28. helmikuuta 2013

American Vagabond on totta myös Suomessa


Elokuvaohjaaja Susanna Helke on saanut julkisuutta dokumentillaan American Vagabond, joka kertoo nuorten homoseksuaalien asunnottomuudesta Yhdysvalloissa. Elokuva valaisee, millä tavoin nuoret homot karkotetaan tai pakenevat kotoaan Yhdysvaltain ahdasmielisestä osavaltiosta. Sitten he etsivät onneaan suurkaupungista.

Täytyikö tämä elokuva Amerikassa tehdä? Pitikö elokuvatekijöiden siirtää kaikkialla – myös Suomessa – havaittava ilmiö toiselle puolelle maapalloa? Tässä suhteessa elokuva on vaarassa jäädä naiiviksi.

Minä tiedän kymmeniä nuoria homomiehiä, jotka kärsivät asunnottomuudesta Suomessa. Kukaan asuntoja omistava hetero ei myönnä heille vuokra-asuntoja, koska kiinteistöjen omistajat ja muut asuntokeinottelijat ovat yleensä ahdasmielisiä kristillisiä kapitalisteja. Sitten nämä maalta muuttaneet homot asuvat toisten nurkissa eli käytännössä taivasalla.

Maaseudulla pysyminen taas on homoille mahdotonta, koska siellä ovat vastassa yksinäisyys, sorto ja henkinen kuolema. Siksi moni homo muuttaa kehäkolmosen sisäpuolelle. Se on Suomessa ainoa legitiimi alue, jolla homo voi elää. Tiedän kokemuksesta, että 16-vuotiaasta asti maaseudulla asuvien homonuorten mielessä ei pyöri mitään muuta kuin se, ”miten täältä pääsee mahdollisimman nopeasti pois”.

Elokuva on kyllä oikeassa osoittaessaan, kuinka vaikeudet kasautuvat. Ensin seuraa pakkomuutto, sitten asuntokurjuus, ja lopulta opintohin ja leivän syrjään kiinni pääseminen pitkittyvät. Monet homot jäävät puotipuksuiksi ja köksäapulaisiksi koko iäkseen vain siksi, että valtakulttuuri sortaa homoja omalla arvomaailmallaan, jossa korostuvat heteroiden tärkeinä pitämät arvot.

Jos ei ole kiinnostunut jalkapallosta ja jääkiekosta tai antaudu heteroseksistisen eloonjäämiskamppailun, perheideologian ja lajinsäilytysstrategian mukaiseen riitelyyn kaikesta, seurauksena on ulkopuolisuus niin työelämässä kuin koulutuksessakin. Kunnallisissa asuntojonoissa etusijalle asetetaan epätasa-arvoisesti lapsiperheet, ikään kuin lapset olisivat homojen syytä.

Minä en ole juurikaan huolissani siitä, että homoilla ei ole heteroiden meille tyrkyttämää adoptio-oikeutta, jota suurin osa homomiehistä ei edes halua. Minua kiinnostaa vain perusasia: miten homopojat pääsevät mahdollisimman nopeasti pois henkilökohtaisesta helvetistään, maaseudulta.

Asunnottomuuden ohella kyse on paljon enemmästä: henkisestä kodittomuudesta. Yhteiskunnallinen vallanperimys siirtää sekä varallisuuden että virat ja tehtävät heteroarvoja ja -normeja toteuttavien hyväksi.

Juuri näistä syistä ovat syntyneet San Franciscon ja monien muiden kaupunkien homoghetot, jotka tarjoavat jossain määrin turvallisen mutta kalliin oman kulttuurin. Itse olen pitänyt hyvänä ratkaisuna kansainvälistä homovaltiota, joka koostuisi vain homoista ja rakentuisi meidän omalle arvomaailmallemme – hieman juutalaisvaltio Israelin tapaan. Esittelin sen teoksessani Enkelirakkaus.

Omalle saarelleen hakeutumista voidaan pitää merkkinä ympäristön kielteisyydestä, joten kovin onnekasta tällainen puolustuksellinen eristäytyminenkään ei ole.

Seksuaalivähemmistöjen maansisäinen pakolaisuus on Suomessa vähintään yhtä suuri ongelma kuin Suomeen ulkomailta suuntautuva pakolaisuus. Ei ole kenenkään edun mukaista, että homot ajetaan pikkukaupungeista asenteellisella ahdistelulla, kamppailemaan elinoloista pääkaupunkiseudun tukaluudessa.

Myös Venäjältä voi pikapuoliin pyrkiä ulos seksipakolaisia johtuen heteropropagandalaeista, joilla homoseksuaalinen esiintyminen kiellettiin ja joilla seksuaalivähemmistöjä vainotaan juutalaisvainojen tapaan.

Susanna Helke olisi voinut avata silmänsä tälle lähialueilla olevalle todellisuudelle eikä projisoida aihetta Amerikkaan asti. Dokumentin myönteinen puoli on, että se ohjaa ajattelemaan asioita myös täällä Suomessa.

26. helmikuuta 2013

Filosofi pääministerin pesukoneessa


Nyt kun Pekka Himasen puliveivaus on lähdössä joko eduskunnan oikeusasiamiehen tai oikeuskanslerin tutkintaan, kyse on harkitusta maineenpesusta. Kaikki nimittäin tietävät, että Suomessa hallitus valvoo oikeuskanslerin ja eduskunta eduskunnan oikeusasiamiehen toimien lainmukaisuutta.

Ylimpien lainvalvontaelinten toiminnasta onkin tullut hallitukselle pesukone, jolla epäoikeudenmukaisia päätöksiä legitimoidaan jälkikäteen, mikäli niitä ei ole ehditty sumplia viranomaisten etukäteisselvityksillä etukäteen.

Tämän muistamme esimerkiksi siitä, miten oikeuskansleri katsoi läpi sormien, kun Eva Biaudet nimitettiin kelpoisuusehtoja täyttämättömänä vähemmistövaltuutetun virkaan kolmenkymmenen pätevän ohi. Valtioneuvoston ohjesäännön mahdollistamalla erivapaudella ei olisi pitänyt polkea perustuslain yhdenvertaisuussäädöstä. Oikeuskansleri antoi huonoa näyttöä myös vapauttamalla Mauri Pekkarisen kaikista epäilyistä vaalirahaskandaalissa. Luetteloa olisi helppo jatkaa.

Pekka Himanen on nyt pesukoneessa. Tutkinnan kautta epäilyt on tarkoitus kääntää pois hänestä itsestään hallituksen suuntaan. Toisin sanoen hallitus on ottamassa poliittista vastuuta tutkimuksen ostamisesta ja ”pahaa aavistamattoman” tutkijaparan johdattamisesta harhaan. Lainvalvontaelimen toiminnalla Himasesta on tarkoitus leipoa syytön samalla, kun valtioneuvoston kanslia, Jyrki Katainen ja koko hallitus vapautetaan epäilyistä.

Valtion hankintalakiin (348/2007) sisältyy kieltämättä porsaanreikä, joka mahdollistaa kilpailuttamisen kierron. Kilpailutus voidaan laiminlyödä, jos hanke on onnistuttu määrittelemään yleishyödylliseksi, se on jaettu osiin eri rahoittajien kesken tai budjetti alittaa tietyt kynnysarvot. Toisaalta sama laki kieltää keinotekoiset menetelmät säädösten sivuuttamiseksi.

Hallitus tekee asiasta mielellään laillisuuskysymyksen levittääkseen sen jälkeen kätensä ja todetakseen, ”ettei tässä ole mitään laitonta”. Juuri nuo sanat lausutaan aina kun on tapahtunut jotain moraalitonta. Kaikkien pitäisi oivaltaa, ettei pääongelma koske laillisuutta eikä laittomuutta.

Kyse on paljon enemmästä. Rahojen jakamisessa on rikottu tieteellisiä sääntöjä. On loukattu muuta tutkijakuntaa ja kävelty periaatteiden yli. Nyt on vaara, että muotoseikkoihin kiinnittymällä katseet käännetään pois itse hankkeen heikkouksista.

Tietenkin myös menettely oli korruptionomainen. Herrat pesevät käsiään ja kiemurtelevat toistensa taakse. Mitäpä niinkin vaivaiset virkamiehet kuin Suomen Akatemian hallituksen puheenjohtaja ja Tekesin pääjohtaja voisivat sellaisten valtiomahtien kuin pääministerin ja valtioneuvoston kanslian edessä?

Kiistelkää te nyt pykälistä vain. Minä tunnen sääliä ja eräänlaista myötähäpeää sekä heidän että Pekka Himasen puolesta. Pitikö hänen vetää halveksunnan kohteeksi koko filosofikunta? Juuri noin tiedeyleisö asioita mielessään yhdistelee. Lopulta poliitikot ja erityistieteilijät käyttävät tilannetta hyväkseen ja kiistävät kaikilta filosofeilta heidän rahoituksensa Himasen saadessa pitää hänelle myönnetyt.

Olen seurannut nuoremman tutkijan Pekka Himasen filosofista kehitystä alusta asti. Hänelle on myönnetty paljon pienestä pitäen. Hänen suurin ongelmansa on se, että hän väitteli tohtoriksi vain 21-vuotiaana. Hänen opintonsa jäivät tavallaan kesken.

Miten voidaan nyt odottaa filosofiaa Himasen toiminnan sisällöltä, kun jo hankkeen muoto ja perustaminen ovat olleet täysin epäfilosofisilla linjoilla?

Minulle ei muuten ole koskaan myönnetty rahoittajilta mitään. Ei mitään. En ole myöskään pyytänyt paljon. Olenkin joka päivä ylpeämpi siitä, että olen tehnyt kaiken omin toimin ja omalla kustannuksellani.

Olen myös pahoillani langenneiden vuoksi.


Aiempia kirjoituksiani aiheesta:

Tiede ja ”Paha veli”-Pekan esikoisoikeudet
Huonosti käyttäytyvät filosofit
Himasen ahneus ja röyhkeys ennenkuulumatonta
Filosofit vallan verkoissa
Kallista huiputusta
Himmeää maailmanparantamista
Hallitus vetää himaan päin

23. helmikuuta 2013

Tiede ja ”Paha veli”-Pekan esikoisoikeudet


Lehdet näykkivät jälleen Pekka Himasen tulevaisuusselvitystä toteamalla, että ”Himaselta puuttuvat tieteelliset ansiot” ja että 700 000 euron hanke tilattiin ”ilman hankintapäätöstä”. Siis virallista päätöstäkään ei tehty sen lisäksi, ettei hanketta kilpailutettu. Rahat vain junailtiin Himaselle ”hyvä veli”-metodilla. Toisella tavalla sanoen rahat kahmaistiin, rohmuttiin tai jopa - minä vain kuvailen tapahtunutta - ryöstettiin.

Himasen hankkeen velmuin puoli ei ole kuitenkaan se, että hänen muodolliset ansionsa eivät riittäisi projektin toteuttamiseen. Himasen esittämien tulosten tuottamiseen riittävät kenen tahansa ansiot. Ongelma ei ole myöskään vain kilpailutuksen puuttuminen vaan salailu ja avoimen hakumenettelyn laiminlyönti sekä puolueellisuus yleensä.


Tuikitieteellisyyden vaatimus johtaa ojasta allikkoon

Lehtien tähän asti julkaiseman kritiikin varjopuolena on, että sitä kautta myös filosofialta aletaan penätä ylitiöpäistä ”tieteellisyyttä” ja ”tutkimuksellisuutta” ja tutkimuksen tekijöiltä sitä, että he ovat kirjastojen kellareissa pullonpohjat silmillään viihtyviä lukutoukkia. Himas-debatin vaarana on, että myös kritiikki kääntyy tarkoituksiaan vastaan. Se johtaa kontrollin kiristelyyn ja orjakahleiden ripusteluun. Pimeä hanke vahingoittaa siis filosofiaa myös saamansa arvostelun kautta.

Normiruuveja kiristelevä tieteenihanne ei käsittääkseni lainkaan sopisi edifioivan, luovan, tulevaisuutta, päämääriä ja arvoja pohtivan filosofian tekemiseen. Esimerkiksi vertaisarvioitujen kansainvälisten artikkelien pitäminen kompetenssin takeena on kerrassaan väärä vaatimus.

Kaikki tietävät, että vertaisarviointi on pelkkää vallan käyttöä. Tieteellisiin lehtiin tarkoitetut kirjoitukset lähetetään toimituksista parin anonyymin referéen märehdittäviksi. Mikäli he ovat tiedepoliittisesti eri linjoilla, he voivat estää artikkelin julkaisemisen ihan vain kiusasta, ja joka päivä niin myös tapahtuu.

Mitään vertaisarviointijärjestelmää ei ole edes olemassa, koska osapuolet eivät ole vertaisasemassa, vaan salusiinien takana toimivat asiantuntijat ovat valta-asemassa, josta he voivat läimäyttää niin kovaa kuin haluavat. Siksi vertaisarvioitujen artikkelien pitäminen pätevyyden takeena on typerää ja harhaanjohtavaa. Se on yhtä typerää kuin olisi vaatia, että perussuomalaisten täytyy hyväksyttää puolueohjelmansa vihreillä ja kääntäen. Näin ei voisi päästä läpi mitään, millä on merkitystä, eivätkä ihmiset voisi edustaa näkemyksiään. Se taas johtaisi persoonan riistoon ja todellisten ajatusten tukahduttamiseen, mikä on vastoin tieteen vapautta ja filosofista totuuden tavoittelua.

En väitä, ettei vertaisarviointi olisi tärkeää esimerkiksi lääketieteessä tai luonnontieteissä, joissa täytyy olettaa joitakin objektiivisia tosiasioita, tai muuten joku kuolee. Mutta mielipiteidenvaraisiin tulkintatieteisiin ja filosofiaan se sopii huonosti. Kaiken taustalla on tosiasia, että tiedekin on puolueellista aivan kuten politiikkakin, mutta politiikassa puolueellisuus myönnetään suoraan, kun taas tieteessä se valheellisesti kiistetään, ja tämä tekee tieteestä epäreilumpaa.

Tuikitieteellisyyden penääminen johtaa vain ojasta allikkoon. Siinä, missä Himanen sorvaa nyt puolueohjelmaa kokoomukselle, siinä filosofian yliopistovirkoihin on nimitetty lähinnä vihervasemmistolaisia ja feministisiä ”tieteellisyyden” vaatijoita, joiden oma tieteellisyys on luonnollisesti maailmankuulua ja kyseenalaistamatonta. Räikeän näytön tästä tiedepolitiikasta antaa vaikkapa feministi Sara Heinämaan, demari Thomas Wallgrenin ja vasemmistoliittolaisen Panu Raatikaisen istuttaminen filosofian yliopistonlehtorin virkoihin. Professorinvirat taas ovat systeemisyheröisten rakettitieteilijöiden hallussa.


Internatsit iskevät taas

Kansainvälinen vertaisarviointijärjestelmä on myös internatsismin eräs toteutumisyhteys. Jokainen referéen asemassa oleva henkilö on automaattisesti internatsi, sillä kyseiseen asemaan päätyäkseen on kannatettava näkemystä, jonka mukaisesti filosofia pitää alistaa pelkästään kansainvälisille julkaisuihanteille ja angloamerikkalaiselle kieli-imperialismille.

