Älykkyys liukumäessä

Ylen jutussa murehdittiin jälleen sitä tutkimuksellisesti todettua tosiasiaa, että Suomessa asuvien ihmisten keskimääräinen älykkyys on laskussa. Kyseessä ei ole keinotekoinen täyteuutinen, vaikka aika ajoin toistuvana se sopiikin hyvin kiertotalouteen. Ilmiö sinänsä on jatkuva, ja pysyväisluonteisena se täyttää varmasti kestävän kehityksen periaatteet.

Kirjoituksessa viitattiin Puolustusvoimissa suoritettuihin testeihin ja niiden analyyseihin sekä koululaisten PISA-tuloksiin, jotka ovat romahtaneet viime vuosina.

Yleisradion edellä linkatuissa jutuissa käännellään kaikki kivet syiden löytämiseksi. Haastatellaan psykologian professori Markus Jokelaa, jonka mukaan ”selitystä laskulle on haettu muun muassa ympäristötekijöistä. Ihmiset esimerkiksi lukevat ja laskevat päässään vähemmän kuin aikaisemmin.”

Sosiaalisessa mediassa riehumista tuskin voi laittaa vastuuseen älykkyyden laskusta, koska on ajateltavissa, että sossumedian näpelöiminen stimuloi aivoja, vaikka tiedollisesti se saattaakin tyhmistää. Tyhmyys puolestaan on eri ominaisuus kuin älykkyys.

Puolustusvoimissa testitulosten lasku alkoi 1990-luvun lopulla, jolloin väestömme etninen kirjavoituminen alkoi myös armeijan harmaissa.

Ei ole huomattu pohtia, entäpä jos professorit Tatu Vanhanen, Richard Lynn, Gunnar Heinsohn ja Helmuth Nyborg ovatkin olleet oikeassa päätellessään, että maahanmuutto keskimäärin vähemmän älykkäistä kansakunnista on johtanut keskimääräisen älykkyyden laskuun myös pohjoisissa maissa. Karttakuva älykkyyden jakautumisesta maailmassa löytyy esimerkiksi täältä.

Yksi selitys älykkyystestien tilastopudotuksiin voi löytyä siitä, että korkeimmin koulutetut ja siten todennäköisesti älykkäimmät naiset eivät halua äideiksi eivätkä hanki lapsia entiseen tapaan. Lapsia hankkivat sekä länsimaissa että kehitysmaissa alemmin koulutetut vanhemmat, jolloin keskimääräinen älykkyys putoaa globaalisti. 

Aalto-yliopiston systeemianalyysin emeritusdosentti Kyösti Tarvainen on julkaissut vuosien saatossa useita tilastoanalyysejä älykkyyden muutoksista ja maahanmuuton aiheuttamista väestöllisistä suhteista. Erään hänen julkaisunsa mukaan muutamankin pisteen alenema älykkyyden keskiarvossa merkitsee katastrofia länsimaisten yhteiskuntien kannalta. 

Toisella tavalla sanottuna muutamankin pisteen etumatka älykkyyden keskiarvossa on puolestaan taannut edistyneiden kansankuntien menestyksen länsimaissa ja niiden hyvinvointivaltioissa, juuri niin kuin Lynn ja Vanhanen ajattelivat teoksissaan IQ and the Wealth of Nations (2002) ja IQ and Global Inequality (2006). 

Ilmiötä selittää se, että Gaussin kellokäyrän liukuminen suuntaan tai toiseen pienenkin siirtymän verran joko karsii tai lisää huippuälykkäiden yksilöiden määrää dramaattisesti.

Lynnin ja Vanhasen tutkimuksia arvosti Suomessa muiden muassa sosiaalipolitiikan professori Jeja-Pekka Roos, joka vasemmistolaisuudestaan huolimatta (tai sen vuoksi) innostui jossain uransa vaiheesta sosiobiologiasta ja arvioi teoksia täällä. 

Älykkyyttä sinänsä ei voida pitää absoluuttisena lukuarvona, vaan älykkyysosamäärä on pisteluku, joka seuraa suhteuttamisesta populaation keskiarvoon. Jos keskimääräinen älykkyys laskee, yksilöt saavat silti samoja arvoja kuin ennenkin, sillä Gaussin käyrä siirtyy kokonaisuudessaan asteikolla alaspäin.

Tämä tarjoaakin lohdutusta älykkyyden kokonaistason murehtijoille. Tulos on vähän kuin vanhassa vitsissä, jonka mukaan muuan testattava sai lukuarvon 85 ja selitti, että ”älykkyyteni ei suinkaan ole noin matala; testi vain oli niin vaikea.”

Testit sinänsä eivät kuitenkaan valehtele. Niiden tulokset ovat objektiivisia. Älykkyyden pitäminen ei-mitattavana ja kulttuurisidonnaisena suureena onkin erittäin epä-älyllistä, niin kuin myös älykkyyden upottaminen sosiaalisen menestymisen viitekehykseen.

Älykkyyden ja yhteiskuntien menestyksen välinen korrelaatio on pyritty kyseenalaistamaan puuttumalla älykkyystutkimuksen menetelmiin. Muutamat ovat väittäneet älykkyystestejä epäluotettaviksi ja katsoneet, että älykkyyttä pitäisi arvioida kulttuuriteoreettisesti: määrittelemällä älykkyys pikemminkin menestymiseksi kulttuurioloissa tai sosiaalisissa oloissa kuin älykkyystesteissä.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on kuitenkin sangen ongelmallista.

Oletetaan ihminen, jonka mitattu älykkyysosamäärä on 85, eli melko alhainen. Mikäli tämä yksilö suoriutuu hyvin kulttuurissa, hänet pitäisi luokitella kulttuuriteoreettisen ajattelutavan mukaan huomattavan älykkääksi. Tämä puolestaan olisi mittauksen vastainen tulos.

Ajatellaanpa sitten ihmistä, jonka älykkyysosamääräksi saadaan mittauksessa 115 ja joka on selvästi keskimääräistä älykkäämpi. Mikäli tämä yksilö menestyy huonosti kulttuurissa, hänet pitäisi määritellä kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan heikkoälyiseksi, mikä olisi sekin vastoin mittaustulosta.

Johtopäätös on: kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioimisen mukaan älykkäimmäksi osoittautuisi sellainen yksilö, joka heikoimmalla mitatulla älykkyydellä menestyisi parhaiten kulttuurioloissa. Ja heikoimmaksi osoittautuisi älykkyydeltään se, jonka mitattu älykkyys on korkein mutta joka korkeimmasta älykkyydestään huolimatta pärjää huonoiten kulttuurissa.

Kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan älykkäin on sellainen yksilö, joka heikollakin älykkyysosamäärällä menestyy käytännön elämässä, ja vähä-älyisin on sellainen, joka ei korkeallakaan älykkyysosamäärää pärjää käytännön olosuhteissa!

Tämän mukaan yksilö on sitä älykkäämpi, mitä vähäisemmällä testatulla älykkyydellä hän menestyy kulttuurioloissa, mikä puolestaan johtaa ristiriitaan arvioitavan ominaisuuden tai ilmiön olemuksen, älykkyyden, kanssa.

Tästä ristiriidasta seuraa, että älykkyyttä ei voida määritellä kulttuurirelatiivisesti: suhteessa ympäröiviin oloihin. Älykkyyden määrittely onkin mahdollista vain suhteessa testiin. Testatun älykkyyden pitää olla vertailun pohjana silloinkin, kun älykkyyttä arvioidaan menestymiseksi kulttuurissa, sillä muussa tapauksessa mikä tahansa menestys (esimerkiksi näppäryys tai sosiaalinen lahjakkuus), voitaisiin tulkita älykkyydeksi.

Kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioinnin mukaan kaikki menestyvät luonnonoliot olisivat hyvin älykkäitä, kun niiden arvioinnin perustana pidettäisiin vain selviytymis- tai suoriutumiskykyä. Tämän mukaan apina on ihmistä älykkäämpi, mikäli se menestyy ihmistä paremmin viidakossa.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on tietenkin hyvin neuvokasta postmodernistien, sosiaalisten konstruktionistien ja jälkistrukturalistien mielestä, sillä se sivuuttaa heidän kiusalliseksi kokemansa mittaavan tutkimuksen ja sen mukaisen positivismin, joka usein on ikävän paljastavaa. 

Kulttuuriteoreettisessa ajattelutavassa on kulttuurirelativistien omalta kannalta onnekasta kaiketi juuri se, että sen mukaan heikkoälyinen osoittautuu älyllisesti lahjakkaaksi, sillä hän pärjää kulttuurissa vähälläkin älyllä, joka voidaan aina kompensoida eleganteilla selityksillä.

Tällöin ei kuitenkaan ole enää kyse älykkyyden arvioimisesta. Kulttuuriteoreettinen arviointitapa ei paljasta älykkyyttä, vaan sen kautta valottuu lähinnä survival-strateginen menestyksellisyys, pärjääminen, kyvykkyys tai voitokkuus. Häivyttääkseen tämän ongelman kulttuuriteoreetikot puhuvatkin mielellään ”yleisen lahjakkuuden” arvioimisesta eivätkä älykkyyden mittaamisesta.

Ongelmana on, että tällä tavoin ajateltaessa luovutaan älykkyyden tutkimisesta, ja koko aihe liudennetaan perimmältään muiden ilmiöiden selvittelemiseen. Tosiasiassa älykkyys on tutkimusilmiö, joka voidaan tavoittaa vain testien avulla, sillä voidaan katsoa, että älykkyyden testaaminen sinänsä luo tutkittavan ilmiön. Älykkyysosamäärää ei ole ilman älykkyystestiä, mittaamista ja tilastoimista. Tästä johtuu, että älykkyyttä voidaan arvioida vain testin avulla, kokeellisesti, suhteessa koetehtäviin ja tilastosuhteutuksen avulla.

Useat testit tosin painottuvat loogiseen päättelyyn, geometriaan ja tilalliseen hahmottamiseen, ja muu lahjakkuus, kuten musikaalisuus tai verbaalisuus, jäävät vähemmälle huomiolle.

Kenellekään tuskin on kuitenkaan voinut jäädä epäselväksi, että maahanmuuttoa suosiva vihervasemmisto ja porvaristo korostavat kulttuuriteoreettista älykkyyden määrittelyä himmentääkseen sen ikävän tosiasian, että testatussa älykkyydessä havaitut alenemat johtuvat afrikkalaisperäisestä maahanmuutosta.  

