Suomen metsiä sosialisoidaan luonnonsuojelun verukkeella

Nykyisessä kiertotaloudessa taistolaisuus on kompostien aarteista yhä uudelleen esiin nouseva luonnonvara.

Vasemmiston universalistinen metafysiikka saa nykyään ilmaisunsa uustaistolaisten halussa pukea sosialistinen ideologiansa luonnonsuojelun kaapuun.

Mitä tuo metafysiikka sitten oikein on? Se on yleismaailmallista valtaa tavoitteleva uskomusjärjestelmä, jonka kautta yksityinen omaisuus yritetään saattaa julkiseen hallintaan ja kansallinen varallisuus riistää pois kansakuntien itsemäärämisoikeuden piiristä.

Euroopan unionissa on menossa metsien sosialisointi, jota harjoitetaan luonnonsuojelun verukkeella.

Kaikki tietävät, että Suomen metsät kasvavat vuodessa enemmän kuin niitä kaadetaan, vaikkakin kasvu on hieman hidastunut johtuen metsien nopeasta uudistamisesta. Nuori puu kasvaa ja sitoo hiiltä hitaammin kuin vanha.

Suomessa talousmetsiä on hoidettu hyvin vain yhdestä syystä: se on kannattanut niiden omistajille.

Jos taloudellinen motiivi metsien omistamiseen ja hoitamiseen menetetään, kukaan tai mikään ei ota hoitaakseen niitä nykyistä paremmin. Metsien suojelu jää valtion kontolle, samoin myös oikeusvaltioperiaatteen vastaisesta sosialisoinnista metsien omistajille mahdollisesti maksettavat korvaukset.

Metsän ei kuitenkaan pitäisi olla sosiaalitoimisto.

Kauppalehti kirjoitti jokin aika sitten, että ”[t]unnettu yritysvaikuttaja harkitsee metsien myymistä – Suurmetsänomistajat pitävät ennallistamista järjettömänä”.

Tämä pitää varmasti paikkaansa koskien kaikkia, jotka haistavat rahan. Mutta metsien vihersosialisoimisessa on kyse enemmästä: länsimaisen arvopohjan ja oikeusvaltioperiaatteen rikkomisesta.

Hakkuukielloilla ja käytön rajoituksilla loukataan niin pienten kuin suurtenkin metsänomistajien perustuslaillista omaisuudensuojaa. Suomen perustuslain 15 §:ssä määritelty omaisuudensuoja on myös Euroopan ihmisoikeussopimuksessa määritelty ihmisoikeus (1 lisäpöytäkirja, 1 artikla).

Yksityismetsien käytön rajoittaminen on viherkommunismia, ja se on vastoin omistamisen ideaa itseään. Punavihreät kiilusilmät ilkkuvat, etteivät käyttörajoitukset, suojeluvelvoitteet ja sertifikaatit estä suinkaan omistamasta metsiä. He vain pyrkivät päättämään siitä, mitä omistajat saavat tai voivat omaisuudellaan tehdä.

Filosofi Max Stirnerin ajoista asti omistamisella on tarkoitettu kykyä päättää varallisuutensa käytöstä itsenäisesti ja toisista ihmisistä riippumattomasti. Muussa tapauksessa omistajuutta ei ole.

Metsiä on sosialisoitu jo pitkään Suomen omalla metsälainsäädännöllä, joka velvoittaa muun muassa huolehtimaan metsien uudistamisesta hakkuiden jälkeen. Valtiollinen Metsäkeskus on avustanut valtion omien vaateiden toteuttamisessa korvaamalla istutuskuluja vain pieneltä osin. Argumenttina on tällöinkin ollut maasta saatava taloudellinen hyöty.

Viime vuosina metsien sosialisoimista on ajettu etupäässä luonnonsuojeluun liittyvillä verukkeilla. Niitä Suomen sosialistihallitus on käyttänyt ensin ilmastolain ja sitten myös luonnonsuojelulain edistämiseen. Molempien taustalla ovat vaikuttaneet Euroopan unionin luontodirektiivit ja viimeisimpänä ennallistamisasetus.

 

Ensin vedottiin ”luontokatoon”

Ensinnäkin (1) on vedottu esteettis-moralistiseen ”luontokatoon” ja sen pohjalta kumpuavaan ennallistamisvaateeseen, ikään kuin luonnontila olisi itseisarvoista ja tavoiteltavaa. Vihreät kiilusilmät ovat piiloutuneet valkoselkätikkojen ja liito-oravien taakse ja heitelleet käpyjä kuin kranaatteja sieltä. Molempien eläinten vuoksi on metsiä määrätty hakkuukieltoon.

Jokin aika sitten Yleisradion TV-uutisissa (19.6.2022) ja Ylen verkkosivuille päätyneessä toimittaja Veikko Eromäen jutussa suitsutettiin Greenpeacen, Luonto-Liiton ja Elokapinan aloittamaa ”metsävahtitoimintaa”, jolla vihreät anarkistit käyvät käsiksi valtion ja yksityisten tahojen omistamaan metsävarallisuuteen pyrkien saattamaan talousmetsiä hakkuukelvottomiksi luonnonsuojelualueiksi.

Vihreät pioneerit tietävät saapua paikalle, sillä hakkuista on tehtävä Metsäkeskukselle julkinen ennakkoilmoitus, jonka perusteella vihersosialismin lähettiläät lähtevät matkaan liito-oravien papanoita repuissaan. Luokkakaunainen kateus metsän omistajille ajaa heidät tuhoisaan taisteluun.

 

Epäilyksen varjoon saatettuja metsiä ei osta kukaan – ei myöskään sertifioimatonta puuta. Metsän omistaja on tällöin ekoanarkistien panttivanki ja sellaisena aidosti uhanalainen.

Sen sijaan liito-orava ei ole maailmalaajuisesti uhanalainen eikä edes harvinainen olento, vaan sitä esiintyy laajasti Venäjän, Kaukasian ja Keski-Euroopan havumetsävyöhykkeellä, eikä sen suojeluun pidä ryhtyä vain siksi, että se sattuu olemaan harvinainen Suomessa.

Yleisradio on tottahan toki mainostanut myös ”ennallistamista”, jolla tarkoitetaan omistajan oikeutta polttaa metsänsä saattaakseen sen ”luonnontilaan”. Uhanalainen onkin nyt Suomi-neito, joka olisi pelastettava ennen hyppäämistään koskeen!

Maaseudun Tulevaisuus -lehden kirjoittaja vastasi vaateisiin, että metsällä ei ole mitään tiettyä tilaa, jossa se pysyisi tai johon sen voisi ”palauttaa”, ja siksi ennallistaminen olisi täysin mielivaltaista.

Mielivaltaista se on ollut Euroopan unionissa, joka määräsi palautuspisteeksi vuoden 1952. Siihen mennessä Saksan ja monien muiden Keski-Euroopan maiden metsiä oli ehditty kaataa sotien ja teollistumisen tuiskeissa, mutta Suomen metsät olivat vain tuuheutuneet.

Paluu tuohon todellisuuteen tulisi siis Suomelle kalliiksi paitsi sinänsä, myös muille EU-maille lankeaviin laskuihin verrattuna.

Vihreiden hallussa oleva ympäristöministeriö ei hintalappuja kerro, sillä tämänkään EU-vaateen lopullista laskua ei tiedä kukaan, mutta arviot voi lukea lehdistä. 

Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomen pitäisi ennallistaa luontoa vuoteen 2030 mennessä 1,2 miljoonan hehtaarin alueella ja vuoteen 2050 mennessä 3,6 miljoonan hehtaarin alueella. Iltalehden haastatteleman ekologian professorin Janne Kotirannan mukaan miljoona hehtaaria on ”valtava alue kahdeksassa vuodessa”. Hänkin tosin näkee ennallistamisessa vain pragmaattisen vaikeuden – ei periaatteellista vääryyttä.

EU-komission (todennäköisesti) vähättelevän arvon mukaan Suomen valtiolle lankeaisi 931 miljoonan euron vuotuinen lasku.

Ennallistamiseen liittyvät vaateet ovat niin hulluja, että ne tunnusti jo Yleisradiokin: toimittaja Eelis Rytkösen laatimassa jutussa ”Ojia tukkoon, kiviä koskeen – tätä tarkoittaa EU:n ennallistamisasetus, josta hallitus riitautui”.

Miljardi toisensa perään saapuvien EU-laskujen vuoksi Suomen tulisi erota Euroopan unionista ja sen mielivaltaisesta määräilypolitiikasta heti, kun pääasiallinen turvallisuuseste on väistynyt ja Nato-jäsenyys on saatu voimaan.

Perusväittämä luonnon tai luontoarvojen katoamisesta on todistamatta ja absurdi, sillä luonnon käsite on määrittelemättä. Määrittelemättä on myös luonnon ja ihmisen luoman kulttuurin raja. Myös ihminen kuuluu luontoon, eikä luonnolla ole mitään itseisarvoa vaan lähinnä välinearvo ihmisen ja luonnon välisen riippuvuussuhteen vuoksi.

Tosiasiassa luonto valtaa alaa kaikilta paikoilta, jotka ihminen on jättänyt, esimerkiksi Itä-Suomen väestökatoalueilta ja autiotuneilta pihoilta. Luonto on luonnonvarainen, eikä sen toiminnasta tarvitse olla huolissaan sen enenpää Luonnonvarakeskuksessa kuin muuallakaan.

Sellainen luontokatoväite, joka kadottaa luonnonvarat niiden omistajilta, on oikeusvaltioperiaatteiden vastainen ja edustaa vihervasemmistolaista tuhoamispolitiikkaa, jolla punavihreät lyövät puukkonsa kahvaa myöten suomalaisten metsänomistajien selkään. 

Selvää sosialismia edustaa EU:n taksonomia-asetuksen suunnitelma, jonka mukaan omistajien metsistä 20 prosenttia pitäisi jättää talouskäytön ulkopuolelle, havumetsissä saisi tehdä kolmen ja lehtimetsässä enintään yhden hehtaarin aukon, ja hakkuiden väliin pitäisi jättää vuosikymmeniksi käsittelemätön alue.

Sellainen määräily ei vain muistuta Neuvostoliitosta. Se on sitä.

Sitten löydettiin ”hiilinielut”

”Luontokadon” ohella toisen (2) vivun, jolla vihervasemmisto on käynyt luokkakaunaiseen taisteluun metsänomistajia vastaan, muodostaa väite ”hiilinielujen” loppumisesta.

Sen takana puolestaan ovat päästökauppasopimukset ja Suomen nykyisen sosialistihallituksen säätämä ilmastolaki, joka velvoittaa Suomea kiirehtimään hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä, vaikka EU:n yhteinen tavoite on vuodessa 2050.

Kun Suomen maankäyttösektori kääntyi ensi kertaa päästöjen lähteeksi, ”metsien hiilinielut romahtivat” ja nettopäästöt pomppasivat, vihreä ministeri Maria Ohisalo torvesi Yleisradiossa, että ”tiellä hiilineutraalisuuteen ei pidä pysähtyä”.

Ei valkohaitakaan voi syyttää moraalittomuudesta, jos se pistelee poskeen uhrinsa, sillä sekin toimii vain luonnon mukaisesti. Naturalismi siis oikeuttaa kaiken. Kaukovarjostimen aave nimeltä Ohisalo puolestaan ajaa vaikka junan päin seinää, mikäli se edistää ”vihreää siirtymää”, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Eipä siis ihme, että havunvihreä Kepu ja homeenvihreä ympäristöpuolue Vihreät ovat lähentyneet toisiaan kannatuslukemiltaan samalla, kun ne ovat etääntyneet toisistaan aatteellisesti.

Tuloksena on ollut puolueiden välejä jäätävä riita, joka näkyy paljastavina otsikkoina: ”Ohisalo ja Kurvinen taittoivat peistä metsistä – Kurvinen syyttää EU:ta Suomen metsäteollisuuden tuhoamisesta”, ”Kova vääntö metsien ennallistamisesta A-talkissa – Antti Kurvinen ’Tämä asetus voi tuhota suomalaiselta metsäteollisuudelta pohjan’” ja ”Metsäministeri Kurvinen ei lämpene metsähakkuiden vähentämiselle, vaikka hiilinielukadosta voi koitua miljardien lasku Suomelle”.

Väittämä miljardilaskun oikeutuksesta pätee tietenkin vain, jos EU:n asettama uhkavaatimus toteutuu ja sitä pidetään oikeudenmukaisena.

Lasku, joka langetetaan jostakin, mitä emme EU:lta osta, on kuitenkin puhdasta kiristystä ja pakotusta, joilla EU puuttuu kansallisvaltion sisäisiin asioihin ja perustuslailliseen omaisuudensuojaan.

Opportunistit ovat lohduttautuneet sillä, että valtion korvaukset metsänomistajille voivat tarjota heille mahdollisuuden saada metsästään jatkuvaa vuosituottoa, jolloin metsän omistamisesta tulisi maataloustukien ja sosiaalitukien tapainen tukiriippuvuuden muoto.

Metsät eivät enää olisi taloutemme ja teollisuutemme tukipilareita vaan valtion korvattavia viheralueita. Metsä ei kuitenkaan ole puisto.

Metsien laskennallinen vuosituotto puolestaan voi olla verotuksen kohde tai muita tukia, kuten asumistukea tai yleistukea, vähentävä kuvitteellinen pääomatulo-oletus, vaikka metsää ei realisoisi mitenkään. Metsien omistamiseen ei kaivata yhtään lisää laskutusta, veromalleja, hoitovelvoitteita, tukimuotoja, sosiaalisuunnittelua eikä urbaania oveluutta.

Eipä siis ihme, että valtiovarainministerinä toimiva Anneli Saarikko (kesk.) käveli eräänä päivänä hallituksen kokoushuoneesta TV-kameroiden eteen kakaisten suustaan itse keksimänsä uuden sanan: ”omistuksensuoja”.

Omaisuudensuojaan viitaten hän torppasi hallituksen esityksen luonnonsuojelulaiksi, vaikka Kepu ei voi eikä pysty sitä estämään, mikäli haluaa jäädä liimaksi vihervasemmistolaisen hallituksen raihnaiselle lopputaipaleelle. Hallituksen itkuinen vääntö johtuu Keskustan historian pahimmasta virheestä: mennä takaamaan vihersosialistisen hallituksen toiminta.

