Valtion omaisuuden myynneillä pohjustetaan liittovaltiota

Liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin toimet ovat saaneet kovaa kritiikkiä hänen koko hallituksessa olonsa ajan, ja ansaitusti. Nyt hänen toimintansa laillisuus aiotaan selvittää perustuslakivaliokunnassa.

Berner kuuluu epäilemättä niihin ministereihin, jotka muistuttavat maahanmuuttoministerinä pahasti epäonnistunutta Astrid Thorsia. Hänen halunsa kaupustella valtion omaisuutta tuo etsimättä mieleen kaiken sen, mitä on sanottu lypsävien lehmien lopettamisesta.

Katselin huvin ja harrastuksen vuoksi viimeviikkoisen Ylen A-Talk-ohjelman, jossa vieraina olivat Anne Bernerin lisäksi Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne, Posti- ja logistiikka-alan unionin PAU:n puheenjohtaja Heidi Nieminen ja pörssitoimittaja Eljas Repo.

Selväksi kävi, että Berner aikoo jatkaa valtion omaisuuden myyntiä laittamalla lihoiksi sellaisetkin yritykset, joilla on peruspalvelutehtävä (kuten Posti ja Valtionrautatiet) tai joilla on strateginen intressi (kuten Finnair).

Jo Digitan taannoinen myynti osoittautui huonoksi kaupaksi, sillä nyt Yle joutuu maksamaan jokaisesta lähettämästään bitistä ranskalaisomistuksessa olevalle firmalle, mikä on lisännyt kustannuksia ja hidasti aikoinaan myös teräväpiirtolähetysten käyttöönottoa. Fortumin sähköverkon myynti puolestaan on merkinnyt turvallisuuden ja huoltovarmuuden kyseenalaistumista, kun Caruna voi halutessaan laittaa sähköverkot solmuun.

Omaisuuden myynneistä on tullut todellisia lehmänkauppoja pelkästään taloudellisessakin mielessä. Suomen valtiolla ei olisi ollut vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen lopulla juuri lainkaan velkaa, jos valtio olisi pitänyt yritysvarallisuuden omistuksessaan, totesi taloustoimittaja Seppo Konttinen teoksessaan Kansallisomaisuuden ryöstö (WSOY 2009) viitaten erääseen Jaakko Kianderin aiemmin esittämään arvioon. Niin hyvin yhtiöt ovat tuottaneet.

Strutsinmunan kokoisen pullautuksen A-talk-lähetyksessä päästi suustaan Arvopaperi-lehden entinen päätoimittaja ja Taletumin osakkeenomistaja Eljas Repo surressaan sitä, miksi Suomeen ei saisi syntyä ”omistavia sukuja”.

Björn Wahlroosin tapaisiako omistajia Eljas Repo perää maahamme? Sopinee esimerkiksi, sillä juuri Sampo-Leonian yhdistyminen Mandatumiin rikastutti Björn Wahlroosia tolkuttomasti, niin että voidaan puhua ”Sammon ryöstöstä”. Kun Repo ketun häntä kainalossaan kaipaa omistavia sukuja Suomeen, hänen sopisi huhuilla heitä takaisin maanpaosta Ruotsista tai Portugalista!

Sitä paitsi julkista omistusta ja yksityistä omistajuutta ei tarvitse nähdä vastakohtina. Omistamista riittää kyllä kaikille, vain pääomasta on köyhässä maassamme pulaa.

Valtion kruununjalokivet tarjoillaan kultalautasella

Valtioiden omaisuutta on myyty kautta Euroopan alihintaan, jolloin ostajat ovat korjanneet suuria voittoja. Logiikka on seuraava: Ensin köyhdytetään valtiot eurojärjestelmän kautta, toisin sanoen riistämällä valtioiden rahapoliittinen itsemääräämisoikeus, takaamalla pääomien helppo siirrettävyys ja romuttamalla työllisyys valtioiden tappioksi. Kun valtiot on velkaannutettu pankeille, omaisuus myydään keinottelijoille pilkkahintaan.

Tuloksena syntyy juuri noita Eljas Revon tarkoittamia henkilöitä, jotka siirtävät ainakin osan liiketoiminnastaan veroparatiiseihin. Suomen valtionyhtiöiden kaappaajina ovat usein olleet ulkomaiset pääomanomistajat, jotka ovat saneeranneet ja pilkkoneet firmat sekä laittaneet työntekijät kilometritehtaalle, vaikka ei olisi ollut pakko.

En nyt tarkoita vain entisen Nokian ja nykyisen Microsoftin tapaisia yrityksiä, joissa on oikeitakin (ja osittain juuri uudesta omistaja-johtajuudesta johtuvia) kysyntäongelmia, vaan esimerkiksi Enson myyntiä ruotsalaisille.

