Kuinka ’tasa-arvolla’ diskriminoidaan?

Kansainvälisen naisten päivän (8.3.) ja tasa-arvon päivän (19.3.) aikoihin on jälleen hyvä pohtia, kuinka vaarallista tasa-arvoargumentin käytöstä on tullut feminismin piirissä – etenkin mediassa, julkisessa hallinnossa ja yliopistoissa, joissa vihervasemmistolaisen manipulaation mankeli pyörii ylikierroksilla.

Oireellista on, että tasa-arvon päivää vietetään naiseutta korostaen Minna Cuntin kunniaksi, ikään kuin tasa-arvo ja arvon ilmiöt yleensäkin olisivat vain naisten reviiriä. Pian myös uutta ”kansalaisvaikuttamisen päivää” liputetaan Miina Sillanpään päivänä, aivan kuin naiset omistaisivat demokratian. Melkoinen miina on tuokin ollut.

Sukupuolten tasa-arvolla ratsastamisesta on tullut feministien omahyväistä eturyhmäpolitiikkaa, jolla porhalletaan ohituskaistoja pitkin naisten ”etujen” ja ”oikeuksien” loppumattomaksi edistämiseksi, kehittämiseksi ja lujittamiseksi.

Tasa-arvo ei ole oikeudenmukaisuutta

Muutama filosofinen huomautus tasa-arvosta on tarpeen. Tasa-arvo ei ole itseisarvo lainkaan vaan epäarvo. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä arvon käsite on perusrakenteeltaan hierarkkinen. Tasa-arvon vallitessa arvojen välille ei tunnusteta eroja, ja siten ajaudutaan helposti yksiarvoisuuteen, eli totalitarismiin. 

Sen sijaan etiikan ideana on erottaa hyvät asiat huonoista ja arvokkaat vähemmän arvokkaista. Tasa-arvo on siis perimmältään epäeettistä.

Niin on varsinkin silloin, kun tasa-arvoa luodaan etuoikeuttamalla tai ansioita kiistämällä. Etuoikeuttaminen on esimerkiksi yhdenvertaisuuslain tuella tapahtuvaa positiivista erityiskohtelua, joka on kaiken oikeudenmukaisuuden vastaista. Ansioiden kiistäminen taas on meritokraattisen moraaliperiaatteen kieltämistä. Sen mukaan ihmisillä on oikeus ansioidensa mukaisiin asioihin. 

Tasa-arvo ei siis ole oikeudenmukaisuutta. Yhtä vähän arvoarvostelemien tekeminen on syrjintää. Itse asiassa moraali edellyttää, että erotamme hyvät asiat huonoista ja asetamme ne arvojärjestykseen.

Oikeudenmukaista ei ole myöskään tasa-arvon asettaminen päämääräksi. Se jos mikä vaatii keinotekoista tasa-arvon tavoittelua, jota luodaan rakentelemalla ansioita vastaamattomia ohituskaistoja esimerkiksi maahanmuuttajille ja muille ”erityisryhminä” pidetyille. Myöskään mahdollisuuksien tasa-arvo, eli samalle lähtöviivalle asettaminen, ei ole oikeudenmukaista silloin kun sitä luodaan keinotekoisesti.

Sukupuolten keskinäistä oikeudenmukaisuutta ei ole mikään tasa-arvo sinänsä vaan se, että ansiot ratkaisevat ja sukupuoli ei vaikuta. Suosiminen puolestaan on vääryyden ja katkeroitumisen syy. Aina voidaan väittää, että jotakuta saa suosia, jos se ei tapahdu muiden kustannuksella, mutta sellaisia tilanteita ei ole olemassa niin kauan kuin rahat ja resurssit, joita tavoitellaan ja joita jaetaan, ovat samoja.

Suhteellisuusperiaatteen mukaista tasa-arvoa?

Edustavan esimerkin järjestelmän sisään rakennetusta suosimisesta tarjoaa Suomen omistamis-, kouluttautumis- ja yritteliäisyysvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä, joka on luotu vasemmistolaisen ay-liikkeen ja porvarien tuella. Toimeentulotuen saantia koskevat varattomuusvaatimukset ovat johtaneet siihen, että Kela myöntää avokätisesti toimeentulotukea maassamme oleskeleville pakolaisille ja turvapaikanhakijoille, sillä he ovat lähtökohtaisesti vailla varallisuutta.

Sen sijaan kantasuomalainen, jolla on vähäistäkin omaisuutta esimerkiksi moottoriajoneuvon, veneen tai kesämökin muodossa, ei ole oikeutettu toimeentulotukeen, vaan hänen täytyy ensin myydä ”helposti rahaksi muunnettava” omaisuutensa. Tätä kautta ulkomaalaisille luodaan erinomaiset olosuhteet lisääntymiseen ja perheiden perustamiseen Suomessa, kun taas suomalaisia ohjataan hankkiutumaan köyhiksi ja varattomiksi ihan vain voidakseen turvata tulojen saannin jokapäiväisiin menoihinsa. Ulkomaalainen rikastuu ja hyötyy, suomalainen köyhtyy ja maksaa.

Tämä on vihervasemmiston mielestä oikeasuhtaista samalle viivalle asettamista ja suhteellisuusperiaatteen mukaista. Näin sosiaaliturvalainsäädäntö tukee ja vauhdittaa suomalaisten suhteellista kurjistumista, ja kaikki muut puolueet Perussuomalaisia lukuun ottamatta suorastaan taistelevat ohituskaistojen rakentamiseksi pakolaisille ja turvapaikanhakijoille niin sosiaalipalveluihin, terveydenhuoltoon kuin asuntojonoihinkin.

Miksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikka edustavat käytännön sosialismia?

Tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella ratsastamisesta on tullut poliittiselle vihervasemmistolle ja sitä tukevalle huvitteluliberaalille porvaristolle keino bernsteinilaisen sosialismin läpiajamiseen yhteiskunnassamme. Vielä jokin aika sitten puhuttiin pelkästään tasa-arvosta (engl. equality), mutta käsitteeseen liittyvän orwellilaisen vivahteen vuoksi vasemmisto on alkanut hämärtää tasapäistämispolitiikkaansa puhumalla viime aikoina myös oikeudenmukaisuudesta ja siihen liittämästään yhdenvertaisuudesta (engl. equity). 

Suomessa tuli vuoden 2015 alussa voimaan yhdenvertaisuuslain nimeä kantava laki, jolla legitimoitiin suosimisen kautta tapahtuva syrjiminen ja etuoikeuttaminen. Positiivinen erityiskohtelu perustuu lain (30.12.2014/1325) pykälään 9, jonka Alexander Stubbin (kok.) hallitus nosti lainvalmistelussa pelkästä momentista omaksi pykäläkseen Anna-Maja Henrikssonin (r.) toimiessa oikeusministerinä.

Kuten totesin kirjassani Totuus kiihottaa (2020, s. 183), kyseinen säädös on selvästi perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastainen, mutta mahdollisuuden sen voimaansaattamiseen antoi Euroopan neuvoston direktiivi 2000/43/EY (29.6.2000), jonka mukaan ”erityistoimenpiteiden” käyttö rotuun tai etniseen alkuperään liittyvien haittojen korvaamiseksi ei ole kielletty. EU:kaan ei tosin katsonut voivansa velvoittaa positiiviseen erityiskohteluun. Silti laki huudettiin Suomessa läpi.

Sosiaalipsykologisesti ajatellen etuoikeuttaminen on sangen tyhmää, koska suosiminen nolaa myös suosittavia ryhmiä. Asiasta annettu laki on oloihimme soveltumaton, sillä maassamme ei ole ollut rasistista historiaa, kuten Yhdysvalloissa, jonka vasemmistolaisista koripalloylipistoista kyseinen affirmation action -politiikka on lähtöisin. Siinä vain tuotiin museorasistinen rodulla politikoimisen ajatus nykypäivään ja siten terävöitettiin rotupoliittisia eroja ja kylvettiin eripuraa, jota maassamme ei aiemmin ollut.

Tämäntyyppisellä politiikalla valtavirtavasemmistoa edustavat sosiaalidemokraatit, kansandemokraatit ja akateemiset taistolaiset ovat pystyneet kärsivällisesti ja vähin äänin sisällyttämään lakiin ja sen tulkintaan universaalikommunistisia periaatteita, kuten rajattoman maailman utopian, vapaan matkustus- ja oleskeluoikeuden sekä suuren määrän erilaisia kansallisvaltioille langetettuja ja tuhoisia velvoitteita. Niiden turvin kehitysmaiden kansakunnat voivat nyt heittäytyä rasismisyytöksillä pehmitettyjen eurooppalaisten käsivarsille voimaantumaan.

Maahanmuutosta puhutaan ”tasa-arvoon” ja ”yhdenvertaisuuteen” viitaten aivan kuin oikeus asettua laittomasti Suomeen asumaan olisi ihmisoikeus tai subjektiivinen oikeus. Kaikki puolueet yhtä lukuunottamatta vetoavat tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen ikään kuin ne olisivat joitakin Jumalan käskyjä tai ässäkorttien lyömisiä pöytään. Tosiasiassa nämä käsitteet ja niiden takana olevat ilmiöt ovat erittäin kompleksisia ja vaativat filosofista kyseenalaistamista. Sen sijaan valtiollisessa tasa-arvon julistamisessa kumisevat tyhjät tynnyrit.

Feminismin kautta myös naiset on poliittisesta suuntautumisestaan riippumatta saatu mukaan kyseiseen eturyhmäpolitikointiin, jossa järjelliset argumentit syrjäytetään identiteettipoliittisella mehustuksella. Sanotaan, että et voi olla nainen, jos et kannata tasa-arvoa ja samalla myös vihervasemmiston tavoittelemaa väestöjen vaihtoa. Julistetaan, että et voi olla rehellisesti homokaan, jos et kannata kaikkien oikeutta asettua vapaasti Suomeen asumaan. ”Koska kuulut ryhmään X, ajattelet siis asiasta Y tavalla Z.”

Identiteettipolitiikan kierous

Myös identiteettipolitiikan käsite on filosofisesti hullunkurinen, ja sitä käyttämällä vasemmisto on onnistunut kääntämään koko identiteetin ajatuksen nurin. Aristoteelisessa filosofiassa identiteetin käsitteellä tarkoitettiin nimenomaan olemista itsensä kanssa yhtä, siis hyvää itsetuntoa, kykyä tuntea itsensä ja identifioitua itseensä eikä mihinkään muuhun.

Sen sijaan vasemmiston vääristelemässä filosofoinnissa identiteetillä on alettu tarkoittaa ihmisen samastumista viiteryhmiin, siis ottaa muiden rooleja ja asenteita koskemaan itseään ja asennoitumaan omiin tekoihinsa ja toimiinsa toisten odotusten ja toiveiden mukaan.

Osoitin toisessa väitöskirjassani (2015, s. 147–149, 154–156), että sellainen ajattelu voi olla persoonallisuuspsykologisesti vaarallista, sillä se ajaa ihmiset arvioimaan itseään muiden silmin ja siten tekee yksilöt riippuvaisiksi toisten ihmisten vallasta. Se sitouttaa massakulttuuriin ja pahimmillaan sakinhivutukseen. Niin monille nuorille on tehty sukupuolipoliittisessa ja ilmastopoliittisessa propagandassa, kuten viittasin kirjani Totuus kiihottaa 11. ja 12. luvussa. Siinä mielessä identiteettipolitiikka ei ole muuta kuin uusi lelu itsestään epävarmojen ihmisten leikkikehään.

Identiteettipolitiikan kautta yhteiskuntaan syntyy keskenään riiteleviä ryhmittymiä. Ensin yksilöt painostetaan tiettyjen viiteryhmien jäseniksi, ja sitten nämä ryhmät alkavat kiistellä keskenään. Tämä näkyi myös mediatutkimukseni vastaanotossa, kun vihastuneet toimittajat ja poliitikot eivät ymmärtäneet siitä mitään vaan alkoivat kivittää viestin tuojaa.

Kun identiteetillä tehdään politiikkaa, on myös naiset voitu sitoa viiteryhmänsä perusteella milloin mihinkin vihervasemmiston tavoitteeseen, ikään kuin vihervasemmisto omistaisi naiset. Identifikaatio- eli samastumisvaatimuksen kautta tasa-arvo on nähty samanlaisuutena. Tulos on kuin Kurt Vonnegutin romaanista Harrison Bergeron, jossa nopeaa pakotettiin juoksemaan hitaammin, ”jotta tasa-arvo toteutuisi”.

Tasa-arvosta erillään on ihmisarvo, mutta sepä onkin täysin riippumatonta partikulaareista ominaisuuksista, kuten sukupuolesta. Tosin myös ihmisarvon käsite on sisältä ontto, ja ongelmat alkavat heti, kun joudutaan pohtimaan, kenen pitäisi maksaa vieraiden kansakuntien ihmisarvon totetuminen omassa maassamme, saati maapallon muissa osissa.

Oletteko muuten huomanneet, että tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta peräävät äänekkäimmin ne, jotka katsovat olevansa (mahdollisesti omasta syystään) pahiten alakynnessä? Ihmisarvon perään huutavat puolestaan ne, joilla muuta arvoa ei ole. Sitten he vaativat tuota ”tasa-arvoa” pudottaakseen kaikki toisetkin ihmiset omalle tasolleen.

Samaan tapaan yksityisomaisuuden pahuuden ja kaiken sosialisoimisen puolesta puhuvat ne, joilta yksityisomaisuutta eniten puuttuu. Väitteet motiiviensa pimeydestä ja ajattelunsa sakeudesta he torjuvat samalla ehdottomuudella kuin alkoholisti, joka kieltää juovansa.

Feministit luovat eripuraa sukupuolten välille tasa-arvopolitiikallaan

Jos ihmisarvo on yleinen, sen ei nimenomaan pidä riippua mistään ominaisuuksista, kuten sukupuolesta. Kuitenkin ihmisarvon nimissä huudetaan jatkuvasti ja kovaäänisesti erilaisten identiteettipoliittisten eturyhmien (eikä vähiten juuri naisten) hyväksi.

Feministit vetoavat sukupuolieroon aina kun he haluavat edistää naisten etuja. Feministit myös kiistävät sukupuolieron aina kun kaksiarvoisen sukupuolieron kieltämisestä voi olla jotakin hyötyä naisille itselleen. He siis vetoavat naisten naiseuteen saadakseen erityisetuja mutta kieltävät jaon kahteen sukupuoleen, kun sukupuolieron queer-teoreettinen kiistäminen näyttää oikotieltä sukupuolten välisten erojen liudentamiseen ja sitä kautta näennäiseen tasa-arvoon.

Feministit eivät oikeasti pyrikään tasa-arvoon vaan ylivaltaan. Intersektionaalisella identiteettipolitiikallaan he koettavat luoda mielikuvaa naisista sorrettuna ryhmänä, jonka asema oikeuttaa jatkuvan taistelun ja kapinan. Näin he eivät tavoittele myöskään yhdenvertaisuutta vaan luovat eripuraa sukupuolten välille.

Feminismi on yksi tuhoisimpia ideologioita järjellisen ja loogisen ajattelun kannalta, ja sen vaikutukset tieteelliseen filosofiaan ovat olleet pelkästään kielteiset. Se on edustanut henkilöön viittaavaa ad hominem -virhepäätelmää pahimmillaan. Otetaanpa muutama esimerkki.