Voidaan vielä pohtia esimerkkitapausten valossa sitä, miten älykkyys ja menestys suhteutuvat toisiinsa. Tutkimuksissa on havaittu, että jos yksilöiden älykkyysosamäärä poikkeaa toisistaan viidenkintoista pisteen verran, alkaa osapuolten välille syntyä ymmärtämisongelmia. Kolmenkymmenen pisteen ero merkitsee jo syvää kommunikaatiokuilua. Tämä selittää, miksi kohtuullisen älykkäät ihmiset voivat menestyä elämässä paremmin kuin huippuälykkäät.

Esimerkiksi jos älykkyysosamäärä on välillä 110–120, yksilö on keskivertoa (100) älykkäämpi, ja tämä antaa hänelle etua elämässä. Mutta toisaalta hän on myös sweet spotissa niin, että hän tulee toimeen useimpien ihmisten kanssa älykkyysosamäärän vaihteluvälillä 95–135, eikä sosiaalisia ongelmia esiinny.

Tämä johtaa kohtuullisen älykkäitä yksilöitä menestykseen ja selittää esimerkiksi sitä, miksi joku ammattikorkeakoulutettu keskivertoälykäs saattaa menestyä älykkäämpää yliopistokoulutettua paremmin sellaisessa ideologisessa viitekehyksessä kuin työelämässä, joka vaatii sosiaalista joustavuutta, sitoutumista ja tinkimistä johdonmukaisen ajattelun periaatteista.

Sen sijaan huomattavan älykäs 135 pisteen yksilö tai huippuälykäs 150 pisteen yksilö löytävät ymmärtäjiä yleensä harvalukuisemmasta seurasta, ja sosiaalisten konfliktien todennäköisyys kasvaa. Tämä selittää, miksi huomattavan älykkäät ja huippuälykkäät yksilöt koetaan helposti vaikeiksi ihmisiksi, eivätkä he saa juttuseuraa oikein toisistaankaan, kun piste-eroa on tuo 15.

Juuri siinä näkyy, että älykkyys on objektiivinen ominaisuus, eikä sitä voida määritellä kulttuuriteoreettisesti tai kulttuurisidonnaisesti sosiaalisen menestyksen perusteella.  

 

Aiheesta aiemmin

Syy koulumenestyksen romahdukseen on valtiosalaisuus

Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee? 

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Pisan kalteva torni 

Syy koulumenestyksen romahdukseen on valtiosalaisuus

Nauruhermot ovat olleet koetuksella opetus- ja kulttuuriministeriön julkaistua Sivistyskatsaus 2023 -raportin, jonka mukaan nuorten oppimistulokset ja koulutuksen taso ovat heikentyneet Suomessa nopeasti vuodesta 2006 lähtien.

Ylen uutisen mukaan ”esimerkiksi lukutaidon ja matematiikan osaamisen heikkeneminen vastaa tutkimusten mukaan yli vuoden ja joidenkin aineistojen mukaan jopa kahden vuoden oppimista”. 

Romahdus on ollut dramaattista, sillä OECD-maiden Pisa-vertailuissa suomalaisnuoret sijoittuivat vielä parikymmentä vuotta sitten kärkeen. Yleisradio ei tarkemmin avannut ministeriön selvityksen sisältöä, mutta se on samansuuntainen viime lokakuussa julkaistun Pisa-tutkimuksen kanssa. Myös tuolloin leviteltiin käsiä ilmiön selittämättömyyden vuoksi.

Selitysten runsaudensarvi

Kiveäkään ei ole jätetty kääntämättä kaikkien mahdollisten syiden ja tekosyiden löytämiseksi siihen, miksi tutkimus joutui jälleen antamaan koulumenestyksen taantumisesta lohduttoman kuvan.

Ilta-Sanomien haastattelemilta opettajilta lehteen pääsivät valittelut ”opetusmenetelmien puutteista”, ”digitalisoitumisesta” ja ”opetussuunnitelmien osaamistavoitteiden kohtuuttomuudesta”. Mahdollisina syinä pidettiin ”kaunokirjoituksesta luopumista”, ”stressiä”, ”opetusryhmien suurta kokoa” ja sitä, ettei kaikkea ”turhaa” ole karsittu pois (myös olemattomat tekijät siis huomioitiin). 

Selityksenä siihen, miksi maahanmuuttajien ja muun väestön oppimistulosten ero on Suomessa länsimaiden suurinta, piti Ilta-Sanomien anonyymisti haastattelema erityisopettaja ”Kirsti” sitä, mikä kelpaa selitykseksi kaikkeen: resurssipulaa!

Lehti kaivoi esiin myös eläkeläisprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen, joka ”luokkayhteiskunnan” paluuta peläten oli varmasti oikeassa siinä, että ”meillä on OECD-maiden suurin ero oppimistuloksissa kantaväestön ja maahanmuuttaja­taustaisten välillä.” Hän ennusti, että ”[n]ämä tulokset ovat jonkun ajan päästä nähtävinä yhteiskunnallisina ongelmina”.

Professorin viisaudesta vakuuttuakseen ei tarvitse kuin vilkaista Ruotsiin, jossa vallitsee jatkuva ”erityistilanne” aivan niin kuin Putinin eufemismeissa. Mutta missä ongelmien juurisyy ja vika oikein piilee?

Myös kaiken vallan ja viisauden lähde Helsingin Sanomat poti harvinaista neuvottomuutta jutussaan ”Oppimistulokset romahtavat, eikä kukaan tunnu tietävän miksi – Mitä kouluissa on tapahtunut?”

Haastateltiin akatemiaprofessoria, sosiologia ja muita arvaajia. Lamentaatiomaisesti todettiin, että ”[v]alitettavasti maahan muuttaneiden ja tänne syntyneiden kesken ero koulumenestyksessä on suuri.”

Ilmiö ei ole kuitenkaan itsensä syy eikä selitys.

Vasemmistoliittolainen opetusministeri Li Andersson kiekaisi väliin, että koulutuksen määrärahaleikkausten vuoksi ilmiötä osattiin odottaa, opetukseen tarvitaan lisää rahaa ja huonoista oppimistuloksista ei pitäisi syyllistää maahanmuuttajataustaisia lapsia.

Tuossa oli jo ikään kuin aavistus siitä, mihin tason lasku perustuu, mutta ongelma ei ratkea vasemmiston patenttiratkaisulla: kynsimällä koulutukseen lisää rahaa.

”On lisättävä koulutusta!” ”On lisättävä resursseja! ”Ja on lisättävä koulutuksen resursseja!”

Koulutusta kouluttelun päälle ja siihen liittyvää resurssien lisämistä esitetään ratkaisuksi kaikkeen, vaikka ihmiset eivät muuttuneet fiksummiksi myöskään siten, että opistojen nimikyltteihin vaihdettiin ”korkeakoulu”, ja näin saatiin melkein yliopistopaperit kaikille. Eipä ihme, että taso suhteellisesti romahti korkea-asteenkin piirissä.

Suomessa on käyty kouluja hyvällä menestyksellä nykyistä paljon heikompien määrärahojen vallitessa, ja kouluihin on kuljettu potkukelkkaa työntäen susien ulvoessa kuutamolla. Miksi kaupunkilähiöiden maahanmuuttajavaltaisissa kouluissa oppimistulokset ovat kurjimpia ja mikään ei toimi?

Kyse ei liene vain varallisuuden ja sosiaalisen lokaation välisestä korrelaatiosta tai hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin kierteistä, joiden vaikutuksesta koulumaailmaan kirjoitin jo täällä.

Mikäli selitykset eivät löydy opettajakunnasta, luokkahuoneista, pulpettien vääristä asennoista, puuttuvista väliseinistä ja muista aineellis-immanenteista tekijöistä, voi selitystä etsiä oppilasaineksesta. Tällainen syiden hakeminen ei ole psyykkis-sosiaalista syyllistämistä vaan tieteellistä syillä selittämistä.

Nähdäkseni ministeriö, media ja yliopistojen palkkapiiat olisivat voineet haudata tärkeimmän selitysvaihtoehdon vähemmälläkin maalailulla.

Pandoran lipas auki

Rationaaliseen päättelyyn turvautuva Sherlock Holmes oli myös lateraalin ajattelun mestari. Järkijaakko David Humen giljotiinia mukaillen hän loihe lausumaan: ”Kun kaikki todennäköiset vaihtoehdot on suljettu pois, täytyy jäljelle jäävän – onpa se kuinka epätodennäköinen tahansa – olla oikea syy.”

Pandoran lipasta raotti Perussuomalaisia aktiivisesti seuraava Iltalehden toimittaja Mika Koskinen, joka antautui otsikoimaan pääkirjoituksensa sanoin ”Oppimisen tason romahdus johtuu myös maahanmuutosta”. Mutta hänkään ei sanonut, mikä sen maahanmuutossa aiheuttaa. Tuekseen hän julkaisi kirjoituksen ”Tutkimus: Maahanmuuttajataustaiset lapset jäävät kouluissa muista jälkeen”.

Yllätys tämä ei tietenkään ollut. Professori Jouni Välijärvi totesi valtioneuvoston vuonna 2021 julkaisemaa selvitystä varten lausunnossaan näin (s. 68): 

”Peruskouluaan päättävät nuoret, jotka ovat muuttaneet Suomeen muista maista (1. polven maahanmuuttajat) tai joiden vanhemmat ovat ennen lapsensa syntymää, tulleet Suomeen (2. polven maahanmuuttajat), menestyvät oppimistulosten vertailuissa selkeästi muita oppilaita heikommin.

1. polven muuttajien osalta havaittu ero vastaa lukutaidossa jopa kolmen vuoden, luonnontieteissä runsaan kahden ja matematiikassa noin kahden vuoden opintoja. Vastaavasti 2. polven maahanmuuttajanuoret ovat keskimäärin jäljessä lukutaidossa ja matematiikassa runsaan vuoden ja luonnontieteissä runsaan 1,5 kouluvuoden opintoja vastaavan pistemäärän.

Muistettakoon, että jälkimmäiset ovat käyneet täysimittaisesti suomalaisen peruskoulun. Silti erot muihin Suomessa syntyneisiin nuoriin on huomattavan suuria. Osaamisen erot ovat molempien ryhmien osalta OECD-maiden suurimpia, ja myös pohjoismaisessa vertailussa huomattavasti naapureitamme suurempia.”

