Suomenkielisyys on monikulttuurisuutta

Valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mantila esitti muutama viikko sitten Uuden Suomen blogissaan, että englannin kielestä tehtäisiin Suomen virallinen kieli. Idea ei ollut uusi, sillä sitä oli haudottu Nokian takahuoneissa jo aiemmin.

Niskavillani olivat tuskin ehtineet tasoittua pöyristykseltään, kun entinen yleisradiomies Mikael Jungner kannatti tällä viikolla samaa aloitetta ja sähkötti Facebookissaan, että suomen kieli pitäisi kaiken lisäksi alistaa SAK:n järjestöretoriikasta muistuttavaan ”kielenhuoltoon”. Hankkeesta alkoi kuulua jakoavainten kilinää jo kielitieteilijöidenkin kamareihin.

Englannin kieli on ”aikamme latina” sikäli, että laajalle levitessään myös se muuttui musiikiksi. Merkitykset laventuivat ja epätäsmällisyys kasvoi. Lopulta kieli kuoli pois. Akateemisessa ja muussa kansainvälisessä käytössä olevalle englannin kielelle on käymässä samoin.

Universaalissa käytössä oleva maailmanenglanti on semanttisesti tyhjää, ja brittienglannin merkitykset riippuvat käyttöyhteyksistä, mikä puolestaan korostaa kielen pragmaattisuutta sekä sitoo merkitykset tapoihin ja tottumuksiin. Tämä antaa kielelle ideologisen ja luokkastrategisen ilmeen sekä banalisoi.

Näistä syistä olen vastustanut englannin kielen tunkeutumista akateemiseen maailmaan ja englanninkielisyyden muuttamista suoranaiseksi normatiiviksi. Suomen kielellä julkaisemiseen suhtaudutaan yliopistoissa nykyisin kuin rikokseen, vaikka suomenkielinen julkaisutoiminta on kulttuurikritiikin, poliittisen kritiikin ja omaperäisen filosofian ehto.

Tiedän kyllä, että suomen kielioppi on maailman iloisimpia asioita ja että sen vuoksi kielemme vaikuttaa nykyisin vain ”hyvältä salausjärjestelmältä”, josta Ilmavoimat tosin luopui Nato-yhteensopivuuden vuoksi. Samoin tiedän, että englannin kielestäkin löytyy murteita ja vivahteikkuutta kuin suomen savonmurteesta.

Nimenomaan tämän rikkauden suojelemiseksi kannatan voimakkaasti omakielisyyttä ja kulttuurien defensiivisiä pyrkimyksiä. Myös Neil Hardwickin mielestä englannin virallistaminen Suomessa johtaisi vain suomen kielen näivettymiseen.

Voidaan kenties väittää, että englannin kielen hyväksyminen Suomen viralliseksi kieleksi ei merkitsisi vastakohtaa suomen kielen asemalle ja olemassaololle. Käytännössä englannista tulisi kuitenkin ennen pitkää Suomen hallitseva kieli, jota kaiken maailman kaupparatsut patistaisivat meitä viljelemään kuin siirtomaaloordin kaakaotarhaa.

Minä en halua Suomesta Ambomaata enkä yliopistosta banaanilaivaa. Englannin kielen käyttövaatimukset edustavat angloamerikkalaista kieli-imperialismia, joten on kummallista, ettei moinen kulttuuri-invaasio huolestuta vakaumuksellista demaria.

Suomenkielisyys taas on monikulttuurisuutta, ja monikulttuurisuus on rikkautta! Perustuslain 17 § mukaan Suomen viralliset kielet ovat suomi ja ruotsi. Niitä puolustamaan on hyviä organisaatioita, kuten Suomalaisuuden Liitto ja Perussuomalaiset r. p. Niinpä toivon, että poliittinen kannatus riittäisi estämään mahdollisen perustuslain muutoksen, jolla englannista tehtäisiin Suomen virallinen kieli.

Brysselin miehet, matkalaukkuprofessorit ja parodiaryhmä Alivaltiosihteerissä esiintyvä Simo Frangén voivat viljellä englantia aivan tarpeeksi ilman, että englannin kielestä tehtäisiin kaikkia suomalaisia ihmisiä, viranomaiskäytäntöjä ja katujen nimikilpilautakuntia velvoittava virallinen kieli. Sellainen politiikka antaisi jälleen selvän näytön vääristyneestä monikulttuurisuuden palvonnasta, jonka vallitessa yleismaailmallisuuden pyrkimykset johtavat yhdenmukaistamiseen ja sitä kautta monokulttuuriin.

Filosofiasta tiedän, että syvälliset ajatukset eivät taivu eivätkä käänny englanniksi, mutta englanninkielinen diskurssiavaruus muuntaa kaiken kyllä helposti huumoriksi. Englannin kieli sopii mainiosti popmusiikkiin, sillä se venyy ja svengaa kuin purukumi. Sen sijaan kokouksissa ja kapakoissa puhuttu englanti ”makes me happy” niin kuin viskipaukku Sue Ellenin Dallasissa.

Minua vieläkin oikein puistattaa tuo Jungnerin ajatus suomen kieliopin vandalisoimisesta, joka oli kuin suoraan Orwellin romaanista. Olisi aivan naurettava sellainen ihanne, että meidän suomalaisten pitäisi nyt keinotekoisesti opiskella puolikielisille tyypillinen tönkkösuomen kielioppi, jonka mukaisesti vierasperäisesti murteellisesta alkeissuomesta tehtäisiin standardi oikeakieliselle puheelle!

Jungner on koettanut selitellä näkemyksiään parhain päin väittämällä halunneensa vain muokata inhimillistä kieltä tietokonelingvistiikkaan sopivaksi. En kuitenkaan usko hänen pääsevän some-kritiikin silmästä koettamalla luikerrella teknokratian maailmaan, vaikka hyppy koneiston rattaaksi onkin perinteinen hätäpoistumistie demariajattelussa.

Digihumanismin junan pitäisi kulkea niin päin, että tekniikasta koetettaisiin tehdä inhimillisempää eikä inhimillisyydestä teknisempää. Myöskään se, että kielen luonnollista kehitystä ei voida manipuloida, ei ole ongelma, vaan se, mikäli sitä jonkun mielestä pitäisi manipuloida.

Miksi tämä tyyppi oli Ylen toimitusjohtaja? Ehkä meneillään onkin populistinen kielipoliittinen kilpailu, sillä vihreiden Osmo Soininvaara antautui asioimaan perussuomalaisten apajilla ja väläytti puolestaan pakkoruotsista luopumista. Jungnerin saama huomio osoittaa, että kun julkkis sanoo jotain järjetöntä, se noteerataan, mutta kun tuntematon sanoo jotakin viisasta, sitä ei referoida.

Jungnerille itselleen mikä tahansa julkisuus näyttää olevan hyvää julkisuutta, kunhan oma nimi on kirjoitettu oikein. Kunpa ne nyt siellä Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa oppisivat kirjoittamaan myös puolueensa nimen oikein (”sosiaalidemokraattinen”), sillä muutoin syntyy vaikutelma, että puolue on ”alidemokraattinen”.

Yliopistoissamme saa ja pitää käyttää suomea

Oikeuskansleri Jaakko Jonkka joutui muutama vuosi sitten voimakkaan arvostelun kohteeksi katsottuaan läpi sormien Eva Biaudet’n nimitysjupakkaa ja päästäessään Mauri Pekkarisen kuin koiran veräjästä vaalirahaskandaalissa. Samoin nykyinen apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen sai kansalta paljon nuhteita jo vähemmistövaltuutettuna toimiessaan, esimerkiksi puolustaessaan rikostutkintaa professori Tatu Vanhasen esittämistä tieteellisistä kannanotoista.

Nämä jo klassikoiksi muodostuneet tapaukset painuivat lähes unholaan, kun Jaakko Jonkka antoi moittivan päätöksen Pekka Himasen ”Kestävän kasvun mallia” koskevassa puliveivausasiassa. Varovaista ratkaisussa oli tosin se, ettei tapaus antanut oikeuskanslerin mielestä aihetta mihinkään toimenpiteisiin. Mikko Puumalainen (josta muutamat käyttävät kenties aiheettoman tuttavallista lempinimeä ”Puumis”) puolestaan on nyt terävöittänyt toimintaansa antamalla päätöksen, jonka mukaan Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa pitää voida suorittaa maisterintutkinot suomen kielellä ja myös opetusta pitää järjestää suomeksi.

Kauppakorkeakoulu oli syksystä 2013 lähtien tarjonnut vain englanninkielisiä maisterinkoulutusohjelmia, ja suomenkielinen opetus oli kutistunut yhteentoista prosenttiin ylemmän korkeakoulututkinnon opetusohjelmasta. Apulaisoikeuskanslerin päätöksen mukaan suomen kielen täytyy edelleen säilyä opetus- ja tutkintokielenä, eikä suomen kieltä niin muodoin saa syrjäyttää, joten kauppakorkeakoulun päätös siirtyä yksinomaan englanninkieliseen opetukseen ei ollut perustuslain eikä yliopistolain mukainen.

Ratkaisussaan apulaisoikeuskansleri tukeutui perustuslain 16 ja 17 §:ään ja yliopistolain 11 §:ään sekä viittasi myös valtion kielilakiin (vaikka viimeksi mainittua ei suoraan sovelletakaan yliopistoissa). Pidän Puumalaisen kannanottoa, paitsi lakien mukaisena, myös oikeudenmukaisena ja tervetulleena. Nähtäväksi jää, minkälainen hyvyyden kehä oikeuskanslerinviraston ryhdistäytymisestä onkaan alkamassa!


Oikeus käyttää suomen kieltä kuuluu kaikille

Ratkaisu on toimiva myös tieteen kannalta, sillä näin yliopistojen harkintavallan ei anneta tukahduttaa kotimaisilla kielillä tehtävää tutkimusta, opetusta ja tiedettä. Monet yliopistot yrittävät kansainvälistyä epätoivon vimmalla esittääkseen kovaa jätkää ulkomaalaisten silmissä ja hankkiakseen pöytälaatikkoihinsa kansainvälisiä stipendejä sekä rahaa. Ulkomaalaisten vaihto-opiskelijoiden ja tutkijoiden eduilla on poljettu suomenkielisten opiskelijoiden halua käyttää suomen kieltä.

Toisaalta Aalto-yliopiston omissa kielilinjauksissa sanotaan, että opetusta ja tutkintoja tarjotaan sekä suomeksi, ruotsiksi että englanniksi, ja katsotaan, että Aalto-yhteisö voi kansainvälistyä heikentämättä kansallisten kielten asemaa tieteen kielinä. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön näkemyksen mukaan opiskelijoilla on oikeus tehdä tutkintoon kuuluva opinnäyte suomeksi.

Irvokasta onkin, että kauppakorkeakoulussa voimassa olevan käytännön mukaan opiskelija on voinut tehdä gradunsa suomeksi vain hakemuksesta, jolloin suomen kieltä käyttävän on täytynyt ikään kuin kerjätä oikeutta ilmaista itseään suomeksi omassa maassaan. Kansainvälisten GMAT- ja GRE-kielitestien käyttöönotto maisteriohjelmiin oikeuttavina kokeina on puolestaan merkinnyt eräänlaisen kielipoliittisen sulun asettamista tutkintojen suorittamiselle, ja tähän apulaisoikeuskanseri ei valitettavasti puuttunut. Parasta oikeuskanslerinviraston ratkaisussa on se, että kannanotto suomen kielen puolesta sitoo myös kaikkia muita suomalaisia yliopistoja.


Englannin kielen ylivallasta

Miksi sitten oikeus kotimaisten kielten käyttämiseen on niin tärkeä? On syytä muistaa, että ihmiset ajattelevat suurimmaksi osaksi kotikielellään. Vaatimus siirtyä käyttämään vieraita kieliä ajatusten muodostamisessa haittaa ihmisten älyllistä toimintaa. Englanninkieliseen argumentaatioon pakottaminen myös vaikeuttaa osallistumista keskusteluihin kotimaassa, ja siten kyseinen politiikka heikentää tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja roolia tärkeillä kotimaisilla foorumeilla.

