Kirjastosensuurista

Kirkkonummen kirjasto oli siitä kiva, että se hankki filosofian hyllyynsä lähes kaikki uudet kirjani. Kirjastosta löytyivät muiden muassa teokseni Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009), Enkelirakkaus (2008), Filosofiset viuhahdukset (2007), väitöskirjani Rakkauden välittäjä pokkaripainos (2006), romaani Kuka halusi murhata filosofin? (2000) ja Työttömän kuoleman ensimmäinen painos (2005).

Jotenkin arvasin, että kun kirjaston uusi rakennus valmistuu, sisältä ei löydykään enää samaa, mitä ennen.

Minulla on tapana tehdä ratsioita kirjastojen kokoelmiin tarkistaakseni omien teosteni läsnäolon ja lainaustilan. Niin en tee turhamaisuuttani vaan siksi, että kanssani poliittisesti samalla tavoin ajattelevien teoksia on usein poistettu kirjastojen kokoelmista ilman mitään perusteltua syytä.

Kun eräänä viime kesän aurinkoisena päivänä kävelin Kirkkonummen uuteen kirjastoon, jonne tilaa oli kokoelmia varten saatu runsaasti lisää, huomasin, että joka ikinen kirjani oli poistettu kirjaston hyllyistä. Teoksistani ei löytynyt jälkeäkään myöskään kirjaston elektronisesta tietokannasta, ei nimikehaulla eikä muutoin. Tekijänimellä tulos oli 0.

Tiedustelin anonyymisti kirjastovirkailijalta, onko rakennuksen uudistustyön yhteydessä poistettu kirjaston kokoelmista teoksia ja millä perusteella valikointia on mahdollisesti tehty.

Virkailija vastasi melko ylenkatseelliseen sävyyn, että ainahan kokoelmista poistetaan kirjoja, jotka ovat vanhentuneet ja jotka eivät ”kierrä”. Hän kysyi, olisiko jotakin, mitä kokoelmista etsin.

Vastasin kysymällä, kuinka selitätte, että kirjasto on poistanut kokoelmistaan kaikki kuusi teostani, jotka eivät olleet edes vanhoja, eikä kirjoista näy jälkeäkään ATK-rekisterissä.

Virkailija tiedusteli nimeäni, jolloin vastasin, että enpäs sanokaan, mutta saatan tehdä asiasta kyselyn kirjastolautakunnalle. Vaikuttaa, aivan kuin hän olisi tiennyt kirjojen katoamisesta jotain. Vertailun vuoksi mainittakoon, että filosofian hyllyistä löytyi kyllä useita 1970-luvulla julkaistuja vasemmistofilosofien teoksia.

Voidaan ajatella, että mitäpä muutaman kirjan katoamisesta, kun kirjastoissa ei juuri kukaan enää muutenkaan käy, vaan kaikki luetaan netistä, jos mistään, ja ihmiset vain peukuttavat Facebookissa, punaliputtavat Jodelissa ja piipittävät Twitterissä.

Asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen. Yhdenkään kirjoittajan kaikki teokset tuskin voivat kadota kerralla ilman, että kyse on kirjoittajan likvidoinnista ja kirjastosensuurista. Tällaista ei voine tapahtua millään ”aineistonvalintaperiaatteella”, vaan kyse täytyy olla sananvapauteen kohdistuvasta aggressiosta ja yrityksestä estää informaation kulkua.

Teokseni nimittäin katosivat uutta kirjaani Totuus kiihottaa koskevan kohun jälkeen.

Minulla on täysi syy olettaa, että jotkut vihervasemmiston aktivistit tai RKP:n paikalliset feministit ovat paiskanneet kostoksi kaikki kirjani silppuriin. On mahdollisuuksien rajoissa, että joku on pitänyt kirjastolautakunnassa teoksiani vastaan palopuheen niiden polttamiseksi roviolla.

Tapaus muistuttaa tutkija Henry Laasasen vuonna 2008 julkaiseman Naisten seksuaalinen valta -teoksen tuhoamista Turun kaupunginkirjastossa 2017. Nyt tuho on vain moninkertainen, ja rouhimoon on pantu kaikki teokseni.

En minä niillä itsellään väliä pidä, mutta kyse on sananvapauteen liittyvästä kansalaisten tiedonsaantioikeudesta. Kun kirjastot tuhoavat aineistoja, silloin loukataan YK:n ihmisoikeuksien julistukseen kirjattua oikeutta julkaista ja vastaanottaa informaatiota kaikkien kanavien kautta.

Kirkkonummen uusi totuuden bunkkeri.

Arvostelin kirjastosensuuria myös teokseni Totuus kiihottaa kappaleessa 15.2 (s. 314 alkaen). Osoitin yhdeksi syyksi feministien vallankäytön aineistovalinnoissa. Siitä kirjoitti jo aiemmin (lähteenäni ollut) kirjastonhoitaja Heikki Poroila teoksessaan Luurangot portinvartijan kaapissa (2007).

Koska suuri osa kirjastovirkailijoista on vihervasemmistolaisia feministejä, totuus vääristyy myös julkisessa kirjastolaitoksessa, ja siten rikotaan kirjastojen yleisiä toimintaperiaatteita.

Historian emeritusprofessori Timo Vihavainen kirjoitti kolumnissaan ”Kirjastojen tarkoitus” (25.4.2018), että aineistojen tuhoaminen myös vanhentuneena on pelkkää barbariaa. ATK-oppaat ja muut kertakäyttötietoa sisältävät julkaisut kenties vanhenevat, mutta muilla teoksilla voi olla dokumentaatioarvoa vielä vuosikymmentenkin päästä.

Sen vuoksi yksikään kirja ei kuulu rouhimoon vaan ikääntyneenäkin vain varastoon. Kun digitaaliset julkaisut katoavat Internetistä, alkaa aikakauttamme leimata keskiaikaa synkempi pimeys.

Tarjosin teokseni Totuus kiihottaa tekijänkappaleita hankittaviksi myös muutamalle suurimmalle kirjastolle ja yliopistokirjastoille. Vain Eduskunnan kirjasto ja Turun sekä Tampereen kaupunginkirjastot hankkivat teoksen; Turku luultavasti siksi, että kirjastoa vastaan oli esitetty perustavanlaatuista arvostelua julkisuudessa.

Muualta vastattiin verukkeellisesti kierrellen ja kaarrellen. Esimerkiksi Vantaalta vasemmistolainen virkailija selitti, että kirjasto tekee hankintansa vain ”sopimustoimittajiensa” kautta. Näin ei ole ollut suinkaan aina. Ja mitä se tarkoittaa? Antaako kirjasto kaupallisten sopimustoimittajiensa päättää aineistojensa valinnasta tarjonnallaan? Jos näin on, hyllyyn päätyy vain Sofi Oksasen, Kari Hotakaisen ja Kari Tervon viihderomaaneja.

Yliopistokirjastoissa teokseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä vapaakappaleet ovat suljetuissa kokoelmissa tai varastoissa lukkojen takana, josta niitä pitää erikseen pyytää nähtäviksi kuin harvinaisia asiakirjoja tai dokumentteja. Ja kyllähän teos sitä onkin.

Kun Espoon kauppakeskuksessa Isossa Omenassa toimiva kaupunginkirjasto siirtyi rakennuksen päädystä toiseen, jossa sille avattiin sosiaalitoimistoa ja leikkikenttää muistuttavat tilat, yleiskato filosofian hyllyssä oli kauhea. Seinien kokoisia hyllyjä poistettiin, ja tilalle ilmestyi matalia lastenosastoilta tuttuja tasoja, joilla on nyt muutama satunnainen kirja kuin heitteille jätetty lelu. Kokoelmista poistettiin suurin osa kaikista teoksista, joukossa tietysti kaikki kahdeksan kirjastossa ollutta lainattavaa kirjaani. 

Syy oli kirjaston johtajana toimineen Sunniva Draken, joka julisti haluavansa tehdä kirjastosta ”maahanmuuttajien olohuoneen”. Aineisto on nyt niukkaa kuin Helsingin uudessa kirjasto Oodissa, joka muistuttaa linja-autoasemaa tai muuta terminaalia, ei kirjastoa.

Mitään teostani ei ole kysytty minulta yhtä paljon kuin kirjaani Totuus kiihottaa, jonka jakelun julkaisija Suomen Perusta keskeytti suojellakseen itseään opetus- ja kulttuuriministeriön taloudelliselta kiristykseltä. Filosofiaani ja tieteellistä tutkimustoimintaani vastaan suunnattu vihamielisyys on ollut häikäilemätöntä, röyhkeää, tieteen ja tutkimuksen periaatteiden vastaista, oikeusvaltion vastaista ja kaikella tavalla halveksuttavaa.

