Yksittäisistä yleiseen: mikä on tarpeeksi?

Kokeellisen tieteen menetelmä on induktio, eli eteneminen yksittäisistä havainnoista yleiseen johtopäätökseen. Sen eräs sovellutus on tilastolliseen yhteisesiintymiseen liittyvä päätelmä, jonka mukaisesti yhdessä esiintyvien asioiden välillä vallitsee myös syyn ja seurauksen välinen kausaaliyhteys.

Jos kysytään, miksi avaruusaluksia suunnittelevat ihmiset ovat lähes kaikki lähtöisin yliopistoista ja miten rationaalinen maailmankuva liittyy asiaan, voidaan vastata, että vahva korrelaatio heidän toimintansa ja taustansa välillä selittyy juuri heidän rationaalisella maailmankuvallaan.

Ja jos kysytään, miksi zande-magiaa harjoittaneet ihmiset olivat lähes kaikki lähtöisin viidakoista ja miten heidän irrationaalinen maailmankuvansa liittyy asiaan, voidaan vastata, että vahva korrelaatio heidän toimintansa ja taustansa välillä selittyy nimenomaan heidän alkukantaisella maailmankuvallaan, joka on linkki ajattelun ja toiminnan välillä.

Mutta entäpä, jos kysytään, miksi alaikäisiin kohdistuneista seksuaalirikosten tekijöistä suuri osa on lähtöisin alueelta A ja millä tavoin heidän keskuudessaan yleinen uskonto X liittyy asiaan, miksi ei enää saisikaan vastata, että vahva korrelaatio heidän ajattelunsa ja toimintansa välillä selittyy heidän uskonnollaan X?

Tiettyjen ideologioiden ja uskomusjärjestelmien syy–seuraus-vaikutuksia kannattajiensa käyttäytymiseen on vaikea osoittaa ehdottomasti. Niitä on toisaalta myös vaikea kiistää ehdottomasti, niin kuin ajatusten yhteyttä tekoihin yleensäkin. Juuri siksi väite voidaan ongelmattomasti esittää yhteiskunnallisena tulkintana.

Ajatukset vaikuttavat ideologioina uskontojen kannattajien maailmankuvassa, kulttuurissa, ajatuksissa ja teoissa, usein vieläpä alitajuisesti. Väitteet siitä, kuinka tuo vaikutus täsmällisesti tapahtuu, eivät ole ehdottomasti oikeiksi eivätkä vääriksi todistuvia, mutta molemmat ovat arvioitavissa sekä tieteellisen että poliittisen ideologiakritiikin näkökulmasta.

Juuri siksi yleistyksiä pitää tehdä. Ilman niitä ei nimittäin ole ymmärrystä eikä merkitysten arviointia ja tulkintaa. Erästä uskontoa pidetään kuitenkin tyrmistyttävästi kaiken arvostelun ulkopuolella, vieläpä arvostelijoihin suunnattujen rangaistusten uhalla.

Mikä sitten syiden ja motiivien vapautuneessa pohdinnassa voisi olla niin vaarallista? Syynä lienee kyseisen uskonnon aiheuttama terrorin uhka, jonka vuoksi myös suomalaisen tuomiovallan sapelit ovat kääntyneet uhreja ja uhattuja vastaan ja sulattaneet pois sananvapauden. Sillä tavoin toimivasta tuomiovallasta itsestään on tullut osa viidakoista tuttua magiaa.

Entä tuo zande-magia? Mitä se on? Pohjois-Afrikassa asuneet azande-kansan edustajat uskoivat Mboli-nimiseen jumalaan. Uskontoon kuului käsitys, että noidat voidaan tunnistaa myrkyttämällä kanan nokka ja kysymällä siltä syyllisen nimeä. Jos kana kuoli, epäilty oli syyllinen.

Rangaistuksena oli yleensä vain kehotus lopettaa noituminen, sillä noidan katsottiin voivan aiheuttaa sairauksia ja sadon menetyksiä myös tiedostamattaan ja tarkoittamattaan. Huomion takaa kajasteli tuomarien oma alitajuinen oivallus, että vitsaukset eivät oikeasti johdukaan noitumisesta vaan todellisuudesta itsestään. Tehokkaampaa sanktiota ei ollut myöskään jaettavissa, sillä heimon jäsenet saattoivat jatkaa noitumista salassa, joka tapauksessa. Näin toimii Suomen oikeuslaitos, joka tuomitsee kansalaisia ”uskonrauhan rikkomisesta” ja ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”.


