30. tammikuuta 2019

Stanfordin vankilakoe käynnissä sossumediassa


”Stanfordin vankilakokeena” tunnetaan psykologi Philip G. Zimbardon toimeenpanema koejärjestely, jossa muutamia tavallisia yliopisto-opiskelijoita koottiin suljettuun tilaan, ja heidät jaettiin kahteen ryhmään.

Molemmille annettiin tietyt roolit. Toiset laitettiin vangin asemaan ja toisille annettiin tehtäväksi vartioida toista ryhmää. Molempien yhteisenä tehtävänä oli pysytellä näissä rooleissaan kahden viikon ajan. Sääntönä oli vain se, että väkivaltaa ei saa käyttää, mutta muutoin vankien pitää totella vartijoita. Palkinnoksi luvattiin huomattava summa rahaa.

Koe jatkuikin jonkin aikaa melko ongelmattomasti, ja osapuolet suhtautuivat toisiinsa kärsivällisesti, mutta jo parin päivän kuluttua erimielisyyksistä oli tullut vahvoja auktoriteetti- ja arvovaltakiistoja.

Vaikka osapuolet tiedostivatkin asemiensa olevan vain tilapäisiä, ennen pitkää vangit alkoivat ottaa vartijoiden ylenkatseellisuuden todesta. Jo kuudentena päivänä riidat olivat niin pitkällä, että osapuolet olivat käsirysyssä, ja koe täytyi keskeyttää avoimeksi riistäytyneen väkivallan vuoksi sillä seurauksella, että koehenkilöt menettivät taloudellisen palkkionsa.

Koehenkilöt kokivat asioiden ratkaisemisen tappelulla niin tärkeäksi, että he sen vuoksi luopuivat jopa rahallisesta palkinnosta. Aiheesta on valmistunut pari enemmän tai vähemmän havainnollista elokuvaa, Oliver Hirschbiegelin Das Experiment (2001) ja Kyle Patrick Alverezin The Stanford Prison Experiment (2015).

Kokeesta voidaan johdella kevyttä moralismia, joka koskee sitä, kuinka tyhmiä tai viisaita osapuolet olivat. Mutta keskeinen johtopäätös koskee ihmisten taipumusta muodostaa ryhmiä ja tehdä asiakiistoista syviä auktoriteettikysymyksiä.

Kokeeseen valitut 24 opiskelijaa olivat aivan tavallisia idealistisia puunhalaajia, joita nykyään voitaisiin sanoa yhtä hyvin huvitteluliberaaleiksi kuin vihervasemmistolaisiksikin. Heitä yhdisti tavaton optimismi, ehdottomat käsitykset siitä, mikä on oikein tai väärin, ihanteellisuus, hyveen tavoittelu sekä (paha sanoa) myös naiivius. Kuitenkin näistä moraaliposeeraajista ja hyvesignaloijista kuoriutui nopeasti esiin julmia autoritaarisia despootteja ja väkivaltaisia kapinallisia, jotka kohtelivat ystävinään tuntemiaan läheisiä tyrannien lailla.


Sosiaalisen median alustat koettavat vaikuttaa vaaleihin

Stanfordin vankilakoe tuo minulle elävästi esiin sen, mitä nykyisin tapahtuu Internetissä. Kun asioitaan ei saa sanotuksi niin sanotussa mediajulkisuudessa, eli valtamediassa, niitä sanotaan sitten sosiaalisessa mediassa. Mutta sielläkään ei voi sanoa enää juuri mitään, vaikka asian perustelisi itsellään Aristoteleella.

Sen sijaan käynnistyy raivo, jonka kohteena ovat olleet etupäässä perussuomalaiset ja muut maahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa arvostelevat tai vastustavat tahot.

En ole koskaan huomannut perussuomalaisten tekevän perättömiä ilmiantoja tai kokoavan tuhonapin painajia väärinkäyttääkseen automatisoitua sensuuria tai poistaakseen epämieluisiksi kokemiaan näkemyksiä ja henkilöitä sosiaalisesta mediasta. Sen sijaan nykyajan uustaistolaisuutta ja alt-leftiä edustavat varisverkostolaiset ja antifat ovat saaneet perussuomalaisten näkemykset katoamaan sossumediasta nopeammin kuin talkkarin jäiseltä peltikatolta.

Viimeisimpänä tapauksena taitaa olla perussuomalaisten puheenjohtajalle Jussi Halla-aholle langetettu käyttökatko Twitteriin, vaikka näkemyksensä ovat olleet huomattavan varovaisia ja julkaisemisen arvoisia, niin kuin laajaa kannatusta nauttivan puolueen johdolle kuuluukin. On kansanvallan kannalta kestämätöntä, että parlamentaarisen puolueen puheenjohtajan Twitter-tili lukitaan poliittisten mielipiteiden tai joidenkin tekaistujen ja ideologisten ”yhteisönormien” vuoksi.

Myös Facebookissa ovat avoimen röyhkeä sensurointi ja käyttäjille langetetut kiellot johtaneet siihen, että sosiaalinen media pyrkii vaikuttamaan vaaleihin ja estämään muun kuin monikulttuurisuusmyönteisen ja maahanmuuttoa suosivan informaation esittämisen.

Vaaleihin vaikuttamisesta ei siis sovi epäillä vain Venäjää vaan myös sosiaalisen median omistajia ja ylläpitäjiä – ja tietenkin sitä valtamediaa, joka myöntää auliisti ilmaismainosta vihervasemmiston ja huvitteluliberaalin porvariston kellokkaille, mutta kieltää julkisuuden maahanmuuttokriitikoilta, paitsi silloin kun se on kielteistä.


Facebook’s hate looks like terror

Perussuomalaisten Riikka Purra pyysi jokin aika sitten Facebookin käyttäjiltä ilmoituksia siitä, millaisten väärinkäytösten, kaltoin kohtelun, sensuurin tai syrjinnän kohteeksi perussuomalaiset ovat joutuneet Facebookissa. Hänen saamiensa tietojen mukaan useita perussuomalaisia oli bännitty, sensuroitu, ghostattu tai feidattu Facebookissa mitä erikoisimmista syistä.

Omien havaintojeni mukaan kaikki tapaukset olivat täysin perusteettomia drakonisten tuomioiden pohjaksi. Purra esitteli asiaa myös Yleisradion toimittajalle, joka antautui kuuntelemaan, ilmeisesti puhdistaakseen Ylen mainetta valikoivan journalismin tekijänä.

Stanfordin vankilakoe on siis käynnissä netissä, jossa läski tummuu ainakin symbolisessa mielessä. Mutta sama idealistien ja realistien välinen kiista on kärjistymässä myös kaduilla, kujilla ja yhteiskunnassa. Kun Saksassa pahoinpideltiin AfD-puolueen kansanedustaja Frank Magnitz, muuan Antifa-järjestöläinen kirjoitti hänen saaneensa ansionsa mukaan. Se ei ollut Facebookin sensorien mielestä vihapuhetta, vaikka olikin.

Sensorien ja kavaltajien harjoittaessa omaa poliittisten oikeuksien takavarikointiaan institutionaalisesti, anonyymisti ja puskista huudellen, voisi odottaa, että he raukkamaisuuttaan ja nilkkimäisyyttään häveten tulisivat ulos kuorestaan ja lopettaisivat edes tieteellisten asiantuntijatahojen ripittämisen sekä ilmestyisivät ulos keskustelemaan rehellisesti ja ainakin esittämään näkemyksensä omalla nimellään.

Facebookissa on käyttökieltoon julistettu myös akateemisia tieteilijöitä, esimerkiksi dosentti Arto Luukkanen, joka juontaa lisäksi omaa TV-ohjelmaa. Salliessaan sananvapauden loukkaukset tai jopa vaatiessaan niitä viranomaisvalta puolestaan luovuttaa tuomioistuinten tehtävät firmojen deletointikeskuksissa työskenteleville nettinörteille, minkä ei pitäisi olla mahdollista. Perustuslakimme yksiselitteisesti kieltää kaiken ennakkosensuurin.

Myös syyttäjälaitoksen arvostelukyky floppaa. Espoon perussuomalaisten valtuustoryhmän puheenjohtajaa vastaan nostettiin juuri äsken syyte kansanryhmää vastaan kiihottamisesta hänen toistettuaan Twitterissä paavin tuomitsemat Jussi Halla-ahon lauseet. Eivätkö oikeuden päätöksen perustelut ja tuomitut asiat olekaan julkisia ja eikö niitä saisi siteerata tai toistaa informaatiotarkoituksessa?


Luonnokseni lakialoitteeksi: laki viestinnällisistä oikeuksista  

Rikosoikeudellinen jälkikäteissensuuri on kiertymässä ennakkosensuuriksi pelotevaikutuksensa kautta. Julkaisenkin tässä ensimmäisen lakialoitteeni. Perustuslaillisen sananvapauden turvaamiseksi ja selventämiseksi tähän maahan pitäisi säätää laki kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista, jolla taattaisiin täysi ennakkosensuroimaton sananvapaus sosiaalisessa ja muussa mediassa.

Uudessa laissa määrättäisiin erityisesti verkkoympäristössä tapahtuvaan kommunikointiin osallistuvien henkilöiden ja Internet-palvelutarjoajien oikeuksista ja velvollisuuksista.

Tiedotusvälineitä ja Internet-toimijoita velvoitettaisiin laajentamaan kansalaisten mahdollisuuksia saada näkemyksensä esitetyiksi sosiaalisen median palveluissa, keskustelupalstoilla ja mediajulkisuudessa ilman suodatusta tai muita viestien lähettämistä, vastaanottamista tai mielipiteidensä muodostamista tai pitämistä koskevia rajoituksia.

Lailla kiellettäisiin palveluntarjoajia tai sosiaalisen median ylläpitäjiä ja muita yksityisiä toimijoita rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormien” varjolla tapauksissa, joissa mitään näyttöä lainvastaisesta toiminnasta ei ole. Laki velvoittaisi sosiaalisen median toimijoita sallimaan palveluissaan ja yhteisöissään kaiken sellaisen julkaisemisen ja ilmaisun, jota ei ole todettu rikosoikeudellisesti rangaistavaksi oikeudenkäynneissä.

Perustuslakimme mukaan maassamme ei ole ennakkosensuuria, ja vapaa tiedonvälitys on turvattu myös YK:n yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa. Lailla tulisi turvata täysi vapaus ei-laissa rangaistavalle viestinnälle. Siten Suomi voisi toimia esikuvana muille Euroopan unionin maille, joissa sananvapautta on alettu kahlita jyrkillä uhkauksilla ja totuuden tavoittelua vaarantavilla ehdoilla.

Myös rikoslailliseen jälkikäteissensuuriin tulisi puuttua. Uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain kohta tulisi poistaa ideologisena, ja ’kansanryhmää vastaan kiihottamisen’ tunnusmerkistöä pitäisi selventää niin, että teko voitaisiin yhdistää rikoslain kohtaan ja tulkita rikoksen tunnusmerkit täyttäväksi vain, jos

(1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus syrjivään tekoon,
(2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,
(3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,
(4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,
(5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusalliseksi koetulla tavalla, kansanvaltaisen poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta vihamielisen kampanjan käymiseksi,
(6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,
(7) kyse ei ole siteeraamisesta, esimerkkilauseen esittämisestä tai muussa yhteydessä esitetyn aineiston toistamisesta tiedonvälityksessä,
(8) kyse ei ole tutkimuksen tekemisestä tai tutkimustuloksesta,
(9) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja
(10) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole ollut perusteluja.

Ilman näiden tunnusmerkkien toteutumista ei tekoa pitäisi voida yhdistää rikoslaissa tarkoitettuun ’kansanryhmän kiihottamiseen’ tavalla, joka tekisi tuomitsemisen mahdolliseksi.


Vaaleista ilmiantokisa, käräjistä kansanhuvi?

Tuomituksi tuleminen voidaan nykyään lukea jopa ansioksi tai kansalaiskuntoisuuden merkiksi, kun poliittisten oikeudenkäyntien yhteydessä epäillään, syytetään ja rangaistaan vain erään tietyn puolueen edustajia. Tämä sulattaa pois oikeuslaitoksen uskottavuuden erään savijalan: arvovallan ja kunnioituksen. Se toinen on pelkkä rankaiseminen, jonka merkitys on nyt kääntymässä mainokseksi.

Professori Timo Vihavainen kirjoitti jokin aika sitten ironisesti: ”Juuri nyt olen huomannut netissä paljonkin sitä mielipidettä, että on hienoa, kun globalisaation ja kulttuurivallankumouksen epäilijät, heikkouskoiset ja väärien yleistysten levittelijät saavat ankaran rangaistuksen. Se, jos mikä lisää uskoa totuuden voimaan!

Minä luen tämän asenteen takaa, että monikultturismi-ideologia ei oikeastaan ole mitään muuta kuin vanhaa taistolaisuutta uudella nimellä. Sosiaalisesta mediasta ja lähestyvistä vaaleista on tulossa vihervasemmistolaisten ilmiantokisa, jossa ristiretkeläiset kilpailevat pimittämisen taidossa.

Valtamedia puolestaan on ominut itselleen tuomioistuinlaitoksen tehtäviä pyrkiessään päättämään siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Harjoittaessaan sensuuria omilla palstoillaan se menettelee aidon orwellilaisen totalitarismin tavoin.