Vielä 7.6.2016 teokseni Enkelirakkaus oli Kirkkonummen kirjaston kirjanäyttelyssä – ennen kirjani Totuus kiihottaa julkaisemista.

Myös julkiset kirjastot ovat menettäneet kaiken luottamuksen kansallismielisten ihmisten ja muiden ei-vasemmistolaisten näkökulmasta. Aina jonkun sanoessa jotakin punavihreästä ideologiasta poikkeavaa, on joku rääkymässä moniarvoisuuden ja suvaitsevuuden puolesta sensuurilla uhaten. Ainoa tapa jakaa informaatiota on nähtävästi omatoimisuus: omakustantaminen ja yksityiset kirjastot.

Sama pätee tietenkin myös moneen muuhun asiaan. Vain yksityisyys takaa luotettavuuden niin omistuskysymyksissä kuin informaationjakelussakin, sillä julkinen omaisuus on aina heitteillä ja toisten ihmisten tallottavana, vääristeltävänä ja tuholle alttiina.

Me luomme. Kirjastot tuhoavat. Punavihreä sossutiede sensuroi.

Samalla kun julkiset kirjastot ovat ottaneet käyttöönsä erilaisia sananvapauden suodattimia ja ideologisia valikointiperusteita, kuten ”monikulttuurisen kirjaston tavoitteen” ja ”tasa-arvon sekä yhdenvertaisuuden edistämisen”, ne ovat yrittäneet pakottaa kirjailijoita ja lukijoita olemaan tiettyä poliittista mieltä, toisin sanoen ajattelemaan vihreästi ja vasemmistolaisesti. Tämä ei poikkea mitenkään DDR:stä.

Laissa yleisistä kirjastoista (29.12.2016/1492) ei puhuta monikulttuurisuudesta, tasa-arvosta eikä suvaitsevuudesta mitään, mutta silti kuntien kirjastot ovat sisällyttäneet näitä kelluvia merkitsijöitä toiminta-ajatuksiinsa ja strategioihinsa.

Niillä puolestaan on rajoitettu lain 6 §:ssä mainittuja ja kirjastojen informaatiopalvelutehtävään liittyviä velvoitteita, kuten pääsyä aineistoihin, tietoon ja kulttuurisisältöihin, velvoitetta pitää monipuolisia kokoelmia ja yhteiskunnallisen sekä kulttuurisen vuoropuhelun edistämistä.

Meidän kansallismielisten ja ei-sosialistien onkin ehkä tulevaisuudessa panostettava yksityisten kirjastojemme ylläpitoon ja säilyttämiseen sekä omakustantamiseen. Esimerkiksi minun kirjastostani löytyvät omistuskirjoituksella varustettuina edellä mainitun Henry Laasasen kirjan lisäksi muiden muassa Jussi Halla-ahon Kirjoituksia uppoavasta lännestä ja Tapio Holopaisen Islam ja Suomi.

Tämäntapaiset teokset nostavat arvoaan vuosien saatossa, eikä niitä koskaan nähdä alennusmyynneissä, kuten kustantamojen suoltamia markettikirjoja.

Privata bibliotheca, sedes sapientiae.

 

Päivitys 18.10.2021: Kostoksi kirjoituksestani feministinen kulttuurieliitti palkitsi Kirkkonummen kirjaston suunnittelijat arkkitehtuurin Finlandia-palkinnolla. Olen kyllä tottunut siihen, että media ja yliopistoyhteisö palkitsevat viholliseni ja vastustajani nopeasti raha- ja mainelahjuksilla, mutta tällä kerralla vastaus tuli poikkeuksellisen pian.

Voittajan valinnut Esa Saarinen lausui perusteluissaan, että ”[k]irjaston kautta yhteisö palvelee itseään ja rakentaa tulevaisuuttaan tarjoamalla jokaiselle tilan ajatella enemmän, ajatella toisin, uusin ja odottamattomin tavoin, sävyin ja sananvalinnoin, oman sovinnaismaailmansa, totunnaistotuutensa ja uomakipityksensä tuolla puolen.” Helsingin Sanomat alleviivasi, että ”kirjaston filosofia on demokratian, tasavertaisuuden ja ihmisyysuskon kulmakivi.”

Kuinka sarkastiseen valoon kyseinen suitsutus joutuukaan näkemäni ja kokemani sensuurin valossa! Kehtasipa joku länkyttää siitä, että kirjasto ”ei ole konkreettisesti esteetön”. Kirjasto ei todellakaan ole esteetön kaikille.

Totuus ei ole onneksi kirjastojen seinissä vaan niiden ulkopuolella, kulttuurikanojen ja punaporvarien palvellessa itseään ja toisiaan oman sovinnaismaailmansa, totunnaistotuutensa ja ehkä myös tuon ”uomakipityksensä” sisäpuolella.

 

Aihepiiristä aiemmin:

Oodi-kirjaston tarkoitus

Syrjinnästä vapaat alueet ja turvallisten tilojen politiikka

Keskustakirjasto Oodista ei saa tulla pakolaiskeskusta

Kallis kirjasto – Köyhät käyttäjät

Oodi-kirjaston tarkoitus

Helsingin uusi keskustakirjasto Oodi avasi tänä aamuna ovensa. Tapaus oli arvokas, sillä paikalle oli kutsuttu tasavallan presidenttikin.

Kävin itse tavallisena kansalaisena katsomassa, miltä rakennus näyttää. Ulkopuoli on vielä kurjassa kunnossa, ja alueen rakentaminen kestää pitkälle ensi vuoden puolelle.

Niinpä on aikaa pohtia vaikkapa Tom of Finlandin muistomerkin pystyttämistä kirjaston pihalle. Idean toteuttamiseen pitäisi löytyä syvä suvaitsevainen yksimielisyys, vaikka aloitteen tekikin muiden puolueiden mielestä väärä taho, eli eräs perussuomalainen kaupunginvaltuustossa.

Mutta asiaan, nimittäin kirjastoon. Kirjasto oli minulle juuri sellainen pettymys kuin olin osannut odottaakin. Se on täynnä erilaisia sosiaalitiloja, mutta ei juuri kirjoja.

Ensimmäisestä kerroksesta löytyvät palautuspiste ja EU-tiedotuspiste sekä tiloja tapaamisia ja tapahtumia varten. On erilaisia toreja ja monitoimisaleja, ja kaupunkitietoa tuputetaan kaavoituksesta, asumisesta ja ympäristöasioista. On elokuvateatteria ja leikkipistettä.

Toisesta kerroksesta löytyy studiotilaa, ryhmätiloja, tutkijanhuoneita ja äänitysstudioita. Ylen uutiset iloitsee, että talossa voi soittaa rumpuja ja juoda viiniä.

Mutta missä ovat kirjat? Minusta tämä ei ole kirjasto.


Espoon epäilyttävä esimerkki

Kun Espoon kauppakeskus Ison Omenan kirjasto siirrettiin pohjoispäädystä eteläiseen, johon sille rakennettiin uudet tilat, huononnus oli häkellyttävä. Kirjoitin jo tuolloin aiheesta kolumnin, jossa paheksuin kirjallisuuden suuren osan hävittämistä jonnekin. Esimerkiksi filosofian osastolle ei jäänyt ennen niin runsaan hyllyn jäljiltä juuri mitään: vain yksi parimetrinen hylly ja sekin matala.

Huomasin myös, että Ison Omenan kirjaston aiemmin hankkimat omat teokseni olivat kadonneet tai hävitetyt johonkin. Ilmeisesti ne oli sensuroitu tai viety rouhimoon samaan tapaan kuin turkulainen kirjastovirkailija Ville Sirkiä heitti iloiten poistokoriin Henry Laasasen erinomaisen ja aina ajankohtaisen teoksen Naisten seksuaalinen valta (aiheesta täällä ja täällä).

Vuosi sitten kirjoitin, että Helsingin keskustakirjastosta ei pidä tehdä samanlaista sosiaalivirastoa kuin Ison Omenan kirjastosta, johon on sijoitettu myös Kela ja työnhakupalvelut, terveysasema, neuvola, nuorisopalvelut, markettitaso sekä HUS:in laboratorio- ja kuvantamispalvelut. Kirjastosta pitää löytyä kirjoja.

Arvostelin tuolloin myös Espoon kirjaston johtajaa Sunniva Drakea, joka junaili Afganistanin suurlähetystön toimimaan kirjaston tiloissa ulko- ja sisäministeriön tietämättä. Kirjaston suunnitteleminen ”maahanmuuttajien olohuoneeksi” oli Helsingin Uutisten mukaan hänen nimenomainen tavoitteensa.

