Tulkoon voitto barbaarien pahuudesta

Katselin joulun aikaan Terence Malickin ohjaaman elokuvan Veteen piirretty viiva, joka perustuu James Jonesin romaaniin. Omassa alleviivaamattomassa pasifismissaan se saattaa olla yksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista yhdessä Christopher Nolanin Dunkirkin, Wolfgang Petersenin Das Bootin ja Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan kanssa. Kaikkia leimaa realismi ja aiheettoman sotaromantiikan poissaolo.

Veteen piirretyn viivan kertoja kyselee toistuvasti ja retorisesti, mikä ihmiskuntaan meni, kun maailmassa vallitsee häikäilemätön pahuus, myös keskellä kauneutta ja muutoin paratiisimaisia olosuhteita.

Kyseessä on eräänlainen esiteoreettinen pohdiskelu, joka voitaisiin nopeasti tuomita naiiviksi.

Kyyninen vastaus onkin, että ihmisten elämä koostuu lajinsäilytysstrategisesta kamppailusta, johon liittyy kilpailua luonnonvaroista ja elämän edellytyksistä.

Muutamat 1800-luvun ajattelijat vastasivat tuohon darvinistiseen näkemykseen, että ihmisten selviytymistä edistää paremmin yhteistoiminta kuin taistelu, ja eräs heistä oli venäläinen Pjotr Kropotkin. Mietiskelevä venäläinen filosofia tosin tuhottiin myöhemmin kommunismin toimesta, ja sen yli on ajettu myös nykystalinismin jyrällä, kuten kaikki ovat voineet huomata.

Mikä sitten neuvoksi ihmiskunnan tai ainakin sen yhden osan surkeaan tilaan? Naturalismi on moraalisesti huonoa oppia, sillä sillä ei ole moraalia ollenkaan. Vaihtoehdottomana ja todeksi oletettuna opinkappaleena se oikeuttaa mielivallan ja taannuttaa ihmisen petoeläimeksi. Elämällä ei ole sen mukaan muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä. Väkivallan ja tappamisen oikeuttaa siis naturalistinen lajinsäilytysideologia, joka voi johtaa myös lajin tuhoutumiseen.

Tämä näkyy eräissä nykyajan poliittisissa asenteissa. Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys on kaltevalla pinnalla ja häviää niin sanotulle reaalipolitiikalle, joka nojaa valtaan, voimaan ja väkivaltaan.

Saksalaisen oikeusfilosofin Carl Schmittin selitys on, että mikään sääntö, sopimus tai laki ei voi olla itse itsensä perusta, sillä säännöt, sopimukset ja lait tulevat niiden itsensä ulkopuolelta, moraalisesta tyhjiöstä, jota sanotaan poliittisen vallan käyttämiseksi. Sen takana puolestaan on edunvalvontaa, painostusta, taloudellista ja mielipidevaltaa sekä aseita ja rahaa. Yhtä kaikki, sen perusta on relatiivinen.

Tästä johtuu, että myös valtioiden kesken vallitsee kansainvälisoikeudellinen perustattomuus. Asiaa on analysoinut muiden muassa Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy. Suvereenien valtioiden suvereniteetti tarkoittaa juuri sitä, että ne voivat vapaasti ja riippumattomasti sitoutua tai olla sitoutumatta kansainvälisiin sopimuksiin ja säädöksiin. Kansainvälisellä oikeudenkäytöllä ei ole viimekätistä perustaa.

Näin ollen kantilainen näkemys, jonka mukaan sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi, jää tappiolle. Käsitys moraalilain itseisarvoisuudesta kiertyy sitä paitsi kehälle, ja Immanuel Kant muotoilikin näkemyksensä sääntöpohjaisuudesta lähinnä sen ajatuksensa ympärille, että moraalilailla pitää olettaa olevan itseisarvon, jotta moraali ylipäänsä olisi mahdollista.

Kyse on viime kädessä idealismin ja realismin välisestä kamppailusta. Niiden ristiriita näkyy esimerkiksi Alexander Stubbin puheissa ”arvopohjaisesta realismista”. Nykymaailmassa realismia näyttäisi olevan naturalistinen kamppailu eloonjäämisestä. Ukrainan kohdalla Venäjän harjoittama raaka naturalismi näyttää tuottaneen suorastaan eksistentiaalisen kriisin. Miten tähän reaalipoliittiseen sodan todellisuuteen voitaisiin yhdistää arvopohjaisuus, joka kuulostaa lähinnä katteettomalta idealismilta?

Nopea vastaus on: ei mitenkään. Arvopohjainen ajattelu vaikuttaa aina häviävän reaalipoliittiselle vallan ja voiman käyttämiselle.

Ainoan tien moraalisesta umpikujasta tarjoaa voluntarismi, eli näkemys ihmisen tahdon määräävästä asemasta toiminnan tuottajana.

Kyse on lopultakin siitä, mitä me tahdomme ja miten tahdollamme muokkaamme maailmaa.

Aristoteelinen filosofi Tuomas Akvinolainen piti järjellisen toiminnan ensimmäisenä periaatteena lausetta ”bonum est faciendum et prosequendum, et malum est vitandum”, toisin sanoen ”hyvää on tehtävä ja edistettävä ja pahaa vältettävä”.

Ongelma kiertyy perustavanlaatuiseksi kysymykseksi hyvän ja pahan erosta ja perustelut älyllisiksi väittämiksi, jotka ohjaavat järjellisiin päämääriin.

Sama ajattelutapa oli ominaista myös Kantin velvollisuusetiikalle. Sen mukaan ainoa hyvä asia maailmassa on hyvä tahto (gute Wille), jota pitää ohjata kategorisen velvoittavan moraalilain mukaan niin, että yksilöiden jokainen teko voisi periaatteessa muodostua yleiseksi kaikkia ohjaavaksi käyttäytymismuodoksi. Ajatus on läheinen kristilliselle kultaisen säännön etiikalle, joka kehottaa kohtelemaan toisia ihmisiä niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan.

Kantin ajattelu ei toisaalta ole pragmatiikkaa, jonka mukaan tekojen merkitystä arvioitaisiin sen seurausten mukaan, vaan puhdasta idealismia, jonka mukaan vain hyvällä tahdolla tehty teko on arvokas.

Kantin päämäärät, kuten yleinen hyväntahtoisuus, velvollisuusetiikka, kategorinen imperatiivi, näkemys ihmisyydestä päämääränä sinänsä ja rationaalinen vapaus toimia järjen mukaan itsenäisesti mielihaluista ja ulkoisista pakoista riippumattomana, ovat yleviä ja ihailtavia. Mutta ukkoparka meni lopulta niin sekaisin, että hän myönsi moraalilain olevan perimmältään yhtä käsittämätön ja perusteita vailla ”kuin on tähtitaivas yläpuolellamme”, ja siten hän sotkeutui omaan ajatteluunsa kuin kukko rohtimiin.

Idealismi on sikäli vaarallista, että maailmassa on saatu aikaan myös paljon kärsimystä ”hyvän” tekemisen varjolla ja vapauden mission kautta. Hyvän käsite kun on kovin laaja ja sisältä valaisematon.

Vaikuttaa, että nykypäivänä elämme konkreettisesti juuri tuossa idealismin ja realismin välisessä ristivedossa, eikä vellonnasta ole tulla loppua.

Vaikuttaa, että etevimmätkin poliittiset liiderit ovat tonttumaisia hobitteja, jotka kiiruhtavat hihat palaen tekemään tihutöitä siellä ja täällä sekä aiheuttamaan vahinkoa kanssaihmisille.

Ihmiskunta käyttää teknistä etevyyttään militaristiseen varusteluun, joka perustuu aggressiivisuuteen, vainoharhaisuuteen, pelkoon ja epäluuloisuuteen ja ne puolestaan suuruudenhullujen poliitikkojen kyvyttömyyteen ymmärtää omaa psyykkistä tilaansa.

Idealistisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja arvopohjaisen realismin puolesta puhuu yksi seikka: se antaa ihmisille toivoa.

Siksi on juurittava pois hulluutta signaloiva toiminta. Sen tunnistaminen ei ole ylivoimaista eikä vaikeaa.

On pantava pois kaikkinainen kärsimystä tuottava valta, väkivalta, ryöstely ja panettelu.

On kumottava valhe ja erehdyttäminen, propaganda ja harhapoluille ohjaaminen, sillä ne ovat kaiken vallan ja väkivallan alku ja juuri.

On annettava oikeuden säilän heilahtaa siellä, missä ihmisiä ahdistavat epätoivo, voimattomuus ja uskalluksen puute ja missä ihmisiä haavoittaa heidän äänensä tukahduttaminen.

On noustava vastarintaan julkista valhetta, kollektiivisia petoksia ja kansakuntien laajuisia rikoksia vastaan sekä revittävä alas kiskonnan, riiston ja ihmisten yhteyksiä estävän divide et impera -politiikan kulissit.