Ruotsi onkin ollut paremmassa asemassa euroalueeseen kuulumattomuutensa vuoksi, sillä se pystyy myymään puunjalostusteollisuuden tuotteita euroalueen ulkopuolelle riittävällä, noin viiden prosentin edulla Suomeen verrattuna. Tämän tuloksena Ruotsin puunjalostusteollisuuden vientivolyymi on tonneissa mitattuna nykyisin noin kaksinkertainen Suomen volyymiin verrattuna, ja tehtaita lopetetaan Suomesta Stora-Enson sisällä.

Julkisessa sanassa asiasta vaietaan eurojäsenyyden pönkittämiseksi, aivan niin kuin julkinen sana vaikeni siitäkin paljon puhuvasta tosiasiasta, että Islanti veti EU-jäsenhakemuksensa vähin äänin pois.

Yövartijavaltiossa yöunet heikkenevät

Metsähallituksen yhtiöittämisen seurauksena laajoja maa-alueita alkaa todennäköisesti siirtyä ulkomaiseen hallintaan. Anne Bernerin tapaiset toimijat ajavat poliittisen vallan kautta vain kapean intressiryhmänsä, eli taloudellisten voitonsaalistajien, etuja. Nämä opit on kopioitu 1980-luvun anarkokapitalisteilta, joiden mukaan valtion pitää omistaa mahdollisimman vähän ja valtion tulee toimia ainoastaan ”yövartijavaltiona”.

Sellainen valtio, jonka kaivokset, pohjavedet, maa-alueet ja sähköverkot ovat vieraassa hallinnassa, ei ennen pitkää selviä enää edes tuosta ”ulkoisen turvallisuuden” vartiointitehtävästä. Kun valtioiden velkaantumispuskuri ja omaisuuden myyntipuskuri on käytetty eikä verojakaan voida korottaa tuottojen vähentymättä, jäljelle jää vain hyvinvointipalvelujen ja sosiaalietuuksien leikkaaminen, mikä puolestaan heikentää kotimaista kysyntää ja syventää lamaa johtaen pysyvään elintason laskuun ja hyvinvointivaltioiden romuttumiseen. Siinä menee sitten sisäinen turvallisuus.

Sikatimanttisina ”ratkaisuina” nähdään Alexander Stubbin tapaisten poliitikkojen näennäissyvälliset analyysit, joiden mukaan juuri näistä syistä liittovaltion muodostaminen on ainoa mahdollinen kehityssuunta. Tämän mukaan on välttämätöntä, että valtioiden velat katsotaan lopulta yhteisiksi ja että niitä ”lyhennetään” laskemalla liikenteeseen rahaa, eli ostamalla EKP:n toimesta valtioiden velkakirjat pois rahoittajilta. Tuloksena on inflaatioprosentin suuruinen tasavero kaikille.

Todellisuudessa tälle politiikalle on vaihtoehto. Se on Paavo Väyrysenkin esillä pitämä irtautuminen eurojärjestelmästä ja kansallisen itsemääräämisoikeuden palauttaminen rahapolitiikassa. Inflaatiota tulisi toki tätäkin kautta, mutta poliittista valtaa ei riistettäisi ylikansallisille organisaatioille niin kuin nyt.

Valtion kannattaa toimia sijoittajana

Valtion omaisuuden myynneillä on pohjustettu valtioiden toimintakyvyn halvaannuttamista ja siirtymistä keskusjohtoiseen liittovaltioon. Tämä kaikki tapahtuu humpuukimaisen savuverhon turvin, jonka levittämisessä media on luonnollisesti mukana, esimerkkinä nyt vaikkapa se, että valtion omaisuuden myyntihankkeita kutsuttiin tuossa edellä viitatussa Ylen A-Talkissa harhaanjohtavasti ”omistajaotteen terästämiseksi”!

Kansallisen omaisuuden myynti ei nauti minkäänlaista poliittista legitimiteettiä. Myös kaupustelun irrationaalisuus on ollut läpinäkyvän naurettavaa. On järjen ja julkisen edun vastaista, että valtio myisi esimerkiksi Postista sen tuottavat osat sijoittajille ja jättäisi omaan hallintaansa (eli verojen maksajille) vain tappiota tuottavat ja jatkuvia subventioita kaipaavat osat.