Kirjastojen ja informaatiopalvelualan mullistukset antavat näyttöä siitä, miten monikulttuurisuuden ideologia on soluttautunut asiaan liittymättömille kunnallisille toimialoille ja kuinka maahanmuutolla on huononnettu suomalaisten ihmisten asemaa ja palveluja.

Espoon kirjastojen saneeraaminen sosiaalivirastoiksi kertoo tavasta, jolla kirjastojen johtajat ja lautakuntien jäsenet ovat käyttäneet julkisia resursseja väärin. He ovat ylittäneet toimivaltansa ja tehneet kirjastoista sirkustelttoja omien mieltymystensä performoimiseen.


Politiikatonta politiikkaa

Näkemykseni on ilmeisesti otettu huomioon, sillä varsin lähelle on päästy kirjallisuuden poistamisessa ja erilaisten monipalvelutilojen lisäämisessä myös Helsingissä.

Sosiaali- ja terveyshallinnon asiointipisteitä ei Helsingin kirjastosta sentään löydy, kuten Isosta Omenasta. Mutta muutoin Oodia johtava Osmo Soininvaaran (vihr.) puoliso Anna-Maria Soinivaara ja Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar (sd.) lähtivät näköjään samoille linjoille, joiden mukaisesti on rakennettu sosiaalista arkkitehtuuria: tiloja kaikenlaiseen kahvitteluun, kohtaamiseen, kalabalaakkeihin sekä hälinään.

Oodin filosofiahylly on häpeällisen köyhä.

En tietenkään uskalla vastustaa ihmiskasvoista sosialismia enkä olla neuvostojen vastainen, mutta pitääkö kaiken olla vain sitä? Silmät ja korvat täyttyvät aisteihin vetovasta affektiivisesta ja esteettisestä esittämisestä nykyisin muutenkin, joten kirjastojen pitäisi olla intellektuaalista ja käsitteellistä kulttuuria varten. Kirjastoista ei pitäisi tehdä daideellisuuden teemapuistoja eikä henkisiä pikaruokaloita pomppulinnoineen.

Soininvaara ja Razmyar lienevät yhtä mieltä myös aineiston valikoimisesta, tarpeettomien kirjojen poistamisesta ja kirjaston saattamisesta ideologisia ”yhteisönormeja” ja ”speech codeja” myötäillen ”turvalliseksi tilaksi”. (Kirjoitin syrjimällä tuotetuista syrjinnän vastaisista alueista muun muassa täällä.)

Tähän viittaa Razmyarin kannanotto, että ”[k]irjasto kertoo meille tärkeistä arvoista”. Todellisuudessa ”arvoihin” vetoamisesta on tullut kiertoilmaus omiin subjektiivisiin arvostuksiin eli ideologiaan panssaroitumiselle.

Hänen mukaansa maahanmuuttajan ensimmäinen kontakti suomalaiseen yhteiskuntaan on kirjastokortti. Tämä herättää kysymyksen, kirjastoilleko oleskelulupahakemusten käsittely pitäisi siirtää. Se herättää myös kysymyksen, täytyisikö kirjastojen kantaa vastuuta kotoutustyöstä ja minkä aineistohankintojen kustannuksella. Kotimaisten ja suomenkielistenkö?

Anna-Maria Soinivaaran Kirjastolehdelle antaman haastattelun mukaan Oodissa ei sallita poliittisia puheita, mikä kannanottona on tietenkin politiikkaa, ja kirjallisuus yleensä sisältää politiikkaa. Huolta herättää myös hänen huolensa ”turvallisuudesta”. Sellainen tila, jossa ei voi saada näkemyksiään julki, ei ole enää turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle. Vapauden vartiointi ei ole tiedon välittämistä vaan kulttuurivandalismia.

Kirjastopalkinnon Oodissa jakaa täysin puolueeton ja epäpoliittinen pianisti, vasemmistoliiton Claes Andersson. Jussi Halla-ahon teosta ei kirjastosta edelleenkään löydy, niin kuin ei montaa muutakaan äärimmäisen oikeaa ajattelua. Timo Hännikäisen tai minun kirjojani Oodi tuskin koskaan hankkii, ja historiallinen syvyys puuttuu hyllyistä täysin. Rekkalavoittain hankitaan Jari Tervon ja Kari Hotakaisen populistisia teoksia, joita löytyy supermarketeistakin. Nykyään, kun kirjastojen kirjoja ei enää muoviteta, pannaan ajattelu muoviin.


Kirjastojen tehtävä: dokumentointi ja omakulttuurisuuden sekä sananvapauden suojelu

Hyvä on, kirjoja löytyy Oodin kolmannesta kerroksesta edelleen, mutta niiden osuus on vähäinen verrattuna rakennuksen kokoon ja muiden toimintojen laajuuteen. Kirjojen osuus on vaatimaton myös verrattuna siihen, mitä löytyy Pasilan entisestä pääkirjastosta ja Rikhardinkadun kirjastosta.

Emeritusprofessori Timo Vihavainen julkaisi viime keväänä kannanoton painetun sanan puolesta ja informaation hävittämistä vastaan. Hänen kirjoituksensa ”Kirjastojen tehtävä” on perehtymisen arvoinen, ja toivoisin kaikkien informaatioalalla toimivien lukevan sen. Nimittäin kaikella ilmaisulla, vanhentuneellakin, on informaatioarvoa sen selvittäjänä, mitä ihmiset ovat ajatelleet ja mitä mieltä he ovat olleet.

Nykyisin kirjastot kunnostautuvat dokumenttien hävittämisessä kaikenlaisten uudistusten ja tilaratkaisujen verukkeilla. Digitaalisen informaation pysyvyys on heikkoa, sillä formaatit ja lukuohjelmat vanhenevat ja aineisto katoaa bittiavaruuteen palvelimien lopettaessa toimintansa.

Aikana, jolloin kirjat ja kirjahyllyt ovat menettämässä merkitystään sivistyksen ilmaisijoina ja sosiaalisen statuksen tunnusmerkkeinä pidetään TV-ruutuja ja cappucinokoneita, on entistä voimakkaammin puolustettava lukeneisuuden merkitystä ja omaa kieltämme sekä kulttuuriamme.

Näin siksi, että suuri osa sosiaalisessa mediassa nykyisin esiintyvästä raivokkuudesta ja valtamedian harjoittamasta sensuroinnista perustuu vain siihen, että kieltojen vaatijat eivät tiedä mitään, eivät ole malttaneet perehtyä mihinkään, eivät ole lukeneet mitään eivätkä myöskään välitä mistään mitään. Myöskään sivistystoimen johdossa eivät ole koulutetuimmat eivätkä oppineisuutensa osoittaneimmat henkilöt vaan poliittisilla palkinnoilla virkoihin puliveivatut tyypit.

Sama ilmiö vaivaa yliopistoja, joissa ei enää syvennytä kirjoihin vaan googletetaan ja tuotetaan artikkeleita ja muuta irrallista kertakäyttötietoa vailla kokonaisymmärrystä ja vahvaa teoriaa.

Paperikirjoja voidaan lukea kynttilänvalossa senkin jälkeen, jos hallitus jonain päivänä päättää siirtyä sähköttömään yhteiskuntaan. Pelkän digi-informaation varassa toimiva yhteiskunta astuu silloin pimeälle keskiajalle.

Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta

”Sananvapauden päivä – Ei syytä juhlaan”, totesin jo viime vuonna, kun Euroopan unioni aloitti sodan sananvapautta vastaan pakottamalla Internet-jättiläiset yhteistoimintaan kanssaan. Tilanne huononee nopeasti, sillä sensuurin vuoksi ei valtamedian ja sosiaalisen median ylläpitäjien väärinkäytöksiäkään voida enää raportoida.

Oikean Median Jukka Rahkonen kirjoitti hetki sitten, että Microsoftin selain pyrkii estämään pääsyn lehden sivustolle ja koettaa siten vaikuttaa valtioiden sisäpolitiikkaan. Dosentti Arto Luukkanen puolestaan tilitti kaiken olennaisen siitä, miten sananvapaus on sammunut Saksassa maan hallituksen säädettyä hurjalla sakonuhalla tehostetun sensuurilain, jolla juridinen vastuu siirrettiin (ja riistettiin) tekijältä julkaisijalle ja jolla myös loukataan ihmisten perusoikeutta vapaaseen mielipiteiden ilmaisemiseen.

