ItsEMUrha ei auta, Eskoseni

Esko Seppänen ja Iiro Viinanen ovat löytäneet toisensa eutanasiaa eli kuolinapua koskevassa kysymyksessä. He ovat yhdessä Exitus ry:n kanssa panneet vireille uuden kansalaisaloitteen eutanasian laillistamiseksi Suomessa. Kuoleman lähestyminen näköjään tasa-arvoistaa.

Voidaan kysyä, kuinka sopiva henkilö Esko Seppänen loppujen lopuksi on ajamaan kuolinapua Suomeen. En voi välttää ajattelemasta kommunismin ja sosialismin kuolinkouristuksia, joihin Seppänen etsii nyt apua. Parkinsonin taudista kärsivä Iiro Viinanen vie puolestaan ajatukset dementiaan, josta on kenties kärsinyt eniten poliittinen porvaristo.

Kysymys kuuluu, pitääkö tätä perimmältään tärkeää moraalifilosofista ideaa edistää veteraanipoliitikkojen voimin, kun tuloksena voi olla tahatonta komiikkaa. Aihe ansaitsisi ihan kunnollisenkin käsittelyn politiikassa ja tieteessä.

Poliitikot ovat antautuneet viemään asiaa eteenpäin varmaankin siksi, että filosofit ja tieteilijät eivät tee ratkaisuja eivätkä edes johtopäätöksiä, saati että he pystyisivät antamaan toimintasuosituksia. Eutanasiaa varjostaa nimestä alkaen myös jonkinlainen pelonsekainen käsitys, että aihe vaatii suurta tieteellistä puntarointia ja teoreettista analyysia.

Perimmältään kyseessä on hyvin yksinkertainen asia: ihmisen oikeus saada helpotusta kuolinkipuihinsa ja poistua tästä elämästä ilman suuria tuskia. Oikeus eutanasiaan ei velvoita ketään siihen. Eutanasia tapahtuisi aina potilaan omasta pyynnöstä, joten tahtonsa ilmaisemiseen kykenevät eivät voi nykyisin saada kuolinapua Suomessa. Juuri tämä on ydinongelma, mutta siihen eutanasiakeskustelu ei ole tuomassa ratkaisua.

Sedaatio, avustettu itsemurha ja eutanasia poikkeavat toisistaan seuraavasti. Sedaatiolla tarkoitetaan ravinnon tarjoamisen katkaisemista, uneen vaivuttamista ja sietämättömien kipujen tai loputtoman kärsimyksen lopettamista sekä kuolevan näännyttämistä ”luonnolliseen kuolemaan” muutamassa päivässä. Tämä on laillinen ja lääkärien paljon käyttämä kuolinavun muoto.

Avustetussa itsemurhassa myrkyn ottaa potilas itse. Sen sijaan eutanasiassa lääkäri ei vain lopeta kuolemisen pitkittämiseen tähtääviä toimia vaan antaa aktiivista kuolinapua, mutta ei omasta aloitteestaan vaan potilaan pyynnöstä. Euroopan maista Sveitsi on laillistanut avustetun itsemurhan ja Belgia ja Hollanti eutanasian.

Kaikki nämä avustetun kuolemisen muodot ovat yksin potilaan omassa päätösvallassa. Kaksi viimeksi mainittua eivät ole laillisia Suomessa, tosin avustettuun itsemurhaan Lääkäriliitto on ottanut myönteisen kannan, vaikka se sanookin eutanasialle ”ei”.

Suomen Lääkäriliiton kantaa voi selittää lääkäreiden haluttomuus ottaa kontolleen syyllisyyttä kenenkään kuolemasta. Sedaatiossa potilas kuolee tavallaan ”omin voimin”, kun taas aktiivisessa itsemurhassa hän on ainoa aktiivinen toimija. Lääkäriliiton asennetta voidaan pitää kaksinaismoralistisena, sillä lääkäri tuo joka tapauksessa paikalle välineet.

Kielteisyys eutanasiaa kohtaan riippuu myös muista kuin häveliäisyystekijöistä tai lääkärien halusta välttää osallisuutta tai vastuuta. Eutanasian vastustajat pitävät mahdollisena, että muut ihmiset tosiasiassa päättäisivät heikentyneen ihmisen puolesta, siis myös vastoin ihmisten omaa tahtoa annettavasta kuolinavusta. Tämä onkin varteenotettava näkökohta. Ongelmasta voisi tulla myös laaja.

