Kukas sieltä Niinistön saappaanvarresta kurkistelee?

Kansalaiset antoivat välituomionsa presidentinvaalien ”puoliväliriihessä”.

Mikään yllätys Stubbin (27,2 %) ja Haaviston (25,8 %) päätyminen toiselle kierrokselle ei ole, sillä molempien laariin kertyi ääniä puoluekenttää halkovan klusteroitumisen mukaisesti.

Koska taktinen äänestäminen keskittää ääniä pääehdokkaiksi marinoiduille, jatkosta pudonneiden Halla-ahon (19,0 %) ja Rehnin (15,3 %) prosentteja voi pitää melko korkeina. Ne jopa ylittävät taustapuolueiden kannatuslukemat.

Molemmat haalivat kasaan ison pinon ääniä, vaikka kummankaan kannatus ei mennyt mitenkään katosta läpi.

Halla-aho olisi todennäköisesti hävinnyt toisella kierroksella sekä Stubbille että Rehnille.

Halla-ahon ainoa mahdollisuus presidentiksi nojasi siihen, että toiselle kierrokselle olisi valikoitunut Haavisto. Halla-ahon olisi siivittänyt presidentiksi todennäköisesti vain se ennakkoluuloisuus, joka estää suurta osaa kansaa näkemästä presidenttinä ketään homoa.

Huvittavaa todeta, mutta Halla-ahosta olisi voinut tulla presidentti vain homoteeman kautta ja homoihin kohdistuvan ”negatiivisen erityiskohtelun” tuella. Toisaalta Haaviston ja Halla-ahon finaali olisi ollut myös sillä tavalla täpärin, että myös Haaviston tien presidentiksi olisi voinut tasoittaa Halla-ahoa kohtaan vallitseva vastatuuli.

Yhtä kaikki, Haaviston homoseksuaalisuudesta tulee eräs jatkossakin vaikuttava tekijä, vaikka asiaa ei ääneen sano edes MTV3:n vaalikommentaattori Kimmo Grönlund, korrektiuteen liittyvistä syistä. Stubbin vaalikoneisto puolestaan vaikenee asiasta, koska seksuaalisuuteen liittyvät kannanotot koetaan helposti möläytyksiksi, ja ne kääntyvät itseään vastaan.

Myöskään Stubbin sateenkaarimyönteisyys ei poikkeuta häntä Haavistosta. Eikä Haaviston ja Stubbin puolisoista voi tulla ratkaisevaa tekijää siksikään, että he molemmat ovat ulkomaalaistaustaisia.

Vasemmiston ehdokkaat puolestaan kokivat nyt käänteisen Marin-ilmiön. Taktisen äänestämisen tuloksena vasemmistopuolueiden kannatusta valui sankoin joukoin Haavistolle, jonka puoluekannatus ei olisi yksin riittänyt lähellekään toista kierrosta.

Vahingoniloisin Halla-ahon putoamisesta oli varmaankin Li Andersson, mutta myöskään Jutta Urpilainen ei salannut iloaan eikä osoittanut paheksumista sen johdosta, että suurin osa demareista äänesti Haavistoa. Annika Saarikon silmiä taas kirkasti Kepun kannatuksen nousu Rehnin reessä takaisin pois valliriutan alapuolelta, jonne se vajosi viime eduskuntavaaleissa.

Näyttää selvältä, että Haavisto ei pysty kuromaan Stubbin etumatkaa umpeen toisella kierroksella, vaikka uusjakoon meneekin nyt noin puolet äänistä. Stubbin lyömiseen ei riitä kaikkien vasemmistoäänien kertyminen Haavistolle, vaikka tueksi tulisi myös puolet Rehnin äänistä ja muutama prosentti muualta.

Mutta kyllä Suomi tuosta Stubbista varmaan kelpo presidentin saa. 

Niinistö jättää hänen käteensä helpon viestikapulan lännen suunnalta.

Sen sijaan idän kanssa tulee vaikeaa.

Stubbille jää Venäjän-suhteiden hoito, ja hoitamista siinä riittääkin, koska tilanne on perin kipeä.

Stubbista ollaan leipomassa presidenttiä lähinnä yhdestä syystä. Ukrainan sodan elvyttämä Eurooppa-suuntaus nosti Euroopan integraation jälleen renessanssiin, ja Stubb tunnetaan pitkälti internationalistina ja liittovaltiopolitiikan kannattajana.

Tilanteen ollessa normaali Stubb ei olisi ollut Kokoomuksen sisällä vahvoilla ehdokkaaksi.

Vaalit ovat mukava asia, koska ne muistuttavat, että kukaan ei politiikassa päätä mitään yksin, vaan me kaikki päätämme.

Mikään kansanvallan voitto ei korkeahko äänestysprosentti (74,9 %) kuitenkaan ollut, vaikka prognoosiprofessorit niin sanoivat televisiossa.

Äänestysaktiivisuuden nousu kertonee eripuran kasvusta, vaikutusvallattomuuden kokemuksesta ja yhteiskunnan jakautumisesta entistä pahemmin kahtia: hyvinvoivaan kahden kolmasosan diktatuuriin ja huonommin voivaan kolmannekseen kansasta.

Tällaisessa tilanteessa kansalaiset tarttuvat helposti siihen demokratian repaleeseen, joka heillä on, toisin sanoen äänestyslippuun, jolla he luovuttavat vallan itseltään pois, ja syntyy illuusio omasta vallasta.

Voisiko kansakunta kestää sen, että Suomella on kokoomuslainen pääministeri, kokoomuslainen ulkoministeri, kokoomuslainen puolustusministeri ja kokoomuslainen presidentti, ja koko turpo mahtuu Kansakoulukadulta lähteneeseen tilataksiin?

Äänten jakautumiseen Stubbin ja Haaviston kesken tulee vaikuttamaan se, että kansalaisten turvallisuuden kokemukset ovat huonontuneet hallituksen tekemien perusturvaleikkausten vuoksi. 

Esimerkiksi asumistuen lopettaminen tietyiltä ryhmiltä kokonaan on vetänyt ihmisiltä matot ja lattiat alta tavalla, joka on oikeuskanslerinkin mielestä lainvastainen. Hallitus laiminlöi vaikutusten matemaattisen ja oikeudellisen arvioinnin ja vetosi pelkkiin Orpon, Purran ja Grahn-Laasosen poliittisiin vaateisiin juostessaan saksien kanssa.

Äänestysprosentin nousu ei välttämättä kerro ehdokkaiden suosiosta vaan poliittisten vastakkainasettelujen kärjistymisestä. Tässä tilanteessa Stubbin pahin uhka on hänen oma puolueensa Kokoomus, joka on Haaviston paras promoottori, niin kuin Putin oli Naton paras markkinamies.

Kokoomus on syömähampaallaan jyrsinyt kansalaisten perusturvaa ennennäkemättömällä tavalla ja pannut työmarkkinat sekaisin. Haaviston mahdollisuus voittoon nojaa siihen. Muutoin kolmansissa presidentinvaaleissaan oleva Haavisto menee neljännelle kierrokselle. 

Kiitospuheissaan molemmat orientoituivat jo kosimaan niitä, jotka menettivät ykkösehdokkaansa ja avasivat juoksukilpailun kohti finaalia. Kisahan vasta alkaa.

Äänten alueellisesta jakautumisesta päätellen Haaviston kannattaa suunnata vaalibussinsa Lappeenranta–Kokkola-linjan pohjoispuolelle, jonka kunnissa Rehn oli ykkönen. Sen sijaan Stubbin kannattaa matkustella Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla, jossa Halla-aho ylsi monin paikoin kuntakohtaiseksi ykköseksi.

Erityisesti Stubb joutunee kamppailemaan vaatimattomuuden ja omien ansioidensa esittelemisen välillä.

Henkilökohtainen mielikuvapääoma ratkaisee vaalin, sillä aatteellisesti molemmat ovat liberaaleja, ja kummatkin hyrisevät harmonista yksimielisyyttä suhteessa kansainväliseen politiikkaan, niin sanottuihin arvoihin (eli poliittiseen ideologiaan) ja Natoon.

Erot arvokysymyksiin alkavat näkyä toden teolla vasta kun kysytään, miten suomalaisten tulonjako pitäisi järjestää ja kuka maksaa ehdokkaiden vaalikulut. Raha ratkaisee, muuttaako uusi asukas Mäntyniemeen Kulosaaresta vai Westendiltä. Eirakin oli edustettuna.

---

Päivitys 2.2.2024: Ha haa, olin taas oikeassa! Helsingin yliopiston kansalaisbarometrin tänään julkistetun tutkimuksen mukaan Pekka Haaviston puoliso ja seksuaalinen suuntautuminen olivat viikkoa ennen vaalien ensimmäistä kierrosta yhtä suuria syitä olla äänestämättä häntä kuin olisi työkokemuksen puute mutta vähemmän tärkeitä kuin on puoluetausta.