Mennään sitten aivan toiseen aiheeseen

Maamme oikeuslaitos ja media ovat sairaassa tilassa, kun maahamme tuotettu primitiivinen uskonto saa edetä vihapuheineen, ja ”turvapaikanhakijoina” tänne virtaavat joukkiot raiskaavat naisia ja lapsia, eikä tästä kaikesta saisi edes puhua julkisesti. Esimerkkinä nyt vaikkapa tapa, jolla Uusi Suomi lopetti oikeuteni kirjoittaa Puheenvuoro-blogiinsa. Erinomainen esseisti ja puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho kirjoitti 7.12.2018 Twitterissä, että

”[...] maassa on kasvava joukko miehiä, jotka ovat kiinnostuneita hyvin nuorista tytöistä. En lähde ääneen arvelemaan, johtuuko tämä kulttuurista vai uskonnosta, koska sellaisista arveluista päätyy käräjille, mutta tekijöiden selittäminen häiriintyneiksi yksilöiksi on tapausten määrä huomioiden naiivia ja älyllisesti epärehellistä. [...]
Suurten kaupunkien kauppakeskuksissa voidaan joka ilta nähdä maahanmuuttajamiesten laumoja, jotka piirittävät hyväksyntää ja ihailua kaipaavia pimuja. Miehillä on pahat mielessä, ja on väistämätöntä, että ikäviä uutisia tulee. Ja tulee. Ja tulee. [...]
Näitä tyttöjä uhrataan ’vastuullisuuden’ alttarille. Presidentti on hiljaa. Ministerit ovat hiljaa. Feministit ja lapsivaltuutettu ovat hiljaa.”

Tietyt ulkomaalaislaumat ovatkin voineet polkea suomalaisia neitoja kuin tulpattomia mopoja, mistä kertoivat hiljattain julki tulleet seitsemän pakolaisen törkeät lapsiin kohdistetut seksuaalirikokset Oulussa. Asiaan ei tietenkään liity joulukuun alussa lehdissä raportoitu ja poliisin tutkima tapaus, jossa ulkomaalaistaustaisen mieshenkilön epäillään raiskanneen kaksi 14-vuotiasta nuorta. Aiheeseen liittymättömästi kuin ohimennen tuli viime viikolla esille myös oikeuden päätös, jossa alaikäisen raiskauksesta tuomittiin nuorehko afganistanilainen mies.

Ei ilmiötä, ei mitään ihmeteltävää. Hajaantukaa!

Tapauksia on tullut esille ketjussa ympäri Eurooppaa niin, että voisi jo alkaa epäillä, että käyttäytymisen ja taustan välinen korrelaatio kertoo jotakin myös takana vaikuttavasta kulttuurista, johon sisältyvät tietenkin myös uskonnot ja ideologiat.

Voidaankin kysyä, mikä on tarpeeksi, Kai Mykkänen ja Petteri Orpo, jotta ovi turvattomuutta tuovilta turvapaikanhakijoilta voidaan laittaa kiinni. Mikä on tarpeeksi, jotta johtopäätös tietyn uskonnon tai tietyn kulttuurin vaikutuksesta tiettyjen kansanryhmien tiettyihin käyttäytymistaipumuksiin voidaan tai pitää tehdä?

Tietyn uskonnon arvostelemiseksi ei tarvitse olla myöskään ilmiötä sisältäpäin tarkasteleva ”asiantuntija”, sillä parhaan asiantuntijaposition tarjovat ulkopuolisen havainnoitsijan asema ja filosofian yleinen menetelmäkalusto. Eihän kenenkään tarvitse olla myöskään lehmä tietääkseen, että maito on hapanta.


Mitä pitäisi tehdä?

Eilen tuli uskomaton truuttaus Tarja Haloselta, jolta satoi empatiaa ja ymmärtämystä rikosten tekijöille. Yleisradion haastattelussa hän katsoi, että raiskausten syy on pakolaisina maahamme tulleilta puuttuva läheiskontrolli. Sitten hän vaati, että tämän vuoksi heidän perheensä pitäisi saada kiireesti tänne.

Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Halosen mukaan perheitä suosiva pakolaispolitiikka olisi turvallisempaa. ’Siksi pitäisi aina perheitä yhdistää, jotta olisi oman yhteisön lähikontrolli’.”

Voi elämän käsi, onko armeliaisuudella ja toisen posken etiikalla mitään rajaa? Demaripresidentti halusi käyttää pakolaisten tekemiä rikoksia verukkeena myös heidän perheidensä saamiseksi tänne olojamme rikastuttamaan, ja lehti mainosti päähän pälkähdystä ”voimakkaana kannanottona”.

Halosen älynväläys perustuu oletukseen, että perheiden tätiarmeijat muka pidättelevät pallit pinkeinä kaduilla juoksevia keskiyön kulkijoita, jotka kokevat valloittamansa valtion jonkinlaisena vapauden Eldoradona. Mikäli kuvaan muistetaan tuo alussa mainitsemani kulttuuri, huomataan, että juuri heidän kulttuurissaan naisilla ja mummoilla ei ole mitään vaikutusvaltaa miesten käyttäytymiseen, jota leimaavat naisten alistaminen ja patriarkaalisuus. Pitävätpä monia vaimojakin.

Omasta mielestäni perheet pitäisi yhdistää takaisin lähtömaihin niin pian kuin mahdollista, ja sotilaskarkurit sekä muut taistelijat tulisi lähettää käymään oma sotansa kotimaassaan. Ankkurilasten lähtö Välimerelle seilaamaan pitäisi estää. Vastuu vieraiden kansankuntien jälkeläisistä kuuluu heidän vanhemmilleen itselleen. Moraalitonta on, että he lähettelevät jälkikasvuaan merelle kuolemaan perheiden yhdistämisen toivossa. Siksi myös Harja Talosen heittämältä syötiltä pitäisi katkaista siima.