Vaikuttaa siltä, että niin valtamedia kuin mediakapitalistien käsissä oleva sosiaalinenkin media käyvät jatkuvaa informaatiosotaa  perussuomalaisia vastaan. Sellainen tiedonvälitys, joka pyrkii poistamaan tietyt ajatukset julkisuudesta, antaa vääristyneen kuvan siitä, millaisia tieteellisiä ja poliittisia näkemyksiä todellisuudessa esiintyy. Siten se toimii aidon valemedian tavoin.

Sananvapaus on joko kaikilla tai ei kenelläkään.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokas, Helsinki

28. tammikuuta 2019

Moi vaan, Moi


Moi ilmestyi vuonna 2016 puhelinoperaattorikilpailuun henkselit paukkuen tuoden markkinoille uuden toimintamallin. Kuluttaja ei maksa kymmeniä euroja kuukaudessa sellaisesta, mitä ei osta, eli rajattomasta tiedonsiirrosta.

Sen sijaan myytiin kiinteitä 6 euron kuukausipaketteja 4 gigatavun tiedonsiirrosta, ja minuuttihintaa puheluista päälle. Liittymä sopi kaikille, jotka käyttävät puhelimellaan etupäässä nettiä ja pikaviestipalveluja sekä soittelevat vähän eivätkä imuroi suuria datapaketteja.

Idea oli siis hyvä, liian hyvä. Tuloksena oli kasvuyritys, joka valtasi markkinoita, kunnes kilpailijat huolestuivat.

Minäkin sain pari viikkoa sitten ilmoituksen, jonka mukaan Moi on myynyt koko osakekantansa ja toimintonsa verkko-operaattorinaan toimineelle Dnalle. Odottelen, milloin tulee ilmoitus liittymien pakollisesta vaihtamisesta Dna-premium-pakettiin, vain 49,95 € / kk.

Moissa vaikuttaa olleen lennokas meininki. Asiakasviestintä on vauhdikasta, ja kaupasta kerrotaan hunajaisesti kuin joulupukin yllätysvierailusta vappujuhliin:

Teille, ihanat Moi-asiakkaat tämä ei vaikuta millään tavalla tai tuo mitään muutosta: tuotteet ja palvelut sekä hinnat pysyvät ennallaan ja Moi säilyy itsenäisenä yhtiönä. Me täällä Moilla olemme todella iloisia siitä, että saamme avuksemme ison talon voimavarat panostaa entistä enemmän palvelujemme kehitykseen teitä varten.

Paha sanoa, mutta minä en usko tätä. Muistatte kai, miten Tele Finlandillekin kävi, ja liittymiä muokattiin vähitellen emoyhtiön ehtoja vastaaviksi.

Näin käy todennäköisesti myös Moille, joka työllistää vain kymmenen henkilöä. Kilpailijat kokivat start up -firman häiriöksi markkinoilla, sillä se myi sitä, mitä kuluttajat halusivat. Niinpä verkko-operaattorin tuli välttämättömäksi ostaa kilpailija markkinoilta pois. Verkkopalvelujaan kun ei voi kieltäytyä myymästä kilpailijoidensa alustaksi.

Moin liikeidea oli hyvä, koska se rikkoi operattorien kartellin, jossa kiskotaan jopa kymmeniä euroja kuukaudessa liittymän ylläpidosta. Moin liikevaihto kahdeksankertaistui vuodesta 2016 vuoteen 2017, jolloin sillä oli 56 000 asiakasta.

Moin perustajille ja omistajille tämä oli varmaankin hyvä kauppa. Ensin luodaan kasvuyritys, jonka palvelut hinnoitellaan aggressivisesti kilpailijoita edullisemmiksi. Siten kalastellaan asiakkaat kilpailijoilta, käytetään heitä pelivälineinä oman osakearvon nostamiseksi, ja lopulta myydään heidät takaisin kilpailevalle yritykselle.

Kyllä oli taas juppihippipunkkarimainen ja kokoomuslainen temppu.

Siteeraan lopuksi Neljää Ruusua:

Lennän taas
Olen juppihippipunkkari ja vaihdan paikkaa
Lennän taas
Turha meikäläistä yrittääkään kategoriin laittaa
Hei mä lennän taas...


Aiheesta mediassa täällä, täällä ja täällä.

24. tammikuuta 2019

Suomen ei pidä olla autoilun Kuuba


Yksityisautoilu on perustuslaillisen liikkumisen vapauden ja yksilönvapauden symboli sekä väline. Se ei ole koskaan ollut sosialististen aatesuuntausten suosiossa.

Niinpä ei tarvitse ihmetellä, miksi vasemmistopuolueet ovat olleet mestareita ahdistelemaan autoilijoita verojen kiristyksillä, normeilla ja säännöillä. Samoin ovat toimineet vihreät, joiden riveissä on paljon uustaistolaista ajattelua. Heidän mielestään valtiovalta tietää aina parhaiten, mikä on yksilöille hyväksi.

Kun hallitus Sdp:n esityksestä viimeksi nosti autoveroa tavoitteenaan saada valtion kassaan lisää rahaa, tulos oli, että autokauppa väheni, jolloin myös valtion verokertymä heikkeni, kun viivan alle jäi entistä vähemmän rahaa. Tämä on vihervasemmistolaisen taloustaituruuden merkkipaalu.

Nyt Sdp on osoittanut Edisonin-viisautensa hiuksia nostattavalla ehdotuksella, jolla kiellettäisiin uudet polttomoottoriajoneuvot kokonaan, ja tilalle loihdittaisiin 750 000 sähköautoa ”nopealla aikataululla”.

Myös istuvan hallituksen esittämä tavoite 250 000 sähköautosta ”lähiaikoina” sekä siihen liittyvä oletus Suomen siirtymisestä vähitellen kokonaan sähköiseen liikenteeseen pitää hylätä utopiana, jonka hyrskeessä ei ole otettu huomioon polttomoottorilla varustetun ajoneuvokannan (noin 2,8 miljoonaa ajoneuvoa) kestoa, siinä kiinni olevia pääomia eikä sähköautojen (liikenteessä noin 2 000 kappaletta) kelvottomuutta paljon energiaa vaativaan raskaaseen sekä pitkän matkan liikenteeseen.

Sähkökään ei tule pistorasiasta, ja liikenteen sähköistäminen on arveluttavaa myös ympäristöpoliittisesti. Muutamien havaintojen mukaan dieselauto kulkee jopa 200 000 kilometriä samoilla päästöillä, jotka johtuvat pelkästä sähköauton akun valmistamisesta.

Omasta mielestäni sähköautojen veroetua ja hankintatukea pitäisi alentaa, ja sähköautoilun laajan tukemisen sijasta pitäisi poistaa vuotuinen käyttövoimavero dieselautoilta, siirtämättä kuitenkaan verorasitusta dieselpolttoaineen hintaan.

Toistaiseksi niin sanotulla dieselverolla on kompensoitu dieselpolttoaineen alempaa verotusta. Mikäli dieselpolttoainetta verotettaisiin bensiinin tavoin, se olisi bensiiniä kalliimpaa.

Koska dieselautoja käyttävät nykyisin ammattiautoilijoiden lisäksi monet muutkin, tulisi ajoneuvojen verotus ja polttoaineiden hintataso yhdenmukaistaa. Tällöin dieselautoilija saisi kompensaatiota hieman kalliimman autonsa hintaan lähinnä alemman kulutuksen ja moottorinsa paremman kestävyyden kautta. Ajoneuvonsa tyypin ja ominaisuudet jokainen valitsee luonnollisesti itse. Ammattiautoilijoiden verokompensaatio tulee käsitellä erillisenä kysymyksenä.


Autoilun verotuksen suuri epäoikeudenmukaisuus

Suomessa on Euroopan kalleimmat autot mutta pitkä matka toisen ihmisen luo. Tavallaan nämä seikat liittyvät toisiinsa: liikenneverkon ylläpito on suhteellisesti kalliimpaa kuin tiheämmin asutussa Keski-Euroopassa. Valtio on kuitenkin palauttanut liikenteen hyväksi vain osan liikenteen verotuksen ja autoveron tuotosta. Autoverolla on kerätty tuottoa muihin tarkoituksiin kuin teiden käyttäjien hyväksi, muun muassa maahanmuutto- ja sosiaalikuluihin.

Euroopan unioni antoi merkin Suomen autoverotuksen epäoikeudenmukaisuudesta pakottamalla Suomen alentamaan käytettyjen tuontiautojen verotusta jo useita vuosia sitten. EY-tuomioistuin piti Suomen autoverotusta ”syrjivänä”. Sitä se onkin.

Ei ole oikein, että Suomessa uusista autoista joutuu pulittamaan keskimäärin parikymmentä prosenttia enemmän kuin naapureissa. Jopa Viron-pojat ajelevat nykyisin paremmilla autoilla kuin suomalaiset.

Suomen henkilöautokanta on mätänemässä. Ajoneuvojen keski-ikä huitelee kymmenen vuoden paikkeilla. EU-maista tuodaan käytettyinä Audin, BMW:n ja Mersun pari sataa tuhatta kilometriä ajettuja malleja, jotka kuluttavat 15 litraa sadalla ja toimivat korjaamojen kultakaivoksina. Pihat ovat pian täynnä laatuautojen raatoja.

Autojen hinnassa kannettava autoverotus on tullut tiensä päähän. Sen on aika mennä.

Autoveron ja vuotuisen ajoneuvoveron suuri epäoikeudenmukaisuus piilee siinä, että vero on kiinteä ja ajoneuvokohtainen, mutta veronkannon peruste johtuu valtiolle aiheutuvista kuluista, joita syntyy esimerkiksi tienpidosta ja kansainvälisistä päästövastuista sekä poliittisista ympäristösopimuksista.

Nykyisin ei toteudu ’periaate käyttäjä maksaa’, vaan myös ne ihmiset joutuvat maksamaan, jotka käyttävät teitä maksuosuuksiaan vähemmän ja jotka tuottavat pakokaasuja ”hiilidioksidiverojen” arvoa vähemmän.

Esimerkiksi Ferrarin perusmallista joutuu Suomessa pulittamaan 400 000 euroa, vaikka autolla ei ajaisi ollenkaan tai ajaisi mitättömän vähän. Muualla maailmassa hinta on vaivaiset 150 000 euroa.

Tämä epäoikeudenmukaisuus pitää korjata. Verotuksen oikeutus ylipäänsä on siinä, että veroina kannettavat varat kiertyvät tavalla tai toisella maksajien hyväksi ja että julkisten fasiliteettien käyttäjät  maksavat suurimmaksi osaksi itse palveluista koituvat kulut.


Autoilun verotuksesta käyttöön perustuvaan laskuttamiseen

Verotuksen epäoikeudenmukaisuudet voidaan korjata, sillä käytön mittaamiseen on tekniset keinot. Autovero ja ajoneuvovero pitäisi korvata käyttöön perustuvilla veroilla. Veroa ei siis kannettaisi ajoneuvon hinnassa eikä pelkkien ominaispäästöjen ja nimellisten kulutusarvojen perusteella vaan tien päällä: käytöstä. Käyttöä voitaisiin mitata automatisoidulla paikannusjärjestelmällä, jonka anonymiteetti, tietoturvallisuus ja yksityisyydensuoja olisi varmistettu.

Vakuutusasiakkaiden halutessa järjestelmään voitaisiin liittää myös yksityiset vakuutusyhtiöt, jotka voisivat määrittää vakuutusmaksut ajoneuvon käytön perusteella. Paljon ja vaarallisesti ajava maksaisi enemmän kuin riskitön tai vähän ajava kuski, mikä olisi oikeudenmukaista, kun ketään ei pakotettaisi maksamaan toisten puolesta.

Tämä ei murtaisi vakuutusyhtiöiden keskinäisyyden periaatetta, eli yhteisvastuullisuutta, tai sitä, että onnettomuuden sattuessa muut osallistuvat korvaukseen. Mutta se auttaisi tasaamaan vakuutusmaksuja nykyistä bonusjärjestelmää paremmin, sillä bonusjärjestelmä perustuu pitkän ajan kuluessa kertyvään vahinkohistoriaan, kun taas paikannusjärjestelmä olisi reaaliaikainen.

Tekniset fasiliteetit mahdollistavat nykyisin käyttöön perustuvan verottamisen. Kun istuva hallitus aikoi liikenneministeri Anne Bernerin ehdotuksesta korjata autoverotuksen ongelmat kertaheitolla, ajatus itsessään oli kannatettava, mutta keinot hätäisiä ja huonosti harkittuja.

Nopea ja äkillinen muutos olisi romahduttanut vasta hankittujen autojen arvon, ja valtio olisi voinut joutua korvausvelvolliseksi omaisuudensuojan rikkomisesta. Jo nopean muutoksen odotus riitti hyydyttämään autokaupan ja tuottamaan tappiota kauppiaille ja valtiolle. Niinpä muutos pitäisi toteuttaa asteittain.