Mitäpä tuota internetpaneelilla tutkimaan; asianhan voi lukea suoraan internetissä olevista kannanotoista. Persoona alkaa korostua, koska muuta eroa ehdokkaiden välillä ei juuri ole, ja puolueitaankin he voisivat vaihtaa keskenään aivan huomaamatta.

Vaalien sondeeraus ja ennusteiden voima

Yhdysvallat on aikojen saatossa tarjonnut meille muutakin kuin turvallisuuspalveluja ja Nato-asiakirjojen tallelokerosäilytystä.

Kun harvardilainen sosiologian professori Robert K. Merton loi itseään toteuttavan ja itseään kumoavan ennusteen käsitteet teoksessaan Social Theory and Social Structure (1949), hän tuskin osasi aavistaa, että niillä olisi merkitystä Suomen presidentinvaaleissa.

Mertonin mukaan ennusteet voivat vaikuttaa siihen, miten ihmiset tosiasiassa toimivat, ja niinpä ennusteilla voidaan myös tietoisesti ohjailla ihmisten käyttäytymistä. Poliittinen media voi sondeerata vaaleja julkaisemalla ennusteita – tai jättämällä niitä julkaisematta, mikäli niiden trendit ovat toimittajille epämieluisia.

Esimerkiksi ennuste, että vasemmisto häviää vaalit, voi kannustaa vasemmistolaisia äänestämään, jolloin ennuste ei toteudukaan, ja kyseessä on itseään kumoava ennuste.

Toisaalta sama ennuste voi myös lannistaa äänestäjiä, jolloin he jäävätkin vaalipäivänä kotiin, ja ennuste tulee vahvistaneeksi tappiollista tulosta. Vastaava vaalikäytös voi leimata tietenkin myös oikeistoa ja kaikkia osapuolia.

Koska samalla ennusteella voi olla keskenään päinvastaisia ja toisiaan kumoavia vaikutuksia, ennuste voi olla vaikutukseltaan myös neutraali tai mitätön. Aivan tarkkaan ei voidakaan sanoa, miten ennusteet loppujen lopuksi vaikuttavat. Kaikkihan riippuu siitä, miten ihmiset päättävät toimia. Jotain vaikutusta niillä on syytä kuitenkin katsoa olevan. Asiaa ovat analysoineet myös filosofit Karl R. Popper ja William James.

Taktikointi kiihtyy

Kokemusten mukaan viimeisellä vaaliviikolla laskussa olevat ehdokkaat jatkavat laskuaan ja nousussa olevat jatkavat nousuaan. Ilmiö tunnetaan ”voittajan vankkureina”.

Mikäli Helsingin Sanomien viime viikon lopulla teettämä mielipidetiedustelu kelpaa suunnannäyttäjäksi, Alexander Stubbin (kok.), Pekka Haaviston (vihr.) ja Jussi Halla-ahon (ps.) kannatukset ovat tasoittumassa.

Halla-aho (20,6 %) tavoittaa kärkeä, ja Haavisto (22,3 %) sekä Stubb (24,2 %) tavoittavat Halla-ahoa oltuaan jo pitkään laskusuunnassa.

Tämä gallup oli vaaliviikon ensimmäinen, ja pian tulee myös Ylen viimeinen laaja mielipidetiedustelu, jonka viipymistä on ehditty jo epäillä yrityksestä pimittää nousevien ja laskevien tähtien asentoja. On mahdollista, että Yle on teettänyt gallupin muttei ole julkaissut sitä, jottei kansaa nousisi nykyistä enempää nousussa olevan ehdokkaan rattaille.

Joka tapauksessa jo Helsingin Sanomien julkaisema ennuste voi vaikuttaa olennaisesti äänestäjien käyttäytymiseen, ja taktinen äänestäminen kiihtyy.

Vihervasemmiston äänestäjät todennäköisesti pelästyvät ennustetta ja katsovat Haaviston putoavan toiselta kierrokselta. Tällöin Li Anderssonin (vas.) ja Jutta Urpilaisen (sd.) kannattajat ryntäävät Haaviston tueksi, ja Haavisto saa myös heidän prosenttinsa kohoten jopa vaalin ensimmäisen kierroksen voittajaksi.

Ilmasto- ja ihmisoikeusehdokkaina esiintyvien Anderssonin ja Urpilaisen asema on paitsi turhauttava, myös intentionaalisesti ristiriitainen. Molempien täytyy ikään kuin teeskennellä tavoittelevansa kannatusta, kun ehdokkaiksi ovat ryhtyneet. Mutta samalla heidän täytyy vältellä kannatusta ja toivoa, että heidän ääniään virtaisi Haavistolle, jotta toisella kierroksella olisi jotain vihervasemmistolaista äänestettävää. 

Taktikointi on lähtenyt ylikierroksille silloin kun ehdokkaat jo itse taktikoivat ääniään omille kilpailijoilleen. Ristiveto kertoo, että ehdokkaita on ”liikaa”.

Yhtäaikainen kiihdytys ja jarrutus tuleekin olemaan todellinen sanallisen akrobatian taidonnäyte jopa kaksoispuheen ennestään taitavilta poliitikoilta. Varsin hyvin kasvonsa on säilyttänyt Urpilainen, joka on pystynyt kääntämään ääniä itseltään siististi pois jaarittelemalla Afrikan asioista ja muistuttamalla kipanneensa 150 miljardia veronmaksajien EU-rahoja kehitysmaihin komissaarina toimiessaan (aiheesta täällä).

Pataporvariston hunajaisilla miljoonalahjoituksilla kampanjaa käyneellä Stubbilla ei liene enää kovin paljon realisoituvaa kannatuspotentiaalia. Kokoomuslaiset ovat puolueuskollisia äänestäjiä, ja heidän äänensä alkavat jo olla Stubbin kopassa. Sen sijaan konservatiivisimmat kokoomuslaiset voivat innostua monilla prosenteilla kannatustaan nostaneen Halla-ahon mahdollisuuksista ja siirtävät tukensa hänelle.

Olli Rehnin (kesk.) kirimatka loppuu kesken, ja myös osa konservatiivisesti esiintyneen Mika Aaltolan (sit.) prosenteista siirtynee Halla-aholle äänestäjien havaittua ”3 prosentin” Aaltolan hankkeen epärealistiseksi.

Kolmella pointilla toiselle kierrokselle vai kolmannelle tilalle?

On täysin mahdollista, että ”kolmen pointin” Stubb vielä putoaa kolmannelle sijalle, ja toiselle kierrokselle päätyvätkin vihervasemmiston pääehdokkaaksi siivilöitynyt Haavisto ja Stubbin sekä Rehnin peitonnut Halla-aho.

Tällöin toisen kierroksen tuloksen ratkaisee klassiseen ostrakismokseen vertautuva poistoäänestys, toisin sanoen se, kumpaa vastustetaan enemmän. Haaviston ja Halla-ahon loppuasetelma todennäköisesti olisi myös täpärin, sillä molemmilla riittää periaatteellisia kriitikoita. Vaalista tulisi hekumallinen syrjintä- ja sortokisa, ja saisimme jälleen kuulla rasismista ja ehkä jopa fasismista niin, että korvat soivat.

Mutta myös Stubbin ja Halla-ahon vastakkainasettelu olisi messevä, koska vaalin loppukierroksella olisivat kaksi oikeiston ehdokasta, toinen ääriliberaalilta suunnalta ja toinen konservatiivien riveistä. Vasemmistokaan tuskin jättäisi äänestämättä, koska tässä tilanteessa olisi jotakin, mitä vastustaa. Halla-ahon mukanaolo joka tapauksessa takaisi sutinaa toiselle kierrokselle.

Sen sijaan tylsin vaaliasetelma olisi Stubbin ja Haaviston välinen, koska vastakkain olisivat kaksi liberaalia, joista on vaikea sanoa, kumpi on oikeistolaisempi tai vasemmistolaisempi. Haavistossa ei kuulemma ollut häivähdystäkään punaista, mutta Stubb käyskenteli Aleksanterinkadulla punaiset kengät jalassaan. 

Vireillä olevat työtaistelut todennäköisesti kuitenkin riittävät muistuttamaan luokkakaunaa poteville, missä heidän kaverinsa oikein ovat, ja Stubbin peloista pahin on juuri hänen oman puolueensa johtama hallitus. Alex I:n kuningastie Westendiltä Kultarantaan voi katketa siihen.

Myös presidentinviran hakijoilla on kireät työmarkkinat, vaikka jokaisella heistä onkin jo takataskussaan vähintään sadantuhannen euron vuositulot, ja muutaman tulot viran myötä putoaisivat. Vaali onkin terveellinen muistutus Petteri Orpolle (kok.), ettei myöskään politiikan alalla vallitse minkäänlaista työvoimapulaa saati tarvetta työperäiseen maahanmuuttoon.

