Missä Alakurtin sotilaat viettävät lomansa?

Sotilasasiantuntijat ovat rauhoitelleet suomalaisia väittämällä, etteivät Karjalan Alakurttiin sijoitettavat 7000 sotilasta ole suunnittelemassa Suomen valtaamista vaan ”varmistamassa Murmanskin ja Kuolan alueen turvallisuutta”.

Hyvä on. Menen ajatusleikkiin mukaan. Olen itsekin varma siitä, etteivät venäläiset rauhansotilaat hyökkää Suomeen. Se ei olisi Venäjän hybridi- ja kybersodankäynnillisen nykytaktiikan mukaista. Mutta keskeinen kysymys on, missä he viettävät lomansa.

Sotilas menee tietenkin sinne, minne käsketään. Sen vuoksi kukaan suomalainen kenraali ei voi varmasti tietää, miksi Alakurttiin loppujen lopuksi sijoitetaan prikaatillinen maataistelujoukkoja. Tuskin tietävät itsekään.

Mutta oletetaan nyt vaikka, että nämä soltut lähtevät lomille Vuokatin Katinkultaan. Matkalla he eksyvät, ja heitä joudutaan etsimään paikallisista metsistä. Jos taas idästä saapuu tunnuksettomia panssarivaunuja ja kuorma-autoja, ne eivät ole luonnollisestikaan venäläisiä, sillä Venäjä ei sodi vaan harjoittaa rauhaa. Ne eivät voi olla Naton joukkojakaan tullessaan idästä. Olisivatko Kiinan tai Pohjois-Korean lähettämiä?

Mikäli Venäjän suunnalta puolestaan eksyisi joukkoja Kiinaan tai Pohjois-Koreaan, ne tulisivat silloin lännestä ja olisivat lähtöisin Natosta. Niinpä ajatus kaikkien rajojen ylittämisestä ei ole tuulesta temmattu, ja joukkojen sijoittelusta ollaan huolissaan myös Suomen ja Venäjän ulkopuolella, esimerkiksi Ruotsissa, jonne Alakurtista on matkaa vaivaiset 300 kilometriä.

Se, että Venäjä ripottelee sotilasvoimiaan Suomen rajan pintaan, johtuu varmuudella yhdestä asiasta: sotilaallisen läsnäolon merkitys on tehdä Suomen hakeutuminen Natoon mahdollisimman vaikeaksi.

Ulko- ja puolustuspolitiikan johtaminen juntturalla

Vaikeasti vaikeroi myös ulkopoliittinen johtomme, kun ei tiedä osallistuako Virossa pidettävään lentosotaharjoitukseen, jossa tahtipuikkoa heiluttaa USA. Stubb ja Haglund haluaisivat, mutta Tuomioja sotkee pelin.

Hanke eteni pää- ja puolustusministerin kautta aina Niinistön pöydälle, joka ryhtyi peräämään selvityksiä. Tämä osoittaa, että ulko-, puolustus- ja turvallisuuspolitiikan johtamisessa on kiistoja, joiden vuoksi esiin pullahtelee satunnaisia kannanottoja. Ne taas luovat kuvan linjattomuudesta.

Lopulta Yhdysvallat lähetti Suomelle selvän kutsun. Kurjaa tilanteessa on talvisodan ajoilta tunnettu kahden huonon vaihtoehdon malli. Jos tuohon sinänsä merkityksettömään harjoitukseen ei nyt osallistu, se tulkitaan Lännessä suomettuneisuudeksi. Ja jos siihen menee mukaan, täytyy pelätä Venäjän reaktioita.

Tässä ei oikeastaan voi muuta kuin siteerata ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsausta ”Suomen asema, turvallisuus ja hyvinvointi monimutkaistuvassa maailmassa” (2014),  jonka mukaan Naton jäsenyys todellakin ”selkeyttäisi Suomen asemaa”.