Tekniikka mahdollistaa ja vaatii järjestelmän uudistamisen

Polttomoottorikäyttöisistä autoista ei voida luopua nopeassa tahdissa, mutta autokannan uusiutuminen on perusteltua teknisistä ja ekologisista syistä. Uusi auto kuluttaa ja saastuttaa parhaimmillaan vain puolet siitä, mitä saman tehoinen kymmenen vuotta vanha. Lisäksi uudet autot ovat vanhoja huomattavasti turvallisempia.

Jatkossa kyse ei olisi verottamisesta lainkaan vaan asiakkuuteen sekä teiden ja katuverkon käyttämiseen perustuvasta laskuttamisesta ja maksamisesta. Tämä ei saa silti merkitä tieverkon yhtiöittämistä eikä olla askel valtion omaisuuden myyntiin tai tieverkon yksityistämiseen.

Laskutuksen siirtäminen Petteri Orpon (kok.) esityksen mukaisesti pelkkiin polttoaineveroihin olisi epäoikeudenmukaista, koska sähköautoilijat eivät maksaisi silloin mitään, vaikka hekin käyttävät teitä. Niinpä arvostelin hallituksen ehdotusta kirjoituksessani ”Populismia tankkiin, Petteri Orpo”.

Uusi varainkeruumalli mahdollistaisi myös sen, että maalla ja taajamissa asuvien eroja teiden ja katujen käyttäjinä voitaisiin yhdenvertaistaa teiden ja katujen erilaisilla käyttömaksuilla. Myös taajamien pysäköintimaksut ja valvontakulut voitaisiin korvata ajallisesti ja alueellisesti porrastetuilla ruuhkamaksuilla.

Ongelmana käyttöön perustuvassa mallissa on lähinnä kansalaisten yksityisyydensuoja. Jos ajoneuvojen paikannukseen perustuva ja käyttämiseen pohjautuva järjestelmä toteutetaan, on varmistettava sekä teknisesti että juridisesti, että ihmisten liikkeitä ei seurata kanslioista eikä keskuksista, vaan seuranta ja laskutus toteutetaan automatisoidusti ja anonyymisti.

Yksityisyydensuojaa järjestelmä ei murtaisi nykyistä enempää, sillä onhan nytkin melkein jokaisella mukanaan avoinna oleva matkapuhelin, jonka kautta sijainti ja käytetyt reitit voidaan paikantaa.

Käyttäjäpohjaiseen laskutukseen siirtymistä ei ajan myötä voida estää. Kun tekniikka järjestelmän käyttöön ottamiseksi on olemassa, on järjen ja oikeudenmukaisuuden sanelemaa, että käyttämiseen perustuvaan laskutukseen siirrytään.


Jukka Hankamäki
FT, VTT

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

23. tammikuuta 2019

Ulkomaisen työvoiman naaraus


Olin tiistai-iltapäivänä Sanoma-talossa järjestetyssä ”Ääni työlle” -tilaisuudessa, jonka järjestivät Akava, EK, Kuntatyönantajat, SAK ja STTK. Järjestäjät ilmoittivat tarkoituksenaan olevan herättää laajaa keskustelua ennen eduskuntavaaleja työelämään liittyvistä teemoista.

Antti Palola, STTK; Jarkko Eloranta, SAK; Lotta Savinko, Akava; Jyri Häkämies, EK; Markku Jalonen, KT.
Koskaan aiemmin en ole kuullut työmarkkinajärjestöjen hyrisevän yksimielisinä kuin trappistimunkit. Ja arvaatte varmaan mistä aiheesta.

Me paikalle kutsutut eduskuntavaaliehdokkaat jouduimme itse asiassa kuuntelemaan pitkään jatkuvaa kilpalaulantaa työperäisen maahanmuuton tarpeellisuudesta niin, että korvat soivat.

Näyttää siltä, että mikään ei ole korporaatioille ja järjestöjyrille yhtä tärkeää kuin suomalaisen työvoiman etujen polkeminen.

Olisin esittänyt asiasta myös omat tutkimukseen perustuvat näkemykseni, mutta en saanut puheenvuoroa, sillä juontajat löysivät tilaa vain yhdelle suoralle yleisökysymykselle. Tilaisuuden juonsi Ilta-Sanomissa toimiva Timo Haapala, joka muistetaan tendenssijournalismilta vivahtavasta määryksestäänJuha Sipilä, kaada hallituksesi heti – persut tuo jatkossa vain ongelmia”. Ei mikään kovin hyvä toveri siis.

Totuus on sellainen, että työperäisen maahanmuuton puolesta keuhkoaminen sisältää väistämättä strutsinmunan kokoisen valeen, sillä ei ole olemassa mitään työperäistä maahanmuuttoa. On vain maahanmuuttajia, joiden työstatus vaihtelee työttömän ja työllisen välillä. Niinpä maahanmuuttoa ei voida oikeuttaa sen ”työperäisyydellä”.

Työperäistä maahanmuuttoa ei ole kategoriana olemassa toisestakaan syystä. Tutkija Samuli Salminen on todennut tutkimuksessaan Kuinka kalliiksi halpatyövoima tulee? (2018), että tarveharkintaa käytetään nykyisinkin vain matalapalkka-aloilla. Erityisosaajia (niitä paljon puhuttuja ”koodareita”) on ollut vain pieni osa (s. 1516) ja hekin tulevat maahan erityisasiantuntijan oleskeluluvalla (s. 82). Lisäksi hän jatkaa:

Tärkeä johtopäätös esitetyistä tutkimustuloksista on, että ’työperäinen maahanmuutto’ ei muodosta Suomen julkisen talouden kannalta yksittäistä joukkoa. Julkisessa maahanmuuttokeskustelussa olisikin otettava huomioon, että erityisesti EU-/ETA-alueen ulkopuolelta Suomeen suuntautuva matalapalkka-alojen ’työperäinen maahanmuutto’ ei ole esitettyjen tutkimustulosten pohjalta minkäänlainen ratkaisu ikääntyvän väestön julkiselle taloudelle tuomiin ongelmiin.” (s. 89)

Sosiaali- ja terveysministeriön tutkija Jere Päivinen totesi tutkimuksessaan Mitä tiedämme maahanmuuton taloudellisista vaikutuksista? vuodelta 2017 (kuvio 29, s. 47), että muutaman vuoden maassa olon jälkeen vain saksalaiset maahanmuuttajat osoittautuivat julkisen talouden kannalta nettovoitollisiksi.

Jopa virolaiset ja ruotsalaiset menivät pakkasen puolelle, ja Afrikasta ja Lähi-idästä tulleet vaipuivat kokonaan valliriutan alapuolelle. Heidän kontribuutionsa oli raskaasti negatiivinen. Saman tuloksen oli saanut jo 2015 Samuli Salminen Suomen Perustalle laatimassaan tutkimuksessa Maahanmuutot ja Suomen julkinen talous, osa 1: toteutuneet julkisen talouden tulot ja menot (kuviot 4649, s. 7778), jota Päivinen referoi.

Lanseeraankin tässä kirjoituksessani uuden ay-retorisen termin, joka sopii järjestötalojen diskurssiin. Se on ulkomaisen työvoiman naaraus. Viittaan sillä keinotekoiseen ja väkinäiseen pyrkimykseen haalia maahan vierastyövoimaa, vaikka se olisi kansantaloudellisesti tappiollista.

Näyttöä hankkeen keinotekoisuudesta antaa se, että myös Suomeen tulleista pakolaisista ja turvapaikanhakijoista on yritetty sisäministeri Kai Mykkäsen (kok.) toimesta loihtia ”työperäisiä maahanmuuttajia” hankkimalla heille lähtömaan passit, jolloin he eivät olisikaan maastaan paenneita turvapaikanhakijoita vaan oman hallituksensa suojelua nauttivia elintasosiirtolaisia. Kirjoitin maahanmuuttopoliittisen akrobatian nurinkurisuudesta täällä.

Koska lähi-itäläisten työllisyystilanne on kauttaaltaan huono, ei ole oletettavaa, että myöskään heidän työstatuksensa säilyisi turvapaikan tai kansalaisuuden saantia pitempään. Asiassa kävisi, kuten edellä viitattujen tutkimusten tilastot osoittavat. Huoltosuhdetta ei voida parantaa rahtaamalla maahan väkeä, joka ei tähänkään mennessä ole työllistynyt kunnolla.

Surkuhupaisaa on, että usein kovin erimielisestä työmarkkinapamppujen kaaderista ei löytynyt oppositiota ollenkaan, kun oli kyse poliittisen korrektiuden suojaa nauttivasta maahanmuuton edistämisestä.


Maahanmuutto ei korjaa taloutta vaan työn tuottavuus

Lasitalon tilaisuudessa jaksettiin olla huolissaan myös ulkomaalaisten opiskelijoiden mahdollisuuksista saada palveluja Suomessa omalla kielellään, jotta he jäisivät tänne.

Tutkijana ja tieteilijänä minun on ihan pakko palauttaa mieleen, että suomalaisten ja ulkomaalaisten opiskelijoiden vaihtosuhde on Suomelle erittäin tappiollinen. Suomessa on huomattavasti suurempi määrä ulkomaalaisia opiskelijoita hyödyntämässä veronmaksajiemme kustantamaa koulutusta kuin Suomesta on opiskelemassa ulkomailla. Suomea ei siis pitäisi tehdä tässäkään mielessä nykyistä viihtyisämmäksi eikä houkuttelevammaksi, mutta omasta mielestäni ulkomaalaisten lukukausimaksuja voitaisiin kyllä laajentaa ja korottaa.

Työmarkkinajärjestöt ovat näköjään ottaneet tavoitteekseen suomalaisen kulttuurin, kielemme ja väestömme bastardisoinnin, sillä kukaan äänessä olleista ei näyttänyt ymmärtävän taloudellisiin arvoihin liittymättömästä arvopohjasta mitään. Jo Harvard-professori Robert D. Putnam osoitti vuosituhannen vaihteessa tekemissään tutkimuksissa, että monietnisissä yhteiskunnissa yhteiskunnallinen luottamus heikkenee, sosiaalinen pääoma murenee ja yhteiskunnallinen tehokkuus sulaa pois kulttuurikitkojen vuoksi. Tuloksena on myös talouden rapautumista.

Näin on Suomessakin käynyt. Merkkinä siitä on jatkuva eripura ja kantaväestön jakautuminen kahtia: niihin, jotka haluavat edistää kansallista etua, ja niihin, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä.

Myös taloustieteen vainioilla keskustelijat seikkailivat kuin Liisa Ihmemaassa. Toisen puolen keskusteluajasta he käyttivät sen märehtimiseen, voitaisiinko Suomeen saada lisää työvoimaa syntyvyyttä lisäämällä.

Totuus asiassa on sellainen, että kansakunnan selviytymistä ja suoriutumista ei määritä vain väestöllinen huoltosuhde, vaan työn tuottavuus ja työllisyysaste. Jos ymmärtää jotakin Nobel-palkitun Bengt Holmströmin tavasta sovittaa taloustiedettä viululle ja pianolle, ymmärtää varmasti myös sen, miksi hän painotti parin vuoden takaisissa puheissaan työn tuottavuuden kasvua.

Suomessa tehdään kyllä paljon työtä, mutta se tuottaa huonosti. Viisastenkivi löytyy työn tuottavuuden parantamisesta, eikä mistään väestöjen vaihtamisesta toiseksi. Huoltosuhde ja työllisyysaste voivat olla huonojakin, jos tehtävä työ tuottaa hyvin. Mutta huoltosuhteen ja työllisyysasteen paraneminen eivät korjaa kestävyysvajetta, mikäli työ tuottaa heikosti.

Työn tuottavuutta on heikentänyt viime vuosina maahanmuutosta johtuvan huoltavan verkoston kasvu, eli kulttuurikoordinaattorien, tulkkien, sosiaaliviranomaisten ja yhteiskunnallisia kitkoja sovittelevien byrokraattien tarve. Aikaa ja vaivaa on kulunut yhteiskuntamme kannalta tarpeettomien tai haitallisten vieraiden kulttuurien edistämiseen, johon suomalaisella yhteiskunnalla ei ole mitään velvoitetta. Täysin hakoteillä ovat siis ne, jotka luulevat voivansa parantaa työn tuottavuutta tai huoltosuhdetta sinänsä tarpeettomalla työllä.

Mikäli keskustelijoiden mieliaiheesta eli lisääntymisestä ja siihen uhratuista voimavaroista puhutaan, niin ketkähän tässä maassa loppujen lopuksi ovat jatkuvasti paksuina, jopa niin, että on ollut aihetta puhua lapsitehtaista ja naisten käyttämisestä synnytyskoneina? Tämä tuo mieleen, että kyseessä on väestöpoliittinen valloitushanke.

Syy suomalaisten huonoon lapsentekohalukkuuteen löytyy seksuaalisuutta vaarallistavien ”#Metoo”- ja ”#Suostumus2018”-hankkeiden lisäksi erityisesti siitä, että kantaväestöllä ei ole lapsiin enää varaa. Jos suomalainen perhe tai yksityishenkilö joutuu työttömäksi tai tulottomaksi, toimeentulotuki ei täytä tulovajetta, mikäli hakijalla on vähänkin helposti rahaksi muutettavaa omaisuutta, kuten suomalaisilla usein on.