Niin toimivat saalistavat hyeenat: hymyilevät sudet. Siksi on paikallaan, että heidän toimiensa lainmukaisuus tutkitaan vähintäänkin perustuslakivaliokunnassa. Anne Berner on ajanut suorasukaisesti vain omien taustaryhmittymiensä etuja ja laiminlyönyt ministerinvastuun mukaisen velvoitteensa edistää julkista ja yleistä etua. Valtiolla on aina myös sosiaalipoliittinen intressi, turvallisuusintressi ja peruspalveluintressi, joten valtiota ei voi eikä pidä johtaa kuin Vallila Interioria.

Omaisuuden myynnin puolesta voidaan lausua enintään se, että valtiomme on velkaantunut eikä varaa lisäpanostuksiin juuri ole. Mutta myöskään julkisen omaisuuden myynneistä saatavilla kertatuloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja. Koska osinkotulot myyntien seurauksena vähenevät, omaisuuden myyminen johtaa köyhtymiskierteeseen, ja siksi budjettivajetta pitää hoitaa potkimalla käyntiin talouskasvua.

Koska lainaa saa alhaisella korolla ja koska yrityksissä valtion sijoitukset tuottavat korkokuluja paremmin, olisi perusteltua, että valtio alkaisi entistä laajemmin toimia osinkotuottoja ja arvonnousua tavoittelevana sijoittajana. Ainoa kestävä ratkaisu on sellaisen arvotuotannon luominen, joka tuo maahamme vientituloja.

Kansallinen omaisuus ja isännättömän pääoman ongelma

Isännättömän pääoman ongelma tunnetaan myös ”yhteismaan tragediana”. Jos laidunmaa on yhteistä, jokaisella karjankasvattajalla on intressi viedä laitumelle mahdollisimman paljon karjaa. Koska ruohoa on rajallinen määrä, jokaisesta uudesta laidunnettavasta saatava lisähyöty pienenee, ja tätä sanotaan laskevan rajahyödyn laiksi. Lopulta käy niin, että ahneuden voittaessa kaikki ruoho tulee syödyksi, ja karja kuolee nälkään.

Yhteismaan tragediaa käytetään usein yhteisomistuksen arvostelemiseen. Yhteisomistusta voidaan puolustaa toteamalla, että noin traagisesti ei käy suinkaan yhteisesti omistetulla maalla vaan ei-kenenkään maalla. Yhteisesti omistetun maan haltijoillahan on suuri intressi huolehtia myös siitä, ettei karjalauma kasva liikaa, eli rajoittaa maan käyttöä. Ongelma syntyykin vasta sellaisen resurssin kanssa, jolla ei ole omistavaa subjektia lainkaan, tosin sanoen isännättömän pääoman kanssa.

Kuinka traagista onkaan, että tärkeimmät luonnonvaramme, kuten ilmakehä ja vesivarat, ovat nimenomaan tuota isännätöntä pääomaa? Ihminen tulee toimeen ilman happea vain muutamia minuutteja, ja silti juuri ilmakehä kuuluu isännättömän pääoman piiriin, samoin maailman valtameret. Ehkä sanonta ”ei-kenenkään maa” on harhauttanut jättämään valtioiden rajojen ja talousalueiden ulkopuoliset vesialueet huomiotta. Siksi niille saa kylvää mitä tahansa.

Koko jättiläismäinen ilmastonmuutos johtuu juuri siitä, ettei ilmakehää omista kukaan, jolla olisi taloudellinen intressi sitä suojella. Toisaalta ilmakehän julistaminen jonkun tietyn tahon omaisuudeksi johtaisi ennen pitkää siihen, että hengittämisestä tulisi pankkitoimintaa: ”Jos hyväksyt hengitysmaksun korotuksen, sinun ei tarvitse tehdä mitään. Mikäli et hyväksy asettamiamme ehtoja, voit lakata vetämästä ilmaa keuhkoihisi...”

Näin mukavaa olisi luonnonvarojen kapitalisoiminen. ”Ei-kenenkään alueeksi” julistamisen sijasta elintärkeille luonnonresursseille sopiikin juuri yhteisomistus, jonka käytöstä sovitaan poliittisesti.

Luonnonvarojen kapitalisoiminen on valitettavan pitkällä Suomessa. Vaarassa ovat muun muassa pohjavetemme ja maaperän mineraalivarat, joihin valtiolla on ollut perinteisesti privilegio. Niiden hyödyntämistä on pidetty kansantaloudellisesti tärkeänä ja samalla myös kansallisena poliittisena kysymyksenä.

On vastustettava sellaista politiikkaa, jolla pohjavesivarojamme yksityistetään ja joku ulkomainen firma myy ne muovipullo kerrallaan ”Evianin” tai ”Vichyn” tuotemerkki kyljessä. Ulkomaiset yritykset tähyilevät himokkaasti myös maamme uraanivaroja. Niitä ei saa antaa ulkomaisten toimijoiden hyödynnettäviksi.