Entä itse harjoitus? Todennäköisesti Suomi ei osallistu. Ruotsissa viime syksynä pidetystä laivastoharjoituksesta Venäjä rankaisi Suomea ilmatilanloukkauksilla ja Ruotsia myös sukellusveneinvaasiolla. Sitä, paljonko sukellusveneitä on loukannut Suomen rajoja, ei tiedä kukaan siviili, sillä niistä ei ole luvattu erikseen tiedottaa.

Se, että Virossa ei Suomen Horneteja todennäköisesti nähdä, johtuu tosiasiasta, että Suomea ei kiinnosta Nato-maa Viron turvallisuus. Halu välttää konflikti Venäjän kanssa vie voiton, kun taas Virolla on parempi turvatakuu kuin Suomella jo Nato-jäsenyytensä puolesta.

Ongelmana on, että Yhdysvallat on niputtanut Itämeren-harjoituksensa osaksi Baltian suojaoperaatiota (Operation Baltic Resolve) Venäjää vastaan. Niihin osallistuminen on aina kannanotto Venäjää kohtaan. Samanlainen joukkuepeli koskee toki myös Venäjää: mikäli se erehtyisi Viron alueelle, tulisi se samalla loukanneeksi Yhdysvaltoja, jolla on Virossa joukkoja.

Sen opimme tästä episodista, että Suomen ulkopoliittisen johdon suhteet ovat solmussa ja päätöksenteko kinnaa. Niinistö on riippuvainen ulkoministeri Tuomiojan tuesta, ja pääministerin poliittinen kannatus on heikko. Yhdellä suulla puhuminen ei onnistu, ja Niinistö ja Stubb ovat melkein kaikesta eri mieltä.

Harkitsevaisin heistä on Niinistö. Stubb hökeltää pääministerinä vaaleihin asti, muttei pitemmälle. Tuomioja taas on menneen maailman mies. Natoa vastustavan sosialistin voisi siirtää vuoristoradan jarrumieheksi Lintsille.

Tuomiojan Erkki, taantumuksen merkki

Ilman Tuomiojan ja Halosen jarrutusta Suomi voisi olla Naton jäsen. Asiassa olisi valittava puolensa, eikä väyrystely auta. Kiertely ja kaartelu tekevät Suomesta epäuskottavan sekä Venäjän että Nato-maiden kannalta. Tällöin ei ole avuksi, että ”lennetään hiljaa ja matalalla”, kuten Islannin taannoisessa harjoituksessa. Tämän näytelmän traagis-looginen lopputulos on kaatuminen Venäjän syliin. Ja sitä ei varmaan moni toivo. Tuomiojan neljä kovinta mokaa kahdelta viime kvartaalilta:

1) Pyrki tukkimaan Naton puolesta linjanneen virkamiestyöryhmän suut ripittämällä, ettei ulkoministeriön asiantuntijoiden pidä puuttua politiikkaan.

2) Kehtasi moittia sovjetisoinnista kärsineitä Baltian maita ”nationalismista” ja valitti, ettei Lännellä ole venäjänkielisiä uutisia (minkä hän näki alun perin palvelupuutteena eikä tiedonvälityksen ongelmana, kuten myöhemmin selitti).

3) Pyrki kääntämään Ulkopoliittisen instituutin tutkijan väitteet Venäjän mielenkiinnosta Ahvenanmaata kohtaan väitteiksi siitä, että Ahvenanmaata uhkaakin Nato.

4) Sepitti tarinan pohjoiskarjalaisesta tytöstä, joka oli mukamas Lontoossa matkalla Syyriaan taistelemaan jihadistien riveissä, ja puolusteli siten muslimiterrorismeja väittäessään, etteivät kaikki radikaalit ole ulkomaalaistaustaisia. Myöhempien tietojen mukaan ketään suomalaista kiinniotettua ei ollut olemassa, mutta vastuun virheestään Tuomioja vieritti poliisille ja Supolle, jolle ”asian selvittäminen kuuluu”.