Sen sijaan maahan pakolaisina tulleet ovat yleensä lähtökohtaisesti vailla varallisuutta ja täyttävät vasemmiston laatiman sosiaaliturvalainsäädännön köyhyysihanteet täydellisesti. Niinpä sosiaaliviranomaiset myöntävät heille kaiken tarpeellisen luoden oivalliset olosuhteet täällä oleskeluun ja lisääntymiseen.

Suurta epäoikeudenmukaisuutta sisältyy tilanteisiin, joissa työssäkäyvän matalapalkkaisen kansalaisen tulot eivät riitä asuinkustannuksiin ja perheensä elatukseen, kun taas Suomeen saapuneet turvapaikanhakijat asuvat suurperheineen kaupungin myöntämässä asunnossa veronmaksajien laskuun ilman, että kumpikaan aikuinen käy työssä.

Osa työn tuottavuudesta katoaa myös maahanmuuton piilokuluiksi luettaviin kulttuurikitkoihin, kuten kieli- ja viestintäongelmiin. Suorittavaa työtä tekevät ”koodarit” puhuvat tietenkin omaa kieltään netin hämyisissä laareissa ja portaaleissa, mutta myös kaupunkilegenda ”kosovolaisten lääkärien” halusta pelastaa maamme terveydenhuoltojärjestelmä osoittautuu tuhannen ja yhden yön tarinaksi. Kosovon tasavallassa suoritetut tutkinnot eivät kelpaa sellaisinaan Suomessa, niin kuin eivät myöskään Yhdysvaltain yliopistossa suoritetut lääkärin tutkinnot. Ulkomaalaiset käyttävät Suomessa huomattavasti enemmän julkisia terveyspalveluja kuin tuottavat.

Palvelualojen ulkomaalaistuessa väärin ymmärtämisen riski kasvaa, ja terveydenhuollossa se voi olla hengenvaarallista. Suomalaisten pakottaminen viestimään englanniksi on perustuslakimme vastaista ja tuhoisaa kulttuurillemme, sillä englanti on tappajakieli.


Työmarkkinoiden takinkääntäjät

On myös perin ajattelematonta rahdata työvoimaa ulkomailta kasvukeskuksiin, kun sitä olisi saatavissa Suomen työttömyyskunnista. Silti Suomeen palkataan esimerkiksi bussikuskeja ulkomailta, yhteiskunta maksaa lähes kokonaan heidän ammattiajokoulutuksensa, ja kaupunki myöntää asunnon, vaikka samoihin tehtäviin olisi tarjolla suomalaista työvoimaa taantuvista kunnista.

Timo Haapalan aloitteesta tilaisuudessa taivasteltiin, miksi kasvukeskuksissa asuminen on tavattoman kallista. Ei tarvitsisi tätäkään ihmetellä, sillä Suomeen sataa väkeä ovista ja ikkunoista niin, että kuntien sosiaalivirastot ovat joutuneet haalimaan vuokra-asuntoja markkinoilta täyttääkseen ne pakolaisilla ja turvapaikanhakijoilla. Pääasiallinen syy asumisen kallistamiseenkin on siis maahanmuutto.

EK:n Jyri Häkämies piti myös työvoiman saatavuusharkinnasta luopumista perusteltuna, vaikka sitä kautta uhkaava työvoiman halventaminen ja verotulojen katoaminen toisiin maihin kiertyvätkin julkistalouden ja veronmaksajien, eli yksityishenkilöiden ja yritysten, piikkiin suomalaisten ihmisten työttömyysmenojen kasvuna.

Ulkomaisen työvoiman tarveharkinnasta luopumista koskevan eduskunta-aloitteen käsittely on ollut sikäli koomista, että edustajien tekemät aloitteet eivät yleensä etene varsinkaan, jos alullepanija on oppositiopuolueesta. Mutta tässä tapauksessa, jossa on ollut tavoitteena suomalaisen työvoiman aseman heikentäminen, aloite lähti liikkeelle kuin palava bensavana.

Anna Kontulan (vas.) sorvaaman paperin alkupäähän laittoivat nimensä kansanedustajat Emma Kari (vihr.), Tytti Tuppurainen (sd.), Veronica Rehn-Kivi (r.) ja Juhana Vartiainen (kok.), ja lopulta paperiin kirjasi nimensä eduskunnan enemmistö yli puoluerajojen, lukuunottamatta perussuomalaisia, joista yksikään ei kannattanut eikä tietääkseni edelleenkään kannata hanketta.

Aloitteen rivien väleistä voi sokea Reettakin lukea sen, millä tavoin huvitteluliberaalit sampanjasosialistit ovat kääntäneet selkänsä haalareihin pukeutuville suomalaisille duunareille.

Tämän merkiksi Rakennusliiton toinen varapuheenjohtaja Kyösti Suokas antautui haukkumaan käpykaartikenraali Kontulan johtaman aloitteen Ylen jutussa tavalla, joka on edelleen parin sitaatin arvoinen: ”Kontulan lakiehdotuksen tavoitteena on edesauttaa paperittomien työnsaantia, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä maasta”.

Aloitteen motiivi oli Suokkaan mukaan puhtaasti maahanmuuttopoliittinen, ja hän totesikin, että sosiaalietuusperäisten maahanmuuttajien työllistyessä tilanne vasta paha onkin: ”Me emme tarvitse kehitysmaista kuin 20 000–30 000 työntekijää, niin sen jälkeen suomalaiset eivät enää työskentele rakennustyömailla.” Jeremiadinsa loppuun hän naulitsi oman viisastumisensa: ”Ikinä en enää äänestä Vasemmistoliittoa.”

Vaalien lähestymisen huomaa puolueiden pikaviisastumisesta, sillä nyt lähes kaikki laskentotaitoiset ovat pyörtäneet puheensa Kontulan lakialoitteen edistämisestä. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka pian takki kääntyy vaalien jälkeen. Olen itse ilmaissut kantani jo aiemmin täällä, eikä minulla ole syytä vaihtaa mielipidettäni sen enempää nyt kuin tulevaisuudessakaan.

Lähes yksimielisiä näyttivät puhuvat päät olevan siitä, että työttömien aktiivimalli ei toimi toivotusti, ja eräät vaativat jopa siitä luopumista.

Tähän ei olisi tarvittu kokeilua eikä profeetan viisautta, sillä kirjoitin itse jo mallin käynnistyessä 2016, että sitä kautta tehdään työttömyyden uhreista syyllisiä. Patistelu ja rankaiseminen voisivat toimia, mikäli olisi työtä hakevien omassa vallassa päättää, saavatko he töitä vai eivät. Mutta työpaikkojen avaimet ovat yleensä työnantajien taskuissa.

Työttömyyden notkahtaminen ei johdu aktiivimallista vaan kilpailukykysopimuksesta ja kansainvälisestä sysäyksestä, joka on aina ollut suomalaisen teollisuuden herttakuningatar.

”Huutavasta työvoimapulasta” ja ulkomaisen työvoiman naaraamisesta huolimatta tässä maassa on edelleen 300 000 työtöntä, joiden joukossa on muiden muassa yli 4000 insinööriä, joten työvoiman haaliminen ulkomailta on kaiken kansan naurettava narraus.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Tutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

22. tammikuuta 2019

Häivähdys hävittäjähankinnoista


Rahalliselta arvoltaan suurin yksittäinen kauppa, josta seuraava eduskunta joutuu päättämään, koskee Hornet-kaluston uusimista (niin sanottu HX-hävittäjähanke).

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho joutui äskettäin korjaamaan Yleisradion jutusta liikkeelle lähtenyttä väärinkäsitystä, jonka mukaan puolueemme olisi vihreiden ja vasemmistopuolueiden kanssa valmis vähentämään hävittäjien määrää.

Tämä ei pidä paikkaansa. Perussuomalaiset ei ole puolueena esittänyt, että koneita hankittaisiin vähemmän kuin 64. Puolustusvoimien hävittäjäkaluston määrällisen tarpeen arvioiminen on asiantuntijatehtävä, jota suoritetaan konetyypin valinnan yhteydessä. Olennaista on, että toimintakyky korvataan täysimääräisenä.

Ilmailun harrastajana olen jo pitempään seurannut hankintaprosessia. Muutamat ovat kyseenalaistaneet koko hankinnan tarpeellisuuden ja verranneet sitä maa- ja merivoimien kustannuksiin sekä puolustuksen eri lohkoilla tavoitettavaan tehokkuuteen.

Aprikoimista seuratessa toivoisi, että puolustuksen eri osa-alueet olisivatkin korvattavissa toinen toisillaan. Tosiasiassa Puolustusvoimat on saanut hoitaakseen entistä enemmän tehtäviä kyberuhkien kasvaessa. Samalla tekniset aselajit ovat kallistuneet, eikä mikään osa-alue kompensoi toista.

Merivoimat on 1,2 miljardin alushankinnan pyörteessä, josta sovittiin vuoden 2018 budjetissa. Neljän monitoimikorvetin valmistus alkaa tänä vuonna. Myöskään Hawk-harjoitushävittäjäkanta ei kestä uudistettuna ja täydennettynäkään ikuisesti. Aikansa kehittyneemmän konetyypin hankkiminen 1970-luvulla on kuitenkin osoittanut, kuinka pitkälle kalliina pidetty mutta tulevaisuuden potentiaalia sisältänyt kauppa kannattaa: aina 2030-luvulle asti.


Miksi hävittäjiä tarvitaan?

Kukaan tuskin toivoo tilannetta, joka vallitsee Baltiassa. Baltian maissa ei ole lainkaan iskukykyisiä ilmavoimia, muutamaa kopteria ja pärinäkonetta lukuun ottamatta. Niinpä muut Nato-maat joutuvat lähettämään sinne omat koneensa Air Policing -toiminnan muodossa, myös Bulgaria, joka on päivystänyt ilmatilaa kämäisillä MiG-21-koneillaan.

Ilmavoimien entinen komentaja Heikki Nikunen kirjoittaa teoksessa Suomen Ilmavoimat 90-vuotta (2008, s. 28) seuraavasti: ”Sotakokemukset ovat osoittaneet laatuun panostavan ilmatilan hallinnan olevan välttämättömyys maan turvallisuuden kannalta. Ellei offensiiviseen vastailmatoimintaan pystyviin ilmavoimiin ole panostettu, ovat kaikki muut puolustusinvestoinnit, suuretkin, osoittautuneet turhiksi.

”Sotakokemuksilla” Nikunen viittaa vuoden 1991 Desert Stormiin Kuwaitissa ja Irakissa, vuoden 1999 Kosovon operaatioon, vuoden 2001 Enduring Freedomiin Afganistanissa sekä vuonna 2003 käytyyn Irakin sotaan. Kaikissa maaoperaatiossa on ilma-aseella ollut ratkaiseva rooli.

Ja miten muutoin voisi ollakaan? Jos ilmatila on vihollisen hallinnassa, on vihollisen hallinnassa helposti myös sen alapuolella oleva maapohja, ja laskuvarjojoukkoja sataa taivaalta niin Savossa kuin Pohjanmaallakin.

On luonnollisesti varottava 1920-luvun virhettä, jolloin lähes koko puolustusbudjetti humahti kahden panssarilaivan rakentamiseen. Toinen ajoi epäonnisena miinaan, ja toinen jouduttiin luovuttamaan lopulta Neuvostoliittoon sotakorvauksena. Tuloksena kalliista investoinnista oli malli Cajanderina tunnettu maajoukkojen varustelu, jonka mukaisesti sotilaille oli antaa vähäpätöisten varusteiden ohella kokardi Talvisodan alkaessa 1939.


Mitä Hornetien tilalle?

Kallis hävittäjähankinta on välttämättömyys, jota ilman rajoiltamme puuttuu palokunta. En pyri ottamaan kantaa siihen, millä konetyypillä nykyiset hävittäjät tulisi korvata, mutta vahvat ehdokkaat tulevat nähdäkseni Yhdysvalloista ja Ruotsista.

Lockheed Martin F-35 on tutkassa näkymätön häiverynnäkkökone ja sellaisena etulinjan hyökkäysase, jolla on tarkoitus lentää vihollisen ilmatilassa. Se on yksikköhinnaltaan kallein. Myös haavoittuva se on, sillä häiveominaisuudet tahtovat kadota käytössä, ja kone vaatii paljon kallista ja aikaa vievää ylläpitoa. Kone on todettu ylivoimaiseksi muita koneita vastaan tutkassa näkymättömyytensä vuoksi, vaikka sen suoritusarvot jäävätkin tehokkaimmista ja nopeimmista koneista. Norja ja Tanska ovat hankkineet näitä koneita Nato-jäsenyytensä vuoksi, ja niillä on paikkansa Naton strategiassa etulinjan koneina (Nato-kannastani täällä).

Ruotsalaisella JAS-39 Gripenillä on monta etua puolellaan. Kone on edullinen hankkia, lentää ja huoltaa. Jo koneen nykyinen C-versio on Nato-yhteensopiva, ja sen elektroninen tiedustelu on kehittynyttä. Kahden koneen partio voi tietoja vaihtamalla jopa paljastaa ilmassa olevan tutkassa näkymättömän häivekoneen. Lisäksi koneet voivat toimia lyhyiltä nousuteiltä, ja koneen kääntöaika maatukikohdassa on lyhyt. Koneella on poliittinen asema maidemme roolissa sotilaallisesti liittoutumattomina tai johonkin päin kallistuvina maina.
 