Ehdokkaiden kirjossa riittää tarjontaa kuin Pentelin värikynäpaletissa, ja taktiseen äänestämiseen pakottaa vaalin kaksivaiheinen rakenne. Jos oma ehdokas ei toiselle kierrokselle selviä, joutuvat monet äänestämään vähemmän suosimaansa varaehdokasta tai, mikäli sellaista ei ole, äänestämään toista vain pudottaakseen toisen pois. Näin voi käydä jo ensimmäiselläkin kierroksella, eikä vaalin tulos anna välttämättä totuudenmukaista kuvaa siitä, keitä tai minkälaista politiikkaa äänestäjät todellisuudessa kannattavat.

Epävarmoina aikoina etsitään suuria liidereitä

Robert K. Merton loi teoksessaan myös ilmifunktion ja piilofunktion käsitteet ja alkoi puhua eräänä ensimmäisten joukossa ”viiteryhmistä”.

Vaikka kaikki ehdokkaat ovatkin liikuttavan yksimielisiä siitä, että defensioita täytyy vahvistaa ja turvallisuutta on pakko varjella (ainakin niin kauan kuin vapautta Suomessa vielä riittää kahlittavaksi), tästä vaalista tulee kaikesta sovinnollisuudestaan huolimatta heimokäytöksen foorumi.

Kansa rekrytoi uutta presidenttiä kiimaisemmin kuin pitkään aikaan, sillä presidentti-instituution kumileimasinvaihe on ohi, eikä virkatehtävistä selviä silkkinauhojen leikkuulla. Ulkopoliittisten tilanteiden vaihtelut vaativat johtajaa, joka ei katoaisi Niinistön saappaanvarsiin.

Kaivataan ”puolueiden yläpuolella” olevaa moraalipastoria, joka jylisisi oikeudenmukaisuutta taivaallisena herra Kymäläisenä. Etsitään kvasitranssendentaalista pyhyyden kokemusta, haetaan miltei monarkkia. Kirjoitin hakuprosessin vaikeudesta täällä, sillä ehdokkailla on ollut rekordeissaan lähes pelkkiä virheitä ja niiden selityksiä, tosin ansioiden luetteloilla ja muulla omakehulla sinänsä on tietenkin mittaa kuin elokuvien lopputeksteillä.

Myös ilmifunktion ja piilofunktion käsitteille tulee tehtävää myöhemmin tänä vuonna.

Kun Donald Trump todennäköisesti valitaan uudestaan Yhdysvaltain presidentiksi, olisi vastattava siihen, mitä ilmifunktioita ja piilofunktioita asiaan liittyy.

Trumpin ympärille järjestäytynyt kansanliike on aivan liian usein vain tuomittu julkisessa sanassa ja niin sanotussa tieteessä kiinnittämällä huomio siihen, mitä hänen kannattajansa tekevät. Ei ole pohdittu, mitä se merkitsee. Tuomitseva eetos puolestaan on alkeellista, koska se ei selitä ilmiötä, ja niinpä se ei auta ymmärtämään asioita.

Väitettyihin vaalivilppeihin ja kansanedustuslaitoksen valtaamiseen liittyvän protestihenkisyyden piilotehtävänä on artikuloida symbolista tyytymättömyyttä siihen, että monet asiat ovat menneet Yhdysvalloissa pieleen – ihan niin kuin Suomessakin. Työpaikat ovat karanneet Kiinaan, Meksikon raja vuotaa, asunnottomuus vallitsee, ja liittovaltion velka on tähtitiedettä runollisempaa.

Kyse on brittifilosofi Rom Harrén sanoin ”ritualisoituneesta aggressiosta”, ja Donald Trump on post-televisiollisen ajan lahja Yhdysvaltain keskiluokkaiselle ihmiselle.

Väitöskirjatutkija Sesse Sopanen Essex School of Liberal Artsista ja SITRAsta ennustaa, että vaaleja tuskin voidaan edes järjestää, koska vaarana on demokratian vastainen äänestystulos!

Mitä kaikkea alati vähenevillä valtionvaroilla rahoitetaankaan? Kolme hullua pointtia

Ensimmäinen (1) pointti. ”Tunnin ratana” tunnettu Turun-radan nopeutushanke on yhtä tarpeellinen kuin Petteri Orpon (kok.) oma pururata.

Helsingin Sanomat propagoi toista miljardia maksavaa valtiollista megahanketta ilmeisesti siksi, että se toivoo levikkinsä laajenevan Turun Sanomien alueelle. Toinen syy voi olla halu kurjistaa kansalaisten kukkaroa.

Teknisiä syitä radan korjailuun ei ole, eikä haja-asutusalueiden kansalaisille voida mitenkään perustella, miksi rahaa lapioidaan pääratojen nopeuttamiseen, kun pikajunat eivät enää pysähdy reittien varrella olevilla asemilla entiseen tapaan. Luotijunien rakentelu on ollut liikenneyhteyksien huonontamista, kun taas pysähtyvä juna olisi se paras juna.

Mitään järkeä ei ole junien kulkunopeuden nostamisessa raiteilla. Totuushan on, että matkustuskokemus ei nopeudu matkanopeuden kasvusta, vaan siitä, että junavuoroja kulkisi mahdollisimman tiheästi.

On pölkkypäistä politiikkaa kiillottaa Turun-radan kiskoja puolellatoista miljardilla veroeurolla ja yhteensä 3,44 miljardilla eurolla, kun aikaa palaa joka tapauksessa junanlähtöjen odottamiseen radan molemmissa päädyissä.

Annan Petteri Orpolle vinkin, jolla hän pääsee vaalipiirinsä ja sieltä takaisin nopeammassa tahdissa. Lisätkää junavuoroja nykyisille raiteille, niin matkanteko käy nopeammin, ja hintaa kertyy murto-osa ratatöiden kuluista. Rahti puolestaan ehtii perille nykyiselläkin vauhdilla.

Pääratojen nopeuttaminen on todettu VVM:n ja LVM:n selvityksissä taloudellisesti kannattamattomaksi.

Esimerkkinä hullusta infrastruktuurihankkeesta on myös Helsinki-Vantaalle suunniteltu ”lentorata”, joka maksaisi valtiolle 3 miljardia euroa ja jota Vantaan perussuomalaisetkin kritisoivat. Nyt hallitus on rakentamassa lentokentälle kolmet kiskot ja kaiken kaikkiaan enemmän raideliikennettä kuin vihreät olisivat voineet kuvitella märimmissäkään unelmissaan.

Asumistuen säästöleikkaukset palavat presidentin virka-asunnon remonttiin

Toinen (2) pointti. Toinen hullu valtioninvestointi on kipata 55 miljoonaa veroeuroa presidentin virka-asuntona toimivan Mäntyniemen peruskorjaukseen. Haluaisin nähdä tämän suunnitelman kustannusarvion kohta kohdalta budjetoituna: mihin kaikkeen rahamassi saadaan kulumaan?

Ensinnäkin on täysin epäuskottavaa, että vuonna 1993 valmistuneen rakennuksen talotekniikka olisi niin huonossa kunnossa, että se vaatii peruskorjausta, edes proaktiivisesti.

MTV3:n urkkimien selitysten mukaan rahaa on tarkoitus polttaa käsitteellisen sanakohinaan:

”Näihin kuuluvat hissien rakentaminen ja uusinta, porttivalvomorakennuksen laajennus ja uusinta, huoltorakennuksen tilojen muuttaminen toimistoiksi ja neuvottelutiloiksi, porttiympäristöjen ja liikennejärjestelyjen parannus ja turvatekniikan nykyaikaistaminen ja uudisrakentaminen, kansliasta listataan. Lisäksi remontin yhteydessä parannetaan rakennusten energiatehokkuutta kauttaaltaan ja kunnostetaan kalusteet ja valaisimet.”

Listaa on jatkettu vihreällä ja ilmastopoliittisella kulungilla:

”Peruskorjaukseen kuuluvat kanslian mukaan lisäksi LVIA-työt kaikkiin rakennuksiin, ilmanvaihtokoneiden uusiminen ja maalämpöjärjestelmät. Myös kaapelit ja sähkökeskukset sekä aurinkopaneelijärjestelmä ovat uusittavien listalla. – Muita yleisiä kustannuksia muodostavat rakennustyön vaatimusten mahdollistaminen, mihin kuuluvat rakennuskontit, sosiaali- ja huoltotilat, rakennustoimistot, pysäköintialueet ja työmaaruokala.”

Kyseinen selittely on tyypillistä grynderiteollista retoriikkaa, jolla koetetaan oikeuttaa jättiläismäistä myllerrystä ja täysin tarpeetonta tekemistä.

Mikäli valtiollisten rakennusten standardit täyttäväksi tehty pytinki ei kestä ilman uudisrakennuksen hintaista peruskorjausta kuin 30 vuotta, on alkuperäisessä toimituksessa ollut vakava vika.