Miksi kenenkään muiden kuin meidän perussuomalaisten mieleen ei tule Tanskan pääministeripuolueen Venstren esittämä ajatus, että käännytettäviä rikollisia pitäisi alkaa lähettää autiolle saarelle?

Olemme vaatineet jo pitkään maahan pääsyn torppaamista rajoille, palautettavien säilöön ottamista sekä pikaista toimittamista takaisin lähtömaihinsa. Matkaan lähdön estäminen olisi tietenkin tehokkaampaa, sillä varjopuolena tässä kierrätyksessä ovat lentomatkoista ja kahden saattajan mukanaolosta koituvat suuret kulut, jotka tosin jäävät kotouttamis- ja muita kuluja pienemmiksi. Milloin sinä, hyvä veronmaksaja, olet saanut valtiolta lahjaksi kolmen hengen lentoliput Lähi-itään?

Kun Petteri Orpo, Kai Mykkänen, Juha Sipilä ja Antti Rinne puhuvat nyt ennen vaaleja maahanmuuton hallintaan saamisesta, ”oikeusvarmuudesta” ja ”turvapaikkaprosessin laadunarvioinnista”, kenenkään ei kannata hurahtaa tuohon tuulesta turvoksissa olevaan vouhotukseen mukaan.

He, samoin kuin vihervasemmiston viidakkokuumeiset ääriliikkeet, pulputtavat vain siksi, että tulossa ovat vaalit. Gallupit puolestaan ovat luvanneet demareille menestystä vain siksi, että kansalta on päässyt unohtumaan, mitä he tekivät viimeksi hallituksessa ollessaan.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Maahanmuutto Japanissa

Japanilla on miellyttävä omaleimainen kulttuurinsa, jossa harmonian ja tasapainon periaatteet ulottuvat käytännön elämästä henkisen mielenrauhan tavoitteluun. Yksi syy japanilaisten kehuttuun kohteliaisuuteen voi puolestaan olla se, että ahtaasti asutussa maassa väestönpaljous ohjaa välttämään konflikteja. Suomea vain vähän suuremmalla alueella asuu 127 miljoonaa ihmistä.

Japanin ulkopolitiikan merkittävä piirre on, että maa suhtautuu avoimen penseästi ulkomaalaisten maahanmuuttoon. Tämä on ymmärrettävää korkean väestöntiheyden vuoksi, eikä ystävällisyyden ja maahanmuuton rajoittamisen välillä nähdäkään mitään ristiriitaa: turismia ja kansainvälistä kanssakäymistä pidetään eri asioina kuin pysyvää maahanmuuttoa, kiinteistöjen omistusta ja kansalaisuuden myöntämistä. Ja eroahan näillä asioilla tietysti onkin.

Tämän politiikan tuloksena Japanin väestö on varsin yksiaineksinen: 98,5 prosenttia väestöstä on japanilaisia. Maahan muuttaneita vähemmistöjä ovat korealaiset (0,5 prosenttia väestöstä), kiinalaiset (0,4 prosenttia) ja Japaniin palanneet brasilianjapanilaiset. Maassa asuu myös parisataatuhatta Filippiineiltä tullutta ja muutama kymmenentuhatta Perusta muuttanutta.

Väestön yksiaineksisuutta ei pidetä jäänteenä nationalismin aikakaudelta, sillä Japani on pyrkinyt hillitsemään väestönkasvua ja torjunut maahanmuuttoa pelkästään määrällisin eikä rodullisin perustein. Väestön geneettisen yksiaineksisuuden ei myöskään pelätä johtavan degeneraatioon, sillä japanilaisia pidetään yhtenä maailman älykkäimmistä kansakunnista, ja PISA-tutkimuksen mukaan japanilaislasten koulumenestys on suomalaisten tavoin huippuluokkaa. Voi olla, että tässä suhteessa geneettisellä kumulaatiolla on ollut myös myönteinen vaikutus. Lisäksi japanilaisilla on yksi maailman korkeimmista elinajanodotteista, noin 82 vuotta.

Japanin väkiluvun on ennustettu putoavan sataan miljoonaan vuoteen 2050 mennessä ja 67 miljoonaan vuoteen 2100 mennessä. Huvittavaa onkin, että tämän toivotun vähenemisen käynnistyttyä muutamat yliopistotutkijat ja sosialistit ovat ehdottaneet huoltosuhteessa näkemänsä ongelman ratkaisuksi maahanmuuttoa. Kyseinen vaihtoehto ei ole tosin saanut kannatusta, sillä Japaniin muuttaneiden ulkomaalaisten sopeutumisessa on jo nyt havaittu suuria ongelmia.

Japanilaisten suosima konservatiivisuus sisältyy harmonian ja tasapainon kulttuuriin. Sen yksi piirre on elinikäisen työpaikan periaate: suuryritykset palkkaavat työntekijät koko työuran mittaiseen työsuhteeseen. Tämä voi säästää sekä työntekijää että työnantajaa turhalta stressiltä ja auttaa ylläpitämään yhteishengen kulttuuria. Juuri sen varaan rakennettiin Japanin talousihme 1960- ja 1970-luvuilla. Vastaava kansallisen edun tunnustaminen ja yhteen hiileen puhaltaminen ovat välttämättömiä kaikkialla, missä luodaan menestyviä kansantalouksia. Aasian maissa tämä näköjään osataan, kuten tiedämme myös Intian ja Kiinan talousnoususta.

