Noscitur ex socio qui non cognoscitur ex se

Setämies Platon oli sitä mieltä, että alle viisikymppisiä ei pitäisi nimittää filosofikuninkaiksi, eli hallitusvaltaan. Tuohon aikaan filosofit johtivat valtiota.

Modernin ajan kielelle käännettynä Platonin viisaus viittaa vaaraan, että nuorilla ihmisillä heidän hormonitoimintansa voittaa harkintakyvyn.

Nuorilta puuttuu usein myös tietoa ja elämänkokemusta, jota tarvitaan muidenkin kuin omien asioidensa hoitamiseen.

Noin 35-vuotiaita ministereitä on pidettävä politiikassa edelleen harjoittelijoina, sillä heidän elämänvaiheeseensa liittyy oman paikan etsintää, ja sosiaalinen velvoite näyttöjen esittämiseen on suuri.

Tämä johtaa usein kunnianhimoisiin ja samalla epätodellisuudentajuisiin yritelmiin, joita sanotaan hybrikseksi (ylimielisyydeksi).

Syvälliseen ajatteluun tukeutumisen sijasta he täyttävät puhetyhjiötään vetoamalla sääntöihin, normeihin, hallintomääritelmiin ja direktiiveihin, esimerkiksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden julistuksiin, vaikka niiden takana kumisevat tyhjät tynnyrit, ja filosofisesti ne ovat pelkkiä kelluvia merkitsijöitä, jotka voidaan määritellä miten tahansa.

Kaikki nuoret eivät tietenkään ole tässä suhteessa samanlaisia, mutta useat niin sanotut vihervasemmistolaiset näyttävät olevan. Vihreiden ja vasemmiston koko puolueideologia kun toistaa tuota samaa elämänasennetta, jota media kehuu sitten ”ennakkoluulottomuudeksi”, ”luovuudeksi” ja ”uudistusmielisyydeksi”.

Suomen nykyisen pääministerittaren Sanna Marinin juopottelu ja ravintolaluutana keekoilu eivät tosin selity pelkällä nuoruudella ja kokemattomuudella.

Tosiasiassahan jokaisen täysi-ikäisen pitäisi ymmärtää, mitä velvoitteita Suomen vaikutusvaltaisimman poliitikon rooli asettaa julkisille esiintymisille.

Viime syksynä Sanna Marin kyyditsi neljä tilataksillista somejulkkiksia ja muita kavereitaan pääministerin virka-asunnolle Kesärantaan. Kosteat ryyppypirskeet Helsingin ravintoloissa villeine tanssiesityksineen ja tarjoilijoille lähetettyine sormien napsautuksineen saivat muut asiakkaat huolestumaan (kirjoitin aiheesta täällä).

”Bile-Sannan” liikanimen saanut demariliideri esiintyi selvästi päihtyneenä myös pari viikkoa sitten kuvatuilla videoilla (täällä ja täällä), jotka joku hänen niin sanotuista kavereistaan julkaisi YouTubessa. (Kuka tarvitseekaan vihollisia, kun on tuollaisia ystäviä?)

Vuodetuista videoista tuli maailmanmenestys, joka vahvistaa Suomen uskottavuutta valtiona, josta tulee juoppoja urheilijoita ja poliitikkoja.

Paha kyllä, videoklipit ovat aitoja, eikä niitä voida selittää pois väärennöksinä, vihapuhujien solvauksina eikä trollien tekosina. Marin tekee tämän ihan itse, ja saa toki palautteena kaiken minkä ansaitsee.

Videoilla Marin hilluu kotibileissä noin tusinan muun pissiksen kanssa, joista eräs huutaa videon katsojille ulkomaalaisittain murtaen ”haistakaa kaikki paska”. Tupa on täpösen täynnä niin sanottua naisenergiaa, itsehillinnän menetystä, hysteriaa ja lopulta myös polvillaan lattialla haarojaan levittelevän Sanna Marinin nerokkuutta!

 

Sanna Marinin ajatusmaailma

Poliittisilla johtajilla on etenkin Yhdysvalloissa tapana kerätä ympärilleen älymystöä neuvonantajikseen.

Sen sijaan Sanna Marin on haalinut tuekseen nuoria pultsareita ja muuta roskaväkeä, ja hän viihtyy arvottomissa tapahtumissa, kuten epämelodisen rymymusiikin Flow-festivaaleissa, joissa median huomiota keräsi Sannan kierrätyskaupasta ylleen vetämä kimalteinen bilemekko. 

Se on vasemmistopopulismia jos mikä – sekä poliitikoilta että medialta.

Olen usein sanonut ja sanoin viimeksi kirjassani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (luvussa 10.2), että sosiaalisesta mediasta tunnetut tubettajat ja Instagram-feimit ovat kuuluisia vain siitä, että he ovat kuuluisia. Mitään muuta annettavaa heillä ei ole.

He ovat hakeutuneet Sannan seuraan, tai Sanna on hakeutunut heidän seuraansa. Seura tekee kaltaisekseen. Lopulta pitää paikkaansa latinalainen lause ”tunnetaan seuransa perusteella hänet, jota ei tunneta hänestä itsestään”.

Kavereistaan myös Sanna Marin ja hänen ajatusmaailmansa tunnetaan.

Hänen kiinnostuksenkohteensa ovat julkisuudessa nähdyt. Sannalla ei ole älyllisiä motiiveja eikä harrastuksia. Hänellä ei ole kirjallista tuotantoa eikä edes sen alkua. Hän on byrokratiatieteiden maisteri Tampereen yliopistosta, niin kuin demarin kuuluukin. Siellähän koulutetaan demariksi, jos ei muutoin jo ole.

Emme vieläkään tiedä, mitä Marin ajattelee politiikan sisällöistä, koska hänellä ei ole mitään ohjelmaa. On vain reagointia ja hakeutumista Vogue-lehden kanteen.

Viime syksynä Marin nimitteli itseään vanhempia ja viisaampia nenäkkäästi ”boomereiksi”. Vastaavanlaisista keskisormen näytöistä on tullut elokapinallisten, woke-vouhottajien, cancel-terroristien, varisverkostolaisten ja muiden vihervasemmistolaisten aggressorien tapa toimia. Sen takana piilee vihapuhetta ja vihatekoja kaikkea vastuullista asioiden hoitoa kohtaan.

 

Media ja yliopistotoverit selittävät Marinin sekoiluja pois

Valtavirtamedia on selitellyt Marinin sekoiluja hyväntahoisesti ja suopeasti pois.

Nytkin valtavirran uutismediat turvautuivat (tieteen medioitumisilmiön mukaisesti) muutamiin yliopistotovereihin, joiden mukaan kyse on vain siitä, kuinka lähelle poliittista valtaa sosiaalisen median julkkikset voivat päästä.

Hyvä huono esimerkki löytyy Ilta-Sanomien jutusta ”Professori selittää, miksi Sanna Marinin bilevideosta nousi kohu”.

Ilmiötason analysoiminen voitti viestinnän professorin Pekka Isotaluksen selittelyissä johtopäätösten teon. Kyseessä oli muka vain ”kohu” eikä korjausta vaativa ongelma.

Johtopäätöksenhän tulisi olla se, että rymyjengi on päässyt aivan liian lähelle poliittista valtaa, jopa sen sisälle. Sannan sisäpiiri koostuu älymystön sijaan pilvenpolton punasilmäistämistä kaupunkilaispultsareista ja slummien voodoo-miehistä, ja valtiota johdetaan stripparien logiikalla.

Tämä näkyy sitten siinä, että marihuana palaa – ja samalla veronmaksajien rahat.

Sossumediassa toimivien influensserien (vaikuttajien) tunkeutuminen valtionpolitiikkaan on merkinnyt sosiaalista korruptiota, kun valtion asioita johdetaan vasemmistopopulismilla. Eikä kyseessä ole vain populisti Paavo Arhinmäen (vas.) tapa käyttää räppäreitä ”pelottomuudella” uhkaamiseen. Ideologia on syvemmällä ihon alla, ja se on jäykistynyt osaksi vasemmistolaisten persoonallisuutta.