Miksi hissit eivät muka kestä kevyessä käytössä tuota aikaa, kun ne tavallisissa kerrostaloissa kestävät tuplaten? Myös putkien ja sähkölaitteiden pitäisi kestää pitempään, ja niin ne kestävätkin, eikä todellista tarvetta uusimiseen ole. Ilmanvaihtokoneet ovat äkkiä korjatut, eikä niihinkään miljoonia mene. Kaapelien ja sähkökeskusten uusiminen on täysin tarpeetonta ja tuhlailevaa. 

Mihin muka tarvitaan ”porttiympäristöjen ja liikennejärjestelyjen parannuksia”, ja mitä ne ovat? ”Turvatekniikasta” sössöttäminen on uhkakuvien selässä ratsastavaa demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan vastaisuutta. 

Vaikuttaa siltä, että hanke toimeenpannaan vain rakennusteollisuuden ruokkimiseksi. ”Aidon tarpeen” 55 miljoonan hankkeelle muodostavat siis ”rakennustyön vaatimusten mahdollistaminen, mihin kuuluvat rakennuskontit, sosiaali- ja huoltotilat, rakennustoimistot, pysäköintialueet ja työmaaruokala.”

Kyse on myös patruunamentaliteetista ja presidentin auktoriteetin palvonnasta, joka on saanut kriittiset kielet katkeamaan hanketta hautoneessa hallinnossa, ja luotettu on median mykistymiseen.

Yhden miljoonan pitäisi riittää pintaremontin tekemiseen ja kalusteiden uusimiseen, ja se on sekin suuri määrä rahaa. Jo sadallatuhannella eurolla pitäisi saada tarpeeksi tapettia, Artekin huonekaluja ja Aalto-vaaseja presidentin kämppään.

Iltapäivälehdissä on syyllistetty ja leimattu tavan takaa vuokralaisia aina kun muutamat poikkeusyksilöt ovat pirstoneet asuntoja. On se kyllä paha, että asunnot eivät presidenttiparienkaan käytössä kestä, vaikka Mäntyniemessä ei ole asunut mikään bile-Sanna.

Rakennusta ryhdyttäneen repimään siksi, että talossa on isännän vaihdoksen aika, ja teknokraatit ja kokoomuslaiset katsoivat hetkensä tulleen. Myös presidentinlinna remontoitiin Niinistön kauden alussa: kokoomuslaisen tekemisen pakkomielteen vuoksi. Lisää hullua menoa sisältyy Mäntyniemen asukasvalintaan.

Sananlaskun mukaan joutilaisuus ei ole pahasta, koska ajatteleminen ilman tekemistä on vähemmän vahingollista kuin tekeminen ilman ajattelemista.

On perverssiä, että verovaroja roiskaistaan 55 miljoonaa presidentin virka-asunnon paranteluun samalla kun yleisestä asumistuesta leikataan yhteensä 360 miljoonaa.

Koska suuri osa tuosta näennäisestä säästöstä kiertyy toimeentulotuen maksettavaksi, asumistukileikkausten kautta saavutettavilla säästöillä ei pystytä rahoittamaan edes Mäntyniemen saneeraukseen uppoavaa kulua. Siihen ei riitä myöskään omistusasujien asumistuen lakkauttaminen kokonaan, vaikka se tarkoittaa tuen lopettamista noin 17 000 asukkaalta totaalisesti.

Tilanne on jo vertauskuvallisestikin irvokas: poliittisten liiderien oloja parannellaan ja kansalaisten huononnetaan. Se on pöyristyttävää kuin kansanedustajien palkkioiden nostaminen ja kehitysmaapoliittisten nollatutkimusten miljoonarahoittaminen aikana, jolloin kansalaisten on tingittävä kaikesta.

Mannerheim nukkui kovalla pedillä, ja Kekkonen vaihtoi lama-aikana Cadillacinsa Saabiin. He osasivat lukea kansalaisten tuntoja ja yhteiskunnan tilaa.

Tämän kaiken keskellä Petteri Orpo vaikeroi, että suomalaisten pitää varautua vielä vaikeampiin aikoihin. Kuulostaa ihan Iiro Viinaselta (kok.) 1990-luvun alkupuolelta.

Kyseinen uhkapuhe menettää uskottavuutensa, kun hallitukselta riittää miljardeittain rahaa täysin tuottamattomiin infrastruktuurihankkeisiin: liikenneympyröihin, tienparannuksiin ja julkisiin rakennuksiin, joita tässä maassa on muutenkin liikaa.

Parempi elvytystoimi olisi korottaa perusturvaa, koska siihen satsatut rahat kuluvat perunoihin ja porkkanoihin sekä jäävät kiertämään omaan kansantalouteemme, kun taas shorttaajille ja treidaajille annetut varainsiirtoverojen alennukset päätyvät ulkomaiseen luksukseen ja investointeihin.

Väärät säästö- ja tuhlauskohteet

Kolmas (3) pointti. Kolmas hullu pointti kyseisessä politikoinnissa ovatkin juuri väärät ja virheelliset säästötoimet. Valtion menojen leikkaaminen on kyllä hyväksi, mutta näin sitä ei pidä tehdä, vaan ottaa pitäisi esimerkiksi byrokratiasta, EU-kuluista, ilmastoaneista, tuulivoiman tuotantotuista, kehitysavusta, maahanmuuttomenoista, yhdistyksiltä, Yleltä, Suomen Akatemialta ja vihreän siirtymän suunnitelmasta, johon valtiovarainministeriö on satsaamassa 695 miljoonaa.

Tiheällä kammalla pitäisi käydä läpi myös yritystuet, koska etenkin tuotekehittelyn ja tutkimuksen piirissä on paljon välittäviä ja holding-tyyppisiä yhtiöitä, ja keinottelijoiden keskuudessa kiertää sanonta: jos haluat rikastua valtion tuella, perusta viestintään ja konsultointiin erikoistunut tietohallintohanke ja markkinoi se Valtiontalouden tarkastusvirastolle.

Samoin maataloustuet pitäisi tehdä tarveharkintaisiksi, sillä niitä on valunut Antti Herlinin ja Björn Wahlroosin tapaisille epäonnistuneille maanviljelijöille, jotka eivät kyseistä sosiaaliturvan muotoa tarvitse, ja osa heistä myöntää sen itsekin.

Rikkaiden ja hyvätuloisten piilotukiin ei ole puututtu, koska se ei olisi kokoomuslaisen ideologian mukaista. Listan hyvistä säästötoimista voi lukea klassikkokirjoituksestani vuodelta 2011, joka on edelleen ajankohtainen, koska velkaantumisen syyt ovat samat mutta tilanne pahempi. Ja sitä se on, koska listaa ei ole noudatettu.

Tärkeää ei ole vain työllisyysaste, vaan työn tuottavuutta pitäisi parantaa, jotta vaihtokelpoisia arvoja markkinoille tulisi. Suomessa työskennellään kyllä paljon, mutta liian suuri osa on arvoja tuottamatonta hallintotyötä, huoltavan järjestelmän ylläpitoa ja kolmannen sektorin tarkkailu-, valvonta-, neuvonta-, ohjeistus-, tarkastus-, näennäispalvelu-, kitka- ja jarrutustyötä.

Kokoomus on hallituksessa ollessaan leikannut perusturvasta ja kätilöinyt tuloveronalennuksia hyvätuloisille, mikä on kaatumassa parhaiten tienaavan desiilin (kymmenen prosentin) eduksi. 

Keskituloisten kukkarossa veronkevennykset eivät juuri näy, eikä ole tieteellistä näyttöä siitä, että tuloveronalennukset motivoisivat ihmisiä töihin (siis mikäli työvoimapulaa olisi muualla kuin hoivatyössä ja ATK-alalla).

Vahvin motiivi työelämään osallistumiseen on mahdollisuus kokonaan irtautua tukiriippuvuudesta, mutta siihen Petteri Orpon oletustenvaraiset leikkaustoimet eivät kannusta.

Päinvastoin: ne tekevät ihmisistä entistäkin tukiriippuvaisempia ohjatessaan tarttumaan viimesijaiseen oljenkorteen, toimeentulotukeen, joka on kannusteloukuista pahin sisältäessään varallisuusharkinnan ja kannustaessaan hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti rutiköyhiksi ihan vain saadakseen tuloa jokapäiväisiin menoihin.

Leikkaamalla ei myöskään luoda tähän maahan yhtään uutta työpaikkaa, jossa tuotettaisiin markkinoille vaihtokelpoisia arvoja. Siten ei oikaista ulkomaankaupan tasetta voitolliseksi eikä kohtauteta työpaikkoja ja tekijöitä. 

Leikkaamalla pahennetaan ongelmia ja pudotetaan toiseksi huonoimmassa asemassa olevat samaan kaaderiin kaikkein huonoimmassa asemassa olevien kanssa. Tämä on näyttö surkeasta kokoomuslaisesta sosiaalipolitiikasta, jonka tuloksena pahoinvointimenot vain kasvavat.