Muutoin japanilaiset pitävät länsimaista elämäntapaa, tekniikkaa, teollisuutta ja tapoja pelkkinä pintailmiöinä. Niiden alla elää Japanin oma kulttuuri. Paikoin kulttuurit ovat ajautuneet myös ristiriitoihin. Länsimaista elämäntapaa käsitellään Japanissa pelkkänä välineenä tai kuorena, joka on milloin tahansa riisuttavissa pois. Kyseessä on jäljittelyn tulos. Se on ollut helppo opiskella ulkopuolelta katsellen, ja tarpeen tullen siitä on myös helppo luopua.

Japanin tunnetuimpia maahanmuuttajavaikuttajia on muuten suomalaissyntyinen Marutei Tsurunen (alun perin Martti Turunen), joka on Japanin parlamentin ylähuoneen ensimmäinen länsimaalaissyntyinen jäsen. Vuonna 1940 syntynyt Tsurunen lähti 1960-luvulla Japaniin ja sai Japanin kansalaisuuden vuonna 1979 vaihdettuaan virallisen nimensä japaninkieliseen muotoon, kuten kansalaisuuden saaminen edellyttää.

Tiukoissa kansalaisuusehdoissa näkyy japanilaisten itsearvostus ja oman kulttuurin kunnioitus. Hyvästä itsetunnosta kasvaa aito kulttuurien moneus, ja juuri tämäntapaisilla ehdoilla ja rajoituksilla pidetään yllä todellista kulttuurien erilaisuutta: aitoa monikulttuurisuutta.

Pisan kalteva torni

Sosiaaliset konstruktionistit tulivat jälleen raivoihinsa, kun emeritusprofessori Tatu Vanhanen selitti älykkyydellä Suomen hyvää sijoittumista koulutuksen tasoa mittaavassa PISA-tutkimuksessa (Programme for International Student Assessment). He kiirehtivät yhteen ääneen tuomitsemaan sekä Vanhasen suorittaman vertailun että hänen argumentaationsa pohjana olevat tutkimukset, jotka hän on tehnyt yhdessä Richard Lynnin kanssa.

Mutta miten asiat ovat? Lynn ja Vanhanen ovat julkaisseet kaksi merkittävää tutkimusta kansakuntien älykkyydestä. Ensimmäinen eli IQ and the Wealth of Nations ilmestyi vuonna 2002 ja toinen IQ and Global Inequality vuonna 2006. Erään arvion Lynnin ja Vanhasen teoksista on esittänyt sosiaalipolitiikan professori J. P. Roos. Sen valossa Lynnin ja Vanhasen näkemykset siitä, miten kulttuurien kehittyneisyyttä voidaan selittää älykkyydellä, näyttävät luotettavilta.


Onko erilaisuuden tunnustaminen vaarallista?

Toimin itse apulaisprofessori Tatu Vanhasen sivuaineopiskelijana Tampereen yliopistossa 1980-luvun lopulla, ja muistona siitä minulla on opintokirjassani muutama suoritusmerkintä. Muistan myös toisen apulaisprofessorin, Jukka Paastelan, kommentoineen Vanhasen innostusta sosiobiologiaan. Marxilaistaustaisena tutkijana Paastela kertoi suhtautuneensa ominaisuuksilla selittämiseen alun perin torjuvasti mutta asioihin tarkemmin perehdyttyään joutuneensa pyörtämään oman ennakkoluuloisuutensa.

Kuten Rooskin toteaa, Lynnin ja Vanhasen toinen osa on rakenteeltaan ja argumentaatioltaan erinomaisen elegantti ja vastaväitteet ennakoiva tutkimus, mikä on kenties ymmärrettävää ensimmäisen osan saaman ryöpytyksen takia. Kirjoittajat olivat tehneet nykysosiologian kannalta pahimman synnin eli pitäneet ominaisuutena sellaista asiaa, jonka sosiaaliset konstruktionistit olivat halunneet nähdä vain normina tai muuna yhteiskunnallisena rakenteena. Sosiaalisten konstruktionistien suosiman muodin mukaan älykkyys, sukupuoli tai kaljuuntuminen eivät ole biologisia ominaisuuksia vaan yhteiskunnallisia struktuureja. Tosiasiassa ne ovat pitkälti biologisia ominaisuuksia, vaikka suhtautuminen niihin ei olekaan usein muuta kuin normatiivinen asia.

Roosin näkemyksen mukaan Lynnin ja Vanhasen älykkyystutkimusta on syytä pitää luotettavana. Samaa mieltä olen myös itse. Sitä paheksuvatkin lähinnä ne, jotka haluavat peittää silmänsä siltä kauhealta mahdollisuudelta, että jos kansakuntien älykkyydessä havaitaan eroja tai vieläpä rodullisia eroja, on luotu pohja käsityksille, joiden mukaan rotuja tai kulttuureita aletaan pitää eriarvoisina. Tämän kenties epämiellyttävänä kokemansa mahdollisuuden vuoksi monet tutkijat ovat kiirehtineet tuomitsemaan Lynnin ja Vanhasen tutkimukset. Todellisuudessa Lynnin ja Vanhasen argumentaatiosta ei seuraa mitään poliittista johtopäätöstä vaan ainoastaan näkemys, että ihmisryhmien välillä on eroja. Eikö niin saisi olla?