Pahimmillaan suomen kielen syrjiminen johtaa nurkkakuntaisuuteen ja tieteen ummehtumiseen, kun suomalaiset pakotetaan ilmaisemaan itseään vain englanninkielistä arvomaailmaa edustavin käsittein, jossa tavarat (goods) ja jumalat (gods) ovat lähellä toisiaan. Englannin kielen valta-asema edustaakin nykyään eräänlaista kulttuuri-imperialismia, joka on koitunut monien pienten kielten kuolemaksi.

Laajasti käytettynä englannin kieli on myös tyhjentynyt merkityksistä. Siitä on tullut aikamme latina sikäli, että myös latinan kielestä kuoleentui täsmällisyys, ja kansainvälisessä käytössä sanojen merkitykset laventuivat. Lopulta latina itse kuoli pois akateemisista yhteyksistä.

Nykyajan englannin kielessä sanat voivat tarkoittaa melkein mitä tahansa, eivätkä merkitykset rakennu semanttisesti rikkaiksi ja yksiselitteisiksi, vaan ne ovat alistettuja sosiaalisesti ehdollistetuille sanonnoille ja riippuvat kielen käyttötilanteista, konventioista, tavoista ja tottumuksista, siis sovinnaisuudesta. Pragmatismille tyypillisesti merkitysoppi on kytketty sosiaalisiin tilanteisiin ja yksimielisyyden ihanteeseen. Näin ollen angloamerikkalaisen keskustelun paralingvistiikka hallitsee keskustelun sisältöjä, mikä nostaa jokaisen filosofin ja runoilijan ihon näppylöille ja saa laupeimmankin nojatuolifilosofin huudahtamaan: ”Voi kauhistuksen kanahäkki!”

Kauppakorkeakoulun päätös siirtyä vain englanninkielisiin maisteriohjelmiin kertoi myös siitä, että taloudellinen päätösvalta on etääntynyt Suomesta ja siirtynyt kansainvälisiin ympyröihin. Myös niissä pitää luonnollisesti vaikuttaa, mutta taloustieteilijöidenkään kieltä, sanastoa tai artikulaatioresursseja ei tulisi rampauttaa tuhoamalla suomenkielinen taloustieteellinen ja -poliittinen argumentaatio kokonaan tai siirtämällä se englanninkieliseen ympäristöön. Aitoon monikulttuurisuuteen ja demokratiaan kuuluvat myös erimielisyyksien ja erikielisyyksien aiheuttamat kitkat, monikielisyys ja sen mukainen moniarvoisuus.


Ajattelu ja filosofia onnistuvat parhaiten kotikielellä

Jo filosofi Martin Heidegger katsoi, että ihmisen kyky ajatella on sidoksissa hänen käyttämäänsä kieleen ja että parhaaseensa kukin pääsee omalla kotikielellään. Samaa mieltä ovat olleet monet kirjailijat. Jos kirjailijat kykenisivät tuottamaan ajatuksia ja muotoilemaan ne kirjallisesti arvokkaalla tavalla myös vieraita kieliä käyttäen, kaunokirjailijat siirtyisivät varmasti heti käyttämään englantia, sillä markkinat olisivat tällöin suuremmat. Niin ei kuitenkaan tehdä, sillä vieraiden kielten käyttäminen kuolettaisi kirjailijoiden kynän, eikä kukaan ei-natiivi kielenkäyttäjä pysty ilmaisemaan itseään kirjallisesti tyydyttävällä tavalla.

Monet tieteenharjoittajat ovat olleet kanssani täysin samaa mieltä. Esimerkiksi mainio suomenruotsalainen sosiaalipsykologi Johan Asplund, joka on toiminut professorina Kööpenhaminan ja Lundin yliopistoissa, on julkaissut kaiken tuotantonsa aivan tarkoituksellisesti kotikielellään ruotsiksi ja todennut, ettei pysty eikä halua käyttää muita kieliä, sillä niillä toimittaessa asioista katoaisi langan pää ja kirjoitus muuttuisi mitäänsanomattomaksi. Tämä ei ollut hänen mielenosoituksensa vaan tosiasia.

Sama pätee Tarton yliopistossa professorina toimineeseen semiootikkoon, Juri Lotmaniin, joka hänkään ei suostunut julkaisemaan mitään englanniksi. Silti hänen alkuperäiskielisten kirjoitustensa käännösoikeudet ovat kansainvälisesti katsoen selvää valuuttaa.

Juuri kukaan merkittävä filosofi ei ole luopunut kotikielestään eikä vaihtanut sitä englanniksi. Niin Heidegger kuin Englannissa suuren osan elämästään viettänyt Ludwig Wittgensteinkin kirjoittivat kotikielellään, saksaksi. Myös Georg Henrik von Wright, jota on palvottu Suomessa kuin paikallista kuningasta, kirjoitti kaikki esseekirjansa suvereenisti omalla äidinkielellään, ruotsiksi, eikä kukaan moittinut häntä siitä. Ajatuksen merkityksellisyyden pitää ylittää sen, millä kielellä se on sanottu, ja usein ajatuksissa on eniten kantavuutta juuri silloin, kun niiden ilmaisemiseen on käytetty omaa kieltä.

On syytä muistaa, että kansainvälisyys ei ole myöskään itseisarvo, vaan kansainvälisiin arvointimenettelyihin on päädytty vain tiettyjen negatiivisten ilmiöiden, kuten kotimaassa esiintyvän puolueellisuuden, välttämiseksi. Ratkaisuja kansainvälisyys ei ole näihinkään ongelmiin tuonut, vaan monessa tapauksessa se on johtanut asiat entistä pahemmin juntturalle, kuten olen perustellut esimerkiksi tässä.

Filosofia, joka luopuu kotikielestään, menettää kieliherkkyytensä. Siksi on ironista, että kansainvälistynyt suomalainen filosofia on yleensä niin sanottua analyyttista kielifilosofiaa. Ironia piilee siinä, että niin sanotut kielifilosofit eivät yleensä ole olleet etevimpiä kielen käyttäjiä, ja kansainvälisen menestyksen onkin taannut vain se, että kielifilosofia on ollut formaalista logiikkaa, joka on luonnollisista kielistä riippumatonta ja jossa luonnollisia kieliä käytetään vain kaavoista koostuvien esitysten tilkkeiksi. Pidänkin kyseistä filosofianharjoituksen muotoa eräänlaisena filosofian rappioilmiönä, ja lisätietoa asiasta saa kirjoistani Dialoginen filosofia, Enkelirakkaus ja Suomalaisen nykyfilosofian historia.

Kumotkaamme siis englannin kielen, pakkokansainvälistämisen ja internatsismin harjoittama kulttuuri-imperialismi ja ilmaiskaamme itseämme hyvällä ja kauniilla suomen kielellä! Myöskään taloustieteilijöille ei olisi pahitteeksi pitää jalat maassa ja säilyttää sidos oman ajattelun ja kielen välillä, vaikka muutoin talouspolitiikka lentääkin tyhjän päällä. On hyvä, että taloustieteilijät opetetaan ajattelemaan asioista suomeksi myös kansainvälisen kapitalismin pappisseminaarissa, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Eduskunta internatsismia torjumaan

Valiokuntatyöskentely on eduskunnan toiminnan kannalta keskeisimpiä, sillä päätökset valmistellaan valiokunnissa, joita ilman käsittelyt eivät etene. Niinpä eduskunta valitsi valiokuntiensa puheenjohtajat jo eilen. Jako näyttää varsin hyvältä, sillä perussuomalaiset saivat johtaakseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmät paikat eli ulkoasiainvaliokunnan, puolustusvaliokunnan ja hallintovaliokunnan.

Ulkoasianvaliokunnassa käsitellään merkittävät valtiosopimukset sekä yleistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ulkomaankauppapolitiikkaa, kehitysyhteistyötä, kansainvälisiä järjestöjä ja suomalaisten rauhanturvajoukkojen asettamista koskevia asioita samoin kuin Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevat asiat.

Näin on toivoa, että yksipuolisesti pois annettavia kehitysapuja päästään vähentämään, valmisteille saadaan lakialoitteita, jotka estävät esimerkiksi venäläisten kiinteistöjenostot Suomesta (Venäjällähän vastaava laki tuli voimaan tämän vuoden alusta) ja että EU:n laajeneminen Turkkiin sekä maamme sitominen Euroopan unionin yhteiseen turvapaikkapolitiikkaan eivät edisty ainakaan Suomen toimesta. Itsenäisen päätösvallan turvaaminen liittyy myös puolustusvaliokunnan toimintaan, jolla voidaan torjua maamme vedättäminen Naton mukanaan tuomiin ongelmiin.

Hallintovaliokunnassa puolestaan käsitellään muun muassa ulkomaalaisasioita, joten puheenjohtajuus sopii perussuomalaisille kuin nakki silmään. Olisi hyvä, jos puheenjohtajuuden kautta käsiteltäväksi voitaisiin ottaa aloitteita, joilla ulkomaalaislaki avattaisiin niin, että humanitaarista ja työperäistä maahanmuuttoa päästäisiin konkreettisesti vähentämään maamme sosiaali- ja työpoliittisten etujen pelastamiseksi.

Olisin toivonut, että perussuomalaiset olisivat saaneet ainakin varapuheenjohtajuudet myös eduskunnan ideologisimmista valiokunnista eli sivistysvaliokunnasta (pj. kokoomus, vpj. keskusta) ja tulevaisuusvaliokunnasta (pj. Sdp, vpj. vihreät).

Tällä tavoin esimerkiksi tiedepolitiikkaan olisi voitu puuttua rakentavalla tavalla. Nykyisinhän poliitikot puuttuvat tieteeseen ja yliopistopolitiikkaan tavalla, joka on sekä tieteen että yhteiskunnan kokonaisedun kannalta mahdollisimman kielteinen. Vihervasemmiston hallitsemassa yliopistolaitoksessa resursseja ja fasiliteetteja jaellaan avokätisesti ulkomaalaisille suomalaisten opiskelijoiden, tutkijoiden ja tieteenharjoittajien etujen vastaisesti. Muutamat yliopistot ovat kehdanneet asettaa jopa tavoitteekseen sen, että ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä nostetaan 15 prosenttiin.

Tämä on häikäilemätön vääryys maassa, jossa suomalaiset opiskelijat jäävät tämän sairaan politiikan vuoksi vaille opiskelupaikkoja, vaikka heidät pakotetaankin maksamaan koulutusjärjestelmämme ylläpito veroina. Myös opiskelijoiden vaihtosuhteet ovat vääristyneet, sillä maassamme opiskelee huomattavasti enemmän ulkomaalaisia kuin Suomesta on vaihdossa ulkomailla. Olen itse esittänyt poliittisessa ohjelmassani, että vaihtosuhde pitäisi tasapainottaa ja että yliopistovirkoihin pitäisi nimittää ensisijaisesti Suomen kansalaisia ulkomaalaisten sijasta, mikäli pätevyys- ja kelpoisuusehdot täyttävä suomalainen vain on tarjolla.

Ulkomaalaisten nimittämistä yliopistovirkoihin ei voida perustella millään ”tieteen edulla”, sillä suurin osa ulkomaalaisista on pelkkiä tutkijakoulutettavia eikä asiantuntijoita. Niinpä tutkijanvirkojen täyttäminen ulkomaalaisilla on väärin tilanteessa, jossa asiantuntemusta löytyy runsain mitoin omasta maastamme.

Esimerkiksi filosofiassa tutkijanpaikkojen täyttäminen ulkomaalaisilla on merkinnyt suomenkielisen filosofian kuolemaa filosofian laitoksilla, kun opetus- ja toimintakieleksi on täytynyt vaihtaa heidän takiaan englanti. Sitä kautta suomenkielinen filosofia ja kotimainen kulttuurikritiikki on uhrattu kansainvälisyyden alttarille, jossa suomalaisille tärkeistä asioista ei juuri puhuta. Myös empiirisillä tieteenaloilla, kuten biologiassa, erittäin suuri osa tohtorikoulutetuista ja -koulutettavista joutuu olemaan työttöminä, kun resurssit myönnetään ulkomaalaisille.

Mielestäni olisi parempi ohjata kyseinen ulkomaalaisporukka ajoissa etsiytymään omaan maahansa, sillä koulutuksen saatuaan he kuitenkin kävelevät ulos Suomesta, mikä merkitsee asiantuntemuksen valumista ulkomaille ja kansallisen kilpailuedun menettämistä. Maahan jäädessään he vievät suomalaisten työpaikkoja.