Työvoimaa tarvitaan aloilla, joille toimettomilla ei ole pätevyyyttä, ja ihmisillä puolestaan on pätevyyksiä aloille, joilla ei ole työpaikkoja. Tätä ongelmaa ei voida ratkaista perusturvaa leikkaamalla vaan koulutuspolitiikalla, mutta sen parantamisesta ei ole puhuttu mitään.

Työpaikkoja taas on siellä, missä ei ole työttömiä, ja työttömiä on niillä paikkakunnilla, joilla ei ole työpaikkoja. Myöskään tätä ongelmaa ei voida ratkaista leikkaamalla perusturvaa vaan asuntopolitiikalla, mutta nyt hallitus tekee kasvukeskuksiin siirtymisestä entistäkin vaikeampaa laittamalla esimerkiksi asumisoikeustalojen rahoituksen jumiin.

Tämä kaikki tulee Suomelle ja etenkin Perussuomalaiselle puolueelle kalliiksi.

PS on kyllä onnistunut monessa asiassa kuten esimerkiksi maahanmuutto- ja rajapolitiikassa, mutta edellä mainituissa asioissa on mennyt aivan pieleen. Perussuomalaisia vietiin kuin kuoriämpäriä jo Säätytalon hallitusneuvotteluissa, ja perussuomalaiset ovat tehneet virheen mennessään kokoomuslaisen talous-, sosiaali- ja työvoimapolitiikan takaajiksi.

Kannatusaleneman kyseisestä politiikasta kärsii yksinomaan Perussuomalainen puolue. Kokoomuksen äänestäjiin vöiden kiristely ei yllä, mutta perussuomalaisiin ihmisiin se taitaa purra.

 

Aiheesta aiemmin

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan? (2011)

Miten pelastaa hyvinvointiyhteiskunnan rippeet? (2014)

Valtion velka venyy ja paukkuu kuin hallituksen henkselit ja purukumi (2017)

Leikkauslistaykkönen: vihervasemmistolainen tuhlauspolitiikka (2023)

Etsitään etevää ennustajaa ja erehtymätöntä ihmistä

Presidentinvaalien mediakampanjoista on tullut kansallisen itsetutkiskelun paikka. Toimittajat osoittelevat ehdokkaita ja ehdokkaat toisiaan pohtien, missä meni vikaan, kun Venäjän aggressiivisuutta ei havaittu ajoissa ja Brezhnevin ajalta tunnettua ulkopolitiikkaa jatkettiin vielä Jeltsinin jälkeenkin.

Nolot virheet sulatetaan pois toteamalla, että ”me kaikkihan” tuossa liennyttelyssä ja laannuttelussa olimme mukana ja että se kuitenkin toimi. Onneakin oli mukana, kun mitään kamalampaa ei sattunut.

Ketkä sitten mokasivat?

Jussi Halla-ahon (ps.) klassiset blogikirjoitukset on muistettu nostaa esiin kuuluvasti, tosin niissä on kyse enemmänkin yksityisajattelusta kuin politiikan tekemisestä. Varsinaista mokaa ei ole pystytty osoittamaan, ja Halla-ahon väitetty virhe onkin ansio siksi, että mestari ikään kuin näki maahanmuuton uhat ja ongelmat ajoissa.

Iltalehden Kreeta Karvala aikoo ilmeisesti upottaa Pekka Haaviston, sillä hän puolestaan listasi jutussaan suuren määrän Haaviston ulkoministerinä ja vihreänä poliitikkona tekemiä mokia, kuten Puolustusvoimien alasajon, KGB-agentin tukemisen ja NATO-jäsenyyden vastustamisen, joka oli Haaviston agendalla vielä tammikuussa 2022. Dosentti Mikko Paunio osoitti Haaviston henkilökohtaiset töpeksinnät täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä.

Haaviston allekirjoitus löytyy tunnetusti myös paperista, jolla sallittiin myydä osa Suomen sähköverkoista australialaiselle pääomasijoitusyhtiölle. Hänen mokaansa lieventää vain se, että monopolin kapitalisointi tapahtui Jan Vapaavuoren (kok.) johtaman ministeriön aloitteesta, ja sähkön siirtohintojen kaksinkertaistumista tuskin muistaa energian hintapiikkien varjossa enää kukaan. Ei mennyt al-Holin evakuointikaan Haavistolta nappiin, ja kirjoitin siitä täällä.

Cai-Göran Alexander Stubb (kok.) paransi maailmaa julistamalla olevansa federalisti eli liittovaltiopolitiikan kannattaja Carnegie Endowment for International Peacen tilaisuudessa 18.7.2008 pitämässään puheessa, jota sosiaalidemokraattinen valtiopäiväneuvos Mikko Elokin kauhisteli blogikirjoituksessaan.

Voidaan kysyä, sopiiko tasavallan presidentiksi pyrkivälle linjanveto, jonka tuloksena on syvenevä ja pimenevä vero- ja velkaunioni, päätösvallan valuttamista Brysseliin, luontodirektiivejä, ilmastorahastoja, metsämääräyksiä, sosialistisia sertifikaatteja, asuntojen pakkoremontteja, paragrafipainajaista, euroalueen valuvikoja, katakombikaupalla korruptiota, pilvenpiirtäjittäin petostentorjuntaa, perustuslaillisen omaisuudensuojan ylikävelyä, oikeudellisia derogaatio-ongelmia sekä jatkoa ”tilapäisten” tukipakettien loppumattomaan lypsämiseen.

Myöskään Venäjä-suhteessa Stubbin selvänäkijän lahjat eivät loistaneet, minkä hän tunnusti itsekin vuonna 2022 julkaisemassaan videossa, jossa hän myönsi tehneensä aikoinaan neljä merkittävää virhearviota: venäläisten viisumivapauden ajamisen, Nordstream-hankkeen ulko- ja turvallisuuspoliittisten vaikutusten hautaamisen, ydinvoimalan hankkimisen venäläiseltä Rosatomilta ja NATO-jäsenyyden edistämättä jättämisen ministerinä ollessaan. 

Myöhästyminen ei ole missään niin pahasta kuin sodassa, joten jälkiviisaus kannattaisi aina esittää etukäteen.

”Korjattuja” virheitä tunnustamalla voidaan myös peitellä vähemmän ilmeisiä virheitä.

Alexander Stubb hiljensi vielä Krimin miehityksen jälkeenkin vuonna 2014 Venäjän uhasta varoittaneet kansanedustajat syyttäen heitä ”russofobiasta”. Hän rikkoi ministerinä koulutuslupauksen ja juoksi saksien kanssa sekä keksi erään ”faktan” päästään puolustellessaan varallisuuden kätkemistä helpottavaa hallintarekisteriesitystä (90 prosentin asiantuntijakannatus hallintarekistereille olikin 10 prosenttia).

Edelleen hän ylpeilee Georgiaan saadulla tulitauolla, vaikka hänet poistettiin rauhanprosessista ja muut veivät sen loppuun, tuloksena Stubb, joka hymyili Sergei Lavrovin kanssa, aivan niin kuin Niinistö pelasi lätkää Putinin kanssa.

Näin siis tilanteessa, jossa Venäjä oli möyrinyt maan tasalle Groznyin kaupungin Tšetšenian sodissa sekä repinyt Etelä-Ossetian ja Abhasian irti Georgiasta (aiheesta täällä). Samaan tapaan Venäjä on pommittanut myöhemmin Syyrian Aleppoa ja tuhoaa nyt myös Ukrainaa, joten jo tuossa vaiheessa olisi Stubbinkin pitänyt ymmärtää, että roistovaltion kanssa ei pidä veljeillä.

Eipä ihme, että kokenut ulkopolitiikan konkari Juhani Suomi arvosteli Stubbia pintaliitäjäksi ja kohkaajaksi. Jan Vapaavuori puolestaan vihjaili jopa ”patologisesta narsismista” viitaten Stubbiin, jolle hän oli hävinnyt Kokoomuksen puheenjohtajuuden.

Kandintutkintonsa Stubb suoritti eteläcarolinalaisessa ”liberal arts collegessa” Furman Universityssä, jossa voi suorittaa vain AMK-tutkinoihin verrattavissa olevia bachelor-tutkintoja.

Maisterintutkintonsa hän suoritti belgialaisessa College of Europessa, joka on eräänlainen EU-oppikoulu, ja pääsykokeiden asemasta hakijat valitaan ideologisesti painostavissa haastatteluissa ja subjektiivisen ”valintakomitean” kautta. Hänen tohtorinväitöskirjansa London School of Economics and Political Sciencessa on kritiikitön ja reflektoimaton referaatti EU:n Amsterdamin-sopimuksesta.

Stubb ei myöskään toimi professorina oikeassa tieteellisessä tutkimusyliopistossa. Vuosina 2000–2007 hän oli vierailevana professorina College of Europessa ja toimii tätä nykyä firenzeläisessä European University Institutessa. Se puolestaan on vuonna 1972 perustettu EU-luostari, joka toimii euroevankeliumin julistuspisteenä, pakastimena EU-poliitikoille sekä pyhättönä noviisien vihkimiseksi EU-byrokratiaan.