Kun erot älykkyydessä puolestaan selittävät sekä kansakuntien hyvinvoinnissa havaittavia eroja että yleistä epätasa-arvoisuutta, on päästy myös kurjuuden syntysyiden jäljille. Eikö tämä ole tärkeää tietoa? Tietenkin kaikki tutkimus voidaan tuomita poliittiseksi, mutta poliittiselta kannaltakin katsottuina tämän tutkimuksen tulokset voivat olla omiaan vähentämään kaikenlaista rotusortoa, sillä ne auttavat ymmärtämään kurjuuden taustatekijöitä. Näin ollen Lynnia ja Vanhasta ei voitaisi arvostella ainakaan moraalittomuudesta.

Lisäksi on syytä muistaa, että rodut ovat biologisesti ja fenomenologisesti katsoen objektiivisia tosiasioita, eikä niiden olemassaolon tunnustamisessa ole mitään eriarvoistavaa. Eriarvoistaminen alkaa vasta siitä, jos väitetään, että muutamat rodut ovat joissakin suhteissa toisia parempia, mutta tämäkin voi olla tieteellinen tosiasia. Ovathan itäafrikkalaiset tunnetusti eurooppalaisia parempia kestävyysjuoksijoita, ja suomalaiset puolestaan ovat älykkyydeltään ihmiskunnan parhaimmistoon valikoituneita, kuten Lynnin ja Vanhasen tutkimus väittää.

Niin sanotulla rotuopilla tarkoitetaankin yleensä käsitystä, joka kiistää ihmisten periaatteellisen tasa-arvon eli ihmisarvon. Eettisen ajattelun mukaan ihmisarvoa pidetään kuitenkin luovuttamattomana ominaisuutena, eikä ihmisten yleistä ihmisarvoa pitäisi milloinkaan kiistää. Jokainen tieteenharjoittaja myöntää varmasti sen, että muista eroista huolimatta ihmisten ihmisarvo on kaikille yhteinen.

Lynnin ja Vanhasen tutkimus käytännössä kumoaa sen marxilaisperäisen retoriikan, jonka mukaan kurjat olot selittävät ihmisten yksinkertaisuutta (eli ”kun olot ovat ovat yksinkertaiset, niin ajattelukin on yksinkertaista”). Sen sijaan se väittää, että olojen alkeellisuus johtuu ajattelun alkeellisuudesta, mikä onkin uskottavaa, sillä kulttuuri on joka tapauksessa ihmisten tahdon tulos. Mikäli se tai sen intellektuaaliset edellytykset puuttuvat, yhteiskunta ei kehity. Itse tosin katson, että käytännön yhteiskuntaprosessissa näiden asioiden vaikutusyhteydet ovat lopulta molemminpuolisia ja kasautuvia eli itseään vahvistavia.


Älykkyyden kulttuurisidonnaisuus?

Keskeisin vastaväite Lynniä ja Vanhasta kohtaan on kuulunut niin, että älykkyys ja sen mittaaminen ovat pohjimmiltaan kulttuurisidonnaisia. Tämän mukaan länsimaisilla testeillä saadaan erilainen tulos esimerkiksi afrikkalaisten älykkyydestä kuin jollakin muulla, afrikkalaisten ympäristöä ja elämäntapoja ”paremmin” vastaavalla, menetelmällä. Todellisuudessa Lynnin ja Vanhasen tutkimus on puskuroitu myös tällaista argumentaatiota vastaan.

Vaikka afrikkalaiset eivät pärjäisi länsimaisten tutkijoiden kehittämissä testeissä, ei ole oletettavaa, että mikään afrikkalaisten omaa elämää paremmin vastaava testi olisi sellainen, jossa länsimaiset tutkittavat häviäisivät nimenomaista ”afrikkalaista päättelyä” tai neuvokkuutta testattaessa. Näin ollen voimme luottavaisesti uskoa, että Lynnin ja Vanhasen tutkimus tuottaa parasta mahdollista tietoa, jota ihmisten älykkyydestä ylipäänsä voi olla.

Fenomenologisena filosofina olen usein kiinnittänyt huomiota siihen, onko tutkimuksen kohde, esimerkiksi älykkyys, määritelty tutkittavan ilmiön olemusta vastaavalla tavalla. Tutkija tekee suuren virheen, jos hän ei selvitä tutkittavan aiheen tai ominaisuuden olemusta jo tutkimuksen alussa. Tutkijalla on väistämättä myös jokin oma ennakkokäsitys tutkimastaan ilmiöstä, mutta jos hän ei tiedosta sitä, käsitys jää vaikuttamaan piilotajuisena.

Tämä merkitsee, että tutkijan pitäisi määritellä aiheensa ja tunnistaa se, millä selitystasolla ilmiötä tutkittaessa liikutaan. Esimerkiksi kansantaloustieteilijä ei voisi selittää inflaatiota kolikon fysikaalisella tai kemiallisella rakenteella, sillä inflaatio on talousjärjestelmän ilmiö ja riippuu ihmisten käyttäytymisestä. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa teoksessani Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (Yliopistopaino 2003).