Viime päivinä on saatu osoituksia siitä, kuinka huonoa politiikkaa valtion omaisuuden yksityistäminen on ollut. Yleisradion aiemmin omistama Digita takoo rahaa nykyisille ulkomaisille omistajilleen samalla kun yhtiö kiskoo maksua jokaisesta Yleisradion lähettämästä bitistä.

Koska jälkiviisaus on parasta esittää etukäteen, vastustin Digitan myyntiä jo silloin kun hallitus laittoi sen lihoiksi. Perusteluni oli tuolloin se, että lähetysverkko on turvallisuusstrategisesti tärkeää omaisuutta. Nyt valtionyhtiön ostaneella firmalla on ”yksityisomistettu monopoli markkinataloudessa”, toisin sanoen hinnoittelun yksinvalta, ja kaikki tämä oikotietä: ilman kapitalismiin liittyvää pääoman keskittymistä! Arvatkaapa, kuka tämän kaiken lopulta maksaa.

Suomessa on vaadittu infrastruktuurin kansallistamista myös laajemmin. On poliittisesti etevää vaatia sellaista, mikä on jo saavutettu, sillä onnistuminen ei jää tällöin tuloksista kiinni. Maantiet, rautatiet, katuverkosto ja lentokentäthän ovat valtion, kuntien tai niiden omistamien yritysten omaisuutta, samoin suuri osa sähkön runkoverkosta. Omasta mielestäni kansallinen omaisuus on suurta rikkautta, ja Euroopassa kannattaisi kansallistaa eritoten pankit, joille valtiot ovat antaneet rahanluontioikeuden, sekä palauttaa täten rahanluonti-instituutio julkisen vallan kontrolliin talousdemokraattien idean mukaisesti.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen entinen johtaja Jaakko Kiander ja taloustoimittaja Seppo Konttinen laskivat muutama vuosi sitten, että valtiolla ei olisi ollut nettovelkaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä juuri lainkaan, jos valtio ei olisi myynyt omistamiaan yhtiöitä. Niin hyvin firmojen arvo on noussut ja niin anteliaasti ne ovat voineet jakaa osinkoja (Seppo Konttinen teoksessaan Kansallisomaisuuden ryöstö).

Myös Britanniassa on saatu huonoa näyttöä siitä, että Thatcherin aikana suurin osa saaren lentokentistäkin yksityistettiin, ja esimerkiksi Heathrown omistus on karannut Espanjaan, Qatariin, Québeciin ja Singaporeen. Lontoon satamat on omistanut perinteisesti kaksi yksityistä yliopistoa, jotka saavat suuren osan tuloistaan niistä, ja silti ne kantavat tuhansien eurojen lukukausimaksuja. Parempi olisi kansallistaa myös yliopistot, niin että saataisiin aitoa kilpailua tieteeseen, kun kaikki olisivat samalla viivalla. Britanniassa yksityistäminen on ollut paradoksi siksi, että siellä monarkki yksityisomistaa monimutkaisten järjestelyjen kautta valtion koko omaisuuden.

Julkiseen omistukseen on suhtauduttu Suomessa ikään kuin kyseessä olisi yhteismaan tragedia. Myös yksityisen omaisuuden pitää nauttia hyvää suojaa, mutta oman käsitykseni mukaan julkinen omaisuus on sellaista varallisuutta, joka vahvistaa kansakunnan toimintakykyä.

Operationaalisen toiminnan yksityistämistä kannatan kyllä. Esimerkiksi junalippujen hinnat voisivat laskea (silmälasien ja lentohintojen tavoin), jos alalle tulisi kilpailua. Toisaalta yksityistäminen on suuri ongelma silloin kun omistajuus päätyy ulkomaille ja verovaroin rahoitetut julkiset palvelut on ulkoistettu niin, että liikevoitot niiden pyörittämisestä kulkeutuvat ulkomaisten sijoittajien taskuihin. Kaupungin köyhtymis- ja velkaantumiskierre pääsisi kunnolla vauhtiin, jos kaupunki yksityistäisi ja myisi voittoa tuottavat energialaitoksensa ja asuntonsa, kuten se on myynyt tappiollisen liikennelaitoksensa, ja tuloutukset tätä kautta vähenisivät drastisesti.

Ehkä yhteismaan tragedian sijasta kannattaisi alkaa puhua yksityistämisen tragediasta. Infrastruktuurin kansallinen omistus on perusteltua jo turvallisuuspoliittisista syistä.