Ennen vanhaan yliopistoihin haettiin. Tieteen rappiota edustaa se, että nykyään yliopistot hakevat opiskelijoita.

Oulun yliopisto haali äskettäin naisopiskelijoita mainoksella, jossa sanottiin, että ”esimerkiksi Nika Nour tekee töitä pelialalla sen eteen, että alalle pääsevät ja alalla menestyvät myös aliedustetut ryhmät”. – Siis mitkä ”aliedustetut ryhmät” ja millä perusteella? Myös kadunvarsimainoksiin tiensä löytäneessä värväysjulisteessa hymyili maahanmuuttajataustainen niin sanottu ”ruskea tyttö”.

Oulun yliopisto poisti myöhemmin maininnat naisten ”aliedustuksesta” ja sukupuoliedustuksen ”vääristymästä”, mutta muu identiteettipoliittinen mainonta jäi syyllistämään valkoisia miehiä.

”Aliedustusta” voi olla vain, jos katsotaan, että tietylle ryhmittymälle automaattisesti kuuluu tai on määritelty jokin osuus opiskelupaikoista. Mainoksessa suorin sanoin julistettiin, että ATK-alalle ”tarvittaisiin enemmän tyttöjä”. – Millähän perusteella, kun kyseessä ei ole mitenkään sukupuolesta riippuvainen ala?

Mainos vihjaa, ikään kuin tietojenkäsittelytieteiden alalla olisivat voimassa tai pitäisi vallita jonkinlaiset sukupuolikiintiöt, joihin nähden naiset ovat nyt ”aliedustettuina”. Näin ei ole. Kyseessä on läimäytys päin järkiperäisen ajattelun päättelysääntöjä. Jo tämän rikkomuksen vuoksi mainoksen takana poseeraajat eivät ilmeisesti sovi loogista ajattelua vaativalle alalle.

Todennäköisesti mainoksen ovat laatineet tietojenkäsittelytieteiden ulkopuoliset HR-sihteerit, jotka nykyään muutenkin tanssivat tiedekuntien pöydillä rasismikorttia heilutellen, tasa-arvopoliittista vallankumouspuhetta julistaen ja oikeusvaltioperiaatteista paasaten. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä yliopisto aikoo tehdä ”korjatakseen” yhden tieteenalan sukupuoliedustuksessa näkemäänsä ”vääristymää”, eli naisten ”aliedustusta”.

Aikooko se laatia alalle sukupuolikiintiöt, tai antaako se naisille helpotusta valintakokeissa, vai riittääkö vain naisten suostuttelu kansoittamaan hakemuksillaan myös ATK-alan opiskelupaikat? Aikooko yliopisto luoda opiskelijavalintaan positiivista erityiskohtelua eli tosiasiallista syrjintää etuoikeuttamalla tiettyjä ryhmiä, vaikka syrjintä ei ole lain mukaista?

Hulluinta positiivisen erityiskohtelun sallivassa laissa on ristiriita, jonka se muodostaa perustuslaillisen yhdenvertaisuuden ja kaikkien muidenkin syrjintäkieltojen kanssa. Derogaatio-ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista perustuslain mukaisesti, koska se olisi feministisen korkkaripolkan vastaista.

Yliopistomaailmassa enää vain tekninen ja luonnontieteellinen ala ovat opiskelijoiden määrän suhteen miesenemmistöisiä, ja nekin vain niukasti. 

Yliopistoissa ei olla huolissaan niiden alojen naisistumisesta, joilla sukupuoli todella on merkitsevä tekijä. Kun mieskiintiöt poistettiin kasvatustieteistä Helsingin yliopistossa, nousi uusien naisopiskelijoiden osuus heti noin 86 prosenttiin luokanopettajakoulutukseen valituista.

Kyseessä on ala, jolla sukupuoleen identifioitumisella on merkitystä, mutta yliopistofeminisit ummistivat korvansa asialle ja haukkuivat ongelmasta huomauttajat sukupuolirasisteiksi ja sovinisteiksi polttaen miesten tutkimukset ja akateemisen uran roviolla.

Kieroa on jo sekin, että yliopistojen pitää alentua markkinoimaan opiskelupaikkoja. Mutta miten onkin aina niin, että ”aliedustuksesta” valittavat ryhmittymät ovat melkein aina etuoikeuksien perääjiä ja ohituskaistojen vaatijoita ja julkinen valta (toisin sanoen yksipuoluejärjestelmää edustava vihervasemmisto ja huvitteluliberaali porvaristo) on asettanut pelimerkkinsä heidän puolelleen? 

 

Tasa-arvon takomisen ja yhdenvertaisuusongelmien todelliset syyt

Miksi sitten naisten tasa-arvoa hoetaan länsimaissa? Siksi, että normit tulevat meille ulkopuoleltamme, toisin sanoen EU:sta ja YK:sta, joista ne ovat tarkoitetut lähinnä afrikkalaisten, lähi-itäläisten ja muiden kehitysmaissa ja islamilaisissa maissa asuvien naisten aseman korjailuun. Myöskään siellä ei huomata, että sodista kärsivät eniten miehet. Sekä naisten alisteinen asema että miesten kuoleminen ja vammautuminen sodissa johtuvat islamista, joka on naisten alistamisen ja uskonsotien keskeinen syy.

Kehitysmaita varten sorvatut tasa-arvon tavoitteet eivät sovi Eurooppaan, vaan jatkuvasti toisteltuina ne johtavat tasa-arvopoliittiseen kallistumaan ja vääristymään naisten eduksi. Kun samaa sanomaa taotaan täällä, menee pohja sekä rehelliseltä tasa-arvon tavoittelulta että feministiseltä kumousliikkeeltä, niin kuin on jo mennytkin.

Feministit eivät näytä ymmärtävän, että naisten asioita ei voida edistää kehitysmaissakaan erilliskysymyksenä, toisin sanoen kumoamatta islamia, joka on syynä moneen kurjuuteen ja olojen kehittymättömyyteen. Feministit jaksavat kyllä länkyttää tyttöjen sukupuolielinten silpomisen kieltämistä vastaan, mutta he torjuvat mahdollisuuden, että myös poikien ympärileikkaaminen kiellettäisiin Suomessa.

Samanaikaisesti feministinen liike taistelee sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton lisäämiseksi etenkin islamistisista maista. Sen merkiksi ISIS-äidit kävelevät nyt Suomeen palautettuina vapaalla jalalla ilman, että heidän terrorismista kärsineitä lapsiaan olisi otettu huostaan, ja valtamedia on asian aktiivisesti unohtanut.

Sukupuolisen ja seksuaalisen vapauden vuoksi kamppaileva mutta islamin puolesta liputtava feministi on samanlainen kävelevä paradoksi kuin islamin vuoksi hunnutettu nainen, joka sanoo pukeutuvansa kaapuun vapaaehtoisesti ja tasa-arvon nimissä!

On tärkeää, että poliittinen vihervasemmisto tukee tätä toimintaa, jotta kaikki ymmärtäisivät naisten olevan vihervasemmistolle pelkkää vaalikarjaa ja ettei ole muuta mahdollisuutta olla nainen kuin äänestää vihreitä, vasemmistoa tai feminististä puoluetta.

 

Kuinka ”tasa-arvolla” diskriminoidaan?

Vielä 1960-luvulla naisten pyrkimyksillä tasa-arvoon työelämässä saattoi olla jotakin merkitystä Suomessa, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä naiset valloittivat suuren määrän turvallisia ja hyväpalkkaisia suojatyöpaikkoja, joita luotiin yhteiskunnan byrokratisoituessa Kelaan, kuntien sosiaalihallintoon ja muihin virastoihin.

Tasa-arvolla ratsastava feminismi ei ole nykyisin muuta kuin vihervasemmiston yritystä sitouttaa naisia identiteettipoliittisesti ja sitten ajaa yleissosialistisia ja kommunistisia päämääriä ”naiseuden” verukkeella.

Yliopistoissa feminismistä on tullut identiteettipoliittista vyörytystä, ja siitä tehty eräänlainen pseudotieteellinen metodi, kuten todistelin kirjassani Totuus kiihottaa. Kirjaani vastaan hyökänneet puolestaan valehtelivat, että en käyttäisi vakiintuneita tieteellisiä menetelmiä tutkimuksessani.

En todellakaan käyttänyt feministien metodeja vaan parempaa, filosofiassa jo 400 vuoden ajan hyväksi havaittua epäilyn menetelmää, joka on ollut viime vuosikymmenet vihervasemmiston ja feministien jatkuvan sättimisen kohteena.

Pahimman virheen tekivät yliopistonlehtori Liisa Nieminen ja opetusministeriön Erja Heikkinen, jotka menivät lausumaan, että kirjani edustaa ”selvää syrjintää”. Minunko tässä nyt pitää moninkertaisesti syrjittynä ja kaikki akateemiset toimintaresurssit kiistettynä tuplatohtorina ryhtyä heille opettamaan, mikä on syrjintää? 

 

Tasa-arvoa on, kun puolikoulutettu opetus- ja kulttuuriministeri kutoo sukkaa virka-auton peräpenkillä ja filosofi hölkkää?

Tasa-arvoa on, kun Vihreiden Oula Silvennoiselle myönnetään Suomen Akatemiasta 434 000 euron tutkimusmääräraha ja Vasemmistoliiton Veronika Honkasalolle 280 000 euroa ”monikulttuurisen seksuaalipolitiikan” propagoimiseen samalla, kun ministeriö ottaa ex-työnantajaltani Suomen Perustalta kirjani tuottamiseen käytetyt 10 000 euroa sadistisesti pois?

 

Tasa-arvoa on, kun Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvosto suuntaa 55 miljoonaa euroa ”hallitusta tukevaan” tendenssitutkimukseen joka vuosi samalla, kun opetus- ja kulttuuriministeriö harjoittaa tiedepoliittista väkivaltaa syyllistyen karkeimpaan mahdolliseen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden raiskaukseen?

 

Tasa-arvoa on filosofin kohtelu samoin Suomessa kuin toimittajia kohdellaan entisessä ja nykyisessä Neuvostoliitossa?

Tasa-arvoa on, kun minä suoritan asevelvollisuuden, jotta feministit, sivarinretaleet ja cuck-miesten ketaleet voivat istua turvallisissa tiloissaan tietäen, että joku pitää heidän palkanmaksustaan huolen?

 

Tasa-arvoa on pitää roosanauhaa, vaikka naisille tehdään rintasyöpäseulonnat mutta miehille ei tehdä eturauhassyövän seulontoja – ja vaikka molemmat ovat yhtä yleisiä ja levitessään tappavia?

Ja tasa-arvoa on se, kun yliopisto asettaa tavoitteeksi täyttää 40 prosenttia verovaroilla ylläpidetyistä opiskelupaikoista ulkomaalaisilla, sillä onhan se ”aliedustettuina” olevien ryhmien etujen mukaista?

Feministien nymfopossumainen omahyväisyys näyttää olevan islamiakin pyhempi arvo. Vaarallista siinä ei ole vain nirppanokkanaisten henkilökohtainen ynseys vaan heidän ”oikeassa” olemisen oletuksensa ja koppava kuuroutumisensa, josta on tehty naisten hallitsemien tieteenalojen suoranaisia menetelmiä. Pahinta on, että tämä ei ole mitään uutta vaan pitkään jatkuneen bastardisoinnin tulos, jota sosialistit sanovat ”kehitykseksi” ja ”edistykseksi”.

 

Etsimättä mieleeni tulee tapa, jolla myös ansioitunut homoseksuaalinen filosofi Juha Varto karkotettiin Tampereen yliopistosta 1990-luvulla käyttäen vipuna hänen esittämäänsä feminismin kritiikkiä.

Hän oli mennyt käyttämään sanaa ”naisihminen” eräässä paikalliseen yliopistolehteen kirjoittamassaan jutussa, jossa hän vastusti erään hallintovirastossa toimivan viranhaltijan mielivaltaa. Istuva ja iäkkääksi käynyt miesprofessori puolestaan tarttui tähän yhteen ilmaisuun ja alkoi kammeta nuorempaa kollegaansa pois yliopistosta voidakseen junailla virkaistuimelleen naistuttavansa.

 

Eläköityessään hän järjesti virkansa täyttämiseksi kutsumismenettelyn ja käytti perusteena yliopiston tasa-arvosuunnitelmaa sekä oivallustaan, että näin virkaan saadaan nainen, kun taas pois potkittava mies oli professorin mielestä paha, sillä hän ”suosii miehiä”. Tilalle kiilattiin siis kyseisessä yliopistossa mitään ansioita saavuttamaton nainen, joka kuoletti muiden toiminnan eikä itse saanut aikaan neljännesvuosisadan kestäneen oppituolilla oleskelunsa kuluessa mitään. Kirjoitin Juha Varton tapauksesta Suomalaisen nykyfilosofian historiassani (2009, luku 2, s. 69–71).

 

Korostan, että naisviha on useimmiten naisten itsensä meitä miehiä kohtaan osoittamaa vihaa: naisten omaa vihaisuutta. Minä puolestani olen ainoastaan kirjoitustaitoinen ja hyvämuistinen, ja olen nähnyt kyseistä menoa noin 35 vuotta, eli juuri sen ajan, jonka identiteettipoliittisen ja järjettömyydessään epäoikeudenmukaisen feministisen sortorakenteen luominen suomalaiseen yhteiskuntaan on kestänyt.

Naisargumentti on osoittautunut vaaralliseksi nimenomaan heteroiden omalta kannalta. Koska feministit ovat seksuaalista käyttäytymistä säätelemällä pidättäneet suuren määrän valtaa naisten käsilaukkuihin, feminismistä on tullut – hallintodiskursiivista ilmaisua käyttääkseni – halki koko yhteiskunnan ”läpäisyperiaatteella” toteutettu ideologia, joka penetroi kaikkea poliittista ja tiedepoliittista vallankäyttöä. Feminismistä on tullut riippuvuuden hirsipuu.

 

Vitsiksi muuttuneen tasavaltamme presidentti puolestaan armahti tapon yrityksestä tuomitun maahanmuuttajanaisen äskettäin ikään kuin ”tasa-arvon” merkiksi. Mutta presidentti ei ole tehnyt elettäkään osoittaakseen armeliaisuutta tai ymmärtämystä niitä suomalaisia ihmisiä kohtaan, jotka on tuomittu poliittisten mielipiteidensä esittämisestä ja muista näennäisrikoksista poliittiseksi teatteriksi muuttuneissa tuomioistuimissa ja oikeudenkäynneissä. 

 

Näin kansalaisille annetaan viesti, että perheväkivaltaakin saa harjoittaa itsepuolustukseksi, kunhan sukupuoli on oikein ja pakolaistausta kunnossa sekä muu tausta tarpeeksi risainen. Tukena on vihervasemmistolainen oikeuslaitos ja feministinen media naistoimittajineen, jotka levittävät toosantuoksuista ja silakankatkuisilla sormillaan kokoon nypläilemäänsä agendaa.

 

 

Miehet syrjittyinä

Feminismi on kannatuspotentiaalinsa vuoksi islamiakin vaikutusvaltaisempi uskonto, jota ei saisi kyseenalaistaa ja jonka epäilemisestä jaetaan ankaria sosiaalisia rangaistuksia. Kaikki muu on siihen nähden kaatuvaa kauraa, ja naiseuden palvonta on tehnyt heteromiehistä kontallaan anelevia kuhnureita. Vielä syvempää polvistumista vaaditaan homomiehiltä, joiden seksuaalinen kauppa-arvo on feministien näkökulmasta aivan mitätön.