Vastaavasti ihmisten käyttäytymistä ei voida yleensä selittää pelkillä geeneillä ilman, että kausaaliyhteydet joudutaan näkemään liioitellun pitkinä. Kyse on eri selitystasoista. Niinpä biologisia ominaisuuksia, kuten kliinisiä sairauksia voidaan selittää parhaiten biologisella tutkimustasolla, kun taas esimerkiksi mielisairauksia voidaan selittää tajunnallisella tai sosiaalisella, ihmisten vuorovaikutussuhteet huomioon ottavalla, tasolla. Erityistieteet usein sekoittavat puurot ja vellit. Sen sijaan Lynn ja Vanhanen ovat mielestäni onnistuneet älykkyyden selittämisessä, sillä älykkyys on (tietyin poikkeuksin) määritelty ominaisuudeksi, jota se ylipäänsä voi olla: kyvyksi ratkaista ongelmia ja suoriutua eteen tulevista tehtävistä.

Siinä ei ole mitään hämärää. He ovat liikkuneet oikealla tutkimustasolla, ja myös tilastollinen päättely on suoritettu oikein. Kyseessä on siis oikein suoritettu empiirinen tutkimus biologisesta ja perinnöllisestä ominaisuudesta, jolla on käyttäytymisvaikutuksia.

Vaikka itse pidänkin empiirisen tutkimuksen selitysvoimaa yleisesti varsin rajallisena, se tuo kuitenkin silloin tällöin esille kiintoisaa tietoa. Lynnin ja Vanhasen tekemän tutkimuksen sijasta kritiikkiä voitaisiin osoittaa Pisa-tutkimusta kohtaan sinänsä. Se onkin saanut osakseen epäilyjä asioiden kansallisesta kaunistelusta. Tämä ei silti tee Lynnin ja Vanhasen suorittamaa vertailututkimusta pätemättömäksi.


”Koulumenestys riippuu älykkyydestä” – Ihmekö?

Entä voidaanko älykkyydellä selittää kansakuntien taloudellista menestystä tai kouluissa saavutettuja oppimistuloksia? Älykkyys ei ymmärrettävästi korreloi onnellisuuden kanssa, sillä onnellisuus koostuu subjektiivisista kokemuksista, ja niiden mittaaminen puolestaan on hankalaa. Onnellisuus riippuu kymmenistä muistakin asioista kuin älykkyydestä. Niinpä älykkyyttä ja onnellisuutta on tutkittava eri tavoin.

Onnellisuus on subjektiivinen ja monitulkintainen asia, ja siksi se voidaan ja pitääkin määritellä laajasti. Sen sijaan älykkyyttä ei voida määritellä laajasti ilman, että tutkittava ilmiö – älykkyys – pakotetaan näkemään jonakin muuna, esimerkiksi rohkeutena, onnellisuutena, neuvokkuutena tai näppäryytenä. Mitä tiukemmin älykkyys määritellään eli mitä yksityiskohtaisemman testin avulla sitä tutkitaan, sitä paremman kuvan saamme siitä, mitä älykkyys on ja kuinka se jakautuu ihmisten kesken. Siksi älykkyystutkimuksen pitää olla luonteeltaan sellaista, jollaisena Lynn ja Vanhanen ovat sen nähneet: henkisiin ominaisuuksiin kohdistuvaa, kokeellista ja tarkkaa.

Erään tutkimuksen mukaan jo kahdenkymmenen mittausyksikön ero ihmisyksilöiden älykkyydessä aiheuttaa sen, etteivät he voi kommunikoida onnistuneesti keskenään, sillä alemman älykkyystason omaava henkilö ei kykene samaan semanttiseen ja kognitiiviseen erottelukykyisyyteen kuin korkeammin älykäs. Erot henkisessä suoriutumiskyvyssä heijastuvat tietysti myös sosiaaliseen kanssakäymiseen. Älykkäät ihmiset joutuvat usein väärinymmärretyiksi ja sortotoimien kohteiksi, mikä vähentää sitten myös heidän onnellisuuden kokemuksiaan. Kurjuutta intellektuelleille ei tuo kuitenkaan älykkyys sinänsä vaan se, että sitä ei ole kaikilla.

Toisin kuin onnellisuus, myös taloudellinen menestys on mitattavissa, ja siksi se sopii älykkyyden vertailupariksi. Kansakuntien taloudellista menestystä älykkyys selittää Lynnin ja Vanhasen mukaan hyvin. Samoin kansakunnan yleinen älykkyys selittää Suomen menestymistä PISA-testissä. Niin älykkyys kuin koulumenestyskin voidaan molempien mitattavuuden vuoksi kytkeä tutkimuksessa yhteen ja nähdä samassa kuvassa. Toki asiaan vaikuttavat muutkin seikat, mutta Lynnin ja Vanhasen todistelun valossa älykkyys on erittäin vahva taloudellisen menestyksen ja koulussa pärjäämisen selittäjä.