Ongelmana on, että sossumedian vaikuttajia kukaan ei ole vaaleilla valinnut vaikuttamaan politiikkaan. Heillä ei ole myöskään asiantuntija-asemaa, joka oikeuttaisi käyttämään heitä ”komiteana”. Ulkoparlamentaariset influenssan levittäjät ovat tunkeutuneet valtionpolitiikan sisäkehälle, mutta media ei huolestu siitä, koska kyseessä ovat äärivasemmistolaiset eivätkä ”äärioikeistolaiset”.

Huomion arvoista on, että vasemmistopoliitikot ovat ”taiteiden ja tieteiden tukijoiksi” julistauduttuaan avanneet lisäbudjetteja omille vasemmistosisseilleen, kuten somevaikuttajille, räppäreille ja muille melusaasteen päästäjille. Mutta he eivät ole pitäneet partyä eivätkä myöntäneet avustuksia oikeille kirjailijoille, filosofeille, tieteilijöille, kapellimestareille tai kuvataiteilijoille.

Tapaus osoittaa omalta osaltaan oikeaksi kaiken, mitä sanoin kirjassani Totuus kiihottaa narsismin, politiikan, tekotaiteen ja somejulkisuuden yhteenkietoutuneisuudesta (luvussa 10).

Asian toinen puoli on fanikultti. Monet naiset ovat samastuneet Sanna Mariniin niin vahvasti, että he näyttävät kadulla kulkiessaan Marineilta, ja heillä on pääministerin ilmenaamio kasvoillaan.

Heidän suosikkinsa Sanna ei koskaan voi olla väärässä, sillä Sanna on heidän idolinsa, jota he jumaloivat idolatrian (epäjumalanpalveluksen) tavoin. Fanikultti estää sitten kaiken kriittisyyden, ja Marinin arvostelijat saavat hänen suosijoiltaan vesikauhuiset vaahdot kasvoilleen.

Tosin juuri nyt hänen puolustelemisensa on erityisen vaikeaa, ja puhutaan vain ”ajojahdista”. Vaaditaan kovaäänisesti: ”Jättäkää Sanna rauhaan!” Syyntakeellisuus koetetaan kääntää kuin räiskäle pannussa kansalaisten viaksi, ja vastuu siirretään yleisölle.

Tosiasiassa Marinin tueksi asettuneet sokaisevat itsensä väittämällä, että Sannan turmio on setämiesten lavastamaa. Tässä todellisuuden kieltämisessä nähdään, millainen kahle identiteettipoliittinen klusteroituminen vihervasemmistoon on.

Feministit ovat pitäneet Marinin arvostelemista majesteettirikoksena ja pyhäinkuvan häpäisynä, vaikka etikettirikkomus vallitsee aivan toisin päin.

Pahimmillaan media ja feministit ovat pyrkineet kääntämään Marinin ansaitseman kritiikin Venäjän agenttien aikaansaannokseksi ja turhaksi mustamaalaukseksi.

Tosiasiassa Marinin mainos Suomelle on ylittänyt uutiskynnyksen täysin spontaanisti muun muassa Australiassa ja Uudessa-Seelannissa (joissa ihmiset heräävät täältä katsoen aikaisin) sekä Isossa-Britanniassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Kommentit ”parhaiden bileiden järjestäjästä” eivät ole olleet suinkaan myönteisiä, kuten Yleisradio haluaa väittää, vaan sarkastisen ilkikurisia.

Selvähän se, että kansainvälinen lehdistö ja EU-poliitikot kehuvat Marinin ”tyyliä” ja pitävät häntä ”ykkösvalintana juhlaseuraksi”, jotta saavat jatkossakin nauraa. Tätä on style over substance.

”Maineen hallinnan” (eli valehtelun) ammattilaiset ja SDP voivat kenties täydellä tuellaan kutistaa Marinin toilailut yksittäisiksi episodeiksi, joista tosin muodostuu jatkumon kaltainen mutkitteleva polku.

Mutta tapaukset osoittavat hiuksia nostattavalla tavalla, kuinka honteloissa käsissä Suomen valtion asiat ovat.

Mielipiteiden jakautuminen suhteessa Mariniin osoittaa saman, minkä totesin kirjassani Totuus kiihottaa (2020). Kansakuntamme on jakautunut kahtia: yhtäältä niihin, jotka näkevät kaiken mädän hyveellisenä, kun vain puolue on vasen, ja toisaalta niihin, jotka yrittävät pelastaa taloudestamme ja hyvinvoinnistamme sen, mikä pelastettavissa on.

Heppatyttöhallitus ei ansaitse kerrassaan minkäänlaista kunnioitusta. Olen sanonut jo monta kertaa, etten tunnusta kyseistä hallitusta Suomen hallitukseksi lainkaan, joten minulle olisi samantekevää, kuinka se toimii, ellei se olisi ajamassa valtiontaloutta ja samalla kansalaisten yksityisiä talouksia perikatoon.

 

Feminismin hienous

Päivää ennen Sannan tämänkertaisten bilefaktojen paljastumista Helsingin Sanomat julkaisi Marinin tyyliä ja politiikkaa kehuvan kirjoituksen ”Viestintäkouluttajan mielestä toimittajat ovat tykästyneet niin paljon Sanna Mariniin, feminismiin ja uushenkisyyteen, että faktatkin ovat jääneet tarkistamatta”.

Näennäisen kriittisessä ja punastelevassa jutussa Sanna Marinin puolustelemista yritettiin oikeuttaa väitteillä median tilapäisestä sokaistumisesta pääministerin kertakaikkisen ihanuuden edessä

Lehden kannalta noloa on, että alle vuorokauden kuluttua Sanna Marinin feminismin hienoudet osoittava ja tosiasioihin perustuva skandaali oli jo tulilla.

Faktoja vihervasemmistosta ovatkin tuoneet esille nimenomaan kansalaisjournalistit – eivät valtavirran ammattitoimittajat.

Myös ongelman tunnustava Helsingin Sanomien juttu oli vääristelevä, sillä siinä peruslähtökohdaksi oli hyväksytty oletus, että ihmiset joka tapauksessa pitävät Sanna Marinista ja feminismistä.

Toimittajien ja muun fanilauman epätodellisuudentajuisuutta ja kriittisyyden puutetta selitetään sitten anteeksiantavasti ja ymmärtäväisesti pelkällä hurahtamisella fiilistelyyn.

Tosiasiassa toimittajille pitäisi maksaa valtakunnan vahtikoirina toimimisesta eikä hallitusvallan kehumisesta kuten Apu-lehdessä, jossa demarin annetaan kehua demaria estottomasti, tietenkin kirjoittajan omaa demaritaustaa kertomatta. 

Kukaan ei varmasti usko, että toimittajat nuoleskelevat Marinia erehdyksen tai tunnelmoinnin vuoksi, vaan kyllä he tekevät sen tietoisesti ja tahallaan.

Kyse on toimittajien tavasta liudentaa journalisminsa epäkriittisyys väitteeseen, että medialla on oikeus tehdä Marinista mukavia ja suosivia juttuja, koska hän on feministi ja koska feminismi on muka itseisarvo ja sellaisena hyvää.

Tämä terveisenä Hesarissa ”viestintäkouluttajana” esiintyvälle Katleena Kortesuolle, jonka kannattaisi itse mennä takaisin koulunpenkille. Sitten hänen kannattaisi kouluttaa Sanna Marinia eikä valistaa lukijoita Helsingin Sanomien tuella.

Feministinen toimitustyö on ollut vahvasti mukana hallitusvallan suojelussa koko ajan. Tehdäänpä pieni vertailu, sillä vertailujen kautta paljastuu, miten asiat ovat.