Tämä on karu totuus, jonka vuoksi Kansalliselle koulutuksen arviointikeskukselle (Karvi) tuli kiire kääntää huomio pois maahanmuuttajataustaisten synnynnäisistä ominaisuuksista heidän kielitaitoonsa ja syyttää kehnoista oppimistuloksista muita oppilaita huonompia viestintätaitoja.

Niinpä Karvi julkaisi 17.1.2023 vuodesta 2018 käynnissä olleen pitkittäistutkimuksen, jossa seurattiin oppilaiden taitojen kehittymistä matematiikassa ja äidinkielessä läpi perusopetuksen. Tutkimuksen mukaan heikkojen oppimistulosten kärkeen sijoittuvat muuta kuin suomea tai ruotsia pääkielenään käyttävät ”S2-lapset”.

Selvityksestä kävi ilmi, että niin sanotut S2-oppilaat eivät kolmannen luokan alussa yltäneet edes sille tasolle, jolla heidän luokkatoverinsa aloittivat koulunkäynnin. Mikäli koulussa on yli 5,3 prosenttia S2-oppilaita, osaamisen kehittyminen on keskiarvoa heikompaa koko koulussa. 

Huomio vietiin teknistä kirjainlyhennettä käyttäen kielipolitiikkaan, ja samalla uskoteltiin, ikään kuin selvitys olisi jotenkin tieteellisempi, kun maahanmuuttajatausta ja kaikki muut siihen liittyvät ominaisuudet ovat käännetyt pelkäksi vieraskielisyydeksi.

Pelkän vieraskielisyyden ei pitäisi kuitenkaan aiheuttaa oppimistaantumaa; pidetäänhän kansainvälisiä kouluja suorastaan eliittikouluina. ”Metrosuomen” puhumisella viitattaneen lähinnä itäiseen Helsinkiin kasautuneisiin kieliongelmiin ja sitä kautta afrikkalaisperäiseen ja lähi-itäläistaustaiseen nuorisoon. 

Edelleen voitaisiin kysyä, miksi sitten maahanmuuttajataustaiset pysyvät vieraskielisinä tai kielipuolisina sukupolvesta sukupolveen.

Tässäkään ongelmia monisanaisesti kuvailevassa tutkimuksessa ei kiinnitetty huomiota oppilasainesten älyllisiin eroihin. Selvityksen lähtökohtana oli pidetty vain tuloksiin kategorisesti vaikuttavaa jakoa kotimaisia kieliä ja muita kieliä käyttäviin, jolloin ei ollut mikään ihme, että puolikielisillä havaittiin oppimisvaikeuksia tuossa inkluusioon, eli erilaisten oppilasryhmien sekoittamiseen, perustuvassa opetusjärjestelmässä.

Inkluusio puolestaan nojaa vasemmistolaisperäiseen näkemykseen tasa-arvosta: kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisia, joten kaikki ovat samanlaisia ja siten ohjattavissa samanlaiseen opetukseen.

 

Älykkyyden vaikutus oppilasryhmien koulumenestykseen olisi tutkittava perin pohjin

Kukaan ei näytä kysyneen, millä tavoin oppilaiden erilainen älykkyys ja lahjakkuus ovat voineet vaikuttaa oppimistuloksiin. On toisteltu vain ilmiötasolla havaittua ongelmaa: maahanmuuttajataustaiset oppivat huonommin, jäävät jälkeen ja osoittavat keskimäärin selvästi heikompia tuloksia.

Keskeinen tutkimuskysymys olisi: Missä määrin asiaan vaikuttaa se, että suuri osa Suomeen tulleista maahanmuuttajista on saapunut Afrikasta ja Lähi-idästä alueilta, joilla keskimääräinen älykkyysosamäärä on olennaisesti alempi kuin Suomessa ja muissa Euroopan maissa, alimmillaan jopa 70 pisteen tasolla?

Professorit Richard Lynn ja Tatu Vanhanen tutkivat älykkyyden vaikutusta kansakuntien taloudelliseen menestykseen teoksissaan IQ and the Wealth of Nations (2002) ja Intelligence, A Unifying  Construct for the Social Sciences (2012). Lynn myös jatkoi tutkimusotettaan David Beckerin kanssa kirjoittamassa kirjassaan The Intelligence of Nations (2019).

Eri kansanryhmien älykkyyttä koulumenestyksen selitystekijänä arvioivaan ja mittaavaan tutkimukseen on turha odottaa resursseja ja rahaa sen enempää Suomen Akatemialta, yliopistoilta kuin yksityisiltä säätiöiltäkään, sillä tutkimuksen lähtökohta leimattaisiin suorasukaisesti ”rasistiseksi”.

Kukapa voisi unohtaa vähemmistövaltuutettuna toimineen Mikko Puumalaisen tapaa saattaa Tatu Vanhanen tieteellisen toimintansa vuoksi valtionsyyttäjän tutkittavaksi epäiltynä ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”? Tosiasiassa Vanhanen oli tehnyt ansiokasta tutkimusta, ja epäiltyinä olisivat pitäneet olla Puumalainen ja valtionsyyttäjä perustuslain 16 §:n mukaisen tieteen vapauden loukkaamisesta.

Syitä oppimistulosten heikentymiseen Suomen kouluissa ei ole luotettavasti selvitetty, ennen kuin eri oppilasryhmien, kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten ryhmien älykkyydessä ja lahjakkuudessa olevat erot ja niiden vaikutukset oppimistuloksiin on tutkittu kattavilla kokeellisilla testeillä.

Tällainen kysymys ei ole koirapilli, kiertoilmaus eikä muu välttelevä puheenvuoro vaan tieteellisen kriittisyyden ja metodologisen ajatuskurin sanelema velvoite. Sen sijaan verukkeena voi toimia tekniseltä vaikuttava lyhenne ”S2”, joka typistää väestöryhmien väliset erot pelkästään kielipoliittisiksi ja jonka takana on helppoa vältellä vastaamista älykkyydessä vallitsevia eroja koskeviin kysymyksiin.

Pelkkä kielitaito taas ei ole tae älykkyydestä eikä ajattelukyvystä. Sen tiedämme kansainvälistyneiden ja englanniksi lipevästi julkaisevien tieteilijöiden sepustuksista, joiden ajatussisällöt ovat usein jääneet latteiksi ja mitäänsanomattomiksi.

On valheellista, että tieteen piirissä ei rahoiteta eikä tehdä tutkimusta, jossa mitattaisiin eri kansanryhmiä edustavien oppilaiden älykkyyttä ja älykkyydessä olevien erojen merkitystä koulumenestykseen ja muuhun yhteiskunnassa suoriutumiseen.

Sen sijasta tieteen kultapossukerholaisille jaellaan tiedehallinnosta miljoonien eurojen rahoituspaketteja poliittisesti ohjatun komiteamietintötieteen tuottamiseen, jotta koulujen todelliset ongelmat ja niiden syyt voitaisiin peittää tai liudentaa huomaamattomiin.

Kognitiiviseen vinoumaan perustuva strutsiefekti voi olla syynä myös siihen, että kovaäänisesti esiintyvien poikien tapaa ilmaista älyllisyyttään tulkitaan poikien ”myöhäisemmäksi kehitykseksi”, jota puolestaan pidetään syynä tyttöjä huonompaan koulumenestykseen ja syrjäytymiseen koulumaailmassa.

Aiheesta aiemmin

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Iltalehti julkaisi tänään huvittavan jutun koululaisten opintomenestyksen heikkenemisestä Suomessa. Eduskunnan sivistysvaliokunta oli tilannut muutamilta kasvatustieteilijöiltä arvion siitä, miksi oppiminen on repsahtanut.

Vastaukseksi kansanedustajat saivat pohdintoja, joissa PISA-tulosten ja muiden oppimistulosten huononemista selitettiin kouluhin syntyneellä ”epävirallisella tasokurssijärjestelmällä”. Siinä ”oppilaat ohjataan suoritustasonsa mukaisesti eritasoisiin rinnakkaisluokkiin”. Syyksi esitettiin myös, että ”koulumenestystä mittaavat järjestelmät ovat retuperällä” ja että ”opettajia kiusataan dokumentti-idiotismilla”.

Selitettiin, että oppilaiden arvioimiseksi ei ole oikeanlaisia kriteerejä ja perättiin ”luonnontieteen ja matematiikan kansallista kehittämisprojektia, jossa huomio keskitettäisiin oppilaiden opiskelumotivaatioon”. Etsittiinpä selitystä perinteisestä marxilaisesta luokkateoriasta ja väitettiin, että ”erikoisluokille valikoituu oppilaita ennen kaikkea ylemmän sosioekonomisen aseman perheistä”, jolloin kyseessä olisi ”oppilaiden sosioekonomisen taustan vaikutuksen nopea lisääntyminen”.

Sen sijaan siihen ei vastattu, miksi oppilaan perhetausta vaikuttaisi juuri nykyaikana oppilaan koulumenestykseen, kun vielä 1980-luvulla koulu takasi heikoistakin taloudellisista asemista tuleville lapsille ja nuorille mahdollisuuden menestymiseen ja luokkanousuun. Suomalainen koulujärjestelmähän on todellinen tasa-arvon kehto sikäli, että koulussa oppilaat ovat voineet edistyä täysin omien kykyjensä mukaan. Käsitykseni mukaan koulujärjestelmä on tässä suhteessa yhtä hyvä kuin aikaisemminkin.

Huomiota herättävää kasvatustieteilijöiden esittelemissä selityksissä on systeemikeskeinen demari-ideologia, jonka mukaan vikaa etsitään koulujärjestelmästä. Ongelman ympärillä kiertelevissä ja kaartelevissa selityksissä vältellään mahdollisuutta, että vikaa olisikin oppilasaineksessa.

Sherlock Holmes sanoi, että jos todennäköiset selitykset eivät tuo valoa mysteeriin, on jäljelle jäävä epätodennäköinen selitystekijä hyväksyttävä.

Entäpä, jos oikeassa ovatkin valtio-opin professori Tatu Vanhanen, psykologian professorit Richard Lynn ja Helmuth Nyborg sekä sosiaalipedagogiikan professori Gunnar Heinsohn, jotka ovat katsoneet, että tumma nekroidinen ihmisrotu on älyllisiltä edellytyksiltään keskimäärin heikompaa kuin länsimainen euripidinen ja orientaalinen, eli mongoloidinen, rotu?