Heidi Hautalan potkut signaali itäherkkyydestä

Heidi Hautalan eropotkut kehitysministerin virasta tulivat väärään aikaan ja väärällä perusteella, vaikka ne sinänsä oikein olivatkin. Jo veronkiertojupakan olisi pitänyt riittää irtisanomiseen.

Sitä paitsi Jyrki Katainen oli väärä henkilö jakelemaan lähtöpasseja, sillä hänellä on oma lehmä ojassa Pekka Himasen lahjontajupakassa. Minun mielestäni on suurempi pahe livauttaa kuusisataa tuhatta valtion kassasta suosikkifilosofilleen kuin omistajaohjata ekologisesti kyseenalaista öljynporaustoimintaa Pohjanmerellä, kuten Hautala.


Aitoa arvovalintavaikuttamista

Lehtitietojen mukaan Hautala laittoi alaisensa patistelemaan Arctia Shippingin johtoa vetämään takaisin rikosilmoituksensa, jonka se oli tehnyt Greenpeace-aktivistien vallattua jäänmurtajia Helsingissä maaliskuussa 2012. Arctia Shipping on valtion kokonaan omistama yhtiö, joka hallinnoi Katajanokan laiturissa kesäisin lepäileviä murtajia, lukuun ottamatta kaapelinlaskussa ja muissa kesätöissä olevia aluksia sekä sitä kokonaan uutta laivaa, jonka Hautala yhdessä Merja Kyllösen kanssa junaili liikenneviraston alaisuuteen.

Greenpeacen tempauksessa itsessään ei ollut mitään uutta. Se oli tavanomainen mielenilmaus, joita silloin tällöin näkee. Mitään ei mennyt sen vuoksi rikki, ja Urhot, Otsot, Sisut ja Kontiot ovat edelleen satama-altaassa paikoillaan.

Myös ministerin puuttuminen peliin kertoi sekin vain keskustelun tarpeellisuudesta, siitä, että kansalaismielipiteiden toivotaan välittyvän valtion yrityksiin. Asiaa ei pahenna edes Hautalan huono muisti.

On kenties totta, että ministeri tai hänen edustajansa ei saisi ripittää valtion omistamia firmoja, sillä niillä on omakin johto. Mutta kaikissa yrityksissä on asioita, joissa omistaja on niin sanotusti aktiivinen ja puuttuu operatiivisen johdon toimiin osakkaan tai hallituksen jäsenen tuolilta.

Joskus siitä voi olla jopa hyötyä. Eivätkö muka kokoomuslaiset ole kaulaansa myöten erilaisten firmojen kytköksissä, tai keskusta maatalouden ja poliittinen vasemmisto ay-liikkeen? Tietoa, mielipiteitä ja hyviä neuvoja vaihdetaan puolin ja toisin, ja puhelinlangat laulavat. Esimerkiksi Kemijärven sellutehtaan lakkautuksen yhteydessä valtio-omistajan suorastaan toivottiin puuttuvan peliin, vaikka omistajaohjausta säätelevä laki sen kieltääkin.

Se, että ministeri piipitti ekologisesti soveliaasta menettelystä merikarhujen korviin oli pelkkä imaginaarinen yksityiskohta, jota ei pahenna edes asiaan liittyvä salaaminen ja valehtelu. Nehän ovat politiikan ja liike-elämän välttämättömiä työvälineitä, aivan niin kuin unohtaminen on poliittisen järjestelmän toimintaehto.

Tahdonko siis puolustaa Hautalaa? En. Missä sitten on asian pihvi?


Greenpeace ei ole nyt hallituskelpoinen

Tosiasiassa Hautalan erottaminen kertoi itäherkkyydestä. Iltalehden esille nostama jupakka, jossa Hautala antautui puolustamaan Greenpeacen taannoista valtausta, oli ulkopoliittisesti aivan liian arka asia aikana, jolloin Greenpeacen aktivisteja pidetään vangittuina ja syytteessä Venäjällä. Kyseessä olivat tietenkin eri aktivistit, mutta järjestö on yhtä kaikki sama.

Kun otetaan huomioon sekin, että Hautala on naimisissa venäläissyntyisen elokuvaohjaajan kanssa, hänen suhteensa Venäjään on ikään kuin ”liian läheinen”. Tilannetta pahentaa, että everstin tytär Hautala on kritisoinut kärkevästi Johan Bäckmania ja hänen nashejaan, ja hän oli perustamassa myös Suomalais-venäläistä kansalaisfoorumia, johon vaikutti keskeisesti Anna Politkovskajan murha. Jo Paavo Lipponen varoitti Hautalaa, ettei venäläisille pitäisi luennoida ihmisoikeuksista.