Omasta filosofin näkökulmastani voin todeta lähinnä sen, miten muuten voisikaan olla. Eikö olisi hieman hölmöä väittää, että koulumenestys ei perustu mitenkään älykkyyteen? Vaikuttaa itsestään selvältä, että koulumenestys riippuu älykkyydestä, jolla tarkoitetaan esimerkiksi loogista ajattelua tai verbaalista lahjakkuutta. Onko siis kyseinen tutkimus sittenkään muuta kuin nollatutkimusta – ei siksi, että se olisi menetelmiltään epäluotettavaa – vaan siksi, että se todistaa ilmeisen ja arvattavissa olevan asian, jonka voimme todeta myös ilman mitään tutkimusta: suoraan todellisuutta havainnoimalla?

Vastahakoisuus Lynnin ja Vanhasen tutkimuksia kohtaan johtunee etupäässä siitä, että kyse on tuloksista, jotka ovat valideja tieteellisesti mutta jotka eivät miellytä tiettyjä tahoja poliittisesti. Tällainen kritiikin esittäminen on kuitenkin periaatteellisesti virheellistä, sillä tieteellisessä tiedonmuodostuksessa arvostelun pitäisi kohdistua prosessiin, jolla tieto on tuotettu – ei tutkimuksen tulokseen. Jos prosessi on moitteeton, myös tulokset pitää hyväksyä.

Liiallinen älykkyys voi myös pelottaa. Lisäksi älykkyyteen viittaaminen saattaa tuottaa vaikutelman, että kyse on länsimaisten ihmisten narsismista: halusta peilailla omaa kuviteltua tai todellista erinomaisuuttaan muiden kansojen ja heidän olojensa kehittymättömyydestä. Tämänkin riskin tiedostaen uskon, että länsimainen rationalismi on ihmiskunnan tärkeintä kulttuuriomaisuutta ja sellaisena puolustamisen arvoinen asia.

Kun ihmiset lähtivät vaeltamaan Afrikasta noin 50 000 vuotta sitten, he tuskin arvasivat, että jonain päivänä ihmiskunta tutkii omaa älykkyyttään pitäen sitä oman menestyksensä selittäjänä ja lähettämällä perään älykkyystutkimuksen riemuvoiton, Tatu Vanhasen. Evoluutio näyttää jatkuvan yhä, sillä älykäs kansakuntamme äänesti omassa älykkyydessään pääministeriksi älykkyystutkijan ilmeisen älykkään pojan. Mikäli saan äänestää, niin vanhempi Vanhanen on omassa rohkeudessaan ja sananvapauden käytössään kuitenkin hivenen etevämpi kuin poliittisen korrektiuden perässä juokseva uusi Vanhanen. Takeita evoluution edistymisestä ainakaan sukupolvien välillä ei välttämättä ole. Ennustan, että Lynnin ja Vanhasen tutkimuksia seuraa vielä kolmas osa: IQ and School Success.

Kouluväkivallasta, osa 2

Kouluväkivalta lisääntyy kaiken aikaa ja kaikkialla, kuten viimeksi Örebron yliopistolla Ruotsissa, jossa sattui akateemisen tutkijan kuolemaan johtanut puukotustapaus. Ilmiö herättää kysymyksen, kuinka väkivaltaa oppilaitoksissa voitaisiin vähentää.

Kausaaliseen ajatteluun uskovana olen taipuvainen ajattelemaan, että tuokin teko johtuu jostain syystä. Kiintoisia ovat Ruotsissa esitetyt arvailut siitä, oliko tutkijan kaulan viiltäminen poliittinen murha. Kyseinen yliopistonlehtori oli tutkinut aihetta, joka on saatettu kokea tietyissä piireissä poliittisesti epäkorrektiksi. Murhattu Fuat Deniz oli emigroitunut Turkista Ruotsiin, jossa hän oli omaksunut länsimaisen oikeus- ja tiedekäsityksen. Hänen tutkimusaiheensa oli – ehkä kohtalokkaasti – Ottomaanien valtakunnan aikainen muslimien suorittama kristittyjen assyrialaisten salamurha.

Pahinta on, ettei poliittisen salaliiton mahdollisuutta voida enää tiedustella murhatulta ihmiseltä itseltään eikä myöskään rikoksen tekijältä, sillä poliisityön neuvottomuuden osoitukseksi murhaaja on edelleen kadoksissa. Siitä, kuinka muslimienemmistöisissä maissa sorretaan eurooppalaisia vähemmistöjä ja esimerkiksi homoseksuaaleja, ei sallittaisi puhuttavan mitään sen enempää Euroopassa kuin kyseisissä maissakaan.


Olosuhteiden kokonaisuus paremmaksi

On selvää, ettei todellista turvallisuutta voida lisätä rajoittamalla, kahlitsemalla eikä lisäämällä vartijoita vaan puuttumalla väkivallan syihin. Olosuhteet kokonaisuudessaan pitäisi tehdä yhteiskunnassamme sellaisiksi, ettei kenenkään tarvitsisi pelätä henkensä puolesta vain toteuttaessaan sananvapautta tai tavoitellessaan tietoa ja totuutta. Tämä edellyttäisi viisaita poliittisia ratkaisuja suhteessa siihen, kuinka toivottavaa monikulttuurinen rikastuminen oikeastaan on.

Pahinta on, että yliopistoissamme vaaditaan nykyään juuri sellaista politiikkaa, joka edistää epädemokraattisten ainesten leviämistä yhteiskunnassa. Monikulttuurisuutta on yritetty edustaa siinä idealistisessa uskossa, että vieraista kulttuureista saapuneet ihmiset automaattisesti omaksuvat meidän tapamme ja lakimme. Tosiasiassa näyttöä on lähinnä päinvastaisesta.