Demaripoliitikko Tuomioja on samaa ulkopolitiikassa, mitä aatetoverinsa Juhana Vartiainen on talouspolitiikassa. Poliittisilla meriiteillä ylijohtajan virkansa saaneen Juhana Vartiaisen mukaan työttömyysongelma pitää ratkaista lisäämällä maahanmuuttoa, valtiontalouden kestävyysvaje pitää hoitaa kasvattamalla maahanmuuttoa ja terveydenhuollon ylikuormitus pitää ratkaista tuomalla lisää maahanmuuttajia Suomeen. Ennen kaikkea syrjäseutujen työpaikkapulaa ja nuorisotyöllisyyttä pitää hoitaa maahanmuuttoa lisäämällä.

Trendi on ihan sama kuin asuntopolitiikassa, jossa VATT:n ylijohtajana toimiva Vartiainen väitti, että Suomessa muka suositaan omistusasumista ja että pitäisi suosia vuokralla asumista työvoiman liikkuvuuden lisäämiseksi. Näin Sdp-taustainen jäsenkirjavirkamies pitää duunarien puolta: verottamalla omistusasumista ja tekemällä ihmisistä vuokraorjia. Lopulta hän vertasi työttömiä rikkaruohoihin. Näitä sammakoita saavat demarien ehdokkaat noukkia talteen pelikentiltään ennen vaaleja, jolloin puolueen kannatusprosentti on todennäköisesti 12. Tämän tuhotyönsä jälkeen Vartiainen todennäköisesti vaihtaa puoluetta, sluibailija kun on.

Palavatko Niinistön hihat?

Sauli Niinistön esiintyessä eilen TV-uutisissa minun silmiini pistivät presidentin otsalla karpaloiva hiki ja Mäntyniemen kulisseissa piileskelevän adjutantin poikkeuksellisen totinen ilme. Minä en luonnollisestikaan tiedä, mikä on Niinistön Venäjän-matkan todellinen syy, mutta siitä olen varma, että sitä ei kerrota medialle eikä kansalaisille kuin vasta vuosien päästä.

Oletan, että syy Putinin ja Niinistön tapaamiseen on lähtöisin Venäjän suunnalta, vaikka aloite kohtaamiseen olisikin lähtöisin Niinistöltä. Venäjä on häirinnyt Suomea viime aikoina näyttävästi muun muassa ilmatilanloukkauksilla, nettihyökkäyksillä ja epäilyillä suomalaisten osallistumisesta Ukrainan taisteluihin. Lisäksi se on uhannut vastatoimilla, jos Suomi hakeutuu Natoon, ja vihjannut, että Suomen ja Venäjän välillä 1992 solmittu valtiosopimus estäisi Naton jäsenyyden.

Niinpä en yllättyisi, jos Yhdysvaltain satelliittitiedustelu olisi paikantanut Venäjän asevoimien keskittäneen joukkoja ja kalustoja myös Suomen itärajan tuntumaan. Tähän viittaa sekin, että muut EU-maat ovat osoittaneet Suomea kohtaan ”ymmärtämystä” ja hyväksyneet Niinistön oma-aloitteisuuden...

Muussa tapauksessa kokous osui outoon ajankohtaan, ja Niinistö on istumassa EU:n pöksyillä tuleen avatessaan oman, Euroopan unionista riippumattoman, ulkopolitiikkansa. Sotšiin sovitussa tapaamisessa myönteistä on pyrkimys neuvotteluyhteyden ylläpitoon, mutta muutoin kokous sisältää suuria riskejä.


Täydellinen tilaisuus suomettua

Niinistöllä on nyt käsissään, paitsi etevän ja taidokkaan ulkopoliittisen pelaajan ja rauhanrakentajan avaimet, myös erinomainen tilaisuus suomettaa. Katsotaanpa, miksi.

1) Heti pakotteiden asettamisen jälkeen järjestettävä tapaaminen voidaan nähdä muissa länsimaissa haluna irtautua EU-maiden riveistä. Tilanne voidaan tulkita niin, että kyse on yrityksestä parantaa kahdenvälisiä suhteita EU-maiden yhteenkuuluvuuden kustannuksella.