Kaikki järjissään olevat kansalaiset ovat varmasti tähän mennessä huomanneet, että metsäasioiden lisäksi monia muitakin kysymyksiä on käsitelty istuvassa hallituksessa vain ja ainoastaan ilmastopolitiikan ja maahanmuuton sekä monikulttuuri-ideologian edistämisen näkökulmasta – universaalisosialismin velvoitteita kaikki.

Kun sosialismi ei nyt etenekään aivan suunnitelmien mukaisesti, myös repeilemässä olevan kabinetin ponibimbomainen puheenjohtaja totesi, että pelisääntöjen yhdenkin rikkomuksen jälkeen ”tätä hallitusta ei enää ole”.

Hallituksen hajoamisesta tuskin kärsisivät ketkään muut kuin punavihreät ministerit, joiden matka ministeri-Audien peppulämmittimien päällä lyhenisi.

Lusikkansa soppaan laittoivat myös EU-influensserit: ylimysnainen Ursula von der Leyen, joka kävi sanomassa suomalaisille, että laskunsa meille on muka vain ”pieni”, ja Kokoomuksen ex-europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola, joka toisti näkemyksensä, että ”vihreydestä tulee muutamassa vuodessa Euroopan vihatuin aate”.

Rattijuopumustuomionsa vuoksi ”pirtu-Sirpana” tunnetun Sirpa Pietikäisen vanavedessä europarlamenttiin putkahtanut poliittinen broileri näyttää oppineen jotakin, toisin kuin kokoomuslainen esikuvansa, joka puolustaa ennallistamisasetusta maireasti.

YK:ssa räjähti

Hullujen paraati viherkommunismin edistämiseksi jatkuu omaisuudensuojan ja itsemääräämisoikeuden vähittäisenä nakertamisena bernsteinilaisen sosialismin mukaisesti.

Kaupunkilähiöissä kasvaneet luontoharrastajat, jotka eivät itse ole koskaan tehneet mitään metsien hyväksi, voinevat jatkossakin luottaa siihen, että metsien omistajat eivät kokoile rivejään ja lähde heinähankoineen ja metsästyskivääreineen vastamielenosoituksiin Senaatintorille.

Sen sijaan universaalisosialismi eteni jälleen vihreään maastoväriin naamioituneena, kun YK:n luontokokous ja sen lähes 200 osallistujamaata päättivät Kanadan Montrealissa, että 30 prosenttia maailman maa- ja meripinta-alasta suojellaan vuoteen 2030 mennessä!

Käsittääkseni jokainen valtio on itse ja yksin suvereeni päättämään kansallisvarallisuudestaan, eikä kukaan tai mikään saa vaikuttaa sellaisen yksityisomaisuuden käyttöön, jota ei itse omista.

Metsiä ei pidä suojella juustohöyläperiaatteella kaikkialla vaan ainoastaan siellä, missä saunapuita tehdään sademetsistä.

Kaukaisessa Kanadassa Suomen punavihreää hallitusta edusti puhalluslampun nokassa paikalle pyyhältänyt Maria Ohisalo, joka hehkutti luontokadon pysäyttämiseksi syntynyttä sopua ”historialliseksi”.

Suomessa asiasta innostui vain Tampereen yliopiston toimittajakoululainen Veikko Eromäki, joka pari vuotta sitten haukkui kirjaani Totuus kiihottaa perättömästi ja joka iloitsi nyt Yleisradion varoilla siitä, että ”EU:n päästökauppa uudistuu ilman armoa”.

Väsymätön on se käsi, jolla yliopistojen töpselinokat sahaavat omaa oksaansa.

Ilmastohätätilan pohjalta Ohisalo vaati sitten ”kansallisia kriisitoimia”, vaikka ja koska professorin mukaan Suomi todennäköisesti joutuu ”miljardikorvauksiin hiilinielujen romahduksen takia”.

Sen sijaan minä sanon teille: ei Suomi joudu mihinkään, vaan meitä pakotetaan maksamaan.

Eikä kyseessä ole hätätila hiilinielujen romahduksen vuoksi vaan Euroopan unionin ja YK:n harjoittaman painostuksen vuoksi. Niissä toimielimissä ei ole kuultu suomalaisten näkökantaa ollenkaan.

Sitä paitsi perusaksiooma, eli ”hiilinielujen katoaminen”, on pelkkä laskennallinen abstraktio ja sellaisena riippuvainen parametreistä, joita käytetään laskennan perustana.

Se on siis pelkkä kuvitteellinen luomus, vähän niin kuin ”suuret kansanjoukot”, joiden Marx ja Lenin odottivat rientävän kommunistisen vallankumouksen avuksi, kun hetki koittaisi. Puhe hiilinieluista on pelkkää retoriikkaa ja sellaisena tyhjä kortti. [Päivitys: niinpä väite ”hiilinielujen katoamisesta” romuttui pian.]

Tyhjiä ovat myös väitteet ”luontokadosta”, koska myös niiltä puuttuu näyttö, ja päätelmät ovat vain mielipiteiden varaisia. Suomessa puhdasta luontoa riittää enemmän kuin useimmissa muissa maissa, ja luonnonsuojelijoiden perusväittämät ovat omassa suhteellisuudentajuttomuudessaan täysin pielessä.

Silti esimerkiksi Helsingin Sanomien uutisessa uhataan, että hiilinielujen romahdus voi maksaa Suomelle miljardeja jo kolmen vuoden kuluttua. Tosiasissa ennallistamisvaateet maksavat lisäksi vähintään miljardin vuodessa.

On vaikea sanoa, kannustaako lehden juttu lisäämään hiilinieluja valtavilla omilla menetyksillä ja panostuksilla vai maksamaan lisää rahaa päästökauppajärjestelmässä. Mahdollisuutta irtautua kansainvälisestä komentelusta ei pohdita ollenkaan.

Sosialistimedian ja vihervasemmiston vollotus, jonka mukaan ”Suomen luonnon suojelutavoitteesta uupuu 18 prosenttiyksikköä”, tarkoittaa, että vasta 12 prosenttia on sosialisoitu.

Ryssä puolestaan ryösti maapinta-alastamme 11 prosenttia talvi- ja jatkosodassa todistaen, että toiseksi tullut on ensimmäinen häviäjä.

Olen jo aiemmin nimennyt Vihreän Liiton poliittiseksi vastustajakseni. Nyt julistan kyseisen puolueen päävihollisekseni. Mutta se ei johdu minusta vaan vihreistä poliitikoista ja siitä, mitä he tekevät.

Kaikkea hullua on vihreän ideologian siivellä tehty myös urbaaneissa ympäristöissä, kuten Espoossa, jossa kaupunki pystytti 200 000 eurolla kymmenen hyppytolppaa liito-oraville, jotta nämä voisivat ylittää Länsiväylän turvallisesti.

Niin täytyi tehdä, sillä EU palautti suomalaisilta itseltään kiskottua jäsenmaksurahaa vain sitä varten, tosin ilman, että yhdenkään oravan olisi havaittu ilmasiltaa käyttäneen. Vielä kun saisi sukupuolineutraalit liikennemerkit oraville.

En sääli Keskustan virhettä, jonka mukaisesti puolue meni kansanvihollisista koostuvan hallituksen takaajaksi ja tilkkeeksi. Kannatuskato, jonka Keskusta seuraavissa vaaleissa saa, on täysin ansaittua.

Kepun heikko kannatus (9,0 %) ei siis hämmästytä, mutta vihreiden korkea kannatus (9,7 %) ihmetyttää.

---

Aiheesta aiemmin

Viherkommunistit ja ekososialistit kavaltavat talousmetsiä luonnonsuojelualueiksi

EU ja vihervasemmisto sosialisoimassa Suomen metsät

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Viherkommunistit ja ekososialistit kavaltavat talousmetsiä luonnonsuojelualueiksi – Perustuslaillinen omaisuudensuoja vaarassa

Kiilusilmäiset viherkommunistit ja ekososialistit ovat ulottamassa cancel-aktivisminsa (eli keskeytystoimintansa) suomalaisten talousmetsien hyödyntämiseen ja hoitoon.

Yleisradion TV-uutisissa (19.6.2022) ja Ylen verkkosivuille päätyneessä toimittaja Veikko Eromäen jutussa suitsutetaan Greenpeacen, Luonto-Liiton ja Elokapinan aloittamaa ”metsävahtitoimintaa”.

Sitä kautta vihreät anarkistit käyvät käsiksi valtion ja yksityisten tahojen omistamaan metsävarallisuuteen pyrkien saattamaan talousmetsiä hakkuukelvottomiksi luonnonsuojelualueiksi.

Välineenään he käyttävät muun muassa Euroopan unionin lähettämiä uhanalaisten lajien suojeludirektiivejä.

Koska hakkuista on tehtävä julkinen ennakkoilmoitus valtiolliselle Metsäkeskukselle, voivat vihervasemmiston punikkifasistit lähteä samoilemaan toisten omistamiin metsiin löytääkseen sieltä jotakin, mikä voi estää puun myynnin ja hakkuut.

Siten he rikkovat perustuslaillista omaisuudensuojaa vastaan, ja kouransa ovat kiinni sellaisessa, mikä ei heille kuulu.

Valtio voi luonnollisesti määritellä omia metsiään luonnonsuojelualueiksi ja siten kieltää itseltään metsien käytön taloudellisiin tarkoituksiin. Mutta vastaava menettely on perustuslaillista omaisuudensuojaa loukkaava rikos yksityisiä metsänomistajia kohtaan. Se voi olla rikos myös julkista omistusoikeutta kohtaan.

Ylen jutussa Metsähallituksen virkamies taivastelee, että aiemmin metsänvartijat vahtivat valtion metsiä varkauksien varalta. Nyt ”metsävahtien” nimellä toimivat viherkommunistit ja ekososialistit varastavat metsiä niiden omistajilta ”vahtimisen” verukkeella.

Valtion metsien käyttötarkoitusten muuntelu ei näytä hetkauttavan yksityisen kapitalistiomistajan hallinnoimaa Koneen Säätiötä, joka on myöntänyt rahoitusta valtion metsien maastokartoitukseen luonnonsuojelutarkoituksiin.

Koneen Säätiöllä tai sen taustatahoilla itsellään ei ilmeisesti ole liioin uhanalaista metsävarallisuutta, ja punavihreiden tapa huonontaa valtiontalouden tilaa ei vaikuta vihervasemmiston apurahakassaksi muuttuneeseen säätiöön.

Jutun Ylen TV-uutisiin ja verkkosivuille laati tamperelaislähtöinen toimittaja Veikko Eromäki, joka julkaisi myös vihamielisen ja valheellisen kirjoituksen parin vuoden takaisesta kirjastani Totuus kiihottaa.

”Hiilinieluista” ja ”luontokadosta” kohisemalla valtavirtamedia koettaa täyttää diskurssin sosialistisen maareformin retoriikalla. Siten yksityinen maaomaisuus yritetään kollektivisoida EU:n luontodirektiiveihin vedoten.

Jokin aika sitten Yleisradio mainosti myös metsien ”ennallistamista”, jolla tarkoitetaan omistajan oikeutta polttaa metsänsä saattaakseen sen ”luonnontilaan”.

Liittovaltioksi organisoituva helvetinkone nimeltä Euroopan unioni valmistelee lakipakettia, jolla kolmasosa Suomen metsistä määrättäisiin ennallistettaviksi. Tässä mielessä EU ei ole mitään muuta kuin Vihreä Liitto jättiläiskoossa.

Metsänsuojeluilmoitukset ovat rakenteellista väkivaltaa, jolla luonnonsuojelujärjestöt yrittävät riistää (valtion metsien ohella) myös yksityisiltä metsänomistajilta heidän omaisuutensa ja rajoittaa omistusoikeutta omistajille tuhoisalla tavalla.

Tosiasiassa yksityiset talousmetsien omistajat ja maatilatalouden harjoittajat ovat tehneet enemmän Suomen metsien ja luonnon hyväksi kuin kaupunkien nuoret kommunistipultsarit, joiden aktiivisuus luonnon suojelemiseksi on ollut itsensä kahlitsemista työkoneisiin.

Kaiken hyvän metsien eduksi ovat yksityiset metsänomistajat tehneet taloudelliseen kannattavuuteen perustuvista syistä, toisin sanoen utilitaristisin eli hyödyn tavoitteluun liittyvin järkiperustein, jotka ovat ainoita toimivia motiiveja kaikissa asioissa.

Ilmeisesti metsänomistajien pitää lähteä vartioimaan omia metsiään Elokapina-liikkeen punikeilta estääkseen asiattoman oleskelun omilla maillaan. Suomen metsiä pitää suojella ensisijaisesti viherkommunistisilta ympäristöpoliitikoilta.

Luonnonsuojelun nimissä harjoitettava viherkommunismi ja ekososialismi osoittavat, että kirveellä olisi töitä ja asiassa pitäisi hakata muutakin kuin metsiä.

Kansalaissotaa ennustan vihervasemmiston punavihreiden kätyrien ja kunnon ihmisten välille.

Ero Euroopan unionista tulee Nato-kytköksen jälkeen helpoksi, mikäli vain jokin hallitus päättää asiasta kansanäänestyksen järjestää.

 

Aiheesta aiemmin

EU ja vihervasemmisto sosialisoimassa Suomen metsät

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Totalitarismien ja valloitettujen valtioiden tunnusmerkkejä

Samalla kun valtionpäämiesten uudenvuodenpuheet ovat alkaneet muistuttaa vihapuhealgoritmeja, joiden pohjalta tuomitaan järkipuhujia ja aletaan määritellä, mitä politiikassa saa sanoa, on hyvä nostaa esiin myös muutamia kriteerejä, joilla voidaan tunnistaa, milloin elämme valloitetussa tai totalitaristisessa maassa.

Tässä siis vuoden alkajaisiksi muutamia kriteereitä valloitettujen valtioiden ja totalitarismien tunnistamiseksi – ihan vain sen havaitsemiseksi, minne integraation jatkuvassa kehittämisessä, lujittamisessa, syventämisessä ja tiivistämisessä on tultu.


1. Matkustavatko maan ministerit usein johonkin vieraaseen valtioon kuulemaan ohjeita?

2. Poljetaanko maassa sananvapautta, koska ”kansainväliset sopimukset” vaativat ja jotta valloittajat uskoisivat median ja viranomaisten ”puuttuvan” todellisuutta koskevaan ”totuuteen”?