Eräissä kansalliselta identiteetiltään terveissä EU-maissa Facebookin harjoittamaa sensuuria vastaan on kuitenkin herätty jopa valtiollisella tasolla. Esimerkiksi Puolan hallitus on ministeri Marek Zagórskin johdolla perustamassa työryhmää valvomaan, ettei Mark Zuckerbergin monopoli poistele sosiaalista mediaa käyttävien oikeistolaisten tilejä, kuten on päässyt käymään. Facebookin harjoittamaan sensuuriin puuttui myös emeritusprofessori Timo Vihavainen Kanava-lehden 3/2018 kirjoituksessaan.

Sananvapauden vastainen ajojahti ei kuitenkaan rajoitu vain sosiaalista mediaa koskevien ”puhenormien” (speech codes) piiriin vaan laajenee kaikkialle yhteiskuntaan. ”Vihapuheeksi” (hate speech) leimaaminen on kirves, joka on tuotu tiedon puun juurelle, yliopistoihin. Nykyisin on yleistynyt käytäntö, että kaikki informaatioalan organisaatiot määrittelevät itselleen erilaisia ”yhteisönormeja”, ”yritysperiaatteita”, tendenssejä ja agendoja.

On olemassa monikulttuurinen kirjasto, kulttuurista moneutta tavoitteleva Yleisradio ja firmoja sekä yhdistyksiä, jotka julistavat edustavansa tiettyjen poliittisten näkemysten mukaisia ”arvoja”. Niiden sisällöt ovat tosin jääneet täysin määrittelemättä, ja siksi ne avaavat tien mielivaltaisiin tulkintoihin ja käytännön sovellutuksiin. Siten ei olekaan edustettu arvoja vaan on pönkitetty ideologioita.


Identiteettipolitiikat sensuurin välineinä

Valtamedia sensuroi nykyisin myös itseään ja heikentää omia toimintaehtojaan. Yksi kaikkien pöllämystyttävimpiä sensuurin merkkipaaluja oli lastenohjelma ”Herra Heinämäen” siirtäminen Ylen arkistoon vain siksi, että erään esiintyjän pitämä sulkapäähine oli loukannut jonkun päästään vinksahtaneen katsojan ”arvoja”. Yle jatkoi sensuroinnin selittelyään nettisivustonsa jutussa, jossa muuan näennäisasiantuntija puolusteli asiaa postmodernilla identiteettipolitiikalla. Vähemmistöoikeuksien edustamisen sijaan identiteettipolitiikasta on tehty muita ihmisiä vastaan suunnattu hyökkäysase.

Jos sitten onkin niin, että joku ei pidä siitä, kun ei-saamelainen käyttää saamelaisten pyhäpukua, pitääkö pahastumiseen sisältyviin vaatimuksiin alistua? Entä pitääkö enemmistöjen asettua tukemaan vähemmistöjen sortomytologiaa, kun moinen suvaitsevuus voi myös vahvistaa vähemmistöjen vieraantumista muusta väestöstä?

Lapset ovat kai leikkineet inkkaria ajasta aikaan. Mikäli moinen nanoaggressio loukkaa jonkun hyvesignalointia harjoittavan yli-ihmisen identiteettipoliittista agendaa, täytyy moisella supereetikolla olla melkoisesti ohutta yläpilveä kallossaan. Erään ironisimmista kannanotoista esitti Yleisradion toimittaja Sanna Ukkola jo viime vuonna esiintymällä sulkapäähineessä ja taivastelemalla, että ”sulkapäähineen käyttö ei [...] ole enää mitään leikkiä, vaan silkkaa varkautta, kulttuurivarkautta”.

Tapaus osoittaa suoraan identiteettipoliittiseen vyörytykseen. Nyt jopa saamelaisuutta koetetaan käyttää vasemmistolaisperäisen monikulttuurisuusideologian ajamiseen ja kansakunnan yhteishengen pirstomiseen.


Kelluvat merkitsijät ja repressiivinen toleranssi

Yliopistot ja Suomen Akatemia puolestaan laativat tiedepoliittisia ”strategioita”, joihin liitetään esimerkiksi ’kansainvälisyys’ ja ’tasa-arvo’, vaikka tasa-arvon käsite on filosofisesti hullunkurinen. Koska arvon käsite on hierarkkinen (ilman eriarvoisuutta ei voitaisi tunnistaa mitään asioita muita arvokkaammiksi), vallitsisi tasa-arvon voimassa ollessa yksiarvoisuus eli totalitarismi.

Jo Nietzsche katsoi, että tasa-arvo johtaa nihilismiin: arvojen mitätöimiseen. Kaiken moraalin edellytyksenä on ihmisten kyky ja velvollisuus tehdä arvovalintoja sekä taito pitää tiettyjä asioita muita arvokkaampina. Niinpä myös suvaitsevuuden pitää olla valikoivaa. Ilman sitä ei ole arvoja eikä etiikkaa lainkaan. Myös kantilaisesta näkökulmasta on vasemmistolaiseen ajatteluun tyypillisesti liittyvä tasa-arvon takominen pelkkää puoliksi oppineiden hölmöyttä.

’Monikulttuurisuuden’, ’tasa-arvon’ ja ’kansainvälisyyden’ käsitteistä on tehty Claude Lévi-Straussin tarkoittamia kelluvia merkitsijöitä, joita voidaan käyttää retorisina warrantteina eli näennäisoikeutuksina poliittisten ideologioiden edistämiseen. Pahimmillaan ne tarjoavat valtakirjan repressiiviseen toleranssiin, eli ihmisiä sortavaan sietokyvyn koetteluun, kun niitä käytetään avoimina valtakirjoina jonkin politiikan ajamiseen.

Esimerkiksi ”vihapuhetta” suitsimaan pyrkivä suvaitseva yhteiskunta ei ole missään tapauksessa vapaa, niin kuin usein väitetään. Tosiasiassa suvaitsevuudella marinoitu yhteiskunta on ankarasti rajoitettu, sillä suvaitsevuutta perättäessä muita ihmisiä lähestytään vaatimuslista kädessä: selitetään, mitä kaikkea teidän täytyy sietää ja mistä kaikesta luopua! Ne, jotka sanovat varmistavan suvaitsevuutemme, haluavat hinnaksi vapautemme.


Some-jätit myyvät sinut ja tukkivat suusi

Informaatioalojen lisäksi sananvapauden länkiin laitto näkyy tietenkin myös sosiaalisen median laareissa, kun EU velvoitti Internet-toimijat suitsimaan ihmisten puheita yksityisillä sopimuksilla ja Saksan valtio miljoonien eurojen sakon uhalla. Facebook, Google, Microsoft, Twitter ja monet muut pakottavat käyttäjänsä noudattamaan itse tekaisemiaan ja yksipuolisesti asettamiaan ”yhteisönormeja”, joista käyttäjät eivät ole voineet päättää saati että niistä olisi päätetty kansanvaltaisissa prosesseissa.

Samanaikaisesti ne myyvät oman tuotteensa (eli käyttäjänsä) asiakkailleen (eli mainostajilleen) heidän henkilötietojaan ja sosiaalisia suhteitaan myöten! Vihapuheiden vihapuhetta näyttää olevan kielteinen käyttäjä- tai asiakaspalaute, joten some-jättiläiset tekevät niin kuin osuusliikkeen väki. Ne rakentavat itselleen todellista sossumediaa, ja tulos on ennen pitkää sen mukainen: nurkan takana odottava konkurssi.

Vaikka eräiden tutkimusten mukaan noin 67 prosenttia saksalaisista hyväksyykin Saksan hallituksen politiikan, nämä tulokset pitää nähdä kriittisesti. On helppoa kannattaa ”rasismin vähentämistä” ja ”liberaalia yhteiskuntaa” yleisellä tasolla, mutta millainen tulos saataisiinkaan, jos haastatelluille kerrottaisiin, että käytännössä hallituksen politiikka merkitsee suiden umpeen laastarointia ja sananvapauden pois korventamista?

Facebook sensuroi nyt viestejä Esseniin perustetussa hehtaarin kokoisessa deletointikeskuksessa, jossa puolen tuhatta orwellilaista Mr. Smithiä poistavat tietyt kannanottot ilman julkisia perusteluja, ilman oikeutusta, anonyymisti, ihmisoikeuksien vastaisesti ja ilman valitusmahdollisuutta. Facebookin lisäksi myös Twitter piilovaimentaa viestejä shadow-sensuurilla, joka näyttää viestit lähettäjille mutta ei yleisöille ja uskottelee siten viestien menneen perille. Käytäntö vastaa samaa kuin postiljoonit avaisivat postisi ja polttaisivat sen matkalla. Voiko röyhkeydellä olla rajoja?


Sensuuri on tieteellisen ajattelun vastaista vihapuhetta

Pahinta on kuitenkin ”yhteisönormeiksi”, ”yritysperiaatteiksi” ja agendajournalismiksi sekä tendenssitutkimukseksi paketoitujen ideologioiden sisällyttäminen informaatiopalvelualoille, kuten kirjastoihin, kustantamoihin, kouluihin, mediaan ja yliopistoihin.