On osoitettava vallalla ja vääryydellä hallitsevien pehtoorien rikokset ja laitettava heidät tuomioiden alle sekä osoitettava heille velvollisuusetiikan perusteet.

On raastettava alas pahuuden, ahneuden ja itsekkyyden salusiinit ja rullakardiinit ja paljastettava kulissivallanpitäjien alastomuus.

On uskallettava, on toivottava, on tehtävä, ja on luotettava.

Tulkoon kuolema vääryydellä hallitseville viranomaisille ja kansoja piinaaville poliitikoille.

Nujittakoon hengiltä valheen käärme, palakoon petoksen lierot Helvetin tulessa ja annettakoon jäänteensä sikojen poljettaviksi.

Tulkoon tästä vuodesta toivon, luottamuksen ja vapautuksen vuosi.

Tulkoon rakkaus, tulkoon voitto pikkusieluisesta typeryydestä, saatettakoon naurunalaiseksi kaikenlaisten tuhattaiturien matalamielisyys ja perittäköön riemullinen vapautus pölkkypäiden ja barbaarien pahuudesta, omahyväisyydestä ja öykkärimäisyydestä.

Moraalin messiaat mediassa

Émile Durkheim kirjoitti teoksessaan Sosiologian metodisäännöt (alkut. 1895) seuraavasti:

”Kuvitelkaapa pyhimysten yhteiskuntaa, esimerkillistä ja täydellistä luostaria. Varsinaiset rikokset olisivat siellä tuntemattomia, mutta maallikosta vähäisiltä näyttävät hairahdukset aiheuttaisivat siellä saman skandaalin kuin tavalliset rikkomukset tavallisessa tajunnassa.” (suomennoksen s. 86).

Miten tämä liittyy nykyaikana mihinkään? Tällainen kysymys on mahdollinen, sillä julkinen keskustelu on Suomessa ja kaikkialla muuallakin matalamielistä. Klassikkoteoksia ei avata eikä lueta, vaan niitä tuhotaan kirjastoista. Niinpä myöskään yhteiskuntaa ei ymmärretä ilmiöiden pintaa syvemmältä, vaan tehdään niin kuin Friedrich Nietzsche varoitti teoksessaan Iloinen tiede: ”Mitä teemme? Sitä ei koskaan ymmärretä, vaan aina vain kiitetään tai moititaan” (ajatelma 217). Siis peukutetaan tai punaliputetaan.

Sanomien mediat tunnetaan läpi koko konsernin ulotuvasta moraaliturbulenssistaan. Etenkin Helsingin Sanomat on toiminut moraalin messiaana, ja lehti on läksyttänyt lukijoitaan feministisen agendan mukaisella seksuaalisuuden vaarallistamisella. Toimittajat ovat meltonneet naisrauhan, ”Me Too” -hankkeen ja ”Suostumus”-aloitteen puolesta, joilla ihmisten tavanomaista seksuaalikäytöstä on koetettu kriminalisoida. He ovat onnistuneetkin ja samalla kuolettaneet suomalaisten seksuaalista aloitteellisuutta tavalla, joka saattaa näkyä jo madaltuneena syntyvyytenäkin.

Rikollisuus kasvaa kriminalisoimalla. Helsingin Sanomat on muun valtamedian ja erityisesti Yleisradion ohella keuhkonnut ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta ja niin sanotusta ”miestapaisuudesta” syyllistäen. Tuloksena on ollut ajojahteja, joilla on luotu kaikkea muuta kuin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. On tuotettu eripuraa ja tuhottu uria ja ihmisiä. On synnytetty kaunaisia ja vainoharhaisia väitteitä ”ahdistelusta”, ”häirinnästä”, ”syrjinnästä” ja muusta mielipiteiden varaisesta.

Erään varoittavan esimerkin tarjoaa kirjaani Totuus kiihottaa vastaan suunnattu vyörytys. Helsingin Sanomat laati peite ja -vastauutisia, joilla se vääristeli tieteellisen tutkimukseni sisältöä haudatakseen kritiikin, jota olin esittänyt Helsingin Sanomia kohtaan kirjassani. Minua haukuttiin perättömästi ”häirinnästä”, kun olin kirjottanut toimittajien mielenrauhaa (ilmeisestikin) häiritsevän kriittisen tutkimuksen. Sukupuolinen häirintä tarkoittaa kuitenkin konkreettista perseestä puristelua, eikä lakiehdotusten arvosteleminen täytä edes sanallisen häirinnän tunnusmerkkejä. 

Lehti onnistui yhdessä muun valtamedian kanssa lokaamaan asemani ja maineeni tiedeyhteisössä tavalla, joka saattaa täyttää kunnianloukkauksen rikosoikeudelliset tunnusmerkit. Koetan kuitenkin kestää, sillä Helsingin Sanomien moitteita voi nykyään pitää kiitoksina, jotka voi ottaa kunnianosoituksina vastaan. Tilitän asiaa uusimmassa kirjassani Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokrattien kostosta. Professori Timo Vihavainen arvioi teosta täällä.

Helsingin Sanomat on pyrkinyt tuhoamaan myös monien muiden kansallismielisesti ajattelevien ihmisten työuria. Eräs esimerkki on kansanedustaja Wille Rydmania vastaan osoitettu maineterrori (kirjoitin aiheesta jokin aika sitten blogissani). Perussuomalaiset pelastivat Rydmanin omaan laivaansa, ja olihan siellä tilaa, sillä puolue oli harjannut muiden muassa minut pois. Erona Rydmaniin oli vain se, että minua ei ole koskaan kuulusteltu, epäilty, syytetty eikä tuomittu mistään rikoksesta. Kenties ansioni rikollisilla poluilla ei riittänyt asemani pitämiseen puolueessa.

Mikä tässä sitten on se rikosten rikos? Se on rikoksia keinotekoisesti tehtaileva pöyristely, jolla valtavirtamedia luo kohuja ja kiristää hirttosilmukkaa vapaamielisen yhteiskunnan ympärillä. Ideologiset rikokset, kuten ajatusrikokset yleensäkin, ovat mahdollisia vain moraalisen pastöroinnin yhteiskunnassa, jossa ankaralla ja väsymättömällä uuvutuksella ihmisten tajuntaan juurrutetaan käsitykset siitä, mitä saa, ei saa ja mitä pitää tehdä, aivan kuten tuossa Émile Durkhemin kuvailemassa ”täydellisessä luostarissa”.

Ikävää sanoa, mutta feministisen valtavirtamedian harjoittaman ilmatilanvalvonnan vuoksi joudumme nyt elämään tuollaisessa ”pyhimysten valtakunnassa”. Mitä tahansa sovinnaisuudesta poikkeavaa käyttäytymistä on alettu pitää suurena rikoksena ja tuomita ”häirintänä” aina, kun käytös ei ole ollut feministien ja sitä tukevan poliittisen vihervasemmiston näkökulmasta mieluista. 

 

”Epäasiallinen käytös” ei ole rikos

Eräänä pahimmista häirinnän muodoista on alettu pitää huumoria, sillä huumori voisi paljastaa tekopyhyyden, saattaa hurskaat naurettaviksi ja auttaa laukaisemaan konflikteja. Kyky sietää huumoria osoittaisi luottamusta. Mutta nyky-yhteiskunnassa ei sulateta edes vitsejä, vaan myös vitsien takaa apeat ja koleat feministit aavistelevat syrjintää ja ahdistelua omassa vainoharhaisuudessaan. Siihen liittyen eräs Hollywood-näyttelijä totesi jokin aika sitten, että ”political correctness has killed comedy”.

Nykyään komediaa ei tosin enää tarvita, sillä valtavirtamedia parodioi itse itsensä. Psykoanalyytikot puolestaan viihdyttävät toisiaan sananparrella, jonka mukaan rikolliset tekevät kaikkensa paljastaakseen itsensä.

Helsingin Sanomien kaksinaismoralismi puhkesi kukkaansa viime syksynä, kun lehden päätoimittaja Kaius Niemi jäi kiinni rattijuopumuksesta. Muutama vuosi sitten hän oli poseerannut Journalisti-lehdessä ”sananvastuun” nimissä. Missä oli päätoimittajan henkilökohtainen vastuu silloin kun hän lähti ajamaan autoa selvästi päihtyneenä ja vartijat ottivat hänet kiinni säästäen ehkä ihmishenkiä?

Toinen moraalin pintakuorta raapaiseva tapaus sattui aivan hiljattain, kun Sanoma-yhtiöihin kuuluvan Aamulehden päätoimittajaa Jussi Tuulensuuta alettiin epäillä toimittajaopiskelijoiden vuosijuhlissa esitetystä ”häirinnästä”. Tällä kerralla kyse ei ollut lakiesitysten kritisoimisesta eikä akateemisesta arvostelusta, kuten minun tapauksessani, vaan juuri tuosta sukupuolisesta häirinnästä, josta on viime aikoina syytelty myös Olympiakomitean toimihenkilöitä ja muita urheilupiirejä.

