Ollin kurjuus

Otsikon sanoja ihmetteleville: lue sanat ”takaperin”, niin saat vitsin makaaberin.

Mieleeni tuli muutama ajatus näin iltamyöhään avattuani ikkunan ja ahmaistuani keuhkoihini kaupungillisen urbaania ilmaa. Kyseessä on eksistentiaalinen välitilan tunnelma, jonka vallitessa aika tuntuu pysähtyvän, vaikka oikeastaan se virtaa eteenpäin, ja oma elämä sekä menneisyys sulautuvat historian vääjäämättömästi etenevään virtaan. Ehkä juuri tämä tuottaa vaikutelman, ettei mikään loppujen lopuksi muutu.

Nuoruus on mielenkiintoinen asia. Se on aina samanlainen. Alapuolellani Isolla Roobertinkadulla on kuhissut hektinen yöelämä kävelykadun avaamisesta asti. Hälinä, hermostunut jonottaminen ja kiihkeä vaeltelu eivät kysy ulkoilman lämpötilaa eivätkä vuodenaikaa. Vain ihmiset tuossa alati jatkuvassa levottomuuden kiertokulussa vaihtuvat.

Monet niin sanonut nuoret aikuiset ivaavat usein varttuneempaa väkeä, mutta niin tehdessään heillä tuskin on aavistustakaan, kuinka paljon me vanhempien miesten liiton jäsenet naureskelemme nuorison kommelluksille ja rämpimiselle omien pulmiensa keskellä. Vaikka onhan asiassa totta kai vakava puolensa.

Onneksi nuoruus on vain kerran elämässä. Toista kertaa sitä ei kestäisi. Yhteiskunta esittää nuorisolle useita vaatimuksia, joista monet tuntuvat ylivoimaisilta: kirjoita ylioppilaaksi, hoida valtion velvollisuudet, hanki opiskelupaikka, maksa vuokraa, valmistu joksikin ja hanki itsellesi panopuu. Vaatimuksia esittävät sekä ulkoiset olot että sisäiset tarpeet. Ihmisenä oleminen ei ole todellakaan helppoa. Eikä kukaan auttaisi tietenkään mitenkään. Taloudelliset tulot ovat pienet, ja ahne sukupolvi tuntuu kiskovan kaiken pankkitileilleen.

Yksi hyvä puoli nuoruudessa on: saa olla kaunis. Sitä nuoriso myös pyrkii käyttämään hyväkseen. Vanhempiin ihmisiin kohdistuva ikärasismi on kieltämättä sekin hersyvää, sillä ivallisuuden takaa kajastaa pelko oman nuoruudenkauneuden menettämisestä.

Kuinka paljon vaivaa ja unettomia öitä nuoriso joutuukaan näkemään pelkkien biologisperäisten viettiensä ja seksuaalisten tarpeidensa vuoksi? Kun nyt puolen yön aikaan tähystän ikkunastani kotikadulleni Iso-Roballe, voisin ravintoloiden jonojen perusteella luulla, että niissä jaetaan ilmaista rahaa.

Todellisuudessa siellä ei jaeta mitään ilmaiseksi. Myös seksuaalisilla markkinoilla menestyminen vaatii panostamista, vähintäänkin omaan itseen. Tämän vaihdon ympärillä pyörivät sitten sekä muodin että baarien bisnekset.

Minua noiden keskiyön karpaasien seksuaaliset paineet säälittävät. Sääli puolestaan on tässä tapauksessa myötätuntoa. On yleisinhimillisesti puhuttelevaa, miten paljon monet antautuvat tekemään työtä löytääkseen sen ihanan yhdessäolon tunteen ja voidakseen nauttia seksistä.

He ovat nuoria. Ja koska he ovat nuoria, heiltä puuttuvat oikeat metodit. Kollien mouruaminen alkaa joka ilta myös internetin keskustelupalstoilla: ”Kun olisi, kun voisi, kun saisi, kun naisi...”. Konditionaalia ainakin osataan käyttää.

Sen sijaan vanhempi ihminen on kettumainen. Ei tarvitse enää raahautua kapakoihin eikä olla pilkkuun asti. Ei tarvitse alistua epätoivoiseen viimeiseen jakoon saati kokea sitä lohdutonta tunnelmaa, joka liittyy yksinäiseen kotiinpaluuseen aamuyöllä kello neljä.

Taidan sulkea ikkunani ja kömpiä tuolla punkassa odottavan parikymppiseni viereen. Hyvää yötä.