Niiden vallitessa viedään mahdollisuus kotimaiselta ja suomenkieliseltä kulttuuri- ja politiikkakritiikiltä. Filosofien olisi kuitenkin erittäin tärkeää toimia poliittisen vallan paimenena, ja siksi yhteiskunnallisista asioista kirjoittaminen kuuluu filosofian ytimeen toisin kuin ahdasotsaisimmat väittävät.

Ulkomaisissa lehdissä ei julkaista juuri mitään, mikä on tärkeää meillä täällä Suomessa. Kansainvälinen tiedeyhteisö ylenkatsoo meitä ja kieltää kansalliseen strategiaan perustuvan filosofian, onpa se kuinka luovaa ja innovatiivista tahansa.

Himasen hanke ei puolusta kansallista etua, vaikka Suomen tulevaisuuden kehittäminen mainitaankin tilaajien tendenssimäiseksi päämääräksi. Hanke on täysin internationalismin läpäisemä. Siksi se olisi voinut soveltuakin vertaisarvioitavaksi.

Itse en tarvitse kansainvälistä vertaisarviointia mihinkään, sillä kansainvälinen tiedeyhteisö on juuri sellainen niittosilppuri, jonka tuottama rehu soveltuu vain mokuttajien nautittavaksi tai suoraan kompostoitavaksi. Arviointiprosessi myös kestää niin kauan, että siinä ajassa ehtii kirjoittaa artikkelin kirjaksi, kuten olen usein tehnytkin.


Pääministerin salonkifilosofiaa

Himasenkaan ongelma ei ole tieteellisten artikkeleiden puuttuminen julkaisuluettelosta. Mikä se sitten on?

Onko ongelmana se, että hänelle luovutettuja runsaita rahoja yhdistää Jyrki Kataisen nimi? - On kyllä.

En missään tapauksessa vastusta sitä, että filosofeille myönnetään toimintaresursseja, sillä filosofit eivät ole saaneet sen enempää yliopistoista tai Suomen Akatemiasta kuin muualtakaan juuri mitään. Mutta täytyikö kaikki antaa vain Himaselle?

Filosofeilla virkoja on vähän ja rahoitus on olematonta verrattuna esimerkiksi teknisiin tieteisiin. Tekes, jossa Himasen on sanottu aiemmin toimineen, rahoittaa 500 miljoonalla yliopistojen ja yksityisten firmojen tutkimusta vuosittain. Suuri osa siitä on teknistä perustutkimusta. Tässä ei ole järkeä.

Perustutkimusta tehdään jo nyt maailmalla huikean paljon. Jos tavoitteena on tukea teollisuutta ja taloutta, tuottoisinta ei ole perustutkimus vaan jo olemassa olevien keksintöjen tehokas soveltaminen. Hyviä keksintöjä siis on, mutta ongelma on niiden saaminen tuotantoon ja markkinoille.

Niinpä myös meillä toisin ajattelevilla filosofeilla voisi olla sanansa sanottavana siitä, miten tutkimusta kannattaisi tehdä ja mihin panostaa. Himanen on antanut huonoa näyttöä tästäkin. Mitään innovatiivisia ratkaisuja ei ole ollut esittää.

Hänen käynnissä olevan hankkeensa pitäisi koskea yhteiskuntaa, mutta itse hän vaikenee kuin muuri. Enintään hän käy keskustelua itse valitsemiensa tyyppien kanssa huippukalliissa seminaareissa. Muiden filosofien kanssa hän ei kommunikoi lainkaan.

Himasen työskentelyn pääongelmia eivät olekaan lehtien mainitsemat muotoseikat, vaikka nekin ovat kyllä paljastavia. Hänen ongelmansa on hanke sinänsä. Suunnitelmaan perehtyneenä voin sanoa, että siitä löytyy kovin vähän villoja. Palaan asiaan tarkemmin tieteellisessä julkaisuyhteydessä.


Aiempia kirjoituksiani aiheesta:

Huonosti käyttäytyvät filosofit
Himasen ahneus ja röyhkeys ennenkuulumatonta
Filosofit vallan verkoissa
Kallista huiputusta
Himmeää maailmanparantamista
Hallitus vetää himaan päin

22. helmikuuta 2013

Kruunuvuorensilta rakennettava


Helsingin rakennuspolitiikassa tehdään silloin tällöin järkeviäkin ehdotuksia. Katajanokan hotelli ja Guggenheim-museo eivät olleet sellaisia, mutta Laajasalon ja Kalasataman yhdistävä Kruunuvuorensilta on.

Olen asunto- ja rakentamispoliittisessa ohjelmassani ottanut kannan, että Helsinkiin on tuotettava runsaasti lisää asuntoja kroonisen asuntopulan lievittämiseksi. Infrastruktuurin rakentamisen ei tule olla itsetarkoitus, vaan sen täytyy palvella asuntojen ja kotien luomista ihmisille.

Kruunuvuorensillan rakentaminen tukee tätä tarkoitusta. Laajasalo ja Kruunuvuorenranta ovat nykyisin huonojen liikenneyhteyksien päässä, ja alueen palvelutaso on kurja. Tilanteen parantamiseksi uusi liikenneyhteys keskustaan ja keskustan kautta myös muualle Helsinkiin tarvitaan.

Vaikeassakin taloudellisessa tilanteessa se on mahdollista, sillä uuden sillan myötä kaupungin maa-alueiden arvo nousee, ja kaupunki pystyy rahoittamaan siltahanketta myymällä tontteja rakennuttajille.

Kättä on väännetty pitkään siitä, tulisiko rakentaa tunneli-, lautta- vai siltayhteys. Tunnelin hintaa nostaa maaperän huono rakennettavuus. Metrotunneli pitäisi koota betonielementeistä, mikä lisäisi kustannuksia. Pitkä tunneli soveltuu vain metroliikenteeseen, ja silloinkin hätäpoistumisteistä syntyy ongelma.

Lautta taas on hidas ja kapasiteetti täysin riittämätön. Jo Suomenlinnan lautta on tukkoinen, vaikka saarella asuu vain 800 ihmistä. Se on vähän verrattuna Kruunuvuoren ja Laajasalon alueeseen, jonne voidaan rakentaa jopa 40 000 asukkaan kaupunginosa (olettaen, että jonakin päivänä myös Santahamina rakennetaan). Ehdotetun köysiradan taas voi suoraan nauraa pois keskustelusta.

Jotta tämä merellinen alue voidaan rakentaa tehokkaaseen asumiskäyttöön, se on yhdistettävä keskustaan uudella sillalla. Se on ainoa järkevä vaihtoehto. Kaupungin järjestämä suunnittelukilpailu antaa päätöksenteolle hyvät lähtökohdat.


Tilausta täsmennettävä

Kunnallispolitiikassa on yleistynyt käytäntö, että ensin järjestetään kilpailu, jonka tuloksia esitellään ikään kuin päätös rakentamisesta olisi tehty. Näin on tarkoitus edistää myönteisen päätöksen syntymistä. En näe tässä käänteisessäkään menettelyssä vikaa, sillä täytyyhän kuntalaisten tietää, mistä ollaan päättämässä.

Mutta mielestäni asiassa voitaisiin edetä myös oikeassa järjestyksessä ja lyödä nuija pöytään rakentamisesta heti ja palata sitten takaisin suunnittelupöydän äärelle. Internetissä ja Kampin Laiturissa nyt nähtävillä olevat ehdotukset eivät mielestäni ole sellaisinaan toteuttamiskelpoisia. Ulkoisesti hienoimmista ja identiteetiltään omaleimaisimmista (Unda Arctica ja Vendus) puuttuu käytännöllisyyttä ja käyttökelpoisimmat (kuten Debet Semper ja Occursus) ovat karkeita.

Sitä saa, mitä tilaa, ja vikaa onkin tilauksessa. Kyse on siitä, mitä sillalla pitäisi saada kulkemaan ja kuinka. Nyt on syytä välttää se suuri virhe, että sillalta suljettaisiin pois autoliikenne.

Helsingin kaupunki on päätynyt tilaamaan suunnittelutoimistoilta sillan vain raitioliikennettä, jalankulkua ja pyöräilyä varten. Siinä ei ole mitään järkeä. Henkilökuljetusten lisäksi pitäisi huomioida myös alueelle tulevien kauppojen ja ostoskeskusten tavaraliikenne, jota ei saada siirtymään sen enempää raitiovaunuilla kuin metrollakaan vaan ainoastaan autoilla.

Sillalle pitäisi saada sopimaan sekä autot, raitiovaunut, pyöräilijät että jalankulkijat. Jos jotakin jätetään pois, jätettäköön pois jalankulkijat tai pyöräilijät. Tämä saattaa kuulostaa jyrkältä, mutta sanon sen aktiivisena pyöräilyn harrastajana ja autottomana ihmisenä.

Korkeat ja pitkät siltarakennelmat ovat tuulisia eivätkä sovi kovin hyvin pyöräilyyn. Jalankulkijat taas harvoin lähtevät ylittämään yli kilometrin siltaa ainakaan omasta tahdostaan, jos julkinen liikenne on tarjolla. Siksi moniin esittelyvideoihin sisällytetty mielikuva sillalla halailevista pareista ja töihinsä kiirehtivistä pikkutakki- & jakkupukukaupunkilaisista on idealisoitu.

Jo nykyinen Kulosaaren silta antaa tästä näyttöä. Tällä sillalla voikin kohdata harvinaisen luonnonilmiön: pyöräileepä ja käveleepä siltaa kumpaan suuntaan tahansa, aina käy vastatuuli.

Uuden sillan kattaminen puolestaan rumentaisi siltaa huomattavasti. Kesällä se kuumenisi kasvihuoneen tavoin, talvella ikkunat likaantuisivat vaakasuorassa pyryssä, ja voisipa paikasta tulla myös rähjäinen oleskelupaikka kulkureille.

Koska suurin osa kevyestä liikenteestä käyttää siltaa vain hyvällä säällä, silta voidaan ja mielestäni pitääkin rakentaa avonaiseksi. Ympäristökokemus on tällöin parempi kuin jonkin lasi- tai muoviputken sisällä. Autoliikenne, raitioliikenne ja mahdollinen kevyt liikenne pitää joka tapauksessa erottaa selvästi toisistaan, onpa silta sitten yksi- tai kaksikerroksinen.


Kevyelle liikenteelle olisi myös vaihtoehtoinen reitti

Uskottavia ympäristöpoliittisia esteitä sillalle ei ole olemassa. Hyvin toteutettuna se on sekä hyödyllinen että kaunis ratkaisu, joka mahdollistaa asuntojen rakentamisen ja parantaa kaupunkikuvaa.

Siltojen linjauksia on vielä syytä pohtia. Mikäli tämän hankkeen kustannukset osoittautuvat liian korkeiksi, hyvä vaihtoehto on olemassa. Toista kilometriä pitkän sillan sijasta pelkkä raitiotieyhteys keskustaan voitaisiin vetää yhdistämällä Kruunuvuorenranta Kulosaareen Bomansonintien kohdalle noin 350 metrin pituisella sillalla, sieltä edelleen Kulosaaren kautta Mustikkamaalle ja Mustikkamaalta Sompasaareen.

Tämä ratkaisu olisi paljon halvempi ja mahdollistaisi raitiotieliikenteen ja sen rinnalla kulkevan kevyen liikenteen väylän. Myös maisemallisesti reitti olisi hyvä, ja sitä vastustetaankin lähinnä Kulosaaren patriisitaloissa, joiden asukkaat eivät halua huviloidensa eteen meluisaksi koettua joukkoliikennettä. Nähdäkseni tämä vaihtoehto kannattaisi kuitenkin selvittää, jos nyt pöydällä oleva hanke torpataan rahapulan vuoksi.

Erityisesti kannattaa pohtia keskustan päässä olevaa linjausta (joka tästä suunnittelukilpailusta onkin jätetty ovelasti pois). Kuten kartasta näkyy, Sompasaaren ja Kruununhaan välinen silta katkaisisi laivaliikenteen Hanasaaren hiilivoimalalta. Itse pidän hiilivoimaa edelleenkin Helsingin tulevaisuuden energianlähteenä, sillä Helsingissä ovat Euroopan ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat. Niinpä linjaus Mustikkamaalta meren yli voitaisiin parhaiten johtaa Sörnäisen satamaan ja sieltä edelleen Suvilahteen ja Sörnäisen rantatielle.

Joka tapauksessa silta on ympäristön kannalta paljon ongelmattomampi kuin esimerkiksi se hyrysysy, joka nousee nyt presidentinlinnan edustalle. Kuinka arvasinkin, että jotain tällaista on tulossa?

15. helmikuuta 2013

”Perusarvot kunniaan” – Perhepolitiikkaa illuusioilla


Kirjoitin jo jokin aika sitten siitä, mikä ero on arvoilla ja arvostuksilla, ja miksi arvojohtaminen on vaarallista. Arvoja voidaan pitää käsitteellisinä luomuksina (esimerkiksi hyvyys, totuus ja kauneus), joille jokainen voi antaa henkilökohtaisen sisällön. Niitä puolestaan sanotaan arvostuksiksi. Arvot ovat käsitteellisesti (mutta vain käsitteellisesti) yleispäteviä, kun taas arvostukset ovat subjektiivisia. Arvoihin viittaamista tarvitaan lähinnä siksi, että muutoin eettistä keskustelua ei voitaisi käydä.

Aihe pullahti jälleen esiin sukupuolineutraalista avioliitosta käydyn jankutuksen myötä. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson totesi jo vuoden 2011 vaalikoneessa vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia, ”koska perinteisten arvojen ja moraalin heikentyminen huolestuttaa minua”. Lakivaliokunnan puheenjohtajana toimiva Anne Holmlund puolestaan vetosi jarrupolkimella seistessään ”lapsen etuun”.

Kumpikaan heistä ei ole ilmeisesti tullut ajatelleeksi, mitä nuo ”perinteiset arvot” ja ”lapsen etu” oikeastaan ovat. Lasten edun puolesta kiljutaan kitapurjeet lepattaen aina, kun on aihetta ilmaista sitä tuskaa, jota syntyy, kun kaikki ympäröivä ei olekaan samanlaista kuin oma vaivalla kokoon parsittu ja normien sekä rajoitteiden säätelemä elämä. Samoin huudetaan apuun ”perinteisiä arvoja ja moraalia”, vaikka myöskään ne eivät ole muuta kuin pelkkä kupla.

Puhe perinteisistä arvoista ja moraalista on puhetta ummehtuneiden ja luutuneiden asenteiden puolesta, jonkin sellaisen lintukodon, jollaista ei ole koskaan ollut olemassa. Luuletteko, etteivät ihmiset ole halki aikojen kellistäneet toisiaan ”heinäladoissa ja lantakasoissa”, aivan niin kuin Emmanuelle Le Roy Ladurie kertoo keskiaikaista elämänmenoa kuvaavassa teoksessaan Montaillou – ranskalainen kylä 1294–1347? Kuvitteletteko, että nykyinen äidistä ja isästä koostuva ydinperhe, jossa on keskimäärin 1,7 lasta ja joka asuu Kekkosen aikaisessa elementtikennostossa, on ollut ikuisesti olemassa? Ei. Se on sangen ideologinen ja aikaan sidottu muodoste.