Kulttuuri- ja sivistysinstituutioidemme riistäminen pitäisi pysäyttää aivan niin kuin Euroopan maiden lainottaminen suomalaisten ihmisten piikkiin. On röyhkeää, että esimerkiksi Portugalissa ja Espanjassa suomalaisia moititaan ankarasti siitä, että suomalaiset eivät halua samaan hirteen heidän velkavaikeuksiensa kanssa. Etelä-Euroopan mailla on omat syynsä velkaantumiseen, eikä karvakäsillä pitäisi olla mitään erityisoikeuksia eikä ohituskaistoja muita parempien taloudellisten avustusten saamiseen.

Mikäli kokoomuksen johtama tulevaisuusvaliokunta haluaa asiasta sen tyyppisen kokonaisselvityksen, jonka Jyrki Katainen valiokuntaa johtaessaan tilasi aikoinaan Pekka Himaselta, ilmoitan, että paremman saa täältä, ja kontribuutioita muissakin asioissa annetaan.

Katsaus suomenruotsalaisuuteen

Suomessa asuvia ruotsinkielisiä sanotaan usein suomenruotsalaisiksi, vaikka täsmällisesti ottaen sana ”suomenruotsalainen” viittaakin Suomessa asuvaan Ruotsin kansalaiseen. Suurin osa Suomessa ruotsia puhuvista on kaksikielisiä suomalaisia, joiden äidinkieli vain on ruotsi. Nimitys ”suomenruotsalainen” ei ole kuitenkaan täysin harhaanjohtava, ja ruotsia äidinkielenään puhuvat pitävätkin nimitystä poliittisesti korrektina. He käyttävät sitä mielellään myös itse.

Suomenkielisten suomalaisten on usein vaikea kuvitella, millainen niin sanottujen suomenruotsalaisten asema on ja miten he näkevät Suomen ja Ruotsin väliset suhteet. Suomessa asuvat ruotsinkieliset eivät ole kovin yksiaineksinen ryhmä. Esimerkiksi Helsingissä ja muualla Uudellamaalla suurin osa ruotsinkielisistä osaa melko hyvin suomea. Etelä-Suomen ”jätte kiva” -ruotsinkieliset ovat oikeastaan sekakielisiä, jotka korvaavat osan ruotsinkielen sanoista selvällä suomella. Tällaista puhetta kuulee jopa Yleisradion X3M-kanavalla.

Sen sijaan Pohjanmaan rannikolla asuvat ruotsinkieliset ovat yleensä niin yksikielisiä, että he osaavat suomea jopa huonommin kuin suomenkieliset kouluruotsia. Pohjanmaan rannikoiden ruotsi on myös perinteikkäämpää, murteellisempaa ja vanhahtavampaa kuin Etelä-Suomessa puhuttava ruotsin kieli.

Ruotsinkielisten välillä on suuria sosiaalisia ja varallisuuseroja. Monet ruotsinkieliset eivät löydäkään paikkaansa kielipuolueeksi sanotusta Rkp:stä, jota voidaan hyvällä syyllä pitää kokoomustakin porvarillisempana puolueena sen ajaessa lähes yksinomaan ruotsinkielisen kaupunkilaisväestön ja pääomanomistajien etuja.

Silti Suomen ruotsinkielisiä yhdistää tietty kulttuuripoliittinen näkökulma. Suomenkieliset eivät yleensä huomaa, että monet ruotsinkieliset pitävät kotimaatamme edelleen jaettuna valtiona, jonka toisen puolen muodostaa Ruotsi ja toisen Suomi. Heille on olemassa Ruotsi-Suomi, joka tosin kärsii vuonna 1809 tapahtuneesta alueluovutuksesta Venäjälle. Heidän mielestään ruotsinkielisyys yhdistää Suomea pysyvästi läntiseen naapuriin, ja niinpä maassamme asuvat ruotsinkieliset samastuvat ruotsalaiseen kulttuuriin tavalla, joka oikeuttaa puhumaan heistä suomenruotsalaisina.

Esimerkiksi itse tunnen useita Pohjanmaalta muuttaneita ruotsinkielisiä yliopisto-opiskelijoita, jotka katsovat olevansa Helsingissä paljon enemmän ”ulkomailla” kuin vieraillessaan Tukholmassa. He pitävät Ruotsia isänmaanaan paljon mieluummin kuin Suomea. En tietenkään väitä, ettei niin voisi, saisi tai pitäisi olla. Sehän näyttää olevan yhteiskunnallinen tosiasia.

Mutta ilmiöllä on myös poliittisia seurauksia. Monien suomalaisten on ollut vaikea hyväksyä esimerkiksi Rkp:n ja Astrid Thorsin harjoittamaa ulkomaalaispolitiikkaa. Siinä, missä luvattomasta Pohjois-Korean rajan ylityksestä tuomitaan 12 vuodeksi vankeuteen ja Afganistanin rajan luvatta ylittäneet ammutaan, siinä Suomen rajan ilman lupaa ylittäneille annetaan turvapaikka, hotellimajoitus ja toimeentulo. Pohjoismaiden keskinäinen passi- ja liikkumisvapaus oli puolestaan maailmanluokan harvinaisuus jo 1970-luvulla, mutta Thors ja hänen kannattajansa ovat tehneet virheen olettaessaan, että se, mikä toimii Pohjoismaiden välillä, toimisi koko maailman mittakaavassa.

Rkp:ssä ei ole ymmärretty, että ruotsinkielisten laittautuminen samaan veneeseen Afrikasta ja Lähi-idästä tulleiden maahanmuuttajien kanssa on ollut merkki samastumisesta epäadekvaatteihin ryhmiin. Etnisesti erilaisten maahanmuuttajien etujen edistäminen on ollut myös eräänlainen yhteiskunnallisen protestoimisen muoto ja yritys tuottaa itselle omanarvontuntoa ”auttajaksi” tekeytymällä. Ruotsinkielisten harjoittama suvaitseminen ja hyysääminen ovat olleet käytännössä tuomarinrooliin ja toisten yläpuolelle asettumista sekä halua kokea itsensä sitä kautta tärkeiksi.

Puolueen opportunismi ja kannattajien kalastelu näkyvät Rkp:n hyväksymässä Kasnäsin tulevaisuusmanifestissa (10.10.2009), jonka kahdeksannen kohdan mukaan ”Rkp on uussuomalaisten puolue ja se houkuttelee ja integroi maahanmuuttajat puoluetoimintaan [...] ja vaikuttaa siten, että joka neljäs maahanmuuttaja valitsee ruotsin ensimmäiseksi vieraaksi kielekseen.” Peittelemätön tavoite on, että tätä kautta ”[...] meistä tulee kymmenen prosentin puolue.” (Puolue tosin muokkasi manifestiaan myöhemmin ja sensuroi siitä pahimmat ylilyönnit saamansa kritiikin perusteella.)

Rkp:n ajama yltiöliberaali maahanmuuttopolitiikka on mysteeri niin kauan kunnes huomataan, että ruotsinkieliset pitävät itseään maahanmuuttajan asemassa olevina. He pitävät itseään maahanmuuttajina sekä Suomessa oleskellessaan että Ruotsiin emigroituessaan. Tästä syystä monet häilyviksi muuttuneilla raja-alueilla asuvat ruotsinkieliset ovat halunneet pelata ulkomaalaisten pussiin Suomessa. Kyseinen politiikka on ollut kuitenkin ristiriitaista ja ruotsinkielisille itselleen epäedullista, sillä kaukaa muuttaneiden turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten etujen edistäminen on heikentänyt ruotsinkielisen vähemmistön omaa asemaa.


Kulttuuripolitiikkaa diffuuseilla rajavyöhykkeillä

Kansanedustaja Anna-Maja Henrikssonin uhkaus Ahvenanmaan itsenäistymishankkeella, ”jos ruotsin kielen asema ei kohene”, nosti vuosi sitten ihokarvat pystyyn monilta mannersuomalaisilta. Suomenkielisten suomalaisten kannalta kyseinen politikointi onkin ollut perin epäisänmaallista.

Ilmiötä voidaan kuitenkin ymmärtää kulttuurieron valossa. Esimerkiksi Pohjanmaan ruotsinkielisissä kunnissa ja kaupungeissa luetaan tukholmalaisia iltapäivälehtiä, ja TV-antennit on suunnattu Pohjanlahden yli länteen. Kirjallisuus ja populaarikulttuuri tulevat Ruotsista. Pietarsaarelainen ja kristiinankaupunkilainen nuoriso ei juuri tunne sellaisia suomenkielisiä poppareita kuin Jenni Vartiainen tai Antti Tuisku, mikä saattaa vaikuttaa oudolta, sillä suomenkielisessä mediassa heidän näkyvyytensä ja tunnettuvuutensa on lähes sataprosenttista.

Ruotsinkieliset ummistavat silmänsä ja korvansa suomenkieliseltä kulttuurilta. Pohjanmaa, joka suomalaisten mielestä on lännessä, on Österbottenilla asuvien ruotsinkielisten mielestä idässä. Kyse on Pohjanlahden ”itäruotsalaisesta” vähemmistöstä, joka ikävöi ja kaipaa Ruotsiin mutta joutuu asumaan meren erottamana omasta kulttuuristaan.

Monet ruotsinkieliset suomalaiset kokevatkin maamme rangaistussiirtolana ja muuttavat mielellään Ruotsiin, mikäli tilaisuus tulee. Suurin osa ruotsinkielisistä ylioppilaista pitää nykyisin ensisijaisena vaihtoehtona lähteä johonkin Ruotsin parhaista yliopistoista: Tukholmaan, Uppsalaan tai Lundiin. Siirtymistä helpottaa se, ettei Ruotsissa järjestetä pääsykokeita, vaan valinta tapahtuu yksinomaan todistusten perusteella. Niinpä ruotsalainen yliopistolaitos on jo kauan naarannut pois ruotsinkielisten ylioppilaiden parhaimmiston. Åbo Akademiin ja muiden yliopistojen ruotsinkielisiin oppiaineisiin päätyy vain keskinkertainen rupuliväki.

Myös ne ruotsinkieliset, jotka kouluttautuvat Suomessa, lähtevät valmistuttuaan helposti Ruotsiin, ja tätä kautta Suomessa toimiva ruotsinkielinen koulutusjärjestelmä tulee toimineeksi Ruotsin valtion hyväksi. Syynä koulutetun ruotsinkielisen väen siirtolaisuuteen on sen yksikielisyys. Ruotsia puhuvana se ei työllisty tai ei halua työskennellä Suomessa, eikä kyse ole vain siitä, ettei ruotsinkielisiä hyysättäisi Suomessa tarpeeksi. Mikäli Suomessa asuvien ruotsinkielisten suomen kielen taidot olisivat paremmat, he voisivat jäädä maksamaan veroina myös Suomessa hankkimansa koulutuksen.

Asian voi sanoa niin, että ruotsinkielisyyden ylläpito Suomessa tukee Ruotsin valtion etuja ja merkitsee Suomen valtion subventiota ruotsalaiselle kulttuurille sekä Suomessa että Ruotsissa. Nähdäkseni Suomen ruotsinkielisten ei kannattaisi kääntää selkäänsä oikealle kotimaalleen Suomelle saati käyttää Ahvenanmaan itsenäisyyshankkeita panoksena kielipoliittisessa nappikaupassa. Ruotsissa suomenruotsalaisten asema on sosiaalipoliittisesti paljon surkeampi kuin Suomessa, vaikka kieli läntisessä naapurissamme onkin heille sama. Tosiasiassa suomenruotsalaiset ovat Ruotsissa asuessaan kansankoti-ideologiaan liittyvän väärän ystävällisyyden (den falska vänligheten) vankina ja ylenkatseellisuuden kohteena.

Olen myös eri mieltä siitä, miten ruotsinkielisten asemaa pitäisi Suomessa tukea. Rkp:n mielestä paras keino on ruotsinkielisyyteen panssaroituminen – omasta mielestäni suomenkielisyyden lisääminen ruotsinkielisten omassa keskuudessa.


Etuoikeuksia ja takapajuisuutta

Suomenruotsalaisten ja suomenkielisten suomalaisten välisen eron hahmottaminen pelkäksi kielipoliittiseksi eroksi on pelkistävää. Kielivähemmistöön kuuluminen on melko vähäpätöinen asia esimerkiksi seksuaalivähemmistön jäsenyyteen verrattuna. Seksuaali-identiteetti koskee ihmisen koko persoonaa, arvomaailmaa ja elämäntapaa. Sen sijaan kielivähemmistöön kuuluminen liittyy lähinnä siihen tekniseen kysymykseen, millä kielellä ihmiset viestivät keskenään.