Vierasmaalaiset pitävät omat tapansa ja kielensä myös Suomessa ollessaan, ja he siirtävät ne jälkipolvilleen. Sen osoittaa esimerkiksi tämä Helsingin Sanomien uutinen, jonka mukaan yli kymmenen prosenttia Helsingissä syntyneistä lapsista on ”vieraskielisiä”. Tosiasiassa vastasyntyneet eivät puhu vielä mitään, mutta heitä pidetään oletuksenomaisesti – paitsi kumpaakaan kotimaista kieltä osaamattomina – myös vieraan kielen äidinkielekseen omaksuvina.

Monikulttuurisuus on voitu usein nähdä myönteisenä asiana, kun oletuksena on ollut, että se johtaa maahanmuuttajien sopeutumiseen länsimaisen kulttuurin ehtoihin. Mutta käytännössä syntyy kulttuureja kulttuurissa, ja suomalaiset onkin pakotettu luopumaan omista tavoistaan. Tämän merkiksi Myllypuron koulussa ei enää järjestetty edes tavanomaista joulujuhlaa, jotta asiaan liittyvä kristillisperäinen uskonnollisuus ei ”loukkaisi ketään”, vaan sen asemasta vietettiin ”joulutalenttia”. Samaan tapaan eräät piirit hoilasivat vallankumouslauluja 1970-luvulla. Mutta lyhyeen tuokin idealismi tyssäsi, kun käytännön seuraukset selvisivät.


Idealisteille narun pää käteen

Yliopistomaailmassa monikulttuurisen (ja siten myös arvoristiriitoja sisältävän) yhteiskunnan puolesta ovat puhuneet varsinkin feministit, sosialistit ja postmodernistit. Rationalistit on usein kiirehditty tuomitsemaan, vaikka he ovat pysyneet tieteellisissä tosiasioissa. Esimerkiksi Tatu Vanhanen on esittänyt Richard Lynnin kanssa tekemänsä tutkimukset kansakuntien älykkyydestä johtopäätösten osalta täysin riippumattomina. Vanhanen vanhempi on todennut, että jos haluamme tietynlaisia tuloksia, meidän on toimittava tietyllä tavalla. Toisenlaiset ratkaisut johtavat toisenlaisiin tuloksiin. Mutta monet vasemmistolaisperäiset tutkijat näkevät Lynnin ja Vanhasen sinänsä rohkeat ja kunnioitusta herättävät tutkimukset vuosilta 2002 ja 2006 suurina uhkina ja kiirehtivät tuomitsemaan ne.

Toteamukseni ei tarkoita, että poliittisia johtopäätöksiä ei pitäisi lainkaan tehdä. Ne voisivat kuitenkin olla sellaisia, joissa kulttuuriseen narsismiin syyllistymättä tunnustettaisiin älykkyyden ja kulttuurin kehittyneisyyden korrelaatio. Tämä antaisi korkean älykkyyden maille oikeuden puolustaa omaa elämänkäytäntöään. Kulttuurien välillä ei vallitse relativismia, vaan toiset kulttuurit ja poliittiset järjestelmät voitaisiin tunnustaa selvästi muita paremmiksi.

On kehnoa, että useat tutkijat suhtautuvat monikulttuurisuuden edistämiseen täysin kritiikittömästi. Demokraattisiin vapauksiin vedotessaan he tulevat puolustaneiksi epädemokraattisten olosuhteiden pystyttämistä keskelle yhteiskuntaa ja vapaata tiedettä. Kun tämän politiikan lopputuloksena joku akateeminen tutkija saa lopulta Moran kurkkuunsa tai keuhkoonsa, kuten Deniz, on monikulttuurisuuden vaatijoille tullut narun pää käteen.

Kenties yliopistojen rekrytointipolitiikkaa tulisikin muuttaa perusteellisesti, jotta niidenkään piirissä ei voitaisi tehdä sellaista posketonta politiikkaa, joka käytännössä on täysin epärealistista ja vastuutonta sekä nakertaa akateemisen maailman omia vapausihanteita. Tämä tarkoittaa, että monikulttuurisuuden hokijat voisi rajata yliopistoista pois, ennen kuin he kieltävät kriittisen ja rationaalisen ajattelun myös tieteiden yhteydestä.

Toisinajattelijat, kuten Lynn ja Vanhanen ovat tieteellisen kriittisyyden kantava voima. Olen myös itse joutunut kärsimään virkojen ja apurahojen menetyksinä sen, että olen kyseenalaistanut kaikkein ilmeisimmät heikkoudet feministien ja postmodernistien kirjoituksista, vaikka niiden havaitseminen ei edellytä edes poikkeuksellista vaivaa. Massakulttuurin mukana ajelehtivia palkitaan ja kriittisiä lyödään. Myös tämä epäoikeudenmukaisuus pitäisi saada loppumaan. Muuten käy niin, että rationalistitkin hakevat kaapistaan säilän ja lähtevät kovat kaulassa ”puolustamaan totuutta, oikeaa ja hyvää”, kuten tohtorinmiekan käyttöohjeissa sanotaan.