Ei tarvitse palata kuin 1930-luvullle, niin vastaan tulee suurperheistä koostuva kyläyhteisö, jossa lapset elivät mitä erilaisimpien ihmisten kanssa: setien, tätien, mummojen, vaarien, muiden sukulaisten, renkien, piikojen ja tietysti myös omien vanhempiensa ja toistensa kanssa elleivät sitten sodat tai kulkutaudit tappaneet vähintään toista vanhemmista. Tällaisia Gemeinschaft-tyyppisiä perinneyhteisöjä on tavattu vieläkin sieltä täältä, mutta harvinaisiksi ne ovat käyneet jälkimodernin Gesellschaft-tyyppisen yhteiskunnan yleistyttyä.

Eikö perinteisten arvojen mukaista olisi elää juuri tuollaisen yhteisöllisen olotilan keskellä, jossa myös lapsilla on suhteita kaikenlaisiin ihmisiin eikä vain noihin itseään pyhittäviin ja lähes jumalina pitäviin vanhempiinsa? Edelleen voidaan kysyä, mikä on loppujen lopuksi ”perinteinen elämäntapa”? Mikä on ”perinne” ja ”arvo” muu kuin kyky sulkea silmänsä siltä epävarmuudelta, jota on kaikkina aikoina liittynyt jokaiseen menneeseen nykyaikaan aina siihen asti, kunnes se on muuttunut historiaksi, joka on jälkeen päin tarkasteltuna turvallisesti hallinnassa?

Jotta lapsen etu ei unohtuisi, lasten kehityksen kannalta ei ole syytä pitää silmällä vain sitä, mitä sukupuolta heidän vanhempansa ovat. Keskeistä on myös lasten suhde omaan vertaisryhmäänsä, eli oman ikäisiinsä kavereihin. Lapsia elää kovin erilaisissa perheoloissa. Vanhempien sukupuolta tärkeämmäksi on osoittautunut vanhempien varallisuusasema ja heidän kykynsä huolehtia lapsista emotionaalisesti ja taloudellisesti. Mikäli norminvartijat eivät niin peittelemättömästi leimaisi ydinperheestä poikkeavia perhemuotoja sekundaksi, myöskään kouluikäiset eivät oppisi heiltä noita vihamielisiä asenteita, joita he sitten hyödyntävät koulukiusaamisen pohjana.

Suurimmat lasten hyvinvoinnin ongelmat liittyvät siihen, että heteronuoret hankkivat lapsia liian varhaisella iällä eivätkä kykene huolehtimaan heistä. Lapsia hankitaan (tai niitä niin sanotusti tulee) vahinkolapsina heteroseksuaalisesta kanssakäymisestä. Sen sijaan samaa sukupuolta olevat parit hankkivat lapsia suunnitelmallisesti, ja siksi kasvatuskin on näissä tapauksissa vastuullisempaa.

Samalla kun heteroseksuaalinen valtakulttuuri parjaa homojen ja lesbojen lastenhankintaa, se itse teurastaa toistakymmentä tuhatta sikiötä sairaaloissa ja terveyskeskuksissa joka vuosi raskaudenkeskeytysten muodossa. Sitten se syyttää homoja ja lesboja vastuuttomuudesta ja päivittelee adoptiolasten riittämättömyyttä! Samalla, kun yksi sormi osoittaa toisiin, kolme muuta osoittavat omaan itseen.

Jos homot ja lesbotkin voisivat adoptoida, sitä enemmän vaihtoehtoja adoptiolapsella olisi päästä hyvään kotiin. Ja jos aborttien määrää vähennettäisiin, sitä enemmän lapsia riittäisi luovutettaviksi. Ehkä väestökadosta selvittäisiin tätä kautta ilman laajaa maahanmuuttoa, jota aina huudetaan hätiin, kun ideologisesti polttava työvoimapula uhkaa...

Nyt, kun suuri homokiista on jälleen käynnistymässä sukupuolineutraalia avioliittoa koskevan keskustelun muodossa, minun mielessäni herää kysymys, mistä siinä oikeastaan puhutaan. Mikä on ”lapsen etu”? Mikä on ”lapsi”. Maailmassa näyttää olevan vain kaksi viatonta olentoa: kuollut ihminen ja lapsi. Kuollut siksi, että se ei enää tee mitään, ja lapsi siksi, että hänen ei ajatella ymmärtävän mitään. Ne, jotka näkevät lapsessa ylivertaisen argumentin ja retorisen warrantin, voittamattoman aseen missä tahansa sodassa käytettäväksi, kohtelevat lapsia morbidisti kuin Turmiolan kätilöt: kuolleina sikiöinä, joiden viattomuudella voidaan oikeuttaa milloin homojen ja lesbojen syyllistämistä, milloin taas kaiken pornon riipimistä nettilangoilta.

Tosiasiassa lasten etun mukaista on kasvaa yhteiskunnassa, jossa kaikenlaiset pari- ja perhesuhteet, homoseksuaalisuus ja heteroseksuaalisuus sekä rakkaus eri muodoissaan ovat avoimesti esillä. Muussa tapauksessa lasten suhde sinänsä luonnolliseen seksuaalisuuteen on vaarassa kieroutua juuri sellaiseen ahdistuneeseen muotoon, joka puristaa monien ihmisten päätä.

On järkyttävää, että Venäjällä ollaan saattamassa voimaan suoraan päin homojen ja lesbojen naamaa läimäytetyt lait, joilla kaikki homoseksuaalinen esiintyminen kielletään julkisilla paikoilla. Sen enempää Euroopan unioni kuin Euroopan neuvostokaan ei ole puuttunut asiaan, vaikka Venäjä on EN:n jäsen ja allekirjoittanut sen ihmisoikeussopimuksen.

Myös arvojohtaja Sauli Niinistö vaikeni asiasta kuuluvasti Venäjän-vierailullaan ja määritteli sen Venäjän ”sisäiseksi asiaksi”. Miten olisi käynyt, jos kaikki juutalainen esiintyminen olisi kielletty kaduilla ja kujilla? Samaan aikaan Venäjä koettaa kääntää huomion pois omista ihmisoikeusrikoksistaan politikoimalla lapsiarvoilla ja valittamalla venäläislasten kohtelusta Suomessa, vaikka Suomen viranomaisten tekemien huostaanottojen kautta on turvattu venäläislasten etu.

Taas on käyty poliittista kompensaatiokauppaa, jossa homoja ja lapsia myydään ja vaihdetaan kuin ilman itseisarvoa olevaa kelluvaa valuuttaa: kun Venäjä ei puutu Suomen huostaanottohin, Suomikaan ei puutu Venäjän harjoittamaan heteropropagandaan, jolla homot tungetaan takaisin siltojen alle.

Sukupuolineutraalin avioliittolain kautta ei oikeastaan puhuta lapsen edusta lainkaan, sillä lasten edun mukaista on saada hyvät vanhemmat, eikä vanhempien hyvyys riipu sukupuolesta vaan olennaisesti muista asioista. Siksi lain voisi säätää ja laittaa voimaan.

Olen kyllä itsekin toisinaan vastustellut biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista. Mutta silloin kun niin vain käy ilman yhteiskunnan aktiivista panosta, yhteiskunnan pitää varmistaa, että lapset saavat hyvän kodin. Ja nykyistä paremmin se kävisi sukupuolineutraalin avioliittolain kautta.

Huomion arvoista on, että loppujenkin lopuksi vain hyvin harvat homo- ja lesboparit haluavat lapsia. Itse en tiedä kuin ihan muutaman. Lähin taitaa olla ”Ruotsin Marco Bjurströminä” tunnettu Mark Levengood, jolla on puolisonsa Jonas Gardellin kanssa kaksi lasta.

Nyt monille heteroille on muodostunut sellainen kuva, että kaikki homot ja lesbot haluavat lapsia vaikka hohtimilla. Tällainen näkemys ei pidä lainkaan paikkaansa.

Varsinkin monet homomiehet kysyvät ihmeissään, mitä tekemistä meillä on koko asian kanssa. Homoja näet kiinnostaa vain Jumalan lahja, seksi, jonka kristillinen kirkko on säätänyt synniksi omassa luonnonvastaisessa perverssiydessään.

Seksinpalvontaan keskittyneet Tomin miehet pohtivat koppalakkiensa ja nahkatakkiensa alla, miksi homojenkin pitäisi tavoitella sitä lapsenkakkaista heterotodellisuutta, joka koostuu perhehuolista, elatusvaikeuksista ja ”edes vähän kunnollista seksiä” haluavista mulkun perässä kiimaisesti juoksevista heteroperheenisistä.

Ei siis ihme, että lasten hankinta huolestuttaa monia perheenäitejä. Lapsen haluaakin heterosuhteissa aina yleensä nainen. Miehet harvoin haluavat lapsia. Niitä vain syntyy seksin sivuseurauksena. Lastenhankinta on lesbojen juttu myös seksuaalivähemmistöissä.

Omasta mielestäni sukupuolineutraali avioliittolaki on heteroseksuaalisen valtakulttuurin juoni, jolla homot ja lesbot on saatu tavoittelemaan heteroseksuaalista elämäntapaa. Se, että homot ja lesbot on taivuteltu penäämään avioliitto- ja adoptio-oikeutta, kertoo seksuaalivähemmistöliikkeen olevan naisten hallussa.

Lakialoitteen toinen funktio on hankkia vaalikarjaa ja kannatusta niille heterotodellisuudessa eläville poliitikoille, jotka ihan heteroina ovat ilmoittautuneet edistämään myös seksuaalivähemmistöjen asioita. Sen he tekevät hienostuneesti: ajamalla puolueohjelmiensa mukaisesti vähäosaisten, syrjäytyneiden, köyhien, kurjien, arvottomien ja muiden varmasti ulkopuolisten ja ulkopuolella pidettävien kansalaisten etuja! Homoja ja lesboja he pitävät tyhminä apinoina, joiden ääni onneksi painaa vaaleissa yhtä paljon kuin paremmankin väen ääni.

Neutraloimislain kolmas tehtävä perustuu haluun neutraloida vihollinen. Koska heteroita on kahdenlaisia, toisin sanoen niitä, jotka vihaavat meitä avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat meitä salassa, fiksummat heistä ovat keksineet nujertaa homouteen liittyvän totuudellisuuden ja kapinallisuuden yrittämällä tehdä meistä heteropoliitikkojen maskotteja. Kun homot ja lesbotkin on tehty ihan samanlaisiksi kuin heterot, mikään ei ole ylitse muiden, ja juuri tästä syntyy tasapäistämisen ja samanlaisuuteen perustuvan tasa-arvopolitiikan neutronipommi.

Väitteeni on, että sukupuolineutraalista avioliittolaista on ritualisoitunut puhtaasti symbolinen kiistakapula, jonka kautta riidellään homojen ja lesbojen olemuksesta, ihmisyydestä, ihmisarvosta ja asemasta. Monet homot ja lesbot ovatkin kokeneet olevansa pakotettuja vinkumaan kyseistä lakia vain pitääkseen ihmisarvonsa, vaikka heillä itsellään ei olisi sen puolesta mitään henkilökohtaista intressiä. Monet heterot taas junnaavat lakia vastaan vain pitääkseen homoja ja lesboja B-luokan kansalaisina ja säilyttääkseen sitä kautta oman raihnaisen omanarvontunteensa perusarvojen puolustajina ja käsityksensä omasta itsestään yhteiskunnan tukipilareina.

Tiedän kyllä, että jos antautuu kirjoittamaan aiheesta tällä tavoin kriittisesti ja kyseenalaistavasti tai vähemmistön omasta valtavirrasta ja järjestöretoriikasta poiketen, heti herää sata, tuhat ja satatuhatta jeesustelijaa, henkiparantajaa, pyhää paavalia ja päivi räsästä, jotka näkevät analyysissa vain sen, minkä he haluavat siinä nähdä: että joku homo nyt (muka) vastustaa lakialoitetta.

Siitä tässä ei ole kysymys, vaan sen selittämisestä, mistä kiistassa oikeastaan keskustellaan, millä tavoin keskustelu on ideologisoitunut, mikä rooli homoilla ja lesboilla itsellään on, miksi koko hanke on syvästi vertauskuvallinen ja muodollinen, millä tavoin se on osa sinänsä defensiivisiä normalisointipyrkimyksiä, kuinka homoja ja lesboja alistetaan taivuttelemalla meitä anomaan jotakin valtakulttuurilta, minkälaista tarkkailulle ja valvonnalle alistamista kyseiseen lakiin liittyy, mitä tämä merkitsee homojen ja lesbojen paljon puhutun itsetunnon kannalta, minkälaista vieraantumista avio-oikeuden tavoittelu sisältää ja kuinka kompleksista kaikki on.

Sitä, että oikeuksia luodaan julkisen vallan kautta, voidaan pitää demokratian osana, mutta filosofian kannalta periaate on mätä. Nytkin ”demokratiaan” ovat vedonneet sekä homoavioliittojen vastustajat että puolustajat: toiset linnoittautuen kansanedustajilta kerätyn listantyngän taakse, toiset taas puuhaten kansalaisaloitteen tekoa.

Mikä onkaan mukavampaa kuin kansalaisten aktiivisuus, mutta perimmäinen ongelma on seksuaalivähemmistöjen itsemääräämisoikeuden puuttuminen, objektivointi ja määräily. Myös minulla on mielipiteitä monesta asiasta, mutta en tohtisi edellyttää, että kaikkien ihmisten pitää elää vain minun sääntöjeni mukaan. Sillä tavoin kansanedustajat kuitenkin tekevät omassa oligarkkisuudessaan, jota vain sanotaan ”kansanvallaksi”.

Kaikkien ihmisten kannattaisi muistaa, että matka ”meistä” omaan itseen on yhtä pitkä kuin on matka meistä niin sanottuihin toisiin eli ”muihin”. Niin heteroiden kuin homojenkin keskeinen kysymys näyttäisi olevan se, miten ylipäänsä voisi löytää sellaisen toisen ihmisen, jonka kanssa avioliitto ja lasten hankinta olisi mahdollista.

Mikään tuskin on ikävämpää kuin se, että muuri nousee itsen ja omaan ryhmään kuuluvien väliin, kuten heteromiesten ja pissisnaisten keskelle tai vanhojen ja tyhmien homomiesten sekä nuorten, omahyväisten ja ikuisesti kauniiden homo-Adonisten välille. Kipeintä on, jos pataan tuleekin oman ryhmän edustajalta tai järjestöltä eikä toiseuteen turvallisesti siirretyltä, etännytetyltä ja karkotetulta, jolta se on odotettavissa. Ryhmien välisen eripuran sijasta pitäisikin miettiä, kuinka yksilöt pärjäävät oman ryhmänsä sisällä: vähemmistöihin kuuluvat oman vähemmistönsä enemmistöläisinä tai vähemmistöläisinä ja enemmistöihin kuuluvat oman enemmistönsä vähemmistöläisinä tai enemmistöläisinä.