Stubb sai ylioppilaskokeen lyhyestä matematiikasta approbaturin ja reaalikokeesta improbaturin (hylätyn). Se on melkoinen suoritus, sillä reaalikokeessa sai tuohon aikaan vastata kaikkien reaaliaineiden monista kymmenistä kysymyksistä yhteensä kymmeneen, mutta silti ei löytynyt niitä, joihin tiedot olisivat riittäneet. Myös tämä osoittaa, että sujuva vieraiden kielten taito ei tarkoita ajattelutaitoa eikä yleissivistystä. Koulu-uraltaan hänet muistetaan koulukiusaajana.

Stubb ei saanut myöskään korpinnatsojaan palkinnoksi varusmiespalveluksestaan vaan vasta vuosia sen jälkeen suopeudenosoituksena poliittisista tekemisistään.

Stubb on ylivoimaisesti epämeritoitunein presidenttiehdokas, joten ei ole ihme, että hän johtaa gallupeja suvereenisti. Petteri Orpo saisi valtiolle huomattavan tulonlähteen, mikäli hän kompensoisi ansiotuloveron alennukset kansalaisten tyhmyyden verottamisella.

En haluaisi viisastella, mutta Stubbin kannatus on jyrkässä ristiriidassa hänen epäansioidensa kanssa. Huonoa karmaa on Stubbin kontolla aivan liikaa, ja EU on juuri sellainen, millaiset liiderit ja asiantuntijat sillä on. Tilannetaju puuttuu, change blindness vaivaa, ja sitten pidetään ”painajaisena”, kun lasilinnat pirstaloituvat, viisaat kansakunnat ottavat ritolat ja laineet loiskuvat Westendin kuplaan asti.

Stubbin kannattajat lienevät unohtaneet, että presidentti tulee valita Suomelle eikä miellyttämään muita maita. Pohditaan sitten vielä muitakin ehdokkaita.

Olli Rehn (kesk.) puolestaan hitsasi Turkkia Euroopan unionin jäseneksi toimiessaan EU:n laajentumiskomissaarina vuosina 2004–2009. Jokainen voi miettiä, millaista kebabia EU:n yhteispäätösmenettely olisi, jos Rehnin toive olisi toteutunut ja jäsenenä olisi Turkki, joka on toiminut kivenä kengässä myös NATOssa. Myös Stubb erehtyi kannattamaan Turkin EU-jäsenyyttä vuonna 2009.

Ollessaan Suomen elinkeinoministerinä 2016 Rehn ajoi hiilivoiman täyskieltoa vuoteen 2030 mennessä. Ei tarvitse kärsiä odotuksen tuskia tuohon asti, sillä sähköpula on tosiasia jo vähemmälläkin hiilen alasajolla. Vuonna 2011 Rehn luki EU:n puolesta kiitokset Suomelle, joka päätti jatkaa Kreikan letkuruokintaa. Kirjoitin Rehnin mokista täällä, täällä ja täällä.

Muistin tueksi on syytä penkoa esiin Suomen EU-politiikkaa laajemmin.

Demarien presidenttiehdokas Jutta Urpilainen oli Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen valtiovarainministerinä, kun Suomi myönsi roskalainan Kreikalle 880 miljoonan näennäisellä takausvastuulla, joka edellytti, A) että Suomen osuutta takauksesta kasvatettiin 57 prosenttia 1,4 miljardista 2,2 miljardiin, B) että Suomen mahdollisia tuottoja vakuusrahastosta leikattiin ja C) että takaukset maksettaisiin Suomelle vasta noin 15–20 vuoden kuluttua Kreikan konkurssista (ks. tämän kirjoitukseni viimeistä lukua).

Eipä ihme, että europankkiirit nauroivat, sillä sosiaalidemokraattien laskutaito oli samanlaista kuin Fortumin paniikinomaisten Uniper-evakuointien keskellä vuonna 2022 (aiheesta täällä).

Virheittä ei ole selviytynyt myöskään istuva presidentti Sauli Niinistö. Hän ajoi Suomea euroalueen jäseneksi toimiessaan valtiovarainministerinä. Hän jarrutteli NATOon liittymistä pitkään ja sanoi vielä vuonna 2016 liittymisen edellyttävän kansanäänestystä, mikä oli selvä moka, sillä mistään tuontyyppisestä ei voida päättää ulkopoliittiselle infosodalle alttiilla referendumilla.

Hän kuitenkin korjasi virheensä esimerkillisesti Yhdysvaltain-suhteillaan ja suitsimalla Suomen nopeasti NATOon, vaikka jarruna oli ideologisilta lähtökohdiltaan mitä NATO-vastaisin hallitus.

Siinä muutamia kärkimokia Suomen niin sanotuilta johtavilta poliitikoilta. Armeliaisuutta vaaditaan nyt äänestäjiltä poikkeuksellisen paljon.

 

Oikeassa olemisen helppous

Mauno Koivisto nimitteli toimittajia aikoinaan sopuleiksi ja prognoosiprofessoreja ennustajaeukoiksi. Vaikuttaa siltä, että julkinen sana kaipaa jälleen presidentiksi etevää ennustajaa.

Vuoden 1994 presidentinvaaleissa eräät sanoivat etsittävän messiasta, jollaista ei tosin löytynyt. Mutta Paavo Lipposta (sd.) sanottiin sittemmin liikanimellä ”Mooses” hänen johdatellessaan lama-Suomea talousnousuun, jolle Suomessa päästiin muista syistä kuin Lipposen tai Ahon (kesk.) hallitusten tekemien sisäpoliittisten ratkaisujen ansiosta.

Taloudellisessa ja turvallisuuspoliittisessa ahdingossa kansakunta hamuaa taas isännäkseen suurta liideriä, joka ylittäisi järjestelmäpoliittisen, lakiteknokraattisen ja päivittäisjournalistisen tason ja yltäisi jonkinlaiseen häikäisevään kukoistusvisioon.

Sellaista tuskin löytyy sitoutumattomalta asiantuntijajulkkis Mika Aaltolaltakaan, vaikka lähtökohdat ovat hyvät, kun kädet eivät ole virheiden mämmissä. Voisi aloittaa puhtaalta pöydältä.

En voi väittää, etten olisi pitänyt hänen viime perjantain Yle-tentissä 5.1.2024 esittämästään ajatuksesta, jonka mukaan kansakunnan olisi hyvä näyttää, että virkaan voi edetä puhtaasti demokraattisia pitkospuita, pelkällä pätevyydellä, ”ilman kymmenien vuosien valtuustouraa”.

Erehtymättömyyttä hänellä on takanaan kuin Eppu Normaalin laulussa, mutta poliittista vastuuta saatuaan jokaisesta tulee automaattisesti ammattimainen virheiden tekijä, vaikka Herra viran antaessaan antaisikin säkillisen järkeä.

En välitä kovin paljon ehdokkaiden pikkuvirheistä. Toimittajat piehtaroikoot niissä ja ehdokkaat puhdistautukoot katumisen ja lankeamisen Gangesissa. Minä oikeastaan rakastan virheitä, sillä ne osoittavat ihmisten inhimillisyyttä. Jatkuva ”oikeassa oleminen” vasta vaarallista on, varsinkin kun se muuttuu Jumalan viisaudeksi, kuten Venäjällä ja Iranissa.

Äänestäjien kannattanee joka tapauksessa tarkistaa ehdokkaiden tekemiset, jotka ovat koskeneet Suomen idänsuhteita ja näkemyksiä EU:n tukipakettipolitiikasta sekä tulonsiirtounionista. 

Raskauttavaa EU-kultin palvojien ja globalisti-internationalistien virheissä on, että ne eivät ole pelkkiä epähuomiossa tehtyjä erehdyksiä vaan seurauksia tavoitteellisesta toiminnasta, joka jatkuu edelleen, vaikka todellisuuden opetus on, että sukeltaminen kannattaisi lopettaa viimeistään silloin kun on pohjalla.

Täytyy kyllä taas kehaista vähän omia ennustajanlahjojani, jotka eivät tosin tule sen enempää Platonin luolasta kuin Delfoin oraakkeliltakaan. En voi kuin kiittää itseäni siitä, että olen kannattanut Suomen hakeutumista NATOon aina siitä asti, kun liittyminen on YYA-sopimuksen purkamisen jälkeen ollut mahdollista. Olen vastustellut kalliiksi käyviä euroalueen sitoumuksia sekä kritisoinut Venäjän möyrintää Afganistanissa, Georgiassa, Ukrainassa ja muuallakin. Haittamaahanmuuton arvostelemisen aloitin vuonna 2006.

Kaikki tämä ei ole mitään ihmeellistä mediointia vaan looginen seuraus kansallismielisestä politiikasta, jossa kansallisvaltio tunnustetaan hegeliläis-snellmanilaiseksi Järjen työvälineeksi ja kansakunnan edunvalvojaksi.