En ota tässä yhteydessä kantaa kenenkään puolesta enkä ketään vastaan. Sen sijaan kiinnitän huomiota tapaan, jonka mukaisesti toimittajien ja muiden moraalipastorien tietoisuus kimaltaa kuin timantti pyllyssä. Feministit heittivät Jussi Tuulensuun nyssen alle merkiksi omasta hyveellisyydestään miesparan katuessa käkenä. Miehen työura tuhottiin feminismin korkokengällä polkien, täsmällisenä perusteluna ”epäasiallinen käytös”.

On olemassa rikoksia, jotka ovat objektiivisia sillä perusteella, että niistä voi olla joillekin merkittävää haittaa. Ja on ”rikoksia”, jotka ovat rikoksia vain sitä kautta, että ne on määritelty ”rikoksiksi”, aivan niin kuin tuossa Durkheimin kuvailemassa ”täydellisessä luostarissa”.

Nykyisessä yhteiskunnassa me joudumme siis elämään juuri tuollaisessa ”pyhimysten yhteiskunnassa”, jossa rikosten rikosluonne tulee näkyväksi vain siten, että sovinnaisnormien noudattamisesta on tehty pakollista. Kenties hyvinvoinnin malja on noussut kukkuralle ja valahtanut yli, ja sen vuoksi yhteiskunnassamme kitistään ja vikistään kaiken maailman pikkuasioista, kuten ”häirinnästä”.

Ihana häirintä

Durkheim jatkaa klassikkoteoksessaan Sosiologian metodisäännöt näin:

”Rikos on siis välttämätön. Se on sidoksissa koko sosiaalisen elämän perusolosuhteisiin, ja juuri sen tähden se on hyödyllinen, sillä ne olosuhteet joihin se liittyy, ovat itse moraalin ja lain kehitykselle välttämättömiä.” (suomennoksen s. 87)

”Rikoskin” on siis hyödyllinen. Aivan niin kuin normaaliuden ja laillisuuden määritteleminen luo ”rikoksen”, niin myös ”rikos” paljastaa puolestaan sen, mitä pidetään ”normaalina” tai ”laillisena”.

Normien ja lakien perusta on usein täysin mielivaltainen.

”Rikollisuuden” relatiivisuus tulee näkyviin erityisesti ajatusrikosten ja ”epäasialliseen käytökseen” liittyvien erimielisyyksien tapauksissa. 

Durkheimin näkemys on, että rikos voisi auttaa yhteiskuntaa kehittymään kyseenalaistamalla normeja. 

Yhteiskunnan kehittyneisyyttä on ollut esimerkiksi sananvapauden laajeneminen – ei sen kuristuminen, kuten nykyään tavataan ajatella.

Yhteiskunnan kehitystä on edustanut myös seksuaalinormien vapautuminen – ei kriminalosoinnin ankaroituminen, kuten nykyään ajatellaan vihervasemmistossa, konservatiivisessa oikeistossa ja feministien keskuudessa.

”Rikos” auttaa siis yhteiskuntaa kehittymään, ja erityisen anteliasta sen hyödyllisyys on ideologisten rikosten kohdalla, joita ovat esimerkiksi ”uskonrauhan rikkominen” ja ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen”.

Filosofian näkökulmasta uskonrauhaa pitäisi rikkoa oikein kunnolla, sillä siten voidaan paljastaa totuus tavasta, jolla uskonnot käyttävät valtaa ja tekevät ihmisistä omia uhrejaan.

Rikollisuuden harjoittaminen on samalla tavalla avuliasta kuin etnometodolgi Harold Garfinkelin värväämien tutkimusapulaisten tapa kerätä valintamyymäläostoksensa kanssa-asiakkaiden ostoskärryistä hyllyjen sijaan. Sitä seuranneen moraalisen paheksunnan kautta paljastui, missä vaiheessa kauppa-asiointia asiakkaat katsoivat tavaroiden siirtyneen omistukseensa, ja näin tuotettiin uutta tietoa.

Normien ja sopivuussääntöjen koettelu on siis mitä toivottavinta toimintaa.

Ikävää poliittisen korrektiuden toistelussa ja lakien takomisessa puolestaan on jatkuva normiruuvien kiristely, jonka tuloksena ihmiset alkavat muokata käyttäytymistään kirjoitettujen lakien muotoon. Tällaisia lain kiristyksiä perustellaan lopulta sanomalla, että niihin vain kirjataan vallitseviksi tulleita yhteiskuntakäytäntöjä. Esimerkiksi sananvapauden kahlinnan kautta syntyy sitten ilmiö, josta mediatutkija Elisabeth Noelle-Neumann käytti nimitystä ”hiljaisuuden spiraali” (die Schweigespirale).

Se jatkuu, kunnes kiristyspultti katkeaa tai painekattilan kansi pamahtaa auki. Näyttöä asiasta antaa tapa, jolla suomalainen yhteiskunta on nyt jakautunut kahtia pahimmin sitten kansalaissodan. Kahtiajako ulottuu väestörakenteesta lähtien läpi koko yhteiskunnan ja heijastuu viestinnän eri tasoille. Naisten ja miesten jatkuva kähinä on sen yksi ilmaus.

Ymmärtääkseen nyky-yhteiskunnassa vallitsevaa taantumuksellisuutta ei tarvitse palata lukemaan 1800-luvun vapaamielisiä klassikkofilosofeja eikä edistyksellisiä 1960-luvun sosiologeja. Paluun takaisin viktoriaaniseen aikaan ja 1950-luvulle tyypilliseen konservatismiin voi lukea suoraan yhteiskuntakäytännöistä, joiden vaatijoina ovat olleet aiemmat liberaalit feministit.

Juuri he ovat luoneet yhteiskuntaan pelon ilmapiiriin. Sellainen tila, jossa ei voi vapaasti julkaista ja keskustella, ei ole turvallinen vaan vaarallinen yhteiskunnallisten totuuksien tavoittelulle. Tilanteen kompleksisuutta avaa Ismo Alanko Hassisen koneelle kirjoittamassaan laulussa ”Pelko”, jossa hän sanoi, että ”rikos jo itse on rangaistus synneistä koko maan”.

”Rikoksista” ei siis sopisi syyttää niistä epäiltyjä eikä rikosten tekijöitä, sillä syyt voivat piillä yhteiskunnallisissa taustaehdoissa ja epäonnistuneessa politiikassa, kuten syyllisyyden lietsonnassa, miesten syrjinnässä ja normien kiristyksissä.

Pelle Miljoona puolestaan kirjoitti laulussaan ”Katsoin ajan peiliin” yleisestä teennäisyyden ilmapiiristä ja ”tekopyhästä valo-olennosta”, joka kevyesti leijui ilmassa. Minulle tulivat mieleen mediassa esiintyvät hyveellisyyden lumihiutaleet.

Liberaalit ja suvaitsevaiset ovat pudonneet omaan kuiluunsa ymmärtämättä, että myöskään suvaitsevuuden vaatimukset eivät suinkaan tee yhteiskuntaa vapaammaksi, vaan niiden kautta ihmisten tajuntaan paukutetaan, mitä kaikkea meidän pitäisi pelätä, kunnioittaa, palvoa ja sietää.

Tästä niin sanotusta liberaalin dilemmasta seuraa sitten huikeita kohuja ja mekkaloita, kun moraalin sädekehä päänsä päällä kulkevien hyvyyden abbedissojen kulmahampaat työntyvät esiin. Etsimättä mieleen tulee erään vallankumousfilosofin ajatus, että pahin ajateltavissa oleva valtiomuoto on rumien naisten johtama vähemmistöjen diktatuuri.

 

Kirjallisuus

Durkheim, Émile, Sosiologian metodisäännöt (suom. Seppo Randell, alkut. Les règles de la méthode sociologique, 1895, Helsinki: Tammi, 1982

Garfinkel, Harold, Studies in Ethnometodology. Orig. 1967. Cambridge, Massachusetts: Polity Press, 1984.

Nietzsche, Friedrich, Iloinen tiede (”La gaya scienza”). Suom. J. A. Hollo ym., alkut. Die fröhliche Wissenschaft (”La gaya scienza”) 1882. Helsinki: Otava, 1989.

Oikeus elää

Median ja poliitikkojen halu ahdistella kansalaisia kostonkiimaisilla seksuaalinormien uudistuksilla näyttää olevan loppumatonta näin seksihelteiden aikaan.

Sanoman lehdet iloitsivat, että punavihreä feministihallitus aikoo keventää abortin saamista Suomessa vastalauseena Yhdysvaltain liittovaltion päätökselle, jonka mukaan osavaltiot saavat jatkossa itse määrätä abortin saamisen ehdoista. 

Ilta-Sanomien jutun mukaan sosiaalidemokraattinen ministeri Tytti Tuppurainen tuomitsi ”ihmisoikeuksien” nimissä yhtä aikaa Oslon terrori-iskun ja Yhdysvaltain aborttilakien kiristykset. Tosiasiassa sikiöiden entistä kevyempi abortoiminen Suomessa on terrori-isku lapsen oikeuksia vastaan.