Sen, miksi olen itse päätynyt pitämään sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksymistä parempana kuin sen kieltämistä, olen kertonut muun muassa tässä.

13. helmikuuta 2013

Holmlund hautoo homoliittoja kuin hanhiemo


Sukupuolineutraali avioliittolaki pudotettiin istuvan hallituksen ohjelmasta osana perussuomalaisen puolueen vastaista sotaa, toisin sanoen siksi, että kristillisdemokraatit saatiin tilkkeeksi muutoin niukaksi jäävään enemmistöhallitukseen. Homot siis myytin hallituksen liima-aineeksi kuin Jeesus Nasaretilainen aikoinaan muutamalla killingillä.

Koska asiasta oli juuri muodollisesti sovittu, sukupuolineutraalin avioliiton kansanedustaja-aloitetta ei hallitusneuvottelujen jälkimainingeissa allekirjoittanut kuin 76 edustajaa, joten asia torpattiin myös sitä kautta. Tämä ei merkitse, että hankkeen takana olisi tosiasiassa vain noin vähän edustajia, vaan tulokseen saattoi kyseisessä tilanteessa vaikuttaa taktinen kuvio: paine saada hallitus kokoon hinnalla millä hyvänsä.

Puoltajia on aina enemmän kuin allekirjoittajia, joten avioliittolakialoite voidaan edelleenkin ottaa käsittelyyn, mutta se edellyttäisi aktiivisuutta lakivaliokunnan puheenjohtajalta. Toinen mahdollisuus olisi tehdä kansalaisaloite, jonka taakse vaadittaisiin vähintään 50 000 nimeä.

En pidä kirkollisia vihkimisiä enkä adoptio-oikeutta henkilökohtaisesti erityisen tärkeinä tai tarpeellisina, mutta niiden hyväksyminen poistaisi sen ikävän epätasa-arvosta kertovan piikin, joka kirvelee monien ihmisten lihassa. En siis ole suhtautunut asiaan kovin intohimoisesti, mutta olen nähnyt lainsäädännön kaksoisstandardissa hallinnollisen ja symbolisen ongelman, joka voi merkitä joillekin ihmisille paljon: konkreettisten etujen, tasa-arvon, oikeuksien ja onnellisuuden kieltämistä. Siksi asiaa olisi hyvä edistää Britannian ja Ranskan viimeksi antaman mallin mukaisesti.


Vastustaa homoja, pakenee kiireisiin

Vihreiden Ville Niinistö ja demarien Mikael Jungner päättivätkin kohottaa profiiliaan ja patistelivat eduskunnan lakivaliokunnan puheenjohtajana toimivaa Anne Holmlundia tuomaan sukupuolineutraalin avioliittolain äänestykseen.

Holmlund ei ole vitkastellut vain niistä syistä, jotka hän mainitsee lehtijutussa, eli ”valiokunnan työskentelykiireiden” ja ”tärkeämpinä pitämiensä asioiden” vuoksi. Hän on sanonut haisevan vastalauseensa homoille varsin suoraan ja kovasanaisesti niissä viesteissä ja kannanotoissa, joita hän on asiasta antanut.

Kokoomuslaisten homojen järjestö Kasary ry sai jo Holmlundilta kurat silmilleen, mikä johti yhdistystä pitämään Holmlundia ”ylimielisenä” ja ”välinpitämättömänä”. Mitä muuta voi odottaakaan sellaisen puolueen edustajalta, joka on monessa muussakin asiassa kaksinaamaisuuden perikuva? Toisesta suupielestä annetaan lupauksia tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista samalla, kun ne toisesta jo kiistetään.

Päädyin sattumalta myös itse Holmlundin ja muutamien kansalaisten välisen sähköpostikirjeenvaihdon silminnäkijäksi. Holmlundin suora homovastaisuus on siitä päätellen harvinaisen selvää.

Otankin oikeudekseni siteerata tätä kirjeenvaihtoa siksi, että asialla on laajaa poliittista merkitystä ja se on esitetty julkisella foorumilla. Kyse ei siis ole yksityisasiasta vaan laajakantoisesta poliittisesta kysymyksestä, johon Holmlund on ottanut kantaa poliitikkona. Siksi myös yksityishenkilöille annettujen kannanottojen asiasisältö kuuluu kaikille. Se on kansanvallan idea, ja jos niin ei olisi, ei myöskään demokratiasta olisi jäljellä mitään.


Kollaasi Holmlundin homokiistasta

Tekniikan tohtori Jaakko Virtanen uskaltautui kirjoittamaan Anne Holmlundille ja ehdotti Helsingin Sanomien uutiseen viitaten lakialoitteen edistämistä. Hän toteaa, että ”sukupuolineutraali avioliitto on aikamme suuri tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymys, joka ei ratkea sillä, että asian hautaa ’kiireellisempien asioiden’ alle.” Lisäksi hän kysyi Holmlundilta: ”Haluatteko satojentuhansien suomalaisten muistavan teidät ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisen suomalaisen yhteiskunnan edistäjänä, vai jääräpäisenä jahkailijana jonka puolesta kansan piti tarttua toimeen?

Holmlund vastasi Virtaselle osoittamallaan pitkällä sähköpostiviestillä (löytyy Virtasen kirjoituksen kommenteista) naulitsevasti näin: ”avioliittolailla ei ole mitään [sic!] tekemistä ihmisoikeuksien kanssa. Mikäli tämä olisi ihmisoikeuskysymys, olisimme ajat sitten saaneet huomautuksen EU:n ihmisoikeustuomioistuimelta.

Sitten seurasi kymmeniä rivejä kirjoitusta eduskunnan työjärjestyksestä, kunnes tultiin jälleen asiaan. Asenteensa Holmlund ilmaisee selkästi: ”Koska en kannata adoptio-oikeuden muuttamista, en kannata myöskään lakialoitetta. Oma kantani on täysin yksiselitteinen. Aikuisten edun ei tule lainsäädännössä eikä sen soveltamisessa ohittaa lapsen etua.

Ja vielä loppupuolella femme fatale -tyylinen ilmaus, jossa kansanedustaja tarjoutuu uhraamaan jopa itsensä ja maineensa, kunhan vain lakialoite ei etene: ”Minulle on pääsääntöisesti täysin yhdentekevää, mistä minut muistetaan tai ollaan muistamatta; aselaista, koulusurmista, hätäkeskuksista, Supon Stasi-aineistoista tai avioliittolakialoitteesta.

Luulen, että Holmlund saa maininnan historiankirjaan noihin kaikkin liittyvistä mokauksista, jarruttelusta ja viivyttelystä.

Puheeseen puuttui myös Uuden Suomen kolumnistina esiintynyt Topias Salonen, joka puolestaan antautui argumentoimaan Holmlundin hätäilyn johdosta seuraavasti. Koska argumentaatio on pätevää, otan jälleen oikeudekseni siteerata sitä kokonaisuudessaan, kas näin:

Ihmisoikeudet ovat viime kädessä moraalisia, eivät juridisia kysymyksiä. Siksi perimmäiseen kysymykseen ihmisoikeuksista ja oikeasta ja väärästä ei vastaa juridiikka, vaan juridisten ratkaisujen takana olevat moraaliset näkökannat. Emme esimerkiksi ajattele, että varastaminen ja pahoinpitely on väärin koska laki sanoo niin, vaan koska ne ovat moraalisesti väärin, ja olemme muuttaneet lakimme vastaamaan moraalia. Siksi vetoaminen Euroopan ihmisoikeustuomiostuimeen ei voi olla lopullinen vastaus ihmisten oikeuksiin. 100 vuotta sitten Euroopan ihmisoikeustuomionistuinta ei ollut edes olemassa, muttei se tarkoita, ettei ihmisille kuulunut silloin oikeuksia. Tiedätte varmaan myös, että vielä 90-luvulla avioliiton sisäistä raiskausta ei oltu kriminalisoitu, mutta on päivänselvää, että se silti oli moraalitonta. Laki ei sanele moraalia, vaan meidän on jatkuvasti kehitettävä lakia moraalin pohjalta ja haastettava omat moraalikäsityksemme kehittääksemme niitä. Jos emme koskaan haasta omia moraalikäsityksiämme emmekä muuta mielipiteitämme, emme koskaan opi uutta.

Toisekseen sanotte, että lapsen etu on tärkeintä, ja siksi homopareille ei tulisi myöntää adoptio-oikeutta. Tässä suoraan väitätte, että homoparit ovat huonompia vanhempia vain heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Se, että pelkästään seksuaalisen suuntautumisen perusteella katsotte ihmisen olevan alemman luokan vanhempi, on syrjintää. Tämä ei mitenkään eroa siitä, että esimerkiksi mustaihoisten tai kommunistien katsottaisiin olevan B-luokan vanhempia, joille ei kuulu adoptio-oikeutta: yhtä lailla kuka tahansa voi perustella omien ennakkoluulojensa perusteella vanhempien ihonvärin tai poliittisen ideologian olevan haitaksi lapselle. Mutta perustuslakimme kieltää tällä perusteella eriarvoiseen asemaan laittamisen.

Lisäksi tasa-arvoisessa avioliittolaissa on erittäin paljon kyse yhteiskunnan antamasta tunnustuksesta parisuhteelle. Se, että joidenkin rakkaus ’vihitään’ ja toisten rakkaus ’rekisteröidään’ ikään kuin koirat tai autot, asettaa parisuhteet arvoltaan eriarvoisiksi. Asia on verrattavissa siihen, että meillä olisi useammat juridisesti identtiset parisuhdelait: ’avioliitto’ valkoisille terveille heteropareille, ’virallistettu parisuhde’ valkoisen ja värillisen muodostamille pareille, ’vahvistettu pariliitto’ invalidipariskunnille ja ’rekisteröity parisuhde’ homopareille. On päivänselvää, että tuollaisessa menettelyssä kohdellaan etnisiä vähemmistöjä ja invalideja eriarvoisesti, ja että ihmisoikeudet eivät toteudu, vaikka juridisesti oikeudet olisivatkin samat.

Hienoa, Topias! Kiitokset siis edellä olevasta Facebook-seinällä julkaistusta argumentaatiosta Topias Saloselle. Kirjoitukseen voisi ehkä lisätä, pitäisikö naisiltakin ottaa äänioikeus pois sillä perusteella, että he eivät taida olla ihan yhtä hyviä äänestäjiä kuin loogisemmin ajattelevat miehet.

Joka tapauksessa Holmlund sovittaa kovaa vauhtia päälleen Päivi Räsäsen viittaa, ja on mielenkiintoista nähdä, miten se pukee häntä. Samaa roolia tavoittelee myös oikeusministeri Anna-Maja Henriksson, joka ilmoitti jo MTV3:n vaalikoneessa vuonna 2011 vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia, ”koska perinteisten arvojen ja moraalin heikentyminen huolestuttaa minua”.

On vaikea sanoa, minkä verran Henrikssonin kanta on vaikuttanut Holmlundin asenteeseen, mutta homoavioliittoasia näyttää olevan Holmlundillekin ”tärkeä”, sillä hän vaivautui vastaamaan Topiakselle. Tämän vastauksensa hän päätti toteamukseen, että ”käsitykseni [sic!] adoptiosta ei perustu mutuun, sillä tunnen nämä asiat erittäin hyvin.

Varsin paljon mutua taisi kuitenkin olla mukana, sillä Holmlund on asiasta kovin eri mieltä kuin olemassa oleva tutkimus, ja tuskin hän voi tuntea kysymystä paljoa paremmin kuin homot ja lesbot itse. Sen sijaan hän tulee käsitelleeksi koko kysymystä varsin etäältä ja ulkokohtaisesti, aivan niin kuin Päivi Räsänenkin, jolle asioista olivat kertoneet hänen runsaat homo- ja lesboystävänsä...

Niinpä myös Topias vaivautui valistamaan Holmlundia lainvalmistelun takana olevalla tutkimus- ja selvitystyöllä:

Se, että vanhemmat ovat samaa sukupuolta, ei vaikuta lapseen kielteisesti. Asia tutkittiin jo vuonna 2008, kun säädettiin laki rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain 9 §:n muuttamisesta (391/2009 ), jolla mahdollistettiin perheen sisäinen adoptio myös rekisteröidyssä parisuhteessa. Lain esitöissä (HE 198/2008 vp ) todettiin mm. seuraavaa: ’Tieteellisistä tutkimuksista saadun tiedon perusteella lapsen kasvaminen perheessä, jossa vanhemmat ovat samaa sukupuolta, ei vaikuta haitallisesti lapsen seksuaaliseen tai sosiaaliseen kehitykseen taikka tunne-elämään ja käyttäytymiseen.’ Sama lopputulos esitetään myös sosiaali- ja terveysministeriön selvityksessä (STM julkaisuja 2003:10).

Holmlund puolestaan on asettunut kaiken aihetta koskevan selvitys- ja tutkimustyön yläpuolelle, mikä johtaa ristiriitaan hänen asemansa kanssa. Heikoille jäille tämä täti on joka tapauksessa lähtenyt tepastelemaan, jopa niin, että saattaa humahtaa läpi kehnoista kevätjäistä.

Tämä käy ilmi myös hänen Tere Sammallahdelle kirjoittamastaan vastauksesta, jossa hän aneleevoisitko olla esittämättä besserwisseriä asiassa, jonka itse tiedän sinua paremmin. Olen tehnyt tätä duunia yksitoista vuotta ja tunnen tasan tarkkaan päätöksenteon ja valmisteluperiaatteet.

Uuteen Suomeen kirjoittavan Teren analyysi tässä.

Holmlund siis luikertelee jälleen muotoseikkojen taakse esittäen asiantuntijatiedon kyseenalaisena ”paremmintietämisenä” samalla, kun hänen oma asiantuntemuksensa näyttää rajoittuvan vain hänen omiin mielipiteisiinsä. Olisiko noissa Holmlundin mainitsemissa 11 eduskuntavuodessa muutama vuosi liikaa?


Kaikki on selvää

Holmlundin kielteisen kannanmuodostuksen takana ei ole nähdäkseni mikään muu kuin hänen asenteellisuutensa ja jarrutuksenhalunsa, mahdollisesti tietämättömyys ja siitä johtuva pahalta vaikuttava tahto. Lakivaliokunnan puheenjohtajana hänellä on kuitenkin omista mielipiteistään ja asenteistaan riippumattomia velvollisuuksia, joiden vuoksi hänen tulisi edistää asiaa. Se olisi sekä perustuslaillisen yhdenvertaisuuden että EU-lainsäädännön mukaista.

Sen sijaan Holmlund on antanut näyttöä syrjintähierarkioiden rakentelusta. Hän on esimerkiksi ollut huolissaan nuorten maahanmuutajien asemasta, mutta kantaväestöön kuuluvat homot ja lesbot ovat hänelle pelkkää ilmaa. Vaikuttaisiko Holmlundin haluun priorisoida maahanmuuttoa se, että hänen veljensä Ilkka Holmlund rikastuu muuttamalla kiinteistöjä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksiksi?

Holmlund istui jo sisäministerinä ollessaan aselakiuudistuksen päällä niin kauan, että ensimmäisen kouluampumisen tragedia ehti toistua, eikä aselakia ole saatu vieläkään sellaiseen kuntoon, että tuliaseet olisi voitu takavarikoida kaikilta kaheleilta.