Kommunikaatio voidaan tietysti käsittää laajemmaksikin ilmiöksi, mutta se on myös pakko nähdä laajemmin, jotta kielipolitiikan varjolla harjoitettua vallankäyttöä voitaisiin ymmärtää. Esimerkiksi Rkp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan Ruotsin valtion etuja Suomessa edustava puolue, jonka jäsenet ja kannattajat käyttävät kielipolitiikkaa verukkeena edistääkseen omia, suomalaisten eduista poikkeavia, sosiaalisia ja taloudellisia intressejään Suomessa.

Osa ruotsinkielisistä nauttii hemmotellusta asemasta Suomessa, eikä asennoituminen ole aina vastavuoroista. Stockmannin tavaratalossa hienostorouvilla on tapana kiusata junantuomia myyjäharjoittelijoita vaihtamalla keskustelukielekseen ruotsin, jos he huomaavat, että myyjällä on suomenkielinen sukunimi rintapielessään. Monet ruotsinkieliset sulkeutuvat omaan laeilla suojattuun vähemmistöasemaansa, joka on elitistinen eikä kärsi minkäänlaisesta vähemmistösyrjinnästä vaan enintään omasta sisäänpäin lämpiävästä narsismistaan.

Rkp:n harjoittamasta yksikielisyyden ylläpidosta koituu toisaalta haittaa niille ruotsinkielisille, jotka haluaisivat identifioitua suomenkielisiin. Varsinkin monet rannikkoseudun ruotsinkieliset nuoret kärsivät siitä, ettei heille ole opetettu riittävästi suomea, sillä myöhemmin elämässään useat heistä haluaisivat tulla toimeen suomenkielisen väestön kanssa.

Myös ankkalampena tunnettu ilmiö on edelleen voimissaan. Ruotsinkielisen pääoman hallitsemat yritykset eivät juuri koskaan palkkaa suomenkielisiä työntekijöitä. Sinikeltaisen pääoman linnakkeet toimivatkin lähinnä ruotsia äidinkielenään puhuvien suojatyöpaikkoina, joihin muilta kuin ruotsiksi koulunsa käyneiltä on pääsy kielletty.

Nobel-säätiötä varakkaampi suomalainen Svenska kulturfonden myöntää rahoitusta vain ruotsin kielellä tapahtuvaan työskentelyyn, kun taas Suomen Kulttuurirahasto tukee tasapuolisesti kaikkea suomalaista tiedettä, taidetta ja kulttuurielämää kieleen katsomatta. Suosiessaan ruotsinkielisiä hakijoita pelkän kielen perusteella Svenska kulturfonden käytännössä rikkoo tieteellisiä arviointiperusteita ja toimii perustuslain vastaisella syrjivällä tavalla. (Vetoomus asian korjaamiseksi löytyy tästä.)

Kulturfondenin menettely pitää yllä kielirasismia Suomessa: sitä samaa, jota edustavat myös ruotsinkielisten etuoikeudet suomalaisessa yliopistopolitiikassa. Ne turvattiin jopa uudessa yliopistolaissa, jonka mukaan Helsingin yliopiston kolmesta rehtorista yhden on oltava aina ruotsinkielisten kiintiöistä (74 §). Näin on siitä huolimatta, että ruotsinkielisten osuus yliopistojen opiskelijoista ja työntekijöistä on huomattavasti pienempi ja ruotsinkielisille on jo omat korkeakoulunsa ja professuurinsa.

Myös ruotsinkielisille ylioppilaille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, ja Yleisradion kanavista ja ohjelmista kohtuuttoman suuri osa on ruotsinkielisiä. Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland tukee tunnetusti vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta Sfp:tä, joka ei ole suvainnut ottaa käyttöön edes virallista suomenkielistä nimeä.

Jos säätiö edustaisi kaksikielisyyttä, sen kannattaisi edistää suomen kielen leviämistä erityisesti Ahvenanmaalla ja rannikkoseudun ruotsinkielisissä kunnissa. Muussa tapauksessa Rkp ja sen taustalla oleva säätiö tulevat vain syventäneiksi suomenruotsalaisten asemaa väliinputoajina, jotka eivät pysty assimiloitumaan suomalaisiin mutta kokevat myös ruotsalaisen kansankodin ja sen pettävän ystävällisyyden itselleen vieraiksi.


Ruotsalaisen ja suomalaisen kulttuurin eroista

Entä onko ruotsalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä sellaisia perustavanlaatuisia eroja, jotka oikeuttaisivat vuosisatoja vallinneen kiistan tai auttaisivat selittämään ajasta aikaan jatkuvaa konfliktia? Suomalaisten ja ruotsalaisten sen enempää kuin suomenkielisten ja ruotsinkielistenkään elämäntavasta ei ole nykyisin hahmotettavissa suuria kieliryhmä- tai kansallisuuskohtaisia eroja, mutta niitä on kylläkin helppo löytää maidemme ajatteluperinteistä.

Ruotsi on läpikotaisin sosiaalidemokraattinen kulttuuri, jossa ei ole nimeksikään filosofista tarttumapintaa. Se on yksiaineksinen ja likilaskuinen, sillä sen korkeimpana arvona pidetään tasa-arvoa. Tasa-arvoisuus taas on kaiken arvofilosofian räikein paradoksi, sillä arvot itsessään muodostavat hierarkkisen järjestelmän. Lisäksi arvojen olemassaolosta seuraa subjektiivisia arvostuksia, joiden mukaisesti jotkin asiat mielletään arvokkaammiksi kuin toiset.

Niinpä arvojen olemassaoloon liittyy joka tapauksessa näkemys eriarvoisuudesta, eikä arvojen olemassaoloa voida tunnustaa ilman eriarvoisuuden myöntämistä. Mikäli on olemassa arvoja, niiden välillä pitää vallita eroja. Muussa tapauksessa ihmiset joutuvat elämään yksiarvoisuudessa, kuten Ruotsissa.

Ruotsalaisessa kulttuurielämässä arvojen erot on käytännössä kielletty ja latistettu uskottelemalla ihmisille, että arvot lakkaavat olemasta pelkillä poliittisilla ohjelmanjulistuksilla. Koska ruotsalaiset ovat pitkälti uskoneet tämän mielipiteidenmuokkauksen, Ruotsi on postmodernia merkityksettömyyttä heijasteleva kulttuuri. Sen kansa on simplifioitua juuri siksi, ettei se ymmärrä edes kärsiä arvojen tyhjiöstä vaan vaatii itse tuota typerryttävää tasalaatuistamista: holhousta, tarkkailua ja merkitykset nujertavaa turvallisuutta.

Ruotsalaisessa sosiaalidemokratiassa tasa-arvoa ei ymmärretä mahdollisuuksien tasa-arvoksi, josta lähtien ihmiset tavoittelisivat henkistä ja aineellista vapautta, vaan se ymmärretään päämääräksi, johon pyritään yhdenmukaistamalla. Tämä edellyttää tietenkin tasapäistämistä. Tasa-arvo mielletään Ruotsissa samanlaisuudeksi. Se taas herättää kysymyksen, miten voidaan tunnustaa tasa-arvopolitiikan päämääränä olevaa erilaisuutta, kun kaikki on tehty samanlaiseksi standardisoimalla.

Ruotsi on turvavöihin ja -kypäriin kahlittu filosofiaton kulttuuri. Pahimman esimerkin juustokuvun alla asumisesta tarjoaa ruotsalainen yliopistofilosofia, joka on (mikäli mahdollista) vielä systeemikeskeisempää ja omaan analyyttisyyteensä tukehtuvampaa kuin suomalainen. Se hakee oikeutusta professorien palkkojen maksuun kognitiotieteestä, neurologiasta ja muusta positivistisen ihmiskuvan toistamisesta aivan niin kuin lapsi, jolta on tekeminen loppunut.

Sen sijaan Suomi on traumaattinen kulttuuri omine itsenäistymiskamppailuineen ja toisen maailmansodan arpineen. Suomi on myös vahvemmin luokkayhteiskunta, jossa tosin on aina ollut intellektuaalisesti motivoitunut työväestö. Suomesta löytyy kapinallisuutta, joka on oman ajattelun ehto. Sen merkiksi Suomessa on myös menestyvää eksistenssifilosofiaa, hermeneutiikkaa ja fenomenologiaa, ja Suomessa kukoistaa anarkistisen, viranomaisvastaisen ja protestanttisen ajattelun perinne.

Ruotsissa merkittävimmät julkiset puheenaiheet rajoittuvat nykyään ruotsindemokraattien esiinnousuun ja kansallismielisyyden kauhisteluun sekä kuningashuoneen seksiskandaaleihin. Ulkomaalaisten mielestä syvällisin ruotsalaisuus kiteytyy ruotsalaisvitseissä, joista laitan esimerkiksi yhden tähän. – Kysymys: miksi Jeesus ei voinut syntyä Ruotsissa? Vastaus: koska Ruotsista ei voida löytää yhtään neitsyttä eikä kolmea viisasta miestä.


Suomen yksikielisyys kaikkien etu

Suomessa ruotsalaisuuden vaikutukset tunnetaan selvimmin ruotsin kielen pakollisesta kouluopetuksesta. Suomalaisille paukutetaan edelleen päähän ruotsin kieltä, vaikka ruotsinkielisyys ei olekaan Suomessa muuta kuin muistomerkki imperialismin ajalta ja jäänne vieraan kansakunnan harjoittamasta pakottamisesta. Pakkoruotsin asema kuitenkin horjuu. Siitä saatiin näyttöä Yleisradion Pakkoruotsi-illassa, jonka voi katsoa Ylen Areenasta. Pakkoruotsin aseman onkin syytä horjua, sillä ruotsinkielisyyden keinotekoinen ylläpito Suomessa ei merkitse muuta kuin Ruotsin valtion etujen toteuttamista ja suomalaisten omaa tappiota.

Kaikki tietävät, että pakkoruotsi on simputusta. Parhaiten sen ymmärtävät suomen kieltä osaavat ruotsinkieliset itse. Ruotsin kielen ensisijaiseksi kielekseen ilmoittaa Suomessa vain 5,4 prosenttia väestöstä, ja heistäkin suurin osa on suomen kielen taitoisia.

Pelkästään ruotsia puhuvia suomalaisia alkaa olla yhtä vähän kuin somalin kieltä tai venäjää puhuvia. Niinpä Rkp:n edustama löysä maahanmuuttopolitiikka on merkinnyt vain sen oman haudan kaivamista, kun ruotsin kieltä vaaditaan nyt väistymään kansainvälisempien kielien tieltä.

Ja syystä. Kaikilta suomalaisilta pitäisi nähdäkseni edellyttää vain yhden kielen, eli suomen kielen, taitoa. Suomen kieli toimisi tällöin juuri sellaisena ihmisiä yhdistävänä tekijänä, joka takaisi kommunikaation onnistumisen käytännön yhteyksissä. Ymmärtämistä ei edistä se, että yhdet jos toisetkin osaavat kahta tai useampaa kieltä, vaan se, että kaikki osaisivat ainakin yhtä kieltä.

On tietysti mukavaa, että osataan monia kieliä. Nähdäkseni kansalaisten tulisi kuitenkin voida vapaasti valita, mitä kieliä he opiskelevat suomen kielen lisäksi. Jos vieraiden kielten opetuksessa pääkielen (yleensä englannin) rinnalle voisi valita kaksi muuta kieltä, olisi järkevintä keskittyä maailmalla laajasti puhuttaviin kieliin.


Suomenkielisten asema Ruotsissa

Ruotsin kielen asemaa koskevat valittelut Suomessa osoittautuvat aiheettomiksi, jos tilannetta verrataan Suomen kielen asemaan Ruotsissa. Ruotsin valtio tunnusti suomen kielen viralliseksi vähemmistökieleksi vasta vuonna 2000. Esimerkiksi Tukholmassa toimii kuitenkin edelleen vain muutama suomenkielinen esikoulu ja yksi peruskoulu, vaikka samana vuonna kaupungissa asui ruotsinsuomalaisia peräti 46 927, eli yhden keskikokoisen kaupungin verran.

