuvan. Hän analyysinsa mukaan ihmiskunnalla on ”hyvät mahdollisuudet” sopeutua ilmastonmuutokseen, mikäli yksi prosentti kokonaistuotannosta käytetään vuosittain hiilidioksidipäästöjä vähentäviin toimiin. Jos mitään ei tehdä, ihmiset joutuvat tyytymään 5–20 prosenttia vaatimattomampaan elintasoon. Lisäksi hän painottaa länsimaiden vetovastuuta. Vaikka kasvihuonepäästöistä jo puolet tulee kolmannen maailman maista ja ainoastaan 14 prosenttia Euroopan unionista, rikkailla mailla on moraalinen velvollisuus toimia tiennäyttäjinä, sillä rikkaat maat ovat aiheuttaneet valtaosan niistä päästöistä, jotka nyt lämmittävät ilmakehää.

Nicholas Sternin poliittisuus johtuu muun muassa siitä, että hän on Iso-Britannian hallituksen taloudellinen neuvonantaja. Niinpä ei ole ihme, että Tony Blair palkkasi Al Goren saarnaamaan Kioton sopimukseen liittymisen puolesta, kuten Iso Antti Rannanjärven. Tosin tässäkään yhteydessä ei ole kyse filosofisesta eikä eettisestä argumentaatiosta vaan hyötyjen ja haittojen puntarointiin perustuvasta laskelmoinnista. Jos taloudelliset laskelmat olisi saatu osoittamaan jotain muuta, hiilidioksidin tuottamista voitaisiin pidettäisiin kai perusteltuna jatkaa.

Tämä on seuraus nykyfilosofian ajautumisesta pragmatiikan tielle, jolloin asioiden oikeutusta arvioidaan vain niihin liittyvien hyötyjen tai haittojen mukaan: suhteellisesti. Ongelmana on, että virallisesti hyväksytyssä tieteen valtavirrassa ei tunnusteta todellisia arvoja, joiden kannattaja muiden muassa Platon oli. Sen vuoksi ei ole olemassa myöskään kunnollista ympäristöfilosofiaa, josta toiminnan moraaliperiaatteet voitaisiin johdella. Kun taloudelle on luovutettu kaikki valta, asiat kääntyvät suhdanteiden vaihdellessa kuin kaleidoskoopissa päälaelleen, aina kunkin ajan trendin mukaisesti. Siksi myös päätöksiä ja sopimuksia puretaan ja rikotaan, eikä pitkällä tähtäimellä saada mitään aikaan. Näyttöä tästä antaa se, että heti kun kansakuntia alkavat koetella ”tärkeämpinä” pidetyt kriisit, kuten talouslamat ja sodat, ilmasto- ja ympäristökysymykset siirretään taka-alalle, ja katastrofiin johtava tuhoisa kokonaislinja jatkuu.


Lähde:

Stern, Nicholas, The Economics of Climate Change 5 – The Stern Review. Cambridge University Press, 2007.

26. lokakuuta 2006

Ydinenergiapolitiikka ja internatsismi


Elämme internationalismin aikaa. Kun Suomen EU-jäsenyydestä järjestettiin kansanäänestys, EU-kriittiset tahot muistuttivat siitä, että harvaan asutusta Suomesta tulee ennen pitkää ydinsaasteiden kaatopaikka tai atomienergian tuotantoon sopiva Euroopan takapiha. Aivan samanlaisessa tehtävässä muinainen Neuvostoliitto ja nykyinen Venäjä ovat toimineet jo aiemmin.

Nyt saamme esimakua kyseisen vision toteutumisesta Suomessa. Uraania, ydinvoimaloita ja ydinaseita tuottava ranskalainen Areva-yhtiö hankkiutui ensin ongelmiin Olkiluodon kolmatta ydinvoimalayksikköä rakentaessaan, ja nyt se suunnittelee uraanikaivausten aloittamista Uudellamaalla ja Pohjois-Karjalassa saatuaan koekaivauksiin kauppa- ja teollisuusministeriön luvan. Epäilyt Ranskan valtion myöntämästä puolen miljardin euron laittomasta vientituesta ydinvoimalaitokselle osoittavat, että toiminta on ollut sekä tekniseltä että moraaliselta luotettavuudeltaan vanhan Simcan luokkaa.

Ranskassa Arevan toimet ovat antaneet näyttöä vastuuttomasta ihmisten ja ympäristön kohtelemisesta. Yhtiötä on syytetty myös ympäristörikoksista sen levitettyä uraanikaivoksista saatua radioaktiivista mursketta pitkin tavallisten ihmisten pihoja. Puolustuksessaan yritys on vedonnut siihen, että syöpäriskit perustuvat ”vain todennäköisyyksiin” eivätkä ehdottomiksi todistettuihin syy–seuraus-suhteisiin. Objektiivinen tosiasia on kuitenkin se, että kohonnut säteilymäärä joka tapauksessa aiheuttaa uusia kuolemantapauksia ja sairauksia eikä missään tapauksessa vähennä niitä.

Ydinvoiman kaupittelijat ovat vedonneet käsitykseensä, että ihmisten pitäisi valita ydinenergian tuotannosta koituvien hyötyjen ja haittojen välillä. Tosiasiassa elämään ja kuolemaan asennoitumisesta ei saisi tehdä relatiivista eli suomeksi sanottuna leväperäistä oppia. Terveydellä, sairaudella ja elämän kunnioittamisella on itseisarvo. Siksi näitä kysymyksiä ei pitäisi saattaa kyynisen hyötylaskelmoinnin puntariin.


Edessä säteilevä tulevaisuus

Koska Areva on Ranskan valtion omistama ja hallinnoima yritys, sillä on kiinteät suhteet viranomaisvaltaan. Kun valtion yrityksen toimia valvoo toinen valtion viranomainen, yrityksen toimia ei voida todistaa laittomiksi eikä vääriksi. Siksi se voittaa omilla kotikentillään aina. Kyseessä onkin tyypillinen totalitarismin muoto. Arevan sisällä on rakennettu Ranskan sotilaspoliittinen ylpeys eli ydinsukellusvenelaivasto ja suuri osa maan kunnanhimoisesta ja ylipaisutetusta ydinvoimalakapasiteetista, joka tuottaa lähes 80 prosenttia maan sähköstä. Sotilasteollisuuden ja siviilienergian hyödyntämisen välillä ei nähdä mitään eroa, ja tämä käy ilmi myös yrityksen toimintatavoista.