Kun kokoomuslainen Ilkka Kanerva lähestyi yksityisillä tekstiviesteillä erästä povipommina tunnettua julkisuuden henkilöä, asiasta nousi suuri kohu flirttien tultua julki. Kanerva pakotettiin eroamaan ulkoministerinvirasta, ja puolustin Kanervaa Yleisradion TV-ohjelmassa aikana, jolloin minun annettiin vielä puhua televisiolähetyksissä.

Kun vasemmistolainen feministi Sanna Marin riehuu toistuvasti ravintoloissa ja sekoilee seurueessa, joka kutsuu itseään nimellä ”jauhojengi”, häntä ei ole vaadittu eroamaan pääministerinvirasta. Feministit antoivat lähtöpassit kyllä Antti Rinteelle ilman mitään hyväksyttävää syytä vain, koska hallituksen ämmät pitivät häntä tarkemmin eksplikoimatta setämiehenä. Mutta Marinin annetaan jatkaa.

Sen sijaan Matti Vanhanen (kesk.) pakotettiin väistymään. Jyrki Katainen (kok.) savustettiin sivuun vähin äänin. Alexander Stubbia (kok.) moitittiin eduskunnalle valehtelusta, vaikka kyseessä oli enemmänkin poliittisen salaisuuden säilyttäminen. Kansallismieliseksi tiedettyä Wille Rydmania (kok.) vastaan Helsingin Sanomat käynnisti lokakampanjan, ja hänet mestattiin eduskuntaryhmästä, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään laitonta eikä käsittääkseni edes moraalitonta.

Älköön siis kukaan feministi tulko sanomaan minulle, että naisilta vaaditaan paljon enemmän kuin miehiltä, että miesten edesottamuksia katsotaan muka läpi sormien ja että naisia syrjitään. Asiat ovat todellisuudessa täysin toisin päin.

Jos kuka tahansa miespääministeri esiintyisi kaatokännissä työssään tai vapaa-aikanaan, hänet olisi jo omakin puolue heittänyt bussin alle. Kun kyseessä on ”nuori nainen” (mikä on vastustamaton argumentti myös tieteissä), häntä suojelevat viranomaiset, puolue ja media.

Sama epätasapaino vallitsee suhtautumisessa oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin. Vasemmistolaisen toilailua siedetään enemmän kuin Alexander Stubbin (kok.) shortseja, sillä kauhalla ei voida vaatia, kun on lusikalla annettu.

Kieroimmankin spinnaajan pitäisi SDP:n damage control -osastolla ymmärtää, että Marinin hankkimaa kielteistä karmaa ei voida enää kääntää setien harjoittamaksi ”naisvihaksi”.

Feministit kuitenkin jatkavat poliittisen julkisuuden pyörittämistä kuin roomalaisissa orgioissa.

Hallitus huumehuoneeseen?

Erään kysymyksen julkisuudessa on muodostanut, mihin tarkalleen ottaen viittaa Marinin seurueessa kuultu sana ”jauhojengi”. 

Oireellista on, että media haali muutamia vasemmiston etäispäätteitä selittämään Marinin niin sanotun jengin alatyylisiä ilmaisuja, ikään kuin keskisormikryptografian avaaminen olisi yliopistollinen tieteenala.

Kaikki tietävät, että ”jauholla” viitataan pulverimuotoisiin huumeisiin. Irvokasta on, että taustalla soi Petri Nygårdin laulu ”Selvä päivä”.

Niin sanotulla eliitillä on ollut tapana harjoittaa itsetehostusta ja kirkastaa visioitaan vetämällä kokkelia nokkaan. Demarien suihkuseurapiireissä niin kävi vuonna 2003, kun Jussi Ahteen kokaiinin käyttöä koskeva video tuli julki.

Onko Sanna Marinin biletys nyt mainosta niin sanottujen huumehuoneiden puolesta? Näinkö hallitus haluaa asettua nuorison syrjäytymistä edistävän laittoman toiminnan puolelle?

Jos olisin poliisisetä Keijo Kaarisade, kommentoisin varmasti, että ”huolet pois, sillä nuorisoidoli Sanna Marin näyttää nuorisolle, kuinka ongelmat ratkeavat ottamalla viinaa. Hyvää se päihdetuntemus tekee pääministerillekin.”

Media-alan professoriksi nimitetty Pekka Isotalus jättää Kaarisateen parodiat kauaksi taakseen, sillä Ilta-Sanomien jutussa hän väittää, että kaikki onkin vain Marinin puolueelle eduksi: ”Sdp:n ehkä suurin haaste on juuri saada nuoria äänestäjiä ja kannattajia. Näkisin, että tällä voi olla myönteisiä vaikutuksia. Se voi nuorentaa Sdp:n imagoa.”

Näin viestinnän professori pesee pois demaripoliitikon paskaista mainetta.

Sivumennen sanoen sama media haukkui kirjani Totuus kiihottaa lyttyyn, vaikka se oli kirjoitettu vastaansanomattomin tieteellisin periaattein, ja teoksesta löytyvät kaikki selitykset mediassa, politiikassa ja yliopistomaailmassa meneillään olevaan hulluuteen.

Ehkä ensimmäinen huumehuone pitäisi perustaa valtioneuvoston linnaan, ihan siihen käytävän varrelle matkalle pääministerin virkahuoneesta valtioneuvoston kokoushuoneeseen, jossa tasavallan presidentti vahvistaa lait.

Sillä tavoin päihteiden käyttöä ei tarvitse enää salailla, ja nuoriso saa hyvää esimerkkiä luontevasta suhtautumisesta myös huumeisiin. Vasemmistoliittolainen nuoriso-ongelmain märehtijä Anna Kontula on keksinyt, että on ihan OK, kun pääministeri ”pämppää” (sananvalinta Kontulan).

Hänen mukaansa Marinin juopottelua ei tarvitse puolustella, koska ”kyseessä on pääministerin oma asia”. Harvoin on kommunisti ollut noin voimakkaasti individualismin ja yksilönvapauden puolella.

Vanha vitsi vihreistä kertoo, kuinka vihreät vaihtavat kattolampun: yksi vihreä seisoo pöydällä pitäen lampusta kiinni ja muut polttavat ympärillä pilveä niin kauan, että huone pyörii. Tämä koskee nyt koko hallitusta ja myös SDP:tä.

Erona on, että vihreät valitsivat kannabiksen, Sanna marin.

Ja jos kansalta kysytään, saako pääministeri menetellä noin, vastaus on: ”Saa marin”...

 

Vasemmisto näytti sivistyksensä

Tavallaan Sanna Marinin toiminta ei olisi kommentoimisen arvoista, sillä samanlaistahan hallituksen kaikki muukin toiminta on ollut. 

Psykologisesti arvioiden Sanna Marinin kevytkenkäisyys kertoo hänen todellisuuspaostaan ja pyrkimyksestään hallita vasemmistolaisesta idealismista johtuvia elämänvalheitaan hukuttamalla ne päihteisiin ja rillumareihin (vihervasemmiston pakko-oireista lisää täällä).

Henkilökohtaista huolta Marinilla ei kuitenkaan ole, koska kansainvälinen EU-virka ja edustustehtävä odottavat ihan kulman takana siltä varalta, että kävisi kuten Anneli Jäätteenmäelle, Jyrki Kataiselle ja muille pudokaspoliitikoille.

Seiska-lehden päätoimittaja vaivautui kuitenkin kysymään, miksi perheenäiti kännää ja rymyää ravintoloissa kyläpyöränä sekä kainalodaamina ilman puolisoaan. Minä vastaan ilman puoluesitoumuksia ja kannatuksen kaipuuta: koska iltamiin osallistuminen työväentalolla on sosiaalidemokraattien ikiaikainen tapa.

Korostan, että jokaisella on tietysti oikeus juhlistaa elämää omissa oloissaan ja omalla tavallaan.

Mutta pääministeri edustaa koko ajan Suomea, ja me suomalaiset olemme hänen työnantajiaan.

Eiköhän siis tarjota Marinille vielä yksi kierros hallitusvallassa ja sitten lasku!

On se hienoa, että meillä on tuollainen pääministeri siltä varalta, että jotain ikävää sattuisi.  