2) Se, että Suomi soittaisi ensiviulua Venäjän ja EU:n suhteiden ratkomisessa, ei olisi välttämättä hyväksi myöskään kahdenvälisille suhteille. On mahdollista, että Putin koettaa käyttää Suomea jonkinlaisena puolestapuhujanaan, yrittää ahmaista Niinistön tossunsa alle tai vihjaa, että Suomi on juuri sillä maantieteellisellä vyöhykkeellä, jonka Venäjä tuntee itselleen samalla tavalla ”omaksi” kuin Ukrainankin.

3) Venäjä on pitkään koettanut hajottaa EU:n yhtenäisyyttä, ja siksi Venäjällä on tämänpäiväisessä tapaamisessa enemmän voitettavaa kuin Suomella, jolla on paljon hävittävää, mikäli maamme etääntyy EU:n pakoterintamasta ja joutuu Venäjän pelinappulaksi.

4) Suomi ei voi pukeutua puolueettoman rauhanvälittäjän rooliin, vaan Suomessakin tulisi ymmärtää, että osana pakotteita asettanutta EU:ta me olemme konfliktin eräs (tosin melko vähäpätöinen) osapuoli. Niinpä tapaaminen jää väistämättä kahdenvälisten suhteiden ratkomiseksi, eikä neuvotteluvaltuuksia muista asiakysymyksistä ole. Pakotteista ei ole syytä livetä, sillä oma asemamme Ukrainaa vastaavassa tilanteessa riippuisi EU-maiden yksimielisyydestä ja uskottavuudesta.

5) Suomi ei voi eikä sen kannattaisi esiintyä myöskään EU:n neuvottelijana, koska maamme ei ole mahdollista eikä järkevää ottaa päälleen koko sitä laskua, joka konfliktista lankeaa. Oikea muoto on vaikuttaminen EU:n riveissä ja EU:n kautta.

6) Kokoontumispaikka Sotši sijaitsee Venäjän konfliktipesäkkeiden Krimin ja Georgian välimaastossa, joten matkustamalla juuri sinne Niinistö tulee helposti antaneeksi tahattoman viestin, että Suomi hyväksyy Venäjän toimet, muun muassa Krimin miehityksen. Tällaista viestiä kannattaisi välttää, koska sen seuraukset kohtelisivat huonosti oman maamme turvallisuutta.

7) Vaakalaudalla ovat myös Suomen ja Ukrainan väliset suhteet, jos Suomi mielistelee Venäjää ja kääntää opportunistisesti selkänsä olemassaolostaan taistelevalle maalle. On oman identiteettimme ja itsearvostuksemme kannalta parempi, että puolustamme oikeamielisyyttä vääryyttä vastaan, kuin että välttelisimme haittoja ja hyväksyisimme sen, mikä näyttää poliittisessa pelissä hyödylliseltä.

Vaikka EU-maat ovatkin osoittaneet ymmärtämystä Niinistöä kohtaan, myös minä osoitan ymmärtämystä niitä EU-maita kohtaan, jotka ovat viime maaliskuusta asti hoitaneet suhteita Venäjään puhelimitse.

Entä voiko tapaamisella olla mitään myönteisiä tuloksia?

Niinistö yrittää luullakseni välttää ne suuret vahingot, jotka syntyisivät, mikäli Venäjä laittaisi ilmatilansa kiinni. Tämä merkitsisi katastrofia kansalliselle lentoyhtiöllemme, jonka pätäkkä tulee pääasiassa Aasian kaukolennoista. Keskusteluhalun ilmaisemisella voidaan siis toivoa tai esittää kohtuullisuutta ja malttia. Samalla voidaan purkaa vainoharhaisuutta.

On syytä muistaa, että Krimin miehitys ei ole kuitenkaan mitään sellaista, minkä EU voisi hyväksyä neuvottelupöytään tapahtuneena tosiasiana, jota Venäjä saa käyttää korttinaan. Venäjä on yksiselitteisesti rikkonut kansainvälistä lakia ja ETYJ-asiakirjoja, ja siksi sen on peräännyttävä suvereenin valtion alueelta ehdoitta.