Ydinenergian käyttöönotto sinänsä oli ihmiskunnan suurin virhe. Radioaktiivisimpien isotooppien puoliintumisaika on noin 50 000 vuotta. Visainen paradoksi piileekin siinä, että ydinenergian tultua otetuksi käyttöön uraanivarat olisi järkevää hyödyntää loppuun, sillä kaksinkertainen määrä ydinsaasteita ei muodosta sen suurempaa vaaraa kuin nykyinenkään määrä. Silti ydinenergian moraaliseen tuomitsemiseen riittää yksi argumentti: on väärin sitoa tulevat sukupolvet elämään biologista ja geneettistä koodia pysyvästi uhkaavien ydinsaasteiden keskellä. Se merkitsee vakavaa puuttumista ihmisten itsemäärämisoikeuteen rajoittaessaan ja pilatessaan elämän edellytyksiä tällä planeetalla.

Ydinsaasteiden loppusijoitusongelma väitetään ratkaistuksi vain Suomessa ja tarkemmin sanottuna Olkiluodossa, jossa saasteet kaivetaan puolen kilometrin syvyyteen maahan. Mutta edellisestä jääkaudesta on vasta 6 000 vuotta aikaa. Kun Ilmatieteen laitoksella ei tiedetä huomispäivän säätä, kuka pystyy ennustamaan kymmenien tuhansien vuosien päähän? Mikä takaa, etteivät saasteet kaivaudu esiin sitä ennen? Kun ydinluola on suljettu, sen annetaan täyttyä pohjavedellä, sillä virtausten poissa pitämien luolasta on mahdotonta tuhansien vuosien ajan. Polttoainesauvat ovat kiinteää keraamisen kaltaista ainetta, ja väitetään, että ”ydinsaasteet eivät tartu puhtaaseen veteen”. Puhdasta vettä on kuitenkin vain laboratorioissa, eikä mikään takaa, ettei tynnyrien sisältö kulkeudu pohjavesiin ja saastuta koko Länsi-Suomen maaperää. Insinöörien järkeisusko näyttääkin muuttuneen katteettomaksi idealismiksi, toiveikkuudeksi ja mielikuvitukseksi. Se asettaa pelkän hyvän onnen ja olosuhteiden pakosta tapahtuvan valehtelemisen sen tosiasian edelle, että he eivät tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Myös Ranskan viiniviljelmät saattavat olla ennen pitkää pilalla uraanin kaivaustoiminnasta ja ydinvoimaloista aiheutuvan saastumisen vuoksi. Kaivoksia ja uraaninrikastuslaitoksia on ollut maassa kaksisataa, ja ydinvoimaloitakin on toiminnassa 58 yksikköä. Ranskassa saasteongelman eteen ei ole tehty juuri muuta kuin säilötty radioaktiiviset jätteet välivarastoihin, jotka tosiasiassa ovat niiden nykyisiä loppusijoituspaikkoja – ellei sitten Suomen jykevästä kallioperästä löydy parempaa tilaa. Ydinvoiman vaarallisuus ei johdukaan vain pommeista, saasteista eikä terroristien halusta räjäyttää voimalaitoksia, vaan se liittyy edelleenkin ydinvoiman tuotantoon ja uraanin kaivaustoimintaan. Maailman pohjavesistä noin puolet on jo saastuneita. Mieluummin kuin lentorahtaamalla maahan ranskalaista Evian-lähdevettä me voisimme torjua uraanin kaivaustoiminnan omassa maassamme ja myydä eurooppalaisille laivalasteittain puhdasta suomalaista vettä.


Suomen-valtaus

Suomalaiset maanviljelijät luultavasti pakkosiirretään omilta mailtaan jarruttamasta kansainvälisen yrityksen uraanilouhoksia. Samanaikaisesti kauppa- ja teollisuusministeriön virkamiehet levittelevät käsiään näennäisen avuttomasti mutta tosiasiallisen vahingoniloisesti ja välinpitämättömästi todeten, että ”toimilupa pitää myöntää, jos laki sen sallii eikä ole syytä sitä kieltää”. Tosiasiassa syitä kieltämiseen olisi ollut useita, eikä myöskään asianosaisia ollut lainkaan kuultu. Uraanikaivoksen perustamisen voisivat estää kunnanvaltuustot, sillä maankäyttö ja kaavoitus kuuluvat kunnallishallinnon alaan.

Maanomistajille ainoa pätevä keino vastustaa uraanikaivoksia näyttää olevan kaivauslupien hakeminen omille mailleen ja jättää ne käyttämättä. Oman maaperän valtaus estää kilpailijaa tekemästä sille valtaushakemusta. Kaivoslain mahdollistama mielivalta on konkreettinen seuraus Euroopan unionin harjoittamasta valtiokapitalismista. Se ei pyri puolustamaan oman maan kansalaisten poliittisia oikeuksia vaan asettaa valtiot puolustamaan taloudellisten toimijoiden etuja omia kansalaisiaan vastaan. Poliittinen hallinto, jonka pitäisi olla kansan palvelija, palveleekin EU-Suomessa vain kansainvälisten firmojen intressejä. Tuloksista ei pääse osingolle myöskään Suomen valtio vaan yritys, jonka kassakirstuun liikevoitot menevät. Kuntien odottamat työllistävät vaikutukset ovat vähäiset, kun kansainväliset suurfirmat palkkaavat työntekijänsä Itä-Euroopan halpamaista, Baltiasta ja Puolasta. Samalla ne kuljettavat myös raaka-aineet ulkomaille jatkojalostettaviksi. Tällainen uusimperialistinen siirtomaapolitiikka on nykyaikaisen internatsismin tuella tapahtuvaa ryöstelyä.