 

Ihonvärinsä vuoksi syrjityt valkoiset miehet ovat voineet valita aseman joko profeministisinä mekkoeinareina tai rasismi-, fasismi-, natsismi- ja misogyniaväitteillä syyllistettyinä oman maansa pakolaisina, joita diskriminoidaan avoimesti rotunsa ja sukupuolensa tähden.

Olenko sitten miesasiamies? En ole. Miksi? Siksi, että miesasiamiehuus on vain käänteistä feminismiä. Miesasiamiehet ovat omaksuneet feministeiltä käsityksen, että sukupuoli on sosiaalinen rakenne eikä kehollinen biologinen tosiasia, joka perustuu geeneihin, kromosomeihin, hormoneihin ja sukupuolielimiin sekä siihen, kumpia sukusoluja yksilö tuottaa.

 

Miesasiamiehet alistuvat purkamaan feministien kanssa ”niitä rakenteita”, jotka ovat muka päävastuussa sukupuolten oletetuista valtarooleista. Sekä feministit että miesasiamiehet pitävät kaksiarvoisen sukupuolieron pois liudentamista ehtona ”tasa-arvon” toteutumiselle.

 

He kuvittelevat sukupuolet ammatillisissa yhteyksissä yhdenvertaisiksi tai jopa samanlaisiksi. Kokonaan olemattomaksi he jynssäävät sukupuolieron kieltäessään puhumasta naisista ja miehistä ja vaatiessaan tyttöjen ja poikien nujertamista persoonattomien das Man -kamaluuksien mukaisiksi ”henkilöiksi”.

Tosiasiassa miesasiamiehillä ei ole toivoa, sillä heidän politiikkansa johtaa miehet kiistelemään keskenään. Ja asiamiehiksi ryhtyjät häviävät aina, sillä heitä motivoi agenda eikä järki, joka puolestaan ohjaa minua: ilmeisestikin ”normaalia heteronationalistista rasistimiestä”.

 

Vasemmisto ja EU:n arvopohja

Poliitikon burn out voi tietenkin kertoa väsymyksestä. Koska ammattipoliitikot ovat kovapintaisia ja teflonilla kyllästettyjä pukareita, loppuun palaminen kertoo yleensä kuitenkin aatteellisesta kriisistä, toisiin ajatuksiin tulemisesta, valheellisten menetelmien tehon menetyksestä ja siitä, että totuus pyrkii esiin.

Poliitikon luovuttaminen on melkein yhtä tehokasta kannatuksen kalastelua kuin poptähtien taipumus kertoa masennuksestaan juuri ennen uuden levynsä julkaisemista. Burn outista mainitseminen kuuluu tunnetusti ansioluettelon kärkipäähän, mielellään kursiivilla ja lihavoidusti painettuna. Suomessa on myös valittu tasavallan presidentin virkaan henkilöitä, jotka ovat väittäneet luopuvansa kaikesta vallasta.

Vihreiden puheenjohtajan Touko Aallon luovuttaminen ei ollut masentava uutinen kenellekään muille kuin vihreille itselleen, ellei nyt ajatella niitä vihreiden äänistä kilpailevia vasemmistopuolueita, jotka saavat ehkä vähemmän toverillisen haastajan. Hän ei ollut johtajatyyppiä, näkihän sen.

Jani Toivolan (vihr.) luovuttaminen taas oli timanttinen idea, joka tuli mieleen juuri 22 000 euron taksilaskun ja asuinpaikalla keinottelun paljastuttua.

Valtamedian mielestä myös Liisa Jaakonsaaren (sd.) päätös olla asettumatta ehdokkaaksi europarlamenttivaaleissa oli suuri uutinen, jota rummutettiin kaikilla kanavilla. Jopa Kokoomuksen verkkouutiset antautui kirjoittamaan aiheesta näin:

”On jäsenmaita, jotka eivät jaa arvopohjaa, kuten oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia, Jaakonsaari viittasi Ylen Ykkösaamun haastattelussa Puolaan ja Unkariin.” Ylen ohjelmassa Jaakonsaari murehti Euroopan unionin hajoamista todeten myös: ”Italia on viimeisin esimerkki siitä, että he viis veisaavat Euroopan yhteisistä taloussäännöistä ja muusta.”

Filosofian ja yhteiskuntatieteiden piirissä on tavattu ajatella, että mitkään arvot eivät toteudu yhteiskunnassa sellaisinaan: toivomalla tai julistamalla. Arvoja, ihanteita tai normeja ei voida taikoa tosiasioiksi heittämällä lampeen lantteja ja toivomalla, että tuloksena saataisiin kukkeaa kehitystä.

Sen sijaan yhteiskunta on prosessi, eräänlainen koneisto. Kun koneen yhdestä päästä laitetaan sisään arvoja, toiveita tai muita ihanneyhteiskunnan valmistusaineita, ne prosessin kuluessa voivatkin muuntua niin, että koneiston toisesta päästä tulee ulos aivan muuta kuin oli odotettu.

Esimerkiksi kun kristillisdemarien Angela Merkel yrittää luoda suvaitsevaista yhteiskuntaa kätilöimällä Saksaan suurin määrin pakolaisia ja sanoo, että maahanmuuttoa on lisättävä, jotta rasismi ei nousisi, hän menettelee dynamiittityhmästi, sillä hän ei ymmärrä yhteiskunnan prosessuaalista luonnetta.

Hän ja hänen kaltaisensa eivät pysty ymmärtämään, että toiveet eivät muutu tosiasioiksi lähettämällä pakolaislaumojen perään direktiivejä, joissa kantaväestöjä ripitetään olemaan heille kilttejä, vaikka maailma ympäriltä räjähtäisi. Ei siis ihme, että myös Merkel-mummu vahvisti juuri tappionsa ja totesi, ettei asetu enää ehdolle puoluejohtajaksi eikä liittokansleriksi. Aiheuttamansa ongelmat kaatuvat muiden käsiin.


Itsensä kumoava eurooppalainen demari-ideologia

Silloin kun arvojen, kuten ihmisoikeuksien, vapauden tai suvaitsevuuden selässä ratsastaen tuotetaan yhteiskuntaa, joka oikeasti onkin eripurainen, vihamielinen, ristiriitainen ja pahoinvoiva, on kyse ideologiasta, ei siis arvoista ollenkaan vaan: i-de-o-lo-gi-as-ta.

Ideologian tunnusmerkki on sekä marxilaisen että billigiläisen teorian mukaan se, että symbolisella tasolla esitetyt ihanteet johtavat todellisessa elämässä niiden täydelliseen vastakohtaan.

Näin on käynyt, kun väestöjen vapaa liikkuvuus on vetänyt sananvapauden huurteeseen. Näin on käynyt, kun valistusaatteista ammentava veljellinen demarifilosofia on luonut otollisen maaperän kiilusilmäiselle muslimiterrorismille johtaen kaiken kansan tarkkailemiseen sekä yksityisyydensuojan pois korventamiseen. Ja näin on käynyt, kun EU:n paljon mainostetut arvot ja ihanteet ovat kääntyneet päälaelleen melkein joka ikinen, aidon marxilaisen dialektiikan mukaisesti.

Myös Michel Foucault ajatteli vallasta, vapaudesta ja normien luonteesta niin, että Valistuksen ihanteet eivät ole mitään sellaista, mikä voitaisiin mieltää esineen tai tuotteen kaltaiseksi ja ojentaa politiikan kuluttajille.

Niitä ei siis voida luoda julistelemalla, kuten arvofilosofian ihmemaassa seikkaileva Liisa Jaakonsaari näyttää ajattelevan suuressa viisaudessaan.

Sen sijaan nämä käsitteet ovat suhdekäsitteitä. Valta ei ole potentiaali vaan rajankäyntiä esimerkiksi sananvapautta koskien, jolloin jo rajanveto sinänsä vesittää koko sananvapauden idean. Koska mitään yhteisiä kriteerejä ei ole, vain valta voi määrätä, missä rajat kulkevat. Valta on siis tuo raja.

Samoin vapauskaan ei ole potentiaali, jota voitaisiin julistaa tai jakaa valistusfilosofien kauhalla tai vallankumousfilosofien armeliaisuudella. Tuloksena moisesta hurmoksesta on ollut robespierremäisiä hirmuhallintoja, joiden vuoksi monilta on pudonnut pää.

Sen sijaan vapaus on aina vapautta jostakin tai vapautta johonkin ja siten relatiivista. Kaiken yläpuolella on tietenkin ihmisen henkinen vapaus, joka on ehdotonta, luovuttamatonta ja mahdotonta pidätettäväksi pois, niin kuin sananvapauden pitäisi olla. Sen tosin ymmärtää vain 20 vuotta vuorilla viettänyt yli-ihminen – ei kukaan sellainen, joka on viettänyt vastaavan ajan Brysselissä.


EU kuristuu liittovaltiopolitiikan silmukkaan

Euroopan unioni ei ole hajoamisen partaalla siksi, että ”Italia viis veisaa Euroopan yhteisistä taloussäännöistä ja muusta”, vaan siksi, että Euroopan puoliksi oppineet poliitikonplantut ovat laittaneet Euroopan maille kuristussilmukan kaulaan ja taivutelleet erilaisia kansantalouksia ja kulttuureita elämään yhteisten sosiaalidemokraattisten ja internationalististen sääntöjen alla.

Olen toki samaa mieltä siitä, että Euroopan unioni natisee liitoksistaan, mutta syy ei ole se, että omille teilleen lähdössä olevat maat eivät jakaisi yhteistä arvopohjaa.

Muun muassa Puola ja Unkari jakavat tasan tarkkaan yhteisen eurooppalaisen arvopohjan, johon kuuluvat esimerkiksi kansallinen itsemääräämisoikeus, omakulttuurisuus ja kantaväestöjen ihmisoikeuksien sekä vapauden kunnioittaminen.

Juuri nämä maat osoittavat toiminnallaan, mitä vasemmistonkin palvomat valistusihanteet oikeasti merkitsevät. Ne tarkoittavat kykyä päättää itsenäisesti ja kansanvaltaisesti valtioiden omasta väestöpolitiikasta. Ne merkitsevät riippumattomuutta ylikansallisesta vallankäytöstä ja oikeutta päättää päämääristä ja tavoitteista kansallisvaltioiden sisällä, itsenäisesti.

Nämä ihanteet tosin eivät toteudu missään vasemmistolaisessa ajattelussa vaan lähinnä Euroopan nykyaikaisissa kansallismielisissä puolueissa ja liikkeissä.

En moiti tässä yhteydessä vihervasemmiston äänestäjiä enkä kannattajia, sillä he ovat harhaanjohdettuja. Heidän hakoteillä hoipertelunsa johtuu siitä, että heillä on koko Euroopan laajuisesti aivan surkeat johtajat, jotka eivät ymmärrä poliittisesta teoriasta eivätkä yhteiskuntafilosofiasta yhtään mitään.

Tämä on syynä koko EU:n alennustilaan. Euroopan unionin ideologista syväunta osoittaa, että EU:sta on tullut muodollisesta kansanvaltaisuudestaan huolimatta erittäin epädemokraattinen.

EU:n sisällä tunnustetaan vain yksi tie, ja se on integraation ja federalismin jatkuva syventäminen. Sillä ei ole tekemistä minkään filosofisesti perustellun arvopohjan kanssa. Jäsenvaltioiden määräileminen, komentelu ja rankaiseminen eivät voi olla demokratian ihanteiden mukaisia.

Mikään kansanvaltainen organisaatio ei voi olla myöskään sillä tavoin vaihtoehdoton, että se tunnustaisi vain yhden tien. Ja tämä tie johtaa aina vain syvemmälle liittovaltion ja eurotalouden sysimustaan syleilyyn.


EU-eliitin tuhoisa liittovaltio- ja keskittämispolitiikka

Euroopan unionin hajoaminen on harmillista, sillä unionilla olisi paljon tehtävää esimerkiksi ulkorajojen vartioimiseksi ja pakolaisten käännyttämiseksi, mutta juuri tätä tärkeää työtä unioni ei tee. Unionin idea olisi edustaa eurooppalaisten kantaväestöjen etua eikä toimia globalisaation ja väestönsiirtojen asianajajana. Koska unionin yhteinen idea ei toteudu, se on muuttunut kelvottomaksi.

”Populistisiksi” haukutut kansallismieliset puolueet edustavat nykyisin totalitarismin vastaisuutta omassa kansanvaltaisuudessaan. Siksi niitä on syytä pitää demokratian airueina.

Todellinen totalitarismin muoto onkin nyky-Euroopassa Euroopan unioni. Se on kaikkien aikojen ensimmäinen Euroopan kattava päätöksentekojärjestelmä, jonka ei tarvitse pyytää säädöksilleen hyväksyntää kansallisista parlamenteista ja jonka keskeisiä vallankäyttäjiä (komissaarit) ei valita kansanvaaleilla.

Puhe EU:n demokratiavajeesta ja korjaamisesta kansanvaltaisemmaksi on palturia, sillä EU:lla ei ole omaa kansakuntaa, vaan se koostuu useista kansakunnista, joita erottavat kymmenet eri kielet, kulttuurit ja arvomaailmat. EU ei siis ole vain kommunistinen versio USA:sta, vaan se on aidosti Neuvostoliiton kaltainen.

Näin ollen EU ei ole vain epädemokraattinen, vaan se on suorastaan demokratian vastainen luomus. Sen 600-miljoonaista väestöä on mahdotonta hallita demokraattisesti, sillä yhteistä intressiä ja tahtotilaa on toivottoman vaikeaa löytää.

Yhteinen päämäärä voisi löytyä rajavalvonnasta ja ulkoisesta turvallisuudesta, mutta näillä alueilla EU näyttää tekevän kaikkensa, että rajat pidettäisiin auki kansakuntien ja väestöjen vaihtamiseksi Euroopassa.

Ei siis ole ihme, että niin sanotut ääriliikkeet nousevat myös kansallismieliseltä pohjalta. Ne eivät ole kuitenkaan itse itsensä syy, vaan ne ovat seuraus EU:n harjoittamasta kansanvallan ryöstöstä ja maahanmuuton lietsonnasta, joka on johtanut kantaväestön ja siirtolaisten välisiin arvo- ja eturistiriitoihin.

Euroopan unionia eivät hajota Puolan, Unkarin, Tshekin, Slovakian, Itävallan ja Italian kaltaiset tottelemattomat maat, vaan ne EU:n komission ja parlamentin poliitikot, jotka pakottavat eri mieltä olevat kansakunnat erilleen omalla yksisuuntaisella ja yksisilmäisellä politiikallaan. Heihin kuuluu erityisesti pääkomissaarin virkaa tavoitteleva todellisuuspakolainen Alexander Stubb.

Juuri sitä työtä myös Liisa Jaakonsaari on oman sukupolvensa edustajien kanssa ollut EU:ssa tekemässä. Ei siis ole ihme, että havaitessaan työnsä tulokset valta alkaa polttaa käsissä ja hellankoukusta tekee mieli päästää irti.

Poliitikon luovuttaminen on tietenkin raskas isku kannattajille, ja he pettyvätkin yleensä enemmän kuin johtajansa, joka on koko ajan tiennyt tai aavistanut oman bluffinsa.