Veronkiertojupakka ei riittänyt erottamiseen, mutta sinänsä merkityksetön valtionyhtiön ripitys riitti. Stevie Wonderkin näkee, että Heidi Hautala on ministeri, joka ei nauti Kremlin luottamusta Suomen ja nyky-Neuvostoliiton suhteissa.

Hautala pantiin siis eroamaan, sillä Suomen hallitukseen ei voi kuulua ministeri, joka osoittaa sympatiaa Venäjällä pannaan huudettua järjestöä kohtaan. Näin Suomi menettelee pelosta, sillä öljyä ja maakaasua tulee Suomeen putkea pitkin Venäjältä enemmän kuin poraamalla Pohjanmereltä. Venäjän sensuurilakien vallitessa Hautalan olisi kaiketi pitänyt myötäillä syytteiden lukemista Greenpeacen ympäristöaktivisteille ollakseen ulkopoliittisesti luotettava.


Vuoden mokaaja

Tämä ei suinkaan tarkoita, että olisin Hautalan kanssa samaa mieltä politiikan sisällöistä tai että puolustaisin hänen sluibailuaan. Mutta pidän tärkeänä, että ministeri voi puuttua valtion yritysten asioihin poliittisen vallan edustajana.

Kannanottoni ei merkitse sitäkään, ettei Hautala olisi vuoden mokaaja. Kyllä hän on. Hän ei nimittäin hallitse keinoja.

Toisaalta kenenkään ei tarvitse olla huolissaan Hautalan puolesta. Erotettiinhan Suvi Lindénkin Lipposen toisen hallituksen kulttuuriministerin virasta, mutta se ei estänyt häntä palaamasta Vanhasen toiseen hallitukseen viestintäministeriksi, jolloin hän sai taas paljon kritiikkiä osakseen. Kukapa tapauksia ei voisi muistaa? Ensimmäisellä kerralla kyse oli oman firmansa tukemisesta valtion varoilla, toisessa sananvapauden syömisestä ja viestintäsalaisuuden murentamisesta. Luultavasti kansa äänestää Hautalan takaisin Brysseliin.

Tahdon vain sanoa, että ammattipoliitikot ovat niin hyvin suojassa puoluekoneistojensa bunkkereissa, että he tulevat kaikesta läpi vain pienin naarmuin, ja yleensä he nousevat vieteriukkojen tavoin takaisin valtaan. Myös media tukee valtansa vakiinnuttaneita poliitikkoja siksi, että vallan jatkuvuus takaa politiikan ennustettavuuden ja yhteiskuntarauhan. Asioiden kaunistelu on osa tiedotusvälineiden kantamaa yhteiskuntavastuuta.


Hautalan Venäjä-kriittisyys haudattiin

Helsingin Sanomat ehtikin jo vähätellä Hautalan edesottamuksia lavastamalla hänestä pelkän unohtelijan ja siteeraamalla tueksi paria feministinä tunnettua viestintätutkijaa, jotka hyvin todennäköisesti ovat myös Heidi Hautalan äänestäjiä. Heidän mukaansa ”väärän tiedon antaminen ei aina kaada ministeriä”.

Minun mielestäni sellaista asiaa kuin ”väärä tieto” ei ole olemassakaan, vaan on vain joko tietoa tai luuloa, totuuksia tai valeita. Ilta-Sanomat puolestaan luonnehti painostusta, jolla Hautala patisteli Arctia Shippingiä, pelkäksi ”infomöhläykseksi”, ja Hesarin kolumnistin mielestä kyse oli ainoastaan siitä, että ”vallanhaluinen hippi ärsyttää”.

Tyylikästä on selitysten lennokkuus, mutta kaiken aitouden hinnalla. Se, että Hautala väläytti värejä nimenomaan venäläisviranomaisten hampaissa olevan järjestön puolesta, haudattiin Suomen mediassa näkyvästi. Kiitän siis Hautalaa kansalaisrohkeudesta, vaikka ja koska kyse ei ollut vain öljynporausta koskevasta ”Dallasista”, tekstiviestin riekaleesta eikä omistajaohjauksen rajojen ylityksestä vaan myös ulkopoliittisesti kipeästä aiheesta.


Ovatko vihreät oppositiokelpoisia?

Kannanottoni ei toisaalta merkitse, että minulla olisi vihreiden yleispolitiikasta kovin korkeaa kuvaa. Puoluehan näyttää vastustavan kaikkea, mikä on edistämisen ja kehittämisen arvoista. Sertifikaattipuolue tuhoaa Suomen taloutta ja teollisuutta muun muassa energiamääräyksillä, jotka nostavat asumisen hintaa, ja puolueen oppien mukaan elettäessä meille tulisi tässä maassa nopeasti hyvin pimeä ja kylmä.