Nykyisen kaivoslain mahdollistaman toiminnan röyhkeys näkyy räikeimmin siinä, ettei se kunnioita lainkaan yksityisten ihmisten omistusoikeutta eikä omaisuudensuojaa. Siten se antaa näytön siitä, millaista kansainvälisten organisaatioiden toiminta pahimmillaan on. Kyse on todellakin ”valtauksesta”, jossa maanviljelijälle myönnetään hehtaarista kymmenen euroa käteen. Johdonmukaista olisi, ettei millekään taholle myönnettäisi lupaa toimia muualla kuin sellaisilla alueilla, joihin sillä on ehdoton omistusoikeus. Sen puolestaan voisi saada vain, jos nykyinen omistaja haluaa myydä. Mikäli firma haluaisi alueen pakkolunastaa, omistajille pitäisi silloinkin myöntää maan arvoa vastaava korvaus. Nykyisen kaivoslain laatijoiden toiminta antaa ennakkomakua siitä, miten toimivat säteilyn pilaaman mutantin aivot.

Uraanin kaivamiseen liittyviä kysymyksiä ei pitäisi pyrkiä ratkaisemaan lakipositivistisesti eikä antiikkisen lainsäädännön pohjalta, sillä kyseessä on laajakantoinen poliittinen ongelma. Ehdottomasti kaivoslaki kieltää kaivaustoiminnan vain kirkko- tai hautausmaalla, mutta kunta voi halutessaan torjua kaivoslain mahdollistamat toimet kaikilla asemakaavaan ja yleiskaavaan liittyvillä mailla. Tosin tämänkään asian tarkastelua ei saa typistää eikä epäintellektualisoida kysymykseksi käsittelyn muodoista, kuten tuomioistuimissa ja yliopistoissa, vaan kyseessä on eettinen ja moraalinen ongelma.


Ympäristöfilosofiaa

Entä mikä filosofinen ajatus asiassa piilee? Vastakkain ovat taaskin systeemi ja ihminen, mutta toisaalta myös ihminen ja hänen tarpeensa. Epäyhtälöitä voitaisiin yrittää ratkaista vähentämällä kulutusta. Naturalistisiin arvoihin tottunut luontoliike ei kuitenkaan suostu vaatimaan energian säästämistä kannatuksensa katoamisen pelossa. Heteroarvoihin sitoutunut luontoliike ei myöskään uskalla kertoa, että energiapulan ja saastumisen ongelmat johtuvat ihmiskunnan jatkuvasta lisääntymisestä ja väestön paisumisesta yli planeettamme kestokyvyn.

Filosofiaa on kyky erottaa totuus epätodesta. Ympäristökysymys on alkanut viime aikoina hehkua poliittisilla maailmannäyttämöillä, mistä esimerkin antaa päästökaupan käsite. Jatkossa päästöoikeudet listataan varmaan pörssiin. Jos kulutuksen vähentäminen ei kävisi päinsä, olisi edessä väestön harventaminen, joka ei taida tulla kyseeseen, paitsi niin sanotun luonnon koston kautta, kun luonnonkatastrofit leikkaavat populaatiota. Toinen vaihtoehto on se, että hallitus joutuu tekemään päätöksen, jolla siirrytään sähköttömään yhteiskuntaan. Nykyisten parametrien vallitessa ainoa keino hidastaa planeettamme nopeaa tukehtumiskuolemaa on hiilidioksidipäästöjen vähentäminen ydinvoimaa lisäämällä. Tärkeää on tällöin se, ettei asiassa heitetä noppaa ja ettei kenenkään oikeuksia poljeta poliittista totalitarismia muistuttavalla tavalla.

Uraani-innostus on outoa, sillä uraanin lisäksi nykyaikaisten ydinvoimaloiden polttoaineena voidaan käyttää myös plutoniumia. Esimerkiksi Yhdysvaltojen 103 ydinreaktorista suuri osa käy ydinaseriisunnasta peräisin olevalla materiaalilla, ja puolet maan ydinsähköstä onkin tätä nykyä peräisin plutoniumista. Venäjällä tällaisia reaktoreita ei ole. Sen sijaan Olkiluodon uudessa ydinvoimalassa voidaan jauhaa myös pommin materiaaleja sähköksi, ja siten se auttaa aseiden takomisessa auroiksi. Kun energian raaka-ainetta on suurvaltojen asekaapeissa runsain mitoin tarjolla, voi toivoa, että Olkiluodon yksikkö valmistuisi mahdollisimman pian tätäkin asiaa auttamaan.

25. lokakuuta 2006

Ilmastonmuutos ja napajäät


Meillä on paljon yhteistä pohdittavaa, sanoi täi poliitikon päälle. Euroopan ja Yhdysvaltojen poliitikot lyövät tänään päänsä yhteen Smolnassa pohtiakseen ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Yhdysvallat on tunnetusti valtio, joka ei ole sitoutunut kasvihuonepäästöjä rajoittavaan Kioton ilmastosopimukseen, vaikka (ja koska) se tuottaa suurimman osan ilmansaasteista sekä käyttää eniten energiavaroja maailmassa. – Meillä onkin paljon yhteistä pohdittavaa, sanoi täi poliitikon päälle.

Helsingissä järjestettävä kokous on merkittävä, koska sen on tarkoitus avata EU:n ja Yhdysvaltojen dialogi uudestaan. Dialogin käsitettä on totuttu käyttämään diplomatian kielessä aina silloin, kun taustalla on konflikti. Keskustelu on ollut jumissa juuri siksi, että yhteistä säveltä ei ole löytynyt, ja nytkin on odotettavissa, että kokous vain kuumentaa maailman ilmakehää. Samaan aikaan ”jotain tapahtuu myös muualla”, kuten hyvässä draamassa.