Suomen jallitus ja arvotoleranssi

Eilen kaivettiin poliittiset haudat Perussuomalaisista lähteneille ministereille ja kansanedustajille. Minkään puheenjohtajavaihdoksen tai henkilövalinnan ei pitäisi aiheuttaa hallituskriisiä eikä puolueen jakautumista. Jos niin käy, se on vakava merkki poliittisen järjestelmän sairastumisesta.

Siteeraan pitkästä aikaa Helsingin Sanomia vailla valheen tai sondeerauksen vaaraa, sillä kuulin itse koko sen tilaisuuden, jossa Jussi Halla-aho antoi Kesärannan hallitusneuvotteluja koskevan lausuntonsa.

”Neuvotteluissa hallituskumppanit olivat vaatineet Halla-ahon mukaan perussuomalaisilta takeita siitäkin, että perussuomalaiset olisivat olleet kokoomuksen ja ja keskustan linjoilla myös EU:n integraation syventämishankkeissa, jonne Suomi pyrkisi eturintamassa, Halla-aho kertoi.”

”Hallituskumppanit korostivat sitä, että ei edes riitä, että perussuomalaiset tukevat hallituksen hankkeita, vaan meidän pitäisi pidättäytyä niiden arvostelusta kaikilla tasoilla.”

”Halla-ahon mukaan tällainen käytös olisi äänestäjien pettämistä maahanmuuttoon ja EU:hun kriittisesti suhtautuvassa puolueessa.”

Oikean Median toimittaja Jukka Rahkonen puolestaan arvioi asiaa näin:

”Sipilä ja Orpo tekivät tapaamisessa selväksi, ettei riitä, että Perussuomalaiset pysyvät hallitusohjelmassa, vaan miten he suhtautuvat Euroopan integraation tuleviin muutoksiin, joita he tietävät olevan tulossa ja joista ei ole voitu sopia vuonna 2015 laaditussa hallitusohjelmassa.”

”Brexitistä on alkanut Euroopassa uusi integraatiovyörytys, jossa Suomi ilmeisesti haluaa olla eturintamassa mukana, totesi Halla-aho puheessaan. Hallitukselle ei olisi riittänyt, että Perussuomalaiset olisivat suunnitteilla olevassa integraatiossa hallituksen puitteessa täysin mukana, vaan puolueelta edellytettiin sitä, ettei asiasta saisi puolueena edes kriittisesti puhua ja kirjoittaa. Siihen ei Halla-ahon ollut mahdollista suostua.”

”Juha Sipilä edellytti eilisessä neuvottelussa lisäksi, että maahanmuuttoa koskevat kirjaukset hallitusohjelmassa täytyisi kirjoittaa uudestaan ja niitä olisi muokattava täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mitä Perussuomalaiset ovat yhdessä hallituskumppanien kanssa jo linjanneet, kertoi Halla-aho. Sitä oli myös täysin mahdotonta hyväksyä.”

Johtopäätöksenäni esitän, että ”Uusi vaihtoehto” -niminen eduskuntaryhmä on nimeään myöten yhtä naurettava kuin hallituksen kriisiytyminen sen omaan vaatimukseen noudattaa hallitusohjelmaa. Se on yhtä suuri paradoksi kuin Timo Soinin kompastuminen itse junailemaansa Lex Soiniin, jonka tuloksena loikkareilta vietiin oikeus puoluetukeen.

Tapaus osoittaa, että (1)  mitään todellista vaihtoehtoa EU-johteinen poliittinen eliitti ei salli. Myös sana ”eliitti” on sikäli ristiriitainen, että kyseinen eliitti on noussut korruption katakombeista, jonne se joutuu aikaa myöten luikertelemaan takaisin.

Toinen (2) keskeinen johtopäätös koskee rähmällään oloa Brysselin, Strasbourgin, Pariisin ja Berliinin suuntiin ja tietysti myös Frankfurtissa olevaan EKP:n keskuspankkiin. Suomen hallitus on ostettu vieraan poliittisen tahdon asianajajaksi ja juoksupojaksi. Jos joku esittää viitteellisenkin vaihtoehdon EU-federalismia vastaan, hänet pyritään sulkemaan poliittisen vaikutusvallan ulkopuolelle.

Tästä seuraa (3), että Suomen pitäisi muka orjallisesti ottaa vastaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, vaikka kansalaisten selvä enemmistö ei sitä sallisi. Muutoin vedetään matto alta Suomen hallituksessa toimimiselta. Samaan tapaan Suomea vedetään kuin pässiä narusta EU:n pimeään ytimeen. Meistä koetetaan tehdä esimerkki aina vain syvenevälle ”integraatiolle”, jossa pohjoiset maat pannaan maksamaan ojien pohjia polkevien valtioiden velat.

Painostuksen tehosteena (4) vedotaan ”yhteiseen arvopohjaan” ja ”sitouttamiseen yhteisiin arvoihin”. Filosofisesti katsoen ”arvoihin sitouttaminen” on pelkkää ideologiaa, sillä eurooppalaisten arvojen, kuten valistusfilosofisen vapauden ihanteen, pitäisi merkitä arvotoleranssia, eli kykyä sietää ja suvaita erilaisia arvoja.

Sen sijaan EU-eliitti pyrkii tekemään ”arvojen yhteisyydestä” ja ”arvoihin sitouttamisesta” hirttonarun, joka kumoaa arvon hierarkkisen ja moniulotteisen käsitteen kokonaan. Arvoihin vetoamisesta on tehty pelkkä retorinen veruke, jota käytetään valtuutuksena totalitarismin rakentamiseen, eikä kukaan ole määritellyt, mitä nuo ”yhteiset arvot” ovat. Huomaamatta jätetään, että vaikka ne olisivat samatkin, niitä voidaan edistää perin juurin erilaisin menetelmin ja subjektiivisin arvostuksin. Tämän taas EU haluaa estää kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin puuttumalla.

Euroopan unionista on tullut (5) Neuvostoliiton kaltainen liitto, joka neuvoo. Se ei ole ainoastaan Neuvostoliiton kaltainen vaan pahempi, sillä se pyrkii nyörittämään yhteen sekä finanssipolitiikan että ulkopolitiikan ja riistää kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden pois. Näyttönä tästä on tapa, jolla hallitukset kriisiytyvät, puolueita hajoaa ja kansanvallan tulokset kumotaan niin valtiollisissa yhteyksissä kuin puolueiden sisälläkin. Tähän verrattuna seteliselkärankaisten tapa ampua itseään jalkaan on pelkkä henkilökohtainen petos, jonka kansa kyllä vaaleissa muistaa ja kostaa.

Kaiken tämän painostuksen EU-eliitti pyrkii peittämään (6) puheilla kansallismielisten puolueiden ”eristämisestä”, ”poissulkemisesta” ja ”ulos heittämisestä”. Niin toimittaessa ei huomata, kuinka röyhkeää, epäeettistä ja taktisesti epäviisasta kyseinen leimakirveiden heiluttelu on. Keskieurooppalaisen nationalismin haamusta muistuttamalla EU-eliitti pyrkii avaamaan oven islamin vyörylle yli koko Euroopan ja sen mukaiselle kansanmurhalle, jonka uhrina on länsimaiden kantaväestö. Ja tämän kaiken se tekee, ”ettei natsismi nousisi”. Kuinkahan käy?

Riittääkö huomiohuoraus taiteen tunnusmerkiksi?

Olen päivä päivältä vakuuttuneempi, että Helsingin kaupunginvaltuusto teki myös taiteelliselta kannalta oikean ratkaisun torjuessaan Guggenheim-museon perustamisen Helsinkiin. Kävin tänään pitkästä aikaa nykytaiteenmuseo Kiasmassa pohtimassa, millaista tuo nykytaide oikeastaan on.

Tiedän kyllä, kuinka helposti viaton ihminen joutuu haukutuksi sivistymättömäksi, moukaksi tai ymmärtämättömäksi, jos antautuu arvostelemaan abstraktia nykytaidetta. Mutta aiheeseen voi valita myös  taiteentutkimuksellisen tai -filosofisen näkökulman ja silti päätyä aivan samaan arvioon nykytaiteesta kuin nuo sivistymättöminä pidetyt moukat.

Mikä tekee taiteen?

Harvardilainen filosofian professori Nelson Goodman esitti kirjassaan Languages of Art (1968), että kysymys, ”mitä on taide?” pitäisi korvata kysymyksellä ”milloin jokin objekti on taideteos?” Esimerkiksi tien pientareelle viskattu säilyketölkki ei ole taideteos, eikä se symboloi mitään. Myöskään kaupan hyllyllä oleva säilyketölkki ei muodosta taidetta, mutta se saattaa siellä ollessaan symboloida jotakin. Sen sijaan jos tölkki viedään taidemuseoon, siitä saattaa tulla taideteos.

Miksi näin on? Immanuel Kantin mukaan esineestä voi tulla taidetta, kun se irrotetaan tavanomaisesta käyttöyhteydestään ja asetetaan näytteille. Taidetta syntyy siis kehystämällä. Tällä tavoin on tehty taidetta Campbellin soppatölkeistä ja urinaalista, jonka Marcel Duchamp vei taidemuseoon.

Goodmanin mukaan pelkkä yhteydestään irrottaminen ei kuitenkaan riitä taiteen määritelmäksi, sillä sama objekti voi toimia esteettisenä symbolina joissakin yhteyksissä mutta ei toisissa. Niinpä esineeseen sinänsä pitää liittyä sisäisiä ominaisuuksia, jotka luovat sille merkityksen taideobjektina.

Goodmanin mukaan näitä ominaisuuksia ovat syntaktinen täyteläisyys, ilmaisuvoima ja läpinäkymättömyys. Syntaktisella täyteläisyydellä tarkoitetaan sitä, että objektilla on taiteelliseen yhteyteen asetettuna enemmän ominaisuuksia kuin sen ollessa tavanomaisessa käyttöyhteydessä. Esimerkiksi paputölkki voi museoon vietynä herättää enemmän tulkintoja kuin ollessaan arkisessa käytössään, ja siten se voi (tosin suurin varauksin) palvella taideteoksena.

Ilmaisuvoimalla puolestaan tarkoitetaan taideteosten kykyä symboloida muita piirteitä kuin muodollisia ei-esteettisiä laatuominaisuuksiaan. Esimerkiksi tummilla väreillä tehtyä maalausta voidaan luonnehtia synkäksi, pessimistiseksi, uhkaavaksi tai surumieliseksi.

Läpinäkymättömyys taas liittyy teoksen kykyyn rajata yleisön huomiota keskittymään vain siihen liittyvään merkityssisältöön. Jos taideteos ei millään tavoin rajoita tai keskitä tulkintoja johonkin ominaispiirteeseen, se ei poikkea vastaavasta käyttöhyödykkeestä ja erotu siten taiteeksi.

Sekä syntaktisen täyteläisyyden, ilmaisuvoiman että läpinäkymättömyyden kannalta olennaista on, minkä verran teos sallii tulkintoja. Jos teos sallii tulkintoja liikaa, se vaikuttaa mielivaltaiselta. Esimerkiksi Dallas-televisiosarja oli tästä tunnettu: juoni saattoi velloa ja kääntyillä jaksosta jaksoon miten tahansa riippuen käsikirjoittajien oikuista ja näyttelijäsopimusten tilanteista niin, että katsojan eteen avautui todellinen arvausten aarreaitta. Jos taas teos sallii liian vähän tulkintoja, se ei erotu taiteeksi. Teoksen sisältämän informaation ja sen sallimien tulkintojen määrä onkin keskeistä nykyisissä taiteenfilosofisissa informaatioteorioissa.

Taiteen ehdot: intentiot, maku ja arvostelukyky

Tärkeän ongelman muodostaa kuitenkin se, mikä olisi teoksen herättämien tulkintojen ”oikea määrä”, toisin sanoen, milloin tuota informaatiota on sopivasti eikä liian niukasti tai liikaa. Mikä on sopivaa, ja mitkä ovat sopivuuden kriteerit? Ajaudutaanko tätä kautta kohti sovinnaisuuden vaatimuksilla höystettyä kompromissitaidetta?

Myöskään Kant ei ajatellut niin, että teoksen irrottaminen tavanomaisesta kontekstistaan riittäisi taiteen tunnusmerkiksi. Informaatioteorioiden herättämien ongelmien kautta tullaan vanhaan kantilaiseen kysymykseen arvostelukyvystä ja mausta. Niitä puolestaan tarvitaan sopivien kriteerien luomiseksi sille, mitä on taide. Ja tätä kautta ollaan jälleen Goodmanin lähtökohdassa. Pelkkä pohdinta taiteen viitekehyksistä (”milloin jokin teos on taidetta?”) ei riitä, vaan pitäisi pystyä määrittelemään taiteen tunnusmerkit, ja tähän puolestaan tarvitaan arvostelukykyä ja makua. Ne johtavat yleensä arvoarvostelmiin ja mahdollisesti myös normeihin (jotka taidemaailmassa koetaan toisaalta riesana).

Taideyhteisön on pakko tunnustaa, että taidemaailman keskeinen piirre on intentioiden (eli aikomusten) ilmaiseminen ja tulkitseminen. Jokainen taiteellinen teos sisältää tekijänsä intention, jota yleisö puolestaan tulkitsee. Tämän ekspressiivisen suhteen onnistuminen edellyttää, paitsi intentioiden ja tulkintojen tiettyä määrällistä suhdetta, myös arvostelukykyyn ja makuun liittyvää laadullista arviointiperustetta.

Näin on voitu heittää romukoppaan se yleinen käsitys, että taidetta voi olla mikä tahansa roska, kunhan se asetetaan näytteille. En missään tapauksessa väitä, että nykytaide olisi arvotonta roskaa, mutta olen vakuuttunut, että nykytaiteen piirissä myös kyseistä roskaa riittää. Mitä mielivaltaisemmiksi taiteen rajat ovat laventuneet, sitä enemmän roskaa on syntynyt.

Sen sijaan ansiokas taide esittää tekijänsä mielipiteen tai näkemyksen, joka on yleisön tulkittavissa tai löydettävissä. Se tuottaa esteettistä mielihyvää, jonka kautta siihen liittyy Kantin ja Goodmanin tarkoittamia arvoja.

Ovatko katosta pudonneet paneelit taidetta?

Hieman toista vuosikymmentä sitten Suomessa kävi kansainvälinen taiteilijaryhmä, joka paketoi kerrostaloja rakennustelineillä ja pressuilla niin, että ne näyttivät julkisivuremontissa olevilta taloyhtiöiltä. Ne eivät mitenkään poikenneet sellaisista kerrostaloista, joissa oikeasti tehtiin korjaustöitä, ja esimerkkejä vastaavanlaisista huputetuista taloista voidaan löytää kaikista kaupungeista. Tekijät sanoivat kuitenkin toimintaansa taiteeksi. Silmät valheesta vetistellen he vannoivat Yleisradion uutislähetyksessä tekevänsä ”merkittävää postmodernia taidetta”, jonka keskeinen ansio oli se, että se herätti keskustelua.

Mitään edellä mainittuja taiteen tunnusmerkkejä heidän toiminnassaan ei ollut. Heidän mikroilmeensä paljastivat, että he eivät uskoneet itsekään omiin höpertelyihinsä.

Taiteellisia tempauksia voidaan yrittää perustella teosten ulkoisilla sosiaalisilla funktioilla ja performatiivisilla vaikutuksilla, toisin sanoen asettamalla taiteen merkitysyhteys pois objekteista, taide-esineiden ulkopuolelle, niistä käytävään keskusteluun. Nähdäkseni huomiohuoraus ei kuitenkaan riitä taiteen tunnusmerkiksi.