Harhaanjohtavan samanlaisuusmagian lumoissa on julistettu ihmisrotujen välisten erojen mitätöintiä ja tuotettu Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan afrikkalaisperäisiä ja lähi-itäläisiä vieraspopulaatioita, joiden lisääntyminen saattaa olla yksi syy siihen, miksi koululaisten PISA-tulokset ovat laskeneet viime vuosina hälyttävästi myös Suomessa.

Ilmiön vakavuudesta kertoo se, että jopa kehitysmaalaisten maahanmuuttoa suosinut Helsingin Sanomat taipui kirjoittamaan tästä yhteiskunnallisesta tosiasiasta jutussaan ”Pisa-tutkimus: Maahanmuuttajien tulokset huolestuttavat Suomessa”. Saman ovat todenneet myös koulujen opettajat. Tulokset ovat laskeneet vuodesta 2006, jolloin maahanmuuttajien määrät alkoivat nousta peruskouluissa.

Myös Iltalehti tuo omalla tavallaan valoa asiaan. Olli Ainolan kirjoittamassa jutussa opetusneuvos Ulla Laine opetushallituksesta sanoo, että ”oppilaiden osaamiserot kasvavat äidinkielessä”. Yliopistonlehtori Venla Bernelius taas lausuu, että ”[u]usi huono-osaisuus puolestaan paikantuu kaupunkiseutujen heikkeneville alueille”. Hänen mukaansa ”hyväosaiset perheet hakeutuvat pois ongelmallisiksi leimautuneista naapurustoista ja kouluista”.

Nämä sosioekonomiset selitystekijät muistuttavat vahvasti maahanmuutosta johtuvista ongelmista, jotka helposti paljastuvat heikon opintomenestyksen syiksi ja ovat johtamassa koululaitoksen halkeamiseen. Silti selitystä ei löydetä eikä paikanneta oppilasaineksen muutokseen, vaan sitä haetaan jatkuvasti järjestelmästä, ja keskitytään osoittamaan vain maahanmuuttopolitiikan hallinnollisia seurauksia. Lehtori Berneliuksen mukaan

”[m]uuttoliike eriyttää naapurustoja, ja toisaalta vapaa kouluvalinta muuhun kuin omaan lähikouluun voi kiihdyttää koulujen välistä eriytymistä. Ratkaisu tilanteeseen ei ole yksiselitteinen. Kansainvälisesti on esimerkiksi osoitettu, että kouluvalintojen täydellinen kieltäminen ruokkii useissa tapauksissa asuinalueiden välistä eriytymistä, kun paikka halutusta koulusta – tai torjutun koulun välttely – varmistetaan muuttamalla.”

Tämän mukaan syyt tiettyjen koulujen ja alueiden vajoamiseen johtuisivat tiettyjen asukkaiden pakenemisesta maahanmuuttajalähiöistä, jolloin syyllisinä tason laskuun esitetään ongelmalähiöistä kaikkovat parempitasoiset oppilaat. On muistettava, että kytkintään ovat nostaneet nimenomaan kantaväestöt, joten vikaa pitäisi hakea noihin ”torjuttuihin kouluhin” jääneestä vierasperäisestä oppilasaineksesta.

Koulujen eriytymiseen johtavaa spontaania segregaatiota ei voida keskeyttää, sillä vanhemmilla on oikeus ja käytännöllinen pakko valita asuinpaikkansa sekä koulut, joihin jälkikasvunsa laittavat. Ruotsin opetusministerin ehdottama keinotekoinen samalle viivalle pakottaminen ja ”kattavan yhteiskunnallisen koostumuksen” tavoittelu osoittavat, kuinka epäonnistunutta integraatiopolitiikka on ollut, ja tämän pakkorikastuttamisen tuloksena kaikista kouluista tulee todennäköisesti yhtä huonoja.

Mitä Suomen kouluissa sitten tehdään? Pari vuotta sitten Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat iloitsivat, että jokainen yhdeksäsluokkalainen saa Chimamanda Ngozi Adichien kirjoittaman feminismikirjan nimeltä ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”.

Tämä niin sanottujen ruskeiden tyttöjen etuoikeuttamiseen ja kehumiseen tähtäävä kulttuurimädätys ei voi olla vaikuttamatta suomalaisten poikien koulunkäyntihalukkuuteen. Poikien heikommaksi väitettyä opintomenestystä voidaankin selittää koulumaailmaa leimaavalla täysfeminismillä, jonka tuloksena naisopettajattarien korkokenkä polkee miesten kulkusia.

Koska suuri osa koulujen opetuksesta on pelkkää feminististä aivopesua, jossa poliittinen korrektius, monikulttuurisuus ja maahanmuuton suosiminen on nostettu loogisen ajattelun edelle, ei tarvitse ihmetellä, miksi menestys älyä vaativissa oppiaineissa, kuten matematiikassa, fysiikassa ja muissa luonnontieteissä, floppaa.

Voidaankin kysyä, kuinka viisasta on ollut päästää feministiset naisasianaiset päättämään valtionpolitiikkaan liittyvistä asioista ja sitä kautta ratkaisemaan kansakuntamme kohtalonkysymyksiä, jotka riippuvat ennen muuta väestöpoliittisista valinnoista, maahanmuuttopolitiikasta ja kansakuntamme etnisestä rakenteesta.

Chimamanda Ngozi Adichien indoktrinaatio-oppaan sijasta opetus- ja kulttuuriministeriö, Jyväskylän yliopisto ja niiden kanssa kimpassa olevat tahot olisivat voineet jakaa peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille 100 000 kappaletta kirjaani ”Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen”.

Valkoisen väestön syrjäyttämiseen ja ghettouttamiseen johtava ongelma on globaali. Kyseessä ovat alkusoinnut politiikkaan, jonka tuloksena länsimaiden kantaväestöt suljetaan ennen pitkää omiin reservaatteihinsa entisissä kotimaissaan.

Samalla, kun Yleisradio viettää jatkuvaa Nenäpäivää, jossa tuskaillaan afrikkalaisten ja muiden kehitysmaalaisten auttamisen puolesta, Helsingin Sanomat julkaisee vitsikkään uutisen, jonka mukaan 15 000 tieteenharjoittajaa ovat huolissaan joukkotuhosta ja varoittavat, että ”pitkään jatkunut väestönkasvu on syy moniin ekologisiin ja yhteiskunnallisiin uhkiin”.

Minä olisin huolissani siitä, että vasta nyt niin sanottu tiedeyhteisö kakaisee kurkustaan tuollaisen itsestäänselvyyden, jonka kuka tahansa pulliainen on voinut todeta jo 1970-luvulta asti. 

Pitääkö siis noita väestönkasvustaan piittaamattomia Afrikan ja Kaukoidän kehitysmaita jatkuvasti ruokkia, kun syynä niissä asuvien perhepoliittiseen kurjuuteen ovat heidän omat välinpitämättömät valintansa? Tyhminkin ihminen varmasti tietää, millä tavoin jälkeläisiä tehdään tai ei tehdä, joten syy heidän tukalaan todellisuuteensa on heidän itsensä.

Jokaisen luulisi ymmärtävän myös sen, millä tavoin jälkeläisiä pitää kohdella ja mitä vastuu merkitsee. Siitä Ranskan kansalaiseksi mainostetun Mathieu Cherchelin tekemä, omaan lapseensa kohdistunut murha, ei anna hyvää esimerkkiä – ei myöskään norsunluurannikkolaisen Seydoy Kouandan tapa kohdella tytärtään.

Asia ei tule paremmaksi, vaikka punavihreä mädättäjämedia kuinka yrittäisi vaieta myös Porvoon surmaajan etnisestä taustasta ja selittää hänen tekonsa ”huoltajuuskiistasta” johtuvaksi tai ”harvinaiseksi” tapaukseksi. Faktapohjainen tilastoinformaatio valaisee, että afrikkalaistaustaiset kehitysmaalaiset tekevät Suomessa moninkertaisesti väkivaltarikoksia kantaväestöön verrattuna (Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto tässä, yliopiston tässä ja poliisin tässä), ja ilmiö on kansainvälinen. Ongelmia voitaisiin siis helposti torjua vähentämällä haittamaahanmuuttoa tai lopettamalla se mieluiten kokonaan.

Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?

Tieteessä on jälleen viime päivinä puhuttu maailman väestöjen älykkyydestä ja älykkyyden sekä kulttuurierojen suhteista. Suomessa Talouselämä-lehti kysyi 12.9.2017 ”tyhmeneekö maailman väestö”, kun ”älykkyystestien tulokset ovat laskussa”. Juttu sopi talousalan lehteen, sillä se liippasi läheltä myös Tatu Vanhasen ja Richard Lynnin tutkimuksia älykkyyden ja taloudellisen menestyksen suhteista.

Toimittaja Kari Kortelaisen laatima kirjoitus oli käytännössä referaatti New Scientist -lehden jutusta ”We seem to be getting stupider and population ageing may be why”, jossa koetettiin selittää maailmalla havaittua älykkyyden laskua väestön ikääntymisellä.

Koska uusi selitys usein on vaihtoehtoisen selityksensä pois sulkeva antiteesi, ei tarvitse olla Edison oivaltaakseen, että uudella hypoteesilla (väestön ikääntyminen) koetettiin jynssätä pois jotakin aiemmin esitettyä selitystä väestön älykkyyden laskuun. Mikähän tuo kierretty puurolautanen mahtaa tässä tapauksessa olla?

Johtuuko älykkyyden lasku vanhenemisesta tai uranaisten valinnoista?

Kupletin lähtökohdan muodostaa se, että keskimääräiset älykkyystestien tulokset olivat nousseet hyvinvoivissa länsimaissa kolmisen pistettä vuosikymmenessä noin vuosisadan ajan. Tätä 1940-luvulla havaittua trendiä alettiin kutsua löytäjänsä mukaan Flynnin ilmiöksi. Se todettiin muun muassa Hollannissa ja Japanissa, kunnes tutkijat vuonna 2004 huomasivat kehityksen kääntyneen päinvastaiseksi.