---

Päivitys kello 18:00: [Siirretty omaksi kirjoituksekseen tänne].

Aiheesta aiemmin:

Vihervasemmiston pakko-oireista

Demarinoviisit ikärasisteina – Politiikan infantilisoituminen uhkaa rationaalisia arvosisältöjä

Porvareillakin on intohimoja – Femakko-Hesari vei jälleen naisäänestäjiä kuin Piru Einaria

Vaakunaleijonasta

EU-jäsenyyttä ja sen aiheuttamia haittoja, kuten rajatonta maahanmuuttoa, koskeva erimielisyys on edennyt vertauskuvia koskevalle asteelle Suomessa. Itsenäisyyspäivän alla kiistellään jälleen suomalaisuuden symboleista.

Vihervasemmiston ja löperöliberaalin porvariston pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat otsikoi tänään, että ”’En voisi vetää sitä ylleni’ – Suomen leijonasta on taisteltu aina, ja nyt se halutaan äärioikeistolaisilta kaikkien käyttöön”. Kirjoituksessa valitellaan, että vaakunaleijona symboloi ”muukalaisvihaa”, ja paheksutaan, että sitä käyttävät Vastarintaliike ja Suomen Sisu.

Huvittavia tuollaiset jutut, jotka kumoavat itsensä jo otsikosta alkaen. Minulle tuntemattoman Mikko-Pekka Heikkisen kirjoittamassa jutussa väitetään, että ”äärioikeistolaisiksi” sanotut tahot ovat muka pidättäneet Suomen vaakunaleijonan haltuunsa, josta sitä vaaditaan nyt ”kaikkien käyttöön”. Alusta asti kuitenkin siteerataan jota kuta henkilöä, joka ei haluaisi ”vetää sitä ylleen”.

Totuus on, että Suomen vaakunaleijonan käyttöoikeus on jokaisella suomalaisella, ihan niin kuin Suomen lipusta annetun lain mukaan jokaisella on oikeus liputtaa. Mikäli leijonapaidassa tai -koruissa esiintyminen ei jollekin sovi, vastuu kansallissymboliin liittyvien merkitysten yksipuolistumisesta kuuluu käyttöä laiminlyöneille itselleen. Vaikuttaakin siltä, että Helsingin Sanomien toimittaja haluaisi kieltää vaakunaleijonan ja muiden kansallisten symbolien käytön kaikilta niiltä, jotka niitä ovat tähän asti käyttäneet.

Olin noin vuosi sitten Maanpuolustuskorkeakoulussa järjestetyssä väitöstilaisuudessa, jossa viestinnän oppiainetta edustanut vastaväittäjä paheksui samaa asiaa kuin Helsingin Sanomien toimittaja. Hänen mukaansa ”eräs ryhmittymä” on anastanut Suomen vaakunaleijonan omaan käyttöönsä ja häpäissyt sen pahan päiväisesti. Tarkoittiko hän yleisön joukossa ollutta kenraalia, jonka kauluslaatassa kimalteli vaakunaleijona? Väri vaihteli kenraalin kasvoilla vastaväittäjän mielipiteen kuullessaan.

Vai tarkoittiko viestinnän sosialistiprofessori kokoomuspuoluetta, joka näyttää varastaneen vaakunaleijonan omaan puoluetunnukseensa? Myös vihreät yrittivät vuonna 2011 samaa käyttäessään vaakunaleijonaa eduskuntavaalijulisteessaan. He varastivat lisäksi Uusi Suomi -nimisen lehden nimen kirjoittaessaan sen mainokseensa, mistä lehden kustantaja Niklas Herlin haastoi vihreät oikeuteen. Uusi Suomi tosin hävisi jutun, sillä käräjäoikeus päätyi pitämään valtiomme nimeä julkisena omaisuutena. Adjektiivi ”Uusi Suomi” ei viitannut välttämättä lehden nimeen lainkaan ja ollut sitä kautta tekijänoikeussäädösten alainen. Vihervasemmistolainen Ilta-Sanomat iloitsi tuolloin, että ”Uusi Suomi ei enää uhkaa vihreitä”, vaikka totuus oli tietysti se, että vihreät olivat uhanneet Uutta Suomea.

Voidaan väittää, että Suomen vaakunaleijonan ei pitäisi olla minkään puolueen omaisuutta. Lisäksi myöskään mitään kiistattomia vaatimuksia tai yleisesti hyväksyttyjä kriteerejä sen ”hyvämaineiselle” käytölle ei ole esitetty. Kansallisten symbolien, kuten vaakunaleijonan ja Suomen lipun, käyttäminen isänmaallisissa tilaisuuksissa on nähdäkseni ymmärrettävää ja oikein, eikä poliittisella vihervasemmistolla ole mitään perustetta rajoittaa tällaista vertauskuvallisia arvoja ilmaisevaa toimintaa.

On väärin lavastaa kansallissymbolien käyttäjät ”äärioikeistolaisiksi”, sillä Suomen vaakunaa ja lippua käytetään yleensä täysin neutraaleissa yhteyksissä. Väittämällä, että ”pieni vähemmistö on ominut vanhat tunnukset itselleen ja luonut niiden ympärille rasistisia mielleyhtymiä” ja että ”muut eivät halua silloin sotkeutua asiaan”, kuten symbolitutkijana esiintyvä Liisa Väisänen Suomen vaakunaa koskevassa Wikipedia-artikkelissaan, hänen kaltaisensa arvostelijat tulevat itse sotkeneeksi itsensä äärivasemmistolaisuuteen. Kansallissymbolien käyttäjien näkeminen joinakin kuunatseina on merkki arvioijan omasta harhaisuudesta.

”Muukalaisvastaisuus” liittyy aiheeseen sikäli, että kansallisista symboleista Suomessakin käytävä kiistely osoittaa Harvard-professori Robert Putnamin teorian oikeaksi: liiallinen maahanmuutto ei ole vain lisännyt juopaa kantaväestön ja maahanmuuttajien kesken, vaan se on jakanut myös kantaväestöä kahtia ja heikentänyt yhteiskunnallista luottamusta kantaväestön omassa keskuudessa.

Maahanmuuttokritiikin syy ei ole maahanmuuttokritiikki, niin kuin rasisminkaan syy ei ole rasismi. Niiden molempien syyt ovat niiden ulkopuolella eli kansallisvaltioihin tulvivassa haittamaahanmuutossa. Näin ollen myös muukalaisvastaisuus on aidosti isänmaallista yhteiskuntamme hyvään pyrkivää toimintaa, johon erinomaisesti sopii kansallisten symbolien käyttäminen.

Alkuvuodesta Helsingin Uutiset kertoi, että helsinkiläiskoulu oli kieltänyt kahdeksanvuotiasta Eemeliä käyttämästä joulupukin tuomaa leijonakorua koulussa. Äidille oli pamahtanut sähköpostitse viesti opettajalta: ”Monen (kuten minunkin) mielestä koru yhdistyy niihin arvoihin, jotka tuovat monikulttuuriseen kouluumme sopimatonta asennetta.” Tällä tavalla siis vanhempia ripitti Eemelin opettaja.

Pian sen jälkeen kaksi muuta opettajaa paheksuivat yleisönosastokirjoituksessaan, miten suomalaiset melkein häpeävät kansallisidentiteettiään. Heidän mielestään kansallisen identiteetin korostaminen vaatteissa tai koruissa tulkitaan helposti kansalliskiihkoiluksi, elleivät ne ole käytössä vain joissakin jääkiekkopeleissä. Opettajat kysyivät, eikö jokaisella ole oikeus olla ylpeä kansallisuudestaan.