Ensin valitaan tyhjä lista, jonka otsikoksi laitetaan ”Yhteisönormimme” ja johon numeroidaan kymmenen kohtaa. Sitten pohditaan, mitä niihin laitetaan. Pantaisiinko ”monikulttuurisuus” vai ”kulttuurinen moneus”? Miten olisi ”kansainvälisyys”, ”tasa-arvo” tai ”maahanmuuton edistäminen”?

Tämä kaikki on väärin. Kyseistä listaa ei pitäisi alkuunkaan täyttää. Se pitäisi repiä ennen ensimmäistäkään sanaa.

Informaatioaloilla ei pidä edistää mitään tarkoitusperiä vaan välittää tietoa, peilata todellisuutta ja tavoitella totuutta. Sitä puolestaan edistävät rajoittamaton kriittisyys, epäily, sananvapaus ja avoin eripura, joita puolestaan ei tavoiteta millään etukäteen sovituilla agendoilla eikä strategioilla. Kuuliaisuus yhteisönormeille tuottaa kansalaisia, joilta puuttuvat itsenäisyys ja moraali, ja niiden paikalle syntyy pelkkää tottelevaisuutta sekä ulkoa määrättyjä sääntöjä, jotka on kirjoittanut joku valtaa käyttävä taho.

Tämä pitäisi yksinkertaisimpienkin ihmisen ymmärtää, mutta median ja poliitikkojen aloittaman vaahtoamisen tuloksena ovat tieteellisen ja filosofisen ajattelun metodit päässeet unohtumaan jopa tieteenharjoittajilta itseltään, ja asioista päättävät yliopistoissakin kaikenlaiset ninni-nellit ja milla-mallat vankkumattoman vakuuttuneina oman poliittisen ideologiansa erehtymättömyydestä.

Hyvä on, myös minä olen ehkä unohtanut jotakin. Mutta olen unohtanut enemmän kuin useimmat muut ovat oppineet. Kiitän toki myös minua opettamaan pyrkineitä, ja olen tehnyt kaikkeni, etteivät heidän ripityksensä olisi vaikuttaneet näkemyksiini millään tavalla. Ainoa sensuurin laji, jonka itse hyväksyn, on sellainen sensuuri, jolla sensuurin harjoittaminen ja kannattaminen kielletään vihapuheeksi julistettuna.

Keskustakirjasto Oodista ei saa tulla pakolaiskeskusta

Julkiset kirjastot tunnetaan puliveivarien, pakolaisten, päihdeongelmaisten ja avohoidossa olevien skitsofreenikoiden oleskelupaikkoina. Esimerkiksi Helsingin Lasipalatsin Kirjakaapelissa tunnelma oli vähintäänkin etninen. Ennen toimipisteen lopettamista viranomaisvalta keksi perustaa tiloihin myös erilaisia patistelupalveluja, ja sama meno on jatkunut Postitalon kirjasto Kympissä.

Oodista uhkaa tulla pakolaisten sosiaalitila.

Kansalaisaukion kupeeseen valmistuvaa keskustakirjasto Oodia (ruots. Oodet) on sinänsä tervehdittävä iloiten. Mutta rakennuksesta ei saa tulla pakolaisten vastaanottokeskusta eikä oleskelupaikkaa.

Espoon kauppakeskus Ison Omenan pohjoispäätyyn valmistui aikoinaan mainio kirjasto. Tila oli selkeästi jäsennelty, avara ja viihtyisä. Lukutilaa oli riittävästi, ja hyllyissä oli saatavilla paljon oikeita kirjoja. Sittemmin kirjasto siirrettiin rakennuksen eteläpäätyyn valmistuneeseen uuteen osaan, jonka tilat jäsenneltiin eri tavalla.

Tätä nykyä Ison Omenan kirjastoa ei kirjastoksi tunnista. Ensimmäiseksi tulijaa tervehtivät järjestyksenvalvojat, mikä kertoo siitä, että ongelmia on. Ongelmien syykin on selvä: kirjastosta on tehty pakolaiskeskus ja sosiaalitoimisto.

Ison Omenan uusi kirjasto ei ole kirjasto vaan sosiaalivirasto.

Myöskään ”yhteispalvelun” ja Kelan ei pitäisi kuulua kirjastotoimen alaan. Kirjaston pitäisi olla kirjasto. Työpajatoiminnalle pitäisi osoittaa tilat muualta kuin kirjastosta.

Varoittava esimerkki Espoosta

Ison Omenan kirjastosta tehtiin ikävällä tavalla monikulttuurinen, kun kirjastotoimi alkoi myötäillä maahanmuuttajien tarpeita ja monikulttuurisuuden ideologiaa.

Pääsyyllinen Espoon kirjaston pilaamiseen on kirjaston aluejohtajana toimiva feministi ja naisten itsepuolustuskurssien järjestäjä Sunniva Drake, joka Helsingin Uutisten mukaan teki kirjastoista ”maahanmuuttajien olohuoneita”, jota Helsingin Sanomat kehuu ja jonka harjoittamaa pakolaisten hyysäystä professori haukkuu. Hänen poikansa Markus Drake tunnetaan vihreänä kakuttaja-anarkistina, kannabiksen kannattajana ja talonvaltaajana, joten omena ei kauaksi puusta putoa – ei myöskään Ison Omenan kirjaston kaltainen maahanmuuttopolitiikan hedelmä.

On häpeäksi ja tappioksi Espoon kulttuuritoimelle, että informaatioalan tehtävässä toimii henkilö, joka kiljui Suomi Ensin -tapahtuman puhujille ”häipykää” ja joka junaili Afganistanin suurlähetystön toimimaan kirjaston tiloissa ulkoministeriön tietämättä (aiheesta tässä, tässä ja tässä). Irvokasta on, että sananvapausjärjestönä esiintyvä Pen palkitsi Draken ”sananvapauspalkinnolla” tänä vuonna, ja asiaa selittää vain se, että informaatioalaa, mediaa ja julkaisutointa hallitsee vihervasemmisto, joka yleensäkin palkitsee omat kellokkaansa sensuurista ja tendenssijournalismista. Jos natsiäidistään tunnettu aluejohtaja Sunniva Drake olisi purkanut perhetraumojaan vaatimalla rajoja kiinni eikä auki, hänet olisi todennäköisesti pidätetty virastaan määräajaksi tai pysyvästi – toimenpide, joka sangen hyvin palvelisi kirjastotoimen etua myös asioiden ollessa nykyisellä tolalla.

Yhdessä monikulttuurisen kirjaston ideologian kanssa Draken osoittama sekoileminen on lisääntynyt kirjastotoimessa, mutta se pitää kaikin keinoin kitkeä pois Helsingistä ja muualtakin. Kirjastojen muokkaaminen pakolaiskeskuksiksi antaa järkyttävän näytön siitä, millä tavoin monikulttuurisuuden ideologia on soluttautunut asiaan liittymättömille kunnallisille toimialoille ja kuinka maahanmuutolla on huononnettu suomalaisten ihmisten asemaa ja palveluja.

Espoon kirjastojen saneeraaminen sosiaalivirastoiksi kertoo tavasta, jolla kirjastojen johtajat ja lautakuntien jäsenet ovat käyttäneet julkisia resursseja väärin. He ovat ylittäneet toimivaltansa ja tehneet kirjastoista sirkustelttoja omien suomalaisuusvastaisten ja sensuurimielialaa levittävien mieltymystensä performoimiseen.

Helsingin keskustakirjasto Oodin rakennustyöt ovat jo pitkällä. Tilojen sisustukseen ja käyttöön voitaneen vielä vaikuttaa. On tärkeää, että uuteen pääkirjastoon sijoitettaisiin vain ja ainoastaan kirjastopalvelut eikä mitään muuta. Muussa tapauksessa hyypiöfrekvenssi kirjaston tiloissa kasvaa, ja kirjaston käyttäjien sekä henkilökunnan asema heikkenee.

Maailman ollessa vielä mallillaan julkisissa kirjastoissa vaadittiin hillittyä käytöstä, ja mekastajia hyssyteltiin. Nykyisin kirjastoissa hälisevät maahanmuuttajalaumat, ja asiasta mainitsevaa suomalaista asiakasta painostetaan poistumaan. Tämän kaiken on saanut aikaan monikulttuurisuuden rutto, jota Suomessa vastustaa vain yksi eduskuntapuolue.

Miten kirjastot sensuroivat?