Boeing F/A-18 Super Hornetin hankinta on kuin vaihtaisi Chevroletinsa uuteen. Puolustusvoimien entinen komentaja Juhani Kaskeala on asettunut korkeimpana upseerina konsultoimaan Boeingia Suomen hävittäjähankinnoissa. Etuna konetyypillä ovat jo valmiina olevat maajärjestelmät, jotka muodostavat (aseistuksen ohella) leijonanosan kaikista kustannuksista.


Nopein (2 390 km/h) ja voimanlähteiltään tehokkain on eurooppalaisen BAE Systemsin Eurofighter Typhoon, jota kaupitellaan Britannian myyntitoimiston kautta. Nopeudella ei kuitenkaan ole entisenlaista merkitystä aikana, jolloin aseet ammutaan horisontin takaa, ellei sitten ole muuten vain kiire Kuopiosta Suomenlahdelle filmaamaan (oheisessa kuvassa filmaa tämän tekstin kirjoittaja).

Mukana kilpailussa on myös ranskalainen Dassault Rafale, jonka heikkoutena ovat omintakeiset ase- ja maajärjestelmät. Muutamien arvioiden mukaan Suomeen aiemmin hankitut ilmasta maahan -aseet ovat jo nyt ratkaisseet hävittäjähankintojen suunnan.

Jokainen asehankintasopimus on samalla myös eräänlainen liittolais- tai puolustussopimus, joten ulkopolitiikan osuus tulee olemaan valinnoissa vahvaa. Myös kauppapolitiikan vaikutus on huomattava, jolloin keskeiset kriteerit ovat hankintahinta, käyttökustannukset, huoltovarmuus ja teollinen yhteistyö.

Mikäli Suomi haluaa huippukoneen, joka edustaa viidennen sukupolven tekniikkaa ja josta on puoleksi vuosisadaksi eteenpäin, valinta on F-35. Tutkassa näkymättömän koneen Suomi tarvitsee kuitenkin vain siinä tapauksessa, että liitymme Natoon. Kone on haavoittuva ja kallis, minkä vuoksi paine hankintamäärän vähentämiseen kasvaisi. Tavanomaisissa ilmatilanvalvontatehtävissä voi olla hyväksikin, että läsnäolo rajoilla näkyy ja kuuluu, ellei sitten ajatella, että näkymättömän konekannan olemassaolo merkitsee potentiaalista ”läsnäoloa” myös aina silloin, kun vihollisen tutkassa ei havaita mitään.

JAS-39:n E-versio on erinomainen kompromissi, ketterä ja Suomen oloissa käyttökelpoinen kone, joka on omasta mielestäni vahva ehdokas myös hintansa ja käyttökustannustensa puolesta. F-35:llä lentotunnin hinta on noin 26 000 euroa, mutta Gripen-C:llä noin 7 000 euroa, jonka on arvioitu vastaavan myös uudemman E-tyypin kuluja. Super Hornet taas on hyväksi havaittu ja pelkkää päivitystä parempi uusi konetyyppi. En hämmästyisi, vaikka lopullinen valinta tultaisiin tekemään F-35:n, Gripenin ja Super Hornetin kesken.


Ei häveliäisyyden häivää

Joissakin viime aikojen puolustuspoliittisissa kannanotoissa on esitetty epäilyjä perussuomalaisten Venäjä-kytköksistä, ja ehdokkaita on nimitelty putinisteiksi. Omalla tavallaan on ehkä hyväkin, että tällaista maalinhinausta suoritetaan, jotta väärän tiedon levittäminen voidaan ampua alas.

Omasta puolestani totean saman, minkä usein ennenkin: ainakaan tämän kirjoituskoneen näppäimistöä ei sormeta sen enempää Putin-agentti kuin Nato-trollikaan, joten ensimmäiseksi tulisi air-to-air-ohjuksella puhdistaa ilmatilasta moiset panettelut perättöminä ja pöyristyttävinä.

Myös Malmin lentoasema olisi vielä pelastettava tässä kirjoituksessa mainitsemistani syistä, ennen kuin ex-ministeri Merja Kyllösen (vas.) junailema ja Juha Sipilän (kesk.) hallituksen jäljiltä ELY-keskuksen huoleksi siirretty päätös ehtii realisoitua kulttuuriperintökohteen tuhotyöksi.

14. tammikuuta 2019

Edessä maahanmuuttovaalit, ja miksi?


Joukkoraiskauksissa on maahanmuuton suosijoiden kannalta se onnekas puoli, että he voivat sanoa monen raiskauksen sijasta sattuneen ainoastaan yhden joukkoraiskauksen. Näin asiaa voidaan kätevästi kaunistella myös mediassa.

Kun rikollisuus on organisoitua, vähättely onnistuu tietenkin myös niin päin, että väitetään asialla olleen aina vain yksilöitä, vaikka kyseessä olisi järjestäytynyt ja ideologisperäinen yhteistyö, joka perustuu ryhmien toimintaan.

Esimerkkinä ongelman pois selittelijöistä olkoon nyt vaikka Juha Sipilä, joka puolusteli Oulun seksuaalirikoksia väittäen, että raiskauksiin ovat ”tässäkin tapauksessa syyllistyneet yksilöt, eivät väestöryhmät”. Näin voidaan yrittää kääntää huomiota pois siitä tosiasiasta, että tiettyjen ulkomaalaisryhmien keskuudessa, kuten irakilaisten ja afganistanilaisten sekvenssissä, seksuaalirikollisuus on huikeasti yliedustettuna.

Totuushan on, että Tilastokeskuksen ja Poliisin selvityksen mukaan suomalaiset ovat syyllistyneet seksuaalirikoksiin vain 3,33 tapauksessa 10 000 kansalaista kohti, kun afganistanilaisten kohdalla luku on 138,12, irakilaisten kohdalla 133,86 ja syyrialaisten kohdalla 41,59. Pahimmillaan maahanmuuttajien seksuaalirikollisuus on siis 40-kertaista kantaväestöön verrattuna.

”Oulun tapahtumien” edelleen synkistyessä on mielenkiintoista huomata, että ”#Suostumus2018”-aloitteen käynnistäjät, Sini al-Musawi sekä Vasemmistonuorten puheenjohtaja Hanna-Maria Zidan ja Vihreiden nuorten puheenjohtaja Iiris Suomela eivät ole pukahtaneet uhrin kurjaan kuolemaan johtaneesta raiskausvyyhdistä mitään.

En kiittäisi erityisemmin myöskään Iltalehden Mika Koskista hänen sinänsä täyttä asiaa olevasta kirjoituksestaan ”Suomi maksaa nyt kallista laskua sinisilmäisyydestään turvapaikanhakijat ovat kansallinen turvallisuusuhka”.

Kirjoitus on hyvä, mutta se tulee liian myöhään. Jo Veikko Vennamo sanoi, että oikeassa pitää olla oikeaan aikaan, ja jälkiviisaus kannattaisi esittää etukäteen.

Koskisen jutussa viitattiin muun muassa Turun terrori-iskuun, Oulun kirvessurmaan, Otanmäen tappoon, Kotkan paloittelusurmaan ja kahteen naisen tappoon Porissa, jotka kaikki tulivat ulkomaalaistaustaisten rikastuttajien kädestä. Luettelolla on mittaa kuin elokuvan lopputeksteillä. Arabianrannan lapsisurmaa ei taidettu mainita, ja kirjoittaja itsekin toteaa poimineensa esille vain osan.

Kun minä, Jussi Halla-aho ja muutamat muut toimme jo vuosia sitten blogikirjoituksissamme esille, millä tavoin monikulttuuri-ideologia ja maahanmuutto bastardisoivat yhteiskuntaamme, heikentävät yhteiskunnallista tehokkuutta sekä johtavat rikollisuuden kasvuun, kulttuurikonflikteihin ja moniin muihin ongelmiin, toiset puolueet ja media suhtautuivat näkemyksiimme ylenkatseellisesti, jopa tuomitsevasti.

Vasta sittenkö asiat ovat tosia, kun valtamedian toimittajat heräävät todellisuuteen, joka on muuttunut painajaiseksi? Ja sittenkö jokin ilmiö on olemassa, kun valtamedia on julistanut sen omilla palstoillaan? Politiikan medioituminen ja median politisoituminen ovat koko ajan näkyneet valtamedian omina ”vastuuvalheina” ja ”vihatotuuksista” syyttelyinä, kun toimittajat ovat pönkittäneet monikulttuurisuuskokeilua, jolta puuttuu myönteinen näyttö.

Harvinaisena poikkeuksena Mika Koskinen etsii (aivan oikein) syyllisiä poliittisten vallankäyttäjien kaaderista. Hän käyttää ilmausta, että Juha Sipilä ja Petteri Orpo ovat ”puhuneet pehmeitä”. Näin asia onkin, mutta ilmaus on liian pehmeä, sillä he ovat tehneet politiikkaa, joka on ollut suomalaisia uhreja kohtaan säälimättömän kovaa. Lisäksi Koskinen tunnustaa (viimeinkin) Halla-ahon olleen oikeassa.

Paikkaansa ei pidä se, että maahanmuuttajien valikoimattoman vastaanottamisen taustalla olisi ”suomalaisten ääretön sinisilmäisyys”, eikä myöskään se, että ”monikulttuurisuuden ihannointi on ollut Suomessa johtava teema”. Monikulttuurisuutta on toimittajien ohella markkinoinut ainoastaan EU:n ministerikokouksissa ripitetty poliittinen eliitti ja yliopistollisella rehulla ruokittu uusvasemmistolaiseen universaalikommunismiin uskova tieteen kultapossukerho.

Missä toimittajat olivat silloin, kun suuri osa suomalaisista vastusti pakolaislaumojen maahan päästämistä vuoden 2015 pakolaistulvan aikana? Myös sillä pitäisi olla eettiset rajansa ja yhteisönorminsa, miten paljon valtavirtatoimittajien kannattaa takoa päätään seinään yhdessä poliittisten vallankäyttäjien kanssa.

Niinpä ei sovi syyttää sinisilmäisyydestä suomalaisia, jotka vastustivat äänekkäästi laitonta maahanmuuttoa ja vaativat rajoilta käännyttämistä ja rajatarkastusten käyttöönottoa. Toimittajien, poliitikkojen ja tieteilijöiden kannattaisi katsella suoraan peiliin, samoin kaikkien muiden puoluelaisten, paitsi perussuomalaisten, joilla ainoina on ollut haittamaahanmuuttoon kriittinen tai vastustava kanta.

Kun maahan päästetään kolmekymmentätuhatta Lähi-idän sotatila-alueilta tulevaa ja lähtöselvittämätöntä nuorta miestä, jotka ovat valmiiksi turhautuneita, aggressiivisia ja väkivaltakulttuurissa kasvaneita, siitä ei voi seurata mitään hyvää. Tämä olisi jokaisen poliitikon pitänyt ymmärtää ilman, että tarvitsee olla filosofiasta ja sosiaalipsykologiasta tai itäeurooppalaisista kielistä väitellyt tohtori. Ei tarvitse syyttää kipinän leimahtamista, kun kaasu on päästetty keittiöön.

Pakolaiset ja turvapaikanhakijat eivät ole vain hakeneet turvapaikkaa vaan tuoneet turvattomuuden tänne. Asioiden ollessa näin heidän olisi ollut syytä paeta myös meitä. Poliittinen ja juridinen vastuu yltävät kausaaliketjussa sisäministerien housunlahkeisiin asti, sillä varmaa on, että turvapaikanhakijoiden tekemiä rikoksia ei olisi Suomessa tapahtunut, jos heitä ei olisi lainkaan päästetty maahamme.

Toimittajien ja poliitikkojen pikaviisastuminen vaalien alla antaa näyttöä siitä, kuinka epätoivoista poliittisten virheiden paikkailu ja käsien pesu on.

Vihreimmilläkään viisastelijoilla ei taida olla muuta keinoa maahanmuuttohulluuden lopettamiseen, kuin äänestää jatkossa meitä perussuomalaisia, niin vaikeaa kuin se monille onkin.


Aiempia kirjoituksiani aiheesta:

Analyysia seksuaalirikollisuudesta
Yksittäisistä yleiseen: mikä on tarpeeksi?
Pääministerin hätä vihapuheesta

6. tammikuuta 2019

Punamustat yliopistolla


Kirjoitin jokin aika sitten Helsingin yliopiston uudesta Tiedekulmasta, josta on tehty vihervasemmistolaisen propagandan esiintymislava. Tarkastelin aihetta kirjoituksessani ”Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla” ja sarkastiseksi tarkoittamassani jutussa ”Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia”.

Vuoden alkupuoli on jälleen tieteellisten kollokvioiden aikaa. Lähestyvien vaalien vuoksi myös tieteelliset seminaarit saavat helposti entistä poliittisemman luonteen. Sinänsä kunnianarvoisa Tieteellisten seurain valtuuskunta TSV on nyt liittänyt tammikuisten Tieteen päiviensä yhteyteen kaupunkikarnevaalin, jota se kutsuu ”Tieteiden yöksi”.