Venäjän keinot ja keinottelu

Monet näyttävät myös Suomessa ajattelevan, että Venäjän tukemien separatistien toimet Ukrainassa olisivat hyväksyttäviä, yhdenvertaisia ja ainoastaan ”vaihtoehtoisia” ajattelutapoja konfliktissa. Juuri tällä tavoin venäläispropaganda on aina menetellyt: se esittää omat historiaa vääristelevät tapahtumakulkunsa muka tasavertaisina ja yhdenveroisina näkökulmina, joita leimaa vain mielipiteenvarainen tulkintaero.

Tosiasiat ovat kuitenkin toisenlaisia. Nythän ei ole kyse vain siitä, että asiassa olisivat vastakkain keskenään samanarvoiset lähtökohdat ja että niiden välinen ero olisi pelkkä muotoseikka. Kyse on siitä, minkälaista yhteiskuntajärjestelmää kumpikin osapuoli on ajanut ja puolustanut.
 
Venäjä on rikkonut YK:n ihmisoikeusperiaatteita jo oman kansansakin keskuudessa polkemalla vähemmistöjään. Ja nyt se tekee samaa Ukrainassa, jossa yli tuhat ihmistä on kuollut Venäjän tukemissa taisteluissa. YK on selvästi tuominnut Krimin miehityksen, ja kansainvälisen oikeuden kannalta valloituksella ei ole mitään legitimiteettiä. Venäjän Krimillä masinoimat vaalit ovat kuin Venäjä järjestäisi Ahvenanmaalla vaalit maakunnan kuulumisesta itselleen.

Monet ovat ihmetelleet, miksi Venäjä pelaa itsensä jatkuvasti paitsioon poikkeamalla länsimaisista ihmisoikeuskäsityksistä ja menettelytavoista. Totuus on, että Venäjä ei piittaa eikä välitä mainetekijöistä vaan uskoo sotilaalliseen voimaansa. Sotilaallinen vastavoima on myös ainoa, jota Venäjä uskoo ja joka tekee Venäjästä harkitsevaisen.

Venäläiset tietävät, että heitä pidetään joka tapauksessa brutaaleina, joten ei ole merkitystä sillä, kuinka brutaaleina heitä pidetään: Vihatkoot, kunhan pelkäävät! Venäjä jopa toivoo ja järjestää konflikteja, koska niiden kautta se saa tilaisuuden voimannäyttöihin ja sotilaallisiin voittoihin, joita lännen heikkouden ja sivistyneisyyden vuoksi helposti syntyy.

Juuri niin Putin sai tahtonsa läpi Georgiassa, ja ”Suomen separatisti” Paavo Väyrynen kirjoitti blogissaan, että Georgia hyökkäsi Venäjälle! Ei tarvinne muistuttaa, että YK:n ja muun maailman tulkinta asiasta on päinvastainen kuin tuon ikuisen idänkortilla pelaajan ja suomettumisen mestarin. Tosiasiassahan Georgia hyökkäsi Etelä-Ossetiaan, mistä Venäjä puolestaan sai tekosyyn valloittaa alueita Georgialta ja osoittaa sitä kautta laajenemisenhaluaan. Vielä vuonna 2003 Vladimir Putin vaati, ettei sotilaallista voimaa saa käyttää toista valtiota vastaan kuin YK:n turvallisuusneuvoston tuella, mutta nyt se on marssittamassa sotilaitaan Ukrainaan joko koolle kutsumansa turvallisuusneuvoston luvalla tai tarvittaessa ilman lupaa.

Venäjän taktiikkaan kuuluvat historian vääristely ja asioiden kääntäminen kuin pirunpeilissä päälaelleen. Slaavilaista melankoliaa ilmentäen Venäjä marttyyrisoi itsensä ja lavastaa itsensä uhriksi. Toiseksi se pitää omia aggressioitaan vastauksina ”provokaatioihin”, joita länsi muka esittää. Lisäksi se syyttää Yhdysvaltoja ja EU:ta sotkeutumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin, joihin se itse on sekaantunut.