Uudessa kirjastossa pyritään luonnollisesti ottamaan huomioon julkaisutoiminnan digitalisoituminen, mutta myöskään e-julkaisemisen merkitystä ei pidä arvioida väärin. Julkiseen kirjastoon on aivan turha sijoittaa suurta määrää tietokonepäätteitä, sillä nyky-yhteiskunnassa elektroniset lukulaitteet kuuluvat jokaisen kansalaisen henkilökohtaisiin vakiovarusteisiin. Jos niitä ei ole, kyse on perinpohjaisesta syrjäytyneisyydestä, ja asia kuuluu sosiaalivirastojen eikä kirjastojen hallinnoitavaksi.

Elektronisen aineiston saatavuuteen ei puolestaan tarvitse vaikuttaa tilallisilla ratkaisuilla, koska aineeton aineistohan ei kaipaa mitään tiloja. Niinpä kirjastossa voidaan aivan hyvin keskittyä pitämään saatavilla painettua sanaa.

Vaikka paperikirjan kuolemasta on uhottu jo vuosia, painettu materiaali näyttää tekevän kauppaansa hyvin. E-kirja ja paperikirja ilmeisesti täydentävät toisiaan. Painetulla sanalla on etenkin tieteellisissä yhteyksissä tärkeä merkitys, sillä se dokumentoi tietoa paremmin kuin elektroninen julkaiseminen, jonka bittiavaruudessa totuudella on taipumus muuntua tai kadota.

Elektronista julkaisemista puoltaa tosin se, että monikulttuurisuutta arvostelevaa, maahanmuuttokriittistä ja EU-kriittistä aineistoa on vaikea saada painettuna julkaistuksi. Totuuden katoamista osoittaa myös kirjaston ongelmista kuvatun videon sensurointi YouTubesta, joten nykyiset sensuurin ideologioilla pilatut kirjastot eivät sovi informaation jakelijoiksi.

Kirjastonhoitaja Heikki Poroila julkaisi jo vuonna 2007 teoksen Luurangot portinvartijan kaapissa, ja teoksessa kritisoitu aineistojen suodatus on mennyt vuosi vuodelta epätieteellisempään ja epäeettisempään suuntaan (aiheesta tässä, tässä ja tässä). Omien havaintojeni mukaan Ison Omenan kirjasto on poistanut kokoelmistaan teokseni Filosofiset viuhahdukset (2007), Enkelirakkaus (2008) ja Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009), ja mystisesti on poistettu myös Liken julkaisemat kirjani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (2005) ja Rakkauden välittäjä (2006), joka on filosofian väitöskirjani toinen painos. Ne eivät ole ”kadonneet”, vaan ne on hävitetty luettelosta ja kokoelmista.

”Informaatiopalvelua” ja ”työpajatoimintaa” tilassa, jota ennen sanottiin kirjastoksi.

Kivijalkakirjasto alkaa olla vanhentunut informaation jakamisen, valikoinnin ja tietenkin myös sensuroinnin muoto, sillä suuri osa kaikesta tiedosta virtaa internetissä. Painetulla sanalla olisi kuitenkin tärkeä asema historiallisessa syvyysulottuvuudessa, sillä nettijulkaisujen elinkaari on lyhyt.

Kirjoitin julkisen kirjastolaitoksen taantumisesta nettisensuuria harjoittavien nettioperaattorien ja Yleisradion tapaiseksi monikulttuuri-ideologian ja propagandan solmukohdaksi jutussani ”Syrjinnästä vapaat alueet ja turvallisen tilan politiikka”, jossa paheksuin suomalaisiin ihmisiin kohdistuvaa syrjintää ja sananvapauttaan käyttävien ihmisten aseman tekemistä turvattomammaksi maassamme.

Painettu sana perustuu viipymiseen ja luo tilaa ajattelemiselle, mikä erottaa sitä nopeuteen perustuvasta sähköisestä mediasta. Toivon, että Helsingin uusi keskustakirjasto rakennetaan kirjojen ja kirjallisen kulttuurin ympärille, eikä rakennuksesta tehdä sosiaalivirastoa, junaterminaalia, wörkshoppia tai palvelutoria, johon sijoittuvat ”terveysasema, neuvola, nuorisopalvelut, markettitaso sekä HUS:in laboratorio- ja kuvantamispalvelut”, kuten Isossa Omenassa.

Sellainen tila ei ole kirjasto vaan kurjasto, niin kuin terveyskeskuksetkin ovat nykyisin arvauskeskuksia ulkomaalaisen ja kielitaidottoman työvoiman vuoksi.

Syrjinnästä vapaat alueet ja turvallisen tilan politiikka

Natseja moitittiin aikoinaan siitä, että he piirtelivät rajoja ja sektoreita eri puolille yhteiskuntaa sekä harjoittivat kansanryhmien erottelua. Monikultturistit ovat nyt omaksuneet saman taktiikan.

Monikulttuurisen kirjaston rakentaminen on sisällytetty osaksi Helsingin kaupunginkirjaston strategiaa. Kun tämän politiikan perusteella harjoitetaan sensuuria ja vähintäänkin aineistoja hylkäävää tai hyväksyvää valikointia, kyse ei ole tiedonkulun edistämisestä vaan poliittisen ideologian toteuttamisesta.

Poliittisen linjanvedon ohella monikulttuurisen kirjaston ideologia on johtanut myös määrällisiin vääristymiin, kun vieraskielistä kirjallisuutta on hankittu kokoelmiin suhteessa lukijoiden määrään enemmän kuin suomen- tai ruotsinkielistä. Kirjasto on harjoittanut ideologista syrjintää myös silloin, kun se on päättänyt, ettei kirjastojen kokoelmiin hankita maahanmuuttokriitikoiden teoksia lainkaan.

Kirjastolaitoksen sisältä päin säteilevänä kritiikkinä kirjastonhoitaja Heikki Poroila julkaisi jo lähes vuosikymmen sitten teoksen Luurangot portinvartijan kaapissa (BTJ 2007), jossa hän viittasi muun muassa siihen, että kirjastolaitoksessa hankintapäätökset tehdään useasti vain naisten ehdoilla ja naisten toiveita toteuttaen, siis feministisesti. Noista ajoista tilanne ei ole parantunut vaan pahentunut.

Töölön kirjasto on tehnyt kaikkensa paljastaakseen syyllisyytensä ja huonon omantuntonsa. Kirjasto on kehdannut laittaa pääoveensa suurikokoisen, kieltotaulua tai liikennemerkkiä muistuttavan tarran, jossa ovat sanat: ”Syrjinnästä vapaa alue”. Samanlainen kyltti on ilmestynyt myös monien muiden kirjastojen ulko-oveen.

Tämä tarkoittanee, että kyseisissä kirjastoissa jokin tietty ajattelu, ajatusten edustaminen tai informaation jakaminen ei ole sallittua ja että kirjasto harjoittaa sensuuria. Se voi kertoa myös käsityksestä, ettei tiettyjä ihmisiä haluta kirjaston ovesta sisään lainkaan. – Keitä he ovat? Todennäköisesti maahanmuuttokriitikoita ja sovinistisina pidettyjä miehiä, jotka kysyvät, mistä täältä voi lainata Jukka Hankamäen, Jussi Halla-ahon, Timo Hännikäisen, Henry Laasasen ja muiden pahisten kirjoja.

Okei, tunnustan. Myös minä olen joskus narissut syrjinnästä. Tosin Setan taannoisilla vapautuspäivillä samaa syrjinnänvastaista kieltotaulua käytettiin ironisesti: paikalle väsätyn ankkalammen koristeena. Niinpä kyse ei ollut yksiselitteisen tosikkomaisesta valituksesta vaan parodiasta.

Pelkään kuitenkin pahoin, että Töölön kirjaston ovessa kyltti ei ole vitsin vuoksi vaan tahallisesti karkottamassa pois osaa kirjaston kävijöistä ja kunnallisveron maksajista. Mitä syrjinnänvastaisuutta se sellainen on, joka diskriminoi kirjaston omaa käyttäjäkuntaa yhtä pahasti kuin Etelä-Afrikasta tunnetut apartheid-kilvet?

Silmäni olivat pudota päästä, kun havaitsin, että samanlainen kyltti oli löytänyt tiensä myös Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan päärakennukseen, jossa se komeilee sekä käytävän varrella että politiikan tutkimuksen laitoksen oveen kiinnitettynä. – Miksi syrjinnän vastaisuutta pitää julistaa yliopistossa? Yliopiston tehtävä ei ole vastustaa eikä puolustaa mitään vaan edistää totuuden tavoittelua.