Kansallisten symbolien käyttäminen on lasten ja nuorten tyypillinen keino identifioitua kansalaisuuteen, ja siksi niiden käytön opettaminen ja salliminen kuuluvat hyvään pedagogiikkaan. Vai pitäisikö vain muslimeilla olla oikeus käyttää uskontonsa määräämiä tunnuksia, kuten huiveja, tai velvoittaa muut syömään halal-lihaa kouluissa? Nähdäkseni hyvään integraatiopolitiikkaan kuuluisi se, että maahanmuuttajat opetettaisiin käyttämään suomalaisuuden symboleja, sillä siten hekin oppisivat käsittelemään murroksessa olevaa kansallista identiteettiään.

Kansallisten symbolien käyttäminen ei ole viesti ”rasismista” vaan keino identifioitua omaan ryhmäänsä. Jos suomalaisuuden symbolit yritetään kieltää suomalaisilta itseltään, kyseessä on vääristynyt monikulttuurisuuteen ja kansainvälisyyteen kasvattaminen, joka saattaa tuottaa tuota paljon paheksuttua rasismia.

Vihervasemmistolaisten poru kansallisten symbolien käyttämisestä on täysin turhaa peppukipuilua, jonka syy on siinä, että heidän vaatimustaan monikulttuurisesta yhteiskunnasta ei kannata juuri kukaan, mutta suomalaisuusmielisyydellä on kasvava kannatus myös nuorten keskuudessa.

Antijoulun sanoma

Joulu on arvioni mukaan noin puolelle suomalaista perin ankea juhlapäivä. Pahiten joulusta kärsivät nuoret, jotka pakotetaan tapaamaan sukulaisiaan. Esimerkiksi homopojilta ilkeät sukulaiset kyselevät ikuisia ja piinallisia kysymyksiään tyttöystävistä ja lesboilta poikaystävistä.

Monet vanhemmat ihmiset käyttävät hyväkseen näennäistä ”tietämättömyyttään” ja nuorten haluttomuutta kertoa asioistaan, vaikka he aavistavatkin läheistensä olevan homoja tai lesboja. Siten he vahvistavat niin sanottua heteroseksuaalista oletusta, jonka mukaan jokaisen ihmisen pitää olla hetero. Myös seurusteleville homopareille omien tai kumppanin vanhempien tapaaminen tuottaa usein ikävää draamaa. Jouluun liittyvä lahjomisen ja näennäisen ystävällisyyden ilmapiiri ehdollistaa nuoret tukahduttamaan omat aggressionsa heitä alistavia vanhempia kohtaan.

Kuinka paljon mukavampaa joulu olisikaan kaikille homoille ja lesboille, jos maailmassa vallitsisi heteroseksuaalisen oletuksen sijasta homoseksuaalinen oletus. Sen mukaan jokaista ihmistä pidettäisiin lähtökohtaisesti homona, ellei mikään osoita toisin tai ihminen itse kerro nolona olevansa hetero.

Itse vietin jälleen täysin homoseksuaalista joulua. Heterojoulu onkin homoille yhtä kurja tapahtuma kuin heterohäät. Vanha vitsi kertoo heterohäihin joutuneesta homosta, jota vanhat tädit tökkivät kylkeen ja sanoivat ”seuraavaksi on sinun vuorosi”. Lopettivat, kun homo alkoi tehdä heille samaa hautajaisissa.

Joulu on riistetty ikävällä tavalla perhekeskeiseksi juhlaksi. Sen vuoksi joulu on kurjaa aikaa myös kaikille niille yksineläjille, joille Suomi sulkeutuu ja vaipuu epätodelliseen tilaan. Joulu saa nämä ihmiset tuntemaan itsensä entistäkin yksinäisemmiksi. Joulu on häiriötila, joka tekee ihmisistä onnellisia kristillisen ajattelun perussanoman mukaisesti: kärsimyshän se vasta todellista onnea on!

Joulusta kärsivät myös lapsettomat heteropariskunnat, joille on uskoteltu, että oikeaa joulua voidaan viettää vain lapsiperheissä. Joulu on kurjaa kaikille ylensyöneille ja niille, joille on opetettu, että jouluna pitäisi olla hauskaa, vaikka ei olekaan. Työssä oleminen tuntuu jouluna varmaan tavallistakin raskaammalta, paitsi jos luulee tekevänsä jotain tärkeää tai onnistuu hukuttamaan jouluahdistuksensa työn tuoksinaan. Jouluna koetaan paljon pettymyksiä mutta vain vähän iloisia yllätyksiä, sillä useimmat odottavat jotakin ja tietävät mitä. Ei ihme, että jouluna kärsitään myös konkreettisesta eikä vain henkisestä perheväkivallasta, ja erilaiset kriisikeskukset pitävät ovensa auki nimenomaan jouluisin.

Kun itse toivon, että maailmassa vallitsisi hyvä tahto, tarkoitan sitä, että ihmiset olisivat toisiaan kohtaan vähemmän kristillisiä ja sikäli parempia, eettisempiä ja ymmärtäväisempiä ihmisiä. Minulle joulun vapauttava sanoma merkitsee vapautta sosiaalisista rajoitteista ja kykyä nauttia jokaisesta päivästä ilman tapojen ja tottumusten kahleita. Antijouluni merkiksi olen myös dieetillä, ja painoni putoaa ihanteellisesti. Mikä nautinto!

”On siinä mies ja nainen”

Iltalehden lööppi kertoi tänään, että ”Kari Tapio on poissa”. Mielenkiintoista tuo poissaolon metafysiikka. Tärkeintähän kuitenkin on, että ihminen on. Hänen läsnäolonsa muoto vain on poissaolo.

Minulle jäi arvoitukseksi, miksi Kari Tapion musiikkivideoon vanhasta lännenlegendasta ”Toiset on luotuja kulkemaan” oli ympätty limusiiniin nouseva Ben Zyskowicz. Ilmeisesti tarkoituksena oli viestittää, että porvarina oleminen on jonkinlainen luonnonlaki ja ettei varallisuusasemalla ole mitään tekemistä ansioiden tai tulonjaon kanssa.

Tunnetuimmaksi Kari Tapion lauluista jäi varmaankin Salvatore Cutungon ”L’italiano”, jonka hän teki suomeksi nimellä ”Olen suomalainen”. Mollivoittoisesta italohitistä tuli sinivalkoinen käden käänteessä, aivan niin kuin pizzasta on tullut Suomen tämänhetkinen kansallisruoka.

Vaikertava sävelkulku ideologisine rasitteineen on minun korviini kuitenkin karmeaa kuultavaa: ”On täällä elämä raskasta työtä, ja siinä harvemmin on onni myötä.” Sopii ehkä tangomaan melankoliaan ja tummien vesien tulkkeihin, mutta ei ole minun juttuni. Rakkaudessakin on tämän mukaan ”mies ja nainen...”.

Rauha joka tapauksessa matkamiehen sielulle. Ehkä mieleenpainuvin, tai ainakin omasta mielestäni koskettavin, Kari Tapion esityksistä oli hänen tulkintansa vanhasta skotlantilaisesta kansansävelmästä ”Amazing Grace”, jonka hän lauloi yhdessä Paula Koivuniemen ja Sibelius-lukion kuoron kanssa Puolustusvoimien järjestämässä itsenäisyyden 90-vuotiskonsertissa, jossa myös tasavallan presidentti oli paikalla.


Skandaali parketilla?

Päivän toinen uutisaihe käsitteli itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa. Muutama homo ja lesbo päättivät panna jalalla koreasti Linnan juhlissa, kun taas muuan tyylipoliisi piti tapausta ”paheksuttavana”. – Ohhoh. Kylläpä oli taas radikaalia. Menikös nyt elämä risaiseksi?

Todellinen hölmöyden ilmaus nähtiin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joilla kysyttiin ”häiritsivätkö homo- ja lesboparien julkiset tunteenilmaukset” kansalaisia, ikään kuin heterot olisivat jotenkin yksinoikeutettuja päättämään siitä, mitä homot saavat tehdä. Sillä tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka paljon meitä homoja häiritsevät heteroiden julkiset tunteidenilmaisut, joita meidät pakotetaan sietämään tavan takaa kaikkialla.