Voidaan kysyä, millaisia ovat moraaliltaan ne naiset, jotka vaativat syntymättömien lasten tappamista väittäen puolustavansa ”naisten oikeuksia päättää omasta kehostaan” ja kiljuen Twitterissä sotahuutoaan ”me emme antaudu!” 

Tosiasiassa sikiön keho ei kuulu naisten itsemäärämisoikeuden alaan vaan muodostaa oman kehonsa. Siksi abortteja ei voida puolustella irrationaalisella väitteellä naisten oikeudesta päättää omasta kehostaan.

Filosofian näkökulmasta hullunkurista ”itsemääräämisoikeuteen” vetoamisessa on se, että ”itsemääräämisoikeutta” käytetään taaskin pyrkimyksenä määrätä muita.

Aina voidaan kyseenalaistaa, mikä oikeastaan on se ”itse”, jota on tarkoitus määrätä. Argumentti täysin vapaan voluntarismin puolesta lepää lisäksi sen oletuksen varassa, että yksilö todellakin tietää, mikä on hänelle ”itselleen” hyväksi.

Sikiö ei ole raskaana olevan naisen kanssa hän itse.

Raskaudet eivät ala ilman miesosapuolta, joten päätöksiä sikiön kohtalosta ei pidä eristää vain naisten omaan valtaan, kuten nyt on tehty.

Eräs australialainen filosofi todisteli jokin aika sitten, että ”kehittymätön tietoisuus” on yhtä kelvoton perustelu sekä sikiöiden abortoimiseen että vastasyntyneiden tappamiseen. Molemmilta puuttuu kylläkin subjektiviteetti, mutta se ei ole peruste ihmisyyden potentiaalin murhaamiseen kummassakaan tapauksessa.

Muutenhan myös vastasyntynyt voitaisiin huoletta surmata, kun hänkään ei ymmärrä maailmasta vielä (sikiön tavoin) mitään. Niin ei ole kuitenkaan lupa tehdä.

Perusasenne, joka ”naisoikeuksien” peräämisen takana asuu, on pyyteellisyys, jatkuva pyyteellisyys, ja sen mukainen oman eturyhmäpoliittisen vaateliaisuuden kääntäminen ”oikeudeksi”. Yhteiskunnan suostumattomuutta vastaamaan heidän huutoonsa feministit väittävät sitten ”syrjinnäksi”. 

Aborttikielto ei voi tietenkään olla absoluuttinen, vaan abortit pitää sallia lääketieteellisistä ja sosiaalisista syistä, kuten Saksassa. Abortit pitää mahdollistaa esimerkiksi raiskaustapauksissa tai alaikäisten kohdalla, mutta silloinkaan aborttien saannin ei pidä olla ilmoituksenvaraista vaan tutkimusten, näyttöjen ja hakemusten varaista.

Abortista on tullut nyt laajalti pelkkä jälkiehkäisykeino. Suomessa tehtiin vuonna 2019 noin 8700 raskaudenkeskeytystä vuodessa ja vuonna 2021 noin 7600. Määrien väheneminen johtuu THL:n mukaan koronapandemian aiheuttamasta kontaktien rajoitustoimista. Yhtä kaikki, noissakin lukemissa on yli 20 aborttia päivässä, mikä on ”teurastusta terveyskeskuksissa”.

Asiasta johtuvat kärsimykset ja ihmisarvon mitätöinnit ovat muodostuneet niin suuriksi, että julkisen vallan pitäisi kiristää abortin saamisen ehtoja eikä lieventää niitä, kuten vihervasemmistolainen hallitus aikoo tehdä. Analysoin asiaa täällä, täällä ja täällä.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun sosialismin telaketjuilla murskataan ihmisarvo. Tuppuraisten ja Tappuraisten on syytä muistaa, että myöskään me kunnon ihmiset emme antaudu vaan taistelemme loppuun asti.

Kuriositeettina huomautettakoon, että abortit laillisti ensimmäisenä Euroopassa ihmisoikeuksien suurvalta Neuvostoliitto, jossa ihmisarvolla on aina ollut erityinen merkitys myös sodan kaltaisissa lihamyllyissä.

Tänään on muuten oma syntymisen juhlapäiväni, ja olen edelleen kiitollinen olemassaolostani. Aborttien puolustajat voivat miettiä, missä he olisivat abortoituina argumentoimassa.

 

Aiheesta aiemmin

Teurastusta terveyskeskuksissa (2010)

Et ehkä omista geenejäsi – Asiaa abortista (2017)

Vihervasemmiston some-raivo myrkyttää eduskuntatyötä – Nyt aborttikiistassa (2018)

Hallitus markkinoi seksinpihtauslain ”itsemäärämisoikeuden” verukkeella

Kansanedustaja Wille Rydmania vastaan vyörytetystä seksikohusta ehti kulua vain muutama päivä, kun Yleisradio paljasti kohun motiivit ja iloitsi ”seksuaalirikoksia” koskevan lain etenemisestä toiseen käsittelyyn (eli hyväksymisvaiheeseen) eduskunnassa.

Tähän media siis pyrki: pehmittämään poliitikkoja hyväksymään vasemmistohallituksen tiukennukset niin sanottuja ”seksuaalirikoksia” koskevaan lakiin.

Olen arvostellut ”Suostumus2018”-aggressioon perustuvaa lainmuutosta monessa yhteydessä, ja tarkimmat perustelut esitin kaikkien puolueiden ja poliitikkojen vihaamassa kirjassani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä.

Valtavirtamedia on markkinoinut uutta seksinpihtauslakia seksikohuilla ja moralismilla, jonka takana asuu pelkkää ennakkoluuloisuutta, ahdasmielisyyttä ja vääriä käsityksiä.

Hallitus puolestaan on kaupannut seksuaalinormiston kiristykset eduskunnalle ”itsemääräämisoikeuden” lisäämisen verukkeella.

Tosiasiassa lainmuutos on läpikotaisin järjetön ja logiikkaa vailla.

Totesin jo kirjassani Totuus kiihottaa (s. 246–248) että raiskausta ei voida määritellä toisen osapuolen aktiivisuuden puuttumisen kautta, sillä olennaisia teon moraalin arvioimiselle ovat tekijän itsensä tarkoitusperät ja filosofisesti sanoen intentiot. 

Oikeudellisissa prosesseissa tekoja pitää tarkastella nimenomaan tekijän tarkoitusten pohjalta niiden merkityksen esille saamiseksi.

Toinen tärkeä asia on, että suostumuksen olemassaolon luotettava todisteleminen on raiskausväitteiden kohdalla usein mahdotonta. Tämä helposti johdattaa kääntämään todistelutaakan niin, että syytetty pakotetaan vakuuttelemaan syyttömyyttään, vaikka todisteiden esittäminen on syyttäjän tehtävä.

Näin oikeuskäytännössä on lopulta sana sanaa vastaan, mikä vaikeuttaa tuomioistuinten työtä, ja oikeuslaitoksella on yleensä tapana uskoa uhreiksi laittautuneita valittajia.

Koska heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa ”raiskaajaksi” määritellään aktiivisemman roolinsa vuoksi yleensä mies, lainkiristys lukitsee seksuaalisen vallan avaimet naisten käsilaukkuihin. Tuomioihin riittänee jatkossa seksuaaliseen kanssakäymiseen tyytymättömän osapuolen ilmoitus oikeudelle.

Yleisradion toimittajan Jari Strömbergin kirjoittaman epäkriittisen jutun mukaan ”oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) on kutsunut uudistusta historialliseksi, sillä se muuttaa ajattelutapaa”.

Voidaan kysyä, kenen ajattelutapaa sillä tavoin muutetaan tai pakotetaan muuttumaan. – Ei ainakaan minun. Logiikka ei ole muuttunut punaviher-feministisen värittämisen vuoksi miksikään.

Yle kiittelee, että ”[r]aiskaussäännöksen soveltamisala laajenee nykyisestä tekoihin, joissa toista ei ole varsinaisesti pakotettu sukupuoliyhteyteen esimerkiksi väkivallalla tai uhkauksella.” Jatkossa ”raiskaus” voi siis olla mitä tahansa muutakin kuin sukupuoliyhdyntää, mikä on vastoin asioiden olemusta.

Lisäksi seksuaalirikosten alaa laajennetaan kajoamisen käsitteellä, joka on epätarkkarajainen ja sallii mielivaltaiset tulkinnat.

Todennäköisesti ongelmallisin lainkohta koskee ”seksuaalista ahdistelua”. Ylen mukaan ”[j]atkossa ahdisteluksi katsotaan koskettelun lisäksi myös sanailut, viestittelyt, kuvien lähettämiset, itsensä paljastamiset tai muut seksuaaliset teot. Niiden tulee olla sellaisia, jotka voivat loukata kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta.”

Lainkohta tekee siis mahdolliseksi tuomita seksuaalisen aloitteellisuuden ja ehdottelun ”ahdisteluna”. Voidaan kysyä, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi edetä, kun sitä ei saa jatkossa edes ehdottaa.