Grönlanti sulaa nopeammin kuin se ehtii jäätyä talven mittaan uudelleen. Jos saaren jää- ja lumialueet muuttuisivat vedeksi, maailman merenpinta nousisi 7 metriä. Punavuoressa asuttaisiin silloin kuin Venetsiassa, ja kengät kastuisivat Töölössä. Jos pohjoisnavan jääpeite ja Etelämanner sulaisivat, Suomen pääkaupungissa syötäisiin mustaa makkaraa. Kenties rannikoille rakentaminen ei olekaan viisasta, kun merinäköala lähestyy myös sisämaata, ja Eiraan, Aurinkolahteen ja Westendille tehtyjen kiinteistösijoitusten arvo saattaa kääntyä laskuun aivan muista kuin asuntopoliittisista syistä.

Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on sen alkuun päästyä vaikeaa, käytännössä mahdotonta, sillä paljon ehtii tapahtua, ennen kuin hiilidioksidimäärien pienentyminen alkaa vaikuttaa ilmakehän lämpötiloihin ja jäätiköiden muodostumiseen. Mutta ympäristön pilaaminen on nopeaa ja helppoa. Olisikin aika kummallista, jos sata miljoonaa tynnyriä öljyä päivässä polttava ihmiskunta ei saisi aikaan mitään muutoksia ilmakehässä.

Ratkaisua ei tuo myöskään ydinvoima eikä uusiutuvien energianlähteiden käyttäminen. Filosofina minulla ei ole poliitikoille juuri muuta annettavaa kuin kaiken syvällisyyden yleisavaimena toimiva pessimismi: maailma on ennen pitkää tuhon oma jo pelkän väestöräjähdyksen vuoksi, teettepä te mitä tahansa. Itse uskon vain ydintalven tuovan parannusta ilmakehän lämpenemiseen. Mikään ei silti estä koukkuun tarttunutta särkeäkään sätkimästä ja pyristelemästä siiman perässä vastaan.

22. lokakuuta 2006

Hilpeä halloween


En ole koskaan pitänyt halloween-bileistä, sillä kyseinen amerikkalaistyyppinen vouhotus suhtautuu kevytmielisesti kuolemaan. Se puolestaan on merkki epätoivoisesta yrityksestä hillitä ahdistusta, joka asiaan liittyy.

Ennen vanhaan kuolemaan suhtauduttiin kunnioittavasti, ja vainajien muistopäivänä sytytettiin kynttilöitä omaisten haudoille. Päivään liittyi hiljaisuuden ja hartauden tunnelma, joka vastasi myös vuodenaikaan liittyvää tunnetilaa. Keskeisiä elämän merkkejä olivat vain pienet nuupahtaneet martokasvit, jotka ponnistivat esiin härmäisiltä haudoilta, kumpujen yöstä. Hiljentyminen oli arvokasta: tyylikästä.

Nykyään vainajien muistopäivä on remakka karnevaali. Isäntämiehetkin osaavat paukauttaa housujaan ja todeta: ”Jaahas, onkos nyt se halloveeni?” Pullakuskit ja sihteeri-Sirpat bailaavat ryntäät rytkyen Highlightissa ja kirkuvat toisilleen, miten voikaan olla ”ihanan magee hälöviin”. – Vainajia ei muista kukaan, ei myöskään vainajien muistopäivää. – Milloin se on?

Karnevaaleihin saapuu usein kuolema, mutta kuolema – pitääkö silloin olla carneval? Erään käännöksen mukaan carne vale tarkoittaa ’hyvästijättöä lihalle’, eli siirtymistä arjen huolista ylevämmän juhlimisen piiriin, mutta käytännössä karnevaalit näyttävät tekevän pikemminkin myönnytyksiä lihalle. Minua eivät niinkään karmi hirviöiksi laittautuneiden juhlijoiden vaatteet eivätkä kasvot. Minua järkyttää se makaaberi mauttomuus, joka liittyy kömpelöihin yrityksiin kiertää kuolemaa koskeva tietoisuus. En tietenkään väitä, että lokakuisessa pimeydessä pitäisi vallita haudan hiljaisuus, sillä halu ruumisarkun saranoiden narisuttamiseen on tällöin ymmärrettävästi suuri. Mutta täytyykö ihmisten huvittaa itsensä hengiltä myös kurpitsanaamioidensa takana?

Kuoleman kuriiriksi pukeutuminen on rituaalinen yritys hallita omia pelkoja käymällä niitä kohti ja samastumalla itse tuohon viimeisen noutajan rooliin. Paradoksaalista asiassa on se, että kuoleman imaginaarinen jäljitteleminen ei ole niin viatonta kuin näyttää. Oksennuksissa ja muissa villisian kuona-aineissa rypevä juhlija ei ennen pitkää erotu aidosti kuolleesta varsinkaan, mikäli hän erehtyy hetkellisesti seikkailemaan ”tuolle puolen” esimerkiksi ratti- tai ruorijuopumuksen tai jonkin muun yhtä merkittävän kuoleman uhmaamisen kautta. – Ja juuri silloin viikatemies iskee. Tätä rooliin hukuttautumista tai pelkän performanssin muuttumista todeksi voidaan sanoa myös kohtalon toteutumiseksi.

En moiti amerikkalaista pinnallisuutta sinänsä. Makaaberia siitä tulee vasta, kun se yhdistetään kuolemaan. Epäamerikkalaista olisi katsoa kalloon ja pohtia asiaa kulttuurifilosofisesti, esimerkiksi Huhtiniemen arvoituksen äärellä. Se saattaisi tuoda mieleen myös Shakespearen, when yankee shakes.

Mutta aion myös itse kilpailla palkinnoista tuossa karmeassa karnevaalissa ja kerron lopuksi vitsin, jolla toivon laittavani hampaat kiiltämään kaikkein surumielisimpienkin hauskanpitäjien suupielissä. Tänä synkkänä ja sateisena viikonloppuna mieleeni juolahti seuraava kansallisfilosofisesti merkittävä ”tieteellinen matotesti”.