Itseäni tosin hämmästyttää, miksi heteroita kiinnostaa niin tavattomasti homojen elämän seuraaminen ja kontrollointi. Minua puolestani heteroiden yksityiselämä kiinnostaa kuin saappaasta vedetty villasukka.

Kun tyylikonsulttina esiintyvä Leena Sarvi antautui pitämään homojen esiintymistä ”provosointina”, takana oli ilmeisesti ajatus, etteivät homojen tunteenilmaisut olekaan aitoja vaan tarkoitushakuisia. Tuolla tavalla ajattelevien heteroiden seksuaaliseen avarakatseisuuteen ei näytä mahtuvan mitään muuta kuin heidän oma napanöyhdän kaivelunsa, eivätkä he kykene mitenkään ymmärtämään, että maailmassa on myös muita käsityskantoja kuin heidän omat sääntönsä ja norminsa.

Sovinnaisiin tapoihin vetoaminen on yleensäkin epä-älyllisyyden huippu. Tyylipoliisi ei ole käsittänyt, että tyyli syntyy nimenomaan sovinnaistapojen rikkomisesta. On ristiriitaista, että jos joku homoseksuaalinen miestanssija osallistuu television tanssikilpailuun ja melkein voittaa, hänelle annetaan raikuvat aplodit, mutta jossakin toisessa yhteydessä, kuten nyt presidentinlinnassa, homojen tanssahtelu tuomitaan raivokkailla vihanpuuskilla ja homot kivitetään hengiltä kiukustuneissa yleisönosastokirjoituksissa. Relatkaa vähän ja laittakaa taustamusiikiksi vaikka Sophie Ellis-Bextorin ”Heartbrake (Make me a Dancer)”.

En tietenkään tarkoita, että homojen esitykset parkettien partaveitsinä olisivat ylitse muiden. Esimerkiksi minulla on taipumus kompastua joka askeleella, joten omat köllähtelyni näyttäisivät varmasti pervoilta siinäkin tapauksessa, että olisin hetero. Mutta muutoin katson, että kaunista ja tyylikästä ihmisissä on sellainen, mikä heissä on aitoa.

On joka tapauksessa hienoa, että presidentti kutsuu juhliinsa muitakin kuin ahdasmielisiä, jotka pitävät kaikkia kehollisuuden ilmaisuja mitä syvimpinä synteinä. Myös Mr. Gay Finland Kenneth Liukkonen toimii viisaasti korostaessaan, että itsenäisyys on kaikkien ihmisten, myös homojen ja lesbojen, työtä. Ilman sarvia ja hampaita voi sanoa, että kaikkien tyylikirjojen mukaan Leena Sarvenkin olisi pitänyt taipua juhlien järjestäjän tahtoon, sillä vähemmistöjen läsnäolo oli presidentin nimenomainen toivomus.

Myös itsenäisyyden kannalta on sopimatonta puuttua toisten ihmisten keholliseen kokemiseen ja esiintymiseen rajoittavasti. Homotanssi taitaakin nyt olla juuri se oman aikamme rituaali, jonka kautta todellinen itsenäisyys osoitetaan. Mitäpä tehdä sellaisella maalla, joka muodollisesti on itsenäinen mutta jossa yksilöt eivät ole vapaita? Yhteiskunnan vapaus koostuu yksilöiden vapaudesta, ja siksi myös jokainen hetero voisi osoittaa oman itsenäisyytensä bailaamalla kaikkien iloksi juuri sellaisen homotanssin kuin itselle parhaiten sopii. Tuskinpa kukaan heistäkään haluaa olla heteronormatiivisen pakkopaidan ja vaihtoehdottomuudesta koostuvan totaliteetti-ideologian vanki. Mikäli minut olisi kutsuttu Linnan juhliin, olisin voinut tanssia jonkun suvaitsevaisen daamin kanssa heterotanssin ihan vain osoittaakseni, ettei myöskään sitä tarvitse hävetä.


Tapainturmelus on yhteiskunnan toivo

Epä-älyllisyys on yleistä politiikassa, jossa puolueet kilpailevat jo siitäkin, kuka omistaa sananlaskuviisauden ”Maassa maan tavalla”. Persuthan katsoivat demareiden varastaneen tämän kliseen puolueohjelmastaan.

Omasta mielestäni tapojen palvonnassa ei ole kerta kaikkiaan mitään hyvää. Tavat kuolettavat ja halvaannuttavat. Ne estävät ajattelun ja ovat epämukavia. Tapojen sijasta olisi sovellettava järkeä ja aitoja tunteita.

Minun mielestäni esimerkiksi niin sanotuissa suomalaisissa tavoissa ei ole kehumista, ei myöskään somalialaisissa eikä turkkilaisissa tavoissa. Parempi olisi kaikille ihmisille päästä tapojen orjuudesta eroon, kohti älyllistä ja henkistä vapautta.

Tapojen kahleita ja muita maneereita on liikaa varsinkin Uuden Suomen puheenvuorokirjoittajilla. Siksi Vihreiden viimeisin veto oli oivaltava. Kun puolue laittoi vaalijulisteeseensa maininnan ”Uudesta Suomesta”, viesti meni perille. Siinä voivat nyt tavaramerkin haltija ja puolue kinata semanttisesta tyhjänpäiväisyydestä, viittaako lause lehden nimeen vaiko haluun uudistaa maatamme.

Jos minä olisin Niklas Herlin, perustaisin varmasti ompelutarvikeliikkeen nimeltä ”Vihreä Lanka”, joka myy vain vihreää lankaa ja saa nimensä siitä.

Tavaramerkki tai ei, minä kysyn: kuka sivistynyt ihminen kehtaisi omistaa sellaisen tupajurreista ja ärripurreista koostuvan maan kuin Suomi?

Totuus suomalaisista

Siinä, missä Bruce Springsteenin kähisevä ja syyläraspilla silotettu laulunääni paljastaa hänen yökastelutaipumuksensa, siinä U2:n Bonon tapa roikkua mikrofonista sikiöasennossa kertoo hänen tavoittelevan syntymän ja elämän rajatilaan liittyvää transsendentaalista elämystä.

Tarkoin suunniteltua ohjelmistoa kiintoisampi esitys nähtiin kuitenkin konserttilavan ulkopuolella, keikan jälkitunnelmissa. Bonon suusta saimme kuulla rehellisen mielipiteen suomalaisista. Maailmaa nähneen artistin mielestä suomalaiset ovat hieno kansakunta, joka ainoana pohjoismaalaisista ei purjehtinut ryöstelemään irlantilaisia. Lisäksi hän kiitteli ”tapaa, jolla Suomi on kohdellut kaukaisia kansoja”.

Kas niin! Lähimmäisiään ja naapurikansojaan kohtaan suomalainen ihminen on tietenkin vain se Mimosoiden ylistämä väkivaltainen mieshirviö.

Bono oli myös briiffattu hyvin, sillä hän tunsi Aleksis Kiven seitsemän veljestä ja etsi suomalaisille vertailukohtaa heistä. Tämä kyseenalainen imartelu tarkoittaa ehkä vain sitä, että ulkomailla suomalaisia pidetään koivuhalolla päähän löydyn näköisinä hyväuskoisina hölmöinä, joiden lapsellisuutta kovia kokeneet kansakunnat käyttävät hyväkseen.

Helsingin Sanomien asennemuokkauksen mukaan U2:n keikka oli ”juuri oikeassa suhteessa julistusta ja täydellistä viihdettä”. Omasta mielestäni propaganda menettää tehonsa heti kun sen alkaa tunnistaa aivopesuksi, mutta Hesarin mielestä lehden lukijoille kyseinen mokutus ilmeisesti sopii.

Bonoa on jo aiemminkin sanottu Helsingin Sanomissa ”hyvänpuhujaksi” (kuinka vaarallinen tällainen uuskielinen nimitys onkaan; se kun leimaa ihmisen ja hänen asiansa orwellilaisesti joko hyväksi tai pahaksi mitään kyseenalaistamatta).