Ei siis ihme, että seksuaalinen aloitteellisuus on kuolemassa pois, kun kukkahattutädit ovat saaneet seksinpihtauslakinsa voimaan.

Myös lähettäjän omien seksuaalisten kuvien ja viestien jakeleminen sanktioidaan. Tosiasiassa ei pitäisi olla vastaanottajien vallassa päättää, kuinka toiset ihmiset ottavat heihin yhteyttä. Tämä on kaiken sanomisen ja viestinnän idea: lähetyksen sisällöstä päättää lähettäjä eikä vastaanottaja. Ja logiikka ontui taas.

Kieroa lainvalmistelussa on pyrkimys tukea vain toisen osapuolen itsemääräämisoikeutta. Tosiasiassahan lainkiristyksellä rajoitetaan seksuaalisesti aloitteellisten ihmisten oikeutta määrätä itse seksuaalisista teoistaan.

Hölmöt juristit eivät näköjään ymmärrä lainkaan itsemääräämisoikeuden käsitettä. Tai sitten Demlan kouluttamat kiilusilmät ovat tarpeeksi ovelia sahatakseen kansalaisia silmään ja kaupatakseen seksuaalisen vapauden rajoitukset ”suostumuksen” suudelmilla suljettuihin lakeihin.

Myös lapsen seksuaalisen hyväksikäytön uudelleen määritteleminen ”lapsen raiskaukseksi” on ongelmallista.

Yleisradio selventää, että ”[l]apsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia koskevat rangaistussäännökset määritellään siten, ettei rangaistavuuden edellytyksenä ole vapaaehtoisuuden puuttuminen. Katsotaan, että lapsi ei kykene antamaan pätevää suostumusta seksuaaliseen kanssakäyntiin aikuisen kanssa.”

Miten niin vain ”katsotaan”, että ”lapsi” ei kykene antamaan pätevää suostumusta? Muodollisesti ”lapsi” on myös 16–18-vuotias henkilö, jota niin sanottu ”suojaikäraja” ei koske. Myös suojaikärajan käsite sinänsä on kiero sisältäessään väitteen, että seksissä on jotakin pahaa tai haitallista, jolta ihmistä pitää suojella.

Lain kiristyksellä väitetään taaskin parannettavan ”itsemääräämisoikeutta”, mutta tosiasiassa sitä kavennetaan, kun tietty seksuaalinen kanssakäyminen määritellään aina raiskaukseksi, vaikka oma suostumus nuorelta ihmiseltä olisikin.

Suomessa tunnetaan tapauksia, joissa kahdeksantoista täyttänyt täysi-ikäinen on ollut sukupuolisessa kanssakäymisessä viisitoistavuotiaan kanssa tämän suostumuksella mutta tuomittu silti oikeudessa.

Jo uutta lakia ennen alle kuusitoistavuotiailta oli riistetty oikeuskäytännöissä mahdollisuus vedota omaan tahtoonsa seksuaalisen kanssakäymisen puolesta. Vanhempi osapuoli on tuomittu, vaikka nuorempi on itkenyt rakastamansa vanhemman ihmisen puolesta.

Sillä tavoin oikeuslaitos ja omistushaluiset vanhemmat yrittävät käytännössä kieltää nuorilta seksin 16 vuoden ikään asti ja pitemmällekin, mikä ei ole nuorille itselleen välttämättä hyväksi – ei varsinkaan heidän itsemääräämisoikeudelleen.

Suomessa seksuaalisen kanssakäymisen laillisuuden ikäraja on asetettu 16 ikävuoteen. Ruotsissa vastaava rajoitus kulkee 15 vuoden kohdalla, Virossa 14 vuodessa ja Espanjassa jopa 13 vuodessa.

Se, mikä yhdessä oikeusvaltiossa on rikos, on toisessa oikeusvaltiossa laillista. Jo tämä osoittaa, että asiassa vallitsee relativismi, eikä ole mitään objektiivisia kriteereitä, joilla voitaisiin osoittaa aikuisen ja nuoren välisen seksin ”haitallisuus” tai ”moraalittomuus”.

Myös perusolettamus, että aikuisen ja nuoren välinen seksi olisi jotenkin huonompaa kuin kokemattomien nuorten välinen keskinäinen seksi, on perin juurin vääristynyt. Sellaisestakaan ei ole mitään näyttöä.

Yhdysvaltalainen psykologian professori Bruce Rind osoitti jo vuonna 1997 työryhmänsä kanssa, että väitteet aikuisten ja nuorten välisen seksuaalisen kanssakäymisen haitoista ovat vailla pohjaa (aiheesta täällä).

Tutkimuksen mukaan nuorilta eräissä toisissa selvityksissä raportoidut ”huonot kokemukset” johtuvat siitä, että heidän vanhempansa ja oikeuslaitos ovat nolanneet heitä kaivelemalla heidän tekemisiään. Näin isät ja äidit – nuo kultaiset kuohitsijat – ovat itse olleet moraalipihdeillään nuorten sukupuolielimissä kiinni.

Myös psykologit ja psykiatrit ovat jälkikäteen traumatisoineet nuoria opettamalla heille manipuloivissa terapioissaan, että heidän seksuaalisissa kokemuksissaan vanhempien henkilöiden kanssa on muka jotakin pahaa.

”Rind (et al.)” -kontroversiaaleina tunnetut tutkimusjulkaisut herättivät tieteellisissä lehdissä ilmestyessään poliittisen moralismimyrskyn, jonka sisältö oli tieteen, järjen ja tunne-elämän vastainen.

Lopulta Yhdysvaltain kongressi julisti kitapurjeet lepattaen, että kaikenlainen nuorten ja aikuisten seksuaalinen kanssakäyminen on yksiselitteisesti tuhoavaa ja pahaa! Kannanotto oli pelkästään poliittinen – ei tieteellinen.

Samanlainen typeryyden turbulenssi vallitsee nykyisin feministien ajamissa naisrauha-, ”Me Too”- ja ”Suostumus”-hankkeissa.

Niillä kylvetään seksuaalista ahdasmielisyyttä ja katkeruutta sekä rangaistaan asioista, joissa ei ole välttämättä mitään haitallista eikä pahaa.

Kyseisenlaisella lainsäädännöllä nuorille viestitetään, että seksuaalisuus on vaarallista, mikä puolestaan traumatisoi nuoria ja saattaa vaikeuttaa seksuaalisen nautinnon tavoittelua myöhemmin elämässä. 

Mikäli tarkoitus on tukea ihmisten itsemääräämisoikeutta, voidaan kysyä, kenen oikeastaan pitää päättää seksuaalisuudesta. Luulevatko poliitikot, että he voivat äänestää toisten ihmisten seksuaalikäyttäytymisestä ja siitä, mikä on heille hyväksi ja tuottaa nautintoa?

Virallinen syyttäjä laitettiin tunkeutumaan ihmisten makuuhuoneisiin jo taannoisen lainmuutoksen tuloksena, kun ”avioliitossa tapahtuva raiskaus” määriteltiin virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi (kirjoitin aiheesta teokseni Totuus kiihottaa sivuilla 250–251). 

Avioliitto on pohjimmiltaan suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen. Mutta syyttäjää puolestaan koskee syyttämisvelvoite, joten syyttäjäparka voi olla pakotettu interventoitumaan avioliitossa olevien ihmisten parisuhteeseen ilman kummankaan osapuolen tahtoa.

Eipä ihme, että Sauli Niinistökin juristina kritisoi lainmuutosta ottaen samalla riskin saada feministien suuvaahdot naamalleen.

Nyt tekeillä olevalla lainmuutoksella poliitikot käytännössä heikentävät ihmisten seksuaalista itsemääräämisoikeutta, mikä tottahan toki sopii kukkahattutätien ideologiaan.

Koska kansanedustajat kärsivät oman yksityiselämänsä kontrolloimisesta, he haluavat ilmeisesti kostaa oman kurjuutensa kansalaisille pyrkimällä rajoittamaan kansalaisten sukupuolielämää ja tekemään entistä suuremmasta osasta rangaistavaa.

Kaikki puolueet menivät innosta kiljuen kyseisen seksinpihtauslain taakse omassa kieltämisen kiimassaan huomaamatta, että vihervasemmiston ja feministien vaatimaa lakia oltiin tiukentamassa lähes ainoastaan ulkomaalaisten turvapaikanhakijoiden Suomessa tekemien selvien raiskausten vuoksi. Sitä varten oli kuitenkin jo sekä laki että rangaistusasteikko.

Lain tiukennuksista kärsii nyt hyvä ja vapaamielinen oma seksuaalikulttuurimme, jota ollaan palauttamassa kovaa vauhtia takaisin 1950-luvulle tyypillisen puritaanisuuden tasolle.

Laki höystettiin myös rangaistusasteikon kovennuksilla, jonka tuloksena hyvistä ja rakastavista teoista jaellaan vuosien vankeusrangaistuksia. Niin sanottu lievä muoto poistettiin raiskauslaista, ja sadistisimmat kansanedustajat vaativat myös ehdollisten tuomioiden poistamista.