Neljä matoa laitetaan neljään eri purkkiin. Ensimmäisessä mato on viinassa, toisessa mato on tupakan savussa, kolmannessa mato on spermassa, ja neljännessä mato on mullassa. Seuraavan päivän tulokset: mato viinassa – kuollut, mato savussa – kuollut, mato spermassa – kuollut. Mutta mato mullassa on elossa! Mitä tästä opimme? Niin kauan kuin juot, poltat ja harrastat seksiä, sinulla ei ole matoja. Yksikin edellä mainituista asioista riittää näköjään hengissä pysymiseen.

21. lokakuuta 2006

Suomessa saarella


Miespuolinen lentoemäntä on stuertti. Lintu, joka ei lennä, on puolestaan strutsi. Hetkeen eivät stuertitkaan lentäneet, vaan heidän ammattikuntansa meni lakkoon. Se, joka hallitsi satamia, hallitsi Roomaa. Se, joka hallitsee lentoasemia, hallitsee näköjään Suomea, sillä maamme on eräänlainen saari, joka rajoittuu etelässä ja lännessä mereen, idässä rannattomaan Venäjään, ja ylhäällä odottaa pelkkä lumen ja jään peittämä pohjoisnapa. Pois täältä ei pääse kuin laivalla, joka vie Ruotsiin, tai sitten lentämällä. Siinä on myös hyvät puolensa.

Minua oikein ilahdutti, että lakko osui aikaan, jolloin ylipalkattujen EU-turistien piti tulla Lahden huippukokoukseen hienostelemaan. Hyvä, että menitte lakkoon! Korvaamattomia luonnonvaroja säästyi ainakin jonkin verran, ja meetingien, sightseeingien, workshoppien, think tankien ja muiden happeningien pito vaikeutui! Virkamiesten mukavuus kärsi. Ihanaa. Kolmen ja puolen tonnin keskipalkka on myös noille taivaallisille linja-autoemännille aivan liikaa, ja Finnairin esittämä 30 prosentin palkanalennus olisi ollut paikallaan. Tiedotusvälineet raportoivat yleensä lakkouutiset aina innostuneesti vastustaakseen hyvätuloisia ja puolustaakseen köyhää kansaa, mutta kyseisestä pikkulakosta ei olisi kannattanut vouhottaa.


Sibelius-talon EU-kokous

Ulkomaiden diplomaatit haukkuivat poliittiseksi munaukseksi sitä, että Tarja Halonen päätti kutsua Lahden epäviralliseen EU-huippukokoukseen myös Vladimir Putinin. Aloite siihen oli tosin tullut Saksan liittokanslerilta Angela Merkeliltä. Lehtitietojen mukaan EU-johtajat näyttäytyivät Putinin edessä eilen ”yksimielisinä”. Se kertoo konfliktista. Konfliktin syynä ovat Venäjän epävarmat energiatoimitukset ja ihmisoikeuksien polkeminen.

Diplomaattien mielestä Venäjän kutsuminen EU-pöytään oli virhe siksi, että se osoittaa Venäjän mestaroivan EU:ta. Tämä näyttää kuitenkin olevan tosiasia. Suomella on tässä pullonpyörityksessä taaskin vain juoksupojan rooli. Meidän energiakysymyksemme on eri asia kuin EU:n energiakysymys. Suomen oman edun mukaista olisi tietenkin pysyä kansainvälisten ristiriitojen ulkopuolella, sillä muuta naapuria meillä ei oikeastaan ole kuin tuo ikuinen Venäjä omine ongelmineen.

EU-puheenjohtajamaana Suomi intoili asemastaan kuin vauva varpaistaan. Maamme pääsi pullistelemaan kuin sammakko Venäjää kohtaan. Mutta mitä hyötyä siitä oli? Ei mitään. Korkealentoisen kokouksen sijasta olisi ollut parempi keskittyä purkamaan vaikka Vaalimaan rekkajonoja, jotka ovat venyneet neljänkymmenen kilometrin pituisiksi. Selitykseksi ei kelpaa Matti Vanhasen muotoilu, että Venäjän demokratia on vain ”erilaista” kuin oma demokratiamme. Suomi voisi ratkaista asian omasta puolestaan päästämällä maahamme ainoastaan niin monta ajoneuvoa, kuin täältä pääsee nopeasti pois.

Putin sinänsä on mainio mies, vaikka hänen toimissaan riittää myös arvostelemista. Kummallista onkin, että kun Venäjälle saatiin oikeistolainen presidentti, stalinistit ovat vaatineet kommunistien palauttamista valtaan. Äskettäin murhattu Anna Politkovskaja teki epäilemättä oikein arvostellessaan Venäjän käymiä sotia, mutta hän oli samalla tyypillinen esimerkki sellaisesta julkisen sanan edustajasta, joka ei ymmärtänyt, että poliittisia oloja arvostellessaan hän itse asiassa teki karhunpalveluksen demokratiaolojen kehittymiselle Venäjällä. Arvostelemalla Putinia hän tuli vaatineeksi entisenlaisen yhteiskuntajärjestelmän palauttamista. Puun ja kuoren välissä elävää kansaa ei voi näköjään hallita kuin kovalla kädellä.


Avainhenkilöt verokirstulla

Eduskunnassa puhuttiin äskettäin ulkomaalaisten ja Suomessa työskentelevien ”avainhenkilöiden” veroedun säilyttämisestä. Se on ollut voimassa kaksi vuotta. Nuo aina niin limppulapiomaiset Nokian insinöörit ja Euroopan unionin tärkätyt virkamiehet ovat siis saaneet Suomeen tullessaan veronkevennyksen; muussa tapauksessa he ovat uhanneet olla lainkaan tulematta maahamme. Veronkevennyksen raja kulkee 5 800 euron tienoilla. Sitä enemmän ansaitsevia 35 prosentin lähdeveron soveltaminen heidän palkkatuloihinsa alkaa hyödyttää. Mutta miksi suomalaisen yhteiskunnan pitäisi tukea noin paljon ansaitsevia? Suurituloiset eivät ole verohelpotusten tarpeessa vaan pienituloiset. Tapaus antaa näytön siitä, kuinka Euroopan unionin kansainvälisissä kehissä ajatellaan.

