Priden virhe: oma ulkopolitiikka ja laittoman maahanmuuton edistäminen

Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n ja Helsinki Pride -yhteisön vuosikarnevaali on laajentunut pienehköstä kylttiletkasta merkittäväksi ja mukavaksi kaupunkitapahtumaksi.

Vielä 1990-luvulla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ilmaisivat olemassaoloaan kaupungin halki mutkittelevalla kesäisellä tempauksella, jota sanottiin marssiksi. Samalla kun vähemmistöjen asema normalisoitui, tapahtumasta suli pois sen mielenilmauksellinen luonne, ja ”marssi” korvattiin sanalla ”kulkue”.

Helsingin seudun Setan Vapautuspäivät Isolla Roobertinkadulla. Huomionarvoinen on Israelin lippu. Kuvasin erkkeri-ikkunastani 1998.

Helsingin seudun Seta taivutti sittemmin nimensä ”Helsinki Pride -yhteisöksi”, koska tarvetta tasa-arvon peräämiseen lattianraoista ei ollut enää aivan entiseen tapaan. Haluttiin korostaa ylpeyttä omasta erilaisuudesta ja identiteetistä, ja yritettiin kai myös kansainvälistää toiminnan nimi.

Queer-teoreettinen ajattelu puolestaan totesi normalisointipolitiikan valtakulttuureille alisteiseksi kerjuuksi ja identiteettipolitiikan vanhanaikaiseksi, sillä se korosti olemusajattelua, toisin sanoen nimilappujen ja leimojen jakelua sekä muotteihin mukautumisen vaateita. Niinpä luovuttiin myös inklusiivisuudesta, koska se sisälsi pakonomaista sopeuttamista ja mukauttamista.

Senaatintori oli revetä reunoistaan Pridessä vuonna 2026.

Pride-yhteisön tunnuksesta sateenkaaresta tuli brändi, jonka yhteyteen tulvi monenlaisia toimijoita.

Ajattelu valtavirtaistui lopulta niin, että vastustajat alkoivat puhua ”sateenkaari-ideologiasta” ja ”homopropagandasta”, kuten Venäjällä. Tämä oli sikäli huvittavaa, että seksuaalipoliitikan ideologisuudesta ja propagandasta oli kyllä aina vastannut nimenomaan heteroseksuaalinen valtakulttuuri, johon ohjattiin ja taivuteltiin heterokoulussa, heterotieteessä, heterokirkossa, heterourheilussa, armeijassa ja kaikkialla yhteiskunnan instituutioissa jopa niin, että homoseksuaalisuus oli ollut pitkään kriminalisoituna ja sairaudeksi medikalisoituna ja ihmisten suut tukittuina kehotuskiellolla.

Tämän hulluuden kumoamisesta tuli Setan aktiivisuuden ansiosta niin suosittua, että yritykset ja yhteisöt alkoivat parantaa mainettaan liputtamalla sateenkaariajattelun puolesta.

Kriitikot sekä konservatiivien että liberaalien molemmilta laidoilta alkoivat nimittää myötäilyä pinkkipesuksi, kummatkin tosin omista syistään. Patakonservatiivien mielestä kaikki uudistuminen oli pahasta, ja liberaalien mielestä kaupallistuminen ja viihteellistyminen oli vain imartelua, josta ei puuttunut esineellistäviä sävyjä.

Uudistava politiikka oli joka tapauksessa menestystarina, kunnes alkoi tapahtua taantumista.

Pride-yhteisön aktivistit ovat viime aikoina valitelleet, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastaan vyörytetään jälleen entistä enemmän eri puolilla maailmaa: Euroopassa etenkin Itä-Euroopan alueilla, kuten Unkarissa, Puolassa ja Turkissa, mutta myös liberalismin mallimaassa Yhdysvalloissa, josta suuri osa gay liberation -liikkeestä oli lähtöisin.

Sitten on ihmetelty, mistä tämä johtuu.

Minäpä koetan vastata.

Kaikissa ongelmamaissa on ongelmia nimenomaan maahanmuuton kanssa. 

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen liikkeet ovat kohdanneet vihaa asetuttaan pakolaisjärjestöjen, turvapaikanhakijoiden ja laittoman maahanmuuton asianajajiksi. 