Näin eduskunta todistaa sateenkaarilippujen liehuessa, että seksuaalisen vapauden pitää olla orjuutta.

Näin eduskunta todistaa sateenkaarilippujen liehuessa, että seksuaalisen vapauden pitää olla orjuutta.

Jussi Halla-aho: käytännön kantilainen ja etiikan esitaistelija

Jussi Halla-aho on kirjoitustensa johdosta kantilaisen moraalifilosofian eettinen esitaistelija. Miksi? Katsotaanpa.

Ei ole pitkä aika, kun ulkoasianvaliokunnan perussuomalainen puheenjohtaja Mika Niikko pakotettiin eroamaan tehtävästään sinänsä mitättömän kohun vuoksi, joka alkoi hänen tviittauksestaan (aiheesta täällä).

Myöskään tuon penkin täyttö ei käynyt medialta ja muilta puolueilta kivuttomasti.

Perussuomalaisen puolueen ehdokas tehtävään oli Jussi Halla-aho, jota vastaan RKP alkoi vyöryttää kaivelemalla Halla-ahon klassisia blogikirjoituksia.

Ilta-Sanomien siteeraaman Eva Biaudet’n mukaan ”on huono signaali ulkomaille, että meitä edustaa henkilö, joka on syyllistynyt viharikoksiin, halveksii ihmisoikeuksia ja kokee että säädökset, joilla yritetään rajoittaa vihapuhetta, ovat hölmöjä.”

Selvempää näyttöä vihapuheesta tuskin olisi voinut saada kuin Biaudet’n oma kannanotto. Se asettuu samaan jonoon, josta on kuultu loppumatonta vaikerrusta siitä, että perussuomalaisia on olemassa tai että perussuomalaisillakin on poliittisia oikeuksia.

Valiokuntien puheenjohtajuudet on yleensä jaettu puolueiden välisillä sopimuksilla, eikä henkilövaihdoksia vastaan ole hyökätty enää eduskunnan toimikaudella. Mutta nyt RKP vei nimitysasian suljettuun lippuäänestykseen voidakseen esittää henkilökohtaisen protestin Halla-ahoa vastaan.

Mitä Halla-aho oikeastaan sanoi?

Vuoden 2006 joulukuussa julkaisemassaan blogitekstissä Halla-aho oli käsitellyt maahanmuuttajien tekemiä raiskauksia ja kirjoitti toivovansa, että raiskausten kohteeksi valikoituisi ”vihervasemmistolaisia maailmanparantajia ja heidän äänestäjiään”.

Jos asiaa ajatellaan etiikan ja moraalifilosofian näkökulmasta, Halla-ahon voi sanoa olevan käytännön kantilainen.

Eräs kaikkien aikojen merkittävimmistä filosofeista, preussilainen Immanuel Kant, ajatteli etiikassaan, että ihmisten pitäisi toimia aina sellaisen säännön tai ohjeen mukaisesti, joka sopii noudatettavaksi kaikissa tilanteissa.

Tämä kategorisena imperatiivina tunnettu lause esitetään usein muodossa: ”Toimi vain sellaisen maksiimin mukaisesti, jonka voit toivoa tulevan kaikkia koskevaksi laiksi.”

Kantilaisen etiikan taustalla puolestaan vaikuttaa niin sanottu kultaisen säännön etiikka, joka nojaa aritmeettiseen ajatteluun, eli Nasaretin miehen käskyyn kohdella toisia ihmisiä niin kuin toivoisi kohdeltavan itseään.

Voidaan siis sanoa, että Jussi Halla-aho edustaa moraalin puhtainta sydänverta toivoessaan, että maahanmuuttajien Suomessa tekemät seksuaalirikokset ja niiden ikävät seuraukset kohtaisivat niiden syntyyn syypäitä poliitikkoja itseään, toisin sanoen raiskauksia tehneiden turvapaikanhakijoiden maahantulon puolesta puhuneita poliitikkoja.

Samanlaisia esimerkkejä aritmeettisesta oikeudenmukaisuuskäsityksestä löytyy eri puolilta etiikan ja moraalin koodeja. Luonnon kosto ja Hammurabin laki, tasapainon periaate ja Jing sekä Jang.

En halua korottaa Halla-ahoa Jeesuksen rinnalle, sillä Halla-aho ei ole vapahtaja, mutta hän on ehkä pelastaja. Pelastaja, jonka kutsumuksena on säästää suomalaiset ihmiset isommilta vahingoilta.

Sen sijaan Eva Biaudet on eräs syyllinen oikeusvaltion romuttamiseen Suomessa.

Hänet muun muassa valittiin vähemmistövaltuutetun (nykyisen yhdenvertaisuusvaltuutetun) virkaan vuonna 2010 ilman laissa vaadittua ylempää yliopistotutkintoa, pelkällä valtioneuvoston erivapaudella ja kolmenkymmenen kelpoisuusehdot täyttävän ohi, minkä minä puolestani kaivan esiin hänen lopun elämänsä ajan, sillä olin yksi virantäytössä ohitetuista.

Mitä raiskauksiin ja hallituksen äskettäin tekemiin raiskauslainsäädännön kiristysesityksiin tulee, palaan niihin jonkin ajan kuluttua eduskuntakäsittelyn alkaessa. Kantani on, kuten ilmaisin jo teoksessani Totuus kiihottaa, kriittinen.

En kannata sukupuolielämän vetämistä huurteeseen enkä kansakuntamme laittamista henkisiin kahleisiin vain siksi, että tänne tuppautuu sotilaskarkureista koostuvia joukkioita, jotka tekevät täällä seksuaalirikoksia.

Ei siis pidä tuomita ankarammin seksuaalisesta aloitteisuudesta, niin kuin nyt ollaan tekemässä, vaan pitää estää tänne tulemasta potentiaalisia raiskaajia, joiden seksuaalikulttuuri on peräisin maailman sikoläteistä.

Nyt ei kannata olla ”Kovis-19” – Itsemääräämisoikeudella on rajansa myös rokotusasioissa

Loppiaisen jälkeen työikäisiä suomalaisia aletaan rokottaa kolmanteen kertaan koronaa vastaan.

Parikymmentä prosenttia yli 12-vuotiaista suomalaisista ei ole suostunut ottamaan ensimmäistäkään piikkiä, vaikka koronan tuhot ovat sekä yksilöille itselleen että kansantaloudelle katastrofaaliset.

Rokotetut kestävät kyllä omikronin oireet, mutta pääsyy sulkutilojen jatkamiseen on, että rokottamattomat täyttävät tehohoitopaikat, ja siksi korona ei saa levitä.

Kun virus ei näytä laantuvan, vaan kansainvälinen liikenne kuljettaa meille virusvariantteja ja -mutantteja kehitysmaista, pitäisi aloittaa kansalaisten velvoiterokotukset. Niitä olisi pitänyt toimeenpanna jo viime vuoden aikana.

Rokotteista on kieltäydytty lähinnä itsemääräämisoikeuteen vedoten, jolloin perustelut eivät ole olleet tieteellisiä vaan yksilöiden tahdon ja mielipiteiden varaisia.

Ei ole kuitenkaan hyväksyttävää, että rokottamattomat määräävät itsemääräämisoikeudellaan koko muuta yhteiskuntaa, etenkään kun mitään tieteellistä tai moraalista perustetta rokotteista kieltäytymiseen ei ole. 

Suomessa on monia muitakin pakkoja, eikä mikään asia tule moraalittomaksi vain sillä perusteella, että siihen liittyy jokin pakko. On oikeanpuoleinen liikenne, oppivelvollisuus ja niin edelleen, eikä niitäkään voida vastustaa vetoamalla itsemäärämisoikeuteen tai yksityisyydensuojaan.

Pakkorokottamiseen liittyvä paheksunta paljastuu nurinkuriseksi, kun huomataan, että rokottamattomathan oikeastaan pakottavat toisia ihmisiä omalla kieltäytymisellään ja sairaalahoidon kuluillaan.

Itsemääräämisoikeudesta on tehty identiteettipolitiikan, ”yhdenvertaisuuden” ja ”yhteisöarvojen” kaltainen näennäisperustelu asiaan kuin asiaan, eikä sen takana ole useimmiten muuta kuin ideologiaa, disinformaatiota ja vääriä käsityksiä. Olen siis täysin eri mieltä rokotevelvoitteen oikeutuksesta kuin esimerkiksi tämä täällä.

Tosiasiassa itsemääräämisoikeus kelpaa perusteeksi vain, jos yksilöt tietävät, mikä heille on hyväksi ja jos yksilöiden tahdon noudattamisesta ei ole haittaa muille ihmisille tai yhteiskunnalle.

Nyt niin ei ole. Rokotteista kieltäytyminen vaarantaa yksilöiden oman terveyden lisäksi sivullisten terveyden ja kuluttaa yhteiskunnan kukkaroa. Kieltäytyjien kaarti estää muita tehohoitopotilaita saamasta hoitoa. Siinä vaarantuvat yhdenvertaisuus ja muut perusoikeudet! Tilastot ovat yksiselitteisen selviä.