Jo nettijulisteen väreistä voi päätellä, että ”kaupunkitapahtuma” on punamustan anarkovasemmiston piilovaalikampanja, jossa propagoidaan äärivasemmistolaista maailmankuvaa tieteen kaapuun puettuna. Katsotaanpa, mitä ohjelmasta löytyy.

Kaisa-talon kahvilassa tukitaan ensimmäiseksi järkeä edustavien ihmisten suita.

Vasemmistolaiseksi tunnustautuva sosiologian apulaisprofessori Lena Näre (jonka toimia arvostelin muun muassa täällä ja täällä), kokoontuu tovereineen syyttelemään yhteiskunta- ja maahanmuuttokriittistä argumentaatiota ”vihapuheeksi” sekä väittämään, että ”tutkijoiden äänet vaiennetaan vihapuheella”.

Yhteiskunnallisia syy–seuraus-suhteita ymmärtävien filosofien äänet on todellakin vaiennettu vihapuheella, jota vihervasemmistolaisen värisuoran hallussa oleva valtiotieteellisen tiedekunnan kommunistikaaderi on suunnannut meitä asioista toisin ajattelevia vastaan.

Kirjoitin jokin aika sitten tavasta, jolla eräs Tampereen yliopiston lehtori valitteli luennoille saapuvan nykyisin henkilöitä, jotka tallentavat puheet ja julkaisevat ne Internetissä paljastaen opetuksen tarkoitushakuisuuden ja puolueellisuuden.

Tämä herättää kysymyksen, eikö opetus olekaan avointa? Jos ei, niin miksi ei? Mikä avoimessa keskustelussa ja julkaisemisessa voi olla vaarallista?


Puhesäännöt vaarantavat totuuden tavoittelun

Pohjoisamerikkalaisissa koripalloyliopistoissa keksittyjen ”puhesääntöjen” (speech codes) kehittely ja kriittisyyden määritteleminen ”vihapuheeksi” (hate speech) muodostavat nyt maailmanlaajuisen ilmiön, joka luo todellisen uhan sekä sananvapaudelle että tieteellisten totuuksien tavoittelulle.

Yhdysvaltalaisen Sceptic Magazinen julkaisija, tohtori Michael Shermer, kirjoitti äskettäin lehdessään, että poliittinen korrektius on hävittänyt sananvapauden yhdysvaltalaisilta yliopistokampuksilta. Se on luonut ilmapiirin, jossa myös harmiton ja vapauttavaksi koettu leikinlasku on johtanut hallinnollisiin toimiin ja jopa yliopistoista erottamisiin.

Kotimaan kyseleminen värillisiltä nähdään automaattisesti ”mikroaggressiona”. Hölinällä ”turvallisista tiloista” naisille pyritään uhriutumaan ja esittämään syytös, jonka mukaan naisten vetäytymistä omalle saarelleen oikeuttaa oletettu uhka: feminismin arvostelu.

Shermerin raportin mukaan väitteet, joiden mukaan työtehtävät pitäisi antaa yliopistoissa pätevimmille, täytyisi sensuurin vaatijoiden mielestä kieltää ”värillisiä loukkaavina”, kun taas aasialaisten kehuminen hyviksi matematiikassa halutaan torjua ”stereotyyppisenä”. Sellainen, joka kehuu kollegansa ulkonäköä – ”hei, oletpa kaunis tänään” – hirtetään hitaasti ”seksuaalisesta ahdistelusta”. Jopa rotuajattelusta irtisanoutumista pidetään ”olemusajatteluna” ja sitä kautta epäsuorana persoonan merkityksen kieltämisenä.

Kansainvälinen näyttö kertoo siis, että ongelma on aivan toisenlainen kuin Tieteiden yön seminaarijulisteessa annetaan ymmärtää ja millaisena Lena Näre ja toverinsa sen näkevät.


Kuinka yliopistoissa sensuroidaan?

Kyky kestää arvostelua, lennokkuutta ja terävää sanankäyttöä kertoisi luottamuksesta. Sen sijaan defensiivisyys kertoo poteroihin kaivautujien passiivis-aggressiivisuudesta ja siitä, etteivät heidän argumenttinsa kestä kritiikkiä. Yliopisto, jossa ei voi vapaasti keskustella, ei ole turvallinen tila, vaan vaarallinen järkiperäiselle ajattelulle.

Kiristyneessä ilmapiirissä voidaan tulla sensuroineeksi myös tieteellisesti relevanttia argumentaatiota. Ei ole pitkäkään aika, kun brittiläinen neurotutkija Adam Perkins oli valmistellut sananvapaudesta tärkeän esitelmän, jonka hän aikoi pitää Lontoon King’s Collegessa. Esitelmä kuitenkin peruttiin muslimien ja etnisesti erilaisten maahanmuuttajien identiteettipolitiikasta innostuneiden militanttiopiskelijoiden vaatimuksesta.

Perkins oli aikonut viitata esitelmänsä johdannossa somalialaissyntyisen ja islamin uskosta luopuneen naisaktivistin ja ex-muslimin Ayaan Hirsi Alin sanoihin ”sananvapaus on vapauden ja vapaan yhteiskunnan peruskallio”. Se ei käynyt vasemmistolaisille feministeille ja intersektionaalisuuden tutkijoille, jotka kannattavat myös islamin leviämistä omassa ristiriitaisessa ajatusmaailmassaan. (Sensuroidun esitelmöitsijän vastine täällä ja esitelmänsä täällä.)

Myös Suomessa yhteiskunta- ja ihmistieteet ovat puuroutetut poliittisen lähetystyön pulputuksella. Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen kurssin opinto-oppaassa kehotetaan ”kokeilemaan kehojaan” ja ”heijastelemaan kokemuksen kehittymistä julkisessa tilassa”, esimerkiksi tanssahtelemalla pakolaisten palautuksia vastustavassa mielenosoituksessa, ja tästä kaikesta jaellaan opintopisteitä.

Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta puolestaan on koristellut käytävänsä Allianssi-järjestön ”Syrjinnästä vapaa alue” -kylteillä. Vasta tällaisten poliittisten rajoitustoimien tuloksenako yliopistolla vallitsee tieteen vapaus?

Politiikan performoiminen ”tieteeksi” ja eri mieltä olevien syrjiminen syrjintäkielloilla kertovat valheellisuuden varjelijoiden vetäytymisestä tiederahoituksella luotuihin panic roomeihin. Vain vihervasemmistolais-feministinen tai ”poliittisesti korrektina” pidetty argumentaatio sallitaan, aivan niin kuin islamin arvosteleminenkin, kunhan muistaa arvostella islamia kiittävästi.

Noam Chomsky kirjoitti teoksessaan The Common Good (1998, s. 43), että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.” Vasemmistolaisena hän ilmeisesti tiesi, mistä puhui.


Todellisuudessa vallitsevien mielipiteiden sensurointi on terroria

Terrorismin tu(t)kija Leena Malkki päästetään jälleen ääneen Tieteiden yöhön sisältyvässä Helsingin kaupunginmuseon tilaisuudessa ”Mikä meitä pelottaa?”, jossa hän pyrkii lavastamaan todelliset ja ihmisten elämään konkreettisesti vaikuttavat konfliktit vain psykologisesti tarkasteltaviksi tuntemuksiksi, kuten ”peloiksi” (arvostelin hänen aiempia mielipiteitään täällä).

Todellista tiedeterroria harjoitettiin pari kuukautta sitten Åbo Akademissa, kun yliopiston rehtori esikuntineen hätisti miesten tasa-arvoyhdistyksen suunnitteleman seminaarin pois tiloistaan, ihan vain muutamien eri mieltä olevien ryhmien ja henkilöiden painostuksesta.

Viime syksynä myös kirjailija Timo Hännikäiselle annettiin potkut Helsingin kirjamessuilta (kirjoitin aiheesta tässä), ja yhdysvaltalaisen kasvatuspsykologian professorin Linda Gottfredsonin kutsu tieteelliseen konferenssiin peruttiin, koska joukko tutkijoita protestoi kutsua väittäen Gottfredsonin tutkimustulosten olevan konferenssin järjestäjien ”eettisten standardien” (siis heidän poliittisten mielipiteidensä) vastaisia.

Jos asia oli niin, miksi vaivaisen professorin ei annettu puhua – edes puhua itseään pussiin, mikäli niin oli käydäkseen? Mikä hänen näkemyksissään saattoi olla totuutta vaarantavaa? Vertailun vuoksi todettakoon, että Turun yliopiston ovet pyrittiin sulkemaan Perussuomalaisten lehden päätoimittajalta Matias Turkkilalta, ja hänen luennolleen tehtiin vihaisku, mutta yliopisto avasi mielihyvin ovensa 1960- ja 1970-luvuilla pommi-iskuihin syyllistyneille terroristijohtajille!

Vasemmistolainen tendenssitiede todellakin sukeltaa syvällä yössä.

”Kapitalismin yötä” puolestaan vietetään Tieteiden yönä yliopiston kainalossa olevassa antikvariaatti Sofiassa, jossa Marx-seuran aktivistit Vesa Oittinen, toveri Juha Koivisto ja muutamat muut esittelevät brittiläisen Eric Hobsbawmin homeista kirjaa ”Kuinka muuttaa maailmaa?” (Hobsbawm oli marxilainen historioitsija, joka antoi tukensa Neuvostoliiton hyökkäykselle Suomeen vuonna 1939 pitäen sitä oikeutettuna.)

Sen, mitä kyseinen tieteenä esiintymään pyrkivä moska oikeasti on, sanovat järjestäjät itse erään Tieteiden yöhön liittyvän seminaarin otsikossaan: ”Filosofisia mietteitä ja paskanjauhantaa”.

On säälittävää ja vahingoksi kaikelle tieteelle, että yliopisto luovuttaa resurssejaan moisen propagandan suoltamiseen. Tiedettä se ei selvästikään ole, mistä kertoo tosiasia, että tapahtumat sijoittuvat vain yliopiston liepeille. Mutta myöskään yliopiston tiloihin ei ole pitkään aikaan mahtunut mitään muuta kuin vihervasemmistolaisen näkemyksen mukaista yhteiskuntatutkimusta, uuskommunistisella monikultturismi-ideologialla marinoitua humanismia ja pakolaisia rautakangella Suomeen vääntävää Demla-juridiikkaa. Ne yhdessä antavat väärän kuvan siitä, mitä tieteellinen ja filosofinen ajattelu oikeasti ovat.


Internationalismi yhdistää kaviaarikapitalistit ja sampanjasosialistit

Tieteiden yön tapahtumaa rahoittaa Koneen Säätiö, mikä kertoo paljon tavasta, jolla sosialistisen ideologian mukainen monikulttuurisuuden periaate, maahanmuutto ja yleinen internationalismi paiskaavat kättä kapitalistien tavoitteleman rajattoman maailman ja työvoiman juoksutuksen kanssa. Tämä on aitoa toverikapitalismia.

Koneen Säätiö on tullut viime vuosina tunnetuksi avokätisyydestään kaikkea monikulttuurisuuspropagandaa kohtaan. Säätiö myönsi jokin aika sitten 25 000 euron palkinnon tendenssitutkija Miika Tervosen kirjoittamasta raihnaisesta artikkelista, jossa hän oli päätynyt pitämään Suomea ja Suomen kansaa pelkkinä sosiaalisten konstruktioiden kaltaisina myytteinä. Arvostelin asiaa täällä.

Edellisen rimanalituksen Herlinien suvun perustama Koneen Säätiö teki myöntäessään 18 000 euron avustuksen vailla tieteellisiä ansioita ja näyttöjä olevalle Koko Hubaralle ”rodullistettua feminismiä” koskevan kirjan kirjoittamiseen. Tuloksena saatiin blogikirjoituksista yhteen liimattu ideologinen julistus, jossa haukuttiin valkoisia miehiä ja jolla on lähinnä propaganda-arvoa Yleisradion harjoittamalle monikulttuurisuuden ja feminismin levitystyölle (mainitsin asiasta myös kahdessa aiemmassa blogikirjoituksessani). 

On vaikea sanoa, kuka puhui myös Jessikka Arolle 35 000 euron tukiaiset Koneen Säätiöstä, sillä vuosikertomuksessaan säätiö ilmoittaa, ettei se perustele yksittäisiä apurahapäätöksiä eikä julkista hakemuksia arvioineiden nimiä (s. 10). Ristiriitaista on, että säätiö julistaa (s. 6), kuinka ”entistä tärkeämmäksi on noussut tutkijanuran myöhempien vaiheiden tukeminen” (eli niin sanottu post doc -tutkimus), mutta silti apurahoja myönnetään ilman mitään tieteellisiä näyttöjä.

Edellä mainitut tapaukset ovat tietenkin vain esimerkkitapauksia käytännöstä, joka on myös yliopistojen ja Suomen Akatemian linjan sekä sen strategisen neuvoston mukainen: yhteiskuntatieteellistä rahoitusta myönnetään lähinnä maahanmuuton puolusteluun, monikultturismi-ideologian levittämiseen ja vihervasemmistolaisen agendan mukaiseen toimintaan.

Näin yritetään viestittää, että maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvosteleminen ei kannata, että rahoittajat ovat asettuneet monikulttuurisuutta lietsovan propagandan puolelle, että vihervasemmisto ja maahanmuuttajat kuuluvat samaan näennäisesti fiksuun sisäryhmään kuin yliopistollinen tutkijakunta ja että aidosti kriittiset sekä tutkimuksen menetelmistä perillä olevat oikeat tieteenharjoittajat on syytä pitää ulkopuolella.