On syytä muistuttaa, että tieteelliseen tiedonmuodostukseen perustuvaa asiantuntemusta ei ole syytä kyseenalaistaa lähtökohdista, jotka eivät täytä alkeellisimpiakaan akateemisia pätevyysvaatimuksia. Mitä muuta tosin voidaan odottaa poliitikolta, joka ei ole suorittanut edes yliopistollista perustutkintoa ja jonka asiantuntemus, yleissivistys ja toimintakyky ovat yo-merkonomeilta (eli sihteeritasolta) peräisin olevaa luokkaa? Kyky moraaliseen reflektioon puuttuu, ja johtaminen on mielletty toisten ihmisten komenteluksi ja oikeuksien pidättämiseksi.

Eri asia on sitten se, olisiko lakialoitteella menestymisen mahdollisuuksia nykyisessä eduskunnassa, vai pitäisikö sitä varten äänestää parempi eduskunta. Myös kokoomuksen puoluekokous on joka tapauksessa hyväksynyt sukupuolineutraalin avioliittohankkeen, aivan kuten vihreiden, demarien ja Vasemmistoliitonkin, joten näiden puolueiden tulisi äänestää puoluekurin vallitessa lain puolesta.

Kyse on siis puhtaasti tahdon asiasta. Ilmeisesti nämä puolueet eivät halua taktisista syistä neuvotella kysymyksestä kristillisten kanssa, koska pelkäävät, että poliittisessa kaupankäynnissä ne eivät saisi taakseen kristillisten tukea jossakin miljardeja maksavassa hankkeessa. Sen sijaan samaa sukupuolta olevien avioliitot eivät maksaisi valtiolle mitään, eivätkä olisi myöskään kenenkään oikeuksista tai eduista pois.

12. helmikuuta 2013

Julius Sanctus Innocentius I puhuu


Paavi erosi, ja salama iski Pietarinkirkon kupoliin. Jumalan maailmassa sattumaa ei ole.

Ei ole ihmistenkään maailmassa sikäli, että asioilla on yleensä syyt ja seuraukset – ja kausaaliyhteyksillä hyvät selityksensä.

Uutinen paavin oma-aloitteisesta virasta luopumisesta meni yllättävän helposti läpi mediassa, ilmeisesti siksi, että ihmiset kokevat isähahmon väistyessä oidipuskompleksista juurensa juontavaa mielihyvää.

Itse en usko ollenkaan, ettei paavin virasta eroamisen takana olisi myös jotakin muuta kuin pelkkää väsymystä ja väistymisen halua.

Konservatiivisena naispappeuden, aborttien, homoliittojen ja kantasolututkimuksen vastustajana tunnettu Benedictus XVI ei varmasti osoita uudistusmielisyyttä ja riko lähes 600 vuotta jatkunutta perinnettä vain huvin vuoksi.

Edellinen kesken kaiken eronnut paavi Gregorius XII joutui lähtemään virastaan suuren skisman aikana niinkin kauan sitten kuin vuonna 1415, jolloin kiistaa käytiin muun muassa paavinistuimen sijainnista ja paaville oli valittu kaksi vastapaavia: toinen Pisassa ja toinen Avignonissa. Nämä ja virkaistuimen Roomaan siirtänyt Gregorius saivat kenkää Konstanzin kirkolliskokouksessa, aivan niin kuin vääräoppinen perussuomalaisen puolueen puoluekokouksessa.

Taustalla oli tuolloin kirkon hajoamisen uhka, joten rajaa eroamisen ja syrjäyttämisen välille on vaikea vetää. Mitenkään tavattomia paavin eroaikomukset eivät kuitenkaan ole olleet, sillä useatkin paavit ovat sanelleet jonkinlaisen luopumistestamentin terveyden heikkenemisen, kaapatuksi joutumisen tai onnettomuuden varalta. Ne on kuitenkin laadittu yleensä sellaista tilannetta varten, jossa kunto menee kehnommaksi kuin Kekkosella.

Kiistat ja kamppailut kirkon linjasta ovat joka tapauksessa liian kevyitä ja epäuskottavia nykyisen paavin eroon. Niitä on ollut ennenkin, eivätkä ne ole johtaneet paavin väistymiseen. Myös sairaus on aivan liian kepeä perusteeksi. Kukaan ei luovu noilla syillä edes ministerin saati professorin virasta vaan roikkuu vallan kahvassa hamaan kuolemaan asti.

En ihmettelisi, vaikka Benedictuksen henkilöhistoriasta olisi paljastunut jotakin sellaista, jonka tuloksena hänet on pakotettu eroamaan. Vaikea sanoa, mitä se voisi olla. Vatikaanin suljettujen ovien takana tapahtuu ihmeellisiä asioita.

Omituista on myös se, että paavin on luvattu ”lopettavan kirjoittamisen”. Yleensä ihmiset eivät lopeta kirjoittamista ennen kuin kirjoittaminen lopettaa heidät itsensä. Onko jotain, minkä ei haluta tulevan julki? Linjaerimielisyydestä tuskin on kyse, koska Vatikaanin mielestä aikamme tarvitsee vahvaa ja uppiniskaista paavia, joka voi kamppailla EU:n sisällä vallitsevaa eripuraa ja islamin nousua vastaan, toisin sanoen juuri sellaista kuin dogmeista kiinni pitävä Benedictus XVI on.

Olisiko paavi erehtynyt tekemään syntiä? Mutta miten se on mahdollista, kun jokin aika sitten raportoitiin, että ”Tytöt eivät kiinnostaneet paavia edes nuorena”? Olisiko hänellä ollut suhde hovimestariinsa? Vai jotain paljon dramaattisempaa?

Toivottavasti pian saadaan uusi liberaali ja moderni paavi. Sellainen oikea Sateenkaaripaavi, joka pitää Pietarinkirkon aukiolla mahtavat bileet. Oikeamielisin olisi paavi, joka ei kehoita ihmisiä kontalleen Euroopan unionissa vallitsevan salamielisyyden, kähminnän ja korruption puolesta vaan joka rukoilee ja tekee työtä EU:n valheellisuuden paljastamiseksi, kansakuntien itsenäisyyden palauttamiseksi ja koko maanosamme – sen todellisen vapaan ja riippumattoman Euroopan – onnen ja autuuden hyväksi!

Ikävää vain, että Euroopan unionin hallitsemismalli on suureksi osaksi kotoisin katolisen kirkon katakombeista. Sen sijaan uskonpuhdistus on kuin vallankumous. Se ei ole liike, joka voi pysähtyä, kun taas vallankumous (revolution) on pyörimisliike, joka jatkuu. Sen soisi jatkuvan myös Euro-valuutalle ja Taloudelle annettavien lepyyttelyuhrien lopettamiseksi.

Katolinen kirkko on ollut tieteen ja yhteiskunnallisen edistyksen jarru lähes samassa mitassa kuin islamkin, vai mitä voi sanoa kirkkokunnasta, joka vastustaa kondominkäyttöä mutta myöntää, että avaruudessa voi olla elämää, ja tekee senkin vain varmistaakseen selustansa siltä varalta, että jotakin todella löytyy?

Mikäli minut valittaisiin paaviksi, ottaisin nimekseni Julius Sanctus Innocentius I. Oman pontifikaattini aikana tekisin niin paljon uudistuksia, että jäisin varmasti historiaan kaikkien aikojen uudistusmielisimpänä paavina. Viimeisin niistä olisi paavinistuimen lopettaminen, sillä pidän paavi-instituutiota yhtä tekopyhänä ja turhana kuin kuningashuoneitakin.

Uutta paavia voi nyt veikata kuin ravihevosia. Myös vedonlyöntitoimistojen ounastelema musta paavi voisi olla aika performatiivinen. ”Mustalla paavilla” on tosin tarkoitettu myös jesuiittojen johtajaa, jonka asuna on musta kaapu.

Lopuksi jotakin niiden iloksi, joiden mielestä kirjoitukseni eivät voi koskaan päättyä muutoin kuin huonoa makua osoittavaan puujalkavitsiin.

Kardinaali paaville: ”Jukka Hankamäki on julkaissut homoseksuaalisuuden ja uskonnon suhteita käsittelevän kirjan. Mitä tehdään?”

Paavi: ”Pannaan, pannaan!”

11. helmikuuta 2013

Maahanmuuttajat syyllisiä pk-seudun asuntopulaan


Asuntopolitiikassa aprikoidaan usein, mikä on syynä pääkaupunkiseudun asuntojen kalleuteen. Selityksiä on etsitty tonttipulasta, kaavoituspolitiikasta, rakennusliikkeiden ahneudesta, keinottelusta, pankkien ja niiden takapiruina toimivien kiinteistövälittäjien vedätyksestä sekä rakentamismääräyksistä, jotka näyttävät olevan ehtymätön luonnonvara. Niillä kaikilla onkin osansa asiassa. Mutta markkinoita pahiten vääristävä tekijä jätetään yleensä mainitsematta.

Huvudstadbladet iloitsi äskettäin, että kasvavan maahanmuuton vuoksi pääkaupunkiseudusta tulee lopultakin ”todellinen globaali metropoli”. Lehden mukaan vierasta kieltä puhuvien määrä nousee 127 000:sta 300 000:een ja maahanmuuttajataustaisten osuus väestöstä kipuaa 9,4 prosentista jopa 23 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Tiedot perustuvat Helsingin kaupungin kiinteistöviraston asuntoasiainosaston pomon, Markku Leijon, sanoihin.

Tämä on suomalaisille ikävä uutinen. Pääkaupunkiseudulla on kärsitty kroonisesta asuntopulasta, joka johtuu kysynnän ja tarjonnan epäsuhdasta. Sen vuoksi asumiskustannukset ovat päätä huimaavia ja asuntojen sekä vuokrien hinnat ovat karanneet tavallisten palkansaajien ulottuvilta. Niinpä keskituloiset ja köyhät suomalaiset joutuvat lähtemään pääkaupungistamme pakoon ulkomailta kohdistuvan paineen vuoksi.

Maahanmuutto on valloituspolitiikkaa, jonka aseena on joko kapitalistien raha, humanitaarisen maahanmuuton verukkeella harjoitettu ihmisoikeuspolitiikka tai työperäisen maahanmuuton varjolla toimeenpantu suomalaisen työvoiman kilpailutus ja riisto. Maahanmuutto on tehnyt pääkaupungistamme sentrifugin, joka heittää suomalaiset pakolaisen asemaan.

Pääkaupunkiseudulle tulvii ulkomaalaisia lähinnä kolmea väylää myöten. Ensimmäisen puron muodostavat korkeasti palkatut asiantuntijat, kuten elektroniikkainsinöörit ja EU-virkamiehet. He valloittavat luksusasunnot julkisen vallan hätäillessä, kuinka tulijoille riittää tarpeeksi laadukkaita lukaaleja kansainvälisesti kilpailukykyiseen hintaan. Toisen muodostavat pakolaiset ja turvapaikanhakijat, jotka majoitetaan verovaroin eri puolille kaupunkia taistelemaan asunnoista suomalaisten ihmisten kanssa. Kolmannen aallon muodostavat Itä-Euroopan ja Aasian maista rahdatut työläiset, jotka asuvat konteissa tai vuokraavat käyttöönsä yksiöitä, joissa heitä asuu joskus puolenkin tusinan verran.

Syypäitä pääkaupunkiseudulla vallitsevaan asuntokurjuuteen ja hintahelvettiin ovat suurimmaksi osaksi maahanmuuttajat. Heidän takiaan asuntojen hinnat ja vuokrat ovat nousset pilviin, ja on syntynyt kulttuurieroista johtuvia konflikteja. He luovat sitä hillitöntä ylikysyntää, johon maamme voimavarat eivät riitä vastaamaan, ja lopulta suomalaiset itse pakotetaan asumaan keskitysleirejä muistuttavassa tilanahtaudessa. Häikäilemätöntä onkin se sosiaaliporno, jonka mukaisesti Helsingin kaupunki oikein toivoo köyhien ja huonosti verotuloja tuottavien suomalaisten kaikkoavan ympäristökuntiin. Jostakin ideologisesta syystä kaupunki haluaa vaihtaa kantaväestöön kuuluvat köyhänsä ulkomaalaisiin köyhiin.

Etua maahanmuutosta on ollut vain kiinteistösijoittamista harjoittaville kapitalisteille ja porvareille, joiden asuntojen hinnat ovat nousseet. Ulkomailta saadut esimerkit osoittavat kuitenkin, että monikulttuuristuneimmat suurkaupungit ovat myös kurjistuneimpia ja velkaantuneimpia.

Esimerkiksi Berliiniin on virrannut vuoden 1991 jälkeen väkeä eri ilmansuunnilta, ja kaupunki on slummiutunut pahasti. Asunnot maksavat keskustassakin enää vain noin kolmasosan Helsingin hinnoista. Berliini on Saksan velkaantuneimpia kaupunkeja, ja velkaa sillä on yli 60 miljardia euroa, eli lähes yhtä paljon kuin Suomen valtiolla.

Toisen huonon esimerkin tarjoaa Tukholma, jossa opiskelijat joutuvat asumaan vuokrakonteissa ja opiskelija-asuntojono on kahden vuoden mittainen. Suomessa opiskelijoita majoitettiin kontteihin ensimmäistä kertaa viime syksynä.

Tätäkö pääkaupunkiseudulla asuvat suomalaiset haluavat? Helsinkiin, Espooseen ja Vantaalle saapuu myös suomalaisia maaltamuuttajia, mutta julkinen valta priorisoi ulkomaalaisia. Tuoreen tapauksen tarjoaa valtiovallan esitys pyhittää Espoosta lopetetun poliisikoulun tilat maahanmuuttajille, vaikka alun perin tiloihin suunniteltiin opiskelija-asuntoja.

Huvudstadbladetin taustajoukkojenkaan ei kannattaisi iloita paisuvasta maahanmuutosta vain siksi, että sitä kautta ”vierasta kieltä puhuvien” osuus väestöstä kasvaa. Ruotsinkieliset identifioituvat väärään ryhmään hakiessaan asemalleen tukea toisista kielivähemmistöistä. Vieraskielisten määrän kasvaessa ruotsinkielisten oma asema Suomessa huononee. Monikielisyydestä tulee rasite, kun joudutaan palkkaamaan tulkkeja, ja yhteiskunnallinen tehokkuus heikkenee jatkuvien viestintä- ja ymmärtämisongelmien vuoksi.

Joten miksi tavoitella maahanmuuttoa ja kiittää takaperoisesta politiikasta, joka johtaa asumisolojen kurjistumiseen sekä sosiaalisten olojen rakenteelliseen ja pysyvään vääristymiseen? Itseisarvo maahanmuutto ei ole, eikä myöskään maahanmuuttajien työpanos ole korvaamaton. Sen sijaan suomalainen ihminen näyttää olevan aina korvattavissa ulkomaalaisella: diskriminaation kohde, väistymään pakotettu ja orja omassa maassaan.