Esimerkiksi Hollannissa eutanasiaa on vuosittain pyytänyt lähes 50 000 ihmistä, mutta se on myönnetty vain noin kymmenesosalle. Tämä ei merkitse vain sitä, että eutanasia on tiukkojen kriteerien takana, vaan myös sitä, että anojien ja myöntäjien kesken vallitsee huomattava erimielisyys.

Vaikuttaa ironiselta, miten kuolemaakin täytyy jonottaa ja siitä käydään kilpailua niin kuin terveydenhuollon julkisista resursseista! Asian kääntyminen mustaksi huumoriksi johtunee siitä, että ihmisten ei myönnetä olevan itsemäärääviä ja omistavan kehoaan sekä omia henkisiä ja fyysisiä potentiaalejaan self-ownership-periaatteen mukaisesti.

Ehkä merkittävin este eutanasian hyväksymisen tiellä on suhtautuminen elämään itseisarvona. Se on samalla vastustajien vahva argumentti. Pelätään, että eutanasian hyväksymisellä heitettäisiin varjo universaalin elämän kunnioittamisen periaatteen päälle ja elämä menettäisi merkityksensä itseisarvona myös muualla kuin terminaalihoitoloissa.

Seppäsen tapa ajaa asiaa on ollut reipas. Muistan, kun hän jo vuonna 2012 kirjoitti: ”Sedaatiosta päätettäessä ollaan jo helvetin esikartanossa, ja siitä päättävät muut kuin potilas itse. Minä en halua mihinkään esikartanoon. Minä haluan tehdä päätöksen minun elämästäni itse.”

Vaikka Seppänen ei selvästikään halua kartanoon – kunnia hänelle siitä – totean vain, että useimmissa tapauksissa myös sedaatio riittää hyvin. Toisaalta ymmärrän myös Seppäsen näkemystä, että myöskään eutanasian hyväksyminen ”ei rajoittaisi kenenkään oikeutta koviin kipuihin”.

Olen kuitenkin filosofina pomminvarma siitä, että eutanasian anomis- ja hyväksymismenettelyt käynnistäisivät Suomen sairaaloissa suunnattoman kiistelyn eutanasian myöntöperusteista. Kärsimysten kokeminen ei ole objektiivisesti arvioitavissa vaan vain subjektiivisesti kuvailtavissa. Rajanvedon ongelma siirtäisi ongelman potilaalta aina myös lääkärien, läheisten ja muiden ihmisten puolelle. Läheissuhteista taas on usein vaikea hahmottaa mitään puolia, eikä potilaan subjektiviteetti ole yksiselitteinen asia.

Koska jokainen ihminen voi periaatteessa lopettaa elämänsä omin toimin milloin tahansa, voidaan kysyä, mitä ongelmaa koko asiassa edes on. Ongelma tuleekin esille juuri silloin, kun kuoleva potilas on ilmaissut tahtonsa mutta ei pysty itse sitä toteuttamaan. Heikentyneille ihmisille myös tajunnan hämärtymiset ja vaihtelut ovat tavanomaisia, joten itsemurhassa avustaminen ei ole terveydenhoitohenkilökunnalle helppoa.

Kun eutanasiaa voitaisiin suorittaa vain potilaan itse tahtoessa, keskeinen kysymys on, mikä potilaan tahto on ja kuinka se muodostuu. On valheellista väittää, että potilaan tahtotilaan eivät vaikuttaisi ympärillä olevat ihmiset, hoidon tehokkuus ja rakennus tai se ympäristö, jossa ihmisen hoitopaikka sijaitsee. Ei ole epäilystäkään, etteivät poliitikot keksisi alkaa kiirehtiä potilaita pois kuluttamasta sairaanhoidon niukkoja resursseja myös eutanasian keinoin.

Onkin kummallista, että Seppänen luottaa niin lujasti omaan objektiivisuuteensa asiaa arvioidessaan. Hän vetoaa koko ajan lähinnä omaan asemaansa, omiin toiveisiinsa ja läheisensä kärsimyksentäyteiseen kuolemaan. Juuri sen vuoksi hän ei välttämättä näe kokonaisuutta.

Toisaalta sympatiani ovat Seppäsen puolella. Kenenkään ei pitäisi joutua päättämään päiviään filosofi Gilles Deleuzen tavoin, joka keuhkosyövän runtelemana hyppäsi kerrostaloasuntonsa ikkunasta kadulle. Totean vain, että kysymys eutanasiasta ei ole lopultakaan yksiselitteinen edes ihmisille itselleen, vaikka ratkaisun luonnollisesti toivottaisiin sitä olevan.