Maassa maan tavalla tai tavattomasti ulkomailla. Jos paikalliset olot veroprosentteineen eivät tyydytä, myös EU-virkamiesten olisi parempi pysyä kotikonnuillaan. Suomalaisten ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta loukkaa se, jos valtio kohtelee ihmisiä verotuksellisesti eri tavalla. EU:n toiminta onkin tässä suhteessa sekä valtiota että sen kansalaisia vastaan suunnattua kiristystä. Kyllä kaikkien pitää maksaa tuloistaan saman taulukon mukaisesti veroa, eikä asiaa saa kiertää sillä verukkeella, että se on ”kansallisesti tärkeä”. Eikö muka perustuslakiimme kirjattu ihmisten yhdenvertaisuus ole tärkeä asia? Me tulemme mainiosti toimeen ilman noita maasta toiseen lenteleviä veropakolaisia, jotka hakevat koko ajan turvapaikkaa ja luottavat muutamien takapajuisina pitämiensä kansakuntien tapaan heittäytyä kontalleen heti, kun kuulevat sanankin Brysselistä.

20. lokakuuta 2006

Juoksuhaudantie vai Huhtiniementie?


Lappeenrantalaisen leirintäalueen nurmen alta löytyi sittenkin hymyileviä vainajia. Tärkeintä on nyt selvittää, oliko heillä televisiolupa ja olivatko he työttöminä työnhakijoina työvoimatoimistossa.

Miksi heidät oli ammuttu? Oliko heidät ammuttu? Hassun hauskasta haudasta löytyi myös ratkaisevalta kuulostavia ”avaintodisteita” eli metallinkappaleita, mutta kukaan ei kertonut, mitä nuo metalliesineet olivat: luotejako kenties? (Myöhemmin paljastui, että kyseessä olikin vertauskuvallisesti vain pieni ortodoksinen risti.) Näinkö siis toimi pikaoikeus? Ja kyllä kansa tietää. Voi että, minkälaisia hobitteja tämä maa on pullollaan. Blogit täyttyivät heti veikkauksista, olivatko nuo veitikat punavankeja, bolsevikkien ampumia valkoisia, Kannaksen kujanjuoksijoita vai keitä – desantteja, dosentteja vai partisaaneja, tsaarin aikaisia vakoojia kuka ties?


Kaksi skenaariota

Myös minä osallistun ruumislottoon. Arvaan, että jatkosodan aikainen teloitustuomioistuin todellakin toimi, ja alueelta löytyy myös niin sanottuja rintamakarkureita eli ihmisiä, jotka keskityksen alle jääneinä tekivät sodasta omat johtopäätöksensä eivätkä taisteluihin palaamaan käskettyinä menneetkään etulinjaan, jonne heidät yleensä määrättiin, vaan ottivat mieluummin luodin rintaansa. Toisesta kieltäytymisestä seurasi aina kuolemantuomio, jota useimmissa tapauksissa kylläkin lykättiin, tai se muutettiin pakkotyöksi. Sotatilalakien aikana muutamia sotilaita teloitettiin varoitukseksi toisille, ja myös upseereilla oli oikeus ampua palveluksesta kieltäytyviä. Nykyinenkin viranomaisvalta onnistuu varmasti todistamaan, että hallinto toimi aikoinaan oikein tappaessaan oman maan kansalaisia ”kaikkien sääntöjen ja ohjeitten mukaisesti”. Laillisia teloitusvaihtoehtoja oli kolme: sotaoikeus, kenttäoikeus ja niin sanottu pikaoikeus, ja vain kahdesta ensin mainitusta oli valitusoikeus korkeampaan oikeusasteeseen.

Minua Huhtiniemen arvoituksessa kiinnostavat sen motiivit. Moiseen massateurastukseen ei olisi ollut syytä vain muiden ihmisten varoittamiseksi. Mutta päämajalla oli käsissään ongelma. Läpimurto uhkasi, ja maa oli jäämässä valloituksen alle. Epätoivo valtasi mielen. Jos tieto sadoista aseista kieltäytyneistä ja 30 000 ”eksyneestä” rintamakarkurista olisi levinnyt rintamalle, se olisi voinut luhistaa puolustustahdon, ja lopulta koko armeija olisi nostanut kätensä pystyyn. Pataljoonan vahvuista karkurien joukkoa ei olisi voitu julkisesti tuomita ja teloittaa, eikä oikeudenkäynteihin ollut liioin aikaa saati mahdollisuuksia, sillä eduskunta sääti asiaa koskevan lain vasta 4.7.1944. Operaatio oli salattava myös sen vuoksi, ettei tieto kapinasta Suomen armeijassa leviäisi kotirintaman kautta linjoihin, ja siksi, että maan jouduttua vallatuksi olisi peräti noloa, mikäli pääesikunnan voitaisiin todeta surmauttaneen sodan loppuvaiheessa omia maanmiehiään. Niinpä asialle pantiin jo vuoden 1918 tapahtumiin osallistunut sotatuomari Toivo Tapanainen, joka toteutti salaisen tuomitsemis- ja teloitusoperaation yhdessä suojeluskuntatoveriensa kanssa. Nämä puolestaan pysyivät asiasta kuolemaansa asti vaiti.

Toinen todennäköinen skenaario on se, että tähän asti löytyneet luurangot ovatkin kansalaissodan ajalta tai jopa 1800-luvun puolelta. Punaiset, joiden vallassa kaupunki oli, teloittivat paetessaan kaikki vankinsa järven jäällä. Valkoiset puolestaan kostivat asian ampumalla suuren osan punavangeista, ja heitäkin saatettiin toimittaa tuolloin Huhtiniemeen. Paikalta löytynee varmasti useita kalmistoja. Se, että nyt löydetyt vainajat eivät olisi salaisen kenttäoikeuden uhreja, ei merkitse, ettei kyseistä tuomioistuinta olisi ollut. Siksi tutkimuksia on syytä jatkaa, jatkaa, jatkaa ja jatkaa.


Muuttuuko historiantulkinta?