Tämä brutaali kansallisen edun polkeminen johtuu valtiollisen itsemääräämisoikeutemme kiistämisestä ja politiikan painopisteen siirtämisestä suomalaisten ihmisten edun valvonnasta kansainvälisiin ympyröihin. Se on vetänyt matot ja lattiat suomalaisten alta, eivätkä valtio ja kunnat pysty enää turvaamaan omille kansalaisillemme sellaista hyvinvointia kuin ennen. 

Onko Helsinki Suomen pääkaupunki enää lainkaan? Vai onko tämä jonkinlainen ulkomaalaishyökkäyksen kohteena oleva viimeinen pelastusvene, jossa ulkomailta tulijat näkevät rauhallisen ja oloiltaan mukavan saarekkeen, kunnes tämäkin on ääriään myöten täynnä kansainvälisille metropoleille tyypillistä ahdistusta, hysteriaa ja repaleisuutta?

10. helmikuuta 2013

Vasemmistopuolueet hakoteillä


Vasemmisto on mestari tiedostamaan ongelmia. Yhteiskuntakritiikki ei varsinaisesti elätä, mutta se on kyllä tärkeää, sillä ilman sitä ei saada tietää, missä vika piilee. Ja ilman arvostelua vikoja ei voida korjata.

Esko Seppänen esitti kolumnissaan mestarillisesti, kuinka Suomen hallitus ja erityisesti Jyrki Katainen epäonnistuivat EU:n rahoitusneuvotteluissa ja miksi Suomi on jatkossakin nettomaksaja, mutta entistä tappiollisemmalla tavalla. Samanaikaisesti hallitus pyrkii valehtelemaan kansalaisille, että neuvotteluissa on muka onnistuttu. Seppäsen kritiikki kiteytyy lauseessa ”Meille oli tärkeä vain sopu, mutta ei oman maan etu”.

Kaikki muistavat, että Suomi ei olisi päätynyt vaatimaan vakuuksia Espanjan lainojen takausasiassa ilman Sdp:n ehdottomuutta. Se puolestaan oli seuraus Perussuomalaisten kanssa käydystä sisäpoliittisesta kilpailusta. Ilman Perussuomalaisia ei olisi saatu aikaan edes niitä raihnaisia vakuussopimuksia, jotka sittemmin tulivat voimaan, joten sitä kautta Perussuomalaiset ovat pystyneet vaikuttamaan myös hallituksen politiikkaan.

Vasemmistossa on ymmärretty, että kansallista etua pitäisi edustaa ja suojella. Mutta kumpikaan vasemmistopuolue ei ole pystynyt organisoimaan tätä ihannettaan käytännön politiikaksi. Kansallinen Kokoomus taas on osoittautunut kapitalismin, globalisaation ja internatsismin (eli pakkokansainvälistämisen) asianajajaksi, joka ei välitä mitään kansallisesta edusta ja kansalaisten hyvinvoinnista.

On surullista, että molemmat suuret vasemmistopuolueet ovat ideologisesti niin hukkateillä kuin ovat. Ongelmia on lähinnä kaksi. Puolueet ovat hoilanneet ”Internationaalia” ja vannoneet kansainvälisyyden varaan niin talouspolitiikassa kuin sosiaalipolitiikassakin. Toiseksi ne ovat tuominneet laajojen väestönsiirtojen vastustamisen ”rasismiksi”. Ei ole ihme, että poliittinen kenttä kuohuaa ja esiintyy radikalismia, kun parlamentaariset puolueet eivät ole tarjonneet mahdollisuutta kanavoida kansallista etua politiikaksi.

Todellisuudessa vasemmistopuolueiden olisi kannattanut pitää etusijalla tuota Seppäsenkin mainitsemaa ”oman maan etua”. Vasemmistoa voisi auttaa palaamaan aatteellisille juurilleen eli Suomen kansan etujen ja arvojen edistäjäksi kansallisen edun puolustaminen.

Nyt vasemmisto on hakoteillä. Tämä näkyy myös yksittäisissä asiakysymyksissä. Ihmisten olot kurjistuvat, asuntopolitiikka on helvetillistä ja vuokrien hintasääntely puuttuu. Työehtoja heikennetään ja yritykset siirtävät pääomat ja työpaikat ulkomaille. EU ahmaisee enemmän kuin puolustusbudjetti ja niin edelleen. Kansallisen edun laiminlyömisestä ja itsemääräämisoikeuden menetyksestä johtuvien ongelmien lista on loputon.

Mitä politiikassa saataisiinkaan aikaan, jos vasemmistopuolueet palauttaisivat ykkösasiaksi oman kansakuntamme edun edistämisen ja muodostaisivat kansanrintamahallituksen yhdessä Perussuomalaisten kanssa?

Siinä voisi auttaa se, mikäli Vasemmistoliitosta tehtäisiin työväenpuolue ilman sosialismia ja Perussuomalaisista kansanpuolue ilman rasismia.

8. helmikuuta 2013

Kun demarikin on oikeistolainen


Niin sanottu äärioikeistolaisuus kiehtoo äärivasemmistolaisia kuin karhua hunaja. Alitajuisesti hekin ehkä aavistavat, että äärioikeisto ajaa nyt niitä asioita, jotka vasemmistopuolueet ovat hylänneet hoilatessaan ”Kansainvälistä” Euroopan unionin ja kapitalismin hyväksi.

Sitä mukaa kuin maahanmuutto, EU:n letkuruokinta, työpaikkojen vaellus halpamaihin, valtioiden välinen verokilpailu, yhtiöverotuksen lieventäminen ja tulo- sekä kulutusverojen korotukset ovat syöneet leivän työväenluokan pöydästä, vasemmistopuolueiden perinteistä kannattajakuntaa on alkanut houkuttaa äärioikeistolaisiksi sanottujen ryhmien tarjoama vaihtoehto.

Tuo vaihtoehto perustuu kansallisen edun puolustamiseen ja internatsismin eli pakkokansainvälistämisen arvostelemiseen. Sana ”äärioikeisto” on vasemmiston käytössä enemmänkin herja, jolla on yritetty sotkea perusteltu kansallisen edun edistäminen väkivaltaiseen rabulismiin. Sen verran epätarkka se käsitteenä on.


Jokaisen äärioikeistolaisen toivekirja

Lukaisin äsken Li Anderssonin, Mikael Brunilan ja Dan Koivulaakson kirjoittaman teoksen Äärioikeisto Suomessa (Into Kustannus 2012). Kirjassa annetaan niin sanotusta äärioikeistosta varmalla kädellä piirretty ja erinomaisen hyvä kuva.

Vaikutelma johtuu siitä, että monien mielestä nimenomaan moittiva ja syyttävä kuva on loistava ja hieno, aivan niin kuin Spedellekin ”huono nainen” oli se ”hyvä nainen”. Useat kirjan kohteena olevat ja ”äärioikeistolaisiksi” väitetyt tahot tykkäävät varmasti kielteisestä muotokuvasta, jonka laitavasemmistolaiset ovat heistä maalanneet, ja ottavat sen kiitoksena vastaan.

Myös minusta tämä kirja lemahtaa. Se oli jälleen niin ennalta-arvattava. Teoksessa arvostellaan niin sanotun äärioikeiston piiriin luettuja poliitikkoja ja ryhmiä, ja tietysti perussuomalaista puoluetta. Mutta kaiken takaa paistaa myös uteliaisuus ja kiinnostus itse toimintaa kohtaan.


Kannatuskato ja -kateus

Perussuomalaisten kannatus on todennäköisesti kotoisin nimenomaan Sdp:stä ja Vasemmistoliitosta ja jonkin verran keskustasta. Kokoomuslaiset eivät tutkitusti äänestä mielellään Perussuomalaisia johtuen molempien puolueiden kansallismielisistä korostuksista, ja Perussuomalaiset onkin mielletty ”köyhän kokoomukseksi”. Timo Soini tosin määritteli puolueensa ”työväenpuolueeksi ilman sosialismia”, mutta työväenpuoluehan se on nykyään kokoomuskin.

Vasemmistossa ollaan huolissaan kannatuskadosta Perussuomalaisten riveihin. Se voi selittää osan ”äärioikeistolaisuutta” kohtaan tunnettavasta mielenkiinnosta ja halun käyttää äärioikeistolaisuuden leimaa maineen pilaamiseen. Mutta se ei selitä kaikkea.

”Äärioikeistolaisuus” onkin kirjan kirjoittajille kovin summittainen leimakirves. Jos ”äärioikeistoon” luetaan tietty osa Perussuomalaisista, yhtä hyvin osa Vasemmistoliiton sisällä toimivista voidaan suoraan nimetä ”äärivasemmistolaisiksi”.

Alexander Stubb sai aikaan jonkinlaisen kohun piipittämällä Twitterissä, mikä oikeastaan on äärioikeiston ja äärivasemmiston ero. Joidenkin mielestä kysymys sisälsi vastauksen: ulkomaankauppaministeri itse ymmärtää ne samoiksi tai toistensa leimaamiksi. Myös omasta mielestäni ääripäät kohtaavat, kun poliittista viuhkaa levitetään tarpeeksi. Ainakin menetelmät ovat samankaltaisia, ehkä myös edut. Liittykää siis yhteen.

Muslimien harjoittaman terrorin jälkeen eniten terroria maailmassa on viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana aiheuttanut äärivasemmiston terrori. Äärioikeiston terroriteot jäävät toistaiseksi jälkeen. Vuosina 19622005 vasemmistolaisten ryhmien on laskettu tehneen 3 738 terrori-iskua, joissa kuoli 2 576 uhria. Samalla aikavälillä oikeistolaiset ryhmät tekivät 141 iskua, joissa kuoli 289 uhria (Cindy C. Comb ja Martin Slann, Encyclopedia of Terrorism, Revised Edtion. Facts On File, Inc., 2007, s. 380). Lukujen ulkopuolelle jää valtiojärjestelmien osaksi integroitunut terrori, ja sitä onkin riittänyt sekä Chilen tapaisissa oikeistodiktatuureissa että DDR:n tapaisissa vasemmistodiktatuureissa.


Äärioikeiston määrittelemättömyys

Äärioikeisto Suomessa -kirjan merkittävä heikkous on, ettei se määrittele eikä rajaa äärioikeistolaisuutta juuri mitenkään. Omasta mielestäni koko käsite on epäonnistunut. Ilmiötä ei saada haaviin eikä sitä voida hallita poliittiseen paikkaan liittyvän käsitekaton avulla, sillä ”äärioikeistolaisiksi” sanottujen sijainnit poliittisella kartalla vaihtelevat paljon.

Tulokset riippuvat siitä, kuka määrittelee ja mistä positiosta. Jako oikeistoon ja vasemmistoon syntyi Ranskan suuressa vallankumouksessa, kun kuningasvallan kannattajat asettuivat puhemiehestä oikealle ja liberaalit vasemmalle parlamentin edeltäjänä toimineessa kansalliskokouksessa. Poliittisen auditorion täyttyessä sosialistien ja kommunistien myötä vasemmalta liberaalit joutuivat siirtymään keskemmälle. Nyt kun vasemmisto ja löperöliberaali porvaristo politikoivat yksimielisesti Euroopan unionin sysimustaan syleilyyn heittäytymisen puolesta, kansallismielisille ei ole myönnetty paikkaa oikeastaan mistään.

Äärioikeistolaisiksi sanottujen henkilöiden omien itsemääritelmien mukaan koko oikeiston ja vasemmiston välinen asetelma on vanhentunut. Sitä se on myös omasta mielestäni. Monien ryhmien, kuten Suomen Sisun, Hommaforumin ja Muutos 2011 -puolueen kautta on onnistuttu kyseenalaistamaan vanhojen puolueiden ilmatilanhallinta ja laittamaan luutuneita asetelmia uusiksi.

Keskeinen kysymys on, miksi juuri vasemmistolaisten pitäisi päättää siitä, mitä oikeisto on. Niin sanottu äärioikeisto on paljon harvemmin asioinut kilpailijan tontilla ja pyrkinyt heittämään kuraa ruotimalla ”äärivasemmiston” olemusta. Sen sijaan lähes joka vuosi on ilmestynyt jokin kirjanen, jolla on läimäytetty ”äärioikeistolaisia” tai ”populisteja” jostakin. On Kallonmittajia ja skinejä, Ääriajattelu nyky-Suomessa, Hallan vaara ja niin edelleen loppumattomiin.

Miksi äärivasemmisto ei kirjoita moitekirjojen sijasta kirjaa omasta itsestään: siitä millainen hyvyyden lähde se itse on? Äärivasemmistolaisen voisi ehkä määritellä henkilöksi, jonka mielestä demarikin on oikeistolainen. Myös äärioikeistolla on ollut sitoumuksia vasemmistoon. Olihan NSDAP:kin nimenomaan Kansallissosialistinen Saksan Työväenpuolue.


Populismin määrittelemättömyys

Myöskään populismin käsitettä ei ole määritelty teoksessa Äärioikeistolaisuus Suomessa. Populismin tunnusmerkkeinä voitaisiin pitää esimerkiksi argumentaation perustelemattomuutta, poppareiden, urheilijoiden ja missien asettamista ehdokkaiksi ja kansansuosion kalastelua hinnalla millä hyvänsä. Perussuomalaisia on sanottu tällä perusteella populisteiksi.

Mutta niinhän useimmat muutkin puolueet tekevät, ainakin ne, jotka pyrkivät maksimoimaan kannatuksensa tähdäten 100 prosentin äänisaaliiseen. Populismia voitaisiin sanoa demokratiaksi, ellei sen sisällä asuisi totalitarismin itu. Ongelma ei ole nyt vain oppositiorooliin työnnettyjen Perussuomalaisten populistisuus vaan hallitusvastuussa olevien puolueiden oma löyhälatvaisuus Euro-uhreja annettaessa.

Populismin tärkeintä piirrettä ei ole havaittu: populismi on mielipidevaltaa. Sen takana ei siis ole merkittävää taloudellista tai järjestövaltaa. Kokoomuksella on takanaan kauppa ja teollisuus, keskustalla maatalous ja vasemmistopuolueilla ay-liike. Sen sijaan Perussuomalaisia ja Vihreää liittoa yhdistää se, että kummallakaan ei ole vaaleissa saadun kannatuksen lisäksi mitään. Ne ovat siis puhtaasti demokraattisia, kansalaisten mielipidevaltaa kanavoivia puolueita. Kristillisillä ja ruotsalaisillakin on enemmän: toisilla kirkko ja toisilla vierasta kieltä puhuva pääoma.

Tuosta syystä minäkin annoin joskus suostumukseni ehdolle Perussuomalaisen puolueen ehdokkaaksi, kun muutamat kauniisti pyysivät. Ajattelin, että siinä olisi puolue, jonka kautta voisi vaikuttaa puhumalla järkeä muun muassa EU-asioista, riippumatta korporaatioista. Paljoa en odottanut eikä mitään myönnetty. Homous kai painoi liikaa, ei tosin minussa, mutta se saattoi puristaa joidenkin toisten ihmisten päätä. En tiedä, kumpi poliittisissa suhteissa on ovelampi, konservatiivinen oikeisto, joka ahdistelee seksuaalivähemmistöjä avoimen brutaalisti, vai heteroseksuaalinen äärivasemmisto, joka pyrkii käyttämään vähemmistöjä välineenä oman kannatuksensa nostamiseen.