Runsaat 200 000 Ruotsissa asuvaa Ruotsin kansalaista on syntynyt Suomessa, ja noin 100 000 Suomen kansalaista asuu Ruotsissa. Osa heistä on tietenkin ruotsia osaavia suomenruotsalaisia, mutta myös suomen kielen taitoisia on Ruotsissa suhteellisesti enemmän kuin ruotsinkielisiä on Suomessa. Tutkimusten mukaan suomen kieltä osaa 4,7 prosenttia ja Tornionjokilaaksossa puhuttavaa suomen kielen murretta, meankieltä, 1,7 prosenttia Ruotsin väestöstä.

Ruotsin valtio ei kuitenkaan ylläpidä suomenkielisiä yliopistoja eikä kulttuurilaitoksia, vaikka suomea osaa Ruotsissa yhteensä 6,4 prosenttia väestöstä. Tätä vääryyttä korostaa se, että suuri osa Ruotsissa suomea puhuvista ei ole siirtolaisia eivätkä heidän jälkeläisiään vaan Ruotsissa syntyneitä ja Pohjois-Ruotsin suomenkielisistä polveutuvia, joilla pitäisi olla perustuslaillinen oikeus suomen kielen käyttämiseen. (Tilastotietoja tässä.)

Olisi tietenkin väärin siirtää valtioiden välisiä kielikonflikteja yksittäisten kansalaisten riesaksi, eikä kansanryhmien välisten eroavuuksien kärjistäminen ole oikein. Sen asemasta voitaisiinkin etsiä suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteistä etua Suomessa. Yhteisen edun mukaista olisi se, että ruotsinkieliset luopuisivat vapaaehtoisesti ruotsista ja omaksuisivat suomen kielen. Yhtenäiskulttuuri vahvistaa kansakuntaa ja tekee siitä entistä rikkaamman. Ehkä myös Ruotsissa asuvien suomenkielisten kannattaisi muuttaa Suomeen helpottamaan meillä vallitsevaa työvoimapulaa.


Kohti suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteisiä etuja

Ruotsia pakko-opetetaan kouluissa ja virkamiehiltä vaaditaan ruotsin kielen taitoa vain siksi, että näin halutaan todistella vuosisatoja vanhan kielipoliittisen valtasuhteen jatkumisesta. Tätä suomenkielisen kulttuurin syrjintää on turha edes yrittää ymmärtää minkään logiikan vaan ainoastaan historian pohjalta. Puhe pakkoruotsista on symbolista jankutusta aidanseipäästä, kun pitäisi puhua itse aidasta.

Esimerkiksi Rkp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan ruotsinkielisten erikoisetuja suojeleva intressiryhmä, jonka tehtävänä on edistää ruotsinkieltä puhuvan taloudellisen eliitin etuja Suomessa. Aiemman analyysini Rkp:n olemuksesta ja nykytilasta voi lukea tästä.

Suomalaiset ovat voineet saada oikeutta suomen kielellä vasta vuodesta 1863, jolloin kansallisfilosofimme J. V. Snellman kävi hakemassa keisari Aleksanteri II:lta niin sanotun kielistatuutin. Asetuksella sallittiin suomen kielen käyttö virallisissa yhteyksissä, tosin ruotsin ja venäjän rinnalla ja 20 vuoden siirtymäajalla.

Siirtymäajasta on tosiasiassa tullut 150 vuoden pituinen, aivan niin kuin ”tilapäisestä autoverostakin” vuodelta 1958 lipsahti valtionhallinnossa yli 50 vuoden mittainen. Simputus olisi nyt aika kääntää nurin, ja hanhenmaksapalleroita Café Kafkassa popsivat helmikanat voisi lopultakin pakottaa puhumaan Suomessa suomea aivan niin kuin suomalaisetkin pakotetaan puhumaan Ruotsissa vieraillessaan valtakunnan virallista kieltä: ruotsia.

Parasta suomenruotsalaisissa on heidän huumorintajunsa, joka perustuu vähemmistöasemaan. Kun katselee kulttuuria vähemmistön jäsenenä, valtakulttuurin piirteet valottuvat kenties selvemmin. Yksi tapa kompensoida vähemmistöasemasta johtuvaa stressiä onkin juuri huumori, jolla voidaan laukaista yhteiskunnallisia konflikteja; vastaavia esimerkkejä tarjoavat muiden muassa homojen ja juutalaisten harjoittama itseironia sekä valtakulttuureita kohtaan osoittama kyynisyys. Tämän johdosta Suomen ruotsinkieliset televisio- ja radiokanavat tuottavat yleensä välkympää ohjelmaa kuin suomenkieliset. Ja sanovathan ruotsinkieliset itsekin olevansa monin tavoin parempaa kansaa.

Ruotsinkielisten ja suomenkielisten konfliktit Suomessa johtuvat suureksi osaksi siitä, että suomenkieliset eivät ymmärrä ruotsinkielisten kannanotoissa olevan kyse alun alkaen pelkästä huumorista. Esimerkiksi Astrid Thorsin maahanmuuttopolitiikkaa ei olisi alun alkaen pitänyt ottaa vakavasti, vaan se olisi pitänyt ymmärtää vitsiksi, jolle olisi pitänyt nauraa myös ministeriöissä. Virkamiehet kuitenkin päätyivät ottamaan asiat todesta pelkän virkahierarkiaan liittyvän pelon vuoksi, vaikka Thors itse oli kannanotoissaan niin epälooginen, että hänen johtopäätöksensä olivat suorastaan loogisella tavalla epäloogisia.

Ruotsalaisuuden päivänä

Yhdysvaltain terrori-iskujen muistopäivä on tunnetusti 11.9., eli amerikkalaisittain 9/11. Kun kyseiset numerot näppäilee puhelimeen, saa yhteyden paikalliseen aluehälytyskeskukseen aina idästä länteen, halki koko preerian. ”911” on myös Porschen tavaramerkki, ja Berliinin muuri puolestaan murtui 9.11. Kun numeroita käännetään vielä vähän niin kuin hedelmäpelissä, kalenteriin kiertyy lukema 6.11., jolloin juhlitaan ruotsalaisuuden päivää.

Ruotsalaisuuden päivä luotiin, kun vastikään perustettu Suomen ruotsalainen kansanpuolue (Svenska folkpartiet i Finland) ryhtyi vuonna 1908 viettämään erityistä juhlapäivää, jonka tarkoituksena oli vahvistaa ruotsinkielisen kansanosan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Päiväksi valittiin Kustaa II Aadolfin kuolinpäivä kolmikymmenvuotisessa sodassa, sillä kyseiseen Manner-Euroopassa käytyyn sotaan osallistumisella oli luotu pohja Ruotsin suurvalta-asemalle. Folktinget-järjestön (eli ”suomenruotsalaisten kansankäräjien”) mukaan ruotsalaisuuden päivän tarkoituksena on nykyisin ”kunnioittaa Suomen kieliryhmien yhteistä kaksikielistä isänmaata”.

Respektioon onkin ollut tarvetta, sillä kieliriitojen värittämällä 1930-luvulla ruotsalaisuuden päivän juhlintaa varjostivat jopa katutappeluiksi kärjistyneet kiistat kieliryhmien välillä. Päivän merkitys on tosin vaihdellut ajasta aikaan.

”Suomalaisuusintoilijoiden” piirissä päivää pidettiin ”aggressiivisen imperialismin juhlapäivänä”, kun taas toisen maailmansodan aikana pyrittiin korostamaan kansan yhteenkuuluvuutta kielirajoista huolimatta. Koska vuonna 1632 kuolleen Kustaa II Adolfin aikakaudella puolestaan käytiin Ruotsin suurvalta-ajan verisimmät sodat, joita sekä Napoleon Bonaparte että Carl von Clausewitz myöhemmin ihailivat, ruotsalaisuuden päivänä voitaisiin oikeastaan juhlia sitä, että soturikuningas tuona päivänä todellakin kuoli!


Katsaus Suomen ruotsalaiseen historiaan

Liputuksia järjestetään juhlaksi, muistoksi, suruksi ja tervehdykseksi. Mikäli ruotsalaisuuden päivää juhlittaisiin vain Suomen ja Ruotsin yhteisen historian muistoksi, olisi kenties hyväksyttävää, että siniristilipulla tervehditään sen oman alistajan menneisyyttä. Mutta kun Rkp aloitti päivän viettämisen, tarkoitus oli juhlistaa puolueen omakseen väittämää ruotsalaisuutta ja ruotsin kielen asemaa Suomessa. Juhlimista tässä asiassa on ollut vain sikäli kuin suomenkieliset ovat voineet olla ylpeitä pakkoruotsin ylläpitämisestä Suomessa. Myöskään ruotsalaisuus ei ole käsittääkseni minkään puolueen omaisuutta, vaan se liittyy osana koko Suomen historiaan, jossa on sekä valoisia että varjopuolia.

Yhteisten juhlapäivien viettäminen on vaikeaa silloin, kun historian kiroukset ja siunaukset eivät ole yhteisiä, toisin sanoen, kun toisen tappio on toisen voitto. Suomen itsenäisyyden ja suomalaisten ihmisten kannalta Suomen ja Ruotsin yhteisestä historiasta on juontunut kuitenkin paljon suoranaista hyvää.

Koulutus ja lainsäädäntö tulivat Suomeen Ruotsin kautta, ja Ruotsin vaikutuksesta suomalaisista tehtiin länsimaalaisia. Toisaalta ruotsalaisten hellimä väite, että sivistys levisi Suomeen nimenomaan ruotsalaisten hyväntekeväisyyden vuoksi, ei ole yksiselitteisesti tosi.

Kun Ruotsi liitti Suomen länsiosan yhteyteensä, Suomesta tuli varsin itsenäinen osa Kalmarin unionia. Virallinen kieli oli tuohon aikaan latina ja Kalmarin unionin yhteinen viestintäkieli alasaksa. Pohjoiseurooppalaisten kaupunkien kaupallisista syistä kokoon panema Hansaliitto puolestaan kasvoi 1300-luvulla merkittäväksi sotilasmahdiksi, jonka merkitys oli Kalmarin unionin luokkaa. Aatteet ja ihmiset liikkuivat Hansaliiton aluksilla, ja ruotsin ja suomen kielillä sekä maiden omalla kulttuurilla tunnustettiin olevan lähinnä paikallista merkitystä. Tämä tavallaan tuki kulttuurien itsenäisyyttä Pohjolassa.

Unionin jäsenistä Tanskan mielenkiinto kohdistui sittemmin etelään ja Ruotsin itään. Kun Kalmarin unioni vuonna 1520 ajautui valtioliitoille tyypillisellä tavalla sisäisiin ristiriitoihin ja Tanskan vastakruunattu kuningas Kristian II pani toimeen Tukholman verilöylyn, unioni hajosi lopullisesti, ja Ruotsin kuninkaaksi nousi Kustaa Vaasa. Tästä alkoi Suomen ruotsalaistumisen aika, joka sujui edistyksellisessä hengessä aina liberalismin ja utilitarismin sävyttämältä 1600-luvulta valistusfilosofian vuosisadalle ja 1700-luvun kustavilaiselle aikakaudelle, jolloin yhteiskunnallista kehitystä hallitsivat Kustaa III:n ja Kustaa IV Adolfin suosimat klassiset ihanteet.

Sen sijaan kristinusko oli levinnyt Suomeen jo aiemmin Novgorodin vaikutuksesta, mistä näyttöä antaa esimerkiksi sanojen ”pappi” ja ”Raamattu” etymologia. Epäsivistystä ja taikauskoa välittyi Suomeen myös Ruotsista, jonka vaikutuksesta Suomessa oli alettu tuntea muiden muassa teiliratas, polttorovio, mestauskirves, hirsipuu, jalkapuu, aasin länget ja noitavainot.

Ruotsinvalta raskautti Suomea alistamalla maamme siirtomaaksi, jonka tärkein maailmankaupan aines, terva, pakotettiin myymään Tukholman kautta markkinoille. Aina kun muistutetaan, että siirtomaaimperialismin orjalaivat oli tilkitty suomalaisten valmistamalla tervalla, voidaan väitettä vastaan puolustautua huomauttamalla, että kyseinen terva oli lähtöisin siirtomaaksi alistetun kansakunnan pannuista. Suomalaiset eivät siis ole huonolla menestyksellä pesseet käsiään siirtomaaimperialismiin osallistumisesta.