Hautala on lisäksi uhannut pudottaa valtion omistuksen Finnairista alle puoleen, eli munauksia hänen aarrearkussaan riittää. Tämä tekisi yhtiöstä helpon palan kilpailijoille, minkä jälkeen Suomessa ei olisi enää kansallista lentoyhtiötä. Turhaan ei sanotakaan, että siinä, missä terroristi pudottaa vain yhden lentokoneen, vihreä poliitikko romuttaa kokonaisen lentoyhtiön.

En siis kannata vihreiden yleispoliittista linjaa, johon kuuluvat maahanmuuton lisääminen, ydinvoiman vastaisuus, kehitysavun roiskiminen ja ympäristönormien kiristely, jonka tuloksensa säästäminen alkaa maksaa enemmän kuin on saavutettu hyöty. Mutta kannatan ministerin oikeutta vaikuttaa asioihin mielipiteillään ja luulen, että mikäli Hautala olisi sanonut asiansa julkilausuman eikä tekstiviestin muodossa, mitään kohua ei olisi edes syntynyt.

Saa nähdä, kuka Hautalan tilalle nimitetään. Olisiko järkivihreä Pekka Haavisto? Timo Soini oli varmaan oikeassa lausuessaan Iltalehdessä, että vihreät eivät ole tällä hetkellä hallituskelpoisia. Hän ilmeisesti kaipaa seuraa. Mutta voisiko kyseinen puolue olla oppositiokelpoinenkaan perussuomalaisten rinnalla? Vihreät luultavasti äänestäisivät perussuomalaisten johtaman opposition nopeasti kumoon.

Vuoroin vieraita boikotoidaan

Suomessa ja ulkomailla on nähty viime aikoina dramaattisia tehtaiden sulkemisia. Aloitan elektroniikasta.

Kun Nokia lopetti yhteistyönsä Siemensin kanssa ja sulkee nyt Saksassa tehtaan, asiasta nousi paikan päällä kauhea poru. Nokian puhelimia vaaditaan boikottiin, ja äidit ja isät surevat perheidensä kohtelun vuoksi. Siksi on hyvä palauttaa mieleen, miten kansainväliset suuryritykset toimivat Suomessa.

Kun Fujitsu-Siemens puolestaan lopetti tuotantolaitoksensa Espoossa, firman pomot pitivät luonnollisena, että Euroopan reuna-alueilla olevat yksiköt suljetaan taantuman sattuessa. Silti kukaan Suomessa ei kehdannut vaatia Fujitsun eikä Siemensin tietokoneita tai puhelimia boikottiin. Sitä olisi pidetty rasismina, ja suomalainenkin lehdistö olisi kirjoittanut moisen olevan ”protektionismia” ja ”väärää isänmaallisuutta”.

Tässä kuitenkin näemme, millainen maailma on. Tärkeäksi koetaan vain kansallinen etu heti, kun asiat ajautuvat konfliktiin ja seuraa erimielisyyksiä. Kansallisesta edusta on sen vuoksi järkevää huolehtia ajoissa olemalla siirtämättä tuotantoa ulkomaille ja välttelemällä luottamasta vieraaseen pääomaan Suomessa.


Kuka ohjaa?

Pahaa kieltä yritysten omistamiseen liittyvästä internatsismista kertoo myös ulkomaisen pääoman rynnäkkö suomalaisiin yrityksiin. Esimerkiksi Elisassa on jouduttu ottamaan pienomistajienkin äänestysliput käyttöön, jotta erään islantilaisen miljardöörin suunnittelemat kaappausyritykset saadaan kuriin.

Samaan tapaan venäläinen pääoma on tavoitellut hallitsevaa asemaa Finnairissa islantilaisten pankkien ja sijoittajapiirien kautta tehdyillä nurkanvaltauksilla. Toistaiseksi se ei ole onnistunut, sillä hallitus on ymmärtänyt, että valtion omistama kansallinen lentoyhtiö on Suomen kaltaiselle saarivaltiolle strategisesti tärkeä, vaikka Säkylän sokeritehdas sekä Summan ja Kemijärven (StoraEnso) ja Voikkaan (UPM-Kymmene) paperitehtaat eivät valtio-omistajan asemaa säätelevän uuden lain mukaan sitä olleetkaan. Uusi laki kun asettaa korkeimmaksi arvoksi vain taloudellisen tuottavuuden.

Entä onko valtion puuttumattomuus kotimaisten yksiköiden lopettamispäätöksiin pohjimmiltaan oikein? Olisiko oikein puuttua, ja saako omistaja ohjata? Ainakin presidentti ohjaa tai haluaisi ohjata ja niinpä Halonen muistutti eduskunnan roolista myös avajaispuheessaan.