3. Tuomitseeko maan oikeuslaitos omia kansalaisiaan, jotka vastustavat väkivaltaa ja ideologian kautta harjoitettavaa sortoa?

4. Vievätkö viranomaiset oman maan kansalaisia käräjille näytteeksi siitä, että maassa uskotaan ulkopuolelta syötettyyn ideologiaan ja että vieraan vallan tarkkailijat olisivat tyytyväisiä?

5. Muutetaanko maahan laittomasti asumaan kysymättä kansalaisilta lupaa demokraattisessa prosessissa, ilman kutsua tai kantaväestön vastustaessa?

6. Myötäileekö hallitus vieraiden valtioiden tarkoitusperiä, jotta edes ”tärkeimmät asiat” voitaisiin pelastaa?

7. Ovatko viranomaiset huolissaan miehittäjien turvallisuudesta?

8. Tukahdutetaanko tietyn parlamentaarisen opposition edustajia haukkumalla heitä valtamediassa ”ääriajattelijoiksi”?

9. Annetaanko valloittajien tehdä naisille ja lapsille pahaa viranomaisvallan vaietessa ja median selittäessä rikoksia pois sekä valloittajien kanssa naimisissa olevien ”asiantuntijoiden” nauraessa päälle?

10. Ovatko toimittajat ja oikeuslaitos vieraan vallan johtaman nukkehallituksen sylikoiria?

11. Onko miehityksen lunnaana suuri valtionvelka, johon korruptoitunut eliitti on maan saattanut?

12. Onko maan nuoriso puoliksi pilalla lurjusten ja luopioiden ollessa kykenemättömiä tai haluttomia suorittamaan edes asepalvelusta?

13. Vallitseeko kaikkialla epätoivo ja harmaa näköalattomuus?

14. Tuntuuko kansalaisista siltä, että täytyy kulkea pää painuksissa, nyrkki taskussa ja nokka nurin päin sekä varoa sanojaan.

15. Voiko kuka tahansa olla epäilyksiä herättävä kaksoisagentti?

16. Ovatko vieras valta ja miehittäjät saaneet kansakunnan rivit repeämään kahtia: myötäilijöihin ja vastustajiin?

17. Joutuuko miehityksen vastustamisesta kärsimään työpaikan menetyksellä, akateemisella mielipidevankeudella tai ”yhteiskunnallisen luottamuksen” riistolla?

18. Voiko vääristä sanoista päätyä Supon salaisille listoille, jotka ovat syy työhakemusten mystisiin hylkäämisiin tai katoamisiin.

19. Onko erikseen kansa ja eliitti?

20. Toistavatko valtiollinen ja valtavirtamedia hallituksen maahanmuuttopoliittista agendaa?

21. Ovatko yliopistojen virat täytetyt valloittajalle myötämielisillä ja ”kansainvälisesti korrekteilla” tendenssitutkijoilla?

22. Kuluvatko kansalaisten kaikki tulot asuinkustannuksiin, joita pankit ovat yhdessä valtiovallan kanssa vedättäneet ylöspäin holtittomalla luotonannolla muuttaakseen ihmisten kodit velkavankiloiksi ja saadakseen ihmiset työskentelemään orjallisesti?

23. Onko kansakunta haljennut taloudellisesti kahtia: yhtäältä kiskojiin, keinottelijoihin ja pikavippiparoneihin sekä toisaalta riistettyihin, tulottomiin ja toimettomiin?

24. Suhtaudutaanko vapauden ja kansanvallan tunnusmerkkiin, käteisen rahan käyttäjiin, kuin dollaridiilereihin Neuvostoliitossa?

25. Harjoitetaanko maassa elektronista tarkkailua ja roikkuuko poliisi nettilangoilla ripustellen sähköpaimenia kansalaisten keskinäiseen viestintään?

26. Ovatko moraaliposeeraus, hyvesignalointi, uhriutuminen ja sortopääoman keruu yleistyneet valloittajille myötämielisten suvaitsevaisten keskuudessa?

27. Esiintyykö myötäilijöiden joukossa patologista persoonan jakautumista, jota peitellään avoimella moraalisella rappiolla sekä hakeutumisella huvitteluliberalismiin ja päihteisiin?

28. Tuntuuko, että valhe löyhkää kaikkialla?

29. Ovatko poliittiset virkanimitykset elämän laki?

30. Syrjitäänkö oman maan kansalaisia vierasperäisten eduksi työpaikkojen täytössä ja julkisten asuntojen jaossa, ja nimitetäänkö tätä kaikkea ”positiiviseksi erityiskohteluksi” valloittajien talutusnuorassa olevien ihmisoikeusjuristien toimesta?

31. Onko ”ihmisoikeuksiin” vetoaminen vain irvokasta kiertoilmausta kansanedustuslaitoksen ohittamiselle, kun ihmisoikeusjuristit pyrkivät määräämään parlamenttien päätökset omalla nuijallaan sekä johtelemalla kansallisen lainsäädännön pykälät kansainvälisten ihmisoikeusjulistusten partituureista?

32. Pidetäänkö Eric Hobsbawmia, Jürgen Habermasia, Erich Honeckeria ja Richard Coudenhove-Kalergia valtiosääntöfilosofian tärkeimpinä ajattelijoina?

33. Onko vaikeuksia erottaa parodiaa todellisuudesta?

34. Tuntuuko parodia ainoalta keinolta sanoa jotakin merkityksellistä; parodia kun sattuu olemaan ainoa asia, jota ei voi parodioida.

35. Kysyvätkö lapset, ”milloin noi lähtee pois”.

36. Onko yksityisautoilu kalliimpaa kuin missään muualla?

37. Pitääkö kierrätysuskonnosta teeskennellä saavansa ympäristöorgasmeja?

38. Korvataanko uskonto luontokultilla ja anekaupalla sekä siihen liittyvällä fillarikommunismilla tiedostavaisen eliitin osoittaessa edistyksellisyyttään kaukomatkoilla ja ”jättämällä autonsa kotiin”?

39. Väittävätkö vieraalle vallalle kuuliaiset toimittajat, että heitä ”ahdistellaan” tai ”vainotaan”, kun yleisöt paljastavat heidän valheitaan ja puolueellisuuttaan?

40. Peräävätkö toimittajat kriitikoiltaan ”faktoja”, kuten DDR:n aina faktat tarkistava valtamedia, joka erään suomalaisen professorin mielestä oli maailman vapain?

41. Onko maassa muiden neuvostojen lisäksi myös Julkisen sanan neuvosto, joka väittää puolustavansa faktajournalismia, vaikka neuvoston jäsenet ovatkin postmodernisteja, joiden leipätyönä on ollut kieltää positivismin mukaisten tosiasioiden olemassaolo sekä painottaa niiden sijaan totuuden subjektiivisuutta ja tulkinnanvaraisuutta?

42. Väittävätkö vierasperäistä vallankäyttöä ja sille kuuliaista nukkehallitusta puolustavat journalistit, että sen omasta agendasta poikkeava viestintä on valheellista, kun se poikkeaa valtamedian halusta omistaa totuus ja yrityksestä pitää totuutta monopolinaan tai kartellinaan?

43. Onko maassa eristetyn oppositio-osan ohella myös laaja ja luettu vaihtoehtoinen media, jonka olemassaoloa voidaan pitää merkkinä valtamedian puolueellisuudesta, viestintäongelmien olemassaolosta ja vastarinnan tukahduttamispyrkimyksistä?

44. Onko mediaan syntynyt kaksi todellisuuden tulkintalinjaa: yhtäältä vieraalle vallalle kuuliainen, kuplaantunut ja tunteisiin vetoava tulkinta ja toisaalta todellisuudentajuinen ja järkiperäinen tulkinta?

45. Lohduttautuvatko ihmiset sosiologi Anthony Giddensiltä tunnetulla sarkasmilla, jonka mukaan valheellisissakin oloissa ihmisillä säilyy heille ominainen kyky erottaa valhe totuudesta ja aito epäaidosta, mistä näyttönä on ihmisten harjoittama vastarinta?

46. Puhutaanko maassa ”ihmisoikeuksista” niin kuin ”ihmiskasvoisesta sosialismista” Wartburgin pakokaasun katkussa?

47. Onko Orwellin siteerausindeksi koholla ja onko parodiahorisontin ylityksen viittausfrekvenssi noussut?

48. Väittävätkö vieraalle vallalle myötämieliset suvaitsevaiset, että suvaitseminen ei voi olla valikoivaa, vaikka etiikan ja logiikan mukaan suvaitsemisen pitää olla nimenomaan valikoivaa, sillä muuten ei voida erottaa hyvää huonosta, arvollista arvottomasta eikä hyödyllistä haitallisesta?

49. Painostaako valtamedia kansalaisia kaivelemaan ”faktoja” mielipiteidensä tueksi myös asioissa, jotka ovat pohjimmiltaan mielipiteidenvaraisia, ei-todistuvia ja kantaväestöjen poliittisen tahdon varaisia?

50. Uhkaako maan oikeuslaitos kantaväestöön kuuluvia miehitysvallan vastustajia tuomioilla, mikäli nämä sanovat mielipiteensä eräästä väkivaltaa ja terroria tukevasta uskonnosta?

51. Kiusaavatko vieraalle vallalle uskolliset luopiot kansallismielisiä marttyyreita väittämällä, että he ovat vain marttyyrisoineet itsensä, ja julistautumalla itse marttyyreiksi sekä itkemällä äänekkäästi mukasorrettua asemaansa Jaguareissaan?

52. Ovatko ihmiset unohtaneet, että marttyyriksi ei ryhdytä vaan tuomitaan esivallan toimesta ja että sananvapaus säädettiin kansalaisten oikeussuojakeinoksi valtiovaltaa vastaan?

53. Pitääkö vasemmisto vastarintaliikettä perusteltuna vain silloin kun se vastustaa kansallismielisiä?

54. Haastetaanko vastarintaliikkeen jäseniä ja opposition edustajia poliisihallituksen ja valtionsyyttäjän toimesta oikeuteen, jossa sananvapaudelle ja poliittisille vapauksille määritellään hinta sakkolappuina tai vapaudenmenetyksinä?

55. Palkitaanko miehitysvallalle kuuliaisia kirjailijoita muhkeilla rahapalkinnoilla ja ylistävätkö kustantajien kanssa samaan konserniin kuuluvien päivälehtien maksamat kriitikot heitä kirja-arvioissaan sekä poistetaanko eri mieltä olevat kirjailijat ja kustantajat kirjamessuilta?

56. Saako miehittäjien valtauskontoa ja sen edustajia arvostella vain kiittävästi tai neutraalin varovasti, ja haastetaanko negatiivisen arvion esittäjät oikeuteen väittäen, että suostumattomuus uskonnolliseen mädätykseen on muka rikos?

57. Onko unohdettu, että uskonnonvapauteen sisältyy myös oikeus olla kuulumatta mihinkään uskonnollisiin yhdyskuntiin ja oikeus arvostella toisia uskontoja niiden ideologioihin sitoutumatta sekä niihin liittyviä ihmisoikeusrikoksia paljastaen?

58. Onko unohdettu, ettei rikoslain ideologisella syrjimättömyyskultilla tai uskonrauhan pyhittämisellä voida sivuuttaa perustuslaillista sananvapautta, uskonnonvapauden legitimoimaa oikeutta uskontokritiikkiin eikä myöskään yhdenvertaisuusperiaatetta, jonka mukaan kaikkien uskontojen ja niiden edustajien tulee olla yhtä vahvasti arvosteltavissa aina, kun ne ovat arvostelunsa ansainneet?

59. Onko unohdettu, ettei uskonnolla pidä peitellä sen suojelemaa despotiaa eikä väkivaltaa ja että uskonnonvapaus voi rajoituksetta koskea vain sellaista uskontoa, joka itse on täysin nuhteeton, moitteeton ja hyväksyy täydellisesti myös vääräuskoisina pitämiensä ihmisten näkemykset kivittämättä tai hirttämättä heitä julkisesti?

60. Sensuroidaanko vierasperäistä vallankäyttöä vastustavia filosofeja valtamediassa ja tieteessä?


Jos vastasit kysymyksiin ”kyllä”, pohdi seuraavaksi, missä oikeastaan elämme.

Taistolaislaulujen parodiointi on saanut toden sävyn

Monet muistavat vuosituhannen vaihteesta poliittissävyisen pop-yhtye Ultra Bran, joka perustettiin Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton (nyk. Vasemmistonuoret) laulukilpailua varten ja joka toimi vuosina 1994–2001.

Yhtye teki ja esitti 1960- ja 1970-luvun protestilauluja ja vallankumousiskelmiä retrospektiivisesti toistavia kommunistiveisuja aikana, jolloin uustaistolaisuus teki vasta tuloaan monikulttuuri-ideologian kaavussa.

MTV3 on esittänyt Ultra Bran viime joulukuisen konsertin useaan kertaan, viimeksi Vapun päivänä. Hartwall Arenan kolmeen kertaan täyttäneissä tilaisuuksissa tunnelma oli mahtava. TV-ruudussa välähdelleestä konserttiyleisöstä päätellen useimmat pääsylipun maksaneet olivat vihervasemmistolaisessa kuplassa eläviä haavemaailmojen ja nostalgiatunnelmien asukkeja.

Mitä merkitystä bändin paluusuosiolla sitten oikein on? Vielä 1990-luvulla kommunismin muistot ja universalismin uhat tuntuivat taakse jääneeltä ajalta niin, että vallankumouslaulujen parodioista saattoi porvarikin pitää. Sanoituksista oli vaikea erottaa, kaivattiinko niissä takaisin kommunismin aikakaudelle vai kritisoitiinko niissä sosialistista systeemiä. Muutamat sanoitukset perustuivat elintarvikekorttinsa menettäneen neuvostolyyrikko Anna Ahmatovan runoihin.

Ultra Bran ajatusmaailma oli joka tapauksessa itään päin kallellaan. Se ei vaikeuttanut yhtyeen kohoamista iskelmälistoille, sillä jään sulaminen suurvaltapolitiikasta oli sallinut monen ”nähdä Kölnin tuomiokirkon”. EU-Suomessa tuntui turvalliselta kuunnella vallankumouslauluja pahana muistona menneestä, sillä mehän kuuluimme Länteen.