Kaupunkilegendojen muisti on pitkä, mutta aikojen saatossa tarinat ovat voineet myös muuttua. Sotien moraali on joka tapauksessa aina kaksinaismoralismia. Se perustuu valeille, salailulle ja propagandalle, joka yltää meidän aikaamme asti. Tapauksen selvittäminen vaatinee kirjoittamaan muutamia historian lukuja uusiksi. Vaikka historiankirjoitus muuttuisi, torjuntavoittoa glorifioiva historiantulkinta voisi pysyä kuitenkin ennallaan. Monien teloituksia arvostelleiden hekumallisena pyrkimyksenä on ollut heittää lokaa Mannerheimin ja sodan johdon päälle. Tosiasiassa joukkoteloitusten mahdollinen olemassaolo voisi vahvistaa kaikkien suomalaisten sankaruutta, kun kävisi ilmi, kuinka epätoivoisiin tekoihin kansakunta oli ajautunut taistellessaan ylivoimaista vihollista vastaan.

Joka tapauksessa selvää on, että Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Jukka Kulomaan ja eduskunnan apulaisoikeusasiamiehenä toimivan oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedtin väitöskirjatutkimukset piirtävät asioista virkamiesmäisen ja kiiltokuvamaisen esityksen keskittyen kuvaamaan lähinnä sitä, minkälaisen käsityksen sodan johto halusi asioista antaa, eivätkä sitä, miten asiat todella olivat. Mainittava on tässä yhteydessä tutkija Juhani Tasihinin Seura-lehdessä (43/2006) esittämä kannanotto, jonka mukaan asian tutkiminen ei ole ollut intressivapaata, vaan sitä on tehty sotilaskunniaa puolustavista lähtökuopista.

Huomiota asiassa herättää myös se innostus, jonka mukaisesti ihmiset edelleen tarttuvat vanhoihin kysymyksiin, kunhan niiden taustalla vallitsee riittävän syvä ideologinen konflikti. Asian kaivelussa ei lienekään kyse vain totuuden selvittämisestä tai omaisten edun valvonnasta vaan myöskin nykyoloihinsa kyllääntyneiden nykypulliaisten halusta tyydyttää jännityksen kaipuutaan ja seikkailunnälkäänsä. Tarinat suolaavat heidän nekrofiilisiä yllykkeitään. Sodan päättymisestä kulunut kuusikymmentävuotinen ajanjakso lienee myös riittävän pitkä aika kollektiivisesta piilotajunnasta kumpuavan totuudenhalun esiin nousemiselle. Uusi sukupolvi on valmis näkemään todellisuuden avoimin silmin.


Salaisuuksien maa

Rintamalta karkaaminen on luultavasti yksi ihmiselämän inhimillisimpiä ja ymmärrettävimpiä asioita. Se, että sodassa voi kuolla, puolestaan nähdään usein vain sotimiseen liittyvänä ”tavanomaisena toimintana”, eikä sodissa tunneta armoa eikä oikeutta. Mikä joukkohaudoissa onkaan niin ihmeellistä? Se on sodan olemus. Jos haluaa välttää vääryyttä, on syytä karttaa sotaa.

Saksassa teloitettiin pelkän karkuruuden vuoksi 90 000 miestä eli suunnilleen yhtä paljon kuin kuoli Suomen sodissa vuosina 1939–1944. On mahdollista, että salaisen kenttäoikeuden toiminta liittyy myös Ribbentrop-sopimukseen. Saksan ulkoministerin tiedetään vaatineen Suomessa vieraillessaan kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa ja asettaneen avun ehdoksi sen, että puolustuslinjat pitävät. Tilanne oli siis tässäkin suhteessa paha. Josif Stalinin johtaman puna-armeijan perustaja Lev Trotski taas oli korostanut omille upseereilleen, että sotilaalle on annettava mahdollisuus valita vihollisen edessä odottavan todennäköisen kuoleman ja kotona odottavan varman kuoleman välillä. Jos siis etsitään lopullisia syyllisiä Huhtiniemen tapahtumiin, on syyllinen ryssä. Neuvostoliittoa ja sosialismia voidaan pitää historian suurimpana rikoksena koko ihmiskuntaa vastaan siinä, missä paljon parjattua natsismiakin.

Minulle on melko samantekevää, mitä historian papereihin tai sotapöytäkirjoihin loppujen lopuksi kirjataan: vääryys on vääryyttä yhtä kaikki. Joku nämäkin vainajat, kadonneet tai kaatuneet hautaan harkitusti kantoi, ja mullassa maan saavat myös syylliset miettiä kyseistä totuutta itse. Muuta oikeudenmukaista tuomiota kuin viimeinen tuomio ei ole, jos sitäkään.

Vaikka oikeus ei post mortem toteutuisi, totuus aina kiinnostaa. Se on itseisarvo. Onko siis käynnissä olevalla selvitysprosessilla jotain yleistä merkitystä? Merkille pantavaa on rajamaassamme vallitsevien salaisuuksien suuri määrä. Suurvallat välttelevät yleensä viimeiseen asti julistamasta toisilleen sotaa. Sen asemasta ne jakavat lähialueensa etupiireihin. Tässä jaossa Suomen kaltaiset maat kuvittelevat selviytyvänsä hännystelemällä ja valehtelemalla, josta onkin tullut myös osa kansallista sisäpolitiikkaa. Neuvostoliiton aikana oli vaikea erottaa, mikä on sisäpolitiikkaa ja mikä ulkopolitiikkaa. Osa salaisuuksista on edelleen kaivettuina maahan, ja osa on luurankoina kaapeissa, joissa ne kolisevat. Osa on suojelupoliisin entisen päällikön ja eduskunnan nykyisen pääsihteerin Seppo Tiitisen hallussa niin sanottuna Tiitisen listana, jolta löytyy DDR:ään tietoja luovuttaneiden suomalaisten nimiä. Heistä monet toiminevat edelleen Suomen poliittisen hallinnon korkeimmassa johdossa. Kansalta siis salataan asioita, jotka ihmisten olisi välttämätöntä tietää voidakseen tehdä oikeita johtopäätöksiä paimentensa toimista. Muutoin meitä viedään kuin lauhkeita lampaita, ja päkäpäisimmistäkin pitää paikkaansa vanha totuus: ”Aikansa kutakin” sanoi pässi, kun päätä leikattiin.