Myöskään Venäjän valta ei ollut Suomessa vain kielteinen asia, sillä se mahdollisti Suomen irtautumisen Ruotsista. Muutoin Suomi olisi hyvin todennäköisesti edelleen osa Ruotsi-Suomea. Niille, jotka pitävät Suomen itsenäisyyttä arvossa, Venäjän valta oli loppujen lopuksi hyväksi, ja tässä valossa jopa sortokausien vääryydet jäivät lopulta vähäpätöisiksi. Myös Pietarin hovi oli länsimaalaistumisessaan paljon Suomea edellä, vaikkakaan suomalaisten kannalta Venäjän ja Ruotsin etupyrkimyksissä ei ollut kyse ensisijaisesti sivistyksen levittämisestä vaan poliittisesta vallankäytöstä ja kilpailusta Suomessa.

Tietenkin ruotsalaisuuden merkitys oli sortokausien aikana tasapainottava. Ilman henkistä sitoutumistamme länteen olisi idästä tuleva isäntä laittanut suomalaiset pakkovenäjän opiskeluun. On syytä muistaa, että niin suomen kirjakielen isä Mikael Agricola kuin kansallislaulumme sanoittaja J. L. Runebergkin olivat äidinkieleltään ruotsinkielisiä ja että Suomen viralliset kielet olivat ruotsi ja venäjä ennen J. V. Snellmanin Aleksanteri II:lta hakemaa kielistatuuttia.


Suomen vaikutusvaltaisin rasisti

Suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteiseen historiaan mahtuu myös synkkiä lukuja. Keskeisimmän niistä kirjoitti Helsingin yliopiston ruotsin kielen ja kirjallisuuden ylimääräinen professori Axel Olof Freudenthal (1836–1911), jota muutamat ovat pitäneet pahimmanlaatuisena rasistina.

Maltillisimmissa näkemyksissään Freudentahl edusti kantaa, että Suomessa asuvat ruotsinkieliset eivät olleet ruotsalaistuneita suomalaisia tai suomalaistuneita ruotsalaisia vaan ruotsalaisia. Suomessa asui hänen mielestään kahta eri kieltä puhuvia ja eri etnistä alkuperää olevia asukkaita, joita vain kutsuttiin suomalaisiksi. Niinpä hän suositteli, ettei suomenruotsalaisista käytettäisi ruotsin kielessä sanaa finne, joka tarkoittaa suomalaista, vaan sanaa finländare, joka voidaan suomentaa ”suomenmaalaiseksi”. Freudenthalin ajoista asti Suomen ruotsinkieliset ovat nimittäneet itseään etniseen alkuperään viitaten ”suomenruotsalaisiksi” ja ”suomenmaalaisiksi” erotuksena ”suomalaisista”. Juuri hänen ideologiseen vaikutukseensa perustuu myös Rkp:n Suomessa yllä pitämä separatismi.

Jyrkimmissä näkemyksissään Freudenthal oli varmastikin Suomen vaikutusvaltaisin ja tunnetuin rasisti. J. V. Snellmanin kanssa hän oli yhtä mieltä ainoastaan siitä, että kieli määrää kansallisuuden, mutta muutoin Freudenthalin ja muiden svekomaanien ”kaksi kieltä, kaksi kansaa”-malli nousi vastavoimaksi Snellmanin ajamalle ”yksi kieli, yksi mieli”-aatteelle.

Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) oli tuon ajan kielifilosofisten käsitysten mukaisesti puhtaasti kieleen pohjautuva entiteetti, ja kieli ilmaisi samalla myös rodullista ja etnistä alkuperää. Kansa (folk) taas oli hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen suomenkieliset ja ruotsinkieliset eivät muodostaneet yhteistä kansakuntaa mutta kylläkin yhden Suomen kansan (finländska folket), jota ruotsalainen kulttuuriperintö ja hallintoperinne olivat Freudenthalin mielestä oikeutettuja hallitsemaan.

Ajatustensa äänitorveksi Freudenthal perusti sanomalehti Vikingenin, joka ilmestyi 1870–1874 ja joka hyökkäsi häikäilemättömästi niin suomen kieltä kuin sen kannattajiakin vastaan. Suomenkielinen enemmistö nähtiin sen piirissä lähes pelkästään uhkana ja suomalaistamispolitiikka myönnytyksenä venäläistämiselle. Freudenthalin teorioissa kieli, kansallisuus ja rotu olivat yhdistettyinä. Näiden teorioiden äärimmäisissä osissa väitettiin, että ruotsinkieliset ovat rodullisesti ylivertaisia tavalla, joka voidaan rinnastaa sen aikaisiin arjalaisiin rotuoppeihin Euroopassa.

Sen sijaan fennomaanit eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kannattaneet rotuoppeja. Tämä oli ymmärrettävää, sillä juuri rotuopit olivat luokitelleet suomenkieliset muita eurooppalaisia alemmaksi mongoloidiseksi roduksi. Toisaalta myöskään suomenkieliset eivät yleisesti kiistäneet mongolien alemmuutta vaan pyrkivät lähinnä itse vapautumaan tuosta itäeurooppalaista ja uralilaista alkuperäänsä korostavasta leimasta.

Mutta yli koko Pohjolan levinneen germaanisen rasismin valossa suomalaisia pidettiin pelkkinä ali-ihmisiä, jotka olivat kyvyttömiä sivistymään. Tämän historian muistoksi yhä edelleen Suomessa pidetään yllä ruotsinkielisten etuoikeuksia yliopistokoulutukseen. Nykyisen käsityksen mukaan suomalaiset eivät ole ehkä kyvyttömiä mutta kylläkin kielensä vuoksi ansiottomia sivistymään. Sen vuoksi – ja suomenkielisten huonon itsetunnon merkiksi – Suomen nyky-yliopistoissa palvotaan ”kansainvälisyyttä” ja vierailla kielillä puhumisen taitoa.

On huomionarvoista, että missään väkiluvultaan yhtä pienessä valtiossa ei pidetä yllä samanlaista kielipoliittisesti jaettua koulutusjärjestelmää kuin Suomessa, jossa ruotsinkielisille on omat yliopistonsa ja koulunsa. Tätä kaksikerroksisuutta ei voida välttämättä pitää seurauksena demokraattisista oikeuksista tai halusta turvata tasa-arvoa, vaan sitä voidaan pitää myös eräänlaisena apartheid-järjestelmän ilmentymänä Pohjois-Euroopassa. Mainittakoon, että tuberkuloosista kärsivänä Freudenthal oleskeli pitkiä aikoja Algeriassa, jonka siirtomaaoloista hän on saattanut saada vaikutteita käsityksiinsä, miten emämaiden pitää kohdella alamaisia. Kiintoisaa onkin, että Suomella oli samanlainen, muodollisesti tasavertainen, asema Ruotsin kanssa kuin Algerialla oli siirtomaana Ranskan kanssa.

Aikana, jolloin monet suomenruotsalaiset ovat arvostelleet suomenkielisiä haluttomuudesta assimiloitua eurooppalaisuuteen ja pelosta joutua kielivähemmistönä poljetuksi, on silmiä avaavaa huomata, millaisia suomalaisten omien kielikiistojen ”toisen puolen” kokemukset ovat olleet suomalaistamispolitiikasta. Ruotsinkieliset ovat pitäneet suomalaisiin identifioitumista vielä suurempana uhkana omalle identiteetilleen ja olemassaololleen kuin muiden kielten ja kulttuurien vaikutusta Suomessa.

Eräs merkki Rkp:n piirissä vallitsevista autoritaarisista asenteista on nykyaikana se, että Suomen ruotsinkielinen rahvas ei liity aatteellisesti yhteen johtavan ruotsinkielisen eliitin kanssa. Rkp:ssä on sekä konservatiiviset, agraariset että sosiaaliliberaalit siipensä, mutta myös poliittisilla vasemmistopuolueilla on Suomessa vahvat ruotsinkieliset järjestönsä. Niinpä Rkp:stä onkin tullut käytännössä ruotsinkielisten oikeistopuolue, joka toimii vauraan ja hyvätuloisen väestön etujen edistäjänä eikä kielipuolueena Suomessa. Tämän merkiksi se saa vain noin puolet ruotsinkielisten äänistä Suomessa.

Monet Suomen kansan yhtenäisyyttä arvossa pitäneet ruotsinkieliset ovat kuitenkin halunneet irtautua Rkp:n edustamasta erottelupolitiikasta. Esimerkiksi C. G. E. Mannerheim halusi korostaa ruotsinkielisyydestään (tai kaksikielisyydestään) huolimatta olevansa suomalainen, ei suomenruotsalainen. Yksi syy tähän oli varmasti halu säilyttää arvostus sotilaiden suomenkielisen enemmistön silmissä. Esimerkiksi brittiläinen sotahistorioitsija J. E. O. Screen kirjoittaa kirjassaan Mannerheim (Otava 2001), että marsalkka halusi tulla kutsutuksi nimellä ”finne”, jonka suomenruotsalaiset olivat varanneet tarkoittamaan vain suomenkielisiä suomalaisia, ja että eräät ruotsinkieliset pitivät Mannerheimia ”liian suomalaisena”, sillä hän oli avoimesti arvostellut Ruotsin puuttumista Suomessa käytyihin kielikiistoihin.

Nykyinen Rkp perustettiin vuosina 1870–1906 toimineen Ruotsalaisen puolueen (Svenska partiet) jatkajaksi ja käytännössä juuri sille 1880-luvulla muovatulle etnis-aatteelliselle pohjalle, jonka A. O. Freudenthal oli luonut. Nykyisinkin Rkp jakaa puoluepäiviensä yhteydessä Axel Olof Freudenthal -mitalia, jonka ovat saaneet muiden muassa Erik Allardt, Merete Mazzarella, Elisabeth Rehn ja Paavo Lipponen! Vasta vuonna 1956 Rasistinen kansanpuolue (Rkp) poisti puolueohjelmastaan kohdan, jossa se julistautui ruotsalaisen rodun asianajajaksi Suomessa. Tämän historian valossa Astrid Thorsin toimet ”Rasisminvastaisen julkilausuman” aikaansaamiseksi ovat hyvin ymmärrettäviä.

Rikastunut kaupunki korviaan myöten veloissa

Suomessa ei velkaannu ainoastaan valtio. Myös kaupungit alkavat olla korviaan myöten veloissa. Helsingin kaupungin talousarvio on saapunut valtuuston käsiteltäväksi, ja siitä keskustellaan ensimmäisen kerran tänään. Arvio on tarkoitus hyväksyä 10.11.2010.

Kuinka kaukana ovatkaan viime kunnallisvaalien ajat! Kun Helsingin kaupunki päätti investoida 9,5 miljoonaa euroa vuodessa vastaanottokeskuksiin, valtuuston vihreä puheenjohtaja Otto Lehtipuu puolusteli tuhlausta Ylen TV-uutisissa 15.1.2009 sanoen, että Helsingin kaupunki on ”vielä verraten rikas” ja että turvapaikanhakijoiden vastaanottamista ”pitää edistää humanitaarisista syistä”.

Helsingin kaupungin tämänsyksyisessä tiedotteessa (1.10.2010) kaupunginjohtaja Jussi Pajusen sorvaamaa arviota puolestaan esitellään seuraavin sanoin:

”Vuonna 2011 kaupungin arvioidaan saavan verotuloja noin 2,6 miljardia euroa. Kunnallisveroa nostetaan yhdellä prosenttiyksiköllä 18,5 prosenttiin. Korotuksen vaikutus on 117 miljoonaa euroa. Veroprosentin korotuksesta huolimatta uutta lainaa joudutaan ottamaan ensi vuonna 321 miljoonaa euroa.”

Pari riviä jäljempänä lukijaa valaistaan näin:

”Helsinki on monikulttuurinen kaupunki. Suomen vieraskielisistä peruskoululaisista joka neljäs käy vuonna 2010 koulua Helsingissä. Viidentoista vuoden päästä vuonna 2025 lähes joka neljäs Helsingin peruskoululainen on vieraskielinen.”

Ja edelleen:

”Oppilaskohtaiset nettokustannukset nousevat jatkuvasti.”

Tämä ei ole ihme, sillä maahanmuuttajalapsen kouluttaminen maksaa peruskoulutasolla 50 prosenttia enemmän kuin kantaväestöön kuuluvan suomalaislapsen. Monessa kunnassa maahanmuutto on tietysti rikastumisen lähde, koska valtio palkitsee kunnan taloudellisilla myötäjäisillä, jos kunta huoli mailleen vastaanottokeskuksen. Kulut lankeavat kuitenkin sosiaalimenoina maksettaviksi myöhemmin.