Kaupunki, jossa ”lilliputti-ihmisten jono kiemurtelee kohti mausoleumia” ja ”joka syli avoinna seisoi kaikkien kansojen tulla” (”Moskova”) tuo kuitenkin minulle mieleen viljavana elonvainiona lainehtivan paratiisin, jossa Moskvitsh-autot liikkuivat harvakseltaan ylileveillä prospekteilla ja joka lähetti Laika-koiran avaruuteen ilman paluulippua (mitä eläinrääkkäystä).

Muutamat arvostelukyvyttömät tai puhtaasti tuhoamisvimmaiset ja luokkastrategista vihaa pursuilevat tahot halusivat kyseisen yhteiskuntajärjestelmän myös Suomeen. Siksi oli perverssiä kokea minkäänlaista nostalgiaa saati hukuttaa heidän poliittisia erehdyksiään parodian kaapuun myöskään vapautuneella 1990-luvulla. Kommunismia kohtaan tunnettu leikkisyys jääkin arvoitukseksi, ellei huomata, että aatteen nauttima erityisoikeus verrattuna muita totalitarismeja kohtaan osoitettuun tuomiomieleen perustuu kommunismin nykyiseen kannatukseen ja piilosuosioon.

Juuri siitä on kyse Ultra Bran kesäkeikkailussa ja paluussa myös Ruisrockin esiintymislavalle. Yhtyeen nykyinen kuulija, joka useimmiten on keski-ikäinen nainen ja bändin entinen teinifani, ottaa itkusta kiittäen (”Itket ja kuuntelet”) vastaan laulujen monikulttuurisen ilosanoman aivan niin kuin herättäjäkokouksen osallistuja tiedon pelastuksesta. Uusvasemmistolainen innostus on saanut ironian hymyn väistymään, sosialistinen vallankumouksen pilke on jälleen yleisön silmissä, ja lauluissa kaikuu kommunistinen tosikkomaisuus.

Se, mikä ennen oli harmitonta parodiaa, on jälleen totisinta totta, sillä taistolaisuus on tullut takaisin ja läpäisee yhteiskuntaamme monikulttuuri-ideologiana, joka puolestaan ilmenee virkakoneistoa syövyttävänä Demla-juridiikkana ja maahanmuuttoa vaativina mielenosoituksina ja jonka takuumiehiksi myös monet liberaalit porvarit ovat menneet. Aikaamme leimaa jälleen myös affektiivisten ja performatiivisten asenteiden nostaminen järkiperäisten lähestymistapojen ohi.

Omaa tosikkomaisuuttaniko? En usko. Nykyisessä vasemmistolaisessa mediassa esitettyinä nuo televisiossa pyöritetyt vappulaulut eivät enää kuulosta parodisilta, kuten vielä ilmestymisajankohtanaan 1990-luvulla. Yhteiskunnassamme vallitseva uustaistolaisuus on tehnyt niistä itsestään todellisia poliittisen sanoman kantajia. Niiden kautta haetaan jälleen ponnahduslautaa vasemmistolaisen maailmankuvan poliittiselle suosiolle. Viihteellisyydellä haetaan lisää kannatuspohjaa nykynuorten sukupolvelta.

Mikroilmeistä päätellen laulujen esittäjillä oli tosin paikka paikoin vaikea artikuloida muutamien veisujen sanoituksiin liittyviä näkökantoja. Romantiikalla marinoidut laulut pois lukien on varmaankin haastavaa päästellä suustaan sellaisia lapsellisuuksia, joita muutamiin politisoituneimpiin sanoituksiin liittyy (esimerkiksi käyköön ”Laulu marsalkka Mannerheimista”).

Ultra Bran pysyvintä antia on Helsingin apulaispormestariksi edennyt pääsanoittaja Anni Sinnemäki, jonka juuret ovat taistolaiskodissa mutta erään isovanhempansa kautta myös pappisperheessä, Lapuanliikkeessä ja Isänmaallisessa kansanliikkeessä. – Huvittava dialektinen ristiriita, paradoksaalinen yksityiskohta ja protestihenkisyyden ilmentymä siinäkin; joka tapauksessa eräs merkki siitä, kuinka pitkälle pelkällä populismilla pääsee, kunhan värjää punaiset aatteensa vihreiksi.

Ultra Bran suosiolla ei olisi sinänsä mitään merkitystä, mutta se osoittaa jotakin olennaista yhteiskuntamme muuttumisesta. Tapaus houkuttelee vertailuihin, jotka ovat myös tutkimuksellisesti tärkeitä, sillä vertailujen kautta paljastuu, miten asiat ovat.

Entäpä, jos jokin taho päättäisi järjestää retrospektiivisen konsertin, jossa esitettäisiin Lapuanliikkeen, Isänmaallisen kansanliikkeen tai Akateemisen Karjalaseuran lauluja? Mitä, jos jossain hoilattaisiin Vöyrin marssia tai vaikkapa Horst Wessel -liediä suomeksi sanoitettuna?

Uskoisin, että kyseiselle konsertille voisi olla kysyntää. Mutta miten on tapahtuman järjestämisen laita? Kuinka hirveän vyörytyksen punavihreä vasemmisto aloittaisikaan vedotakseen jokaiseen konserttien pitopaikkaan tapahtuman kieltämiseksi?

Helsingin Sanomat, Yleisradio, Nelonen ja MTV3 eivät suinkaan sisällyttäisi konserttia ohjelmistoonsa, eivät toisi paikalle miljoonien arvosta lähetyskalustoa eivätkä kierrättäisi esitystä televisiossa. Sen sijaan ne käyttäisivät tapahtumaa esimerkkitapauksena äärioikeistolaisuudesta, natsismista ja fasismista ja laittaisivat järjestäjät elinkautiseen esityskieltoon kanavillaan ja kaikkialla. Näinhän kävikin, kun äärivasemmistolainen Varisverkosto aloitti vyörytyksen muutamia heavy metallia soittavia esiintyjiä vastaan Helsingissä 2015.

Onneksi nyt saamme potea nostalgiaa kommunismin romahtamisen vuoksi menetetystä ”tulevaisuuden toivosta”.

Uusvasemmistolaisten epä-älyllisyydestä

Nykyään sanotaan elettävän uustaistolaisuuden aikaa. Toinen vertailukohta on kansalaissota. Vuoden 2018 kynnyksellä ollaan melko samanlaisessa tilanteessa kuin sata vuotta sitten.

Taannoinen kumouksellisuus eroaa kuitenkin nykytilanteesta siinä, että vanhoilla sosialisteilla ja kommunisteilla oli takanaan jonkinlaista yhteiskuntateoriaa. Nykyisillä vasemmistorabulisteilla ei ole muuta kuin rähjäistä repimisen halua. Älymystöön heitä ei liitä mikään. Pelkkä vakaumus ei oikeuta järjetöntä ja kansallisvaltioita tuhoavaa käytöstä.

Viimeisimmän esimerkin aiheesta antoi ”alpakka-caseksi” nimetty tapaus, jossa muutamat ”töölöläisiksi isiksi” esittäytyneet äärivasemmistolaiset aikoivat katkaista itsenäisyyspäivän 612-soihtukulkueen ”lastentapahtumaksi” mainostamallaan happeningillä. Paikalle aiottiin tuoda myös alpakoiksi sanottuja eläimiä.

Harva Suomessa tiesi, että alpakka on myös eläin. Useimpien, myös minun, mielessäni sana ”alpakka” yhdistyy metalliin, uushopeaan.

Poliittinen vasemmisto aloitti kuitenkin sosiaalisessa mediassa valtavan vyörytyksen, jonka tehtävänä oli tukkia Facebook, Twitter ja muut laarit tällä äkillisesti Suomen itsenäisyysjuhlinnan keskipisteeksi kohotetulla eläinhahmolla, jonka nimi oli pian kaikkien huulilla. Alpakoilla pitää katkaista ”natsimarssi”, äärivasemmisto raivosi. Tai muuten ”natsit” nitistävät nuo sympaattiset kotieläimet, joiden luonnollinen levinnäisyysympäristö paikantuu pienelle seudulle Peruun ja joilla ei ole yhtään mitään tekemistä Suomen itsenäisyyden kanssa.

Vasemmiston some-ravio koetteli realiteettitajun ja kärsivällisyyden rajoja sekä huonon maun sietokykyä. Valtamedia hurahti vasemmiston agitaatioon mukaan ja omaksui alpakka-casen osaksi omaa agendaansa reflektoimattomasti. Se alkoi puhaltaa täysin palkein alpakkatapahtuman puolesta.

’Alpakoista’ tuli pian uusi käsite poliittiseen teorianmuodostukseen ja Suomen poliittiseen historiaan, hieman samanlainen kuin Matti Vanhasen taannoinen ’lautakasa’. Aristoteleen zoon politikonin kanssa tuolla poliittisella eläimellä ei tosin ole mitään tekemistä. Myös semioottisesti tilanne alkoi näyttää absurdilta kamelieläinten pyöritellessä päätään kansalaissotaa muistuttavan konfliktin keskellä omituinen virnistys kuonollaan.

Vasemmiston tarkoitusperät tuli paljastaneeksi alpakkatapahtuman keskeinen järjestäjä Aleksi Pahkala, joka kirjoitti ”Peli poikki!” -Facebook-ryhmässä 16.11.2017 seuraavasti: ”Lapsille ei oikein ollut mitään kunnollista vielä tarjolla, siksi ’huolestuneet töölöläiset’ -ryhmä yrittää pikakaistalla varata Töölöntoria hyvän tuulen tapahtumaan klo 17–20, jonne tulee alpakoita halittavaksi ja kaikkea muuta söpöä. Silloin Töölöntorilla ei voi kokoontua mielenosoitukseen.”

Vielä aiemmin ”Meillä on unelma” -tapahtuman järjestäjä Pahkala oli vannonut aivan muuta.

Monilla vasemmistolaisilla meni lopulta kuppi nurin. Vasemmistolaistaustainen Heikki Eskola kirjoitti blogissaan, että alpakka-case oli vasemmiston lavastama yritys tukkia sosiaalinen media narratiivilla, jonka mukaan lastentapahtuma sattui paikalle ”vahingossa”. Osoitettuaan tapahtuman todellisen tarkoituksen hän jatkoi, että

”[...] vasemmisto teeskenteli saaneensa voiton ja täytti oman somekuplansa voitonriemuisella ilakoinnilla ja äärioikeiston pilkalla, koska äärioikeisto oli ’salaliittoteoriallaan’ paljastanut oman typeryytensä ja vasemmisto löysi jälleen yhden köykäisen syyn tuntea ylemmyyttä, ikään kuin se olisi saavuttanut jotain.
Todellisuudessa vasemmiston kannatus polkee paikallaan, mistä syystä se joutuu etsimään onnistumisen tunnetta reaktiivisesta ja loppujen lopuksi täysin merkityksettömästä toiminnasta, kuten alpakkameemien postaamisesta.
Tässä asiassa on vain yksi ongelma, nimittäin se, että kaikki on täyttä valhetta.
Yhdet valehtelivat ja toiset levittivät valhetta koska se sopi heidän maailmankuvaansa.
Kuulostaako tutulta? Nouseeko sinullakin oksennus jo kurkkuun?
[...]
Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun pääkaupunkiseudun vasemmistolainen eliitti tai se väestönosa, joka sellaisena itseään pitää tai haluaisi pitää, osoittaa typeryytensä.
Alpakkagate on kuitenkin se korsi, joka katkaisi minun selkäni, jotain, mikä oli enemmän kuin mitä voin hyväksyä edes ihmisiltä, joilta en enää mitään odotakaan.
He tekevät kuitenkin omat halveksuttavat temppunsa minun aatteeni nimissä.
[...]
Vasemmiston maineenmenetys ei minua sureta, sillä ihmiset ja organisaatiot niittävät sitä mitä kylvävät. En hyväksy valheiden hyväksikäyttöä oman poliittisen aseman tai agendan pönkittämiseen. Vasemmisto on tuottanut minulle monta pettymystä jo aiemmin, silti en olisi kuvitellut sen vajoavan näin alas.”

Eskola täyttää bittiavaruutta vuodatuksellaan vasemmiston valhellisuudesta ja hurskastelee omalla totuudellisuuden pyrkimyksellään. Näyttää siltä, että totuus pyrkii esiin ja että hän on matkalla kohti jotain parempaa.

Hänen oma valheellisuutensa kuitenkin jatkuu uskomuksessa, että vasemmistolaisen liikkeen toiminta olisi irtautunut sen aatteesta tai arvoista. Todellisuudessa vasemmistolaisen toiminnan on tehnyt mädäksi nimenomaan sen takana oleva valheellinen aatemaailma ja arvot, jotka ovat idealistisia, utopistisia ja toteuttamiskelvottomia, koska ne nojaavat kollektivismiin ja uskomukseen ihmisten toiminnan altruistisuudesta. Niinpä on hurskastelevaa ja tekopyhää surkutella ”minun aatteeksi” luonnehtimansa ajatusrakennelman rappeutumista muiden käsissä. Itse sanon sitä punavihreäksi kuplaksi.

Ranskan presidentinvaalit: Auttaako Le Pen sosialistit valtaan?

Kun François Hollande päätti olla asettumatta ehdokkaaksi toiselle presidenttikaudelle, oli selvää, miten pesänjakajien kesken kävisi. Oikeiston ehdokkaista François Fillonilla olisi periaatteessa mahdollisuus kerätä taakseen yksinkertainen enemmistö viimeistään vaalin toisella kierroksella, mutta Marine Le Penillä ei ole.

Häneen kohdistuva vastustus on nimittäin niin suurta. Myös poliittinen vasemmisto äänestäisi mieluummin keskustaoikeistolaisen tasavaltalaispuolueen Fillonia kuin päästäisi oikeistolaisemmaksi sanotun Le Penin valtaan.

Koska Fillonin kannatus on laskenut ”Penelopegateksi” nimetyn skandaalin ryöpyttelemänä, hän ei selvinne toiselle kierrokselle. Niinpä toisella kierroksella nähtäneen Marine Le Penin lisäksi joko vasemmistolaisen En Marche!-puolueen Emmanuel Macron tai sosialistipuoleen Benoît Hamon. Kuitenkin vain Fillonin tapaisella maltillisella oikeistolaisella olisi mahdollisuus kerätä riittävän laaja kannatus Macronia tai Hamonia vastaan, joten etenemällä vaalin toiselle kierrokselle Le Pen tulee edistäneeksi sosialistisen ehdokkaan valituksi tuloa.