Kansallismielisyys on eri asia kuin äärioikeistolaisuus

Äärioikeistolaisuus Suomessa ei huomioi riittävästi sitä, että Euroopan kansallismieliset puolueet jakautuvat konservatiivisiin ja liberaaleihin. Esimerkiksi Geert Wildersin Partij voor de Vrijheid on ollut melko liberaaleilla linjoilla suhteessa kansallisiin vähemmistöihin, samoin Jörg Haiderin Bündnis Zukunft Österreich. 

Molemmat ovat maahanmuuttoa rajoittamalla halunneet ennalta ehkäistä yhteiskunnallisia konflikteja ja rasismin nousua. Käsittääkseni tähän ei ole sisältänyt rasismin kasvulla uhkaamista, sillä käytäntö on osoittanut, että rasismi nousee itsestään, kun ihmisten sukset menevät ristiin työttömyyden, asuntopulan ja muun kurjuuden vuoksi. Rasismin lentoon lähettämiseksi ei tarvita mitään kansankiihottajia, kun ihmisten intressit, edut ja arvot konflikoituvat todellisuudessa. Jos kansankiihottajia ilmaantuu, he ovat enemmänkin oire jo olemassa olevista ongelmista kuin syy niihin.

Esimerkiksi Muutos 2011 -puolueen eräs tehtävä oli suojella sananvapautta Suomessa poliittisen korrektiuden vaatimuksilta. Samoin puolue halusi turvata vapaan yhteiskunnan ennalta eliminoimalla liiallisesta maahanmuutosta johtuvia konflikteja ja niistä seuraavia kurituksen, normeilla pamputtamisen ja kulttuurin yksiaineksistamisen vaatimuksia. Edelleenkin rekisterissä olevan puolueen rippeistä voisi ehkä koota arvoliberaalin kansallismielisen puolueen ja laittaa vanhentuneen nimen uusiksi muotoon ”Kansallisliberaalit”. 


Ideologien ja toteuttajien ero on tyypillistä myös vasemmistolle 

Äärioikeisto Suomessa onnistuu kyllä viitatessaan siihen tosiasiaan, että Euroopassa on tällä hetkellä kaksi äärioikeistoa: sofistikoituneet kansallismieliset ja toisaalta väkivaltaa käyttävät ääriryhmät. Yhden kriteerin äärioikeiston ja kansallismielisten erottamiseen voisi muodostaa se, käyttääkö liike väkivaltaa vai ei, ja toisen suhtautuminen kansanvaltaan ja parlamentarismiin.

Mutta niinhän äärivasemmistossakin on perinteisesti ollut akateemisista marxilaisista muodostunut sivistyneistö ja toisaalta vaaralliset vallankumoukselliset, jotka juonivat salaliittoja. Samoin islamin piirissä on toisaalta hurskas uskonoppineista koostuva islam ja toisaalta radikaalit poliittiset islamistit. Islamissa väkivalta on tullut vastaan kuin nurkan takaa myös silloin, kun se on yritetty verhota sivistyksen kaapuun.

Äärioikeiston käsitettä käytetään luultavasti siksi, että toinen vaihtoehto olisi liian pitkä. Se menisi intiaaninimeksi: ”Ne, jotka kritisoivat maahanmuuttoa, puolustavat kansallista itsemäärämisoikeutta ja arvostelevat Euroopan unionia”. Sen pahemmasta ei ole kysymys.

Minusta on harmillista, että kansallista etua edistävät ihmiset on yritetty jatkuvasti leimata äärioikeistolaisiksi tai rinnastaa äärioikeistoon. Yhtä kurjaa on tietenkin myös se, mikäli kansalliseen etuun pyrkivät ihmiset tosiasiassa käyvät vispilänkauppaa väkivaltaisten ja demokratiaa kunnioittamattomien tahojen kanssa.

Suomen poliittinen ilmapiiri on omasta mielestäni kuitenkin varsin terve, ja ääriryhmien iskut ovat olleet erillisilmiöitä. Ne on tietenkin otettava vakavasti ja tuomittava siitäkin huolimatta, että ne ovat joissakin tapauksissa voineet kääntyä myös uhrien eduksi tarjoamalla laajalti julkisuutta, aivan kuten Äärioikeisto Suomessa -teoksen ympärillä pyörinyt kähinä osoittaa.


Vasemmiston vaihtoehdottomuus: mikä neuvoksi?

Kiintoisa on tämäntyyppisen kirjallisuuden yhteiskunnallinen funktio: sen tehtävä. Mitä tarkoitusta se palvelee ja kuka siitä hyötyy? Tämänkin kirjan kirjoittajat luultavasti väittävät palvelevansa demokratiaa. Mutta niinhän ”populistitkin” tekevät. Itse uskon, että taustalla vaikuttaa vasemmiston oma ideologinen kriisi, joka on krooninen. Ei ole omaa ohjelmaa eikä vaihtoehtoa. EU:ta pitäisi vastustaa, samoin kapitalismia ja kaikkea muuta pahaa. Siksi äärioikeistolaisuuden väläyttämä kansallisen edun puolustus himottaa ja kiihottaa vasemmistoa itseään.

Minua vasemmiston vaihtoehdottomuus ei yllätä, sillä marxismi ei voi päteä monikulttuurisessa maailmassa, jota pyörittävät kapitalismi ja vasemmiston itsensäkin hehkuttama globalisaatio. Esimerkiksi maahanmuuttoa ja maastamuuttoa ei lainkaan tarvittaisi, jos olot olisivat kaikkialla yhdenvertaiset. Marxin julistus kansojen maailmanlaajuisesta yhteenliittymisestä ei kuitenkaan kanna, sillä vapaissa maissa jokaisella kansakunnalla on itsemääräämisoikeuteensa perustuva mahdollisuus itse määritellä työvoimansa hintataso. Tätä kansallista vapautta huonompi vaihtoehto olisi demokratian takavarikoiminen ja sellainen puolitotalitarismi, jossa taloutta säädellään, kuten Kiinassa.

Oman analyysini ja vaihtoehtoni olen esittänyt kirjassani Kansallisfilosofinen manifesti – Suuntaviitat tulevaisuuden Suomeen, joka on poliittisen filosofiani kulmakiviä.

6. helmikuuta 2013

Irtisanoutua voi kaikesta paitsi maineesta


Kun äärivasemmistolaiset Li Andersson, Dan Koivulaakso ja Mikael Brunila aikoivat julkaista Jyväskylän kaupunginkirjastossa teoksensa Äärioikeisto Suomessa, tulos oli odotettu. Paikalle pyyhälsi kutsumattomana vieraana myös kirjan aiheena oleva äärioikeisto itse julkisesta sanasta tunnetuin ja poliisiakin työllistänein seurauksin. Tilaisuudessa sattunutta puukotusta ja muuta nujakointia paheksuttiin sittemmin laajalti.

Huomiota herättävää on, että niin kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki kuin presidentti Sauli Niinistökin vaivautuivat ottamaan asiaan kantaa. Vasemmistoliittolainen ministeri vaati Perussuomalaisia irtisanoutumaan Suomen Vastarintaliike (SVL) -nimistä järjestöä edustavien hyökkääjien toimista, ja kokoomuslainen presidentti taas katsoi tarpeelliseksi tuomita väkivallan käytön, ikään kuin se ei olisi selvää muutenkin. Ainakin he itse tuntuivat irtisanoutuneen väkevästi jostakin. Miksiköhän?

Vitsikästä on, mistä kaikesta pitää tai voi irtisanoutua. Sellaisesta, missä ei ole osapuolena, ei voi irtisanoutua, ja median olisikin syytä olla kytkemättä ihmisiä keinotekoisesti mihinkään, jossa he eivät ole mukana.

Pyydän lukijoitani huomaamaan, että en kirjoita nyt tuomiota (tai mitään kannanottoa) itse väkivallanteosta, niin kuin te arvoisat lukijat aloitte ehkä luulla, vaan tarkoitukseni on kirjoittaa siitä, mitä tällaisessa tuomitsemisessa tai käsien pesussa itse asiassa tapahtuu.


Perussuomalaisten käsien pesu

Perussuomalaisia on vaadittu jatkuvasti irtisanoutumaan oman puolueensa sisältä esitetystä rasismista, väkivallasta ja herjojen heitosta. Välillä irtisanoutuminen on ollut oma-aloitteista, kun sitä ovat ehdottaneet puolueen toiset jäsenet. Irtisanoutumista on vaadittu muun muassa rotuopista, homofobiasta, muukalaisvihasta ja natsismista.

Irtisanoutumisvaatimusten kohteina ovat olleet muiden muasssa Teuvo Hakkaraisen, Pentti Oinosen, Juho Eerolan, James Hirvisaaren ja hänen avustajansa Helena Erosen lausunnot ja sitoumukset. Puolue on selitellyt poliittisesti epäkorrekteja kannanottoja ”erehdyksiksi”, ”vitseiksi”, ”tietämättömyydeksi”, ”harkitsemattomuudeksi”, ”kokemattomuudeksi” ja tietenkin myös juovuksissa esitetyksi toilailuksi. Valkopesu on ollut jatkuvaa, eikä ole epäilystäkään, etteikö yksittäistapauksista muodostuisi yhtenäinen kuva tai piirros, joka osoittaa aatteen luonteen.

Minusta on väärin, että esimerkiksi Helena Erosen hihamerkkikohua ja Juho Eerolan avustajana toimineen Ulla Pyysalon hakeutumista edellä mainittuun SVL-järjestöön seliteltiin pois. Hakemus olisi kannattanut jättää sisään ja ehkä hyväksyäkin, sillä siinä on ryhmä, johon moni samalla tavoin ajattelevista kuuluu.

Mutta en nyt vaivaudu ottamaan kantaa noihin aiempiin tapahtumiin. Yksinkertaisimmalla selitystasolla eli normatiivisella tasolla voidaan todeta vain, että Perussuomalaisen puolueen olisi syytä tehdä selvä tili siitä, mitä se edustaa ja sallii, eikä tyytyä selittelemään ikävyyksiä jälkikäteen.

Tässä kirjoituksessa ei ole nimittäin kyse perussuomalaisista eikä heidän arvostelemisestaan, vaan nimenomaan noista jo alussa mainitsemistani irtisanoutumisista, välimatkan repimisistä ja hajuraon tekemisistä. Siksi otan esimerkin myös toiselta ilmansuunnalta.


Kommunistien käsien pesu

Ei ole pitkäkään aika kun Helsingin yliopisto päätti sanoutua irti ”kohudosenttina” tunnetuksi tulleen Johan Bäckmanin esittämistä Viron historian vääristelyistä, joilla ei ole selvästikään mitään tieteellistä pohjaa ja jotka osoittavat lausujansa menettäneen arvostelukykynsä joko suhteessa todellisuuteen (mikäli hän oli tosissaan) tai suhteessa yleisöönsä (jos hän sanoi kaiken vain provosoidakseen). Merkille pantavaa on, että tällöinkin irtisanouduttiin vain mielipiteistä. Ei irtisanottu ihmisiä, sentään. Sillä täytyyhän omat virheensä näyttää varsinkin yliopistossa, jotta ne voidaan kumota. Siksi kiinnitys yliopistoon on parempi kontrollin muoto kuin pois potkaiseminen.

Itään päin kallistuminen on ollut Suomessa useiden poliittisten irtisanoutumisten aiheena. Virallinen poliittinen johto muisti irtisanoutua niin sanottuina suomettumisen vuosina kaikista ”neuvostovastaisina” pidetyistä mielipiteistä mutta ei YYA-sopimuksesta, kunnes sekin virallisesti irtisanottiin vuonna 1992. Jos ihminen ei ollut tottelevainen Kekkos-diktatuurille, hänet irtisanottiin viroista ja tehtävistä, tai niihin ei saanut nimitystä. Pelkkä mielipiteistä irtisanoutuminen ei tuolloin riittänyt. Nykyään virkaa ei saa tai siitä irtisanotaan, jos arvostelee EU:ta ja sen tarkoitusperiä.

Mielipiteistä irtisanoutumista harrasti aiempina suomettumisen vuosina myös laitavasemmisto. SKDL irtisanoutui usein äärikommunisteista, joille Neuvostoliiton Tehtaankadun suurlähetystö oli samaa kuin Yhdyspankki kapitalisteille, niin kuin Jörn Donner kuvailee vastailmestyneessä elämäkerrassaan Mammutti (Otava 2013). Muistan itsekin ajan, jolloin Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi. Suomen ulkopoliittinen johto sanoutui tuolloin järjestelmällisesti irti mielipiteistä, joita voitiin pitää neuvostovastaisilta vivahtavina. Sosiaalidemokraatit ja eurokommunismin eri muotoja edustaneet enemmistöläiset pitivät tiukan etäisyyden niihin taistolaisiin, jotka vaativat vallankumousta ja halusivat johdattaa maamme sosialistiseen Suomeen. Ilmeisesti tulos olisi ollut liian drastinen ja pelottava myös heille.

Jos mielipiteistä irtisanotuminen ei riittänyt, irtisanottiin ihmisiä. Se on ollut lähellä myös Perussuomalaisessa puolueessa, ja vähäisissä muodoissa toteutunutkin. Tämä on kuitenkin vielä valovuoden päässä siitä, miten asiat olivat natsi-Saksassa ja itäisessä naapurissamme, jossa Stalinin diktatuurin aikana murhattiin enemmän omia kansalaisia kuin heitä kuoli toisessa maailmansodassa. Nykyilmapiiriä osoittaa, että vieläkään uhreille ei ole pystytetty yhtään muistomerkkiä Moskovassa, toisin kuin Berliinissä ja muualla lännessä.

Jos irtisanomiset eivät ole riittäneet, on irtisanottu pää. Sen vastakohdasta tulee kai nimitys ”pitää päänsä”, tai kuten J. V. Snellman sanoi: ”olla omapäinen”.


Osapuolten neuvottomuus

Aloin analysoida irtisanoutumisten historiaa, kun perehdyin siihen poruun ja kähinään, joka alkoi Jyväskylän puukotuksesta. Muuan Perussuomalaisten jäsen antautui puolustelemaan tapahtumaa katsoen, että hänen mielestään perussuomalaisen puolueen ei tarvitse irtisanoutua puukotuksesta, sillä tekijöillä ei hänen tietojensa ja toiveidensa mukaan ole mitään tekemistä Suomen Vastarintaliike -nimiseen järjestöön kuuluneiden kanssa.

Helsingin yliopiston (minulle tuntematon) filosofian lehtori ja Vasemmistoliiton ehdokkaana ollut Panu Raatikainen taas pitäytyi omassa blogikirjoituksessaan pelkästään immanentteja tapahtumia kuvailevalle ja sikäli banaalille tasolle ilman mitään pyrkimystä selittää tai ymmärtää ilmiötä. Rivipersulle voin antaa anteeksi hänen pinnallisuutensa ja selitysvoimattomuutensa, mutta en voi katsoa läpi sormien Panu Raatikaisen kyvyttömyyttä minkäänlaiseen analyysiin, sillä hän on sentään dosentti ja nauttii kuukausipalkkaa yliopistosta.