Maahanmuuton puolustelijat vetoavat käsitykseensä, että sateenkaarilipun alla pitää edustaa ja edistää kaikenlaisia ihmisoikeuksia. He kysyvät, pitäisikö pakolaisten oikeudet myydä hintana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen hyväksymisestä.

Heiltä puolestaan voidaan kysyä, pitäisikö seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema ja oikeudet uhrata hintana pakolaisten maahantulon edistämisestä.

Jokaisessa kansallisvaltiossa joudutaan kansallisella tasolla päättämään, keiden lopultakin pitää maksaa toisten kansakuntien ihmisoikeuksien toteutuminen.

Asiaa ei pitäisi pyrkiä ratkomaan etujärjestöjen eikä kansanliikkeiden tasolla, koska kysymys on ulkopoliittinen ja liittyy kansalliseen turvallisuuteen sekä työllisyys- ja sosiaaliturvapolitiikkaan.

Pride-yhteisö on tehnyt virheen alkaessaan hoilata maahanmuuton edistämisen ja pakolaisten sekä turvapaikanhakijoiden maahantulon ja tänne jäämisen puolesta.

Perheelliset heteromiehet ovat pyrkineet rantautumaan Suomeen asylum-verukkeella ja tekeytyen kuolemanuhan alaisiksi homoiksi, vaikka samat maahan pyrkijät ovat esiintyneet myös hurskaina ja syrjittyinä kristittyinä toistaen hakemuksensa ja tuoden tänne myös perheitään.

Puolusteleeko Pride Hamas-terroria hyväksymällä joukkonsa ääri-islamismin?

Katsoessaan tätä vellontaa läpi sormien Pride-yhteisö on antanut käyttää itseään hyväksi joko tietoisesti tai omaa naiiviuttaan. Samalla se on levittänyt virheellistä käsitystä, että homot ovat mukamas laajasti tällaisen maahanmuuttopolitiikan kannalla.

Sateenkaariyhteisö ei ole houkutellut turvapaikanhakijoita lippunsa alle, vaan he ovat hakeutuneet Pride-yhteisöön itse. Osa heistä saattaa olla seksipakolaisia, mutta he ovat tuoneet mukanaan syyrialaisten ja irakilaisten koko poliittisen agendan ja muhamettilaisen uskontonsa.

He ovat kaapanneet Pride-yhteisön haltuunsa tuomalla tapahtumaan Irakin lippuja ja tehneet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen karvevaalista Israel-vastaisen mellakoimisen ja mielenosoittamisen alustan.

Tästä on ollut haittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille, sillä islam suhtautuu erittäin kielteisesti homoseksuaalisuuteen, ja islamin leviäminen merkitsee asenteiden taantumista, ahdasmielisyyden laajenemista ja tappiota elämäntapavapauksille.

Pride-yhteisön tapa avata fooruminsa valtiollis-poliittiselle muhamettilaisuudelle herättää kysymyksen, voisivatko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt vastavuoroisesti viedä oman lippunsa moskeijoihin. Epäilen sen olevan ongelmitta mahdollista. 

Pride-yhteisön vivuttaminen Israelia vastaan on puolestaan ristiriitaista siksi, että Lähi-idän alueella Israel on ainoa demokraattinen valtio, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on edes jonkinlaisia oikeuksia. Tämän tiedämme vaikkapa Dana Internationalista tai alueen homomekkana tunnetusta Tel Avivista, kun taas islamistisessa Iranissa homoja ripustetaan narun jatkeiksi, ja demokrattisena pidetyssä Egyptissäkin homoja viedään kuin sikoja korvasta. Tämän sai karvaasti kokea queer-aktivisti Lasse Kekki, joka katosi jäljettömiin vuonna 2006 ollessaan Kairossa tiedematkalla.

Sateenkaarilipun alla ei kannattaisi keuhkota sharia-lain puolesta Euroopassa. Myös noin 60 000 pakolaisen vastaanottaminen Ukrainasta on ollut työvoimapoliittisesti haitallista, ja mukana on tullut merkittäviä seksuaalisuuteenkin kohdistuvia uhkia ja ongelmia.