Näin voi toki käydä jo ensimmäiselläkin kierroksella. Koska Le Pen ei saane missään oloissa yli puolta äänistä, hän syö oikeiston äänisaalista ja mahdollistaa sen, että keskustalaisesti ajattelevat taktikoivat äänensä jo ensimmäisellä kierroksella vasemmiston ehdokkaalle.

Kuviossa toistuu Yhdysvaltain presidentinvaalin tilanne, mutta käänteisenä. Trump valittiin, koska Clinton oli niin mitäänsanomaton. Ranskassa taas vasemmiston ehdokas valitaan, koska Le Peniä vihataan niin paljon.

On kuitenkin filosofisten periaatteiden mukaista muistaa, ettei mikään tule hyväksi sanomalla jotain muuta huonoksi, kuten niin sanottu valtamedia on pyrkinyt tekemään töhrimällä Le Penin naamatauluun kaikenlaista. Esimerkkinä toimikoon vaikkapa Yleisradion eilen lähettämä Ulkolinja ”Marine Le Penin matka valtaan”, jossa paheksuttiin Le Penin maahanmuutto- ja EU-vastaisuutta sekä hänelle luettua syytettä.

EU:n tuomioistuinhan luki Le Penille poliittisesti masinoidun syytteen, sillä hänen on katsottu levittäneen ”väkivaltaista videomateriaalia”. Monetkaan ihmiset tuskin tietävät, mistä aineistosta oli kyse. Le Pen oli valistanut kansaa paljastamalla ISIS:in jakamaa raakalaismaista videomateriaalia, eikä hänen tekemänsä paljastus ollut varmastikaan suurempi rikos kuin järjestön jatkuvasti tekemät murhat.

Tilannetta voi viime hetkellä muuttaa Pariisissa eilen tehty rynnäkkökivääri-isku, josta tiedetään varmasti se, että epäilty on 39-vuotias muslimi Karim Cheurfi (Abu Yusuf al-Baljik) ja että vastuun teosta on ottanut islamilaiseksi valtioksi itseään kutsuva islamilainen terroristiryhmittymä ISIS. Tämän tuloksena Ranskaan on julistettu jälleen hätätila.

Terrorin vuoksi myös demokratian toteuttaminen vaaleissa on ajautunut pelkäksi taktikoinniksi. Tässä kamppailussa eivät ole vastakkain perinteiseen tapaan oikeisto ja vasemmisto vaan kansallisen edun tavoittelijat ja ne, jotka eivät piittaa kansallisesta edusta vaan pyrkivät ajamaan asioita ”yleiseurooppalaisen” politiikanteon kautta. Viimeksi mainitun toimimattomuus on kuitenkin nähty, ja niinpä tässäkin vaalissa äänestetään EU:n tulevaisuudesta.

Itse en toivo EU:n repeämistä, sillä periaatteessa EU olisi edelleenkin hyvä instrumentti esimerkiksi ulkorajojen hallintaan, mutta sen pitäisi perääntyä kunnianhimoisista tavoitteistaan muutaman askeleen verran. Ilman valuuttaunionia ja vapaata liikkuvuutta EU voisi edelleenkin palvella eurooppalaisten ihmisten yhteistä etua, vaikkapa EEC:n tapaiseksi vapaakauppaliitoksi kavennettuna.

Toisaalta toivon Le Penin valituksi tuloa, sillä hän on luvannut muun muassa irrottaa maansa epäreiluksi osoittautuneesta Schengenin sopimuksesta, järjestää kansanäänestyksen työllisyys- ja asuntopolitiikasta sekä poistaa kaksoiskansalaisuuden jihadistiyhteyksistä tuomituilta. Siinä olisi opiksi otettavaa myös muilla Euroopan mailla.

Erikoista onkin valtamedian kampanjointi Le Peniä vastaan. Hänen politiikkansa ei ole populistista vaan realistista, kansanvaltaista, järkevää ja periaatteellisia suunnanmuutoksia artikuloivaa. Ihmeellistä on myös feministien osoittama vastustus; nythän olisi mahdollisuus valita Ranskaan kaikkien aikojen ensimmäinen naispresidentti!

Kuuba: kaikkien aikojen punavihreä kupla

Kun kauppa-alus Vrouw Marian hylky löydettiin muutama vuosi sitten Itämeren pohjasta, sitä kutsuttiin 1700-luvun lopun esineistöä hyvin säilyttäneeksi aikakapseliksi. Samaan tapaan myös Kuuban kansantasavaltaa voidaan luonnehtia Yhdysvaltain rannikolle uponneeksi lentotukialukseksi, joka säilyttää 1950-luvun esineistöä ja todellisuutta.

Tätä museososialismia tuskin murskaa edes parin viikon takainen Fidel Castron kuolema. Liekö saanut sätkyn kansallismielisen Donald Trumpin valinnasta presidentiksi? Obaman kaudella Yhdysvaltain ja Kuuban välillä vallinnut kauppasaarto oli saatu puretuksi ja jäissä olleet suhteet sulamisen alkuun.

Työläisten viimeinen paratiisi Kuuba todistaa elävästi sen, että sosialismin periaatteet ovat syvästi ihmisluonnon vastaisia. Jos ihmisiltä kielletään vapaa kilpailu, oman edun tavoittelu ja omistusoikeus, se johtaa välittömästi kaiken yritteliäisyyden kuolioon ja sitä kautta yhteiskunnallisen kehityksen halvaantumiseen.

Näin on käynyt Kuubassa, jonka kaupunkimaisemat ovat kuin ”Paluu tulevaisuuteen” -elokuvan lavasteista. Kaduilla lipuu 1940- ja 1950-luvulla valmistettuja Chevroleteja, Oldsmobileja ja Cadillaceja, jotka valtio tosin pakkolunasti vallankumouksen jälkeen. Neuvostoliitosta tuotiin Ladoja ja Meksikosta Volkswagen Kuplia, jotka sopivat kuvaan sikäli, että myös niillä on historiansa tiettyjen totalitarismien ajoneuvoina.

Eräs populistiseksi sanottu TV-kanava on alkanut tuottaa ohjelmasarjaa nimeltä ”Kuuban amerikanraudat”, jossa sosialismin iskurityöläiset taistelevat imperialistisen ja sodanhimoisen Lännen tuottamien autojen pitämiseksi ajokuntoisina. Tämä ohjelmapoliittinen erikoisuuksien tavoittelu on yhtä keinotekoista kuin Hollywood-tähti Morgan Freemanin halu tyydyttää pervertikkoja tuottamalla Music Televisionille ”16 and pregnant” -ohjelmaa, jossa mässäillään teineille sattuneilla vahingoilla.

Liberalismi on joka tapauksessa parempi vaihtoehto kuin totalitaristinen kommunismi, joka myy itsensä maailmalle raaka-aineina ja puolivalmisteina, sikareina ja sokeriruokona. Kuuba on kaikkien aikojen punavihreä kupla sikäli, että se on reaalisosialismin todellinen ilmentymä. Poliittinen järjestelmä vastaa purppuran sävyistä ja luonnonolot vehreydestä. Säilyttämisen arvoisia Kuubassa ovat turismin aiheuttamalta kulttuurieroosiolta pelastuneet valkoiset hiekkarannat, jotka maahan virtaava massamatkailu todennäköisesti pian turmelee.

Punakaartilaiset pahoinpitelivät dosentin

”Suomi Ensin” -kansanliike on EU-kriittinen ja maahanmuuttopolitiikkaa arvosteleva järjestö, joka vastustaa haittamaahanmuuttoa ja pyrkii palauttamaan Suomen itsemääräämisoikeutta Euroopan unionista takaisin suomalaisille itselleen. Järjestön lailliset ja viranomaisille etukäteen ilmoittamat sekä kaikin puolin asialliset kansalaistilaisuudet ovat joutuneet useita kertoja poliittisen vasemmiston laittomien ja viranomaisille ilmoittamatta jättämien häirintäkampanjoiden kohteeksi, viimeksi Itäkeskuksessa 6.7.2016 ja toistamiseen 5.8.2016.

Poliittisen vihervasemmiston tapa rähinöidä, huutaa, mekastaa ja käyttää väkivaltaa ”Suomi Ensin” -tilaisuuden järjestäjiä ja poliisiviranomaisia vastaan antaa pöyristyttävän näytön vihervasemmiston menettelytavoista. Varoittavana esimerkkinä on nyt tapa, jolla eräs rabulisti kolhi paikalla ollutta dosentti Arto Luukkasta ja lavasti hänet päällekarkaajaksi siirtäen syyn omasta halveksuttavasta aggression ilmaisustaan tapahtumaa kuvanneelle Luukkaselle.

Julkisella paikalla on laillista kuvata. Tietosuojavaltuutetun päätöksen mukaan jokaisella on oikeus tallentaa keskustelut, joissa itse on mukana, joten en näe Luukkasen toiminnassa mitään väärää. Oman ilmoituksensa mukaan hän yritti keskustella ”vastamielenosoittajiksi” itseään kutsuvien rähinöitsijöiden kanssa, mutta siitä ei tullut mitään toisen osapuolen raivokkuuden vuoksi. On väärin, että viranomaisvalta sallii punikkifasistien saapumisen tapahtumien läheisyyteen tietäen, että anarkistien tarkoituksena on sabotoida sinänsä laillinen kansalaistapahtuma ja siellä esitettävät puheet täysin asiattomilla natseiksi huuteluilla.

Oheisilta videoilta voitte itse todeta, millaisen vihan kohteeksi Suomen kansallista etua tavoittelevat ihmiset on ajettu loukkaamalla suomalaismielisten ihmisten oikeutta ja mahdollisuutta perustuslaillisen sanan- ja kokoontumisvapautensa toteuttamiseen. Osa rähinöitsijöistä potee suorastaan psykoottista raivoa keskisormea heristellessään ja kiljuessaan herjauksia tilaisuuden puhujille ja osallistujille.

Mainittakoon, että en ollut Itäkeskuksessa paikalla, mutta Internetin ansiosta meidän ei tarvitse luottaa myöskään vanhan median kaunistelevaan ja vääristelevään tiedonvälitykseen, jossa vähätellään vihervasemmiston edesottamuksia ja lavastetaan kansallismielisten poliittinen toiminta provokatiiviseksi tai mielenosoitukselliseksi.

Ensin Arto Luukkasen video:



Ja sitten eräs toinen video samasta tapahtumasta:



Tästä puolestaan voi katsoa, miten vasemmistoanarkistit terrorisoivat ”Rajat Kiinni!” -tapahtumaa 4.10.2015, josta kirjoitin erikseen tässä.




Traagista suomalaisen vihervasemmiston asenteessa on, että hyökätessään maahanmuuttokriitikoita vastaan anarkistit tulevat vastustaneiksi juuri niitä ihmisiä, jotka haluaisivat, että sosiaaliturvaa, työpaikkoja ja asuntoja riittäisi myös vihervasemmistolaisille itselleen eikä heille kuuluvia asioita jaeltaisi muualta tuleville ilmaiseksi.

”Kaikki on yhteiskunnan syytä” -teoria

Ihmisen toiminnan selittämiseksi näyttää vallitsevan kaksi paradigmaa. Toinen on ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -teoria ja toinen ”kaikki on omaa syytä” -teoria.

Poliittinen vihervasemmisto kannattaa luonnollisesti ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -näkemystä. Myös suuri osa yhteiskuntatieteellisestä selittämisestä nojaa tähän oppilauseeseen; perustuuhan tieteellinen sosiologia olennaisilta osin oletukseen, jonka mukaan yliyksilölliset selitysperusteet hallitsevat ihmisen toimintaa. Tämän mukaan ihminen on riippuvainen sosiaalisista sitoumuksistaan ja suorastaan niiden orja.

Yliyksilöllinen selittäminen on kotoisin marxilaisesta ajatteluperinteestä, jossa nojataan käsitykseen, että ihmisen toiminta on alistettua yhteiskunnalle. Tiedättehän ne sosiologit, jotka hätäisesti ja hermostuneilla käsieleillä ilmaisuaan tehostaen selittävät tutkivansa ”niitä rakenteita, jotka luovat niitä ehtoja, jotka määräävät mahdollisuutemme toimia...”

Käsitys, että yhteiskunnalliset ehdot ovat ratkaisijan roolissa ihmisen toiminnan motiiveja arvioitaessa, on kuitenkin outo, koska yhteiskunnallisia ilmiöitä ei olisi ensinkään olemassa, elleivät ihmiset olisi itse niitä luoneet vapaan tahtonsa perustalta. Ilman yksilöiden vaikutusta ei olisi yhteiskuntaa lainkaan.

Erityisen outoa yhteiskunnallisuuden korostaminen on vasemmistolaisilta yhteiskuntatieteilijöiltä, sillä vasemmisto on poliittisessa ohjelmassaan vastustanut noita ”alistaviksi koettuja rakenteita”, mutta ihmiskuvassaan ja tietoteoriassaan marxilais-leniniläiset yhteiskuntatieteilijät pitävät ihmisten toiminnan tärkeimpänä perusteena juuri heidän yhteiskunnallisia riippuvuussuhteitaan. Tällä oletuksellaan he tulevat antaneiksi vallan ihmisten yhteiskunnalliselle ohjailulle.

Yliyksilölliset selitysperusteet muodostavat itseään vahvistavan uskomusjärjestelmän, jonka tehtävä on vakuutella yksilöiden merkityksettömyyttä ja mitättömyyttä sekä ylläpitää näkemystä ihmisten kaiken kattavasta alisteisuudesta järjestelmille ja rakenteille. Suuri osa sosiaalitieteistä takoo ihmisten päähän tätä uskontoa.

Toinen paradigma nojaa näkemykseen, että ihminen on yksin vastuussa kaikesta. Tätä näkökantaa ovat suosineet vulgaarikapitalistiset ja libertaristiset ajatussuunnat. Myös Suomen nykyhallitus näyttää olevan innoissaan vastuun näkemisestä vain yksilön vastuuna itsestään ja yhteiskunnasta, mutta ei yhteisvastuuna mistään. Tätä voidaan luonnehtia ”kaikki on omaa syytä” -teoriaksi.