Taideyhteisössä keskustelun, kiistelyn ja kritiikin herättäminen pyritään usein arvottamaan myönteisesti. Kaikenlaista arvostelua siedetään ja toivotaankin, kunhan taidelaitosten viran- ja toimenhaltijat saavat palkkaa ja taiteilijat apurahansa.

Tällä tavoin taiteen byrokraatit ja heitä myötäilevät postmodernin pseudotaiteen tekijät yrittävät kääntää vastalauseet edukseen, sillä he näkevät niissä leipäpuunsa ja oman olemassaolonsa syyn. Koska kritiikkiä esitetään, täytyy olla joku, joka kritiikkiin vastaa! Näin kaikkia tarvitaan. Logiikka on kuin Ollin pakinasta, jossa maahan hankittiin erikoisia eläimiä, mumbatutuja, jotta voitiin löytää käyttöä kahdenvälisessä ulkomaankaupassa Suomeen saaduille tuontihyödykkeille: mumbatutuloukuille.

Parodiahorisontin ylitys muuttuu kuitenkin riman alitukseksi, kun mitättömillä teoksilla lypsetään rahaa taidetta tukevilta säätiöiltä sekä valtiolta ja kunnilta, eli veronmaksajilta. Rahan panemista roskiin on myös sen suuntaaminen tekotaiteen tutkimukseen ja taiteilijuuden ympärille rakentuvaan sosiaaliseen elämään: illanviettoihin, juhlintaan, taiteilijatapaamisiin ja muuhun sosialisointiin. Leijonanosan kaikesta kaappaavat hurjat rakennushankkeet. Ne tosin ovat taidebisneksen vähiten tappiollinen osa, sillä rakennusten arvo säilyy, toisin kuin postmodernien installaatioiden. Tämä tosin edellyttää, että myös rakennuksilla on jotakin taiteellista arvoa.

Saatan vaikuttaa konservatiiviselta, mutta olen samaa mieltä kuin pilapiirtäjä Kari Suomalainen, joka lausahti, että abstraktia nykytaidetta tehdään, koska taiteilijoina esiintyvät henkilöt eivät osaa tai viitsi tehdä malliensa näköisiä patsaita, kuvatauluja ja maisemamaalauksia. Näin syntyy postmoderneja tilateoksia, jotka täyttävät rappiotaiteen tunnusmerkit. En tarkoita, etteivät esimerkiksi Mika Waltarin muistomerkiksi pystytetyt betonilohkareet voisi herättää ”sopivasti tulkintoja”, mutta tuon tapaiset teokset ovat aivan liian helppoja valmistaa, eivätkä ne vaadi taiteilijalta sellaista ammattitaitoa, joka erottaisi hänet muurarien sinänsä kunnianarvoisasta ammattikunnasta.

Daideellisuutta ja kylttyyriä

Oikean taiteilijan tunnistaa siitä, että hän ei koskaan vetoa taiteilijuuteensa tai puolustele taidettaan, vaan hän halveksuu avoimesti ”daideellisuutta” ja ”kylttyyriä” – Eino Leinon ja Ismo Alangon kannanottoja lainatakseni. Linkkaan tähän loppuun muutamia esimerkkejä Kiasman kokoelmien aarteista.

Ensimmäisenä on vuorossa Robert Lucanderin Hang On (2001), jossa esiintyy Sylvester Stallone kaivelemassa muniaan. Teos on paperinukkemainen ja sen väritys psykedeelistä vaikutelmaa tavoitteleva. Toteutukseltaan ja idealtaan teos ei ole lainkaan omaperäinen, ja sen tekniikka on alkeellinen. Sama onnistuisi ala-asetetta käyviltä koululaisilta paperileiketöinä kuvaamataidon tunnilla.

Tässä on kuuluisan ”maataiteilijan”, Richard Longin Harmaa liuskekivilinja (1986), joka kuuluu Kiasman Kouri-kokoelmiin (rahaa näköjään oli). Kun taiteilija on päässyt pystyttämään näyttelynsä lontoolaiseen Tate-galleriaan, voi lopulta saada kaupaksi aivan tavallista pihapäällystettä hyvään hintaan taidetta ymmärtämättömille poroporvareille.

Kiasman kokoelmista löytyy myös yhdysvaltalaisen Frank Stellan teos Sidney Guberman (1972), jota voidaan pitää rationalismin ajan hedelmänä ja jossa saatetaan nähdä vaikutteita jopa Stanley Kubrickin elokuvasta Avaruusseikkailu 2001. Omasta mielestäni se muistuttaa kuitenkin vanhaa tyrvääläistä kutunjuustomuottia. Kova jätkä tuo Frank.

Seuraavaa taidevalokuvaa katsoessanne voitte ilahtua sen sommitelmamaisuudesta ja kekseliäisyydestä. Richard Serran teos Blackmun ja Brennan esittää Kiasman suunnasta Eduskuntataloon päin kuvattua maisemaa vuonna 1998, jolloin museo oli rakenteilla. Näkymä on nykyään samanlainen, mutta ilman nostureita. Kuvan tuottamisessa ei ole tarvittu mitään tavallista neulanreikäkameraa erityisempää tekniikkaa eikä myöskään lavasteita. Etusormen koukistus on suurin ponnistus, joka tämän taiteen luomiseksi on tarvittu. Nerokasta.

Sokerina tämän esittelyn pohjalla on Harro Koskisen Sikavaakuna (1969), jonka Kiasma on ostanut kokoelmiinsa. Sillä täytyyhän kansallismieliset arvot uittaa pohjalietteessä, aivan niin kuin kristillisetkin perversiot, jotta näyttelyvieraista tuntuisi vapauttavalta. Kristinuskon pilkkaamista varten tekijä valmisti myös ”sikasarjaansa” sisältyvän teoksen Sikamessias, joka valmistui niin ikään Euroopan hulluna vuonna ja kuuluu tietysti Kiasman kokoelmiin.

Mainittakoon, että Koskinen tuli tunnetuksi taiteen ulkoisista vastoinkäymisistään, sillä hänet haastettiin oikeuteen jumalanpilkasta ja Suomen lipun sekä vaakunan häpäisemisestä. Jumalan pilkkaamisesta oikeus antoi sakon, jonka se pisti omiin taskuihinsa, sillä loukattu ei käynyt sitä noutamassa. Kunpa Koskinen ei joutuisi uudestaan oikeuteen ”uskonrauhan rikkomisesta”, mihin ”saastaisen eläimen” kuvaaminen pyhässä vaakunassa saattaisi nykyään johtaa. Sen sijaan Teemu Mäki, joka teurasti kirveellä kissan, masturboi silvotun kissan ruumiin päälle ja videoi koko tapahtuman, tuomittiin sakkoon sekä palkittiin viisivuotisella professorinviralla Taideteollisessa korkeakoulussa.

Kuka uskaltaisi nyt tehdä postmodernin nykytaiteen ja yhteiskuntakriittisyyden nimissä halal-teurastuksia performoivan videon? Kestäisikö monikulttuurinen suvaitsevaisuus sen?

Monikulttuurisuus, moniarvoisuus ja monietnisyys

Matalan talousinflaation aikana moni sana on kärsinyt melkoista inflaatiota, ja paikoin merkitykset ovat hämärtyneet kokonaan. Yksi tällainen sana on ”kulttuuri”. Jo kirjassani Dialoginen filosofia totesin, että kulttuuriksi mielletään nykyisin melkein mikä tahansa: on olut-, kalja-, viina-, oksennus-, roska-, kusi- ja paskakulttuuri. Puheena olevat asiat mielletään ikään kuin hienommiksi, kun niihin liitetään sana ”kulttuuri”.

Yksi kaikkein hämmentävimmiksi koetuista käsitteistä on ’monikulttuurisuus’. Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan, ja millainen sen kuvaama tai sen kautta havaittava tai luotava todellisuuden ilmiö on? Kun substantiiviin ”kulttuuri” on liitetty sana ”moni” ja muodostettu siten adjektiivi ”monikulttuurinen”, on jäljitelty englannin kielen sanaa ”multi-cultural”. Adjektiivin muodostaminen substantiivista on yhtä luontevaa kuin on muodostaa sanasta ”sauna” sana ”saunainen”.

Monikulttuurisuuden käsitteessä näyttää epäilyttävältä moni muukin asia kuin sen alkuperä. Monikulttuurisuudesta on tullut tai tehty ideologia ja poliittinen tendenssi.

Ideologian yksi määritelmä on, että ideologiaa syntyy silloin, kun symbolisella tasolla esitettävät asiat muuttuvatkin todellisuudessa vastakohdikseen tai ainakin täysin eri asioiksi kuin on luultu. Ideologia on tällöin väärää tietoisuutta. Todellisuuskäsitystä rajataan voimakkaasti tai kieltäydytään havaitsemasta sitä kokonaisuudessaan ja harjoitetaan sensuuria.

Toinen määritelmä ideologialle liittyy edelliseen. Väärän tietoisuuden tuloksena syntyy poliittista tarkoitushakuisuutta ja tavoitteellisuutta, joka kirjataan poliittisten puolueiden tai järjestöjen ohjelmiin. Ideologia voidaan lukea suoraan niistä.

Monikulttuurisuuden käsite täyttää ideologian ensimmäisen määritelmän. Monikulttuurisuus on käsitteellinen paradoksi, itseään vastustava luomus, joka kääntää oman ideansa ylösalaisin. Monikulttuurisuuden tuloksena syntyy kulttuuriristiriitoja, jotka aiheuttavat yhteensovittamisen, mukauttamisen ja sopeuttamisen paineita. Erilaisista kulttuureista joudutaan tällöin sahaamaan särmät pois yhteiskunnan toimivuuden takaamiseksi, ja näin ajaudutaan monokulttuuriin, eli kulttuuriseen yksiulotteisuuteen.

Monikulttuurisuuden käsite täyttää myös ideologian käsitteen toisen tunnusmerkin. Monikulttuurisuudesta on tehty poliittinen tendenssi, mistä näyttöä antavat julkisessa hallinnossa käyttöön otetut monikulttuurisen koulun, kirjaston ja Yleisradion tavoitteet. Yleisradiossa monikulttuurisuuden ongelmallisuus jo havaittiinkin, kun laajan arvostelun tuloksena alettiin aavistella, että koko käsitteessä on jotakin pahasti pielessä. Valtiollisessa ja poliittisesti hallinnoidussa Yleisradiossa on perinteisesti paheksuttu amerikkalaista tuontiviihdettä ja puolustettu puhtain purjein kotimaista ohjelmatuotantoa, mutta nykyisin korkeimmaksi normiksi ja pääideologiaksi on asetettu kansainvälisyyden suosiminen.

Monikulttuurisuuden tavoittelu lietsoo esiin arvokonflikteja ja intressi- eli etukonflikteja. Molemmat ovat vaikeita ja jopa vaarallisia. Arvokonfliktit ovat usein ratkeamattomia, kun ihmiset linnoittautuvat omien ehdottomiksi kokemiensa arvojen taakse, aivan niin kuin muslimit omiensa. Intressi- eli etukonfliktit puolestaan ovat ongelmallisia, koska niissä kamppaillaan yhteiskunnallisista resursseista, jotka ovat rajallisia. Nämä konfliktit aktualisoituvat ja eskaloituvat kansanryhmien välillä heidän kohdatessaan asuntojonoissa, leipäjonoissa, taistelussa työpaikoista ja kamppailussa sosiaaliturvasta.

Koska monikulttuurisuuden käsite on sisäisesti ristiriitainen, monikulttuurisuutta tavoitteleva henkilö erehtyy kohtalokkaasti jo aivan toimintansa alussa. Kun käsite on ristiriitainen, myös sen kuvaama tai sen kautta havaittava ja rakentuva todellisuuskin on ristiriitainen. Tukemalla monikulttuurisuutta vahvistetaan kulttuuriristiriitojen syntymistä, ja sitä kautta aiheutetaan konformismia, eli sopeuttamisen ja mukauttamisen painetta. Tämän tuloksena puolestaan syntyy kulttuurista yksiulotteisuutta - ei kulttuurista moninaisuutta.

Tulos on ymmärrettävissä helposti myös ilman käsitteellistä analyysia. Maahanmuutto, kansakuntien sekoittuminen ja monikulttuurisuuden tavoittelu ovat tuottaneet suvaitsevuuden vaatimuksina ilmenevää pakottamista. Kitkojen ja konfliktien kasvaessa yhteiskunnallinen tehokkuus on vähentynyt. Monikulttuurinen yhteiskunta toimiikin entistä huonommalla hyötysuhteella, sillä voimavaroja kuluu sopeuttamiseen, mukauttamiseen ja samanlaiseksi tekemiseen.

Sen kaltainen normittaminen ei kanna myönteisiä tuloksia; vieraista kulttuureista tulleet säilyttävät omat asenteensa samoin kuin kantaväestötkin. Näyttöä antavat Eurooppaan virranneen pakolaistulvan aiheuttamat erimielisyydet, jotka ovat vähentäneet maahanmuuttajien ja kantaväestöjen välistä luottamusta ja syöneet pois kantaväestön omassa keskuudessa vallinneen luottamuspääoman.

Olisi parempi, että kulttuurien väliset konfliktit kohdattaisiin edelleenkin etnisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti järjestyneiden kansallisvaltioiden rajoilla, eikä niitä siirrettäisi maahanmuuton myötä kansallisvaltioiden sisäpuolelle: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmiset ovat toistensa tukassa ja kurkussa kiinni yhteiskunnallisista resursseista kamppaillessaan.

Monikulttuurisuuden käsite on sekoitettu usein myös moniarvoisuuteen. On katsottu, että monikulttuurisuuden alaan sisältyy automaattisesti myös moniarvoisuus ja että monikulttuurisuuden arvostelu merkitsee moniarvoisuuden kritisointia. Tosiasiassa arvo ja kulttuuri ovat aivan eri asioita. Arvon käsite liittyy arvofilosofiaan, kun taas kulttuurin käsite on lähellä normin käsitettä ja liittyy normisosiologiaan.

Monikulttuurisuus tarkoittaa lähes samaa kuin moninormisuus. Moninorminen yhteiskunta taas on sisäisesti ristiriitainen samoin kuin monikulttuurinenkin yhteiskunta. Poliittinen kysymys on, haluammeko sellaisen yhteiskunnan, jossa on paljon ristiriitoja, onko meillä varaa siihen ja olemmeko valmiit sen tapaiseen suvaitsevuuteen tai valheelliseen sietämiseen, jota monikulttuurisuuden ja moninormisuuden keskellä eläminen vaatii.

Omasta mielestäni meidän suomalaisten ei pitäisi tavoitella monikulttuurisuutta, koska valtiomme on jo nyt velkaannutettu monikulttuurisuutta ajaneella Euroopan unionin politiikalla. Eurooppa kokonaisuudessaan on jo monikulttuurinen koostuessaan useasta erilaisesta valtiosta ja kulttuurista, ja siksi sopii toivoa, että tämä kulttuurien moninaisuus myönnettäisiin, eikä sitä yritettäisi himmentää yleismaailmallisella monikulttuurisuuden ideologialla. Kenenkään ei myöskään pitäisi yliarvioida omia suvaitsevuuden kykyjään, sillä niillä on taipumus loppua aina kun pöty loppuu omasta ruokapöydästä mutta ei monikulttuurisuutta kehuvien puheista.