On syytä muistaa, että alternatiivirokkareita ei voi imarrella vastaimartelulla. Vaihtoehtomuusikkoja paremmin miellyttävän totuuden voi lukea jopa tästä.

Lasten mehuhetki päättyi ikävästi

Kaikin puolin rasistinen ja kiihkoisänmaallisuudessaan vahingollisesti kansallismielinen suvivirsi tuskin oli lakannut kaikumasta koulujen juhlasaleissa, kun uutiset iloitsivat, että maahanmuuttajataustaiset nuoret mellakoivat Linnanmäen huvipuistossa. Poliisin mukaan joukkotappelu syntyi maahanmuuttajataustaisten välille, ja kahakkaan osallistui enimmillään noin 150 nuorta, joista kymmenkunta pahoinpideltiin. Tapaus vahvistaa tavallaan sen, minkä totesin jo hakiessani vähemmistövaltuutetun virkaa: keskeistä ei ole, mitä tapahtuu valtaväestön ja vähemmistöjen välillä, vaan se, mitä tapahtuu vähemmistöjen sisällä.

Tämän leimaamisen, osoittelevuuden ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen keskellä meitä kuitenkin lohduttaa, että ”ketään ei otettu kiinni”. Vain 60-vuotispäiväänsä alennusmyynnillä juhlistanut huvipuisto suljettiin, ja äidit ja isät joutuivat taluttamaan pikku itkupillinsä pois karuselleista ja sähköautoradoilta.

Jokainen nyt varmasti ymmärtää, kuinka tärkeää on, että kulttuuridebatteja ja muita vibraattoreita saadaan lisää. Emme voi jäädä jälkeen yleiseurooppalaisesta kehityksestä. Monessa Euroopan maassa ollaan meitä paljon pitemmällä. Esimerkiksi Ranskassa afrikkalaisperäiset maahanmuuttajat polttivat uuden vuoden 2009 aluksi yli tuhat (1 000) autoa, ja onkin tehtävä hartiavoimin töitä, jotta myös meidän maastamme saadaan ”aidosti monikulttuurinen”.


Karttapallot katollaan

Karnevalistisuus leviää Euroopassa kuin renessanssin aikakaudella konsanaan. Jo Mihail Bahtin totesi kirjoituksissaan keskiajan renessanssista ja naurusta, että karnevalistisessa kulttuurissa maailma on käännetty ylösalaisin. Karnevaaleille on tyypillistä, että isäntä on hetken aikaa orja ja orja on isäntä. Kuningas on narri ja narri on kuningas. Poliisi on rikollinen ja rikollinen on oikeudenvartija. Nykyisin karnevaaleja järjestetään esimerkiksi kouluissa ja muissa laitoksissa auktoriteettisuhteiden kääntämiseksi hetkellisesti päälaelleen. Tarkoituksena on luoda tilapäinen vapauden saareke ja hengähdystauko muutoin alistavan ja painostavan elämän keskelle.

Karnevalismilla on historiansa, joka ulottuu keskiajalta uudelle ajalle. Samalla kun kirkko ja julkinen valta alkoivat hellittää liekanaruistaan juhlimisen ja vapauden hyväksi, ne tulivat antaneiksi ihmisille mallin, jota he saattoivat tavoitella myös normaalielämässään. Lopulta kansalaiset kiinnostuivat pelkästä karnevaalien vietosta hengellisyyden sijaan. Esimerkiksi kevät- ja kesäkarnevaalit eivät ainoastaan auttaneet kansalaisia kestämään pimeyttä ja kurjuutta syksyn ja loskaisen talven läpi, vaan ne myös houkuttelivat ihmisiä pysyvästi pois kurinalaisuuden tilasta.

Bahtinin käsityksen mukaan karnevaalien merkitys oli vaihtoehtoisten maailmojen luomisessa, esimerkiksi sellaisten, joissa ihmiset voivat osoittaa toisiaan kohtaan hyvää tahtoa. Mitä enemmän karnevaaleja järjestettäisiin, sitä paremman otteen ihmiset saisivat tuosta paremmasta maailmasta. Toiveena oli, että karnevaalit muuttuisivat vallitsevaksi tilaksi. Tämän merkiksi monien ihmisten elämä onkin nykyään pelkkää siirtymistä karnevaalista toiseen.


Monikulttuurisuus: pysyvä karnevaali

Mutta. Mutta, mutta. Entäpä, jos karnevaalit todella muuttuvat pysyviksi? Maailma kääntyy ja jää kumolleen. Tällöin hyvä tahtokin helposti kieroutuu ja vaihtuu pahaksi. Minusta tuntuu, että monikulttuurinen yhteiskunta edustaa tuota pysyvästi päälaelleen käännetyn yhteiskunnan tilaa, jossa lainkuuliaisia ja rehellisiä ihmisiä viedään kuin sikaa korvasta oikeuden eteen mutta rikollisuus saa rehottaa. Karnevaalien tuloksena ovat myös karmeat vaalit, kun sananvapaus ja kansanvalta otetaan ihmisiltä vähin erin pois. Ja tivolina pyörivän yhteiskunnan hullunhoureisissa pyörteissä jokaista järjellisesti ajattelevaa kansalaista odottaa karu selli.

Tässä groteskissa teatterissa jokainen voi ennen pitkää vain pelastaa oman nahkansa. Siksi minäkin nyt ääni väristen hoilaan omaa oodiani kansakuntien lopulliselle sekoittamiselle ja sekopäisyyden leviämiselle: ”Tervetuloa, oi rajaton kansainvaellus ja maasta toiseen hyppinen, kansojen yhteisymmärrys, rauha, solidaarisuus ja harmonia!” Astrid Thors! Ritva Viljanen! Kuka tekisi kantelun kelvottomasta karnevaalien keskeyttämisestä vähemmistövaltuutetulle?

Jo joutui armas aika

Suvivirsi on aina yhtä ihana kuulla joka kevät, vaikka en olekaan erityisen uskonnollinen ihminen. Kenties olen ehdollistunut siihen, että koulujen kevätjuhlien jälkeen alkaa jokin mukavampi aika.

Suvivirrestä on tullut yleispätevä kulttuurinen merkki: instituutio, jonka alkuperäinen uskonnollinen funktio on kadonnut tai ainakin vähentynyt mutta joka edelleen liittää ihmisiä yhteen. Ainakin se lopettaa lukuvuoden tavalla, joka kertoo, mikä lukuvuosi oikeastaan on. Jos lukuvuotta ei lopetettaisi entiseen tapaan, mistäpä oikeastaan tiedettäisiin, että kesäloma alkaa?

”Jo joutui armas aika” liittyy myös ihmisten aikakokemukseen ja sitä kautta filosofiaan. Ajallisuuteen puolestaan kuuluvat syntymän, elämän ja kuoleman kokemukset. Aikamerkkien, kuten suvivirren, kautta voimme ymmärtää, että kuulumme johonkin meitä suurempaan elämisen kokonaisuuteen. Minun mielestäni on mukava nähdä lasten ja nuorten toistavan tietyt tavoiksi tulleet perinteet niin kouluissa kuin myöhemmin esimerkiksi yliopistojen promootioissakin.

Perinteiden kautta ihminen voi ymmärtää myös vanhenemisen merkityksen. - No, en halua suhtautua patakonservatiivisesti myöskään uudistuksiin, ja olen ollut peräämässä niitä joskus myös itse. Mutta ilman perinteitä ei ole muita kuin satunnaisilta ja irrallisilta vaikuttavia ilmiöitä. Ilman yhteisiä tapahtumia ei ole historiaa, josta kerrotaan tarinoita. Myöskään ajallisuuden henkilökohtaista merkitystä ei olisi yhtä helppo tunnistaa.

On kaunista liittyä ihmisten yhteisöön ja tuntea saavansa paikkansa siinä. Ylioppilaaksi kirjoittaminen on juuri sellainen initiaatioriitti. Yhteiskuntamme ei näytä käytännössä tulevan toimeen ilman sitä, sillä täytyyhän ihmisiä pisteyttää. Punnitaanhan ja mitataanhan vauvojakin, eikä tuo pisteyttäminen ihan heti lopu.