Kyseisenlaiset ajattelutavat muodostavat eräänlaisen ääriajattelun malliston. Totuus lienee jossakin näiden ajatusmallien välillä. Sosiaalipsykologian väitöskirjassani loin ihmisen toiminnan selittämiseksi ja ymmärtämiseksi teoriaa, joka myöntää ihmisen toiminnan ulkoiset ehdot mutta ei pidä niitä määräävinä sen enempää yksilön kehityksen kannalta kuin hänen päämääriensä ja tavoitteidensa kannaltakaan vaan katsoo ihmisten toimivan pitkälti omaehtoisesti ja luovasti omassa viitekehyksessään. Yhteiskunta luo enintään puitteet, jotka ovat yksilöiden muokattavissa.

Tämän ajattelutavan perusidea on yksinkertainen, mutta se ratkaisee yhteiskuntatieteellisiksi pulmiksi koettuja ongelmia, joten sikäli se on tarpeellinen. Kyseessä on ihmisen olemusta ja toimintaa koskeva selitysmalli, jossa tunnustetaan ihmisen biologinen, yksilötajunnallinen ja sosiaalinen olemus ilman, että mitään ihmisen todellistumistasoa sekoitettaisiin toiseen, johdeltaisiin virheellisesti toisesta tai velkaannutettaisiin jollekin toiselle tasolle.

Kirjani onkin vasta-argumentti sen tapaisille teorioille, joissa ihmisen toiminta palautetaan johonkin yhteen selitysperustaan tai johdellaan sellaisesta, kuten ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -ideologiassa tai ”kaikki on omaa syytä” -oletuksessa. Se on argumentti myös sellaista ihmiskuvaa vastaan, joka pitää ihmisen olemuksena hänen materiaalista toteutumisyhteyttään tai yhteiskunnallisuuttaan.

Marxilais-leniniläinen näkökanta onkin sikäli ristiriitainen, että se pitää ihmisen olemuksena hänen materiaalista olemassaoloaan, jolloin sen pitäisi tunnustaa vain materiaalisesti olemassa olevat yksilöt. Toisaalta kyseinen tietoteoria johtelee ihmisen tajunnan ja tietoisuuden kehityksen ihmisen yhteiskunnallisuudesta tunnustaen esimerkiksi sosiaaliluokan erääksi selitysperusteeksi. Samalla tämä tieteenä esiintymään pyrkinyt poliittinen teoria vastustaa raivokkaasti esimerkiksi rodun käsitteen käyttämistä selitysperusteena, vaikka rotu on materiaalinen ja biologinen selitystekijä ja toisaalta nähtävissä myös sosiaaliluokan kaltaisena yhteiskunnallisena rakenteena.

Erääksi esimerkiksi tämän ristiriitaisen ajatusmallin hedelmistä käyvät ne kaduilla riehuvat vasemmistolaiset rabulistit, jotka repivät tieltään kaiken, rikkovat paikat ja syyttävät kaikesta yhteiskuntaa. Heidän mukaansa ”rasismista” johtuu se, että heidän on aivan pakko särkeä ikkunat, tuhota irtain omaisuus, töhriä seinät ja turmella kunniallisten tieteenharjoittajien maine. Heidän mukaansa kaikki on yhteiskunnan syytä eikä mikään voi johtua biologisperäisistä eroista yksilöiden omassa olemuksessa.

Luokkayhteiskunnan he kyllä myöntävät sosiaaliseksi kategoriaksi, mutta eivät rotujen, kansojen ja kansakuntien eroihin perustuvaa sosiaalista valikoituneisuutta, kuten kansallisvaltioita, vaikka kansallisvaltioiden järjestelmä on syntynyt spontaanisti itsejärjestymisen pohjalta vuosisataisen kehityksen tuloksena. Ihmistä he pitävät ensisijaisesti materiaalisena olentona vaikka eivät myönnäkään materiaalisten olentojen olevan väistämättä yksilöitä, joita leimaa vahvasti myös biologia.

Näkemyksen ihmisen yhteiskunnallisuudesta ja sosiaalisista rakenteista he hyväksyvät silloin, kun sillä on tarkoitus perustella teoriaa luokkayhteiskunnasta, yhteiskuntaluokista ja proletariaatin vallankumouksesta sekä osoittaa vihamielisyyttä kapitalistiseksi sanottua valtiota vastaan.

Mutta he eivät hyväksy näkemystä ihmisen yhteiskunnallisuudesta ja sosiaalisista rakenteista silloin, kun sillä on tarkoitus perustella ajatusta rotujen olemassaolosta, ihmisryhmien erilaisuudesta tai kansallisvaltioiden välttämättömyydestä ja hyödyllisyydestä.

He puolustavat näkemystä, että ihminen on materiaalinen olento, mutta eivät haluaisi hyväksyä sitä, että materiaaliset ihmiset ovat väistämättä yksilöitä. Yksilöiden valinnanvapauteen ja vastuuseen nojaavia selitysperusteita he vastustavat kaikkialla, paitsi omissa valinnoissaan.

Kommunistisen yhteiskuntateorian ristiriitaisuus on ollut vuosikymmenten ajan selvää useimmille kriittisille filosofeille ja tietoteoreetikoille, mutta yhteiskuntatieteiden piirissä sillä näyttää olevan edelleen laaja kannatus sosiaaliseksi konstruktionismiksi, postmodernismiksi, jälkistrukturalismiksi, feminismiksi ja queer-teoriaksi muuntuneena tai naamioituneena.

Ne kaikki nojaavat käsitykseen, että sosiaaliset rakenteet ovat ensisijaisia ihmisen olemusta ja toimintaa arvioitaessa. Ihmisyksilön ontologinen olemassaolo pyritään sulkemaan pois, ja ihmisen olemus sekä toiminnan selitysperusteet redusoidaan sosiaalisiin rakenteisiin. Ääriesimerkiksi tästä sopii queer-teoria, joka kiistää biologisen sukupuolieron kaksiarvoisuuden ja pitää sukupuolta riippuvaisena sosiaalisista rakenteista, eleistä, tyyleistä, vaatetuksesta ja puhetavoista. Tämä tekee siitä valheellista ja uskomustenvaraista pseudotiedettä.

Ihmisen toimintaa ei voida selittää myöskään viittaamalla pelkästään hänen asemaansa yksilönä, vaan totuus on näiden paradigmojen välillä. Yksilöllisyyden tunnustamisen hyvä puoli on, että se myöntää vastuullisuuden. Yksilöä ei pidä vapauttaa vastuusta vetoamalla yhteiskunnan hallitsevuuteen, kuten ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -teorioissa. Toisaalta yksilöä ei pidä myöskään saattaa vastuuseen kaikesta, kuten ”kaikki on omaa syytä” -ajatusmalleissa.

Kuka on todellinen eurooppalainen intellektuelli?

Slovenialainen Slavoj Žižek on Euroopan tunnetuimpia nykyfilosofeja. Ylen Teema-kanava esitti eilen hänen ajatteluaan käsittelevän dokumentin nimeltä Žižek ja elokuvan kätketty ideologia. Oikeastaan kyseessä on kooste yksinpuhelusta, jossa Žižek suvereeniin tapaansa tulkitsee aikamme poliittisia tapahtumia muutamien klassikkoelokuvien ja niistä tekemiensä psykoanalyyttisten löydösten avulla.

Dokumentti alkaa Žižekin analyysilla John Carpenterin elokuvasta Pahan kehä. Siinä päähenkilö saa käyttöönsä silmälasit, joiden lävitse katseltuna maailma ja sen mainokset riisutaan alitajuntaan vetoavasta aineksesta ja jotka paljastavat mainosten kognitiiviset piiloviestit. Ihmetystä elokuvan katsojissa on herättänyt, miksi lasien omistajan on vaikea saada myös toisia ihmisiä katselemaan maailmaa niiden läpi.

Žižekin mukaan lasit poistavat ihmisiltä unelmat, eli toisella tavalla sanottuna vapauttavat ideologiasta. Žižekin käsitys on, että ihmiset eivät yleensä halua kamppailla ideologioita vastaan vaan osallistua niihin. Mikäli vallitsevan ideologian omaksuminen epäonnistuu, tuloksena saattaa olla väkivaltaa. Näin hän selittää muun muassa kahden vuoden takaisia Wall Streetin mellakoita ja Britanniassa samaan aikaan esiintynyttä rabulismia, katulevottomuuksia ja ryöstelyä.

Poliitikkojen osoittama moralisointi ja paheksuminen olivat luonnollisestikin yksinkertaistavia reaktioita, sillä tällaisissa ”kellopeliappelsiineissa” väkivalta oli ”sorrettujen kieltä”. Žižek saattaa näkemään, että kyse oli entisen työväenluokan eli nykyisen luokattoman väestön putoamisesta pois konsumismin ideologian piiristä. Kun ihmiset eivät pääse jäseniksi enää edes työväenluokkaan saati että he voisivat keskiluokkaistua kouluttautumalla ja kartuttamalla varallisuutta, he menettävät mahdollisuuden toteuttaa vallitsevaa Dolce & Gabbana -ideologiaa, joka voisi liittää heidät yhteiskuntaan.

Tämä tulkinta Pahan kehästä tulee nyt kuin tahattomana ja kohtalomaisena antiteesinä Pekka Himasen hymistelylle ”arvokkuudesta” ja ”hyvän kehästä”.


Ironinen etäisyys vai samastuminen yliminän ääneen?

Žižekin eräs suomennettu teos on nimeltään Ideologian ylevä objekti, ja siinä hän viittaa sublimaation ajatukseen. Žižekin mukaan aggressioita ei herätä vain se, että ihmiset eivät tavoita ideologisia unelmiaan. Vaarallista on myös se, jos ihmiset menettävät ironisen etäisyytensä tulkita todellisuuden tapahtumia. Suhteellisuudentajun menettäessään ihmiset samastuvat yliminän ääneen, ja heistä tulee helposti vain ideologian julistajia, mikä ei voi johtaa muuhun kuin konfliteihin todellisuuden karkeilla kohtaamispinnoilla.

Ehkä tässä on yksi selitys siihen, miksi Pekka Himasen eteeriset arvokkuuden unelmat herättivät kansalaisissa niin raivokasta vastarintaa. Ne eivät sopineet yhteen heidän todellisuuskäsityksensä kanssa luultavasti siksi, että unelmat eivät olleet heidän ulottuvillaan. Mutta myös toinen vaihtoehto toteutui: Himanen koettiin subliimin ideologian äänitorveksi, joka pikemminkin peittää todellisuutta kuin valaisee sitä hyvyyden julistuksillaan. Yliminän voitto realismista on ominaista myös monille uskonlahkoille ja niiden fataalille itsetuhoisuudelle.

Selvää on, että Žižekin kehittyneet filosofiset tulkinnat jättävät tavanomaisen poliittisen yhteiskuntatutkimuksen tekijät kauaksi taakseen. Hänen mielestään väkivalta, jota on nähty viime aikoina esimerkiksi Kreikan kaduilla ja kujilla, ei ole koskaan abstraktia, vaan se on suoraa puuttumista todellisuuteen.

Žižekin tulkintojen mukaan nationalismin väkivaltaiset ainekset elävät jatkuvasti ihmisten sofistikoituneen pintakuoren alla. Esimerkiksi industrial metal -musiikkia soittavan Rammsteinin lavaesiintymiset tarjoavat ihmisille mahdollisuuden toteuttaa fasistista ideologiaa esi-ideologisella tavalla. Siten sen katsotaan toimivan fasismia vastaan; tosin kiintoisaa on, miten kauan tämä sublimaatio riittää pitämään aggressiot aisoissa, kun pöty loppuu pöydästä ja poliitikkojen puheista.


Kristinusko ateismia ateistisempaa

Stadionkonserttien vastaavuus fasististen tapahtumien kanssa on melko laajalti viitattu näkökohta, mutta mielenkiintoista marxilais-psykoanalyyttista dialektiikkaa sisältää Žižekin tulkinta Martin Scorsesen elokuvasta Kristuksen viimeinen kiusaus.

Žižekin mukaan kristinusko on ateistisempaa kuin ateismi, sillä ateistiset ja naturalistiset ajatussuunnat uskovat johonkin suureen kokonaisuuteen, joka antaa merkityksen elämälle, esimerkiksi evoluutio-oppiin. Sen sijaan kristinuskon sanoma kiteytyy Jeesuksen sanoissa ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” sekä hänen opetuksessaan jättää lähiomaisensa ja käskyssä seurata itseään.

Siinä, missä islam ja juutalaisuus markkinoivat uskoa Jumalaan, siinä kristinusko tarjoaa pelastusoppinsa kautta vapautta kaikesta ideologiasta. Niinpä Žižekin tulkinta on lähellä myös Jumalan poissaolon elämyksiä painottavaa modernia teologiaa.

Kristinuskon pyrkimys kahlita ihmisiä vapauden ideologialla puolestaan näkyy selvästi Robert Wisen elokuvassa Sound of Music, jossa eräs halujensa valtaan joutunut nunna odottaa saavansa nuhteita luostarin johtajalta, mutta tämä kehottaakin nunnaa antamaan intohimoilleen periksi ja kulkemaan juuri niitä polkuja, jotka hän itse havaitsee hyviksi.

Tällaisen double bind -rakenteen kautta kristinusko alistaa ihmistä käskyllä olla vapaa, jolloin ihmisen odotetaan itse rajoittavan itseään. Nietzschen sanoin: ihmisen vapaus luonnollisista vieteistä on vain pappien keksimä ovela juoni, jolla ihmiset voidaan asettaa vastuuseen ja syytetyn penkille omista sinänsä välttämättömistä teoistaan.


Vapauden näennäinen perverssiys

Edellä mainittuun syyllistämiseen liittyy myös ajatus, että vapaus on perverssiä (Žižekiä käsittelevän dokumentin alkuperäinen nimi onkin Pervert’s Guide to Ideology). Siksi niihin ihmisiin ja ryhmiin, joiden nähdään olevan vallitsevan ideologian ulkopuolella, liitetään usein oletus, että he tekevät jotakin pervoa, kuten viettävät salaisia orgioita tai syövät pikkulapsia pakastimesta. Ja tämä deluusiomainen harhakuva idättää tietenkin sekä kateutta, julkista paheksuntaa että mielenkiintoa.