Se ei ole myöskään imperialismin ilmentymää eikä museorasistista nationalismia vaan kansallisen hyvinvoinnin takaamista ja turvaamista, joka on pitkälti unohdettu samalla, kun politiikan painopiste on siirretty kotinurkilta kansainväliseen kontekstiin.

Siitä olkoon esimerkkinä ehdokas Urpilaisen ilo sen johdosta, että EU vuonna 2022 päätti kipata 150 miljardia euroa veronmaksajien rahoja Afrikkaan.

Tämän käänteispuolena Suomen ”hyvinvointialueiksi” irvokkaasti sanotuilla pahoinvointialueilla vallitsee suunnaton hoitovelka ja jonojen kurimus. Niitä tehostaa uusi väliportaan hallintohimmeli Sote, joka lisäsi julkisen talouden menoja yli 6 miljardilla eurolla.

 

Valtio: kuviteltu yhteisö?

Ei ole mitenkään ihmeellistä, miksi ehdokkaat toistelevat, että tarvitaan politiikan suunnanmuutosta, sitoutumista pitkäaikaisiin ohjelmiin, yksimielisyyttä, samaan hiileen puhaltamista ja muuta kansakuntaa yhdistävää.

Juuri tätä nykyinen kansallismielinen liike on koko ajan pyrkinyt edistämään, mutta valtavirtamedian, yliopistojen, viestintätoimistojen ja rekrytointifirmojen lumihiutaleet ovat leimanneet kyseisen vaihtoehdon muka vanhentuneeksi ja konservatiiviseksi sekä ripustaneet siihen syytöksiä rasismista ja ”etnonationalismista”.

Heidän mielestään hyvä- ja huono-osaisten kuilu syvenee ja levenee muka aatteellisista syistä, vaikka niin käy, koska sosiaaliturva on jo etukäteen syöty ja jaeltu solidaarisuuden osoituksina toisten maiden kansalaisille.

On kylläkin vaikea ajatella, että valtion lähtökohtana ei olisi kansakunta ja että kansakunta ei nojautuisi kansaan, joka asuu tietyllä alueella ja käyttää suvereenia valtaa. Tämä oli jo osa Max Weberin valtiomääritelmää.

Myös Halla-aho on täysin oikeassa eräässä vaalikonevastauksessaan, jonka mukaan vaatimus syntyperäisestä suomalaisuudesta pitäisi ulottaa koskemaan presidentin lisäksi myös ministereitä ja kansanedustajia, jotka kansaa edustavat.

Itse pidän vaarallisena sellaista ajattelua, joka perustuu yliyksilölliseen ideologiaan sekä kansallisia rajoja ja valtiollista itsemäärämisoikeutta mitätöivään internatsismiin. Väite kansallismielisyyden konservatiivisuudesta on outo ja erikoinen, sillä kansallisvaltioissa voidaan nähdä oikeudenmukaisuuden tulevaisuus.

Kansallisvaltiot ovat toimintayksiköitä, jotka ovat sopivan kokoisia turvatakseen hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden jäsentensä haluamalla tavalla. Löytyykö yliopistojen palkkalistoilta joku, joka väittää, että kansallisvaltio ei olisi tärkeä esimerkiksi ukrainalaisille? Toivottavasti ei löytyisi, mutta taitaapa silti löytyä pitkät listat kansallisvaltiojärjestelmän mitätöijiä.

Israelilainen filosofi Yuval Harari edusti teoksessaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011, suom. 2016) samantapaista näkemystä kuin irlantilais-brittiläinen politiikantutkija Benedict Anderson, joka kirjassaan Kuvitellut yhteisöt (1983, suom. 2007) väitti kansallisvaltioiden olevan vain imaginaarisia luomuksia vailla tosiasiapohjaa.

Myös Harari luulee keksineensä metafysiikan käsitteen ja merkityksen uudestaan. Hänkin väittää, että kansallisvaltiot ovat kuvitteellisia yhteisöjä ja että ne muistuttavat juridisia abstraktioita tai sosiaalisia konstruktioita. Tieteenalasta riippuen noilla yliyksilöllisillä härveleillä onkin aina hieman eri nimi.

Joka tapauksessa Hararin väite on, että kyseiset metafyysiset luomukset ovat tyypillisiä vain ihmislajille ja että juuri niiden ansiosta ihminen on saavuttanut menestyksen. Yliyksilölliset luomukset toimivat. Ne toimivat kuin valtiot ja yritykset. Mutta käsittääkseni eivät ilman ihmisiä.

Samaan hengenvetoon, jolla Harari korostaa kuvitteellisten luomusten tärkeyttä ihmisyhteisöjen evoluutiossa, hän kuitenkin kiistää, että kansallisvaltio olisi hyvä ja toimiva luomus. Hän katsoo, että suuret globalisaatioon ja ilmastonmuutokseen liittyvät ongelmat ovat ratkaistavissa vain ylikansallisella internationalistisella kanssakäymisellä ja kansallisvaltioita purkamalla.

Kirjoitin jo teoksessani Kansallisfilosofinen manifesti (2011), että juuri tuossa ajatuksessa kaikki menee pieleen. Asiat ovat täysin päinvastoin. Kansallisvaltioita tarvitaan sekä taloudellisten että ilmastonsuojeluun liittyvien ratkaisujen toteuttajiksi.

Olisi siis tärkeää, että myös Kiinan tapaiset kansallisvaltiot alkaisivat organisoida hiilen alasajoa yhtä pontevasti kuin länsimaissa. Ja olisi tärkeää, että länsimaat palauttaisivat tuotantoaan takaisin Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, ihan jo turvallisuussyistäkin, koska arvomaailmat eri puolilla planeettaa ovat niin erilaisia.

Mitään maita ja kansakuntia ei voida globaalilla ja internatsistisella toimintatasolla pakottaa, sillä muutoin tuloksena on sota. Juuri se onkin ylitsevuotavan internatsistisen ”luottamuksen” ja äärimmilleen venytetyn sopimisjärjestelmän hedelmä.

Sen sijaan Harari katsoo, että kansallisvaltioiden aika on ohi ja että vastauksia kaikkiin suuriin kysymyksiin pitää etsiä ylikansalliselta kansainväliseltä tasolta.

Siihen liittyvä kuvittelu ja kertomusten sepittely vasta onkin todellinen idealismin ja todellisuudesta irtautuneiden haaveiden runsaudensarvi. Harari ei näytä ymmärtävän sitäkään, että teoksellaan ihmisen historiasta hän itse on abstraktin narraation kirjoittaja ja todellinen satusetä.

Erimielisyyttämme ei siis tarvitse ihmetellä. Harari on tyypillinen multikultturisti, globalisti ja internationalisti, kun taas itse olen omakulttuurisuuden kannattaja, lokalisti ja regionalisti. Myös kulttuurinen monenlaisuus on mielestäni parasta (ja mahdollista) silloin kun kulttuurit toimivat ja todellistuvat eri alueilla.

Miksi sitten puhun ”filosofian kansainväliseksi supertähdeksi” sanotun Hararin näkemyksistä näin paljon? Siksi, että hän on yksi lenkki siinä hölmöyden ketjussa, johon valtamedia ja kustantajat ovat kytkeneet myös monta muuta ihastelemaansa järjen jättiläistä, kuten Naomi Kleinin ja Sanna Marinin.

Sen sijaan jokainen, joka on antautunut lausahtamaan sanankin kansallisen edun edistämisestä politiikassa, on leimattu julkisessa sanassa natsiksi, fasistiksi, rasistiksi, sovinistiksi ja ties miksi hirviöksi.

Siinä on se virheiden virhe, jonka korjaamiseksi ei onneksi paljoa tarvita. 180 asteen suunnanmuutos internatsistiseen politiikkaan riittää. Sitä odottaisin luokkahuoneemme nimeltä Suomi seuraavalta järkkäriltä.

Sähköistävä klikinvastainen uutinen

Jotakin puuttuu. Nyt kun pörssisähköstä on saanut maksaa 2,34 € / kWh, on valtavirtamediassa kieltäydytty kajoamasta sanallakaan hintojen vaihtelun juurisyihin. Eräs syy sähköhinnan horjahteluun on tietenkin tuurivoima, johon liittyvistä tuotantodilemmoista kirjoitin jo täällä.

Toinen syy on Euphemia-niminen Euroopan laajuinen sähköpörssi, jossa sähkön lisäksi virtaa raha ja josta kirjoitin täällä.

Se, että sähkölämmitteisten talojen postiluukuista tulee nyt 100 euron päivälaskuja, johtuu kuitenkin tosiasiasta, että Suomesta puuttuu huippukulutuksen aikoina vähintään 2 000 megawattia tehoa.

Suomi ei siis ole kaikista vihreän siirtymän onnistumista hehkuttavista otsikoista huolimatta sähkön suhteen omavarainen vaan ainoastaan omahyväinen.