Meritokraattinen ja kausaalinen oikeudenmukaisuus

Eräät ovat esittäneet, että koronassa kärvistelevät rokotteesta kieltäytyjät pitäisi laittaa maksamaan sairaala- ja hoitokulunsa itse. Tupakoitsijat ovat valistaneet, että se ei käy, koska hoidetaanhan keuhkosyöpiäkin julkisyhteisön tuella.

Siinäpä se ongelma onkin.

Diabeteksen tapaiset sairaudet tai liikalihavuuden seuraukset eivät ole yksiselitteisesti tai lainkaan itse aiheutettuja, vaan niiden takana on geneettistä taipumusta. Sen sijaan virukselle altistuminen ja tupakointi eivät johdu perintötekijöistä vaan yksilön omasta toiminnasta, jolla sairastumisen voisi toisaalta myös välttää.

Meritokraattisen ajattelun mukaan itse aiheutettujen sairauksien hoitokuluja olisi oikein maksattaa syyllisillä itsellään, ja terveyttään hoitavia ja siitä huolehtivia olisi oikeudenmukaista palkita. Ainakaan syyttömillä ei pitäisi maksattaa muiden kuluja.

Näin sanoo kausaalinen aiheuttamisperiaate, joka onkin eettistä dynamiittia poliittisille keskusteluille. Se on ollut sitä myös rationaalisesti laskelmoiville vakuutusyhtiöille, jotka laskuttavat riskien mukaan.

Parasta olisi kuitenkin varautua virukseen etukäteen, jotta asioita ei tarvitsisi murehtia jälkikäteen. Jälkiviisaus on aina tehokkaampaa etukäteen esitettynä.

Moraalifilosofian näkökulmasta ei ole mitään estettä kansalaisten velvoiterokottamiselle, sillä yksilöiden oman edun tietämistä ja tuntemista koskeva ehto ei ole täyttynyt.

Rokotteesta kieltäytyjiä leimaa sama jukuripäinen asenne kuin Suomen Nato-jäsenyyden vastustajia tai niitä, jotka eivät käytä turvavyötäkään, koska siihenhän kuristuu! Kyseessä on suomalaisten helmasynti: pullikointi. Ja se pullikointi tapahtuu parempaa tietoa vastaan.

Löysässä argumentaatiossa alleviivataan esimerkiksi sitä, että kuolleisuus on rokotettujen keskuudessa korkeampi kuin rokottamattomien. Selitys on, että rokotettujen keski-ikäkin on korkeampi, ja heitä kuolee koronaan vanhuudenheikkouden vuoksi tai muista syistä, eli kuoleman aiheuttava tekijä on perimmältään muu kuin rokote.

Parhaiten rokotettuja ovat asiaa ymmärtävät lääkärit, mutta lähihoitajien laaja rokottamattomuus on vaarantanut ikäihmisten terveyden, sillä he kohtaavat paljon vanhuksia, joille omikronmuunnos voi olla kolmenkin rokotuksen jälkeen kohtalokas.

 

Piikistä pitäisi voida kieltäytyä vain lääketieteellisillä perusteilla

Merkkinä tieteenvastaisuudesta oli myös Perussuomalaisten vastalause hoitajien rokotevelvoitteesta. Kannanotto oli muutoin järkeviä puhuneelta puolueelta absurdi etenkin, kun puolue vaati koronakriisin alussa melko jyrkkiä toimia viruksen pysäyttämiseksi.

Eduskunta teki oikean ratkaisun päättäessään sote-henkilöstön rokotevelvoitteesta ja antaessaan työnantajille oikeuden vaatia hoitohenkilöstöltä rokotteiden ottamista joko tehtävistä siirtämisen tai palkan maksun tilapäisen lopettamisen uhalla. Rokottamista vaatii myös hoitajien ja lääkärien vala.

Sen sijaan Perussuomalaisten ja kristillisten junnaus koronapasseja vastaan ja pikatestauksen puolesta eräänlaisena rokottamisen vaihtoehtona olivat selviä virheitä. Vastustaminen pelkän vastustamisen vuoksi ei tuo kannatusta vaan vie uskottavuutta. 

Muistista on vaarassa kadota eduskuntakauden alussa 2019 kuultu Perussuomalaisten puheenjohtajakanta, että puolue ei aio vastustaa hallituksen jokaista ehdotusta vaan valikoi kannatettaviksi ne hyvät. Ilmeistä on, että puolue on nyt erehtynyt ohjautumaan jäsentensä tai äänestäjiensä pienen kuppikunnan näkemyksistä.

Kun osa kansalaisista ei kerta kaikkiaan ymmärrä omaa parastaan ja vaarantaa siksi sekä oman että toisten ihmisten terveyden, talouden ja elinolosuhteet, heidät olisi velvoitettava ottamaan piikki tehosteena sakkosanktio.

Velvoite jäisi joka tapauksessa vähäiseksi. Vertailun vuoksi, laissa on pitkään ollut pakkohoitosäädös, jolla yksilö voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon, sulkea laitokseen, lääkitä ja laittaa esimerkiksi lepositeisiin, jos hänen katsotaan olevan itselleen tai toisille vaaraksi. Yksilön itsemääräämisoikeus ei ole itseisarvo.

Nämä ovat paljon pitemmälle meneviä toimia kuin rokottaminen, joka ei rajoita ihmisen elämää, etuja tai oikeuksia millään tavalla eikä koettele myöskään oikeustoimikelpoisuutta.

Mikäli rokotteesta kieltäytyneenä sairastuu koronaan, olisi miehekäs teko kieltäytyä sairaala- ja muusta hoidosta. Asian ongelmallisuus onkin siinä, että yhteiskunta on velvollinen hoitamaan myös koronaa sairastavat rokottamattomat, ja nimenomaan silloin heidät joudutaan viimeistään määräämään tahdosta riippumattomaan hoitoon.

Nähdäkseni rokotuksesta pitäisi voida kieltäytyä vain lääketieteellisellä perusteella, josta sovittaisiin yhdessä potilaan ja lääkärin välisessä konsultaatiossa.

Rokottamattomuuden hinta on HUSin laskelmien mukaan noin miljardi euroa, ja lääkintöneuvos Heikki Pälveen mukaan rokottamattomien omavastuun laajentamista Suomessa rajoittaa lähinnä ”kulttuuri”. Hänen mielestään sairaanhoidon kulut tulisi maksattaa rokottamattomilla itsellään, tosin tällöinkin muille ihmisille aiheutuvat kulut jäisivät laskuttamatta.

Oikeasuhtainen sanktio rokotteesta kieltäytymiseen voisi olla ensikertalaiselle 20 päiväsakkoa ja toistuvasta kieltäytymisestä 50 päiväsakkoa. Todennäköisesti sekään ei löisi vielä yhteiskunnan kannalta leiville.

Jotta miljardin tappio tulisi kuitattua, keskimääräisen sakon pitäisi olla yhtä rokottamatonta kohti yli tuhat euroa.

Poliittinen valta välttelee hyödyllisiä pakkotoimia pitääkseen kannatuksensa

Viranomaisvalta ei ole liioin väläytellyt piikille pakottamista, sillä pakottamisen on pelätty syventävän epäilijöiden vastarintaa, vaikka näytöt rokottamisen puolesta ovat tieteellisesti kiistattomat ja tilastollisesti selvät. Pelkkä psykologinen defensiivisyys ei kuitenkaan selitä laajaa rokotevastaisuutta, vaan siinä on osansa rokotevastaisella propagandalla.

Hallitus ei ole halunnut pakottajan roolia, joka on poliittisesti ongelmallinen. Sama vaivaa oppositiopuolueita, jotka tasapainoilevat rokotteiden vastustajien kanssa kuin harakka tervatulla katolla.

Perusoikeustalebanit puolestaan ovat näyttäneet kyntensä lukemalla lakitekstiä kuin koraania ja antautumalla kirpunnyljentään yksilöiden oikeuksista. He ovat sulkeneet silmänsä tosiasialta, että yksilöiden oikeudet ovat mahdollisia vain yhteisiin velvollisuuksiin sitoutumisen vastakauppana. 

Sellainen, joka vaatii täyttä itsemääräämisoikeutta, velvoittaa muita koronan hoitokuluillaan, joten yhteiskunnalla on oikeus velvoittaa yksilöitä välttämään koronaa toimivilla keinoilla, kuten rokotteilla.

Terveydenhuollon asiantuntijaorgaanit taas ovat pidättäytyneet pakottamisesta ja halunneet säilyttää luottamuksen vanhalla logiikalla, jonka mukaan kuolevalle ei kerrota totuutta hänen tilastaan.

Tämä on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, että rokottamisen haitat jäävät hyötyihin verrattuina pieniksi sekä yksilöiden kohdalla että yhteiskunnallisesti.