Kirkko itsemurhalahkojensa ensimmäinen uhri

Kristilliset piirit hallitsevat selvästikin jäsentenhankintakampanjat ja markkinoinnin. Helsingin Sanomat kertoo, että kirkosta eroaminen kiihtyy taas, kun eräiden kristillisten järjestöjen eheytyskampanja taivuttelee homo- ja bi-nuoria elämään heteroina oman luontonsa vastaisesti.

Kristillisen nuortenlehti Nuotan tekaiseman ”Älä alistu”- kampanjan taustalla on useita kristillisiä järjestöjä, kuten Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Raamattuopisto, Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys, Nuorten maailma, Opiskelija- ja Koululaislähetys, Patmos Lähetyssäätiö, Nuorisotyö ja Suomen Luther-säätiö, joten sitä voidaan pitää kirkon ajattelutavan mukaisena ainakin sikäli, että evankelisluterilainen kirkko hyväksyy piirissään näiden järjestöjen toiminnan. Kampanjan liikkeelle laskemalla YouTube-videolla muuan Anni kertoo olleensa ennen biseksuaali, joka ”parantui” ja ”eheytyi” jumalan avulla. Videolla hän rinnastaa homot myös murhaajiin.

No, emmehän me homot mitään pyhimyksiä ole, mutta retoriikan kannalta arvioiden kyseinen sanankäyttö on melko typerää ja mielikuvituksetonta. Eheytysterapioiden surkeat floppaukset jo 1970-luvulta asti todenneena en pitäisi kyseistä kampanjaa edes kommentoinnin arvoisena, paitsi sikäli, että se johdattaa muutamia identiteetistään epävarmoja nuoria tuntemaan syyllisyyttä omasta homo- tai biseksuaalisuudestaan. Esimerkkinä on edellä mainitun Anni-paran kohtalo, ja häntä voidaankin pitää yksiselitteisesti uskonnon uhrina. Sen asemasta, että häntä olisi ohjattu hyväksymään itsensä, hänet on taivuteltu kieltämään itsensä tai ainakin tärkeitä puolia itsestään.

Kyseiset kristilliset kuppikunnat ovat eräänlaisia itsemurhalahkoja. Tieteellinen näyttö osoittaa, että ihmisten ohjaaminen oman luonnollisen homoseksuaalisuutensa vastaiseen käyttäytymiseen ei ole saanut aikaan mitään muuta kuin pelkkää vahinkoa. Asiaan voi perehtyä esimerkiksi Olli Stålströmin väitöskirjan ja siinä viitatun kirjallisuuden valossa. Ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on ominaisuus, jonka muuttumisesta joksikin muuksi ei ole kerrassaan mitään todisteita.

On omituista, että kristillisten piirien pitää suostutella homoja ja biseksuaaleja heteroseksuaaliseen elämäntapaan vain siksi, että he katsovat juuri heteroelämän olevan kristillisen uskonnon mukaista. Lisäksi he markkinoivat edustamaansa luonnonvastaisuutta ”vapautena”, vaikka kyseessä on alistaminen ihmisten henkilökohtaisten ominaisuuksien vastaiselle elämäntavalle.

Kun seksuaalivähemmistöjärjestöt ovat omasta puolestaan tuoneet esille homona tai biseksuaalina elämisen mahdollisuuksia, kyse on ollut ihmisten rohkaisemisesta omien ominaisuuksiensa ja tunteidensa mukaiseen elämään ihmisten itsemääräämisoikeutta kunnioittaen. Sen sijaan kristillisillä järjestöillä on oma ideologiansa, joka perustuu julistukseen siitä, miten ihmisten pitää elää, toisin sanoen tottelemalla ulkoa annettuja määräyksiä.

Tässä mielessä kristillisten piirien kaupittelemalla ”vapaudella” ja seksuaalivähemmistöjen esille tuomalla vapaudella on ero kuin yöllä ja päivällä. Todellisuudessa kristillisten järjestöjen propagoima ”vapaus” on vankeutta, aivan niin kuin kristillisen ideologian mukaan rumuuskin on kauneutta ja kurjuus sitä todellista onnea.

Homovastaiset kristilliset piirit ovat viime aikoina pyrkineet oikeuttamaan propagandaansa esittämällä ideologiansa ”vaihtoehtona” ja tuomalla sen näennäisesti samalle viivalle esimerkiksi tieteellisen ajattelun kanssa. Tosiasiassa olemassa on perusteltuja ja vähemmän perusteltuja näkökantoja, eivätkä seksuaalisen suuntautumisen taikomis- ja loihtimisyritykset ole vakavasti otettavia. Homofoobisten lahkojen kannanotoista on ollut pelkkää haittaa myös kirkon omalle asemalle ja uskottavuudelle.