Scheißen olemuksesta

Helsingissä, joka kaupunkina on suomalaisittain katsoen suuri mutta kansainvälisesti pieni, konsertoi eilen yhdysvaltalainen popmusiikin supertähti ja teini-idoli Lady Gaga. Madonnan ja Kylie Minoguen jalanjäljissä kulkeva 24-vuotias ei ole fanejaan paljoa vanhempi. Sama piirre leimaa myös monia muita tuoreita teini-idoleja; he ovat entistä enemmän yleisönsä kaltaisia.

En arvostele Lady Gagan (oikealta nimeltään Stefanie Germanotta) musiikkia, esiintymistä enkä mitään muutakaan hänen toimintaansa liittyvää. En pidä näitä asioita kommentoimisen arvoisina. Sen sijaan ihmettelen nuorison rakkautta show-elämään, kovaäänisiin tilaisuuksiin, värikkäisiin valoihin, meteliin ja aina vain voimakkaampiin ärsykkeisiin sekä efektikieleen. Mitä tehdä, kun viihde ei enää viihdytä? Vastaus on kai lisätä volyymia kunnes on saavutettu absoluuttisen kovaäänisyyden aste, josta melu ei enää kasva. Pitkästyneisyyden ja eksistentiaalisen Angstin lähde on kuitenkin juuri ärsykkeisiin turtuminen.

Nuorten rakkaus musiikkia kohtaan on kiintoisa ilmiö. Tiedän muutamia noin parikymppisiä opiskelijoita, joiden korvissa pitää koko ajan soida. Musiikki on heille jonkinlaista aivojen vaseliinia. Mikäli musiikki hetkellisesti katkeaa, he ilmeisesti putoavat haaveiden taivaastaan keskelle todellisuutta. He eivät voi ajatella, jos musiikki ei soi.

Minä taas en voi ajatella metelissä ja jatkuvien häiriöiden keskellä. Viimeisimmät tutkimukset muuten osoittavat, että niin sanotuissa moniajotehtävissä menestyvät henkilöt eivät ole kovin tehokkaita työntekijöitä. Tai sitten työskentelyä hajaannuttava multitasking ei sinänsä tue tehokasta työskentelyä. Esimerkiksi Stanfordin yliopiston tutkija Ruth Pennebaker sanoo: ”Jatkuvaa moniajoa harrastavat ihmiset eivät keskity yhtä hyvin kuin sellaiset, jotka eivät sitä harrasta. Heidän keskittymisensä katkeaa helpommin. Heidän on vaikeampi siirtyä tehtävästä toiseen ja organisoida tietoa. Itse asiassa he ovat huonompia moniajossa kuin ne, jotka eivät sitä yleensä tee.”

Moniajotesteissähän mitataan ihmisten kykyä suoriutua monista yhtä aikaa eteen tulevista haasteista, tehtävistä ja ongelmista häiriötä täynnä olevan ympäristön keskellä. Niissä pärjääjä on reagoija: siis ilmeisen kuuliainen käskytettävä. Mutta heistä ei ole tutkimusten mukaan itsenäiseen, määrätietoiseen ja pitkäjänteiseen toimintaan. Sellaisessa menestyjät taas eivät pärjää kovin hyvin moniajotehtävien ratkomisessa.

Vellova, riehuva ja hysteerinen nuoriso on helposti altistettavissa ärsykkeiden ja reaktioiden kaavaan. Heistä tulee hyviä suorittajia, mikäli he juopottelultaan, viihdehakuisuudeltaan ja ravintoloissa juhlimiseltaan ehtivät.

Tiedän: saatan kuulostaa patavanhoilliselta, mutta minua ei ole koskaan kiehtonut viihde. Pidän kyllä musiikista, mutta vain musiikista. En ole koskaan fanittanut ketään enkä mitään. Kun olin nuori, en pitänyt idoleita. Kun niin sanotut kaverini menivät rock-konsertteihin ja muihin vastaaviin tapahtumiin, luin itse tieteellistä aikakauslehteä. Pidin heitä yksinkertaisina ja vähän tyhminä ja pidän edelleen.

Saatan ylenkatsoa muita, ja tiedän olevani omalla tavallani friikki. Olin jo nuorena täysin erilainen. Halveksuin avoimesti kaikkea pinnallista ”shaibaa” (saksan sanasta Scheiße) ja halveksun edelleenkin. Olen muuten sitä mieltä, että jos ihminen ei aikuistu teini-iässä, ei hänestä koskaan aikuista tule. Niinpä moni 30-vuotias on keski-ikää lähestyessään ihan samalla tasolla kuin 14-vuotiaana. Sori vaan, kaikki populaarikulttuurin perässä juoksijat.