Niinpä valheellisuudella ja kivapuheella täytyy olla rajansa tilanteessa, jossa kukaan ei ole nyt mukavuusalueellaan.

Itsemääräämisoikeuden ja siihen liittyvän käpykaartilaisuuden kunnioittaminen on venynyt sietokyvyn yli, sillä viruksen jatkuvaa esiinnousua elättää rokottamattomien joukkio.

Tuo joukkio osoittaa yhteiskunnallista välinpitämättömyyttä, joka ei oikene anelemalla, vaan tarvitaan taivuttelevia toimia. Niiden oikeutuksena on, että kukistamisen kohteena on virus eikä ihminen, ja siksi kenenkään ei pitäisi ottaa asiaa henkilökohtaisesti.

Pieni vaiva, iso ilo

Mikään väite, että kaksinkertainenkaan rokottaminen ei ole estänyt tartuntaa tai sairastumista, ei ole pätevä. Ei myöskään sellainen, joka sanoo, että rokotetut levittävät enemmän tartuntoja kuin rokottamattomat. Sekin johtuu muista syistä kuin rokottamisesta. Rokotetut kun elävät yleensäkin aktiivisempaa elämää.

Totuus on, että rokottaminen ei ainakaan edistä viruksen leviämistä, kunhan lisäksi pidetään kuonokoppaa ja distanssia. Mutta rokottaminen estää turhan päätymisen teho-osastolle tai ennenaikaiseen hautaan.

Totuus on sekin, että uusintarokotteet estävät taudin vakavat muodot ja vapauttavat teho-osastot kuormittumisen pelosta, joka on pääasiallinen syy rajoitusten ja sulkutilojen käyttämiseen. Avainasemassa ja ratkaisijan roolissa ovat siis rokottamattomat.

Mitä, jos Lasse Viréninkin olisi pitänyt aloittaa loppukirinsä kolmanteen kertaan uudestaan? Ilman rokotekattavuutta koronan nujertamisesta tulee ikuinen loppukiri, jonka maaliviiva katoaa horisontin taakse.

Ei ole hyväksyttävää, että tieteenvastainen ja kaikkiin asioihin kroonisella vastarinnalla asennoituva porukka pitkittää yhteiskunnallista terveyskriisiä ja pitää yhteiskuntaa halvaantuneessa tilassa.

Esivallalla on oikeus velvoittaa kansalaisia muissakin tärkeissä asioissa, joista yksi on asevelvollisuus. Siitäkään ei voi kieltäytyä ilman seurauksia. Mitä sitten, jos tulisi liikekannallepano? Sanoisiko rokotevastainen käpykaarti, että ”me emme osallistu, koska self ownership?” Koronakriisin keskellä olemme sodassa alati uusia hyökkäyksiä tekevää virusta vastaan.

Menkää siis nyt viimeisetkin vastarannanlohet ja vastavirrankiiskit hakemaan se piikki hihaanne, kun ilmaiseksi saatte, eikä tarvitse edes maksaa.

Annatte lahjan itsellenne ja toisille. Pakkorokotus ei ole pakkoruotsi, ja pakolta välttyy niinkin yksinkertaisesti kuin ottamalla rokotteen vapaaehtoisesti.

Patakonservatiivien kannattaa ottaa perinteisellä tekniikalla valmistettu rokote, mikäli ei mRNA-rokotteisiin luota, ja muistuttaa terkkaria rokoteneulan aspiraatiosta.

SARS-CoV-2-viruksesta on tullut sellainen painajainen, joka ilmestyy nurkan takaa uudestaan eikä väisty ilman raudanlujia ja päättäväisiä otteita. Niiden puuttuessa korona ei jää kriisiksi, vaan siitä muodostuu kokonainen aikakausi.

Rokotteen ottaminen pitäisi nähdä kansalaisvelvollisuutena, josta kieltäytyminen tulisi julistaa niin sanottua vihapuhetta selvästi vakavammaksi julkiseksi häpeän aiheeksi niin mediassa kuin hallitusvallan hoveissakin. 

On järjen vastaista, että kukaan ihminen kieltäytyy koronarokotteesta terveytensä ja henkensä uhalla. Selitys voi olla, että rokotteista kieltäytyminen ei ole pelkkää hyötyjen ja haittojen järjellistä puntarointia. Yhtä sairaustilaa arvioitaessa löydetään usein myös muita sairauksia, mutta en olisi arvannut, että paranoidi skitsofrenia on noin laajalle levinnyt kansantauti. 

Mikä rokotekieltäytyjien mielestä on vaarassa? Oikeus sairastaa yhteiskunnan laskuun?

Totuus on, että rokote ei ole mikään otsaan kiinnitetty mikrosiru, mutta rokottamaton on ”paperiton”, jonka sosiaalinen krediitti on nolla.

Rokottaminen ei ole kehon biopoliittista kolonisaatiota

Voin aivan avoimesti myöntää, että esittämissäni päätelmissä on kyse Michel Foucault’n analysoimasta viisastelusta liittyen kysymykseen, miten ”kansanterveydellinen uhka kohdataan kurinpidollisten toimien ja väestönhallintateknologioiden menetelmillä”.

Olennaista on, että hänen moittimassaan kontrollissa ei ole mitään vikaa. Sen sijaan postmoderni ja jälkistrukturalistinen teoriointi on saanut aikaan sen, että tiedolla ja järjellä hallitsemista on alkanut leimata kalsea klangi. Näytteen terveydenhuollollista kurinpitoa paheksuvasta ajattelusta saa esimerkiksi Foucault’n luentosarjasta Turvallisuus, alue, väestö täältä. 

Ironista on, että ajatusten esittäjä itse ei pystynyt asettumaan terveydellisten uhkien ulkopuolelle, kuten kurjasta kuolemastaan tiedämme. Väärässä ovat nähdäkseni myös Giorgio Agambenin tapaiset moraalin messiaat, jotka näkevät pandemiaan liittyvän kontrollivalikoiman eräänlaisena laboratoriona entistä autoritäärisemmälle yhteiskunnalle.

Tosiasiassa ihmisten rokottaminen ei ole mitään kehon haltuunottoa, lihan alistamista eikä varsinkaan ”pakkokastraatio” tai ”raiskaus” edes vertauskuvallisesti, vaan merkki sivistyksestä, yhteisvastuusta, eettisestä huolenpidosta ja tietenkin myös tuosta aina uhkaavasta järjen ylivallasta, joka sofistikoituneiden korpikommunistien mielestä on ”kehollisuuden biopoliittista kolonisaatiota”!

Hullunkurista on, että rokotekieltäytyjien irrationalismissa ovat postmodernistit ja nurkkakuntaiset uuninpankoilla mietiskelijät löytäneet toisensa. Rokotevastaisuus on pohjimmiltaan samaa dysforista kipuilua, jota myös ekologisten elämäntapojen kannattajat ja täysvegaanit ovat edustaneet omalla fundamentalismillaan.

Koronakriisin retoriset tarkastelutavat kertovat tavasta keksiä uusia käsitteitä, sisällyttää ne keskusteluun ja taivutella muita ihmisiä ajattelemaan, että nimetty ilmiö tai ongelma on ilman muuta olemassa koodisanan mukaisena (”biopolitiikka”, ”kuukautisköyhyys”, ”naisviha”, ”työvoimakapeikko”, ”tasa-arvovaje”, ”maahanmuuttajien aliedustus”...)

Kuitenkaan tuossa biopolitiikassa ei ole sinänsä mitään etiikan vastaista. Myöskään Foucault’n omasta mielestä tautien ehkäisyssä variolaation tai rokottamisen keinoin ei ole ollut kyse ensisijaisesti kurinpidosta vaan matemaattisen mallien suhteuttamisesta yhteiskunnallisiin tarpeisiin.

Vaikka kyseessä on ”Panoptikonista” tuttu tarkkailun ja valvonnan käytäntö sekä siihen liittyvä suhde suvereenin ja alamaisen välillä, ei tuossa hallinnassa välttämättä voida osoittaa olevan mitään moraalista pahaa etenkään kun hallintaa sovelletaan kansalaisten omaksi eduksi, minimiperiaattein, väliaikaisesti ja pakottavassa tilanteessa. Sen sijaan kyseessä on järjen sanelema yhteiskunnallinen välttämättömyys, kuten Foucault näyttää itsekin myöntävän.

Totuus on, että tieteen keinoin ja järkeä seuraamalla voitaisiin saada tämä väsyttävä koronakriisi vihdoinkin loppumaan.

Hyvää loppiaista kaikille.

 

Aiheesta aiemmin:

Miten voittaa rokotevastaisuus?

Rokote tepsii vain annettuna 

---

Päivitys 21.1.2022: Utopiaa rokotepakkojen käyttöönotto sivistyneissä demokratioissa ei ole, vaan ajankohtaista konkretiaa. Itävallan parlamentin alahuone hyväksyi äskettäin lain, jolla aikuisväestöä velvoitetaan ottamaan koronarokote ja kieltäytyjiä uhataan jopa 3 600 euron sakolla.