Toivon, että kaikki fiksut, ajattelukykyiset ja empatiataitoiset kristityt sanoutuisivat irti homovastaisesta propagandasta arkkipiispan tavoin. Jos kirkko menettelisi viisaasti, se hyväksyisi piirissään myös seksuaalisen erilaisuuden eikä asettaisi hyväksymisen ehdoksi sitä, että ihminen kieltää itsessään kaiken sen, mikä hänessä on kauneinta ja parasta, toisin sanoen aidon seksuaalisuutensa.

Käännyttäminen on ollut tietenkin ominaista uskonnoille myös monissa muissa yhteyksissä, ja uskontoja voidaankin pitää luonnonvastaisina ajattelutapoina sikäli, että ilman niitä ihmisten toimintaa ohjaisivat vain logiikka, intohimo tai jokin muu ihmisille ominainen. Myöskään sukupuolimoraalin olemassaolossa ei ole mitään vikaa, kunhan se palvelisi ihmisten onnellisuutta. Kristillisten eheytyskampanjoiden yllytys läpikotaisin valheelliseen elämäntapaan ei varmastikaan lisää kenenkään hyvinvointia, ja veret eheytyskampanjoiden tuloksista lentävät niistä vastuussa olevien tahojen käsille.

Minulle itselleni ei ole koskaan täysin valjennut, miksi muutamat kirkon fundamentalistit pitävät niin tärkeänä käännyttää homoja heteroiksi. Eiväthän homot tai meidän järjestömmekään pyri muokkaamaan heteroista homoja. En voi täysin torjua epäilystäni, että kyseisissä kristillisissä piireissä piilee paljon salattua ja torjuttua homoseksuaalisuutta, eli kyse saattaa olla kristittyjen fundamentalistien harjoittamasta oman homoseksuaalisuutensa tukahduttamisesta.

Kurjaa on, että kyseiselle lahkolaistoiminnalle on myönnetty myös Euroopan unionin tukea. Tämä antaa jälleen yhden näytön siitä, kuinka leväperäistä EU:n rahankäyttö on ja millaiseen evaluaatioon projektien rahoitus perustuu, toisin sanoen ei juuri minkäänlaiseen.

Onko homoilla paljon valtaa?

Homoilla on ilmeisesti paljon valtaa, sillä meidän asemastamme käydään koko ajan ihan hirveää vääntöä. Ensin kirkko uhkasi revetä pikkujuttuun eli homoavioliittoja koskevaan erimielisyyteen. Sitten kiisteltiin vihapuheiden vaikutuksista homonuorten itsemurhariskeihin (oma puheenvuoroni It gets better -kampanjaan tässä). Ja nyt poliitikot repivät homoja kappaleiksi kamppaillessaan kannatuksesta konservatiivien ja arvoliberaalien kesken.

Kaikki vanhat aseet on kaivettu esiin. Päiviräsäset lyövät Raamatulla. Muut pikkuperkeleet huutavat homouden olevan luonnonvastaista. Ja kun tämä argumentti on osoitettu vääräksi, he kiljuvat homouden olevan opittua ja pelkäävät kullannuppujensa tulevan homoiksi, ikään kuin aikuiset voisivat äänestää myös lastensa seksuaalisesta suuntautumisesta.

Toisella laidalla ovat homomyönteisiksi tekeytyneet poliitikot, joista suurin osa on heteroita. Mikä teki heistä juuri vaalien alla niin suopeita homoseksuaaleille?

Tämän kaiken keskellä homot kysyvät ammattipoliitikoilta kuin Punahilkka sudelta: isoäiti, miksi sinulla on niin terävät hampaat?

Homokiista tempaistiin tahallaan esille juuri ennen vaaleja, jotta kansaa voitaisiin jakaa ideologisesti kahtia. Tämän propagandan tarkoitus on heikentää homojen omia toimintaedellytyksiä. Tavoitteena on estää esimerkiksi minun kaltaisteni henkilöiden toiminta politiikassa kääntämällä huomio pelkkään seksuaalisuuteen, ikään kuin maailmassa ei olisi mitään muuta ja eduskuntakin olisi pelkkää paneskelua varten, kuten ministerien toimista nähdään.