19. lokakuuta 2006

Ruotsin hallitusjupakka


Koville otti vaalitappio Ruotsin demareille. Jo kaksi uuden oikeistohallituksen ministereistä on joutunut eroamaan heidän taustoistaan paljastuneiden pikkurikkeiden vuoksi. Lehdistö aloitti heitä vastaan viime viikolla kuranheiton, jossa tuotiin esiin maksamattomia televisiolupamaksuja ja piikatytöille pimeästi maksettuja lastenhoitopalkkioita. Eroamaan joutui kulttuuriministeri, ja toista arvosteltiin jo siitäkin, että hän käyttää puvun kanssa t-paitaa ja että hänellä on korvakoru! Myös vierasperäisen maahanmuuttoministerin palli heilui rikkeiden vuoksi, mutta hän on kieltäytynyt jättämästä virkaansa.

Yleisönosastokirjoituksista ja blogeista päätellen suurimmalle osalle kansalaisista kyseiset rikkeet ovat yhdentekeviä. Yhteiskunta itse menettelee yksilöitä kohtaan usein varsin epäreilusti, ja julkisen hallinnon omat päätökset voivat olla vaikka kuinka mielivaltaisia. Miksi poliittisessa paitsiossa pitkään olleiden poliitikkojen pitäisi olla muita ihmisiä parempia? Se, että ministeri syyllistyy johonkin, osoittaa, että hän on inhimillinen ja yksilörationaalisesti ajatteleva olento. Näin kansalaiset löytävät itselleen rikoskumppanin, ja rötöstelleiden poliitikkojen kannatus vain kasvaa, sillä he ovat ilmaisseet tuota aina niin ihailtavaa holhous- ja tarkkailuyhteiskunnan vastaisuutta, kansalaisrohkeutta ja yleistä kapinallisuutta. Ehkä juuri siksi on niin kiinnostavaa tietää, mihin nämä kansan palvelijat (lat. minister = palvelija) ovat todella syyllistyneet.

Ruotsin tapauksessa kyse oli demarien katkeruudesta ja heidän vaalitappiostaan. Se ajoi heidät kavalluksiin ja paljastuksiin: kaivelemaan vaalit voittaneiden henkilöiden taustoja. Sillä tavoin demarit yrittivät kääntää huomion pois omaa mainettaan varjostaneesta vakoiluskandaalista. Heidän oma edustajansahan tunkeutui taannoin liberaalin ryhmittymän puoluetoimistoon ”tiedonhankintatarkoituksessa”, mikä paljastui juuri ennen vaaleja. Ruotsissa alkanut loanheitto leviää todennäköisesti myös lahden yli Suomeen, sillä meilläkin on odotettavissa vaalit. Niinpä se osoittaa jotain myös ihmisten pahansuopuudesta ja ilkeydestä.

Toisaalta voidaan sanoa, että ruotsalaiset saivat vasta nyt oman Watergatensa. Myös Suomessa koettiin edellisten vaalien yhteydessä niin sanottu Irakgate eli tietovuotojupakka, joka johti (sittemmin syyttömäksi todetun) pääministeri Anneli Jäätteenmäen eroon keväällä 2003. Varsinainen ongelmahan oli se, että edeltävä pääministeri Paavo Lipponen oli ylittänyt valtuutensa neuvotellessaan Washingtonissa suomalaisen asejärjestelmän toimittamisesta Irakin sotaa käyneelle USA:lle. Julkinen sana kuitenkin hämärsi asian syy–seuraus-suhteet pitäessään ongelmana sitä, että Anneli Jäätteenmäki paljasti asian vaaleja edeltäneessä TV-väittelyssä vedoten tasavallan presidentin avustajalta, Martti Manniselta, saamiinsa salaisiin tietoihin.

Aivan kuten Suomen Kuvalehden Pekka Ervasti toteaa kirjassaan Irakgate – Pääministerin nousu ja ero (Gummerus 2004), salaisen Washingtonin-raportin käyttö muuttui hirmubumerangiksi, joka osui ensin Lipposeen, mutta kaatoikin sen jälkeen sinkoajansa Jäätteenmäen. Vielä kummallisempaa on, miksi jo Koiviston ja Ahtisaaren ajoilta jämptinä pidetty virkamies Manninen olisi pitänyt faksia kuumana lähettääkseen peräti 1 389 sivua salaisia asiakirjoja Jäätteenmäen eduskuntatulostimen viereen, ellei tarkoituksena olisi ollut lavastaa Jäätteenmäkeä tietojen urkkijaksi. Kuvaa antaa, että Jäätteenmäki todettiin syyttömäksi Helsingin käräjäoikeuden 19.3.2004 antamalla päätöksellä, kun taas Manninen tuomittiin virkasalaisuuden rikkomisesta sakkoon. Mutta kuka oli Jäätteenmäen käräyttämisen takana? – Halonen? Lipponen?

Ruotsissa koettu ajojahti on siis suhteellisen vähäpätöinen verrattuna siihen, että Suomen Irak-vuotoa pidetään edelleen kaikkien aikojen myyräntyönä, johon viitattaneen vielä vuosikymmenienkin päästä aina, kun halutaan etsiä vertailukohtaa ulkopolitiikan käyttämiselle sisäpolitiikan välineenä. Ja kaikki tämä Kekkosen ja Neuvostoliiton jälkeisenä aikana!

Minusta on huolestuttavaa, että yhteiskunnallisiin virkoihin pitää nimittää aina joku demari. Jos he eivät saa haluamaansa värisuoraa itselleen, alkaa mustamaalaus. Puoluepolitiikka on aivan samanlaista kuin tiedepolitiikkakin. Jos virkaan ei pääse analyyttinen systeemifilosofi tai postmoderni feministi, he aloittavat meitä muita filosofeja vastaan solvauskampanjan pilatakseen maineemme asioista tietämättömien silmissä.