Žižek ei käytä tätä esimerkkiä, mutta hänen analyysinsa tuo näkyville esimerkiksi sen, miten kompleksista seksuaalivähemmistöliikkeen harjoittama avio-oikeuden tavoittelu on ollut. Juuri sen kautta valottuu, kuinka homot ja lesbot antautuvat tavoittelemaan osuutta vallitsevasta ideologiasta, tässä tapauksessa kristillisestä avioliitosta, ja sitä kautta pyrkivät normalisoimaan itseään.

Näin paljastuu kristinuskon kiero tapa alistaa ihmisiä (1) torjumalla heidät ensin piiristään (aivan kuten luostarin johtaja suhtautui välinpitämättömästi nunnan esittämiin anteeksipyyntöihin ja katumukseen), (2) lavastamalla yhteisönsä sitä kautta tavoiteltavaksi sekä (3) taivuttelemalla ihmiset kerjäämään osallisuutta oman ideologiansa piirissä.

Kirkon myöhemmin osoittamassa suopeudessa on siis kyse pikkusormen ympärille kietomisesta, kontalleen ajamisesta ja eräänlaisesta kielletyn hedelmän houkuttelevaksi julistamisesta. Avioliittoinstituutioon sisältyvä elämäntapatarkkailu ei välttämättä tuota mielihyvää kirkon johtajille sen enempää kuin avioliittoon vihittävillekään, mutta se voi tuottaa perverssiä ja subliimia nautintoa valtasuhteen voimassa pitäjille.

Ehkä juuri siihen perustuu myös homoavioliittojen vastustus: avio-oikeuden pidättäminen ei luo seksuaalista mielihyvää (eikä toisaalta myöskään estä sitä), mutta se voi tuottaa sadomasokistista nautintoa avio-oikeuden kieltäjille. Žižekin oikeaoppisen psykoanalyyttisen tulkinnan mukaan mielihyvä on eri asia kuin nautinto, ja nämäkin tulkinnat lyövät teoreettisessa kehittyneisyydessään laudalta monien yhteiskuntatutkijoiden pelkästään normittavat ja arvottavat mielipiteet siitä, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa.


Mielihyvän ja nautinnon pakko

Toisaalta Žižek poikkeaa perinteisestä psykoanalyyttisesta teoriasta suhteessa mielihyvän ja nautinnon tavoiteltavuuteen. Perinteinen psykoanalyyttinen näkemys on, että ihminen ei vapauta itseään tuntemaan mielihyvää tai nauttimaan, koska hän on sisäistänyt sosiaaliset kiellot ja kokee niiden rikkomisesta patologista syyllisyyttä. Käsitys on ollut, että psykoanalyysi vapauttaa ihmiset estoista tavalla, jolla mielihyvä ja nautinto tulevat mahdollisiksi.

Kenties tämä päti Freudin ajan Wienissä, jossa kieltoja ja rajoitteita oli paljon. Sen sijaan Žižekin näkemys on, että nyky-yhteiskunnassa vallitseva ideologia käskee ihmisiä tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan niin, että ihmiset ovat alkaneet tuntea pahoinvointia tästä hyvinvoinnin velvoitteestaan. He ovat kuin kirkkoisä Augustinus, joka Tunnustuksissaan sanoo tunteneensa syyllisyyttä Karthagon villeinä vuosinaan – ei suinkaan liiallisista nautinnoistaan – vaan siitä, ettei pystynyt nauttimaan huveista ja yltäkylläisestä elämästä tarpeeksi!

Niinpä ongelma on, kuinka päästä eroon mielihyvän ja nautinnon pakkomielteestä. Žižekin mukaan ainoa tie siihen on oppia tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan niin intohimoistaan kuin pakkomielteistäänkin sekä kaikista muista oireistaan, sillä niiden välttely, torjuminen ja kiistäminen johtaisivat vain takaisin lähtökohtaan: kurinalaiseen yhteiskuntaan, jossa ihmiset tuntevat syyllisyyttä mielihyvästään ja nautinnoistaan.

Näennäisesti suvaitsevaiseen yhteiskuntaan voikin sisältyä paljon vahvempia ideologioita kuin autoritaariseen. Esimerkiksi vanhoillisessa yhteiskunnassa vanhemmat saattoivat sanoa lapselleen: ”Me lähdemme nyt mummolaan, ja sinä tulet mukaan pidit siitä tai et!” Sen sijaan vapaamielisenä aikana liberaalit vanhemmat voivat sanoa: ”Tiedäthän, että isovanhempasi rakastavat sinua, mutta sinun pitää vierailla heidän luonaan vain jos haluat.” Jälkimmäisessä tapauksessa käsky on vahvempi, sillä sen mukaan ihmisen pitää, paitsi totella, myös tykätä siitä. Näennäinen vapaus sisältää siis ankaramman käskyn kuin suora määräys, ja sitä on myös vaikeampi tunnistaa ja kumota sen epäsuoruuden vuoksi.


Kuoleman voittaminen kuolemalla, tavarataivas ja ikuisen rakkauden myytti

Luokkastrategioiden kannalta huomionarvoinen on Žižekin tulkinta James Cameronin elokuvasta Titanic, jossa yleisön hyväksyntää yritetään ostaa sympatisoimalla alemmissa kerroksissa matkustavan työväenluokan ”rehtiä ja aitoa” elämäntapaa porvariston ohi. Žižek pitää tätä katsojien kosiskelua läpinäkyvän halpahintaisena ja naurettavana. Hänen mukaansa elokuva tosiasiassa toistaa vanhan myytin siitä, että porvaristolla ja kapitalisteilla on ”oikeus” silloin tällöin pelastaa itsensä ja koota identiteettinsä puristamalla mehut työväenluokasta.

Titanicissa tämä näkyi tavassa, jonka mukaisesti porvaristytölle annettiin tilaisuus ostaa köyhältä kulkuripojalta halvalla piirrätetty muotokuva, käyttää nuorta miestä seksuaaliseen mielihyvään sekä sulhasestaan irtautumiseen, ja lopulta erota ryysyläispojasta painamalla hänen päänsä pinnan alle veden varaan jouduttuaan. ”Mitä muuta tästä seikkailusta olisi voinut seurata kuin parin viikon romanssi New Yorkissa ja sen jälkeen bänät”, kysyy Žižek ja tulkitsee, että juuri traagisen katkeamisen kautta rakkaus ikään kuin julistettiin ikuiseksi.

Ilman rakkauden siirtymistä subliimiin ja eteeriseen tavoittamattomuuden avaruuteen sitä ei voisi olla olemassa. Ikuinen rakkaus onkin myytti, joka on mahdollinen vain kuvitteellisena, tavoittamattomien ja subliimien objektien kautta, toisin sanoen unelmina ja ideologioina.

Myös kuluttamisen ideologia on mahdollinen vain tavarataivaassa, jossa ihmiset elävät nenä konditorialiikkeen ikkunassa kiinni. Ottamalla haltuunsa esineitä ihmiset luovat vaikutelman omasta kuolemattomuudestaan ja muodikkaasti sanottuna ”voimauttavat” itseään. Samalla he imevät veret halpatuotantomaiden työvoimasta istuessaan Titanicin kansituoleillaan.

Toteamukseni ei ole moralistinen vaan  ymmärtämään pyrkivä. Myös Žižekin tulkinta on samansuuntainen: kapitalismi on voittanut sosialismin siksi, että sosialismi uskoi subliimiin hyvään ja unelmien utopiaan, mutta siltä puuttui käynnissä pitävä koneisto. Sellainen puolestaan sisältyy kapitalismin logiikkaan, sen tunnustamaan, hyväksymään ja vahvistamaan ihmiskunnan ahneuteen, joka lyö ajasta aikaan kuin jatkuvasti vedossa pysyvä kaappikello.

Klassisten sosiologien tavoin Žižek tunteekin aitoa hämmästystä kapitalismin itseään ruokkivan ikiliikkujan edessä. Nähdäkseni sen käynnissä pitävä voima juontaa juurensa ihmisluonnosta: ihmisen pyrkimyksestä selviytyä hengissä. Naturalismi ja utilitarismi (hyötyoppi) ovat kapitalismia käynnissä pitäviä ideologioita. Ne voi pysäyttää vain fundamentaalisempi kysymys siitä, mitä hyötyä on hyötymisestä ja mikä on elämän tarkoitus. Koska nämä ongelmat jäävät perimmiltään avoimiksi, niiden myötä myös kapitalistien leuat loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru.

Filosofisesti katsoen elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä, kun taas merkitys on tarkoituksesta erillinen henkilökohtainen asia. Ahneuden puolestaan voi selittää ihmisten potema kuolemankammo. Sen vuoksi rahakkaimmatkin ihmiset haluavat vielä sen yhdennentoista miljoonan, joka jää jäljelle jollekin paratiisisaarelle, mikäli sota, vallankumous tai kuolema vie kaiken alta. Ahneuden motiivi on takaraivossa kytevä menetyksen pelko, alitajuinen aavistus siitä, että jonakin päivänä pitää luopua kaikesta. Ahneuden motiivi on halu jatkossakin välttyä tekemästä rehellistä työtä, ja siksi ylenmääräinen varakkuus ja sen jatkuva tavoittelu yleensä vain lisäävät ihmisten ahdistusta ja pahoinvointia.


Suuren Toiseuden poissaolo

Teknillisen korkeakoulun ex-professori Heikki Hyötyniemi esitti eilisen blogikirjoitukseni kommenteissa, että suomalaisessa filosofiassa näyttää olevan nykyään ”ainakin kolme koulukuntaa: yliopistofilosofit, Esa Saarisen poppoo, ja Hankamäki!” Havainto saattaa pitää paikkaansa. Olen tosin yrittänyt välttää näkemästä filosofiaa koulukuntien klustereina, vastapuolten välisenä pelinä, jakona joukkueisiin tai puoluetoimintana (jota se tietenkin myös on).

Dialogisen filosofiani mukaisesti tunnustan perimmältään vain yksilöt, sillä tiedän, että jokaisella on joka tapauksessa omat itsenäiset ajatuksensa ja elämännäkemyksensä. Filosofien angstisuus johtuukin usein juuri liittoutumisen ja puoluepolitisoitumisen vaatimuksesta, pakosta hankkia itselleen jonkinlainen suojaväri. Tavallaan Heikin näkemys on oikeutettu ja kuvaava siksi, että hän sijoittaa minut erilleen puolueista. Sikäli en vastusta tulkintaa, sillä se vastaa näkemystäni filosofian henkilökohtaisesta olemuksesta. Vahinko vain, jos olen ainoa, jolla on filosofiassa itsenäiset käsitykset ja ajatukset!

Myös Žižek on tullut johtopäätökseen, että ihmisellä ei ole ideologioista vapauttavaa pelastusta missään yhteisössä. Ihmiset ja ideologiat keräytyvät milloin miksikin meemikomplekseiksi rahan toivossa, kerätäkseen sosiaalista pääomaa tai selviytäkseen paremmille päiville työelämässä. Siksi ideologioista irtautumisen hinta on yleensä kova, mutta se saattaa kannattaa, sillä muussa tapauksessa inflaation kita järsii myös filosofiaa. Žižekin käsityksen mukaan olemassa on lopultakin vain yksilö, mikä tuo etsimättä mieleen 1900-luvun eksistenssifilosofin, Jean-Paul Sartren.

Myös vapaudessa ja yksilöllisyydessä kelluminen on ahdistavaa sikäli, että ei ole olemassa mitään ”suurta Toista”, jolle vapautensa ja tarinansa voisi kertoa. Tässä mielessä Žižekin käsitys pitää yhtä Jacques Lacanin psykoanalyyttisen näkemyksen ja oman käsitykseni kanssa. Ketään ei loppujen lopuksi kiinnosta kenenkään toisten ihmisten asiat, paitsi sikäli kuin niistä voi olla jotakin hyötyä tai niillä on merkitystä omaa elämää ajatellen. Tämä raadollisuus näkyy esimerkiksi Žižekin raportoimassa tosiasiassa, että ihmiset suhtautuivat olankohautuksella Bosnian sodassa raiskattujen kertomuksiin, vaikka heillä olisi ollut kova tarina jaettavanaan. Sanat kaikuivat kuitenkin tyhjyyteen.


”Suomen Žižek?”

Huvittavaa on, että eräs tuttavani nimitti minua tänä aamuna ”Suomen Žižekiksi”. En pahemmin vastusta tätäkään tulkintaa, vaikka ajatuksen torjuminen olisi paljon helpompaa kuin ottaa vastaan epäilykset narsismista, joka johtuu mahtipontisen rinnastuksen hyväksymisestä.

Žižekin fanittaminen tai häneen samastuminen olisivat kuitenkin melko alkeellisia suhtautumistapoja jo siksi, että ne olisivat vastoin Žižekin psykoanalyyttista näkemystä, jonka mukaan hän on muodostunut psyykkisen transferenssin kohteeksi kaikille maailmantuskaa ja huolta poteville. ”Slavoj the Superstar” on siis tiedostanut toimivansa eräänlaisena itsen heijastuspintana ihailijoilleen, ja juuri siksi todellisen filosofian mukaista myös heille olisi kasvaa idolistaan irti. Luulenkin, että Žižekin Elvis-maineessa on aineksia klassisesta fani-ilmiöiden sosiodynamiikasta, jonka mukaisesti idoleista ei pidetä vain siksi, että he ovat sinänsä niin erinomaisia, vaan siksi, että kannattamalla heitä voi myös itse olla suositumpi ja saada prestiisiä uralleen.

Kaikesta sanotusta huolimatta minussa ja Žižekissa on toki jotain yhteistä: (muutamien mielestä) kärkäs esiintymistyyli, psykologisoivat politiikan ja filosofian tulkinnat, säästelemätön tekstintuotanto ja tietynlainen lahjomattomuus. Myös EU-kriittinen fraasini beethovenilaisen harmonian vastaamattomuudesta todellisuuden kanssa lienee yhteistä. Elokuvataidetta tosin tunnen varsin huonosti, enkä ole kovin suosittu.