Lopettakaa parran piekseminen ja ottakaa asioista selvää. Hankkikaa elämä älkääkä istuko muiden pöksyillä tuleen. Kenelläkään tuskin on syytä vastustaa homoseksuaalisuutta yleensä (siinä ei olisi kerta kaikkiaan järkeä). Homofoobikot näyttävätkin inhoavan homoseksuaalisuutta, koska vihaavat tai pelkäävät sitä omassa itsessään. Heidän mielestään varmaan sekin on rienausta, jos kusee ristiin (eikä heidän toimensa tuosta touhusta paljon poikkea).

Jos Tony Halme olisi ollut nainen

Viime viikonloppuna menehtyneeltä Tony Halmeelta jäi julkiseen sanaan monta lentävää lausetta, jotka eivät olleet aina kohteliaimpia. Eniten ehkä paheksuttiin lausumaa, jossa hän arvioi presidentti Tarja Halosta lesboksi vuonna 2003. STT:n kautta esittämässään julkisessa anteeksipyynnössä ammattinyrkkeilijä selitti käsityksensä johtuneen siitä, että Halonen toimi aikoinaan Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n puheenjohtajana, eikä arvio ollut sikäli aivan tavaton.

Mikäli viittaus lesbouteen koetaan loukkaavana, takana täytyy olla kielteinen näkemys homoseksuaalisuudesta itsestään. Kun myös lehdistö syytti Halmetta kunnianloukkauksesta, se meni mukaan tuohon homoksi huuteluun ja homoseksuaalisuuden pitämiseen kielteisenä. Paremminkin olisi voitu kiittää Halmetta huomaavaisuudesta. Nyt ei lainkaan pohdittu, miksi homoseksuaalisuutta täytyisi pitää ominaisuutena, johon viittaaminen koetaan herjaksi. Onko muka häpeäksi olla homo ja merkittävässä asemassa? Itse en ainakaan pahastuisi, vaikka joku sanoisi minua tasavallan presidentiksi.

Lehdistö ilmeisesti käänsi homoseksuaalisuuden kielteiseksi ominaisuudeksi ihan vain syyttääkseen Halmetta herjan heitosta. Tässä mielessä reaktio oli nurinkurinen. Siitä kärsivät lähinnä homot, jotka sijaistraumatisoituivat huomatessaan, että heidän seksuaalisuudestaan puhutaan kielteisesti. Näköjään myös tiedotusvälineet pitivät homoseksuaalisuutta kielteisenä asiana vain siksi, että siten ne katsoivat voivansa läimäyttää Halmetta.

Parasta olisi antaa kuolleiden levätä, he kun eivät voi itseään enää puolustaa. Iltalehden feministikirjoittaja Kaarina Hazard syyllistyi kuitenkin pahimmanlaatuiseen hasardiin haukkumalla oman kätensä kautta kuollutta Tony Halmetta ”niskamakkaraksi”, ”mulliksi” ja ”eläimeksi” kolumnissaan.

Jos Halme olisi ollut sukupuoleltaan nainen, ääni kellossa olisi varmasti toinen. Mikäli Tony Halmeen tilalla olisi ollut nenärengas- ja telaketjufeministi nimeltä Toini Halme, joka olisi puhunut samalla tavoin, viihtynyt hyvin nyrkkeilykehässä sekä kuollut itsemurhan tehneenä, Kaarina Hazard pitäisi häntä marttyyrina ja sovittaisi hänelle sankarin sädekehää esimerkiksi näin: ”Hän kuoli suomalaisen yhteiskunnan rasistisuuden ja suvaitsemattomuuden uhrina... Eduskunnassa hän joutui miesten ahdistelemaksi niin, ettei voinut lainkaan saapua työpaikalleen... Lopulta hän etsi pakopaikkaa päihteistä ja kuoli surullisen suisidaalisesti.”

Kaarina Hazard voisi oppia saamastaan lukijapalautteesta, ettei pidä tavoitella lennokkuutta, jos ei osaa. Tony Halme ei ollut minun suosikkini poliitikkona, ja toivon, että myös nykyiset maahanmuuttokriitikot perustaisivat argumenttinsa esimerkiksi kansallismielisen filosofian varaan eivätkä etsisi vaikuttavuutta lihaksilla pullistelusta. Suuri lihasmassa ei anna muutenkaan korkeaa elinajanodotetta. Onneksi kansallista etua puolustetaan ja maahanmuuttoa kritisoidaan nykyeurooppalaisessa ajattelussa nimenomaan liberaalin valistusyhteiskunnan säilyttämiseen tähtäävillä tavoitteilla.