Tulokset kääntyivät laskuun jo 1975, mutta viime vuosina alamäki on ollut niin hurjaa, että Brysselin vapaan yliopiston tutkijan Michael Woodleyn mukaan keskimääräisen älykkyyden heikentymistahti enteilee nyt 7–10 pisteen laskuvauhtia vuosisadassa.

Ilmiötä voidaan selittää naisten hakeutumisella työelämään ja sillä, että koulutetuimmat (ja siis todennäköisesti älykkäimmät) naiset eivät hanki jälkeläisiä yhtä ahkerasti kuin vähemmän etevät. Tulevaisuuden kannalta olennaista ihmisrotujen väliselle vertailulle ei puolestaan olisi niinkään se, kuinka älykkäitä ihmisrodut ovat lähtökohdiltaan, vaan se, missä sosiaaliluokissa, varakkuusasemissa, kouluttautumisen kerroksissa ja niitä vastaavissa älykkyyssekvensseissä väestöt lisääntyvät eniten kunkin rodun sisällä.

Kohtalokasta ihmiskunnalle on, että kaikissa roturyhmittymissä väestöt näyttävät lisääntyvän eniten nimenomaan niissä kansan kerroksissa, jotka ovat heikoimmin menestyviä – ja taloudellisen menestyksen sekä älykkyyden välisen korrelaation vallitessa todennäköisesti myös heikkoälyisimpiä.

New Scientistin raportoima tutkimus ei kuitenkaan etsi selitystä tästä eroavuudesta, joka vallitsee yhteiskuntaluokkien lisääntymisessä, vaan väestöjen ikääntymisestä. Robin G. Morris työryhmineen Lontoon Kings Collegesta on siis löytänyt vielä ainakin yhden selitystekijän, jolla voidaan kiertää eräs muutoin helposti tarjolla oleva selitys länsimaissa laskuliukuun lähteneelle älykkyydelle.

Morris työryhmineen on pyrkinyt selittämään länsimaalaisten rappeutuvaa keskimääräistä älykkyyttä sillä, että ihmiset elävät nykyisin entistä vanhemmiksi, ja hänen mukaansa ikääntyneiden suorituskyky ei pysy entisellä tasolla, jolloin myös tilastojen keskiarvot putoavat.

Tavallaan selitys on uskottava, sillä ikäihmisten ratkoessa älykkyystestejä voidaan kohdata samoja ongelmia kuin heidän taistellessaan nykyelektroniikan kanssa. Tämä sotii kuitenkin aiemmin saatuja tuloksia vastaan, ja kyseessä lieneekin jonkinlainen mielikuvaharha. Älykkyys on nimittäin todettu yksilöillä hyvin pysyväksi ominaisuudeksi, eikä ikä tee ihmisestä älyllisesti retardia, vaan ihmiset säilyttävät älylliset ominaisuutensa läpi elämän. Tästä johtuu, että 80-vuotiaat kirjailijat ja ydinfyysikot säilyttävät neroutensa.

Morris onkin pyrkinyt käyttämään älykkyyden arvioimiseen muistin ominaisuuksia ja verrannut lyhytkestoista muistia ja työmuistia, jonka hän toteaa olevan heikompi yli 60-vuotiailla – samassa aikasarjassa, joka on kasvanut älykkyystesteissä.

Morrisin tutkimusta voidaan kritisoida siitä, että (A) tutkimuksessa on selvitetty tutkittavan ilmiön (älykkyys) sijasta siihen liittyvää oheisilmiötä (muistia) ja että (B) vertailu perustuu vain ikääntyneiden ryhmissä tapahtuneiden muutosten keskinäiseen korrelaatioon, eikä nuorison piirissä tapahtuneita muutoksia väestön keskimääräiseen älykkyyteen ole otettu huomioon.

Tällä tavoin on tuotettu pelkkiä aihetodisteita älykkyydessä tapahtuneen tason laskun selityksille, ja tutkimus onkin ehtinyt herättää vastalauseita kriitikoiden piirissä. Lisäksi muisti on muuttuvampi ja olosuhteista riippuvaisempi ominaisuus kuin geneettispohjaisena pidetty älykkyys.

Älykkyyden geneettisestä perustasta

Älykkyyden geneettisestä määräytymisestä esitettiin hiljattain Nature Genetics -lehdessä runsaan 78 000 ihmisen aineistoon perustuva meta-analyysi, jossa löydettiin 48 älykkyyteen liittyvää geeniä. Älykkyydellä on tämän mukaan geneettinen perusta, vaikka tutkijat pystyivätkin selittämään geneettisen muuntelun pohjalta vain 4,8 prosenttia ihmisten älykkyyden vaihtelusta. Joka tapauksessa tutkimus vahvisti sen, että älykkyys on samantyyppinen polygeeninen ominaisuus kuin ihmisen pituus ja että tämän vuoksi ihmisryhmien välillä vallitsee myös älykkyyteen liittyviä perinnöllisiä eroja.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että pohdittaessa syitä länsimaisten ihmisten keskimääräisen älykkyyden laskuun koetetaan kiertää jotakin ilmeistä ja helposti tarjolla olevaa selitystekijää. Tuntuu ikään kuin tiedeyhteisössä pyrittäisiin salaamaan tai suojelemaan jotakin totuutta – joko haluten säilyttää tiettyjen tutkijoiden aikaan saama oma totuus tai haluten haudata heidän kanssaan kilpailevien tutkijoiden saavuttama totuus. – Mikä se voisi olla? Olisiko aika nostaa vati pöytään?

Occamin partaveistä käyttäen yksinkertainen selitys on paras, ja tarpeettomat epifyytit voidaan karsia pois. Sherlock Holmesia mukaillen: jos epätodennäköiset selitykset eivät päde, on todennäköinen hyväksyttävä.

Professorien Tatu Vanhasen, Richard Lynnin, Helmuth Nyborgin ja Gunnar Heinsohnin tutkimukset antavat näyttöä siitä, että älykkyys on muiden piirteidensä ohella ominaisuus, joka liittyy myös ja erityisesti rotuun.

On syytä huomauttaa, että rotunäkökohdan esille nostaminen tässä yhteydessä ei ole rasismia eli rotusortoa. Rotuajattelu tai rotuoppi (racialism) merkitsee vain ihmisrotujen myöntämistä objektiivisiksi biologisiksi tosiasioiksi eikä tarkoita moraalista arvottamista suuntaan tai toiseen. Rotuerottelu (racial categorization) puolestaan on käsityskanta, jonka mukaan roduilla on eroja, jotka voivat olla yhteiskunnallisen eriytymisen perusteena. Niistä molemmista poikkeava rotusorto tai rotusyrjintä eli rasismi (racism) puolestaan tarkoittaisi ihmisarvon kiistämistä rotuun viitaten.

Voidaan huomauttaa siitäkin, että rotuajattelusta on kiistelty toisen maailmansodan jälkeen paljon, mutta esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun. Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä on kannattanut sitä meidän päiviimme asti.

Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien keskuudessa. Liebermanin (et al.) suorittaman tutkimuksen (n = 1200) mukaan väitteen  ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tohtorintutkinnon suorittaneiden antropologien keskuudessa väitteen kanssa samaa mieltä oli 50 % ja eri mieltä 42 % (lisätietoa tässä ja tämän kirjoitukseni luvussa ”Onko kansallismielisyys rasistista?”).

Mikäli Vanhasen, Lynnin, Nyborgin ja Heinsohnin perusaksioomat rotujen olemassaolosta hyväksytään tutkimuksen pohjaksi, voidaan nopeasti löytää valoa kysymykseen, miksi väestön keskimääräinen älykkyys on vierinyt alamäkeä länsimaissa viimeksi kuluneiden 40 vuoden ajan.

1970-luvulla länsimaissa alkoi niiden väestöryhmien vastaanottaminen, jotka Vanhasen ja Lynnin tutkimuksissa ja heidän metatutkimustensa pohjana olleissa tutkimuksissa on arvioitu muita heikompiälyisiksi.

Länsimaissa asuvan väestön älyllinen rappeutuminen ei ole alkanut välttämättä väestöpyramidin vanhenevasta yläpäästä, vaan keskimääräisen älykkyyden heikentyminen on voinut alkaa diagrammin alapäästä, kun Afrikasta ja Lähi-idän arabimaista saapuneet nuoret ja tutkimuksissa heikompiälyisiksi todetut ryhmittymät ovat lisääntyneet länsimaissa muodostaen uusia sukupolvia.

Samalla selitysperusteella voitaisiin lähestyä myös sitä suurta arvoitusta, miksi Suomen sijoitus 15-vuotiaiden älyllistä suoriutumiskykyä mittaavassa PISA-testissä (Programme for International Student Assessment) on heikentynyt. Vuonna 2000 Suomi oli 32 maan joukossa ykkönen lukutaidossa, kolmonen luonnontieteissä ja nelonen matematiikassa, mutta 2012 Suomi ei ollut enää OECD:n kärkimaa yhdelläkään osa-alueella.

Kaikkiaan 65 maan joukossa Suomi oli luonnontieteissä 5., lukutaidossa 6., ongelmaratkaisussa 9. ja matematiikassa 12., ja nousevia maita ovat olleet ne Kaukoidän maat, joiden kantaväestöt on mitattu alun perin korkeasti älykkäiksi. Niiden suhteellisen aseman paranemista voi selittää se, että nouseviin maihin ei ole kohdistunut suurta siirtolaisten virtaa Afrikasta eikä Lähi-idästä. (Kirjoitin aiheesta jo vuonna 2007 otsikolla ”Pisan kalteva torni”).

Antautuipa Tatu Vanhanen vielä vuonna 2012 selittämään myös euron kriisiä kansojen älykkyyseroilla. Hänen mukaansa Etelä-Euroopan taloudet floppaavat, sillä Välimeren kuuden maan kansallisten älykkyysosamäärien keskiarvo on 94,6 indeksipistettä, ja 11 muun euromaan keskimäärin 98,3 pistettä, kun taas Suomi on euromaiden huipulla 100,9 pisteellä. Ei siis ihme, että kukkarollemme riittää tulijoita.