Mielestäni on outoa, että asiassa pitää olla niin kovin varovainen. Muutamat patakonservatiivit tyrmäsivät Halosen puheen jopa lain vastaiseksi, sillä eduskunnan uusi linjaus ei salli valtiolle aktiivisen omistajan roolia muussa mielessä kuin sijoittajan intressien vaalimiseksi. Tosiasiassa valtion intressit sijoittajana ovat väistämättä erilaisia kuin yksityisen henkilön tai toisen yrityksen, sillä valtio olemme me kansalaiset. Siksi valtiolla on aina myös sosiaalipoliittinen intressi, jota uusi laki lyö korvalle pahan kerran.

Olen kyllästynyt suomalaisen taloudellisen eliitin selkärangattomuuteen ja haluun nähdä yritysten johtaminen pelkkänä fatalismina eli kohtalona, jolle on alistuttava. Sen mukaan kukaan ei voi mitään, vaan kaikkien pitää ottaa vastaan taloudellisten tekijöiden sanelema ikävä irtisanomisilmoitus. Rahapolitiikan mahdollisuus eli kyky säädellä devalvaatiolla tai revalvaatiolla suhdannevaihteluita, menetettiin jo aikaa sitten. Nyt valtion omistamat yrityksetkin ovat muka valtion ulottumattomissa eduskunnan säätämän valtio-omistajalain nojalla.

Silti tämä kaikki on politiikkaa eli seurausta tietyistä valinnoista. Kenet tämä politiikka tekee onnelliseksi? Tuskin ketään. Viisaammat kansakunnat, kuten saksalaiset, kantavat yhdessä korsiaan kekoon muun muassa Nokiaa vastaan. Jos suomalaisia yrityksiä ja hallintoa eivät johtaisi turvenuijat, samantapainen yhteisvastuullisuus ja kansallisen edun valvonta toimisivat myös Suomessa.


Poliittisesti korrektia protektionismia

Vaikka Summan ja Voikkaan nimet kuulostavat omassa ruudinkatkuisuudessaan sotilaallisilta ja tuovat mieleen Jatkosodan tulihelvetin, en ole niinkään huolissani suomalaisen duunarin kuin kulttuurityöntekijän asemasta. Kulttuurialan tekijöille ei ole eikä ole ollut Suomessa koskaan työpaikkoja. Ehkä myös paperityöläisten kannattaisi tinkiä palkkojaan kansainvälisesti kilpailukykyiselle tasolle siitä huolimatta, että Kemijärven tehtaan lakkauttaminen seurasi perimmältään muista syistä kuin työn kallistumisesta. (Taustalla olivat tunnetusti Jukka Härmälän johdolla tehdyt virheet, joiden vuoksi StoraEnso hävisi Pohjois-Amerikan kaupoissaan miljardeja.)

Voisivatko sitten kulttuurialan paperityöläiset auttaa asiaa omalla solidaarisuudellaan? Itse en jaksa lukea sen enempää Harry Pottereita kuin Tarua sormusten herrasta. Molemmat koostuvat magian kautta tuotetuista juonenkäänteistä, joten minuun molemmat saagat vaikuttavat yhtä puuduttavasti kuin kirjoista tehdyt pitkäveteiset elokuvatkin.

Onneksi Pottereiden kirjoittaja J. K. Rowling helpottaa kuitenkin tehtävääni ja tarjoaa yhden lisäperusteen olla lukematta teoksiaan. Sukupuolensa etukirjainten käytöllä peittävä Rowling (kuinka maskuliiniselta nimi kalskahtaakaan) on alkanut boikotoida suomalaista paperia kirjojensa painatuksessa! Siksi paperi joudutaan tuomaan Suomessa julkaistaviin Pottereihin ulkomailta tai painattamaan kirjat muualla.

Todellisuudessa suomalainen paperi on eettisesti tuotettua, vaikka suomalaiset puunjalostusyritykset eivät olekaan vetäneet nimeään muodollisiin ympäristösertifikaatteihin strategisesti tärkeistä syistä. Harva kirjailija haluaa kohdella yleisöjään yhtä ylimielisesti kuin J. K. Rowling. Itse jatkan Harry Pottereihin kohdistuvaa boikottiani, ja myös kustannusyhtiö Tammen kannattaisi harkita samaa, vaikka lapset ja nuoret rääkyvätkin Pottereita lukeakseen. Koska Tammi on ruotsalaisen Bonnierin vallassa, suomalaiselle paperille painaminen ei ole sille pyhä asia. Mutta kustantamo voisi katsoa, mitä se paperilleen painaa.