Moniarvoinen yhteiskunta on mahdollinen yhdessäkin kulttuurissa, esimerkiksi tässä länsimaisessa kulttuurissamme. Mahdollisuudet toteuttaa moniarvoista yhteiskuntaa riippuvat olennaisesti siitä, millainen tuo yksi kulttuuri on. Esimerkiksi islamilaisessa totalitarismissa moniarvoisuus ei toteudu.

Hullunkurista onkin, että vaatimalla Eurooppaan monikulttuurista yhteiskuntaa on pyritty toimimaan moninormisuuden puolesta, mutta tosiasiassa on edistetty islamilaisen totalitarismin leviämistä, joka on heikentänyt länsimaista moniarvoisuutta. Sitten on vaadittu meidän länsimaalaisten moniarvoisuuden edustajien sopeutumista muslimien normeihin, mikä on merkinnyt todellisen moniarvoisuuden heikentymistä. Länsimaisen järkeen perustuvan oikeusjärjestelmän ja islamilaisen sharia-lain joutuminen konfliktiin antaa selvän näytön siitä, kuinka monikulttuurinen (ja moninorminen) yhteiskunta johtavat ristiriitaisuuksiin.

On hyvin tärkeää huomata, että monikulttuurisuuden (eli moninormisuuden) ja moniarvoisuuden käsitteet liittyvät eri tutkimus- ja tarkastelutasoille. Monikulttuurisuuden ja moninormisuuden käsitteet kuvaavat yhteiskunnallisia ilmiöitä, ja niitä voidaan tutkia yhteiskuntatieteiden menetelmillä. Moniarvoisuuden käsite puolestaan liittyy ihmisten omassa henkilökohtaisessa tajunnassa vallitsevien arvojen ja arvostusten piiriin. Se kuvaa yksilöiden mielessä olevia arvoja ja arvostuksia, jolloin asiaa voidaan lähestyä esimerkiksi filosofian, yksilöpsykologian tai muiden ihmistieteiden menetelmillä.

Monikulttuurisuuden (tai moninormisuuden) ja moniarvoisuuden lisäksi on yksi aiheeseen liittyvä tärkeä käsite, ja se on monietnisyys. Monietnisyydellä viitataan kansan tai kansallisuuden piirissä esiintyvään kirjavuuteen ja vaihteluun. Monietnisyys on lähellä monirotuisuuden käsitettä, ja se liittyy biologiselle tarkastelutasolle.

Monietnisyyden tavoittelu tai toteutuminen johtaa samantyyppiseen yksiaineksisuuteen kuin monikulttuurisuuden käsitekin. Tuloksena on sopeuttamista ja mukauttamista, jota monietnisyyden yhteydessä sanotaan kansojen tai kansakuntien sulauttamiseksi toisiinsa.

Onkin mietittävä tarkoin, mitä tavoittelemisen arvoista tällaisessa sulauttamisessa on, vai onko mitään. Asiasta olisi päätettävä etukäteen eikä jälkikäteen, sillä sulautumisen tulokset ovat peruuttamattomia. Kansojen eroista julkaistut älykkyystutkimukset eivät tue kansojen sulauttamista toisiinsa, sillä on oletettavaa, että hyvinvointivaltioissa asuvien ja keskimääräiseltä älykkyydeltään korkeammalla tasolla olevien kansojen älykkyys alenisi sulauttamisen tuloksena tavalla, joka voi johtaa kulttuuriemme ja arvojemme taantumiseen.

Vaikka älykkyydeltään alemmiksi todettujen kansojen keskimääräinen älykkyys nousisikin, se ei korvaa parhaiten menestyneiden kansojen keskuudessa tapahtuvaa älykkyyden taantumista, sillä Gaussin kellokäyrän kärkipäässä olevien huippuälykkäiden ihmisten edustus populaatiossa laskee dramaattisesti, ja juuri he ovat vastuussa kulttuurimme tärkeimpien innovaatioiden tuottamisesta.

Monietnisen yhteiskunnan edistäminen merkitsee biologisella tasolla aivan samaa kuin monikulttuurisen yhteiskunnan edistäminen yhteiskunnallisella tasolla. Ne vahvistavat toisiaan. Kun yhteiskunta maahanmuuton tuloksena monikulttuuristuu, ihmiset pariutuvat etniset rajat ylittävästi. Koska älykkyys on vahvasti biologisperäinen ominaisuus, joka periytyy, on todennäköistä, että etniset rajat ylittävä geeniaineksen sekoittuminen johtaa pahimmassa tapauksessa länsimaissa asuvan väestön keskimääräisen älykkyyden laskuun.

Entä miten käy moniarvoisuudelle? Älykkyyden laskiessa ihmisten henkinen ja psyykkinen suorituskyky alenevat, minkä tuloksena he menettävät kykynsä käsitellä kognitiivista moniselitteisyyttä sisältäviä asioita. Tämä yksilöpsykologisella tasolla havaittava biologisperäinen fakta heijastuu sitten myös kulttuurisella ja normatiivisella yhteiskunnallisella tasolla, kun ihmiset eivät enää kykene ymmärtämään eivätkä halua vastaanottaa järkiperäistä argumentaatiota vaan suhtautuvat länsimaisiin arvoihin ja keskustelukulttuuriin ylenkatseellisesti tai reagoivat väkivaltaisesti.

Pahimmassa tapauksessa yhteiskuntamme ajautuu Lähi-idästä ja Afrikasta tunnetun raihnaisen ja alkukantaisen yhteiskunnan tasolle, jota hallitaan islamistisella despotialla, pelolla ja terrorilla. Tällaisessa yhteiskunnassa infrastruktuuri on rappiolla ja kaupunkimaisemat koostuvat lohkeilevien betonibunkkerien seinistä, rikotuista ikkunoista ja kaduille räjäytetyistä autojen raadoista. Elintarvikehuolto on retuperällä, ja rikollisuus kukoistaa slummien varjoissa ja pölyisillä kaduilla. Terveydenhuollosta ja koulutuksesta ei ole tietoakaan, eikä niillä pidetä väliä, koska kuka tahansa voi kuolla väkivallan uhrina milloin tahansa. Välinpitämättömyys, epähygieenia ja epätoivo vallitsevat kaikkialla. Tällainen on aidosti monikulttuurinen yhteiskunta, vihervasemmiston ja löperöliberaalin oikeiston yhdessä ajama Suuri Unelma.

Monikulttuurisuuden ympärille on kerätty myös valikoima sitä lähellä olevia käsitteitä, joilla on yritetty lieventää tai peitellä monikulttuurisuuden ongelmallisuutta. Niitä ovat ’erilliskulttuurisuuden’ ja ’samakulttuurisuuden’, ’yhtenäiskulttuurisuuden’ ja ’hajanaiskulttuurisuuden’ sekä ’omakulttuurisuuden’ ja ’vieraskulttuurisuuden’ käsiteparit. Itse kannatan erilliskulttuurina esiintyvää yhtenäiskulttuurista ja omakulttuurista Suomea, sen kansaa ja etnistä yhteenkuuluvuutta. En kuitenkaan ryhdy määrittelemään näiden käsitteiden sisältöä, sillä osaattehan te suomea.

Aikamme kolme jumalaa: Markkinat, Kilpailutus ja Yrittäjyys

Elämme kolmiyhteisessä jumalakäsityksessä. Aikamme kolme jumalaa ovat Markkinat, Kilpailutus ja Yrittäjyys. Näistä Markkinat muodostaa korkeimman jumaluuden tarjoten olevaiselle universaalin selitysperusteen. Markkinat on kuin hegeliläinen maailmanhenki tai hindulaisuudesta tuttu luojajumala Brahma, joka on kaiken koossapitävä voima ja synonyymi universumin ja kosmoksen kanssa. Markkinat on siis absoluutti.

Tämä näkyy siinä, että kaikki lasketaan nykyään Markkinoiden varaan. Markkinamekanismin ajatellaan sovittavan todellisuuteen liittyvät pahimmatkin karikot, varsinkin asuntopulan, elintarvikkeiden hintojennousun, energian ehtymisen ja niin edelleen. Markkinat-jumala nojaa kosmiseen kreikkalaiseen talio-periaatteeseen, jonka mukaan ylimielisyydestä seuraa väistämättä rangaistus. Karuimmillaan tämä merkitsee, että ihmiskunnan populaatio pienenee samalla kun elämän edellytykset planeetalla ehtyvät. Markkinajumaluus johtaa siihen, että ylilyönnit tasoittuvat millä tahansa vaihdon foorumeilla.

Kilpailutus-jumala puolestaan on Markkina-jumalan metodi. Se on menetelmä Markkinoiden toteuttamiseksi. Nykyään kilpailutetaan aivan kaikki, vaikka omaksi vahingoksikin. Näin tehdään myös julkistaloudessa, jossa hankinnat alistetaan kilpailutukselle siitäkin huolimatta, että Markkinoiden avaaminen ulkomaisille toimijoille olisi kansantaloutemme kokonaisedun vastaista ja työllisyyttä heikentävää. Kilpailutus-jumala vastaa hindulaisuudesta tunnettua Shiva-jumalaa, joka toimii sekä luovana että tuhoavana jumalana, ja tässä näkyy Markkina-jumalan nelikätisyys. Mikäli Kilpailutusta ei ole, tulee kilpailuasiamies, joka on Markkina-uskonnon ylipappi, ja järjestää kilpailua.

Yrittäjyys-jumala puolestaan on Markkinoiden ja Kilpailutuksen primus motor. Se on vastaus siihen, mikä pitää Markkinoita ja Kilpailutusta yllä. Niinpä se vastaa Vishnu-jumaluutta, joka hindulaisessa kolmiyhteydessä on ”rakkautta ja elämää ylläpitävä jumala”. Ja mitäpä vikaa Yrittäjyydessä olisikaan? Ongelma onkin, riittääkö se; nykyään kun uskotaan pelkkään spontaaniuteen ja sanotaan, että kyllä Yrittäjyys kaikesta huolen pitää. Helpompi on kuitenkin vesikauhuisen hiehon lähestyä huomaamatta kello kaulassa, kuin on yrittäjän selviytyä viranomaisvallan pykäläviidakossa.

Markkinoiden ja Kilpailutuksen tavoin Yrittäjyys on täysin pyhää. Tässä metafysiikassa monetkin poliitikot saattavat moralisoida ja paheksua esimerkiksi seksin ostoa ja myyntiä tai bordellien olemassaoloa, mutta he pitävät tätä kaikkea oikeutettuna, mikäli voidaan osoittaa, että asiaan liittyy Yrittäjyyttä. Pornokaupat, thai-hieromot, ihmiskauppa ja ravintoloiden silakankatkuiset takahuoneet ovat terveystarkastajien, liikuntalautakuntien ja alkoholikyttien silmätikkuina, kunnes heille perustellaan, että kyse onkin Yrittäjyydestä, johon liittyy Kilpailutusta ja vapaat Markkinat. Kun kyse on valistusliberaalista elinkeinovapaudesta, se ansaitsee oikeutuksensa.

Entä mitä merkitystä edellä kuvatulla markkinarelativismilla on? Otan asian esille, koska ennen vanhaan (antiikin kreikkalaisella ja roomalaisella ajalla) uskottiin hyveisiin, joita Aristoteleen mukaan olivat viisaus (fronēsis, prudentia), oikeudenmukaisuus (dikaiosynē, iustitia), kohtuullisuus (sōfrosynē, ei kovin suosittua enää missään) ja rohkeus (andreia). Tuomas Akvinolainen lisäsi luetteloon vielä uskon (pistis), toivon (elpis), ja rakkauden (agapē). Keskiajan katolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä puolestaan olivat ylpeys, kateus, ahneus, viha, mässäily, himo ja valheellisuus.

Hyveisiin ja paheisiin uskominen oli luonnollisestikin vaateliasta ja kovin absolutistista, kunnes keksittiin, että myös näiden yleiskäsitteiden henkilökohtaiset merkityssisällöt vaihtelevat, ja ihmiset ymmärtävät niillä varsin erilaisia asioita. Valistuksen aikakaudella hyve-etiikka sivuutettiin vanhanaikaisena, ja hyveet korvattiin pehmennetyillä ja relatiivisilla ihanteilla, joita edustivat muun muassa tasa-arvoisuuden ja suvaitsevuuden ideat.

Filosofiassa katsotaan nykyään, ettei mikään asia tai teko ole hyvä tai paha sinänsä (pois lukien niin sanotut itseisarvot), vaan moraalista oikeutusta pohditaan käytännöllisen hyödyllisyyden tai haitallisuuden perusteella. Sen sijaan hyvän ja pahan määrittämistä pidetään uskonnollisena tai vähintäänkin metafyysisenä. Niinpä on vaikea nimetä ehdottomia arvojakaan.

Arvojen määrittämistä pidetään tätä nykyä relatiivisena toimintana, jolle on vaikea nimetä yleisiä kriteereitä. Näin myötäillään ja myönnytellään Markkina-jumaluutta. Mutta onko Markkinoiden, Kilpailutuksen ja Yrittäjyyden väliseen kolmiyhteyteen uskominen lopultakaan kovin relativistista? Minusta näyttää, että markkinauskonnon varaan vannominen on pikemminkin erittäin fataalia eli kohtalonomaista. Se edustaa naturalistista fundamentalismia, jonka mukaisesti vallitsevia olosuhteita pidetään oikeassa olemisen todisteina, ja tällä tavoin käännetään nurin vanha totuus: the fact is not a proof of right.

”Kaikki työ on arvokasta”

Ei muuten ole. Arvokasta on vain sellainen työ, jossa tuotetaan materiaalisia tai henkisiä arvoja. Sen sijaan edellä viitattu lause perustuu siihen virheelliseen uskomukseen, että työ on arvo sinänsä ja siksi joka tapauksessa arvokasta.

Käsittelin arvotuotannon kysymyksiä teoksessani
Työttömän kuolema - Johdatus uuteen työyhteiskuntaan
ja työn filosofiaan (1. p. 2005, 2. p. 2010).

Juuri näin asia ei ole. Työ ei ole itseisarvo, vaan sitä pitää arvioida vain seuraustensa perusteella, jotka voivat olla hyviä tai huonoja, hyödyllisiä tai haitallisia.

Edellä esitetty sitaatti meni siis pahasti pieleen. Työssä voidaan tuottaa arvoja tai epäarvoja, tai se voi olla arvoneutraalia.

Esimerkin arvoja tuottavasta työstä antaa vaikkapa hitsarin työ. Hän valmistaa materiaalisia hyödykkeitä, esimerkiksi jäänmurtajia. Toisen esimerkin tarjoaa kirjailijan työ. Hän valmistaa henkisiä arvoja tuottaessaan teosjärkäleitä.

Kolmantena esimerkkinä voisi olla kotiäidin tai -isän työ, jota ei tunnusteta työksi lainkaan, kuten ei kirjailijankaan työtä, vaikka molemmat heistä ovat ensin omalla tavallaan ”raskaina”, ja ilman kummankin panosta romahtaisivat joko kulttuurielämän pilarit tai toisten ihmisten työssä käymisen edellytykset.

Onkin huomattava, että näissä kaikissa tapauksissa todella tuotetaan arvoja, mutta vain osa tärkeästä arvotuotannosta voidaan organisoida palkka- tai yrittäjätyöksi. Työyhteiskunnan ulkopuolella tuotetaan valtavasti arvoja ilman, että kukaan tunnustaa sitä työksi.