Tieteiden päivillä ja Tieteiden yöllä on eroa kuin päivällä ja yöllä.


Aiempia kirjoituksiani tieteen puolueellisuudesta:

Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

5. tammikuuta 2019

Pääministerin hätä vihapuheesta


Juha Sipilä (kesk.) sai Unkarin yleisradiossa ansionsa mukaan. Puhekanava Kossuthin ajankohtaislähetyksessä Suomen pääministeri valittiin hyväksi huonoksi esimerkiksi eurooppalaisesta poliitikosta, joka hyysää raiskauksia tekeviä maahanmuuttajia ja ”sylkee omaa kansaansa päin naamaa”.

Väite osui nappiin. Sipilä on yhdessä kokoomuslaisten sisäministeriensä kanssa kausaalisessa vastuussa hiljattain ilmi tulleesta Oulun joukkoraiskauksesta, Turun terrori-iskusta ja monista muista pakolaistulvan mukana syntyneistä rikoksista. Ne olisi aivan hyvin voitu estää kansainvälisiä sopimuksia tai säädöksiä rikkomatta: ottamalla sisärajavalvonta käyttöön. Ilman maahan päästämistä näitä rikoksia ei olisi varmasti tapahtunut.

Tässä valossa on irvokasta, että pääministeri neuvoi uudenvuodenpuheessaan Suomen kansalaisia pidättäytymään ”vihapuheista” ja omakädenoikeudesta.

Ei pitäisi pääministerin luoda maahan vihatekoja. On järjetöntä, että pääministeri Sipilä viitsii edes kuvitella kansalaisten sietävän suomalaisiin itseensä kohdistamaansa ripitystä, kun syyllisiä maassamme esiintyneeseen vihaan ja väkivaltaan ovat olleet etupäässä hänen itsensä tänne kutsumat maahanmuuttajat.

Sipilän mielipide lieneekin ymmärrettävissä toivomukseksi, että kansalaiset eivät suuttuisi hänelle itselleen, kun huomaavat hänen politiikkansa hedelmät.

Juha Sipilän ja sisäministerien hallinnollisella siunauksella maahamme tulleet pakolaiset ja turvapaikanhakijat eivät ole vain paenneet väkivaltaa vaan tuoneet väkivallan ja turvattomuuden tänne (aiheesta täällä). Pakolaisina ja turvapaikanhakijoina esiintyneet ovat tappaneet ja pahoinpidelleet satoja ihmisiä Euroopassa, ja nopeimmin asiassa ovat viisastuneet Unkarin tapaiset kaakkoisen Euroopan maat, jotka ovat rakentaneet rajoille aitoja ja laittaneet ovensa säppiin.

Kun totuus suomalaisten ministerien tyhmyydestä tihkui tällä tavoin ulos myös ulkomailla, Helsingin Sanomat tietenkin lavasti asian toisin päin jutussa ”Sipilän kannanotto Oulun seksuaalirikoksista käännettiin Unkarin yleisradiossa raiskauksiin syyllistyneiden maahanmuuttajien puolusteluksi”.

Ei se asia noin ollut. Unkarin yleisradiossa vain lopultakin sanottiin asia suoraan, niin kuin se on.

Ensin pääministeri kutsui tänne laumoittain vierasperäisiä tulijoita, joiden alkuperästä ja motiiveista ei ollut mitään tietoa, houkutteli heitä jopa taloonsa asumaan ja väkivallan alettua rehottaa ryhtyi kantamaan huolta ensisijaisesti syytettyjen oikeusturvasta sekä toruen suomalaisia ihmisiä, joiden joukossa on tietysti myös raiskausten ja terroritekojen uhreja, isiä ja äitejä. Sisäministeri Petteri Orpo halusi leimata pakolaisten motiivien arvioimisen ”rasismiksi”, vaikka syiden ja perusteiden tutkiminen kuuluu kaikkien asioiden järkiperäiseen tarkasteluun.

Helsingin Sanomat puolestaan riensi avuksi ja kaunisteli asian huolestumalla totuuden irti pääsystä. Sitten lehti vei kysymyksen median asemaa koskevalle metatasolle ja alkoi väittää ongelmien ytimeen pureutuvaa journalismia valemediaksi.

Helsingin Sanomien sorminäppäryys olisi naurettavaa, jos sen takana ei olisi pyrkimystä puolustella ihmisten hengelle, turvallisuudelle ja terveydelle vaarallista politiikkaa.

Jutun kirjoittanut toimittaja Pekka Hakala etsi tuekseen Helsingin yliopistosta Annastiina Kallius -nimisen ja ”väitöskirjatutkijaksi” tituleeraamansa neitosen, siis jatko-opiskelijan, jonka mukaan ”Unkarissa ei ole kyse lehdistönvapaudesta eikä valeuutisista vaan systemaattisesta propagandasta”.

Todellisuudessa asia on niin päin, että Helsingin Sanomien ja yliopistollisella rehulla ruokitun punavihreän tutkijakunnan omassa toiminnassa on kyse pelkästä agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta, joka on pohjimmiltaan propagandaa ja jolla ei ole vähäisintäkään tieteellistä eikä journalistista arvoa.

Totuushan on se, minkä Yleisradio tuli lipsauttaneeksi rientäessään Helsingin Sanomien ja Kalliuksen avuksi pitkässä ja henkilökohtaisia taustoja valaisevassa artikkelissa. Sen mukaan Annastiina Kallius opiskeli Unkarissa George Soroksen rahoittamassa oppilaitoksessa monikulttuurisuuspropagandaa ja ”rakastui iranilaissyntyiseen mieheen teatteriryhmässä. Yhdessä he olivat mukana perustamassa turvapaikanhakijoita auttavaa MigSzol-aktivistiryhmää.”

Tendenssitutkijalla on siis oma lehmä ojassa. Hän on ylirajaisen parisuhteensa vuoksi asian intressantti, niin kuin suuri osa muistakin yliopistolla keekoilevista moraalin messiaista, eikä häneltä siksi voi kuulla puolueetonta, objektiivista eikä asioita yhteiskunnan kokonaisedun näkökulmasta tarkastelevaa mielipidettä. Jokaisen pitäisi ymmärtää, ettei ulkopolitiikkaa, maahanmuuttopolitiikkaa eikä väestöpolitiikkaa pidä tehdä avioliittoneuvojien logiikalla.

Ei ole todellakaan mikään ihme, että Unkarissa vihataan George Sorosta, joka tukee maahanmuuttoa pönkittävää valemediaa Euroopassa ja toimii samalla tavalla kuin Helsingin Sanomat ja yliopiston vihervasemmistolaiset tutkijanplantut, jotka eivät ymmärrä yhteiskunnallisista syyseuraus-suhteista mitään.

Ilmaismainosta ja julkisuutta valtamedia myöntää moraaliposeeraajille, uhripääoman kerääjille ja hyvesignaloinnista eläjille, kun taas radiohiljaisuudella vaiennetaan niitä oikeita tieteenharjoittajia, joilla perusteltua sanottavaa on.

Näyttöä Helsingin Sanomien ala-arvoisuudesta antaa tapa, jolla se käy jatkuvaa informaatiosotaa yhtä puoluetta, Perussuomalaisia, vastaan. Tänään toimitus ratsasti kirjailijasta populistiseksi trollitehtailijaksi taantuneen Jari Tervon selässä, ja jouduimme kuulemaan raihnaista paheksuntaa sen johdosta, että Ville Tavio ja Laura Huhtasaari olivat verranneet EU:ta Neuvostoliittoon. – Voi voi.
 
Mikäli joku on nyt tyytymätön Viktor Orbánin vetämään politiikkaan, hänen olisi pitänyt aikanaan ymmärtää, että Euroopassa meneillään olevat mullistukset ovat suoraa seurausta siitä dynamiittityhmästä maahanmuuttopolitiikasta, jonka tuloksena tänne on päästetty kutsumattomia, täällä tarpeettomia, haitallisia ja väkivaltaisia vieraspopulaatioita.

Ja sitten ministerit, valtamedia ja puolikoulutetut töpselitokat yliopistolta viisastelevat, ettei näitä väkivallan tekijöitä ja raiskaajia saisi vihata. Sellainen ihminen, joka ei vihaa vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta, systemaattista kulttuurin mädättämistä, sosiaaliturvamme hyväksikäyttöä ja rikollisuutta, on moraaliton tai sairas.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

4. tammikuuta 2019

Tämän vuoden vaaleissa EU tekee U-käännöksen


Tänä vuonna ovat ainakin kahdet mutta mahdollisesti myös kolmet vaalit, ja vuoden puolivälissä alkaa Suomen EU-puheenjohtajakausi.

Se puolestaan vaatisi, että hallitus olisi viimeistään juhannukseen mennessä koossa ja toimintakykyinen, jollaista siitä ei ilman Perussuomalaisia tule.

Eurooppa-tiedotuksen sivuilla sanotaan huvittavasti, että ”[...] uusi hallitus saa EU-puheenjohtajuuden melkein heti hoitaakseen”. Väitteen voisi kääntää muotoon, jossa se olisi tosi: EU-puheenjohtajuus saa melkein heti Suomen hallituksen muodostamisen hoitaakseen.

Suomalaisille tullaan varmasti teroittamaan, miten tärkeää koko raihnaisen unionin kannalta on, että jäsenmaiden hallituksissa ei ole yhtään puoluetta, joka hangoittelee EU-federalismia ja keskittämispolitiikkaa vastaan. Muuten uhataan sakoilla ja sanktioilla, niin kuin on jo nähty.

Perussuomalaisen oppositiopolitiikan kannalta unelmahallitus olisi Kokoomuksen, Sdp:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden yhteishallitus, joka sisältää tarpeeksi repiviä ideologisia ristiriitoja avatakseen meille tien jättiläisjytkyyn tulevaisuudessa. Mutta Suomen kannalta kyseinen hallituspohja olisi katastrofaalinen eikä siksi toivottava.

Pian eduskuntavaalien jälkeen ovat myös Euroopan parlamentin vaalit, joiden teemat vaikuttavat varmasti jo eduskuntavaaleihin. Perussuomalaiset tarjoaa niissä jotakin, mitä muilla ei ole antaa: U-käännöksen pois liittovaltiopolitiikan tieltä kohti vapaakauppaliitoksi kavennettua unionia, joka vartioi paremmin ulkorajojaan ja laittaa laittoman maahanmuuton kuriin.

EU-puheenjohtajuus tarkoittaa, että puheenjohtajamaa johtaa puhetta neuvoston kokouksissa työryhmistä ministerikokouksiin, lukuun ottamatta Eurooppa-neuvostoa eli EU:n huippukokousta, jolla on oma vakituinen puheenjohtaja, ja ulkoasiainneuvostoa, jolla on nykyisin oma ”korkea edustajansa”, eli yhteinen ”ulkoministeri” liittovaltiopolitiikan eräänä epäonnistuneena alkusointuna.

Suomen EU-puheenjohtajakausi alkaa kovalla turbulenssilla, sillä Eurooppa-neuvostossa käsitellään kesäkuussa komission viisivuotissuunnitelmaa. Härdelli jatkuu koko kauden, sillä EU-parlamentti kokoontuu heinäkuussa 2019, jolloin alkaa komissaarinvirkojen ja korkeiden EU-virkojen täyttörumba. Uusi komissio aloittaa vasta marraskuussa.

Huomatkaa EU-byrokratian kieli, joka muistuttaa elävällä tavalla Neuvostoliitosta (”viisivuotissuunnitelma”, ”komissaarit”). Käytin komissaarinvirkojen täyttöprosessista täsmällistä ilmausta ”rumba”, sillä komission jäseniä ei valita kansanvaltaisesti vaaleilla, mikä sekin tuo mieleen sosialistiset totalitarismit.

Helpotusta valtioneuvoston kanslian, varta vasten perustetun ”puheenjohtajuussihteeristön” ja Brysselin Suomen-edustuston työn tuoksinaan luo se, että Suomen puheenjohtajakauden alkuun mennessä brexitin pitäisi olla päätöksessä, mitä se ei välttämättä ole.

EU:n puheenjohtaminen on myös kallista. Noin 90 kokouksesta koostuva kausi maksaa Suomelle 70 miljoonaa euroa, joilla pyörittäisi vastaavan ajan keskikokoista yliopistoa.

Julkaistessani pikapuoliin eduskuntavaaliteemani, vaadin siinä myös EU:lta selvää suunnanmuutosta ja koko konglomeraattia kulukuurille.

Kaivattu muutos myös tulee, sillä suurikin laiva uppoaa pitkässä ajassa, jos pohjassa olevaa reikää ei pian tukita. Sitä ennen kaikki on vain Titanicin kansituolien järjestelyä EU-eliittiin kuuluvan rolextariaatin kesken samalla, kun liekit nuolevat Wienin portteja filharmonikkojen sulosointujen tahdissa. Erona EU:n nykytilanteeseen on vain se, että Titanicissa olivat valot päällä.