Sosiaalietuusperäisen ja kalliiksi käyvän maahanmuuton kritisointi ja vastustaminen on pyritty tuomitsemaan julkisessa sanassa ”rasismina”. Tosiasiassa maahanmuuttovastaisuus on tietenkin rationalismia ja vastuullista politiikkaa, kun maamme työllisyystilastot ovat Euroopan huonoimmat ja valtiovarainministeriön pöytälaatikoista ovat rahat lopussa.

Pride Aleksanterinkadulla 2026. Valtiolle ilmainen.

Sosiaaliturvahakuisen ja työperäisen maahanmuuton puolustelijat eivät ole ymmärtäneet sosiodynamiikkaa. Ei ole ymmärretty, että myöskään rasismi ei nouse kenekään kansankiihottajan taikasanoista. Kenelläkään tuskin on motiivia lähteä seuraamaan jotakuta pelkkien mielipiteiden vuoksi. Siihen tarvitaan vahvempia motiiveja.

Todellisuudessa rasismi nousee aina kansan syvistä riveistä, kun intressit menevät ristiin kansanryhmien kesken ja syntyy pulaa työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista. Vaarassa ovat myös aineellisesti mittaamattomat arvot, kuten kielemme ja kulttuurimme sekä kansakuntamme väestöllinen koostumus ja poliittisen vallan perillisyytemme, joka hegeliläis-snellmanilaisen filosofian mukaan kuuluu suomalaisille itselleen.

Pride-yhteisön harjoittama maahanmuuton edistäminen on ollut pragmaattisesti epäviisasta, jopa tyhmää, koska sitä kautta on lietsottu eripuraa, kiristetty ilmapiiriä ja kovennettu asenteita, joista kärsivät sitten myös kansalliset vähemmistöt ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt itse.

Pride-yhteisö on menettänyt tapahtuman koordinoimisen ja kontrollin, koska järjestössä ei juurikaan enää toimi kovapintaisia homomiehiä, jotka tietävät, mitä tekevät. 

Pride-yhteisöä on alkanut leimata lisäksi turhamainen vaateliaisuus. Esimerkkinä siitä Helsingin Sanomat (joka aiemmin on kirjoittanut aiheesta hyvin myönteisesti) nosti esille kurjan faktan, jonka mukaan Pride-yhteisön vaatimus esteettömyydestä on johtanut tapahtumasponsorien joukkopakoon.

Kun Pride-yhteisön pääasiallisina huolenaiheina ovat afrikkalaistaustaisten yksinhuoltajaäitien esteettömän kulun hiilijalanjäljen kompensoimiseen verrattavat asiat, on selvää, että esteettömyysvaatimukset ovat itse muodostuneet esteiksi esteettömälle tapahtumalle.

Ei tarvitse ihmetellä, miksi Kaivopuiston täyttäneessä tapahtumassa ei paljon sponsoreita näkynyt. En havainnut paikalla myöskään puolueiden standeja. Pari eduskuntapuoluetta ei tapahtumaan edes pyri, ja yhden Pride-yhteisö harjasi pois. Olisivatko loputkin karkotetut vai lähteneet itsestään?

Ainoa erikoisuus oli joidenkin pervojen puistoon ripustama slingikeinu, joka herätti kirkkotätien keskuudessa räksytystä, pitääkö tällaista sallia ennen iltayhdeksää ja lapsille avoimessa tilaisuudessa! Virkkuumummujen onneksi heillä ei ilmeisesti ole vähäisintäkään kuvaa siitä, mitä kaikkea alaikäisten verkkokalvoille virtaa suoraan Internetistä...

Sukkapuikkokerhojen länkyttely ”lapsille vaarallisuudesta” edustaa kieroa yritystä jynssätä pois kaikenlaiset homoseksuaalisuuden ja sukupuolisen erilaisuuden vähäpätöisimmätkin ilmaisut julkisista tiloista think the children -veruketta käyttäen. Sellaisena se edustaa vanhakantaista syyllistämispolitiikkaa, aivan samanlaista kuin tapakristittyjen mielenosoituksissaan huutelemat ”jättäkää lapset rauhaan” -parahdukset.