Hazarin ohella toisen arviointivirheen teki viestintäoikeuden tutkijatohtori ja julkisuuden valokeilassa nautiskellut Päivi Tillikka, joka kiirehti puolustamaan huippukolumnisti Hazardia katsoen, ettei miesparan kunniaa suinkaan loukattu tuossa kirjoituksessa vaan että julkisessa sanassa ”ressukasta pyritään tekemään pyhimys kuolemansa jälkeen”.

Feministit siinä yrittävät ottaa viimeistä niskalenkkiä Viikingistä. Muutamat lukijani ovat toisinaan ihmetelleet kritiikkiä, jota olen suunnannut eräitä yliopistoon palkattuja kollegojani kohtaan. Tässä yksi syy. Itsehillintää odottaisin feministeiltä ja tiettyä analyyttisyyttä niin sanotuilta miestutkijoilta. Tony Halmeen pikkujättiläismäisyys ja hänen julkisuusasemansa voisivat kertoa kiintoisia asioita nais–mies-dialogin luonteesta maassamme. Sen puimiseen näiden feministien ja villatakkinuttuisten miestutkijoiden omat aivomuskelit eivät näköjään riitä.

Hazard ja Tillikka eivät ole julkisuudessa siksi, että heidän analyysinsa olisivat teräviä. He ovat julkisuuden maskotteja, koska tasa-arvoruikutuksia myötäilevä feministinen media pitää heitä soveliaina sukupuolikiintiöiden täytteiksi ja julkisuuteen nostettaviksi.

Populisti-Tony taas oli oman tiensä kulkija, eräänlainen liian suurilla lihaksilla varustettu pikkupoika, jonka puhuessa vastuu oli aina kuulijan. Perehdyin hänen elämäkertaansa Jumala armahtaa – Minä en (1998) yksityiskohtaisesti vasta hänen kuoltuaan. Tie köyhästä lauttasaarelaispojasta kansanedustajaksi kulki monen mutkan kautta ja osoittaa hänen olleen aivan uskomaton veijari. Surullista on, ettei tämän maan poliitikoilta ja toimittajilta löydy henkistä suuruutta olla loukkaantumatta koltiaisten kujeista ja kykyä antaa oikealla hetkellä myös anteeksi.

Synkkyydestä

Kunnallisvaalien alla melkein kaikki puolueet lupasivat tehdä Suomesta turvallisemman, onnellisemman ja viihtyisämmän paikan elää. On mielenkiintoista nähdä, millä tavoin Suomi on turvallisempi, onnellisempi ja viihtyisämpi, kun vasta valitut valtuustot lopettavat työnsä neljän vuoden kuluttua.

Suomessa kaatuu kansaa oman käden kautta niin paljon, ettei tapauksia ehdi edes kommentoida. Tänä syksynä on itsensä ja lähimmäisensä ampunut jo sekä koululainen että opettaja. Nyt joukkoon liittyi ystävistä ikuisin, poliisi, kun muuan porvoolainen ylikonstaapeli päätti päivänsä kaksoisitsemurhaan yhdessä aviovaimonsa kanssa. Ilmeisesti tunnollisuussyistä hän ei käyttänyt virka-asettaan, vaan asiasta tiedottanut poliisi kertoi laillisen metsästyshaulikon sanelleen.

Helsingin Herttoniemenrannassa puolestaan perheen lapset löysivät vanhempansa kotoaan itsensä surmanneina. Kun surmatyö tehtiin armeijan aseella, on perheensä surmanneen poliisin rinnalle liittynyt näköjään myös toinen ammattimainen turvallisuuden vartija: sotilas.

Itsemurhia ei voida tietenkään ehkäistä, koska se merkitsisi puuttumista ihmisten vapauden kokemukseen, ja itsemurhia tehdään yleensä epävapauden vuoksi. Eiköhän näidenkin tapausten takaa paljastu yksilön ja yhteiskunnan jonkinasteinen konflikti. Jos motiivi ei ole henkilökohtainen, se juontaa yleensä juurensa joko taloudesta tai julkisen vallan, kuten sosiaali- tai veroviranomaisten, painostuksesta. Lohdutonta kuvaa ihmisten kyvyttömyydestä hoitaa ongelmiaan täydentäisi vielä se, että itsemurhan tekisi pappi, psykologi tai poliitikko, mutta ei sekään tavatonta eikä harvinaista ole.