Toisaalta työyhteiskunnassa sanotaan työksi paljoa sellaista toimintaa, jossa ei tuoteta mitään arvoja tai tuotetaan suorastaan epäarvoja. Esimerkiksi byrokraatin työ on organisoitu osaksi virkarakennetta, ja se on puskuroitu kaikkea arvostelua vastaan niin, että sitä varmasti pidetään tärkeänä työnä. Mutta byrokraattien työssä ei tuoteta sen enempää materiaalisia kuin henkisiäkään arvoja. He vain soveltavat lakeja. Sen sijaan byrokraatin työssä tuotetaan epäarvoja, kuten tarkkailua, valvontaa ja holhousta, jotka koetaan usein vastenmielisiksi.

Esimerkin työstä, jossa tuotetaan sekä arvoja että epäarvoja, tarjoaa autonvalmistus. Siinä tuotetaan molempia, ja se on läntisen maailman suurimpien teollisten uhrausten kohde. Autoista on varmasti aineellista hyötyä, mutta samalla tuotetaan myös epäarvoja, kuten ilmansaasteita, kolareita, loukkaantumisia, kuolemaa ja suuri määrä jätteitä.

Kaikki työ ei siis ole arvokasta.

Kehnoa onkin, että arvottomasta työstä palkitaan hyvin ja arvoja tuottavasta toiminnasta ei aina ollenkaan. Esimerkiksi pankinjohtaja voi vaurastua palkallaan, vaikka hän ei tuottaisi materiaalisia eikä henkisiä arvoja. Joku optiomiljomääri voi rikastua, vaikka hänellä ei olisi mitään kausaalista yhteyttä firman menestykseen, vaan duunarilla on. Hän taas ei pääse koskaan paremmille päiville, vaikka työskentelisi kovinkin.

Ja työhön liittyvän palkitsemisjärjestelmän ulkopuolella ovat kaikki ne opiskelijat ja taiteilijat, jotka eivät tee palkkatyötä mutta tuottavat kuitenkin arvoja joko kehittämällä itseään tai toteuttamalla tahtoaan vapaana taiteilijana.

Tämä on työn ja toiminnan ero: työ on tunnustettua, toiminta ei, vaikka se tuottaisi noita kaivattuja arvoja. Tahdon vain sanoa, että työhön asennoituminen on yksi ideologisimpia asioita ja että runsaaseen työn tuoksinaan vetoaminen ei pyhitä mitään. Jos työ on pyhää, mikään ei ole pyhää, ei edes pyhäpäivä.

Sauli Niinistön edellä siteerattu väite vihjaa lisäksi, että jos kaikki työ kerran on arvokasta, kuka tahansa sopii mihin tahansa työhön. Otan asian esille, sillä nyt on taas puhuttu paljon sosiaaliturvan tekemisestä vastikkeelliseksi ja työttömien patistelusta pakkotyöhön.

Todellisuudessa kaikki ihmiset eivät ole soveliaita kaikkiin tehtäviin. Jo Aristoteles katsoi, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin kun jokaisella on kykyjään ja ominaisuuksiaan vastaava paikka. Nyt näin ei ole. On vaarallista, jos ihmisiä aletaan taivutella koulutustaan, kykyjään ja taipumuksiaan vastaamattomiin hommiin tahtonsa vastaisesti. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin tuhoa sekä työnantajille että tekijöille.

Työttömyysetuuksien ja taloudellisen sosiaaliturvan muuttaminen vastikkeelliseksi on väärin muun muassa seuraavista syistä:

1) Oletuksena on virheellinen näkemys, että kaikki soveltuvat kaikkeen. Tällainen ajattelu oli ominaista Kiinan kulttuurivallankumoukselle, jolloin professorit laitettiin siivoamaan käymälöitä. Siivoojan työ voi luonnollisesti olla professorintyötä arvokkaampaa, mutta se ei vielä merkitse, että oikeat henkilöt tekisivät kykyjään vastaavaa työtä.

2) Jos työtä voidaan teettää myös työttömyysturvalla, kuka enää viitsii palkata ihmisiä töihin selvällä palkalla? Tämä malli veisi pohjaa palkkatyöhön perustuvalta yhteiskunnalta. Tuloksena olisi työn alihinnoittelua ja ihmisten kurjistumista. Pahimmillaan vastikkeellistaminen romuttaisi periaatteen, jonka mukaan myös viranomaisten osoittamasta työstä kuuluu maksaa asianmukainen korvaus. Olisi epäjohdonmukaista, jos valtio kieltäisi alipalkkauksen yksiltä ja teettäisi palkatonta pakkotyötä toisilla.

3) Työttömyys- ja sosiaalietuuksien vastikkeeksi tapahtuva töiden teettäminen on ominaista katastrofien jälkeisille yhteiskunnille, joissa on teetetty hätätöitä vangeilla, työttömillä ja muilla joutoväeksi leimatuilla. Se ei istu sivistysyhteiskunnan oikeudenmukaisuuskäsityksiin.

4) Vastikkeellistamisen malli veisi pohjaa hyvinvointiyhteiskunnalta sikäli, että se perustuu ajatukseen, jonka mukaan yhteiskunnassa ei saa olla vastikkeettomia tukia eikä avustuksia. Vaakalaudalla ja kyseenalaistettuna on siis koko hyvinvointiyhteiskunnan olemus ja kansalaisryhmien välinen luottamus.

5) Katsomus, että työttömillä voidaan teettää soveltumattomia töitä tahdon vastaisesti, nojaa uskomukseen, että työttömät ovat jokin yksiaineksinen ryhmä kouluttamattomia ihmisiä ja sellaisina soveliaita patisteltaviksi. Tosiasiassa työttöminä on huomattava määrä täysin erilaisia ihmisiä valkokaulusköyhälistöstä pultsareihin. Osa ihmisistä ei ole työkykyisiä, ja siksi olisi parempi tehdä eri työllistymisen linjat eri ihmisryhmille työnhaun virallisissa kanavissa.

6) Työttömyysetuuksien ja sosiaalietuuksien panttaaminen käyttäen tehosteena niiden menettämisen uhkaa johtaa vain köyhien ihmisten ahdisteluun. Jos ihmisellä on jo monta veistä kurkulla, paljonko luulette yhden lisäveitsen innostavan ihmisiä töihin ja ahkeruuteen, kun henki lähtee yhdelläkin?

7) Yhteiskuntamme ja tuotantorakenteemme on niin monimutkaistunut, että ketään ei voida syyttää eikä kiittää omasta rikastumisestaan tai köyhtymisestään, työttömyydestään tai ylityöllisyydestään. Niinpä olisi kohtuutonta kohdella rangaistuksenomaisesti tai syyttävästi työttömiä, jotka kärsivät siitä, että toiset saavat pitää työpaikkansa.

8) Töihin patistelemisen malli kertoo kansalaisryhmien epäluottamuksesta, eli siitä, että kunnon veronmaksajina itseään pitävät katsovat voivansa velvoittaa työttömiä mihin tahansa töihin. Töissä olevien ylimielisyys kertoo heidän peloistaan ja johtaa hullunkurisuuteen sikäli, että patisteleva tyyppi saattaa itse olla seuraavan aamun valjetessa työtön. Tällainen on nykyinen Nokia-yhteiskunta. Kyse on siis samasta asiasta kuin vanhassa satiirissa, jossa omistava luokka sai kurjat kalvamaan toisiaan voidakseen itse jatkaa pitojaan.

9) Sosiaaliturvan leikkauksia ja vastikkeellistamista on yritetty oikeuttaa sillä, että niin voidaan säilyttää palkansaajien ja yrittäjien halukkuus maksaa veroja. Tosiasiassa ei ole mitään syytä lepyytellä veronmaksajia, sillä ansiotulojen ja yritystulojen saajat hyötyvät työttömien kustannuksella siitä, että juuri heillä itsellään vielä on tuloja ja työpaikka. Työttömät puolestaan joutuvat kärsimään siitä, että töissä olevat vievät heidän työpaikkansa ja virkansa. Kompensaatiolle verotuksen kautta on siis perusteensa.

10) Aina kun porvaristo rääkyy sosiaaliturvan näennäisen runsauden vuoksi, on syytä muistaa, että suuri osa sosiaalituista kuluu asumisen tukemiseen. Jos sosiaalikuluja halutaan leikata, kulukuilu pitäisi tukkia toisesta päästä eli palauttamalla vuokrien hintasääntely voimaan. Olisi kiintoisaa nähdä, millainen poru esimerkiksi kokoomuksessa alkaisi, jos vuokrille määrättäisiin hintakatto eivätkä asuntokeinottelijat voisi enää siirtää laskujaan vuokralaisten piikkiin. Totuushan on se, että vuokralla asuvat tukien saajat eivät koskaan itse näe asumiseen käytettäviä Kelan ja toimeentulotuen varoja, vaan ne imuroidaan suoraan vuokrakiskureiden pohjattomiin kirstuihin. Paljon moititut sosiaalituet eivät siis päädy huonosti toimeentulevien hyväksi, vaan ne merkitsevät verovarojen kierrätystä asuntokeinottelijoiden ja pääomanomistajien taskuihin.

11) On väärin, että sosiaaliturva pyritään vastikkeellistamaan sälyttämällä vaikeassa asemassa oleville lisävaatimuksia. Sosiologisesti katsoen perusturvan lavastaminen ”etuudeksi”, ihmisten pakottaminen anomaan perusturvaa sekä kyseenalaistamalla perustoimeentulon saanti tilanne koetetaan kääntää näyttämään siltä, kuin Kelan etuuksien ja toimeentulotuen saajat olisivat jotenkin etuoikeutettuja. Tämä on nurinkurista, sillä työttömät ihmisethän ovat paljon ansaitsemaansa huonommassa asemassa. Siihen nähden etuus on pelkkä vaatimaton korvaus, jolla ihmistä pidetään hengissä. Elämää työttömyyskorvauksen varassa oleminen ei ole vaan lähinnä elintoimintojen jatkamista, ja siksi on väärin, että sosiaalietuuksien saajat yritetään leimata etuuksien hyväksikäyttäjiksi ja vilpillisiksi pettureiksi. Todellinen petos sisältyy siihen, että yhteiskunta on pettänyt osan jäsenistään olemalla myöntämättä heille asianmukaisia työpaikkoja ja ansiotuloa. Siksi ahdinkoa ei tule pahentaa kiristämällä sosiaalietuuksien saamista tai lisäämällä halvan pakkotyön vaatimuksia. Toimeentulotuki on luonteeltaan viimesijainen, ja siksi sen ehdollistaminen merkitsisi käytännössä ihmisen ripustamista hirteen.

12) Sosiaaliturvaan investoiminen on itse asiassa hyvä sijoitus, sillä lähes kaikki sosiaaliturvaan sijoitetut rahat päätyvät kotimaiseen peruskulutukseen jääden rikastuttamaan kansantalouttamme, kun taas rikkaille ja hyvätuloisille annetut verohelpotukset merkitsevät rahojen päätymistä kalliiden tuontitavaroiden hankintoihin ja ulkomaanmatkoihin.

Ei siis kannata kaivaa omaa hautaa, ainakaan ennenaikaisesti. Yhden mahdollisuuden siihen tarjoaa kokoomuksen kansanedustajien kelkkaan hyppääminen. Juuri Paula Risikon kaltaiset ministerit ovat äänekkäästi vaatineet työttömyysetuuksien ja sosiaaliturvan vastikkeellistamista puhumalla ”kannustinloukkujen purkamisesta” ja ”osallistamisesta”.

Parhaiten kannusteloukkuja puretaan palkitsemalla henkisiä tai materiaalisia arvoja tuottavasta työstä ja palauttamalla työn ja palkkion kausaalisuhde voimaan. Nyt rikkaiden rikastuminen maksatetaan köyhillä, kun listaamattomista osakeyhtiöistäkin voi edelleen nostaa 60 000 euroa vuodessa osinkoina maksamatta lainkaan veroa, ja Stephen Elopin kaltaiset kuittaavat miljoonansa 35 prosentin lähdeverolla.

Kokoomuksessa kannattaisi keskittyä purkamaan näitä vääryyksiä ja kannusteloukkuja, jotka aikaa myöten muodostuvat moraalisiksi esteiksi ihmisten työnteolle eriarvoisuuden lisääntyessä. Eräs keino parantaa arvotuotantoa on tuotannon tehostaminen, mutta senkään ei pidä merkitä ihmisten piiskaamista, vaan parempaan tulokseen päästään luopumalla vääristä toimialoista ja etsiytymällä paremmille.

Ja kukas järjissään oleva mitään ”osallistamista” kaipaa? Eiköhän tämäkin ole taas sellainen ylhäältä päin tapahtuvasta manipulaatiosta kertova termi, joka ikään kuin tunnustaa, että yhteiskunta on jo jakautunut osallisiin ja osattomiin.

Paha sanoa, mutta minä en arvioi ihmisiä heidän varallisuusasemansa perusteella, eivätkä viime päivinä huomiota saaneet rahakkaat julkkikset ole minun silmissäni yhtään kiinnostavampia pelkän varallisuutensa vuoksi. Heitä onkin kohdeltu kokonaisuus huomioon ottaen varsin kiltisti, mukaan lukien tämä ja tämä.

Itseäni innostaa vain todellinen rikkaus: filosofia.

”Perusarvot kunniaan” – Perhepolitiikkaa illuusioilla

Kirjoitin jo jokin aika sitten siitä, mikä ero on arvoilla ja arvostuksilla, ja miksi arvojohtaminen on vaarallista. Arvoja voidaan pitää käsitteellisinä luomuksina (esimerkiksi hyvyys, totuus ja kauneus), joille jokainen voi antaa henkilökohtaisen sisällön. Niitä puolestaan sanotaan arvostuksiksi. Arvot ovat käsitteellisesti (mutta vain käsitteellisesti) yleispäteviä, kun taas arvostukset ovat subjektiivisia. Arvoihin viittaamista tarvitaan lähinnä siksi, että muutoin eettistä keskustelua ei voitaisi käydä.

Aihe pullahti jälleen esiin sukupuolineutraalista avioliitosta käydyn jankutuksen myötä. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson totesi jo vuoden 2011 vaalikoneessa vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia, ”koska perinteisten arvojen ja moraalin heikentyminen huolestuttaa minua”. Lakivaliokunnan puheenjohtajana toimiva Anne Holmlund puolestaan vetosi jarrupolkimella seistessään ”lapsen etuun”.

Kumpikaan heistä ei ole ilmeisesti tullut ajatelleeksi, mitä nuo ”perinteiset arvot” ja ”lapsen etu” oikeastaan ovat. Lasten edun puolesta kiljutaan kitapurjeet lepattaen aina, kun on aihetta ilmaista sitä tuskaa, jota syntyy, kun kaikki ympäröivä ei olekaan samanlaista kuin oma vaivalla kokoon parsittu ja normien sekä rajoitteiden säätelemä elämä. Samoin huudetaan apuun ”perinteisiä arvoja ja moraalia”, vaikka myöskään ne eivät ole muuta kuin pelkkä kupla.

Puhe perinteisistä arvoista ja moraalista on puhetta ummehtuneiden ja luutuneiden asenteiden puolesta, jonkin sellaisen lintukodon, jollaista ei ole koskaan ollut olemassa. Luuletteko, etteivät ihmiset ole halki aikojen kellistäneet toisiaan ”heinäladoissa ja lantakasoissa”, aivan niin kuin Emmanuelle Le Roy Ladurie kertoo keskiaikaista elämänmenoa kuvaavassa teoksessaan Montaillou – ranskalainen kylä 1294–1347? Kuvitteletteko, että nykyinen äidistä ja isästä koostuva ydinperhe, jossa on keskimäärin 1,7 lasta ja joka asuu Kekkosen aikaisessa elementtikennostossa, on ollut ikuisesti olemassa? – Ei. Se on sangen ideologinen ja aikaan sidottu muodoste.