Pridestä jäisi jotakin puuttumaan ilman kiihkokristittyjen farisealaisuutta.

Jälkeläistensä seksuaalisesta suuntautumisesta päättämään pyrkiville perheenisille ja -äideille voisi vastata: ”Jättäkää itse!” Sillä hekään eivät voi – praise be to God – äänestää kenenkään toisen ihmisen seksuaalisesta suuntautumisesta eivätkä käyttäytymisestä. 

Myönteistä tämänvuotisessa Pride-tapahtumassa on nimenomaan sen keskittyminen lasten ja nuorten aseman ja oikeuksien parantamiseen. Pride-yhteisö on halunnut aina tarjota lapsille ja nuorille turvallisen mahdollisuuden olla oma itsensä riippumatta heteroseksuaalisuuteen painostamisesta, eheytysideologiasta ja muusta manipulaatiosta.

Vanha sanonta ”there is no hate like christian love” pitäisi ehkä paikkaansa, ellei konservatiivikristittyjen harjoittama passiivis-aggresiivisuus olisi kirkon valtavirran näkemysten vastaista ja rajoittuisi lähinnä Jeesus-bussilaisiin, joita ilman Pride-karnevaali jäisi tylsäksi kuin kesäpäivä ilman aittapolulla astelevaa emäntää.

Pohdittaessa sateenkaariyhteisön bränditaantumaa on hyvä muistaa, ketkä Tornion raja-aseman kautta maahamme tulleet tekivät suuren määrän alaikäisiin kohdistuneita seksuaalirikoksia aivan pian sen jälkeen, kun sisäministerinä toiminut Petteri Orpo (kok.) oli vuonna 2015 päästänyt Suomeen yli kolmekymmentätuhatta laitonta maahantulijaa, joiden olisi pitänyt esittää turvapaikkahakemuksensa jo ensimmäisessä kauttakulkumaassa.

Heidät Suomen Migri vasta vuonna 2019 paljasti sotilaskarkureiksi tunnustaen myös sen, ettei sotilaskarkuruus ole YK:n pakolaisjärjestön mukaan peruste turvapaikan myöntämiselle. Tuosta asti heille on myönnetty tilapäistä suojelua tarjoten heille myös oikeutta itse päättää, ovatko olot lähtömaassa sellaiset, että sinne voi palata. Näin toimii köyhien ja vähäosaisten ikuisena ystävänä tunnettu napamies Orpo, jonka mukaan ”kaikkein vähäosaisimmilta ei leikata”. Suomalaisten sosiaaliturvaan Kokoomuksen kynsi on kyllä yltänyt.

Jotakuta saattaa kiinnostaa, että myös monet muslimit itse vastustelevat islamin leviämistä Euroopassa. Luai Ahmed -niminen jemeniläislähtöinen Instagram-postaaja on esittänyt useita islamin vaaroista varoittavia videoita samoin kuin eräs puolalainen, jonka videoihin voi perehtyä niin ikään Instagramissa. 

YouTubesta löytyy paljon informaatiota anti-gay ja anti-LGBTQ-lakien voimaan nuijimisesta esimerkiksi Burkina Fasossa (France24:n video) ja Ugandassa (CBC Newsin video), joissa on järjestetty valtavia vihaa pursuilevia mielenosoituksia ja pidetty tulikivenkatkuisia palopuheita parlamenteissa. Pontimena on ollut useimmiten islam. Näistä Suomen valtavirtamedia ei juuri pukahda. Syy: poliittinen korrektius, vieraskoreus ja yleinen impivaaralaisuus.

---

Päivitys 26.7.2026: Käytännön verifiointi edellä sanomalleni tuli taaskin varsin pian muuan äärimuslimin ajettua autolla väkijoukkoon Berliinin Pride-tapahtumassa motiivinaan islamistinen miekkalähetys. Ja tämä kaiken muun ääri-islamistisen terrorin lisäksi. On selvää, että yhteiskuntiamme terrorisoivat tahot on karkotettava kulttuurimme piiristä lain voimalla mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti.