Älykkyyden geneettinen tausta vapauttaa luokkarakenteesta mutta sitoo biologiaan

Minä en ihmettelisi enkä järkyttyisi, vaikka asiat olisivat Vanhasen ja Lynnin selitysmallin kuvaamalla tavalla. Mutta paheksun sitä tapaa, jolla niin sanottu tiedeyhteisö on halunnut diskvalifioida kansakuntien ja rotujen älykkyydessä vallitsevia eroja koskevat selitysperusteet. Mikäli ne alkavat paljastua paikkaansa pitäviksi käytännön havaintojen ja kokemusten myötä, sitä vaarallisempaa tutkimustulosten torjuminen on selitysmallien kieltäjille.

Monet kulttuuriteoreetikot, yhteiskuntatieteilijät ja etenkin vihervasemmistolaiset ovat valitelleet, että älykkyyden biologiseen määrittelemiseen liittyy luokka- tai rotudeterminismiä. Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Koska yksilöiden väliset erot ovat suuremmat kuin ryhmien väliset erot, yksilöille on tullut entistä helpommaksi irtautua viiteryhmistään älynsä avulla – siis tietenkin, mikäli sitä on.

Libertaristinen yhteiskuntatieteilijä Charles Murray ja psykologi Richard J. Herrnstein julkaisivat jo vuonna 1994 teoksen The Bell Curve – Intelligence and Class Structure in American Life, jossa he argumentoivat, että älykkyys ennustaa paremmin yksilöiden koulu-, ammatti- ja taloudellista menestystä kuin sosiologien suosimat tulotason tapaiset selitystekijät. He myös katsoivat, että älykkäimmät ihmiset (niin sanottu kognitiivinen eliitti) on eriytymässä muusta yhteiskunnasta ja muodostaa ennen pitkää oman sosiaaliluokkansa.

Jos menestys johtuu älykkyydestä ja älykkyys on biologisesti periytyvää, tämä merkitsee, että entistä useammilla on mahdollisuus luokkanousuun pelkästään omilla kyvyillään, eikä ihmisten tarvitse jäädä voivottelemaan asemaansa kurjien sosiaalisten rakenteiden vangiksi!

Älykkyyden biologisen määrittelyn voisi siis odottaa herättävän toivoa sitkeimmissäkin marxilaisissa, jotka tämän materialistis-biologisen selityksen kautta voisivat löytää pohjaa luokkanousun pyrkimyksilleen. Ja niin asia olisikin, ellei Murrayn ja Herrnsteinin teoksen luvussa 13 olisi lausuttu jotakin, mikä teki postmodernisteille, luokkateoreetikoille ja muille vakaumuksellisille kommunisteille mahdottomaksi ottaa vastaan kirjan läksyä.

Teoksen loppupuolella nimittäin todettiin, että biologian kautta älykkyys liittyy myös rotuun ja että rodut on todettu tutkimuksissa eri tavoin älykkäiksi. Rotu puolestaan on materialistinen kategoria, jota marxilainen ei jostain käsittämättömästä syystä hyväksy, vaikka hän hyväksyy selittäväksi kategoriaksi sosiaaliluokan.

Koska musta väestö on kirjan mukaan olennaisesti vähemmän älykästä kuin valkoiset ja aasialaiset ja koska älykkyydessä vallitsevia eroja ei voida poistaa koulutuksella, älykkyyserot selittävät eri rotujen välillä sosioekonomisessa asemassa vallitsevia eroja. Vaikka maailma onkin juuri tämän seikan vuoksi luokkayhteiskunta, lohtuna on, että jokaisella yksilöllä on kuitenkin mahdollisuus pötkiä omien kykyjensä mukaan paremmille päiville riippuen sijoittumisestaan normaalijakaumalla.

Vaikka Murrayn ja Herrnsteinin kirjaa vastaan hyökättiinkin sen ilmestyessä paljon, tekijöiden palkinnoksi jää, että The Wall Street Journal julkaisi lopulta 52 älykkyystutkijan kannanoton, jossa kirjan väitteitä luonnehdittiin älykkyystutkimuksessa yleisesti vallitsevien näkemysten mukaisiksi.

Miksi älykkyyttä ei voida määritellä kulttuuriteoreettisesti?

Älykkyyden ja yhteiskuntien menestyksen välinen korrelaatio on pyritty kyseenalaistamaan määritelmistä asti, puuttumalla älykkyystutkimuksen menetelmiin. Muutamat ovat väittäneet älykkyystestejä epäluotettaviksi ja katsoneet, että älykkyyttä pitäisi arvioida kulttuuriteoreettisesti: määrittelemällä älykkyys pikemminkin menestymiseksi kulttuurioloissa tai sosiaalisissa oloissa kuin älykkyystesteissä.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on kuitenkin sangen ongelmallista. Katsotaanpa, mistä syistä. Uskon, että kyllästyneimpienkin kannattaa jatkaa lukemista, sillä esimerkki on rutikuivuudestaan huolimatta eräällä tavalla hauska.

Oletetaan ihminen, jonka mitattu älykkyysosamäärä on 85, eli melko alhainen. Mikäli tämä yksilö suoriutuu hyvin kulttuurissa, hänet pitäisi luokitella kulttuuriteoreettisen ajattelutavan mukaan huomattavan älykkääksi. Tämä puolestaan olisi mittauksen vastainen tulos.

Ajatellaanpa sitten ihmistä, jonka älykkyysosamääräksi saadaan mittauksessa 115 ja joka on selvästi keskimääräistä älykkäämpi. Mikäli tämä yksilö menestyy huonosti kulttuurissa, hänet pitäisi määritellä kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan heikkoälyiseksi, mikä olisi sekin vastoin mittaustulosta.

Johtopäätös on: kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioimisen mukaan älykkäimmäksi osoittautuisi sellainen yksilö, joka heikoimmalla mitatulla älykkyydellä menestyisi parhaiten kulttuurioloissa. Ja heikoimmaksi osoittautuisi älykkyydeltään se, jonka mitattu älykkyys on korkein mutta joka korkeimmasta älykkyydestään huolimatta pärjää huonoiten kulttuurissa.

Kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan älykkäin on sellainen yksilö, joka heikollakin älykkyysosamäärällä menestyy käytännön elämässä, ja vähä-älyisin on sellainen, joka ei korkeallakaan älykkyysosamäärää pärjää käytännön olosuhteissa!

Tämän mukaan yksilö on sitä älykkäämpi, mitä vähäisemmällä testatulla älykkyydellä hän menestyy kulttuurioloissa, mikä puolestaan johtaa ristiriitaan arvioitavan ominaisuuden tai ilmiön olemuksen, älykkyyden, kanssa.

Tästä ristiriidasta seuraa, että älykkyyttä ei voida määritellä kulttuurirelatiivisesti: suhteessa ympäröiviin oloihin. Älykkyyden määrittely onkin mahdollista vain suhteessa testiin. Testatun älykkyyden pitää olla vertailun pohjana silloinkin, kun älykkyyttä arvioidaan menestymiseksi kulttuurissa, sillä muussa tapauksessa mikä tahansa menestys (esimerkiksi näppäryys tai sosiaalinen lahjakkuus), voitaisiin tulkita älykkyydeksi.

Kulttuuriteoreettiset lähestymistavat eivät arvioi älykkyyttä vaan suoriutumiskykyä

Kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioinnin mukaan kaikki menestyvät luonnonoliot olisivat hyvin älykkäitä, ja niiden arvioinnin perustana pidettäisiin vain selviytymis- tai suoriutumiskykyä. Tämän mukaan apina on ihmistä älykkäämpi, mikäli se menestyy ihmistä paremmin viidakossa.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on tietenkin hyvin neuvokasta postmodernistien, konstruktionistien ja jälkistrukturalistien mielestä, sillä se sivuuttaa heidän kiusalliseksi kokemansa mittaavan tutkimuksen ja sen mukaisen positivismin, joka usein on ikävän paljastavaa. Kulttuuriteoreettisessa ajattelutavassa on kulttuurirelativistien omalta kannalta onnekasta kaiketi juuri se, että sen mukaan heikkoälyinen osoittautuu älyllisesti lahjakkaaksi, sillä hän pärjää kulttuurissa vähälläkin älyllä, joka voidaan aina kompensoida eleganteilla selityksillä.

Tällöin ei kuitenkaan ole enää kyse älykkyyden arvioimisesta. Kulttuuriteoreettinen arviointitapa ei paljasta älykkyyttä, vaan sen kautta valottuu lähinnä survival-strateginen menestyksellisyys, pärjääminen, kyvykkyys tai voitokkuus. Häivyttääkseen tämän ongelman kulttuuriteoreetikot puhuvatkin mielellään ”yleisen lahjakkuuden” arvioimisesta eivätkä älykkyyden mittaamisesta.

Ongelmana on, että tällä tavoin ajateltaessa luovutaan älykkyyden tutkimisesta, ja koko aihe liudennetaan perimmältään muiden ilmiöiden selvittelemiseen. Tosiasiassa älykkyys on tutkimusilmiö, joka voidaan tavoittaa vain testien avulla, sillä voidaan katsoa, että älykkyyden testaaminen sinänsä luo tutkittavan ilmiön. Älykkyysosamäärää ei ole ilman älykkyystestiä, mittaamista ja tilastoimista. Tästä johtuu, että älykkyyttä voidaan arvioida vain testin avulla, kokeellisesti, suhteessa koetehtäviin ja tilastosuhteutuksen avulla.

Älykkyyden positivistisesta mittaamisesta

Tieteenfilosofisesti katsoen kyse on tällöin instrumentalismista, jossa tutkimusilmiö konstruoidaan metodin kautta. Mikäli niin ei tehtäisi, ei olisi koko tutkimusaihetta tai ilmiötä. Ei ole kuitenkaan mitään pätevää syytä, miksi tällaista tutkimusta ei saisi tai pitäisi tehdä. Vain sen kautta voidaan paljastaa ihmisten välillä vallitsevia ja psykologisesti arvioitavissa olevia eroja ihmisten kyvykkyydessä.

Asian voi sanoa myös niin, että ainoa tieteellinen tapa arvioida ihmisten älykkyyttä on mittaava ja kokeellinen tutkimus. Olen toki myös itse arvostellut positivistista tutkimusotetta siitä, että se tuottaa ja luo tutkittavan ilmiön itse, rajaa sen melko ahtaasti eikä aina ota huomioon muita asioihin vaikuttavia seikkoja. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että tällaista tutkimusta ei tarvitsisi tehdä tiedonmuodostuksen pohjaksi.