Venäjä on leimannut seksuaalivähemmistöjen julkisen elämän ”homopropagandaksi”, koska se itse sensuroi vähemmistöjään ja harjoittaa todellista heteropropagandaa. Venäjä on tukenut Syyrian vallassa olevaa arabisosialistista Baath-puoluetta lainoilla, koulutuksella ja aseistuksella niin, että hirmuhallinto silläkin maailmankolkalla jatkuu ja pakolaistulva ulottuu Suomeen asti. Juuri nyt Venäjä tukee separatistien harjoittamaa terrorismia Itä-Ukrainassa ja arvostelee Yhdysvaltoja, CIA:ta ja Natoa terrorismista.

Mitä eroa on siis Yhdysvalloilla ja Venäjällä meidän suomalaisten kannalta? On eri asia olla demokraattisen ja liberaalin länsivallan kaveri kuin elää totalitaristisen diktatuurin naapurissa ja sen autoritaarisen komentelun alla.

Siksi myöskään Venäjän esittämät tilanteiden vääristelyt eivät ole ”tasavertaisia” tai ”yhdenveroisia” vaihtoehtoja, eikä lännen ja idän välillä valitseminen ole pelkkä muotoseikka kahden erilaisen tulkinnan välillä. Venäjän toimia puolustelevien pitäisi ymmärtää, että Yhdysvaltojen voimankäyttö ei ole sama asia kuin Venäjän voimankäyttö eikä Ukrainan laillisen hallituksen suvereenius ole sama asia kuin separatistien suvereenius. Keskeistä on juurikin se, millaista niiden harjoittama politiikka on sisällöltään. Lännen politiikalla on moraalinen oikeutus, Venäjän ei.

Tällaisen naapurin kanssa neuvottelemaan Niinistö on lähtenyt. Voitettavaa on vähän mutta hävittävää paljon. Minulle tulee samanlainen olo kuin useimmille suomalaisille tuli Paasikiven lähtiessä Moskovaan. Toivottavasti Niinistö saa aikaan parempaa ja reilumpaa jälkeä kuin ne suomettumisen ajasta muistuttavat vanhan koulun poliitikot, jotka ovat nousseet puolustamaan Venäjän aggressiivisia toimia.

Venäläiset hävittäjät käyttivät Finnairin matkustajakoneita maaleina

Malaysia Airlinesin lennon MH17 alasampuminen herätti varsin vähän reaktioita Euroopassa ja muualla maailmassa, ainakin verrattuna teon häikäilemättömyyteen ja törkeyteen.

Aina kun Yhdysvallat on osallisena jossakin sotatoimessa, niin sanotut aktivistit kerääntyvät kyllä lähetystöjen eteen ja kaduille kiljumaan, kuinka paha Amerikka on. Mutta kun Venäjä miehittää Krimin ja antaa Itä-Ukrainan separatisteille aseet käteen, niin mielenosoittajat maailmalla ovat hipihiljaa.

Rikollisilla on usein profiili, eli ne toimivat saman kaavan mukaan. Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto tulitti Korean Airin lentoa 902 jo vuonna 1978, jolloin kone joutui tekemään hätälaskun Louhen Korpijärvelle Venäjän Karjalaan. Hytisevät matkustajat siirrettiin tuolloin helikoptereilla Murmanskiin ja sieltä Helsinki-Vantaan kautta koteihinsa ympäri maailman, eikä siviilien ihmepelastumisesta pidetty sen suurempaa melua. Tapaus oli kuin Alistair MacLeanin trilleristä.

Toinen pudotus herätti enemmän huomiota. Monet muistavat, kun Neuvostoliiton ilmavoimat ampuivat Sahalinin saarten tuntumassa alas Korean Airin lennon numero 7 tappaen kaikki 269 koneessa ollutta ihmistä. Ronald Reaganin aikakaudella tapaus veti suurvaltojen suhteet pakastinlämpötiloja kylmempään huurteeseen.