Syrjinnän näkyvä vastustaminen oirehtii yliopistoissa siitä, että kylttien kiinnittelijät ymmärtävät tekevänsä jotakin väärin. He itse edustavat poliittista tarkoitusperää ja pyrkivät estämään kriittisen argumentaation lavastamalla sen ”rasismiksi” tai ”syrjinnäksi”. Sillä tavalla poliittinen vihervasemmisto ja feministit suojelevat omia valheitaan ja syrjivät tiedepoliittisesti meitä, jotka arvostelemme muun muassa maahanmuuttoa, feminismiä ja monikulttuurisuuden ideologiaa.

”Syrjinnästä vapaan alueen” taakse linnoittautuminen on poliittisen defension muoto. Kommunistit ja sosialistit käyttävät yliopiston turvamuureja omien itsepetostensa suojeluun: jatkaakseen itsetyydytystään seiniensä sisäpuolella.

Kirjastojen, yliopistojen ja muiden julkisten informaatio-organisaatioiden ei tule olla punavihreässä kuplassa asuvien poliittisia bunkkereita, joiden sisällä vallitsevaa ajatusmaailmaa kuvataan Jodie Fosterin tähdittämässä elokuvassa Panic Room.

Domeeniajatteluun liittyy myös turvallisen tilan käsite. Feministit ovat pyrkineet tekemään ”turvallisen tilan politiikasta” ”tieteellistä” alkamalla puhua omista tilankäytöllisistä rajauksistaan ja vaatimuksistaan tieteellisissä yhteyksissä. Feministit ovat kirjoittaneet turvallisesta tilasta suorastaan Einsteinin nerokkuudella:

”Turvallisemman tilan politiikka on yritys luoda käytäntöjä, jotka saavat ihmiset kokemaan olonsa turvalliseksi, ottamaan vastuuta epämiellyttävistä tilanteista ja yritys luoda tapoja muuttaa nämä epämiellyttävät tilanteet paremmiksi sen sijaan että niitä pitäisi vaan sietää. Sanavalinta ’turvallisemman’ eikä ’turvallisen’ viittaa ajatukseen että täysin turvallista tilaa ei kaikille pystytä luomaan takuuvarmasti vaikka se onkin toiminnan tavoitteena.”

Näiden banaalien toteamusten joukosta puuttuu enää maininta, että ”turvallinen tila ei ole vaarallinen vaan nimenomaan turvallinen”. Ainakaan minä en hyväksyisi siteeratun kaltaisista sisällöistä koostuvaa opinnäytettä vaan pitäisin sitä selvästi hylättävänä johtuen argumentaation puppumaisuudesta ja sisällön tyhjänpäiväisyydestä.

Hullunkurista on, että feministit epäilevät yliopistojen ja julkisten puhetilaisuuksien areenoja ”turvattomuudesta” mutta eivät miellä epäturvallisiksi sellaisia spatiaalis-temproaalisia olotiloja, joissa he voivat tulla maahanmuuttajien raiskaamiksi. Jatkossa lukijaa valaistaan käyttäytymisohjeilla, joissa selitetään, miten ”turvallisessa tilassa” pitää elää: ”Älä häiritse ketään sanallisesti, koskemalla tai tuijottamalla. Ei:n sanominen tarkoittaa ei:tä. Lopeta tai muuta käytöstäsi jos toinen sitä pyytää.”

Nykynaisen nimi on tietenkin ”Ei!”, ja feministit osaavat toki esittää ympäristölleen vaatimuksia. Mutta muuttavatko he itse omaa käyttäytymistään silloin, kun se osoittautuu nymfopossumaiseksi?

En erehtyne, mikäli oletan, että yllä siteerattu katkelma on valunut vakaumuksellisen telaketjufeministin kynästä. Oletteko muuten koskaan kuulleet, että osallistujat ”häiritsisivät” toisia osapuolia tieteellisessä seminaarissa ”koskettamalla” tai tissivakoon tuijottamalla? Entä sanallinen ”häirintä”?

On kenties ymmärrettävää, että feminististen ajatusrakennelmien kaataminen koetaan ”häirinnäksi”, sillä valheiden kumoaminen voi olla kiusallista niihin uskoneille. Mutta tämä ei merkitse, että epätieteellisen maailmankuvan arvostelemisessa olisi jotakin vikaa.

”Turvallisen tilan politiikka” on merkki feministien ympärilleen rakentelemista karsinoista, joissa he toivovat voivansa jatkaa piehtarointiaan uhaten samalla muita ihmisiä sensuurilla, kostolla tai henkisillä läimäytyksillä. Kun kaksiarvoisen sukupuolieron edustaminen ja kaikenlainen feminismin arvostelu mielletään vaaralliseksi syrjinnäksi tai rasismiksi, on Hitler-kortti lyöty pöytään, eikä turvattomuudesta nyyhkyttäjillä ole muuta mahdollisuutta kuin hävitä.

Turvallinen tila on vaarallinen, sillä sen sisäpuolelle luotu omahyväisyyden ilmapiiri estää ihmisiä altistamasta itseään ja ajatuksiaan arvostelulle. Sitä kautta se estää heitä oppimasta mitään.

Kallis kirjasto – Köyhät käyttäjät

Kummatkohan kirjoissa ovat tärkeämpiä, sivut vai kannet?

Tätä pohdin, kun kävin tutustumassa Helsingin yliopiston uuteen pääkirjastoon. Kaisaniemenkadulle avatussa rakennuksessa toimivat sekä kirjaston hallinto, kurssikirjalainaamo, humanistisen, oikeustieteellisen, teologisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastot, laitoskirjastot ja suuri määrä muita aikaisemmin hajallaan ympäri yliopistoaluetta toimineita kokoelmia.

Nyt kaikki on keskitetty uuteen ja hienoon kirjastorakennukseen, johon budjetin mukaan investoitiin peräti 35 miljoonaa euroa rahaa. En tosin tiedä, onko arviossa pysytty vai ylitettiinkö se Musiikkitalon tapaan.

Mutta sen tiedän, että samalla kun opiskelijoita koulutetaan ymmärtämään, kuinka upea heidän uusi kirjastonsa on, rakennuksen aulassa komeilee suurikokoinen kyltti, jossa kehotetaan lahjoittamaan yliopistolle kurssikirja.

Yliopistolla on kuulemma varaa lainata tenttikirja enää vain joka kolmannelle tarvitsijalle.

Mistähän tämä johtuu? Onko mieltä laittaa kymmeniä miljoonia seiniin tilanteessa, jossa laitoksilla ja opiskelijoilla ei ole varaa edes kurssimateriaaleihin?

”Kyllä”, vastaavat SAK ja rakennusteollisuus. ”Ei”, sanovat opiskelijat tai ainakin suurin osa heistä. Ja ”suurimmalla osalla” tarkoitan tällöin köyhiä ja vähävaraisia opiskelijoita.

Rakennustyön alkaessa laskin, että uuden buildingin hinnalla olisi saatu miljoona kappaletta 35 euron hintaisia kirjoja, eli yhteensä 50 hyllykilometriä tieteellistä kirjallisuutta, jonka arvo ylittäisi kirjastojen avokokoelmissa olevan kirjallisuuden nykyarvon!

Kirjasto ei ole siis valtion lahja opiskelijoille, tutkijoille ja tieteelle, vaan se on korvamerkitty tulonsiirto rakennusteollisuudelle ja raksa-Ivaneille.

Myös vanhat kirjastot olivat toimivia. Vaikka niissä olikin ajan patinaa, ne olivat kuitenkin sympaattisia ja viihtyisiä, ja niiden käytävillä saattoi vaikka rakastua.

Sen sijaan uusi kirjasto on hieno mutta hygieeninen. Sisältä se muistuttaa enemmän John F. Kennedyn lentoaseman TWA-terminaalia (jonka piirsi Eero Saarinen), kuin kirjastoa. Ehkä tällä tavalla koulutetaan tulevaisuuden lakimiehiä, valtioviisaita ja muita Brysselin enkeleitä parveilemaan liikenteen solmukohtien odotushuoneissa.

No, lukupaikkoja kirjastossa ainakin riittää, eikä tunnelmaa voi yksinomaan moittia.

Mielenkiintoisimmat kirjat ovat edelleen samassa paikassa kuin ennenkin, eli maanalaisissa pohjakerroksissa, joista voi löytää aina jotain muutakin kuin etsii. Ihmeellistä, miten koskemattomina ne ovatkin säilyneet hirveän rakennustyön yli.

Onnittelen kirjaston henkilökuntaa siitä, että se sai käyttöönsä hienot tilat, joissa magneettiovet loksahtelevat sulkien asiattomat ulkopuolelle. Hissien liukuovet suhahtelevat kuin futuristisessa filmissä, autojen navigaattoreista muistuttava virtuaaliääni ilmoittaa kerroksen, ja hissien sisätilat on valaistu myös sinertävillä lampuilla, jotta narkkarit eivät voisi piikittää itseään matkalla ylös tai alas... Kertokaa te, mistä näitä ideoita tulee.