Ei tarvitse palata kuin 1930-luvullle, niin vastaan tulee suurperheistä koostuva kyläyhteisö, jossa lapset elivät mitä erilaisimpien ihmisten kanssa: setien, tätien, mummojen, vaarien, muiden sukulaisten, renkien, piikojen ja tietysti myös omien vanhempiensa ja toistensa kanssa – elleivät sitten sodat tai kulkutaudit tappaneet vähintään toista vanhemmista. Tällaisia Gemeinschaft-tyyppisiä perinneyhteisöjä on tavattu vieläkin sieltä täältä, mutta harvinaisiksi ne ovat käyneet jälkimodernin Gesellschaft-tyyppisen yhteiskunnan yleistyttyä.

Eikö perinteisten arvojen mukaista olisi elää juuri tuollaisen yhteisöllisen olotilan keskellä, jossa myös lapsilla on suhteita kaikenlaisiin ihmisiin eikä vain noihin itseään pyhittäviin ja lähes jumalina pitäviin vanhempiinsa? Edelleen voidaan kysyä, mikä on loppujen lopuksi ”perinteinen elämäntapa”? Mikä on ”perinne” ja ”arvo” muu kuin kyky sulkea silmänsä siltä epävarmuudelta, jota on kaikkina aikoina liittynyt jokaiseen menneeseen nykyaikaan aina siihen asti, kunnes se on muuttunut historiaksi, joka on jälkeen päin tarkasteltuna turvallisesti hallinnassa?

Jotta lapsen etu ei unohtuisi, lasten kehityksen kannalta ei ole syytä pitää silmällä vain sitä, mitä sukupuolta heidän vanhempansa ovat. Keskeistä on myös lasten suhde omaan vertaisryhmäänsä, eli oman ikäisiinsä kavereihin. Lapsia elää kovin erilaisissa perheoloissa. Vanhempien sukupuolta tärkeämmäksi on osoittautunut vanhempien varallisuusasema ja heidän kykynsä huolehtia lapsista emotionaalisesti ja taloudellisesti. Mikäli norminvartijat eivät niin peittelemättömästi leimaisi ydinperheestä poikkeavia perhemuotoja sekundaksi, myöskään kouluikäiset eivät oppisi heiltä noita vihamielisiä asenteita, joita he sitten hyödyntävät koulukiusaamisen pohjana.

Suurimmat lasten hyvinvoinnin ongelmat liittyvät siihen, että heteronuoret hankkivat lapsia liian varhaisella iällä eivätkä kykene huolehtimaan heistä. Lapsia hankitaan (tai niitä niin sanotusti tulee) vahinkolapsina heteroseksuaalisesta kanssakäymisestä. Sen sijaan samaa sukupuolta olevat parit hankkivat lapsia suunnitelmallisesti, ja siksi kasvatuskin on näissä tapauksissa vastuullisempaa.

Samalla kun heteroseksuaalinen valtakulttuuri parjaa homojen ja lesbojen lastenhankintaa, se itse teurastaa toistakymmentä tuhatta sikiötä sairaaloissa ja terveyskeskuksissa joka vuosi raskaudenkeskeytysten muodossa. Sitten se syyttää homoja ja lesboja vastuuttomuudesta ja päivittelee adoptiolasten riittämättömyyttä! Samalla, kun yksi sormi osoittaa toisiin, kolme muuta osoittavat omaan itseen.

Jos homot ja lesbotkin voisivat adoptoida, sitä enemmän vaihtoehtoja adoptiolapsella olisi päästä hyvään kotiin. Ja jos aborttien määrää vähennettäisiin, sitä enemmän lapsia riittäisi luovutettaviksi. Ehkä väestökadosta selvittäisiin tätä kautta ilman laajaa maahanmuuttoa, jota aina huudetaan hätiin, kun ideologisesti polttava työvoimapula uhkaa...

Nyt, kun suuri homokiista on jälleen käynnistymässä sukupuolineutraalia avioliittoa koskevan keskustelun muodossa, minun mielessäni herää kysymys, mistä siinä oikeastaan puhutaan. Mikä on ”lapsen etu”? Mikä on ”lapsi”. Maailmassa näyttää olevan vain kaksi viatonta olentoa: kuollut ihminen ja lapsi. Kuollut siksi, että se ei enää tee mitään, ja lapsi siksi, että hänen ei ajatella ymmärtävän mitään. Ne, jotka näkevät lapsessa ylivertaisen argumentin ja retorisen warrantin, voittamattoman aseen missä tahansa sodassa käytettäväksi, kohtelevat lapsia morbidisti kuin Turmiolan kätilöt: kuolleina sikiöinä, joiden viattomuudella voidaan oikeuttaa milloin homojen ja lesbojen syyllistämistä, milloin taas kaiken pornon riipimistä nettilangoilta.

Tosiasiassa lasten etun mukaista on kasvaa yhteiskunnassa, jossa kaikenlaiset pari- ja perhesuhteet, homoseksuaalisuus ja heteroseksuaalisuus sekä rakkaus eri muodoissaan ovat avoimesti esillä. Muussa tapauksessa lasten suhde sinänsä luonnolliseen seksuaalisuuteen on vaarassa kieroutua juuri sellaiseen ahdistuneeseen muotoon, joka puristaa monien ihmisten päätä.

On järkyttävää, että Venäjällä ollaan saattamassa voimaan suoraan päin homojen ja lesbojen naamaa läimäytetyt lait, joilla kaikki homoseksuaalinen esiintyminen kielletään julkisilla paikoilla. Sen enempää Euroopan unioni kuin Euroopan neuvostokaan ei ole puuttunut asiaan, vaikka Venäjä on EN:n jäsen ja allekirjoittanut sen ihmisoikeussopimuksen.

Myös arvojohtaja Sauli Niinistö vaikeni asiasta kuuluvasti Venäjän-vierailullaan ja määritteli sen Venäjän ”sisäiseksi asiaksi”. Miten olisi käynyt, jos kaikki juutalainen esiintyminen olisi kielletty kaduilla ja kujilla? Samaan aikaan Venäjä koettaa kääntää huomion pois omista ihmisoikeusrikoksistaan politikoimalla lapsiarvoilla ja valittamalla venäläislasten kohtelusta Suomessa, vaikka Suomen viranomaisten tekemien huostaanottojen kautta on turvattu venäläislasten etu.

Taas on käyty poliittista kompensaatiokauppaa, jossa homoja ja lapsia myydään ja vaihdetaan kuin ilman itseisarvoa olevaa kelluvaa valuuttaa: kun Venäjä ei puutu Suomen huostaanottohin, Suomikaan ei puutu Venäjän harjoittamaan heteropropagandaan, jolla homot tungetaan takaisin siltojen alle.

Sukupuolineutraalin avioliittolain kautta ei oikeastaan puhuta lapsen edusta lainkaan, sillä lasten edun mukaista on saada hyvät vanhemmat, eikä vanhempien hyvyys riipu sukupuolesta vaan olennaisesti muista asioista. Siksi lain voisi säätää ja laittaa voimaan.

Olen kyllä itsekin toisinaan vastustellut biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista. Mutta silloin kun niin vain käy ilman yhteiskunnan aktiivista panosta, yhteiskunnan pitää varmistaa, että lapset saavat hyvän kodin. Ja nykyistä paremmin se kävisi sukupuolineutraalin avioliittolain kautta.

Huomion arvoista on, että loppujenkin lopuksi vain hyvin harvat homo- ja lesboparit haluavat lapsia. Itse en tiedä kuin ihan muutaman. Lähin taitaa olla ”Ruotsin Marco Bjurströminä” tunnettu Mark Levengood, jolla on puolisonsa Jonas Gardellin kanssa kaksi lasta.

Nyt monille heteroille on muodostunut sellainen kuva, että kaikki homot ja lesbot haluavat lapsia vaikka hohtimilla. Tällainen näkemys ei pidä lainkaan paikkaansa.

Varsinkin monet homomiehet kysyvät ihmeissään, mitä tekemistä meillä on koko asian kanssa. Homoja näet kiinnostaa vain Jumalan lahja, seksi, jonka kristillinen kirkko on säätänyt synniksi omassa luonnonvastaisessa perverssiydessään.

Seksinpalvontaan keskittyneet Tomin miehet pohtivat koppalakkiensa ja nahkatakkiensa alla, miksi homojenkin pitäisi tavoitella sitä lapsenkakkaista heterotodellisuutta, joka koostuu perhehuolista, elatusvaikeuksista ja ”edes vähän kunnollista seksiä” haluavista mulkun perässä kiimaisesti juoksevista heteroperheenisistä.

Ei siis ihme, että lasten hankinta huolestuttaa monia perheenäitejä. Lapsen haluaakin heterosuhteissa aina yleensä nainen. Miehet harvoin haluavat lapsia. Niitä vain syntyy seksin sivuseurauksena. Lastenhankinta on lesbojen juttu myös seksuaalivähemmistöissä.

Omasta mielestäni sukupuolineutraali avioliittolaki on heteroseksuaalisen valtakulttuurin juoni, jolla homot ja lesbot on saatu tavoittelemaan heteroseksuaalista elämäntapaa. Se, että homot ja lesbot on taivuteltu penäämään avioliitto- ja adoptio-oikeutta, kertoo seksuaalivähemmistöliikkeen olevan naisten hallussa.

Lakialoitteen toinen funktio on hankkia vaalikarjaa ja kannatusta niille heterotodellisuudessa eläville poliitikoille, jotka ihan heteroina ovat ilmoittautuneet edistämään myös seksuaalivähemmistöjen asioita. Sen he tekevät hienostuneesti: ajamalla puolueohjelmiensa mukaisesti vähäosaisten, syrjäytyneiden, köyhien, kurjien, arvottomien ja muiden varmasti ulkopuolisten ja ulkopuolella pidettävien kansalaisten etuja! Homoja ja lesboja he pitävät tyhminä apinoina, joiden ääni onneksi painaa vaaleissa yhtä paljon kuin paremmankin väen ääni.

Neutraloimislain kolmas tehtävä perustuu haluun neutraloida vihollinen. Koska heteroita on kahdenlaisia, toisin sanoen niitä, jotka vihaavat meitä avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat meitä salassa, fiksummat heistä ovat keksineet nujertaa homouteen liittyvän totuudellisuuden ja kapinallisuuden yrittämällä tehdä meistä heteropoliitikkojen maskotteja. Kun homot ja lesbotkin on tehty ihan samanlaisiksi kuin heterot, mikään ei ole ylitse muiden, ja juuri tästä syntyy tasapäistämisen ja samanlaisuuteen perustuvan tasa-arvopolitiikan neutronipommi.

Väitteeni on, että sukupuolineutraalista avioliittolaista on ritualisoitunut puhtaasti symbolinen kiistakapula, jonka kautta riidellään homojen ja lesbojen olemuksesta, ihmisyydestä, ihmisarvosta ja asemasta. Monet homot ja lesbot ovatkin kokeneet olevansa pakotettuja vinkumaan kyseistä lakia vain pitääkseen ihmisarvonsa, vaikka heillä itsellään ei olisi sen puolesta mitään henkilökohtaista intressiä. Monet heterot taas junnaavat lakia vastaan vain pitääkseen homoja ja lesboja B-luokan kansalaisina ja säilyttääkseen sitä kautta oman raihnaisen omanarvontunteensa perusarvojen puolustajina ja käsityksensä omasta itsestään yhteiskunnan tukipilareina.

Tiedän kyllä, että jos antautuu kirjoittamaan aiheesta tällä tavoin kriittisesti ja kyseenalaistavasti tai vähemmistön omasta valtavirrasta ja järjestöretoriikasta poiketen, heti herää sata, tuhat ja satatuhatta jeesustelijaa, henkiparantajaa, pyhää paavalia ja päivi räsästä, jotka näkevät analyysissa vain sen, minkä he haluavat siinä nähdä: että joku homo nyt (muka) vastustaa lakialoitetta.

Siitä tässä ei ole kysymys, vaan sen selittämisestä, mistä kiistassa oikeastaan keskustellaan, millä tavoin keskustelu on ideologisoitunut, mikä rooli homoilla ja lesboilla itsellään on, miksi koko hanke on syvästi vertauskuvallinen ja muodollinen, millä tavoin se on osa sinänsä defensiivisiä normalisointipyrkimyksiä, kuinka homoja ja lesboja alistetaan taivuttelemalla meitä anomaan jotakin valtakulttuurilta, minkälaista tarkkailulle ja valvonnalle alistamista kyseiseen lakiin liittyy, mitä tämä merkitsee homojen ja lesbojen paljon puhutun itsetunnon kannalta, minkälaista vieraantumista avio-oikeuden tavoittelu sisältää ja kuinka kompleksista kaikki on.

Sitä, että oikeuksia luodaan julkisen vallan kautta, voidaan pitää demokratian osana, mutta filosofian kannalta periaate on mätä. Nytkin ”demokratiaan” ovat vedonneet sekä homoavioliittojen vastustajat että puolustajat: toiset linnoittautuen kansanedustajilta kerätyn listantyngän taakse, toiset taas puuhaten kansalaisaloitteen tekoa.

Mikä onkaan mukavampaa kuin kansalaisten aktiivisuus, mutta perimmäinen ongelma on seksuaalivähemmistöjen itsemääräämisoikeuden puuttuminen, objektivointi ja määräily. Myös minulla on mielipiteitä monesta asiasta, mutta en tohtisi edellyttää, että kaikkien ihmisten pitää elää vain minun sääntöjeni mukaan. Sillä tavoin kansanedustajat kuitenkin tekevät omassa oligarkkisuudessaan, jota vain sanotaan ”kansanvallaksi”.

Kaikkien ihmisten kannattaisi muistaa, että matka ”meistä” omaan itseen on yhtä pitkä kuin on matka meistä niin sanottuihin toisiin eli ”muihin”. Niin heteroiden kuin homojenkin keskeinen kysymys näyttäisi olevan se, miten ylipäänsä voisi löytää sellaisen toisen ihmisen, jonka kanssa avioliitto ja lasten hankinta olisi mahdollista.

Mikään tuskin on ikävämpää kuin se, että muuri nousee itsen ja omaan ryhmään kuuluvien väliin, kuten heteromiesten ja pissisnaisten keskelle tai vanhojen ja tyhmien homomiesten sekä nuorten, omahyväisten ja ikuisesti kauniiden homo-Adonisten välille. Kipeintä on, jos pataan tuleekin oman ryhmän edustajalta tai järjestöltä eikä toiseuteen turvallisesti siirretyltä, etännytetyltä ja karkotetulta, jolta se on odotettavissa. Ryhmien välisen eripuran sijasta pitäisikin miettiä, kuinka yksilöt pärjäävät oman ryhmänsä sisällä: vähemmistöihin kuuluvat oman vähemmistönsä enemmistöläisinä tai vähemmistöläisinä – ja enemmistöihin kuuluvat oman enemmistönsä vähemmistöläisinä tai enemmistöläisinä.

Sen, miksi olen itse päätynyt pitämään sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksymistä parempana kuin sen kieltämistä, olen kertonut muun muassa tässä.