Ikuisen nuoruuden lähteillä

Olin eilen Guns N’ Rosesin konsertissa Helsinki Live -tapahtumassa. W. Axl Rose on mainio mies huiveineen ja lavakoreografioineen. Juuri muuta alkuperäisestä yhtyeestä ei olekaan jäljellä. Paitsi tietysti klassikkobiisit. Kun tekee kerran jotakin kunnolla, ei tarvitse tehdä joka päivä uudestaan.

GNR on menettänyt parinkymmenen vuoden takaisen suosionsa, mutta kannatusta on edelleen tiettyjen kuuntelijaryhmien joukossa. Keski-ikäiset olivat paikalla uusintaakseen omaa nuoruuttaan ja uskotellakseen, että mikään ei vanhene – tai ainakin luodakseen kokemuksen yhdessä vanhenemisesta. Nuorten hevilettien kiinnostus 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa suosionsa huipulla olleeseen semioottiseen kokonaisuuteen onkin sitten vaikeammin selitettävä asia.

Monet nykyfanit ovat syntyneet vuoden 1987 jälkeen, jolloin yhtye julkaisi läpimurtoalbuminsa Appetite for Destruction. Onnittelin ohimennen myös muutamaa lakkiaisistaan paikalle saapunutta ylioppilasta, joille setä sai selittää olleensa tuohon aikaan ”armeniassa”. Musiikkikulttuurien kieli on ilmiönä kiinnostava: minun nuoruudessani 25 vuotta sitten oli mahdotonta, että nuoret ihmiset olisivat suostuneet kuuntelemaan mitään, mikä oli tehty neljännesvuosisata sitten. Abban ja Modern Talkingin sukupolvi olisi pyörtyillyt Elviksen tai Metro-tyttöjen vuoksi? – Mahdoton ajatus.

Sen sijaan nykynuorille kelpaavat heidän vanhempiensa musiikkityylit. Tämä kertoo, että kulttuurimme kokonaisuus on tullut valmiiksi. Kaikki merkityksellinen luotiin jo 1980-luvulla, ja siitä pitäen juuri mikään ei ole muuttunut. Kaikki istuvat vihdoin samassa kiertopulkkakyydissä, jossa ideat vain toistuvat.

Tämä näkyy myös siinä, että nykyaikana mikään ei ole erityisesti muotia eikä muodista pois. Retrotyylit kukoistavat. Elämä tuli valmiiksi 1980-luvulla. Mitä kulttuurikuvaa uudistavaa sen jälkeen onkaan luotu? Ehkä internet ja litteät televisiot.

Matka 1950-luvulta 1980-luvulle on henkisesti paljon pitempi kuin matka 1980-luvulta 2010-luvulle. Viimeksi kuluneet parikymmentä vuotta olemme eläneet yhteisessä ja entistä paremmin jaetussa todellisuudessa ainakin niin sanotuissa länsimaissa. (Tiedän kyllä, että 1950-lukua eletään vielä monissa kehitysmaissa ja esimerkiksi Kuubassa, joka tosin sekin on täältä katsoen lännessä.)

”November Rain” ja ”Paradise City” voivat tietysti saada nuoremmankin polven syttymään ihan omilla ansioillaan, eikä sen kummempia selityksiä tarvita.

W. Axl Rosen ja Kimi Räikkösen ystävyys on joka tapauksessa semiologisesti kiintoisa asia. Muiden muassa Iltalehti kertoi Räikkösen saunottavan huvilallaan vanhaa frendiään, ja onpa Rose puolestaan kiittänyt Räikköstä jo uuden levynsä kansipapereissa.

Ystävyys on mukavaa. Ei tarvitse olla vain itsensä kanssa kahden. Molempia leimaa lisäksi tunnettu heleä-äänisyys ja läsnä-oleva katse. Kummankin uran vetopyörä on hakenut viime aikoina pitoa myös off roadin puolelta, mutta edelleen se rapa molemmilta roiskuu.

Vaikka mikäpä minä olen mitään sanomaan. Myös minulla on filosofian piirissä oma ”bändimenneisyyteni”, joka on rohkaissut soolouralle lähtemiseen. Ja näin tehtyäni en ole katunut. Se on oikeastaan kaiken jatkuvuuden ehto.