Vaatetusliikkeiden miestenosastolla on keväisin hauska katsella, kun miehentaimille haetaan sopivaa kostyymia. Tänä lauantaina ylioppilaslakin saa monta minulle tuttua gay-poikaa. Toivotan onnea tietysti kaikille valmistuneille, mutta erityisesti heille. Ja myötätuntoni ja tukeni on kaikkien niiden puolella, jotka reputtivat ja ehkä onnistuvat paremmin tulevaisuudessa. Avointen gay-nuorten määrä on joka tapauksessa viime vuosina ilahduttavasti kasvanut, mistä kiitos avarakatseisille ihmisille. Se on varmasti kaikkien ilo ja onni.

Joulukarnevaali

Tänään on jouluaatto, eli varsinainen juhlapäivä on lähellä. Monet tietävät, että joulukuusi on pakanallinen keksintö. Mutta myös itse joulun vietto on epäkristillinen perinne. Vielä roomalaisajalla joulun paikalla oli saturnalia-juhla, jota vietettiin sadonkorjuun merkeissä Saturnus-jumalan kunniaksi. Alkukirkon papit oivalsivat, että ahkerasta käännytystyöstä huolimatta monetkaan ihmiset eivät halunneet luopua mukaviksi kokemistaan juhlaperinteistä, joten kristinusko oli yhdistettävä niihin. Niinpä kristillinen kirkko otti pakanallisen perinteen käyttöön antamalla siunauksensa sille. Toiveena oli, että kristinuskokin alkaisi juhlariehunnan myötä näyttää hauskemmalta. Käytännössä kävi kuitenkin niin, että uskonto menetti hengellisyyttään samalla kun juhliminen maallistui.

Joulua vietiin alun perin eräänlaisena karnevaalina, jonka kuluessa orjasta tehtiin hetkellisesti isäntä, narrista kuningas ja rengistä herra. Perinteen tarkoituksena oli luoda tilapäinen vapauden saareke ja hengähdystauko muutoin alistetun ja painostavan elämän keskelle. Ja eikö tästä käsityksestä kajastakin myös nykyjoulun ”varsinainen sanoma”? Samalla kun kirkko alkoi hellittää liekanaruistaan juhlimisen ja vapauden hyväksi, se tuli antaneeksi ihmisille mallin, jota he saattoivat tavoitella myös normaalielämässään. Joulun vieton kautta kirkko ei ainoastaan lisännyt suosiotaan ihmisten joukossa vaan loi myös pohjan kirkon oppien hylkäämiselle, kun kansalaiset kiinnostuivat pelkästä karnevaalien vietosta hengellisyyden sijaan. Tämän kehityskulun tuloksena joulu on nykyäänkin peräti materialistinen juhla, ja kirkot täyttynevät jouluisin nimenomaan tapakristillisyyden vuoksi.

Monien muiden karnevaalien tavoin joulu ei ainoastaan auta kansalaisia kestämään pimeyttä ja kurjuutta syksyn ja loskaisen talven läpi, vaan se myös houkuttelee ihmisiä pysyvästi pois alamaisuuden tilasta. Mihail Bahtinin käsityksen mukaan karnevalistisuus saattoi auttaa jopa siirtymisessä pimeältä keskiajalta valoisan renessanssin aikakaudelle. Joulun poliittinen merkitys on siis vaihtoehtoisen maailman luomisessa, esimerkiksi sellaisen, jossa ihmiset osoittavat toisiaan kohtaan hyvää tahtoa. Mitä enemmän karnevaaleja järjestettäisiin, sitä paremman otteen ihmiset saisivat tuosta paremmasta maailmasta. Toiveena on, että karnevaalit muuttuisivat vallitsevaksi tilaksi, ja tämän merkiksi monien ihmisten elämä onkin nykyään pelkkää siirtymistä karnevaalista toiseen. Eri asia on sitten se, tunnistetaanko myöskään karnevaaleja enää karnevaaleiksi, sillä jos aina on juhlat, ei ole koskaan juhlat.

Jouluna ihmiset tekevät paljon sellaista, mitä he eivät muutoin tekisi. Joulu perustuu siis petokseen ja merkitsee poikkeustilaa ihmisten välisissä suhteissa. Myös tämä on karnevalistinen piirre. Muutamat ovat tällöin imeliä kuin lanttutaikina ja toiset happaman emäksisiä kuin lipeäkala.

Miten tuohon hyvän tekemisen perinteeseen pitäisi sitten suhtautua? Hyvyyden osoittamisen sanotaan tuovan iloista mieltä myös tekijälleen. Tämä on luonnollisesti ymmärrettävää. Lahjojen jakaminen ja avuliaisuus tuntuvat hyvältä nimenomaan niiden ihmisten mielestä, jotka toimivat näiden periaatteiden mukaisesti, sillä epäitsekkäitä ihmisiä myös vastavuoroisesti palkitaan paremmilla sosiaalisilla palkinnoilla kuin omaa etuaan ajattelevia. Mitä paremmaksi ihminen oman hyvyytensä kokee, sitä enemmän hän tekee hyvää, ja näin selittyy, miksi paljon hyvää tehneet sanovat olevansa tyytyväisempiä kuin ne, jotka pidättäytyvät liiasta anteliaisuudesta. Koska hyvän tekeminen tuntuu viimeksi mainituista lähtökohtaisesti pahalta, kitsaat ihmiset tekevät vähemmän hyvää, ja niin muodoin selittyy, miksi nekin vähäiset teot, jotka he puolestaan saavat aikaan, tuottavat heille tuskaa ja suuria ponnistuksia. Tällä tavoin hyvä ja paha monistuvat ja leviävät kuin renkaat vedessä.

Koska hyvä ja paha ovat suhteellisia ja ihmisten yksilöllisistä kokemuksista riippuvaisia asioita, ne voivat vaihtua myös toisikseen. Joulu on sosiaalinen häiriötila, jota kannattaa varoa. Joulun merkeissä ihmisiä pakotetaan olemaan vastoin tahtoaan seurallisia. Yksinäisiä puolestaan syyllistetään yksinäisyyden leimalla, jota heitä opetetaan häpeämään. Samanaikaisesti, kun hoetaan äänekkäästi joulurauhaa, rikotaan niiden ihmisten rauhaa, jotka muutenkin elävät rauhallisesti. Sitä, että joku ihminen jättää hälinän taakseen, ei suostuta hyväksymään, mutta sellaista ihmistä aina ymmärretään, joka suostuu taistelemaan joulukiireiden vuoksi tavoitellen edes jonkinlaista onnea ja rauhaa. Tämän ajattelutavan mukaan on väärin kääntää maailmalle selkänsä tavoitellakseen todellista joulurauhaa, mutta on oikein uhrata oma onnellisuutensa johonkin sosiaaliseen juhlintaan osallistumisen vuoksi.

Joulu myös kaduttaa ihmisiä. Sen konkreettinen seuraus on ylensyömisestä johtuva ähky, ja vakavampi seuraus on henkinen ahdistus. Kaikkiin juhlapäiviin liittyy epäonnistumisten ja pettymysten uhka, jonka tuloksena päivä on pilalla. Suurelle osalle ihmisistä joulu ei ole kovin hyvä eikä myöskään kovin rauhallinen. Juhlapäivät tekevät vastoinkäymisistä, kuten sairauksista, entistäkin kivuliaampia. Todellisuudessa musta ei tule mustemmaksi valkoista pohjaa vasten, ja elämästä voi iloita nimenomaan sosiaalisista painolasteista, tavoista ja kulttuurista irtautumisen kautta.

Kun nyt toivotan teille, hyvät lukijani, hyvää ja rauhallista joulua, minä tarkoitan sitä. Jatkakaa siis kamppailua paremman elämän sekä turhamaisuudesta ja pikkusieluisuudesta vapautumisen puolesta. Siinä joulun idea kirkastuu!