Suurten surmien julkinen hehkutus sulkee ihmiset helposti mallioppimisen ja joukkosuggestion kehään. Selityksinä kilpailevat ”kaikki on omaa syytä” -teoria ja ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -teoria. Kumpikaan ei välttämättä pidä paikkaansa, vaan kyse on yhteiskunnan ja yksilön kohtaamisesta. Uskon silti, että tie helppoon ongelmista vapautumiseen alkaa näyttää houkuttelevalta nimenomaan silloin, kun yksilönvapauden liikkumatila käy ulkoisista syistä liian ahtaaksi.

Aineellis-immanenttien ja relationaalisten syiden takaa paljastuu ehkä vielä merkittävämpi näkökohta: synkkyys, joka on luonteeltaan metafyysistä. Filosofian piirissä tunnetaan useita niin sanottuja synkkiä filosofeja, jotka ovat tosin itse olleet perin sitkeähenkisiä. Heitä on saattanut pitää elossa juuri heidän pessimisminsä ja ironiantajunsa, kun taas reippaat optimistit ovat pulttien pettäessä alttiimpia kuoleman viikatteelle. Itsemurhia ei voitane selittää millään yksittäisellä syyllä, kuten kurjuudella, kun lama-aikakin näyttää laskevan itsemurhien määrää. Syynä tähän ei liene vain se, että laskusuhdanteen aikana epäonnistumisia siedetään helpommin, vaan myös se, että ihmiset voivat johdella ongelmansa muiden ihmisten toiminnasta eikä niistä tarvitse syytellä itseään.

Kaameaa asioissa on kuitenkin se, että kyseessä on ihmisyksilön oma onneton valinta, jonka tarjoama tie on auki kenelle tahansa ja milloin tahansa. Yleensä tuolle tielle lähtemiseen tarvitaan kuitenkin sen mittakaavan lohduttomuus, joka on parantumattomasti sairaan terminaalihoitopotilaan luokkaa. Muuten ei kai olisi mahdollista, että elämisen tuska voittaa kuolemiseen liittyvän tuskan, joka alkaa näyttää helpotukselta.

Filosofinen kuolema

Kas näin sitä kuollaan filosofisesti: ”Kahdeksankymmentäneljävuotias ranskalaisfilosofi André Gorz teki itsemurhan sairastettuaan jonkin aikaa syöpää”, kertoo Hesari. Suisidaalisuus näyttää olevan filosofien ammattitauti Ranskassa. Muutama vuosi sitten erään tunnetun kirjoittajakaksikkoterän (Deleuze–Guattari) toinen puoli, Gilles Deleuze, teki itsemurhan hyppäämällä vanhoilla päivillään kroonikkosairaalan ikkunasta. On kai turha jankutella sen enempää eutanasian aktiivisuudesta, passiivisuudesta tai oikeutuksesta, kun itsemurhan mahdollisuus jää ihmiselle joka tapauksessa.

Gorz tunnettiin kansalaispalkan kannattajana jo 1970-luvulla, ja viittasin hänen ajatuksiinsa teoksessani Työttömän kuolema (2005). Nuo ajatukset tuntuvat yhä ajankohtaisilta.

Moni ihminen voisi valita myös Suomessa niin sanotun filosofisen kuoleman saadessaan Kelalta tai muilta viranomaisilta vihamielisiä päätöksiä. Ystäväni Tuomo, joka opiskelee sosiaalipolitiikkaa, keksi kesällä aurinkoa ottaessamme mielenkiintoisen ratkaisun. Mikäli perustuloa ei toteutetakaan, ehkä viranomaiset oivaltavat aikaa myöten varustaa päätöksensä erityisellä ”eutanasiapillerillä”, joka liitetään kirjeiden loppuun.

Tämä ei merkitse suinkaan sitä, että työttömiä, opiskelijoita, eläkeläisiä ja taiteilijoita kehotettaisiin puraisemaan päätökseen liittyvä syanidikapseli, vaan ainoastaan sitä, että palvelua parannetaan tarjoamalla ihmiselle tätäkin mahdollisuutta ja muistuttamalla, että ”tällainenkin etuus on olemassa”. Uusi järjestelmä siis lisää asiakkaan vaihtoehtoja.