Kokeellisten älykkyystutkimuksen puolesta voidaankin todeta Tatu Vanhasen tapaan, että vaikka saadut tutkimusnäytöt eivät olisikaan täydellisiä, on tällä tavoin saatu tieto kuitenkin parasta, mitä aiheesta voidaan saada.

Vanhasen ja Lynnin tutkimukset olivat metatutkimuksia, eli niissä käytettiin useiden empiiristen tutkimustulosten tuottamaa tietoa, jonka pohjalta kirjoittajat tekivät laajoja vertailuja kansakuntien älykkyyden ja taloudellisen menestyksen korrelaatioista.

Pitää ehkä paikkaansa, että muutamat vertailujen pohjana olleet tutkimukset teoksessa IQ and Wealth of Nations (2002) eivät olleet kovin tasokkaita, mutta niiden heikkouksilla ei ollut kuitenkaan merkitystä metatutkimuksen kokonaisuuteen, joka oli aineistoltaan hyvin laaja ja kattava. Vanhasen ja Lynnin julkaisema seuraava yhteisteos IQ and Global Inequality (2006) olikin jo huomattavasti paremmin puskuroitu myös kritiikkiä vastaan, minkä myös professori Jeja-Pekka Roos myönsi kiittävässä kirja-arviossaan.

Tutkimukset osoittivat selvästi, että älykkyys ja rotu korreloivat siten, että euripidinen ja mongoloidinen rotu osoittautuivat nekroidista rotua älykkäämmiksi ja että erot kansanryhmien älykkyydessä voitiin tulkita kansakuntien taloudellisia menetyseroja selittäviksi tekijöiksi.

Tutkimuksia arvosteltiin paljon, mutta kritisoinnin pääasiallinen syy oli se, että ne eivät tuottaneet kriitikoiden haluamia tuloksia, jotka olisivat olleet poliittisesti korrekteja ja pitäneet yllä näkemystä ihmisrotujen ja kansakuntien yhdenveroisuudesta älykkyyttä koskien.

Tällainen vastaanotto oli perin ennakkoluuloista. Metodia moitittiin siksi, että se ei tuottanut poliittisesti toivottuja tuloksia. Tieteellisen asenteen mukaista on kuitenkin ensin valita menetelmä, joka vastaa tutkittavan ilmiön olemusta. Sitten menetelmää sovelletaan ja analysoidaan tulokset. Tuloksista puolestaan tehdään johtopäätöksiä, jotka hyväksytään arviointiprosessissa, ja niiden mukaan pitää orientoitua elämään.

Tiede voi antaa tulosten pohjalta myös toimintasuosituksia, jotka perustuvat kausaaliyhteyksiin ja todennäköisyyksiin. Tieteilijöiden eettisesti velvoittava tehtävä onkin kertoa tiedeyleisölle, mitä mistäkin vaihtoehdosta voi seurata.

Rotujen olemassaolon myöntäminen vapauttaa kunnioittamaan luonnon itseisarvoja

Poliittisen päätöksenteon asia on puolestaan ratkaista, mitä päämääriä ja tuloksia kansalaiset haluavat edistää, ja tämä kuuluu kansallisvaltioissa noudatettavan demokratian piiriin. Kun kansalaisten arvostukset ja päämäärät ovat tiedossa, voidaan tieteen löytämien kausaalisuhteiden ja todennäköisyyksien pohjalta ratkaista, kuinka pitää toimia.

Jos esimerkiksi toivotaan keskimääräisen älykkyyden alenemista länsimaissa, on syytä lisätä maahanmuuttoa ja rotujen välistä pariutumista, kun taas päinvastaisessa tapauksessa olisi toimittava päinvastaisesti. Mikäli taas toivotaan yhteiskunnallisen tehokkuuden laskua ja konfliktien lisääntymistä, on edistettävä monikulttuurisen yhteiskunnan syntymistä, sillä monikulttuurisessa yhteiskunnassa konflikteja esiintyy enemmän ja eskaloitumisen herkkyys kasvaa. Jos tätä ei haluta, on meneteltävä päinvastaisesti.

Yksi vaihtoehto on jättää asia ihmisen aktiivisen puuttumisen ulottumattomiin ja antaa luonnon tai yhteiskunnallisen sattuman hoitaa asian. Geeneissä olevaa luontoa pitää myös suojella sen itseisarvon vuoksi. Luonnostaan olevassa monipuolisuudessa voidaan nähdä selviytymisen voimavara sikäli, että mitä monipuolisempi ihmiskunnan perimä on, sitä paremmin ihminen pystyy lajina mukautumaan maapallon uusiin olosuhteisiin, joissa valintaetua voivat antaa erilaiset tekijät kuin nykyoloissa.

Oikeus olla omaa rotuaan on siis nähtävissä itseisarvoisena, eikä rotuopista ole tätä kautta johdeltavissa sortoa vaan sen vastakohtaa: moraalin sydänverta ja puhtain purjein kukoistavaa etiikkaa!

Toisaalta ihmisrodut eivät ole koskaan tulleet kovin hyvin toimeen keskenään, ja onkin väärin paheksua rotujen myötäsyntyistä itsesuojelupyrkimystä. Naturalistisesti ajatellen luonnossa mikään ei ole oikein eikä väärin, joten olisi virheellistä sanoa, että luonnonvalinta johtaisi progressiiviseen evoluutioon (eli kehitykseen) tai taantumiseen. Inhimillisestä näkökulmasta voidaan kuitenkin sanoa, että muutokset voivat mennä lajin kannalta kielteiseen suuntaan.

Näin käy varsinkin, jos muutokset kulttuuriolosuhteissa kääntyvät kielteisellä tavoin takaisin biologiselle tasolle, jolta kulttuuri on emergoitunut. Esimerkkinä voivat olla lajien tai rotujen konfliktit, jotka johtavat geneettiseen taantumiseen ja korkeasti kehittyneiden ominaisuuksien tuhoon massakulttuurin, voiman, vallan tai enemmistöpäätösten vuoksi, eikä jalostuneita ominaisuuksia ja niiden mukaisia korkeakulttuureita suojella.

Monikulttuurisen mallin epäonnistumisesta antaa näyttöä se, että Yhdysvalloissakin rotulevottomuudet on voitettu vain vaivoin, ja haavat ovat yhä auki. Ei siis tarvitse ihmetellä, mistä esimerkiksi Yleisradio saa aiheen ”monikulttuurisuuden uhkia” valitteleviin ohjelmiinsa, joista yksi on eilen TV1:n Ulkolinjassa esitetty ”USA ja rotusodan uhka”. Pahin uhka monikulttuurisuudelle on monikulttuurisuus itse.

Rotukategoriaa lähtökohtana pitävää tutkimusta ovat tehneet Vanhasen ja Lynnin lisäksi muiden muassa tanskalaisprofessori Helmuth Nyborg ja saksalaisprofessori Gunnar Heinsohn, jonka visio länsimaiden tilanteesta on synkkä. Hänen mukaansa maahanmuuttajien vyöry lopettaa nykymuodossa tunnetun Euroopan vuoteen 2050 mennessä.

Suomessa Vanhasen ja Lynnin lähestymistapaa on arvostanut yhteiskuntapolitiikan emeritusprofessori Roosin lisäksi yhteiskuntatieteiden metodologian professori Pertti Töttö, jonka luentoja minulla oli ilo seurata opiskellessani Tampereen yliopistossa 1980- ja 1990-luvuilla, kuten myös Tatu Vanhasen valtio-opin opetusta.

Älykkyys ja poliittisten olojen selittäminen

Monet kulttuuriteoreetikot sanovat, että Lähi-idästä ja Afrikan kehitysmaista tulleiden harjoittamaa terrorismia, länsimaisen yhteiskunnan vastaisuutta ja takapajuista omiin oloihinsa linnoittautumista ei voida tai ei pitäisi selittää heidän islaminuskoisuudellaan, toisin sanoen kulttuuriteoreettisella perusteella.

Toisaalta näitä kielteisiä ilmiöitä ei saisi kulttuuriteoreetikoiden mielestä selittää myöskään viittaamalla tutkimusten paljastamaan heikompaan keskimääräiseen älykkyyteen.

Olen itse katsonut, että kehitysmaista virranneen väestön konfliktia länsimaiden kantaväestön ja elämäntavan kanssa voidaan selittää molemmilla: sekä kulttuurierolla, joka vallitsee länsimaisen rationalismin ja islamin välillä, että väestöjen keskimääräisessä älykkyydessä vallitsevilla eroilla.

Yksilöiden älykkyydellä ei ole tällöin paljoa merkitystä, sillä kulttuurien kokonaisuudet ovat seurauksia väestön keskimääräisestä älykkyydestä. Kulttuurien normit ovat syntyneet väestöjen kokonaisälykkyyden perusteella ja edustavat niitä.

Kulttuureissa vallitsevat normit ja käytännöt, kuten alttius selittää asioita joko taikauskoisesti tai tieteellisesti, perustuvat kansanryhmien kykyyn ymmärtää asioita ja käsitellä kognitiivista moniselitteisyyttä. Niinpä kulttuuriteoreettiset selitykset palautuvat aina biologisiin selitysperusteisiin ja ovat johdeltavissa viime kädessä kansanryhmien välisistä biologisperäisistä eroista, joista yhden muodostavat älykkyydessä vallitsevat erot.

Tämä ohjaa kysymään, voitaisiinko kehitysmaalaisten ylläpitämää väkivaltakulttuuria selittää nimenomaan kyseisissä maissa asuvien ihmisten länsimaalaisia heikommalla älykkyydellä. Älykkyys on luonnollisesti ohjannut pohjoisia kansoja keksimään kauhistuttavia aseita, mutta niiden keskuudessa älykkyys on johtanut myös minimiväkivallan periaatteeseen ja sopimaan asioista.

Sen sijaan Lähi-idän arabimaissa ja Afrikassa konfliktit näyttävät jatkuvan ajasta aikaan. Syy ei ole välttämättä vain ideologinen ja uskontojen välinen, sillä keskeistä on, miksi ihmiset noilla maailmankolkilla sitkeästi uskovat joihinkin opinkappaleisiin järkiperäisen ajattelun ja politiikanteon asemasta. Eräs ilmeinen syy tällaiseen laajaan poliittiseen käyttäytymiseen ja jatkuvaan aseiden kalisteluun on tutkimusten perusteella keskimääräistä muita heikompi älykkyystaso.