Eniten poikkean Žižekistä luultavasti siinä, että pidän kansallisvaltioita ja kansallista itsemääräämisoikeutta hyvinvointiyhteiskuntien edellytyksenä, kun taas Žižek ja poliittinen vasemmisto yleensäkin ovat hoilanneet Internationaaliaan ja asettuneet siten samaan veneeseen kansallisvaltioita murentavan globaalin kapitalismin kanssa. Erona on myös ideologian käsitteen määrittely; omasta mielestäni ideologia on osallisuuden sijasta enemmänkin vain väärää tietoisuutta, jonka vallitsessa asiat muuttuvat vastakohdikseen (esimerkiksi vapaus riippuvuudeksi).

Voin kyllä yhtyä Žižekin käsitykseen, että ideologia ei ole mitään ulkoa päin asetettua – ei manipulaatiota, pakkoja eikä käskyjä – vaan jälkimodernissa yhteiskunnassa ideologia on tapa, jolla ihmiset spontaanissa todellisuussuhteessaan tavoittelevat vapautta, mielihyvää ja todellista minuuttaan. Žižekin sanoin: ”Ideologian traagisuus on siinä, että paetessamme ideologiaa unelmiin me vasta olemmekin ideologian kahleissa.” Niinpä ideologia ei ole myöskään savuverho, joka estäisi ymmärtämästä, millainen todellisuus on, vaan juuri sen vaikutuksesta me valitettavasti luulemme näkevämme todellisuuden ”selvemmin ja kirkkaammin”.


Ideologiat ja tulevaisuus

Žižekin ajattelu liittyy Suomessa meneillään olevaan tulevaisuuspohdiskeluun, sillä juuri sen kautta valottuu, että päämäärien ja tulevaisuuden määritteleminen on ideologioiden synnyttämistä puhtaimmillaan. Tulevaisuuden linjaaminen, rakentaminen ja pelkkä ennakoiminen ovat jokaista todellisuuskäsitystä ideologisempia, sillä vallitsevia näkemyksiä voidaan tarkistaa suhteessa todellisuuteen mutta tulevaisuusselvityksiä ei voida, kun vertailukohta puuttuu. Tulevaisuuden kartoittaminen myös muodostuu ideologiaksi välttämättä ja jää sellaiseksi, sillä ennusteen rooli on aina itseään toteuttava tai kumoava, kuten sosiologi Robert K. Merton aikoinaan totesi, ja siksi tulevaisuusselvitykset ovat ennakolta vaikuttavia: preventiivisiä tai motivoivia.

Ideologia liittyy läheisesti valtaan. Yhteistä niille on, että molemmat pyrkivät peittämään jälkensä. Ideologisen vallankäytön tärkein keino onkin vallan kätkeminen. Varmaan sen vuoksi jo Bismarck sanoi, että politiikassa on syytä uskoa asioihin vasta, kun ne on julkisesti kiistetty. Siksi ideologiakaan ei ole läpinäkyvää hämäystä vaan normaaliuden arkipäiväistä määrittelyä. Esimerkiksi koulumaailmasta tunnettu kasvatuksen käsite on läpikotaisin ideologinen, ja sellainen on erityisesti poliitikkojen suosima väite, että heidän päätöksilleen ”ei ole vaihtoehtoja”. Siten myös ihanteiden ja unelmien karsiminen voi olla perin ideologista.

Entä voiko ideologisuudesta päästä eroon? Žižekin ajatus on, että ideologiat ovat väistämättömiä, ja ne voidaan vain tiedostaa ja hillitä. Vahingollista onkin juuri vaihtoehtojen kieltäminen, konsensus, joka kiistää kenenkään olevan vallassa ja vastuussa. Myös filosofeista tulee viihdetaiteilijoita juuri silloin, kun he alkavat muodostaa auktorisoituihin ajattelijoihin ja teoreettisiin malleihin nojaavaa konstruktiivista systeemiä, aivan kuten Pekka Himanen ja monet muut. Toisaalta myöskään metafyysisten kertomusten kehittely ei kelpaa, sillä tarinoiden tavoittelijat koettavat saalistaa haaviinsa tuota poissaolevaa ”suurta Toiseutta”.

Sen sijaan filosofien pitäisi antautua ajattelemaan ja toimimaan ajassa ja paikassa. Tämä merkitsee, että filosofien tulisi toimia politiikan kriitikkoina, mikä vastaa omaa ajatustani dialogisesta filosofiasta. Filosofien pitäisi hyväksyä filosofian epämääräisyys ja oman identiteettinsä juurevuus sekä sen subjektiivinen rakentuminen. Pitäisi hyväksyä myös todellisuuden kaaosmaisuus, sillä kriisi on perimmältään luova tila: ainoa todellinen muutosvoima, joka pakottaa etsimään uusia ratkaisuja.

Niinpä myöskään tulevaisuutta ei pitäisi lähestyä eikä paeta sen enempää jatkamalla ideologioissa kuin pitäytymällä märehtimään epäonnistumisia, kuten vasemmisto on Žižekin mukaan tehnyt. Pitäisi myöntää kaaoksen suuruus ja kriisin syvyys sekä etsiä keinoja (vihdoinkin tunnustetussa) paniikissa. Siksi Žižek pitää hysteriaa ja siihen liittyvää levottomuutta perimmältään myönteisenä tilana, aivan niin kuin hän Walter Benjaminin estetiikkaan viitaten pitää kulttuurimme jätteitä ja kaatopaikkoja aitoina ja eniten paljastavina merkkeinä siitä, millaisia tuotanto- ja kulutusketjun alkupään palvotut tavarafetissit ovat todelliselta olemukseltaan.

Benjaminin mukaan emme koe historiallisina olentoina olemista silloin, kun asiat menevät eteenpäin. Vasta, kun näemme kulttuurimme jätösten palautuvan luontoon, saamme kuvaa historian merkityksestä. Žižekin mielestä myös katastrofielokuvien kuvauksilla tuhon jälkeisestä morbidista ja nekrofiilisestä tilasta voisi olla sama silmiä avaava merkitys. Tuhoutuneen elinympäristön, tyhjien katujen ja hylättyjen teollisuuslaitosten keskellä voi kokea sen, mitä psykoanalyyttinen teoria nimittää reaalisen inertiaksi. Sillä tarkoitetaan merkityksen ylittävää hiljaista läsnäoloa, jonka voi kokea esimerkiksi hylättyjen lentokoneiden autiomaassa, Mojavessa. Ilman tällaista aidon passiivisen kokemuksen hetkeä mitään uutta ei voi syntyä.


Mahdottoman politiikka

Tällaisessa tilanteessa periaatteellisiin muutoksiin tähtäävä poliitiikka voi olla vain mahdottomuuden taidetta, joka muuntaa koko sen kehyksen, jossa asiat toimivat. Olen usein sanonut, että esimerkiksi ihmisoikeudet eivät ole erillisoikeuksia, vaan ne toteutuvat vain, jos koko poliittista järjestelmää muutetaan liberaaliksi ja kansanvaltaiseksi niin kehitysmaissa kuin kehittyneissäkin maissa.

Sen sijaan nykyisin myös liberaaleissa demokratioissa poliitikot ovat ulkoistaneet moraalin kysymykset erillisryhmille, kuten luonnonsuojelijoille ja hyvinvointivaltion suojelijoille. Valtavirran poliitikot ovatkin sitä tyytyväisempiä, mitä vihamielisempiä ja epärealistisempia näkemyksiä nuo ”anarkisteiksi” ja ”ääriryhmiksi” mustamaalatut porukat esittävät, sillä silloin voidaan sanoa, että heidän vaihtoehtonsa ovat ”toteuttamiskelvottomia”, mutta demokratia on toteutunut, sillä heitäkin on kuultu!

Tästä johtuu, että yhteiskunnalliset vastakkainasettelut eivät ole niin tekaistuja kuin väitetään, vaan ne vallitsevat itse todellisuudessa. Ja siksi tarvitaan mahdottomuuden politiikkaa: tarttumista toimeen ja kykyä tehdä jotain, mikä on julistettu näennäisesti mahdottomaksi.

Omasta mielestäni politiikan keskeinen ongelma on, että nykyvasemmisto ei tunnista tautia oireiden takaa, ja oikeistolaisille kapinavoimille kaikki on vastakohta-asetelmien valossa liian kontrastinomaista, jyrkkää ja syyllistävää. Vasemmistolle on ollut vaikeaa tunnustaa, että se on hylännyt kansallisen edun puolustamisen, vaikka juuri kansallisissa erityispiirteissä on globaalin kapitalismin vastavoima.

Marxilainen näkemys ihmisten liittymisestä yhteen vastasi savupiipputeollisuuden ajan yhteiskuntaa, mutta reaaliaikaiseen pääoman ja työvoiman liikumiseen sekä tiedonvälitykseen perustuvassa globaalissa Internet-yhteiskunnassa se ei voi toimia. Marxismi, uusmarxismi tai jälkimarxismi ei voi vastata ongelmiin siksikään, että jokaisella kansakunnalla on väistämättä omaan itsemääräämisoikeuteensa perustuva oikeus määritellä maassaan valltseva yleinen hintataso ja työvoiman hintataso.

Spontaanisti syntyneet kansallisvaltiot ovat siis, paitsi luonnonoikeudellisesti legitimoituja ja välttämättömiä, myös tarpeellisia ja hyödyllisiä, sillä vain niiden piirissä kansalaisten tahto voi toteutua demokraattisesti. Kansallisvaltiot ovat hegeliläisiä Järjen työvälineitä konfliktien sovittamiseen, kansalaisten yhteisen edun löytämiseen ja hyvinvointiyhteiskunnan räätälöimiseen kunkin kansakunnan erityistoiveiden mukaiseksi.

Varsinkin hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisessä kansallisvaltiot ovat tehokkaita ja oikean kokoisia välineitä, sillä paikallistasolla pieni ihminen on usein voimaton, ja globaali sekä EU:n taso ovat liian etäisiä ja mittasuhteiltaan vääriä. Kansallinen toimintataso on tarpeellinen myös kansainvälisten hankkeiden toteuttamiseksi, kuten ilmastonmuutoksen torjunnassa, sillä kansallisvaltioita tarvitaan kansainvälisten sopimusten masinoimisessa teoiksi. Tältä osin katson, että Žižekillä riittää hyvää tahtoa, mutta häneltä puuttuu metodi.


Žižekin salaisuus

Žižekin ajatukset vetoavat moniin oikeudentuntoisiin ihmisiin, sillä hän itse on identifioitunut vahvasti oman yliminänsä ääneen. Arkkityyppisenä Sokrates-hahmona hän on riittävän vaaraton villitäkseen nuoria neitoja sen enempää kuin Väinämöinen nuorta Ainoa, ja nuorille heteromiehille hän on sopivan harmiton siksi, ettei hän muodosta varteenotettavaa kilpailijaa tai isähahmoa generoidakseen esiin oidipaalisia tunteita. Mihinkään kuulumattomuutensa ja jatkuvassa väli- ja rajatilassa olonsa vuoksi hän piehtaroi nyt kukkona tunkiolla ja kompensoi parhaan fyysisen teränsä menetyksen etevillä puheillaan.

Žižekin taukoamaton puhe on huomionarvoista sekä vertauskuvallisesti että tosiasiallisesti. Myös nykyisen lacanilaisen psykoanalyyttisen käsityksen mukaan puhe ei vain ilmennä minuutta vaan toteutuu minän eri komponenttien välillä. Puhe ei ole sen enempää osa kehoa kuin ulkopuolisuuttakaan. Se ei ole myöskään tehoste vaan tulee libidon ja kuolevan kehon välitilasta.

Ihmisäänessä on siis yhtä aikaa vaikutteita sekä eteerisestä minuudesta että vieraudesta ja ulkopuolisuudesta. Se muistuttaa niin ihmisen henkisestä kuin fyysis-materiaalisestakin olemassaolosta ja todistaa parhaillaan tekeillä olevan tutkimukseni keskeisen väitteen puolesta: ihmisen minuudesta löytyvät osatekijät ovat looginen lopputulos oman puheen objektivoinnista ja vuorovaikutuksen prosessista, josta pitää erottua erikseen ”objektiminä” ja ”subjektiminä”.

Tätä kulttuurista skitsofreniaa ja siinä heilahtelua ilmentää koko puolelta toiselle huojahteleva Titanicimme. Toisaalta ihmisen dualistisen luonteen tunnustamisessa, dialogisuudessa ja (buberilaisittain sanottuna) esineellisen olemisen ja persoonallisen olemisen heilurimaisen liikkeen myöntämisessä voisi olla ainekset ideologioiden voittamiseen ja reaalitodellisuudessa elämiseen. Tässä mielessä Žižek on, paitsi omantunnon julistaja, myös kulttuurimme oireiden eksponentti.

Suuri osa nyky-Euroopan Sokrateen, Slavoj Žižekin, maineesta selittynee sillä, että hän on tehnyt filosofiansa vastaanottamisesta helppoa ankkuroimalla sen elokuvien tulkintaan. Populismiin Žižek ei ole tosin syyllistynyt, sillä hänen tulkintansa eivät ole koskaan yksinkertaistettuja eivätkä mielisteleviä. Mutta hän on löytänyt filosofialleen laajoja kansanryhmiä puhuttelevan formaatin; elokuva kun muodostaa tiedostumattomine merkityskerroksineen ihmisten tajunnassa vellovan kommunikaatiotason, joka on vain jäsenneltävä ja analysoitava auki.

Sophie Fiennesin ohjaama dokumentti, jossa Žižek puhuu yli kaksi tuntia taukoamatta, ei pitkästyttänyt minua koko aikana hetkeäkään, ja se on parinkin katsomiskerran arvoinen. Näkemään pääsee tästä.


Kirjallisuus

Žižek, Slavoj, Ideologian ylevä objekti. Suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki, alkut. The Sublime Object of Ideology, 1989. Vantaa: Apeiron, 2005.
---, Pehmeä vallankumous – Psykoanalyysi, taide, politiikka. Suom. ja toim. Janne Porttikivi. Helsinki: Gaudeamus, 2009.
---, Tervetuloa reaaliseen autiomaahan – Viisi esseetä syyskuun 11. päivästä ja vastaavista päivämääristä. Suom. Janne Kurki, alkut.  Welcome to the Desert of the Real – Five essays on September 11., 2002. Helsinki: Apeiron, 2004.
---, Väkivalta. Suom. Janne Porttikivi, alkut. Violence – Six Sideways Reflections, 2008. Helsinki: Nemo, 2008.