Helsingissä kuittien pinoon kertyvät yleensä vain laskut. Lisäksi kuntien taloutta heikentää valtionosuuksien vähentäminen. Hallitus turvaa ihmisten hyvinvointia säätämällä kunnille tehtäviä mutta ei ota vastuuta niiden rahoittamisesta. Yksi suuri kuluerä on maahanmuuttajien kotouttaminen, joka on käymässä kalliiksi.

Kaupungin tiedotteessa taloudellista tilannetta kaunistellaan toteamalla, että veroäyri ”nousee yhden prosenttiyksikön”. Todellisuudessa kunnallisvero nousee aikaisempaan verrattuna 5,7 prosenttia. Ennusteen mukaan myös Helsingin lainakanta kolminkertaistuu vuosina 2009–2013 lähes kahteen miljardiin euroon. Vuoden 2013 numerot puolestaan kiertyvät lainalaskun loppusummaksi kuin hedelmäpelissä. Kyseisen vuoden lopussa velkaa on 3 210 euroa asukasta kohden. Tämä on paljon, kun valtionvelkaakin on jo noin 13 000 euroa jokaista suomalaista kohti. (Parin vuoden kuluttua jouduttaneen sanomaan, että sitä oli vasta tuon verran.)

Vika ei ole tietenkään vain valtiossa eikä lamasta johtuvassa heikossa verokertymässä. Asiaan on kulttuurisesti hyvin monimuotoisia syitä, varsinkin Helsingissä. On käsittämätöntä, miksi ihanteena pidetään sitä, että Suomi ulkomaalaistuu tavalla, jonka tuloksena neljännes koulua käyvistä lapsista ei osaa suomen kieltä. Juuri näin väestöt vaihdetaan länsimaissa, myös Suomessa.

Monikultturistit, pakkokansainvälistäjät ja maahanmuuton penääjät, jotka johtavat maatamme kohti kielen ja kulttuurin tuhoa, näyttävät pitävän itsestäänselvyytenä, että lapsille ei edes yritetä opettaa suomea, vaan maahanmuuttajataustaisten erikielisyys hyväksytään automaattisesti. Tämä ei ole ihme, sillä suomen kielen taitoa ei vaadita myöskään maahanmuuttaja-aikuisilta, vaan heidän tuekseen palkataan kalliita tulkkeja. Pahimmassa tapauksessa suomalaiset pakotetaan opettelemaan vieraita kieliä selvitäkseen vierasperäisten kaupungin työntekijöiden kanssa, kun heitä nimitetään kaupungin virkoihin pätevämpien suomalaisten ohitse Helsingin kaupungin syrjinnänvastaisten ohjeiden mukaisesti.

Vaadin, että Helsingin kaupunki – paitsi vähentää maahanmuuttajien vastaanottoa – myös pyörtää pakkomielteenomaisen suunnitelmansa edetä kohti hiilineutraalia tulevaisuutta. Vihreiden aloitteesta aikaansaatu tavoite, jonka mukaan Helsingin energiasta on 20 prosenttia tuotettava uusiutuvilla energianlähteillä vuonna 2020, on kumottava.

2020-hankkeen tuloksena myös kunnallisveroäyri on kohta 20, kun Helsingin Energian tuloutukset kaupungille loppuvat. Lisäksi vihreät tarjoavat jokaiselle kuntalaiselle avokätisen korotuksen sähkölaskuun.

Maahanmuutto-ongelmien ohella myös energiantuotantoon liittyvän pakottamisen takana on Euroopan unioni. EU on edellyttänyt, että uusiutuvan energian käyttö nostetaan peräti 38 prosenttiin kulutuksesta vuoteen 2020 mennessä, vaikka siinä ei olekaan meidän oloissamme mitään järkeä, eikä se ole mahdollistakaan (aiheesta esimerkiksi tässä).

Kulttuurikanoja

Kalevalan päivä on monelle tieteenharjoittajalle todellinen juhlapäivä, mutta ei kylläkään siksi, että liika kansallismielisyys tieteilijöiden otsalohkoja kirkastaisi. Syy onnentunteeseen piilee siinä, että Kalevalan päivänä Suomen Kulttuurirahasto avaa uksensa jakaakseen apurahoja yliopistojen millamalloille ja ninninelleille, jotka voivat rahoituksen turvin jatkaa feminististen opinnäytteidensä tekoa omilla sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan.

En ole asian osallinen, sillä Suomen Kulttuurirahasto ei ole rahoittanut toimintaani vuoden 1992 jälkeen, jolloin se myönsi minulle kolmen kuukauden apurahan varsinaisen jaon ulkopuolella hyvitykseksi siitä, että olinkin yllättäen saanut tekeillä olleen tutkimustyöni valmiiksi ennen kuin koko vuoden stipendeillä tuetut olivat ehtineet omassa työssään edes alkuun. Olen tullut kyseisellä avustuksella toimeen kahdeksantoista vuotta. Niinpä pääsen sanomaan: Suomen Kulttuurirahasto voisi aloittaa toimintaperiaatteidensa korjaamisen ottamalla mallia Svenska kulturfondenista.

Svenska kulturfonden on Svenska litteratursällskapetin omistama ja hallinnoima säätiö, jonka tehtävänä on ”tukea ruotsinkielistä kulttuuria ja koulutusta, ruotsin kieltä ja suomenruotsalaista toimintaa Suomessa” (lainaus säätiön internet-sivuilta). Rahaston tuoton jakavat kulturfondenin luottamuselimet, jotka nimeää Svenska Folkpartiet i Finland.

Svenska kulturfonden eroaa Suomen Kulttuurirahastosta siinä, että Suomen Kulttuurirahasto jakaa anteliaasti ja ystävällisesti stipendejä sekä suomenkielisille että ruotsinkielisille tieteilijöille ja taiteilijoille – riippumatta millä kielellä työskentely tapahtuu. Sen sijaan Svenska kulturfonden ei myönnä avustuksia suomenkielisille vaan rajaa suomen kielen tylysti pois jo omissa säännöissään ja hakuehdoissaan. Siten se tukee ”kaksikielistä Suomea” aivan samalla tavoin kuin Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland, joka tukee vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, Svenska Folkpartietia.

Raharallin keskellä on syytä muistaa, että suomalainen Svenska kulturfonden on Nobel-säätiötäkin vauraampi rahasto, joten napeilla tätä kielipolitiikkaa ei pelata. Takanaan sillä on useiden ruotsinkielisten pörssiyhtiöiden tuotto.

Koska Svenska kulturfonden ei tue suomenkielistä kulttuuritoimintaa, kehotan Suomen Kulttuurirahastoa olemaan tukematta ruotsinkielistä kulttuuritoimintaa siihen asti, kunnes Svenska kulturfonden muuttaa sääntöjään ja käytäntöjään niin, että se myöntää avustuksia tasavertaisesti myös suomen kielellä tapahtuvaan työskentelyyn. Tasa-arvoasiat kiinnostanevat myös kulturfondenin johtoon äskettäin nimitettyä Berndt Arellia.

Tavoitteeni tehosteeksi ehdotan asiakasboikottia, toisin sanoen sitä, että kanssani samaa mieltä olevat eivät ostaisi niiden yritysten tuotteita, joita Svenska kulturfonden omistaa ja jotka maksavat osinkoja kulturfondenille ja sen rahastoille.

Svenska kulturfondenin menettely pitää nähdäkseni yllä kielirasismia Suomessa: täsmälleen sitä samaa, jota edustavat myös ruotsinkielisten etuoikeudet suomalaisessa yliopistopolitiikassa. Ne turvattiin jopa uudessa yliopistolaissa, jonka mukaan (esimerkki) Helsingin yliopiston kolmesta rehtorista yhden on oltava aina ruotsinkielisten kiintiöistä (74 §), vaikka ruotsinkielisten osuus maamme väestöstä on vain noin 5 prosenttia.

Ruotsinkielisille ylioppilaille on myös suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, ja Yleisradion kanavista ja ohjelmista suhteettoman suuri osuus on ruotsinkielisiä. Tätä suomenkielisen kulttuurin syrjintää on turha edes yrittää ymmärtää minkään logiikan vaan ainoastaan historian pohjalta. Kyseessä on ruotsia äidinkielenään puhuvien haistatus suomenkielisille rahvaille, halu todistella, että ruotsinkielinen rälssisääty pitää etuoikeuksistaan kiinni.

Näkökantaani tuskin voidaan kääntää miksikään suomalaismielisyydeksi, eikä voida vedota tieteen ”kansainvälisyyteen”. Omalle saarelleen linnoittautuminen näyttää olevan nimenomaan ruotsinkielisen kansanosan erityistaipumus, ja niinpä asioiden korjaaminen pitäisi aloittaa ruotsinkielisten asenteista.

Henkilöitä

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen yhteydessä toimiva Suomen kielitoimisto on antanut ohjeet sukupuolineutraalin kielen edistämiseksi. Kieli ei siis saisi olla sellaista, millaiseksi se on luonnostaan muotoutunut tai kehittyy, vaan sen tiettyjä piirteitä yritetään keinotekoisesti karsia ja toisia vahvistaa. Kielen ei kuitenkaan tiedetä milloinkaan kehittyneen tai vakiintuneen pakotettuihin muotoihin.

Hankkeen takana on tietysti korkeampi voima nimeltä ”Euroopan neuvoston suositus seksismin karsimiseksi kielestä” (Council of Europe – Recommendation N° R (90) 4 on the Elimination of Sexism from Language). Sikermälliseksi normiksi kiertyvä direktiivi alkaa pienellä lamentaatiomaisella preludilla sen johdosta, että ”hyvistä tavoitteista huolimatta todellinen sukupuolten välinen tasa-arvo ei toteudu sosiaalisten, kulttuuristen ja muiden esteiden vuoksi” ja että ”yksi tasa-arvon toteutumisen este on seksistinen kieli, jossa maskuliinisuus asettuu feminiinisyyden edelle”.

Huomaatteko, kuinka harmonisessa sopusoinnussa väitteiden regressiivinen asiasisältö ja lauseiden poljento ovat keskenään, aivan kuin kyseessä olisi Händelin säveltämä Messias-oratorio. Keskeistä resitatiivin sanomalle on se, että siinä maskuliinisuus passiomaisesti ”asettuu” feminiinisyyden edelle (ilman että kukaan varsinaisesti tekee mitään), ikään kuin kyseessä olisi luonnonlaki tai kohtalon oikku.

Kielitoimiston kotisivuilta löytyvässä pastoraalioopperassa naiset itkevät nyt tyynyään vasten sitä, kuinka kauhean rasismin kohteeksi sanan ”mies” sisältävät ilmaisut ja tehtävänimikkeet johtavat. Mutta kukaan ei tunnu olevan huolissaan siitä leimasta, jonka esimerkiksi ilmaus ”hyväveliverkosto” lyö miesten otsaan – tuo ilmaisu kun kantaa mukanaan kielteistä arvovarausta. Kielitoimiston argumentaatiosta voidaan päätellä, että karsimista harjoitetaankin yksinomaan naisten ehdoilla ja naisten eduksi.


”Jotta kieli olisi neutraalia”

Alkuvaihetta leimaavan reklamaation jälkeen esitys moduloidaan mollivoittoisesta rigoristiseen duuriin. Merkille pantava (anteeksi seksismini) on lautakunnan suositus, jonka mukaan ”sukupuoli on syytä tuoda esiin vain silloin, kun se on käsiteltävän asian kannalta olennaista” – esimerkiksi lauseessa ”naisautoilija pakeni poliisia”. Mutta milloin kertominen on olennaista? Koska sukupuolen mainitseminen halutaan nähtävästi jättää sen varaan, onko asiasta tiedottaminen lausujan oman edun mukaista, linja sukupuolen häivyttämiseksi on samanlainen kuin yritettäessä riipiä ihmisten etninen alkuperä uutiskielestä.