Itsenäisyyspäivän itsemurha

Itsenäisyyspäivän pääuutinen oli itsemurha, jonka eräs sotaveteraani teki kävelemällä vastaanottoaitiosta panssarivaunun alle valtakunnallisessa juhlaparaatissa Jyväskylässä. Vanhuksilla on tarpeeksi tilaisuuksia tehdä itsemurhia arkipäivinäkin, joten teko oli harkittu. Jos kyseessä ei ollut vanhenemisen tuskallisuuteen liittyvä mielenhäiriö, se oli selvä kannanotto joko sotaa, veteraanien huonoa kohtelua tai nykysuomalaista politiikkaa vastaan. Kyseessä oli siis hirmuinen protesti ja syvästi vertauskuvallinen tapahtuma, jossa itsenäisyyden pelastaja heittäytyi omien joukkojen alle. Itsemurha vastasi eduskunnan taktista vetoa, jonka mukaisesti se äänesti EU:n perustuslain puolesta juuri itsenäisyyspäivän kynnyksellä. Myös se oli eräänlainen kansallisen suvereniteetin menetyksen symbolis-suisidaalinen esitys.

Ja jumalauta tätä suomalaista mediaa! Yleisradion sensuuritoimitus leikkasi tapahtuman kokonaan pois TV2:n paraatiohjelmasta, ja uutisissakin se kylmästi mainittiin, mutta kuvaa ei näytetty. YouTube oli taaskin viivalla ensimmäisenä esittämällä amatöörikuvaajan videon asiasta. Linkki siihen löytyi Helsingin Sanomien sivuilta, josta se myöhemmin poistettiin jonkun ilmeisen nimettömän ”moderaattori Paavo Hautalan” toimesta. Selitykseksi kerrottiin, että ”HS:n linjana on, että tämäntapaisia videoita ei palstalla julkaista”. Miten niin ”tämäntapaisia”? Oliko videossa muka jotain vikaa? Siinähän esitettiin tapahtunut tosiasia. Peittelemällä totuutta media antaa valheellisen kuvan todellisuudesta. Se, että jonkun toimittajanplantun todellisuuskäsitys ei sitä kestä, ei anna perustetta totuuden salaamiseen yleisöltä.

Sama hyssyttely näkyi myös uutisoinnissa, joka koski köyhien linnanjuhlia ja kuokkavieraiden toimintaa. Hakaniemen torilla tarjoiltiin soppaa ”heille”, eli ulkopuolisiksi kuvatuille ihmisille. Toisaalla poliisi joutui harjoittelemaan itsehillintää pidätellessään raivoaan ja kolhiessaan anarkistien sinänsä rauhallista mielenosoitusta. Medialla ei ole oikeutta sievistellä, vähätellä, kaunistella eikä sensuroida asioita oman merkityksenantotapansa mukaan, kun kyseessä pitäisi olla kansalaisten juhla.

Sensuuri, valehtelu ja estely eivät toimi politiikassa. Tämänvuotisen itsenäisyyspäivän todelliset voittajat olivat köyhät, vähäosaiset, syrjityt ja ulkopuoliset ihmiset, joiden puolelle yleisön mielipide kääntyy. Eliitti juhli yksin. Ja mitäpä tyhmät koskaan osaisivat muuta kuin rajoittaa niitä, jotka jotain ymmärtävät? Vaietut asiat tulevat aina lopulta julki moninkertaisella voimalla. Olen havainnut tämän viimeiseen pisaraan asti sekä politiikan että tieteen piirissä.

Entä miten media halusi kansallisen juhlapäivän nähdä? Itsenäisyyspäivänä televisiossa esitetään säännönmukaisesti Edwin Laineen Tuntematon sotilas – niin nytkin. Toistelemalla itsenäisyyden ja sodan yhteenkuuluvuutta yritettäneen herättää kansalaisissa vastenmielisyyttä koko kansallismielistä ajattelua kohtaan. Sodan ja itsenäisyyden liittyminen yhteen on kuitenkin Suomessa niin spontaania, etten usko kyllästyttämisen onnistuvan.

Voisiko itsenäisyys olla jotain muuta kuin sodan ja väkivallan tuella lunastettua? Suomi on olemassa nimenomaan sodan ja väkivallan tuloksena, ja olemassaolomme on verellä lunastettua. Tämä on totuus. Kiitos siis nuijasodan veteraanit 1596–1597, jotka vapautitte meidät hurreista, ja kiitos, vuosien 1939–1944 veteraanit, jotka piditte ryssän loitolla! Kiitos myös Salatut elämät klo 19:30–20:00, joka pitää ihmiset tyytyväisinä. Ikävä vain, että asiat päättyivät telaketjun alle murskaantuneen vanhuksen traagiseen hätähuutoon. Ironista on, että vaunun nimi oli Marksman.