Neuvostoliiton ilmatila oli tuohon aikaan pyhää, kunnes Finnairin koneet saivat lentoluvan alueen halki Japaniin, Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan. Onkin valaisevaa lukea, mitä viime vuonna edesmennyt lentokapteeni ja kauppatieteiden tohtori Heikki Urmas kertoo viimeiseksi jääneessä kirjassaan Voi maatamme! (2012). Yli 24 000 tunnin liikennelentäjä tilittää teoksessaan hiuksia nostattavalla tavalla, kuinka myös Finnairin jumbot saivat usein peräänsä neuvostohävittäjiä, jotka lähestyivät matkustajakoneita ja sopivalle ampumaetäisyydelle tultuaan kääntyivät pois.

Urmaksen tulkinta on, että neuvostoliittolaiset käyttivät Finnairin koneita elävinä harjoitusmaaleina. Matkustajille näistä tapauksista ei tietenkään hiiskuttu mitään, sillä olisihan ollut kauheaa, jos asiakkaat olisivat kaikonneet teuraiksi leimatuista koneista – tai jos tiedon julkitulo olisi pahoittanut diplomaattien mielen vahingoittaen maidemme ystävällisiä ja lämpimiä suhteita. Jeltsinin aikana liipaisimelle hakeutuminen loppui, mutta nykyään alueen halki lentää niin monen yhtiön koneita, että myös valinnanvaraa koemaaleiksi riittäisi.

Heikki Urmas toimi Helsingin kauppakorkeakoulun Mikkelin-yksikön rehtorina, joten tuskin hän puhui palturia (ja hän esittää kirjassaan myös mielenkiintoista eurokritiikkiä).

Totuus lienee se, että myöskään Itä-Ukrainan maitopartaiset separatistit eivät olisi kuuna kullan valkeana saaneet 33 000 – 40 000 jalan korkeudessa kiitävää konetta putoamaan ilman venäläisten tarjoamaa aseistusta. Sikäli asiaa koskeva tutkimus on pelkkää selvän asian selvitystä, jonka tehtävänä on vain kiistattomien todisteiden etsiminen. Aika kuitenkin työskentelee Venäjän hyväksi, sillä Krimin miehitys jatkuu ja kriisi pitkittyy.

Monet poliitikot ovat pyrkineet leimaamaan suomalaiset Venäjän-arvostelijat ulkopoliittisesti vaarallisiksi tai Nato-haukoiksi. Tämä osoittaa, millä tavoin Suomi on jälleen kulkemassa kohti suomettumisen aikaa. On oikein sanoa, että maalla, joka kiusaa naapureitaan informaatiosodalla tai sodan uhalla, sensuroi seksuaalivähemmistöjään ja ahdistelee omia toisinajattelijoitaan, on huono markkinointipäällikkö. Niinpä Suomi elää vaarallisen valtion naapurissa.

Venäjän väitteet suomalaisten osallisuudesta Itä-Ukrainan levottomuuksissa ovat selvää propagandasotaa ja sellaisena periaatteen ”hyökkäys on paras puolustus” toteuttamista. Suomalaiset puolestaan hukkasivat etsikkoaikansa kolmen edeltävän presidentin kaudella olemalla hakematta Naton jäsenyyttä. Mitään vaaraa Naton jäsenyydestä ei Suomelle olisi, ei myöskään Venäjälle, sillä Nato on nimenomaan puolustusliitto, eikä kukaan ole havainnut sen enempää Venäjän kuin sen edeltäjänkään nostaneen asettaan Kreikkaa, Turkkia tai muutakaan Nato-maata vastaan.

Itä-Ukrainan kriisi voi ratketa lähinnä kahta tietä. Länsimaiden pakotteet johtavat Venäjän kansakunnan taloudelliseen ahdinkoon, joka aluksi parantaa nykyhallinnon suosiota mutta johtaa aikaa myöten sen epäsuosioon ja väistymiseen joko sisäpoliittisen kumouksen kautta tai vaaleissa. Toinen mahdollisuus on, että Yhdysvalloissa virkaan astuu republikaaninen presidentti, joka laittaa kovat piippuun. Obaman lausunnot ovat olleet tähän asti pelkkiä lehmän henkäyksiä, eikä suurvallan asema auta, mikäli pamppu on pehmeä.