Median mielestä syy korkeaan sähkönhintaan on pakkanen, niin kuin maan kiertoliikkeen syy on pyöriminen.

Pääsyy on kuitenkin hiilivoiman alasajo. Sörnäisissä sijaitseva Hanasaaren hiilivoimala suljettiin viime keväänä Perussuomalaisten vastustuksesta huolimatta. Inkoon hiilivoimalan piiput räjäytettiin pahuuden symboleina.

Tässä vihreässä politiikassa on dynamiittia nimenomaan siksi, että se on dynamiittityhmää. Nopeasti käyttöön otettavaa hiilivoimaa tarvittaisiin tuulivoiman säätövoimaksi, ja sen vuoksi ne ovat erottamattomia. Ja siksi toimivat hiilivoimalat pitäisi säästää, etenkin kun ne ovat Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todettuja.

Siksi myös EU-johteinen päästökauppa (100 € / tonni) pitäisi laittaa tauolle, kunnes Ukrainan sodasta johtuva energia- ja talouskriisi on ratkaistu.

Samaan aikaan kun kansakunta kärsii absoluuttisesta sähköpulasta tai vähintäänkin kulutuksen ja tuotannon epätasapainosta, viherjohtoinen (Atte Harjanne) energiayhtiö Helen käärii suuria liikevoittoja rahoittaakseen vihreää siirtymää. Helenin hallituksen entinen puheenjohtaja Osmo Soininvaara (vihr.) kehotti vielä syksyllä 2022 kansalaisia tekemään pörssisähkösopimuksen, koska ”sähkön hinta nousee koko ajan aivan tolkuttomasti”.

Suunnattomia taloudellisia pääomia tarvitaan Valituista Paloista Helsingin Sanomista kotoisin olevien illuusioiden rahoittamiseen, kuten meriveden lämpötalteenoton kehittämiseen ja samanaikaiseen trooppisten tekosaarten rakentamiseen Helsingin vesille (aiheesta täällä).

Todellisuus on kuitenkin sitä, että kansalaisia pakotetaan alentamaan huoneistolämpötiloja sekä siirtämään pyykinpesua, leipomista, paistamista, pölynimurointia ja saunomista. 

Nyt kun viher-Hitlerit ovat onnistuneet totalitarismeille tyypillisen tasa-arvon nimissä taannuttamaan hyvinvointivaltio Suomen kehitysmaiden tasolle, päästään Suomessakin ihan aidosti eläytymään pimeyteen ja kylmyyteen kuin nietzscheläis-wagneriaanisessa kärsimysnäytelmässä.

Viherkommunismi on ajettu ylimitoitetulla ilmastopolitiikalla niin pitkälle, että sähkölasku vie neljänneksen suomalaisyritysten liikevaihdosta. Se vaarantaa myös ulkomaiset investoinnit Suomeen samalla kun vihreän vedyn valmistajat kääntyvät yksi toisensa jälkeen energiaparatiisi Suomesta pois.

Vihreät voivat iloita siitä, että tämä ei ole kuitenkaan sitä oikeaa vihreyttä, mutta siltikin se on pieni hinta siitä, että maailma pelastuu!

Ai mikä klikinvastainen uutinen? No tietysti sellainen, jonka kohdalla yhdenkään etusormen ei toivota hievahtavan. Klikkiuutinen tästä jutusta tulisi vasta, jos onnistuisin kytkemään siihen jollakin tavoin somejulkkis Sanna Marinin tumput ja villasukat. Niin itse asiassa kävikin jo.

 

Aiheista aiemmin

Ihan hiilenä asioiden ytimessä – Vihreä siirtymä vie esiteolliseen aikaan

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous

Sähkösota ja sen ratkaisut – 6 keinoa

Vihreät saavat meret kiehumaan

Viherdiktaattorit ilmastonsuojelumatkalla Intiassa

Vihreät viisastelijat puhalluslampun nokassa ilmastokokouksiin

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Visio on pimeä

Kansainvälinen politiikka on yliopistollinen oppiaine, jota voi opiskella pitämällä televisiota ja omia silmiään yhtä aikaa auki. Myöskään asiantuntijaksi vihkiytyminen ei kummoisia vaadi.

TV:ssä esiintyvillä kansainvälisen politiikan asiantuntijoilla näyttää olevan vahva käsitys siitä, millaista on akateeminen puhe.

Siihen liittyy hieman haparoivia käsieleitä, vakuuttavasti madallettua puheääntä, oikeissa asiakohdissa rypistettyjä kasvojenilmeitä, vesilasin kallistelua ja muita maneereja, jotka täydentävät journalistisen narraation paljastuksella, että asiantuntija ei oikeasti tiedä mitään eikä ole oikein mitään sanottavaakaan.

– No, milloin Ukrainan sota päättyy ja päästään jälleenrakentamiseen?

– Öhm, tuota noin, nyt näyttää siltä, että länsimaiden panostus...

Kansainvälisen politiikan asiantuntijat käsittelevät valtioiden välisiä kiistoja kuin kyseessä olisi lautapeli tai jonkinlainen leikkikehä.

Se sopii oikein hyvin, mutta ongelma on, että ristiriita saa heidät itsensä näyttämään naiiveilta.

Katsojan pitää tyytyväisenä vain se, että haastateltava vastaa sellaiseen, minkä yleisö jo itsekin tietää. Näin syntyy vaikutelma katsojan omasta viisaudesta, mikä tukee hänen narsismiaan ja näkemystä, että kerrankin tulee televisiosta hyvää ohjelmaa.

Toimittaja puolestaan kysyy vain sellaista, mistä hän on ottanut selkoa aiemmin. Näin hän koettaa selvittää, kuinka paljon asiantuntija yrittää valehdella.

Selvittäminen on kuitenkin hyödytöntä, koska arvaustenvaraisissa asioissa ei ole totuuksia eikä epätotuuksia, kuten tulevaisuutta koskevissa kudelmissa ei yleensäkään ole.

Diplomatiassa ja sodissa totuudet tuppaavat katoamaan hienostelun ja brutaaliuden banaliteettiin. Ero on vain siinä, että etusormen koukistukset kahvikupin korvakkeessa ja liipaisimella poikkeavat vain hivenen toisistaan.

Toimittajista kunnioitan sotakirjeenvaihtajia, jotka luotiliivit yllään ja kypärä päässään kysyvät ääni väristen taistelukaivanteissa olevilta, miten teillä menee. 

– Ihan hyvin meni ennen kuin sä tulit.

Myös kansainvälisen politiikan asiantuntijat ja muut kommentaattorit ovat hyödyllisimmillään pysyessään studioissa, ulkoministeriössä tai tutkimuslaitoksissa.

Kansainvälinen politiikka on demarkaatio-ongelman poistava oppiaine, koska sen piirissä tieteen ja vaikuttamisen raja ylitetään samalla tavoin kuin turvapaikanhakija ylittää valtiollisen rajan.

Wittgensteinilais-pragmatistisen näkemyksen mukaan ulkopolitiikassa jokainen sana on myös teko.

Näin ollen ulkopolitiikan asiantuntija kommentoinnillaan vaikuttaa politiikkaan, eli muuttaa tutkimuskohdettaan.

Toisaalta jos hän tiedostaa osuutensa ja pidättäytyy kommentoimasta, hän mykistyessään saa syytöksiä suomettumisesta tai omertàn lain omaksumisesta.

Raskasta ja velvoittavaa on kommentaattorin työ.

Tämä ei tarkoita, ettei Sauli Niinistön uudenvuodenpuhe olisi ollut hyvä. Mielestäni se oli oikein mukiinmenevä. Selkeä. Kirkas. Teeskentelemätön.

Puheet ja kirjoitukset ovat sitä yleensä vasta sitten, kun ei ole mitään menetettävää, eli virantoimituksen loppupuolella, eläkkeellä tai muutoin joutilaana, kun ei tarvitse ihmeemmin huolehtia omasta tulevaisuudestaan, toisin sanoen tilanteessa vailla työelämän mielipidevankeutta.

Kiteytetysti Niinistö sanoi vain, että huonosti menee, visio on pimeä ja pelottavaa on, mutta koetettakaa kestää toisianne, vaikka eriarvoistuminen repii kansakuntaa ja samaa mieltä pitäisi olla.

Näin on tilanteessa, jossa kokoomusjohtoinen hallitus leventää ja syventää hyvä- ja huono-osaisten kuilua ja julkisessa sanassa velloo sokraattinen someriita.

Entä milloin Ukrainan sota päättyy, energiakriisi laukeaa, valtiontalouksien alijäämät kuitataan akordilla ja aurinko nousee Euroopan ylle?

Kuinka vaikeaa asiantuntijan onkaan sanoa: Minä en tiedä. 

Lohtuna on, että tätä kautta jokainen ammattimainen arvaaja voi olla TV-sertifioitu kansainvälisen politiikan kommentaattori.