Suomen kielen lautakunnan mielestä sellaisiin ilmaisuihin kuin ”lähteä yhtenä miehenä” tai ”muina miehinä” ei tarvitse puuttua, sillä ne ”elävät kieliyhteisössä aikansa ja muuntuvat tai häviävät itsestään”. Kielitoimisto tyytyy siis aktiivisesti tuhoamaan vain muita kielen ilmaisuja. Arvostelukykyä ja itsekritiikkiä osoittaen se kuitenkin toteaa rajansa tulleen vastaan: ”virallinen kielenhuolto ei myöskään voi ottaa kantaa arkisessa kielenkäytössä heijastuviin asenteisiin, kuten aikuisten naisten tytöttelyyn tai miesten pojitteluun tai äijittelyyn.” Avoimeksi jää, ottaisiko se kantaa, jos katsoisi voivansa puuttua asioihin.

Sen sijaan Kielitoimisto opettaa ihmisiä, ”jotta kieli olisi sukupuolineutraalia”. Mutta miksi kielen pitäisi olla sukupuolineutraalia, mikäli kielenkäytön konventioissa vallitsee jokin yhteiskunnallinen totuus tai sillä ilmaistaan todellisuutta? Palomiehet ovat parhaimmillaan miehiä, aivan niin kuin merimiehetkin. Eikö miespuolista esimiestä ole oikein kutsua esimieheksi? Ihmiset kiertelevät jo omasta aloitteestaankin ”seksistiseksi” (anteeksi sanan ”seksi” toistuva käyttö) koettua kieltä niin, ettei sitä tarvitse erikseen karsia. Tämä käy ilmi esimerkiksi sanan ”panna” korvaamisesta sanalla ”laittaa”.


Tasa-arvopolitiikan epäjohdonmukaisuus

Entä miltä asia näyttää sukupuolisuuden filosofian kannalta? Monet transgenderistit ja queer-teoreetikot suorastaan vaativat olla miehiä, vaikka he olisivatkin naisia, esimerkiksi pukeutumalla ”jätkiksi”, joista he käyttävät vierasperäistä nimitystä butch-femme. Tämän mukaan nainen saa operoida sukupuolierolla silloin, kun hän arvelee siitä olevan itselleen etua peniskateutensa kiertämiseksi. Mutta mies ei saisi vedota omaan miehuuteensa omien ammattikäytäntöjensä tai tehtävänimikkeidensä kautta, vaikka itse ammatit olisivat aidosti sukupuolisidonnaisia.

Myös queer-teoreetikot ja feministit itse myöntävät sukupuolieron vaikuttavaksi vastustamalla sitä. Heidän ongelmansa on, että he eivät haluaisi tunnustaa sukupuolten todellisia eroja, joiden mukaan tiettyihin tehtäviin soveltuvat paremmin joko miehet tai naiset. On kuitenkin olemassa tyypillisiä miesten tehtäviä ja naisten tehtäviä, kuten baritonin tai sopraanon roolit.

Tasa-arvopolitikoinnin taustalla näyttääkin vallitsevan se virheellinen ajatuskulku, jonka mukaan tasa-arvolla tarkoitetaan samanlaistamista ja ilmiöiden samanlaisina näkemistä. Todellinen tasa-arvohan on pelkkää vapautta, kun taas tasa-arvon tavoittelu yhdenmukaistamisen kautta on vain asioiden karkeaa väärin ymmärtämistä.

Todellisuudelle eivät orwellilaista uuskieltä muotoilevat viranomaisetkaan voi mitään. Kielitoimistossa toimivien feministien mielestä suomen kielessä ei ole sentään sukuja, kuten monissa muissa kielissä, jotka ovatkin tasa-arvotouhottajien kauhuksi läpikotaisin sukupuolisidonnaisia.


Kuolema orwellilaisuuden takana

Luottamusmiesten ja lautamiesten muuttaminen ”henkilöiksi” on samaa tavallisuuden ihanteeseen vannovaa keskinkertaistamista ja keskiluokkaistamista, jota saksalainen filosofi Martin Heidegger kritisoi kirjoittaessaan das Man -ihanteen banaaliudesta. Olennaista Heideggerin ajattelussa ei ole tosin pelkkä keskiluokkaisen elämäntavan kritiikki vaan se, että kieltäessään arvo- ja arvostuserot kyseinen sosiaalidemokraattinen kielenkäyttö kuolettaa myös ihmisen elämästä juuri ne rajapinnat, jotka luovat siihen merkitystä. Näin ihmiset voivat paeta omia haasteitaan pelkkään kasvottomaan persoonattomuuteen ja mitäänsanomattomuuteen.

Sukupuolineutraalin, arvoneutraalin ja todellisuusneutraalin kielen kautta tasapäistetty keskivertoihminen välttyy elämästä varsinaista ja verevää elämää, pakenee omaa kuolevaisuuttaan ja ajallisuuden luomia rajoja. Lopulta hän alistuu jokamiehen elämäntapaihanteeseen. Koska ”kielen rajat ovat maailman rajat”, ei kielen ideologinen pilaaminen ja köyhdyttäminen ole vain lingvistinen kysymys, vaan pahimmillaan se on henkistä kuolemaa lietsova asia. Ei ole ihme, että tämän kaiken jälkeen demarit ovat päätyneet vaatimaan ihmisenä olemista oppiaineeksi kouluihin! Dissonanttiin partituuriin päättyi tämäkin koloratuuri.

Kun ”tasa-arvolla” diskriminoidaan

Feministien toimintamotiiveja leimaa nykyäänkin niin sanottu peniskateus, vaikka freudilaisen ajattelun leviämisen myötä tuon tekijän voisi luulla tulleen jo niin perusteellisesti tiedostetuksi, ettei se enää vaikuttaisi. Esimerkkinä naisille tyypillisestä peniskateudesta voin viitata muutamiin feministeille ominaisiin kielikuviin, joita he ovat käyttäneet pyrkiessään esittämään kastraatiouhkauksia meitä miehiä kohtaan. Asiaan voi tutustua esimerkiksi lukemalla verkkokirjaani Seksit selviksi (2007, s. 28).

Lisänäyttöä asiasta saadaan joka päivä. Nyt myös Ruotsin puolustusvoimien vaakunaleijona joutui feministien hyökkäyksen kohteeksi, kun tasa-arvoviranomaiset löysivät todellisen tryffelin ja kastroivat kuviosta omalla timanttisella oivalluksellaan pippelin pitäen sitä ”naisia loukkaavana”. Kuinka pahasti tämä loukkaakaan ruotsalaisia miehiä, jopa niin, että se luo heidän suomalaisille veljilleen syyn osoittaa myötätuntoa heitä kohtaan.

Mutta ilmentääkö naarasleijona tasa-arvoa paremmin? Suomen vaakunassahan on jo sellainen. Onko naaras sukupuoleton? Pitääkö kenenkään olla sukupuoleton? Outoa on, jos tasa-arvoisuus mielletään aina vain jonkin muka-alistetun kansanosan tai sellaisena pidetyn ryhmän vähemmistöoikeudeksi.

Eikö tasa-arvoisuus olekaan sitä, että molemmilla sukupuolilla on samat oikeudet ja velvollisuudet eikä sukupuolten ulkoisia ja luonnollisia tunnusmerkkejä koeta tasa-arvoa loukkaavina? Eikö urosleijona saa olla uros, jos kerran on? Heraldiikan kannalta vaakunan kastroiminen meni mönkään myös siksi, että ennen vanhaan peniksetön vaakuna annettiin Ruotsi-Suomessa vain kruunun pettäneille aatelisille ja oli siten häpäisyn osoitus.

Naisten vaatima kastraatio armeijan vaakunaleijonalle on täysin absurdi siksi, että asevelvollisuus on edelleen miehille säädetty pakkokäytäntö. Armeija on miesten maailma. Naisia ei ole luettu asevelvollisuuden piiriin, minkä vuoksi he ovat olleet etuoikeutettuja. Nyt nämä naiset tasa-arvoon vetoamalla kuohivat armeijan symbolit. Kiittämättömyys on maailman palkka.

Entä minkälaista politiikkaa on Ruotsin armeijavaakunan takana? Menikö kirves ja terä myös Ruotsin asevoimilta? Kun läntinen naapurimme parhaillaan purkaa puolustusvoimiaan ja siirtää sotilaallisen toimintansa painopisteen kansainvälisiin tehtäviin, se kasaa Suomelle lisää huolia, jotka liittyvät perinteisiin aseellisiin konflikteihin. Suomen resurssit eivät ehkä riitä Ruotsin valloittamiseen Suomelle, mutta budjettivarat joudutaan korvamerkitsemään entistä tarkemmin itärajan puolustamiseen.


Suomalaisten tasa-arvoa ruotsalaisittain

Ruotsalaisia mieskollegoita voisi tietenkin tukea veljellisen viikinkihengen osoittamiseksi, mutta ruotsalaisten yleiset asenteet suomalaisia kohtaan eivät anna aihetta siihen. Esimerkiksi tämän uutisen mukaan Ruotsissa diskriminoidaan suomea puhuvia, kun Uppsalan kaupungin sosiaaliviraston henkilökuntaa kiellettiin keskustelemasta keskenään suomeksi, vaikka kyseessä oli suomalaisten maahanmuuttajien asemasta huolehtiva virasto! Jos joku tekisi Suomessa saman ruotsia puhuvia kohtaan, hänet tuomittaisiin luultavasti menettämään virkansa. Tämä osoittaa miten ”paskamaista porukkaa” ruotsinkieliset ovat, aivan kuten dosentti Esko Tala uutisen mukaan expressis verbis lataa.

Kyseiseltä pohjalta voisikin tehdä sosiologisen kokeen. Aina, kun kuulette jonkun puhuvan Suomessa ruotsia, kehottakaa häntä puhumaan suomea ja tarkkailkaa, mitä tapahtuu. Kun Ruotsissa ei saa puhua suomea, on väärin, että Suomessa saa ja pakotetaankin puhumaan entisen valloittajan kieltä. Samalla, kun suomalaiset monikulttuurisuuden kannattajat valittelevat Afrikan maiden siirtomaapolitiikkaa ja pitävät sitä ”imperialistisena” ja ”rasistisena”, he eivät näytä muistavan, että myös oma maamme on ollut sekä ruotsalaisen että venäläisen siirtomaavallan kohde.

Niinpä olisi parempi olla huolissaan suomen kielen asemasta maailmassa. Suomen kielen sortaminen nimittäin jatkuu yhä, vaikka Ruotsin siirtomaavalta loppui 1809 ja Venäjän 1917. Myös Venäjä on näihin päiviin asti kieltänyt marin kansaa käyttämästä kielenään suomea.

Itse olen tehnyt sen ratkaisun, että kieltäydyn käyttämästä sen enempää akateemisissa kuin arkisissakaan yhteyksissä mitään muuta kuin suomen kieltä. Vieraita kieliä käyttämään pakottavaa lakia ei ole, eikä mikään tai kukaan myöskään kiellä minua käyttämästä hyvää ja selkeää suomen kieltä. Boikotoin kulutuspäätöksilläni myös jokaista sellaista maata, kansaa ja yhtiötä, joka harjoittaa kulttuurisortoa suomalaisia kohtaan missä tahansa maailman kolkassa.


Problems, problems

Suomalaisten oma kieli-imperialismi puolestaan jaksaa huolestuttaa ihmeen paljon jopa suomen kielen olemassaolosta leipänsä saavaa valtamediaa. Sen verran alleviivatusti esimerkiksi Helsingin Sanomat raportoi nyt niistä kauheista vääryyksistä, joiden mukaan suomenkielistä ala-astetta käyviä vaaditaan puhumaan oppitunneilla suomea.

Kirjoittamalla tästä asiasta suurin kirjaimin Hesari haluaa ilmeisesti viestittää, ettei Suomessa olla ”sen parempia” kuin Ruotsissakaan. Kyseessä on siis balanssoiva uutinen. Mikä onkaan tärkeämpää kuin välttää ”rasistiseksi” viestimeksi leimautuminen. Tosiasiassa oppitunneilla pitää puhua suomea juuri niistä syistä, jotka koulun rehtori uutisessa mainitsi: informaatio kulkee tällöin parhaiten, vierasmaalaisten sopeutuminen helpottuu eikä mahdollisuuksia tulkkaamiseen yksinkertaisesti ole.

On lisäksi eri asia vaatia suomen kielen käyttämistä suomenkielisessä koulussa kuin kieltää suomen kielen puhuminen uppsalalaisessa sosiaalitoimistossa, jonka tehtävänä ei ole ihmisten kasvattaminen vaan vähemmistöjen sosiaalinen tukeminen. Siksi myös uutisointiin toivoisi järkeä ja analyyttisyyttä.