Venäjän aloitteenpito maailmanpolitiikassa jatkuu. On paljastavaa, että Venäjän auttava käsi on ollut aktiivinen kaikkialla, missä on tekeillä jotakin moraalitonta, kuten Syyriassa. Jo Neuvostoliitto tuki Syyrian arabisosialistista Baath-puoluetta, joka on vallassa edelleen. Tiivis suhde on jatkunut myös Venäjän aikakaudella, jolloin Syyria on saanut Venäjältä lainoja, aseita ja koulutusta.

Filosofi Mikko Yrjönsuuri kirjoitti taannoin teoksen nimeltä Roistovaltion raunioilla (2003), jossa hän arvosteli Yhdysvaltain vuonna 2003 Irakissa toimeenpanemaa freedom missionia. Yliopistoälymystön kertakaikkisesta tyhmyydestä kertoo se, että USA:ta haukkumalla hän sai palkkioksi professorinviran, vaikka todellinen roistovaltio on tuossa ihan kyljessä.

Jäätävä polte ulottuu meidän aikaamme

Olen tällä palstalla useasti vastustellut poliittista korrektiutta ja sananvapauden rajoittamista, sillä totalitarismit alkavat sananvapauden kahlitsemisesta. Olen myös vetänyt selvää linjaa mahdollisimman laajan sananvapauden puolesta, johon mitkään rajoitukset eivät kuuluisi. Ne eivät näytä aiheuttavan muuta kuin pelkkää vahinkoa. Sananvapauden raiskaukset eivät juuri poikkea fyysisistä raiskauksista. Niiden jäljet osoittavat, että arvet kestävät kymmeniä vuosia, kun totuutta peitellään ja ihmisten vapaata tahtoa loukataan poliittisen paimennuksen varjolla. Aiheenani on ollut muun muassa maahanmuuttopolitiikkaa koskevan kritiikin estäminen, mutta myös feminismin ja eräiden uusvasemmistolaisten ideologioiden tuella on tavan takaa vaadittu sananvapauden kastroimista.

Tuoreimman esimerkin siitä, kuinka poliittisen korrektiuden vaaliminen loukkaa taiteen vapautta, tieteen vapautta ja yksilöiden oikeutta tietää, tarjoaa Renny Harlinin elokuvaa Jäätävä polte (1985) koskevan arkistotiedon avautuminen. Tuore uutinen kertoo, että filmi leikattiin Suomen elokuvatarkastajien toimesta piloille ohjaajan paetessa Yhdysvaltoihin. Moni on tuon elokuvan nähnyt, mutta sensuroituna. Tuottaja Markus Selin menetti sen vuoksi omaisuutensa, ja haavat kirvelevät häntä meidän päiviimme asti ulottuvina oikeudenkäynteinä.

Roistovaltio Neuvostoliitto vaati vuonna 1986, että elokuva on sensuroitava poliittisesti korrektiksi, sillä muuten se ei vastaisi valtionpäämiesten liturgioita maiden välisten suhteiden ”edelleen kehittämisestä ja lujittamisesta”. Nuo lupaukset olivat tietysti pakottamalla lunastettuja. Niihin vedottiin salaisissa keskusteluissa, eivätkä kansalaiset edes aavistaneet, kuinka nöyryyttäviä neuvostoliittolaisten lypsämät ja presidentin uudenvuodenpuheeseen sijoitetut lauselmat lopulta olivat. Sitä paitsi taidehan kuuluu yksilöille ja kansalle, eikä sen pitäisi olla valtioiden välinen asia.

Renny Harlin tuli Hollywoodissa tunnetuksi pakolaisena, mikä ei ollut maamme maineelle hyväksi. Hän pakeni ulkopoliittista painostusta ja Suomen taiteilijayhteisön stalinistisuutta. Ollaanpa Harlinin ohjauksista muutoin mitä mieltä tahansa, Jäätävä polte jää Suomen elokuvahistoriaan eräänlaisena sankaruuden osoituksena, jolla sen tekijät uskalsivat hyökätä ulkopoliittista painostusta vastaan.