Vastaavasti voidaan vertailla Afrikan maiden ja Kiinan välillä vallitsevaa eroa. Afrikan mailla on ollut itsenäistymisensä jälkeen viitisenkymmentä vuotta aikaa luoda länsimainen teollinen kulttuuri, mutta nämä maat eivät ole onnistuneet pyrkimyksissään lukuun ottamatta Egyptin ja Etelä-Afrikan tapaisia valtioita, joissa länsimaiden vaikutus on ollut runsainta. Sen sijaan Kiina on noussut alkeellisesta kehitysmaasta noin kahdessakymmenessäviidessä vuodessa nykyaikaiseksi teollisuusvaltioksi lunastaen paikan USA:n ja Japanin välissä bruttokansantuotteessa mitattuna.

Vaikka historiallisilla ja kulttuurisilla taustoilla voikin olla supportiivista tai preventiivistä merkitystä valtioiden kehitykseen, pitkällä aikavälillä erottuvat trendit eivät voi selittyä pelkillä kannustavilla olosuhteilla tai jarrutustekijöillä. Ne eivät nimittäin ole kokoaikaisia ja jatkuvakestoisia niin kuin eivät koulutusolotkaan, mutta ihmisten geneettiset ominaisuudet ovat. Niinpä biologisperäiset erot älykkyydessä ovat vahvoja ehdokkaita, kun pohditaan syitä Afrikan maiden muita kurjempaan tilaan. Euroopan ja Pohjois-Amerikan väestön täydentyminen Afrikasta ja Lähi-idän arabimaista voi selittää myös sen, miksi keskimääräinen älykkyys länsimaissa nyt laskee.


Lähteet

Adee, Sally, ”We seem to be getting stupider and population ageing may be why”,  New Scientist, Daily news, 8. September, 2017.

Heinsohn, Gunnar, Söhne und Weltmacht – Terror im Aufstieg und Fall der Nationen. Zürich: Orell Füssli Verlag, 2003.

Lieberman, Leonard (et al.), ”Race in biology and anthropology: A study of college texts and professors”, Journal of Research in Science Teaching, March 1992,  vol. 29, issue 3, pp. 301–321.

Lynn, Richard and Tatu Vanhanen, IQ and Wealth of Nations. Westport, CT: Praeger, 2002.
---, IQ and Global Inequality. Agusta, GA: Washington Summit Publishers, 2006
---, Intelligence – A Unifying Construct for the Social Sciences. London: Ulster Institute for Social Research, 2012.

Lynn, Richard, Race Differences in Intelligence – An Evolutionary Analysis. Agusta GA: Washington Summit Publishers, 2015.

Morris, Robin G. (et al.), ”The Flynn effect for verbal and visuospatial short-term and working memory: A cross-temporal meta-analysis”. Intelligence, vol. 64, September 2017, pp. 71–80.

Murray, Charles and Richard J. Herrnstein, The Bell Curve – Intelligence and Class Structure in American Life. New York: Free Press, 1994.

Nyborg, Helmuth, ”The Decay of Western civilization – Double relaxed Darwinian selection”, Personality and Individual Differences, 2012, 53:2, pp. 118–125.
---, ”The intelligence-religiosity nexus – A representative study of white adolescent Americans”, Intelligence 2009, 37:81, pp. 81–93.

Nyborg, Helmuth and A. R. Jensen, ”Black-white differences on various psychometric tests – Spearman’s hypothesis tested on American armed services veterans”, Personality and Individual Differences, 2000, 28:3, pp. 593–599.

Sniekers, Suzanne (et. al), ”Genome-wide association meta-analysis of 78,308 individuals identifies new loci and genes influencing human intelligence”, Nature Genetics, 2017, 49, pp. 1107–1112.

Vanhanen, Tatu, Global Inequality as a Consequence of Human Diversity – A New Theory Tested by Empirical Evidence. London: Ulster Institute for Social research, 2014.
---, The Limits of Democratization – Climate, Intelligence, and Resource Distribution. Agusta, GA: Washington Summit Publishers, 2009.

Johtopäätöksiä muslimiterrorismista

Nyt kun islamin brändiin liittyvä väkivaltainen monikulttuurisuusnarratiivi nimeltä Islamin Veriteurastukset on edennyt postmodernin kudelman jatko-osaan numero kuusi, on hyvä karistaa unet silmistä ja pohtia, mihin tuon islamin kanssa ollaan oikein joutumassa.

En tarkoita nyt vain toissa päivänä tapahtunutta homobaarin uudelleen sisustamista islamilaiseksi rituaaliteurastamoksi. Haluan palauttaa mieleen länsimaisen kulttuurin ja sananvapauden tuhoamisyrityksen, joka alkoi Pim Fortuynin ja Theo van Goghin murhista. Ensimmäisiä merkkejä olivat kirjalija Salman Rushdielle luetut kuolemanfatwat ja eurooppalaisten naisten alistaminen synnytyskoneiksi, joita yhdistää tähän maailmaan vain silmien tasolla oleva postiluukku. Sen jälkeen islam on sopeuttanut meidät länsimaalaiset katselemaan kärsivällisesti sivusta, kun muslimimaahanmuuttajat raiskaavat lapsia sekä vievät sosiaaliturvamme ja asuinpaikkamme.

Länsimaiden kantaväestöt tekevät suuren virheen luullessaan voivansa torjua terrorismia julistuksellaan ”me emme pelkää”. Tosiasiassa länsimaissa asuvien muslimien pitäisi kiljua joka iskun jälkeen ”me emme radikalisoidu”. Muslimien yhdyskunta ei kuitenkaan vaivaudu edes tuomitsemaan iskuja vaan näyttää nauttivan islamin vaikutusvallan kasvusta.

Olen samaa mieltä kuin Olli Immonen viime kesänä paljon huomiota saaneessa Facebook-kirjoituksessaan ”Voitto on meidän”. Jaan hänen käsityksensä siitä, että meidän tulisi voittaa tämä taistelu. Sen sijaan en ole samaa mieltä siitä, että niin todella käy. En siis luota paljoakaan siihen, että me todella voitamme. Maailman väestölliset parametrit puhuvat kokonaan toisenlaisen lopputuloksen puolesta.

Väestö paisuu pahiten islamilaisissa maissa, ja paine purkautuu länsimaihin. Paljon on kinasteltu siitä, milloin muutos tapahtuu. Myöskään minä en osaa kertoa tarkkaa päivää tai hetkeä kulttuurimme tuhoon, mutta se ei olekaan olennaista. Olennaista on se, että niin lopulta käy, mikäli muslimiväestön lapsiluku on kantaväestön lapsilukua korkeampi.

Suomen koko väestön keskimääräinen lapsiluku 1,85, mutta Suomessa asuvan somaliväestön keskuudessa luku on 3,5. Joka neljäs Helsingissä koulunsa aloittava lapsi on maahanmuuttajataustainen. Timo Vihavaisen painajainen – väestöjen vaihto länsimaissa – on näillä lukuarvoilla yhtä väistämätöntä kuin se, että Titanic upposi veden tulvittua laivaan.

Lisäksi asiaa pahentaa maahanmuutto. Sitä kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi valittu ja sotilasansiomitalilla palkittu Petteri Orpo voimakkaasti tukee pitämällä rajoja apposen auki. Näin toteutuvat myös hänen välinpitämättömät TV-kannanottonsa: jos vieraat kulttuurit todellakin voittavat, ”sitten niin vain käy”.

Muutos on sekä väestöllinen että geneettinen. Se on peruuttamaton ja lopullinen. Pohjoisten kansojen geeniperimä menetetään pysyvästi, ja juuri tuo seuraus voi olla kyseisen vallassa olevan joukkion hölmöin teko. Olen samaa mieltä kuin James Hirvisaari eduskuntapuheessaan ”Teidän syytänne”, joka kuuluu koko eduskuntahistorian hienoimpiin ja vaikuttavimpiin esityksiin. Palkkioiksi hänet erotettiin eduskuntaryhmästä. Tätä menoa islamin lippu todellakin liehuu Eduskuntatalon yllä.

Pahimmillaan maahanmuutto muokkaa väestömme rakennetta ja älykkyyttä tavalla, jonka seurauksena voi olla 1200 vuoden kulttuuritaantuma, kun muslimit ja Afrikan kehitysmaalaiset tuovat Lähi-idän monisatavuotisen helvetin meidän kaduille ja koteihimme.

Sitä, mitä vaikutusta väestöllisen ja geneettisen aineksen kokonaismuutoksella on älykkyyteen, ei voida tarkalleen ennustaa, mutta professoreilla Tatu Vanhanen, Richard Lynn, Gunnar Heinsohn ja Helmuth Nyborg on ollut asiasta perusteltua sanottavaa. Sekään ei ehkä ole täydellistä, mutta se on kuitenkin parasta, mitä tieteellisillä mittausmetodeilla voidaan saada. He ovat katsoneet, että keskeinen syy Lähi-idässä, Afrikassa ja muilla kuumilla vyöhykkeillä asuvien kansojen parantumattomaan kurjuuteen on näissä maissa asuvien kansojen heikompi älyllinen suoriutumiskyky.

Heidän tutkimuksissaan ei ole ollut olennaisia vikoja eikä suuria puutteita, mutta niitä arvosteltiin rajusti moittimalla heidän menetelmiään ”kehitysmaalaisten ajattelutottumuksia ja kulttuureja vastaamattomiksi”. Tosiasiassa useimmat testit pantiin toimeen tasa-arvoisissa tilanteissa ja kokeet olivat kulttuureista riippumattomia päättelytehtäviä.

Vanhasen ja Lynnin tutkimusten keskeinen heikkous oli se, etteivät ne tuottaneet monikultturistien ja maahanmuuton suosijoiden toiveiden mukaisia tuloksia. On kuitenkin väärin moittia metodeja siitä, etteivät ne tuota halutunlaisia tuloksia. Tieteellisen periaatteiden mukaista on ensin valita menetelmä, sitten soveltaa menetelmää, kerätä ja analysoida tämän jälkeen tulokset sekä lopuksi hyväksyä johtopäätökset. Sitten pitää vain elää niiden mahdollisesti tuottamien poliittisten korjaussuositusten mukaisesti.

Tiedon ja järjen vastaista yhteiskuntakäytäntöä tiede ei voi suosittaa. Se on suvaitsevaisten hommaa.