Ulkoapäin katsoen kirjastorakennuksen julkisivu sulautuu ympäristöön hienosti, mutta kukkona tunkiolla komeileva Kaisaniemen Anttila on varastanut kirjaston sisäänkäynnin omiin tarkoituksiinsa. Minusta on banaalia, että tieteelle tarkoitetun rakennuksen pääkäyttäjät ohjataan ryömimään sisään sivuovesta ja paraatisisäänkäynti on omistettu räikeälle supermarketille.

Moderniudestaan ja funkishenkisyydestään huolimatta uusi kirjasto häviää arkkitehtonisesti vanhalle pääkirjastorakennukselle, joka palvelee edelleen Kansalliskirjastona. En muutenkaan kannata erityisesti keskitettyjä ratkaisuja, sillä kirjastoilla on taipumus silloin tällöin palaa, kuten muinaisessa Alexandriassa. Niinpä kokoelmien hajallaan pitämisessä voisi olla myös oma viisautensa.

Mutta kuorista viis. Minulle kirjoissa ja muussa informaatiossa tärkeintä on sisältö.

Kiintoisaa onkin, viekö näytöiltä luettava elektroninen e-kirja paperikirjan markkinat niin, että kansia ja kirjastoja ei tulevaisuudessa enää tarvita – ainakaan kirjojen säilytyspaikaksi. E-kirjassa olevat totuudet eivät pala tulessakaan, mutta alleviivauksia ja muita selventäviä merkintöjä niihin ei voi tehdä, kuten ihanalta tuoksuviin kurssikirjoihin.

Näkymä neljännestä kerroksesta.

Uusi kirjasto on vahvaa muotokieltä.

Kokoelmat ja lukupaikat on sijoitettu valopihan reunoille.

Paraabelin muotoinen ikkuna tuo valoa, ja Kaisaniemenkadun läheisyydestä huolimatta kirjasto on ihmeen hiljainen.

Seitsemännen kerroksen terassilta avautuu kaupungin paras näköala, joka hintaansa nähden on hyvä.

Opiskelijoilla ei ole varaa kurssikirjoihin, ja myös kirjasto on pakotettu kerjäämään.

Seinän rakenne vaimentaa melua ja kaaret muistuttavat konjunktuureista. Lasinen pyramidi ei ole Louvresta.

Tämä kuva ei ole kirjastosta vaan Stockmannin Argos-hallista.

Tämäkään kuva ei ole kirjastosta vaan kapitalistisesta Kampin kauppakeskuksesta.

Sivistysyliopiston puolesta

Helsingin yliopiston opiskelijakirjasto sai kymmenen vuotta sitten uudet loistavat tilat kauppakeskus Kaisasta. Kirjastoa laajennettiin lisäksi hienolla tietokoneluokalla. Muistan vielä ajan, jolloin opiskelijakirjasto toimi kämäisissä tiloissa Domus Academicalla, mutta se haitannut tiedon janoa eikä jakoa. Ahtaiden hyllyjen välissä oli myös romantiikkaa, ja siellä saattoi vaikka rakastua.

Yliopiston hallinto ilmoitti juuri, että nykyinen opiskelijakirjasto puretaan ja tilalle rakennetaan uusi. Nykyinen toimiva kirjasto revitään ja kannetaan avolavalle. Uusi kirjasto maksaa 35 miljoonaa euroa. Kyseisellä summalla voitaisiin hankkia miljoona kappaletta 35 euron hintaisia kirjoja eli yhteensä 50 hyllykilometriä tieteellistä kirjallisuutta, jonka arvo ylittäisi kirjastojen avokokoelmissa olevan kirjallisuuden nykyarvon!

Tämä kirjoitus on kannanotto yliopiston hallinnon harjoittamaa dynamiittityperää rahan roiskimista vastaan ja kirjallisuushankintojen puolesta. Jos tulen näillä sanoilla loukanneeksi hallintoa, se on sen ansainnut.

Ymmärrän kyllä, että opiskelijakirjaston saneeraus on osa kampusalueiksi jäsentyvän yliopiston strategiaa. Kunnostettavaan Kaisaniemen kauppakeskukseen rakennetaan tilat humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen alan kirjastolle, ja sinne keskitetään muun muassa entiset tiedekuntakirjastot. Asiassa on vain yksi vika: kymmeniä miljoonia maksavan remontin toteutus on pois tärkeämmistä asioista.

Yliopiston johto on rapannut rahaa rakennuksiin jo enemmän kuin kenenkään kärsivällisyys sietää: Viikin laitokset, pääkirjaston maanalainen messuhalli, keskustan lähes kaikkien rakennusten saneeraus, joista viimeisimpänä Porthanian remontti, ja niin edelleen. Tähän kaikkeen on kulunut kymmeniä, jopa satoja miljoonia euroja.

Samanaikaisesti muutamien laitosten määrärahat ovat niin vähissä, ettei edes tuntiopetuksen antamiseen riitä mitään. Myös kirjastojen rahat pitäisi suunnata kirjojen hankintaan eikä rakentamiseen. Nykyiset tilat ovat toiminnan pyörittämiseen riittävän hyvät. Mitä yliopisto luulee tekevänsä hienoilla toimitiloilla, jos rahaa ei riitä operatiivisen toiminnan ylläpitoon eikä kirjaston materiaalihankintoihin? Toistan muissakin poliittisissa yhteyksissä esittämäni kannan: Helsingissä ei pidä sijoittaa enää lanttiakaan julkiseen arkkitehtuuriin, vaan rahat kuuluvat ihmisille.

Miksi sitten rahaa riittää rakentamiseen, mutta sitä ei anneta tieteenharjoittajille? Tämä johtuu siitä, että poliittinen valta tukee mieluummin rakennusfirmoja ja SAK:laista duunaria subventoimalla näitä tahoja yliopiston suuruudenhullujen rakennushankkeiden kautta. Rahat korvamerkitään rakennusprojekteille eikä tieteen ja kulttuurielämän hankkeille. Ja yliopiston johto puolestaan syytää mielellään rahaa seiniin, sillä se on kuin valaisi patsaalleen jalustaa. Onhan toki komeaa odottaa, että historiankirjoihin merkittäisiin: ”Hänen rehtorikaudellaan yliopisto eli kehityksen ja kasvun aikaa, ja siitä muistuttavat kampusalueiden monumentaaliset buildingit.” Vallankäyttäjät ovat aina pyrkineet sinetöimään asemansa arkkitehtuurilla.

Julkisten palatsien rakentelu on sikäli hullua, että myös ennen vanhaan rakennettiin kartanoita ja linnoja, vaikka kansa oli rutiköyhää. Sitä paheksuttiin. Nykyään rahat upotetaan taidemuseoihin, hallintorakennuksiin, kauppakeskuksiin ja oopperataloihin, mutta sitä ei paheksu juuri kukaan, vaikka kansa on edelleen köyhää eivätkä rakennukset tule ihmisten enemmistön hyväksi. Sen sijaan kriitikot leimataan sivistymättömiksi.

Odottaisin, että yliopiston johto suuntaisi käytettävissä olevat rahat tutkimukseen ja opetukseen eikä gryndereitten pohjattomaan kitaan. Opiskelijakirjastolla on jo nyt vaikeuksia hankkia edes välttämätöntä kurssikirjamateriaalia. Filosofian laitoksen Philosophica-laitoskirjasto on kieltäytynyt aktiivisella päätöksellä hankkimasta yhtään väitöskirjani jälkeen julkaisemaani teosta, joita on kertynyt yhteensä 6, vaikka jokaista on sille tarjottu. Mutta kuolihan Suomessa 1800-luvullakin 100 000 ihmistä aliravitsemukseen kansallisfilosofi J. V. Snellmanin ajaman säännöstelypolitiikan vuoksi. Puheitaan tämä kivikasvo pyörteli vasta vanhemmalla iällä.

Kirjailijana minulla ei ole erityistä motiivia suitsuttaa kirjastotoimen puolesta, sillä ”yksityinen kirjasto: viisauden siemenet”. Omalta kannaltani olisi jopa parempi, että lukijat ostaisivat kirjojani kuin lainaisivat niitä. Siitä huolimatta vetoan opiskelijoiden, tutkijakunnan ja sivistystoimen puolesta. Uudisrakennuksen mallipiirrosta katsellessani ja tutkijakunnan surkeaa rahatilannetta pohtiessani mieleeni tulee toive: antakaa minulle pienlentokone.