Eräänlaista väkivaltaa onkin myös se, että filosofian yliopistovirat on täytetty poliitikoilla sosiaalidemokraatteihin lukeutuvan Thomas Wallgrenin istuessa ruotsinkielisellä oppituolilla ja Raatikaisen pitäessä hallussa teoreettisen filosofian yliopistonlehtorin virkaa. Vihervasemmiston hallussa näyttää olevan koko yliopisto, mistä tuoretta näyttöä antaa kommunisti Jeja-Pekka Roosilta vapautuneen sosiaalipolitiikan professorinviran täyttäminen Vihreää liittoa edustavalla Heikki Hiilamolla, ikään kuin tämä tieteen politisoituiminen olisi tieteelle itselleen jotenkin hyväksi.

Mistä tuossa eri muodoissa esiintyvässä puolustelussa, pakkoneuroosia muistuttavassa käsien pesussa ja selittelyssä sitten on kysymys? Koska minä olen filosofi ja tiedemies, haluan selittää ilmiötä puhtaan tieteellisesti.


Tieteellinen selitys

Alun perin kanadalainen mutta Chicagossa tohtoriksi väitellyt ja Yhdysvaltojen eri yliopistoissa elämäntyönsä tehnyt Erving Goffman esitteli teoksessaan The Presentation of Self in Everyday Life (1956) dramaturgisen lähestymistapansa, jonka mukaan sosiaalinen maailma on kuin teatteri, jossa minuutta ja identiteettejä esitetään.

Tämän mukaan myös politiikka on läsnäoloa näyttämöllä toisten ihmisten havaintojen kohteena. Yleisö seuraa esitystä tai roolia, jonka pitäisi antaa haluttu vaikutelma. Esimerkiksi kauppiaan odotetaan esittävän palvelunhaluista, opettajan tietävää, lääkärin empaattista ja niin edelleen. Oletuksena on, että ihmiset tietävät joka tapauksessa toimintansa olevan aina myös esitystä, ja siksi he pitävät asiaan kuuluvana soveltaa vaikutelmanhallinnassaan (impression management) samoja menetelmiä kuin näyttelijät näyttämöllä. He siis osaavat suunnitella näytöstään, ottaa välimatkaa rooliinsa ja arvioida esityksen onnistumista. Yleisö puolestaan soveltaa esityksen tulkinnassa samoja menetelmiä kuin katsoessaan näytelmää ja suhtautuu onnistuneeseen esitykseen vilpittömänä ja aitona.

Mikäli myös politiikkaa arvioidaan teatterin näyttämönä tai esityslavana, tulee helpommaksi ymmärtää äärioikeiston ja äärivasemmiston toimintaa ja muiden poliitikkojen sekä yleisön suhtautumista heihin, eli juuri noita irtisanoutumisia.

Kaikki tietävät, että esimerkiksi äärivasemmistolaiselta odotetaan valtavaa suvaitsevuutta, aina siihen asti kunnes suvaitsevuus alkaa rajoittaa suvaitsevuutta itseään. Lopulta se tuleekin mahdottomaksi, kun suvaitsevuuden vaatimukset alkavat kohdistua suvaitsemattomuuteenkin. Äärivasemmistolaiselle jokainen, joka ei suvaitse (eli valheellisesti siedä, vaikka ei hyväksyisikään) kaikkea, on ”suvakkivajakki”.

Mutta mikäli osoittautuu, että suvaitsevaistoon kuuluva äärivasemmistolainen ajatteleekin tosiasiassa rasistisesti ja kielteisesti esimerkiksi homoista tai maahanmuuttajista, näytelmä epäonnistuu ja pääsee syntymään kohu siitä, miten kukaan voi poiketa äärivasemmiston pyhänä pitämästä opinkappaleesta, jonka mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia. Tosiasiassa kukaan ihminen ei voi tietenkään suvaita saati hyväksyä kaikkia, ja siksi alkuperäinen vaatimus on ollut ylimitoitettu. Se siis johtaa automaattisesti valheellisuuteen tai sitten tuohon teatteriin, joka aika ajoin ”epäonnistuu”.

Vastaavalla tavoin Goffmanin ajatuksia voidaan soveltaa äärioikeistoon. Myös äärioikeistolta on totuttu odottamaan roolinsa mukaista käytöstä kaikkialla. Siihen kuuluu, että äärioikeistolaisen pitää olla paha, anaalisesta nekrofiliasta kärsivä natsi, jolla ei saa olla mitään myönteisiksi luonnehdittavia tunteita ketään kohtaan. Jos sellaisia inhimillisiä puolia löytyy, yleisön pitää kiireesti selittää ne pois.

Roolien ja mielipiteiden klusteroituminen epäonnistuu aina silloin kun ihmiset eivät toimi stereotyyppisellä ja odotetulla tavalla, vaan heillä osoittautuu olevan omia näkemyksiä. Vähemmistöön kuuluva ei puolustakaan toista vähemmistöön kuuluvaa, vaan musta herjaa homoa ja homo puolestaan arvostelee maahanmuuttoa, esimerkiksi. Goffman pitää näyttämöllä esitettävää tapahtumaa ”rituaalina” ja ”seremoniana”, jonka onnistunut läpivienti on suorastaan pyhä asia. Ajatuksen pyhyydestä hän lienee omaksunut Émile Durkheimilta.


Suomen eduskunta sovinnaisuuden näyttämönä

Perussuomalaiset näyttäytyvät tällä skenellä kysymysmerkkeinä. Sijainniltaan he istuvat keskustan ja demarien välissä, ja yllättää he ovat osanneet pullauttamalla aika ajoin epäsovinnaisia mielipiteitä. Ne ovat tosin olleet odotettuja, sillä lehdistö on jahdannut niitä kuin kettu variksen suusta tipahtavaa marjaa.

Pahinta teatteriin liittyvän valheellisuuden kannalta onkin se, jos valheet lakkaavat paljastumasta. Siksi tiedotusvälineet jahtaavat noita rooleista putoamisen hetkiä. Pahinta on, jos koko teatteri muuttuu täysin sovinnaiseksi eikä tapahdu enää totuuden osoittavia virheitä.

Siihen johtaa Goffmanin mukaan liiallinen läheisyys ja toisiinsa tutustuminen. Goffman ajattelee, että toisen ihmisen kanssa kasvokkain joutuminen synnyttää heti huolen rituaalin onnistumisesta. Asiat sujuvat, kun kukaan läsnäolijoista ei tee kömmähdyksiä ja kun jokainen noudattaa ritualistista etikettiä sekä vie oman esityksensä onnistuneesti läpi.

Tämä käy niiltä, jotka ovat olleet eduskunnassa kauan. Heille tuttu edustaja kilpailevasta puolueesta on usein parempi kaveri kuin oma äänestäjä kentällä. He ovat näyttelijäkumppaneita. Kokoomuslaisten, demarien ja kepulaisten katsotaan hallitsevan rooleihinsa eläytymisen, samoin kristillisten, vihreiden ja ruotsalaisten. Sen sijaan protestiryhmille, kuten kommunisteille ja persuille voi sattua aina jotakin sellaista, minkä kautta totuus lipsahtaa.

Periaatteessa juuri heille ei pitäisi voida sattua mitään, eikä sattuisikaan, jos he sen lisäksi, että puhuvat totta, myös myöntäisivät tarkoittaneensa totta. Perussuomalaisten ongelma on, että he puhuvat totta mutta eivät myönnä tarkoittaneensa totta. Muiden ongelma on, että he eivät puhu totta mutta väittävät tarkoittaneensa totta.

Molemmissa tapauksissa sattuu mokauksia, ja on vaikea sanoa, kummassa tapauksessa ne ovat nolompia, silloinko, kun totena väitetty paljastuu valeeksi, vai silloin, kun valheellinen julkisivu pettää ja totuus tulee esiin.

Erityisen kiusallista on, kun ihmisen esittämä henkilökohtainen identiteetti (ei siis vain asia) paljastuu epäaidoksi tai valheelliseksi. Muiden saama vaikutelma (expression given off) on tällöin osoittautunut eri asiaksi kuin lähetetty ilmaisu (expression given).

Näin käy esimerkiksi silloin kun itsensä ”suvaitsevana” esittävältä henkilöltä paljastuu jyrkkiä ennakkoluuloja jotain ihmisryhmää kohtaan. Voisin esimerkiksi kuvitella, että jokin Setan vapautuspäivien suojelijaksi valittu hetero, kuten Alexander Stubb tai Mikael Jungner, samantekevää kuka, esittäisikin jossain saunaillassa tai yksityistilaisuudessa oman homovastaisuutensa tai välinpitämättömyytensä puheissaan, aivan niin kuin toimittaja Harald Birger Olausen väittää uudessa kirjassaan Egyptin prinssi (Kulttuuriklubi 2012) viimeksi mainitun tehneen (viitaten iltapäivälehtitoimittaja Juha-Pekka Tikan asiantuntemukseen).

Tällaisten kömmähdysten välttämiseksi poliitikot ovat keksineet vaikenemisen ja vaikeaksi koettuja asioita koskevan ”hiljaisen hyväksymisen”. Kun siis vaikenee aikanaan strategisesti, voi välttää tietoisen huijaamisen ja sitä kautta julkisuuskuvan pettämisen.


Kasvojen menettäminen ja pelastaminen

Erving Goffman esitti edellä mainitun kirjansa esityönä artikkelin On Face-Work. Siinä hän piti kaiken sosiaalisen elämän perusperiaatteena kasvojen säilyttämistä ja niiden pelastamista. Goffman pohdiskeli muun muassa niitä roolin hallinnan menetyksiä, jotka uhkaavat näytöksen onnistumista, ja analysoi toimenpiteitä, joilla hämmentävät tapahtumat voidaan korjata.

Tämä sopii mainiosti myös Perussuomalaisen puolueen tarkasteluun ja näyttämötyön sekä roolienhallinnan ongelmiin. Kun näyttelijä on valinnut roolinsa, hänen pitää pysyä roolissaan ja näytellä puolueen ainakin näennäisesti hyväksymän linjan mukaisesti. Jos näytös menee pieleen, esittävän henkilökunnan ja näyttelijän itsensä täytyy antaa selitys tapahtuneesta joko määrittelemällä virheensä esimerkiksi ”vitsiksi” tai väittämällä ”epäonnistuneensa” tai ”erehtyneensä” (mitä harvemmin tapahtuu) sekä pitämällä sitä ”epätyypillisenä” itselleen.

Muiden puolueiden ja poliittisen yleisön tehtävä on tällöin osoittaa ”tahdikkuutta” ja hyväksyä eksyneen lampaan paluu sekä hänen esittämänsä korjaus ja mahdollinen katumus, jotta harhautuminen ei järkyttäisi vallitsevaa konsensusta ja muiden rooleja. Poliittisella näyttämöllä hämmennys on siis yhteinen uhka, joten sen välttämiseksi myös toimitaan yhdessä, aivan niin kuin eduskunta on toiminut ja hätäillyt esimerkiksi ”Rasisminvastaisen julkilausuman” kanssa.

Esimerkkejä voidaan löytää myös muusta elämästä, jossa kohteliasta on auttaa ventovieraita ihmisiä hämmentävien tilanteiden yli. Yleistä on suhtautua toisten mokailuihin kohteliaan tarkkaamattomasti ”ikään kuin ei huomaisi mitään”. Esimerkiksi jonkun tuntemattoman pieraistessa kuuluvasti tai vähemmän kuuluvasti mutta lemuavasti vaikkapa bussipysäkillä, muut läsnäolijat voivat osoittaa ymmärtämystä ja hyvää tahtoa olemalla piittaamatta nololta vaikuttavasta ruumiintoimintojen ryöstäytymisestä.

Toisenlaiseksi tilanne muodostuu, mikäli piereskely on tahallista tai jatkuvaa. Maineen säilyttäminen vaatii jatkuvaa työtä ja valppautta omien ja toisten kasvojen säilyttämiseksi. Niinpä herää kysymys, mitä tapahtuu, jos joku ihminen tai ryhmä päättää tahallaan rikkoa moraalisesti hyväksyttävinä pidettäviä normeja, rooleja ja esitystä. Tällöin koko teatteri on vaarassa.

Mieleltään normaaleina pidetään ihmisiä, jotka toisten läsnäollessa säilyttävät sosiaalisen valppautensa ja noudattavat vaadittua rituaalista järjestystä. Poliittisten toimijoiden on siis varottava ”näyttelemästä yli” ja vältettävä koko näytännön varastamista sekä ylenpalttisia sooloiluja. Mikäli tämä raja ylitetään, seuraa juuri noita puheena olleita irtisanoutumisia; ensin mielipiteistä ja sitten toinen toisistaan.

Tämä johtuu siitä, että poliittinen yleisö on myös osa näytöstä. Teatteri pyörii yleisön suopeuden turvin, sillä monissa tilanteissa yleisö on yhtä kuin kanssanäyttelijät. Poliittiset puolueet vaativatkin edustajiltaan ja jäseniltään korrektiutta nimenomaan suojellakseen itseään ja kannatustaan, sillä yleisön tuomio kohdistuu yleensä koko esitykseen (eli puolueeseen) eikä sen yksittäiseen jäseneen. Tällainen reaktio voi sisältää myös oikean johtopäätöksen, mikäli valheellinen esitys kömmahdyksineen on puolueen todellisen linjan mukainen.


Yhteenveto

Juuri edellä mainitun goffmanilaisen kaavan mukaan Perussuomalainen puolue on tiedostamattaan toiminut, mikä osoittaa Erving Goffmanin teorian selitysvoimaisuutta. Goffman ei tietenkään puhunut perussuomalaisista, vasemmistoliittolaisista eikä suomalaisesta politiikasta mitään, mutta hänen teoriansa avulla voidaan ymmärtää myös sitä, mistä on ollut kyse noissa surkuhupaisissa irtisanoutumisissa ja Pontius Pilatusmaisessa käsien pesussa.

Politiikan ääripäät, kuten Paavo Arhinmäki ja Sauli Niinistö löysivät helposti toisensa, sillä he ovat tähtinäyttelijöitä pahuudesta irtisanoutumisen ja oman maineen puhdistamisen show’ssa, ja samaa vaaditaan luonnollisesti myös kokemattomilta peruspersuilta, jotka toimittavat näyttämöllä jonkinlaista statistin tehtävää.

Selitysmallin viisaus on siinä, että se osoittaa ihmisten torjuvan ja työntävän loitommaksi sitä pahaa, jota he itse eivät haluaisi edustaa tai jonka mukaisia he eivät haluaisi olla mutta jota väistämättä sisältyy kaikkiin ihmisiin, myös heihin itseensä, esimerkiksi tuon kammotun rasismin muodossa.

Laitavasemmisto ei ole ollut historiallisesti katsoen yhtään parempaa kuin niin sanottu äärioikeisto, ja puhdistautumisriitin tekopyhyyttä osoittaa tässä tapauksessa se, että myös Jyväskylän kirjanjulkaisutilaisuuden järjestäjät olivat varustautuneet jonkinlaisilla aseilla mahdollista vihollista vastaan. Apinoita kaikki.