2. tammikuuta 2019

Totalitarismien ja valloitettujen valtioiden tunnusmerkkejä


Samalla kun valtionpäämiesten uudenvuodenpuheet ovat alkaneet muistuttaa vihapuhealgoritmeja, joiden pohjalta tuomitaan järkipuhujia ja aletaan määritellä, mitä politiikassa saa sanoa, on hyvä nostaa esiin myös muutamia kriteerejä, joilla voidaan tunnistaa, milloin elämme valloitetussa tai totalitaristisessa maassa.

Tässä siis vuoden alkajaisiksi muutamia kriteereitä valloitettujen valtioiden ja totalitarismien tunnistamiseksi ihan vain sen havaitsemiseksi, minne integraation jatkuvassa kehittämisessä, lujittamisessa, syventämisessä ja tiivistämisessä on tultu.


1. Matkustavatko maan ministerit usein johonkin vieraaseen valtioon kuulemaan ohjeita?

2. Poljetaanko maassa sananvapautta, koska ”kansainväliset sopimukset” vaativat ja jotta valloittajat uskoisivat median ja viranomaisten ”puuttuvan” todellisuutta koskevaan ”totuuteen”?

3. Tuomitseeko maan oikeuslaitos omia kansalaisiaan, jotka vastustavat väkivaltaa ja ideologian kautta harjoitettavaa sortoa?

4. Vievätkö viranomaiset oman maan kansalaisia käräjille näytteeksi siitä, että maassa uskotaan ulkopuolelta syötettyyn ideologiaan ja että vieraan vallan tarkkailijat olisivat tyytyväisiä?

5. Muutetaanko maahan laittomasti asumaan kysymättä kansalaisilta lupaa demokraattisessa prosessissa, ilman kutsua tai kantaväestön vastustaessa?

6. Myötäileekö hallitus vieraiden valtioiden tarkoitusperiä, jotta edes ”tärkeimmät asiat” voitaisiin pelastaa?

7. Ovatko viranomaiset huolissaan miehittäjien turvallisuudesta?

8. Tukahdutetaanko tietyn parlamentaarisen opposition edustajia haukkumalla heitä valtamediassa ”ääriajattelijoiksi”?

9. Annetaanko valloittajien tehdä naisille ja lapsille pahaa viranomaisvallan vaietessa ja median selittäessä rikoksia pois sekä valloittajien kanssa naimisissa olevien ”asiantuntijoiden” nauraessa päälle?

10. Ovatko toimittajat ja oikeuslaitos vieraan vallan johtaman nukkehallituksen sylikoiria?

11. Onko miehityksen lunnaana suuri valtionvelka, johon korruptoitunut eliitti on maan saattanut?

12. Onko maan nuoriso puoliksi pilalla lurjusten ja luopioiden ollessa kykenemättömiä tai haluttomia suorittamaan edes asepalvelusta?

13. Vallitseeko kaikkialla epätoivo ja harmaa näköalattomuus?

14. Tuntuuko kansalaisista siltä, että täytyy kulkea pää painuksissa, nyrkki taskussa ja nokka nurin päin sekä varoa sanojaan.

15. Voiko kuka tahansa olla epäilyksiä herättävä kaksoisagentti?

16. Ovatko vieras valta ja miehittäjät saaneet kansakunnan rivit repeämään kahtia: myötäilijöihin ja vastustajiin?

17. Joutuuko miehityksen vastustamisesta kärsimään työpaikan menetyksellä, akateemisella mielipidevankeudella tai ”yhteiskunnallisen luottamuksen” riistolla?

18. Voiko vääristä sanoista päätyä Supon salaisille listoille, jotka ovat syy työhakemusten mystisiin hylkäämisiin tai katoamisiin.

19. Onko erikseen kansa ja eliitti?

20. Toistavatko valtiollinen ja valtavirtamedia hallituksen maahanmuuttopoliittista agendaa?

21. Ovatko yliopistojen virat täytetyt valloittajalle myötämielisillä ja ”kansainvälisesti korrekteilla” tendenssitutkijoilla?

22. Kuluvatko kansalaisten kaikki tulot asuinkustannuksiin, joita pankit ovat yhdessä valtiovallan kanssa vedättäneet ylöspäin holtittomalla luotonannolla muuttaakseen ihmisten kodit velkavankiloiksi ja saadakseen ihmiset työskentelemään orjallisesti?

23. Onko kansakunta haljennut taloudellisesti kahtia: yhtäältä kiskojiin, keinottelijoihin ja pikavippiparoneihin sekä toisaalta riistettyihin, tulottomiin ja toimettomiin?

24. Suhtaudutaanko vapauden ja kansanvallan tunnusmerkkiin, käteisen rahan käyttäjiin, kuin dollaridiilereihin Neuvostoliitossa?

25. Harjoitetaanko maassa elektronista tarkkailua ja roikkuuko poliisi nettilangoilla ripustellen sähköpaimenia kansalaisten keskinäiseen viestintään?

26. Ovatko moraaliposeeraus, hyvesignalointi, uhriutuminen ja sortopääoman keruu yleistyneet valloittajille myötämielisten suvaitsevaisten keskuudessa?

27. Esiintyykö myötäilijöiden joukossa patologista persoonan jakautumista, jota peitellään avoimella moraalisella rappiolla sekä hakeutumisella huvitteluliberalismiin ja päihteisiin?

28. Tuntuuko, että valhe löyhkää kaikkialla?

29. Ovatko poliittiset virkanimitykset elämän laki?

30. Syrjitäänkö oman maan kansalaisia vierasperäisten eduksi työpaikkojen täytössä ja julkisten asuntojen jaossa, ja nimitetäänkö tätä kaikkea ”positiiviseksi erityiskohteluksi” valloittajien talutusnuorassa olevien ihmisoikeusjuristien toimesta?

31. Onko ”ihmisoikeuksiin” vetoaminen vain irvokasta kiertoilmausta kansanedustuslaitoksen ohittamiselle, kun ihmisoikeusjuristit pyrkivät määräämään parlamenttien päätökset omalla nuijallaan sekä johtelemalla kansallisen lainsäädännön pykälät kansainvälisten ihmisoikeusjulistusten partituureista?

32. Pidetäänkö Eric Hobsbawmia, Jürgen Habermasia, Erich Honeckeria ja Richard Coudenhove-Kalergia valtiosääntöfilosofian tärkeimpinä ajattelijoina?

33. Onko vaikeuksia erottaa parodiaa todellisuudesta?

34. Tuntuuko parodia ainoalta keinolta sanoa jotakin merkityksellistä; parodia kun sattuu olemaan ainoa asia, jota ei voi parodioida.

35. Kysyvätkö lapset, ”milloin noi lähtee pois”.

36. Onko yksityisautoilu kalliimpaa kuin missään muualla?

37. Pitääkö kierrätysuskonnosta teeskennellä saavansa ympäristöorgasmeja?

38. Korvataanko uskonto luontokultilla ja anekaupalla sekä siihen liittyvällä fillarikommunismilla tiedostavaisen eliitin osoittaessa edistyksellisyyttään kaukomatkoilla ja ”jättämällä autonsa kotiin”?

39. Väittävätkö vieraalle vallalle kuuliaiset toimittajat, että heitä ”ahdistellaan” tai ”vainotaan”, kun yleisöt paljastavat heidän valheitaan ja puolueellisuuttaan?

40. Peräävätkö toimittajat kriitikoiltaan ”faktoja”, kuten DDR:n aina faktat tarkistava valtamedia, joka erään suomalaisen professorin mielestä oli maailman vapain?

41. Onko maassa muiden neuvostojen lisäksi myös Julkisen sanan neuvosto, joka väittää puolustavansa faktajournalismia, vaikka neuvoston jäsenet ovatkin postmodernisteja, joiden leipätyönä on ollut kieltää positivismin mukaisten tosiasioiden olemassaolo sekä painottaa niiden sijaan totuuden subjektiivisuutta ja tulkinnanvaraisuutta?

42. Väittävätkö vierasperäistä vallankäyttöä ja sille kuuliaista nukkehallitusta puolustavat journalistit, että sen omasta agendasta poikkeava viestintä on valheellista, kun se poikkeaa valtamedian halusta omistaa totuus ja yrityksestä pitää totuutta monopolinaan tai kartellinaan?

43. Onko maassa eristetyn oppositio-osan ohella myös laaja ja luettu vaihtoehtoinen media, jonka olemassaoloa voidaan pitää merkkinä valtamedian puolueellisuudesta, viestintäongelmien olemassaolosta ja vastarinnan tukahduttamispyrkimyksistä?

44. Onko mediaan syntynyt kaksi todellisuuden tulkintalinjaa: yhtäältä vieraalle vallalle kuuliainen, kuplaantunut ja tunteisiin vetoava tulkinta ja toisaalta todellisuudentajuinen ja järkiperäinen tulkinta?

45. Lohduttautuvatko ihmiset sosiologi Anthony Giddensiltä tunnetulla sarkasmilla, jonka mukaan valheellisissakin oloissa ihmisillä säilyy heille ominainen kyky erottaa valhe totuudesta ja aito epäaidosta, mistä näyttönä on ihmisten harjoittama vastarinta?

46. Puhutaanko maassa ”ihmisoikeuksista” niin kuin ”ihmiskasvoisesta sosialismista” Wartburgin pakokaasun katkussa?

47. Onko Orwellin siteerausindeksi koholla ja onko parodiahorisontin ylityksen viittausfrekvenssi noussut?

48. Väittävätkö vieraalle vallalle myötämieliset suvaitsevaiset, että suvaitseminen ei voi olla valikoivaa, vaikka etiikan ja logiikan mukaan suvaitsemisen pitää olla nimenomaan valikoivaa, sillä muuten ei voida erottaa hyvää huonosta, arvollista arvottomasta eikä hyödyllistä haitallisesta?

49. Painostaako valtamedia kansalaisia kaivelemaan ”faktoja” mielipiteidensä tueksi myös asioissa, jotka ovat pohjimmiltaan mielipiteidenvaraisia, ei-todistuvia ja kantaväestöjen poliittisen tahdon varaisia?

50. Uhkaako maan oikeuslaitos kantaväestöön kuuluvia miehitysvallan vastustajia tuomioilla, mikäli nämä sanovat mielipiteensä eräästä väkivaltaa ja terroria tukevasta uskonnosta?

51. Kiusaavatko vieraalle vallalle uskolliset luopiot kansallismielisiä marttyyreita väittämällä, että he ovat vain marttyyrisoineet itsensä, ja julistautumalla itse marttyyreiksi sekä itkemällä äänekkäästi mukasorrettua asemaansa Jaguareissaan?

52. Ovatko ihmiset unohtaneet, että marttyyriksi ei ryhdytä vaan tuomitaan esivallan toimesta ja että sananvapaus säädettiin kansalaisten oikeussuojakeinoksi valtiovaltaa vastaan?

53. Pitääkö vasemmisto vastarintaliikettä perusteltuna vain silloin kun se vastustaa kansallismielisiä?

54. Haastetaanko vastarintaliikkeen jäseniä ja opposition edustajia poliisihallituksen ja valtionsyyttäjän toimesta oikeuteen, jossa sananvapaudelle ja poliittisille vapauksille määritellään hinta sakkolappuina tai vapaudenmenetyksinä?

55. Palkitaanko miehitysvallalle kuuliaisia kirjailijoita muhkeilla rahapalkinnoilla ja ylistävätkö kustantajien kanssa samaan konserniin kuuluvien päivälehtien maksamat kriitikot heitä kirja-arvioissaan sekä poistetaanko eri mieltä olevat kirjailijat ja kustantajat kirjamessuilta?

56. Saako miehittäjien valtauskontoa ja sen edustajia arvostella vain kiittävästi tai neutraalin varovasti, ja haastetaanko negatiivisen arvion esittäjät oikeuteen väittäen, että suostumattomuus uskonnolliseen mädätykseen on muka rikos?

57. Onko unohdettu, että uskonnonvapauteen sisältyy myös oikeus olla kuulumatta mihinkään uskonnollisiin yhdyskuntiin ja oikeus arvostella toisia uskontoja niiden ideologioihin sitoutumatta sekä niihin liittyviä ihmisoikeusrikoksia paljastaen?

58. Onko unohdettu, ettei rikoslain ideologisella syrjimättömyyskultilla tai uskonrauhan pyhittämisellä voida sivuuttaa perustuslaillista sananvapautta, uskonnonvapauden legitimoimaa oikeutta uskontokritiikkiin eikä myöskään yhdenvertaisuusperiaatetta, jonka mukaan kaikkien uskontojen ja niiden edustajien tulee olla yhtä vahvasti arvosteltavissa aina, kun ne ovat arvostelunsa ansainneet?

59. Onko unohdettu, ettei uskonnolla pidä peitellä sen suojelemaa despotiaa eikä väkivaltaa ja että uskonnonvapaus voi rajoituksetta koskea vain sellaista uskontoa, joka itse on täysin nuhteeton, moitteeton ja hyväksyy täydellisesti myös vääräuskoisina pitämiensä ihmisten näkemykset kivittämättä tai hirttämättä heitä julkisesti?

60. Sensuroidaanko vierasperäistä vallankäyttöä vastustavia filosofeja valtamediassa ja tieteessä?


Jos vastasit kysymyksiin ”kyllä”, pohdi seuraavaksi, missä oikeastaan elämme.