Poikien seksiopas kouluihin – Kukkahattujen moraaliraivo repesi

Kirjallisuustieteen erikoislehti Ilta-Sanomat ottaa kantaa yläkouluihin jaeltuun poikien seksioppaaseen nimeltä Respektiä, jonka on kirjoittanut ruotsalainen Chavez Perez. Suomessa sen julkaisi Gummerus.

Kirjassa annetaan mielestäni hyviä vinkkejä seksuaaliseen kohtaamiseen ja seurusteluun sekä homo- että heteronäkökulmasta, ja sillä on nähdäkseni myönteinen vaikutus nuorten kehitykseen.

Joten eipä ihme, että kirja on herättänyt kauhistusta kukkahattutätien, virkkuumummujen ja sukkapuikkoneuvostojen tajunnassa. On myös uhkailtu kirjan vetämisellä markkinoilta, niin kuin aina käy, kun jokin teos, jossa puhutaan seksit selviksi, näkee päivänvalon.

Kirjassa puhutaan avoimesti masturbaatiosta ja seksuaalisesta kanssakäymisestä sekä neuvotaan muun muassa, miten suikkaria voi harjoitella käyttämällä apuvälineenä banaania.

Kouluissa jaeltiin vuonna 2017 jokaiselle yhdeksäsluokkalaiselle Chimamanda Ngozi Adichien kirjoittama, opetus- kulttuuriministeriön tukema ja Otavan kustantama hengentuote Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä?, ja kyseistä neuvolatoimintaa kiiteltiin mediassa.

Nyt, kun esillä on miesten ja poikien näkökulma seksuaaliseen kanssakäymiseen, kirjailijaa kivitetään keskustelupalstoilla ja lehtien kommenttiosastoilla. Lapsiasiavaltuutettu on tuominnut kirjan ankarasti.

Todellisuuden ”pornoistumista” valitellaan myös feministien hallitsemissa yliopistoissa.

Paatos jatkuu kansan syvissä riveissä peräämällä kouluihin jouluevankeliumia ja suvivirttä. Pyhästä hengestäkö sillä tavoin ajattelevat ovat itse syntyneet?

Seksiltä ei pidä suojella ketään, koska seksuaalisuudessa sinänsä ei ole mitään pahaa, vaan se on parasta ja kauneinta ihmisessä ja sen vuoksi hyvä asia, johon kannattaa rohkaista. Myös nuorilla on oikeus oman seksuaalisuutensa toteuttamiseen ohi omistushaluisten vanhempien, kirkon, valtion ja tätiarmeijan.

Jos on kasvanut patavanhoillisten paukapäiden tavoin tynnyrissä, ei ole varmaan koskaan kuullut, miten nuoret itse puhuvat seksistä kaupunkien kaduilla, kouluissa ja kulkuvälineissä. 

Kirja on tuosta näkökulmasta arvioiden varsin kesy ja vähän nössö.

Teinit tietävät seksiasiat paremmin kuin pienimieliset aikuisensa, ja navanaluset saa nuorilta kuulla jokainen, joka kiistää heidän oikeutensa päättää seksuaalisuudestaan itse. Turha kohu.

Väestökadon syyt

Syntyvyys on laskenut Suomessa nälkävuosien tasolle, ja asiasta syytellään tietenkin homoja ja muita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, jotka eivät ole olleet ahkerimpia lisääntymään.

Eräs vaivautui tuomaan asiaa koskevan moitetaulun auton perävaunulla Prideen. Voi tuota ihmisten aktiivisuutta.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät varmasti lisääntyisi yhtään innokkaammin ilman kyseistä heteropropagandaa eivätkä myöskään sen vuoksi. Homot kun eivät muutenkaan paneskele maailmaa paksummaksi, eivätkä pahenna globaalia väestöräjähdystä.

Eikä kukaan tule homoksi tai heteroksi kehottamalla. Kokeilkaa vaikka. Mutta silti myös Suomen väestökadosta syytellään ”homopropagandaa” niin kuin Venäjällä.

Se, että heterot eivät lisäänny tai antaudu muuhun seksuaaliseen kanssakäymiseen, johtuu heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisäisestä ongelmasta: feminismistä.

Syynä Suomen ja muidenkin länsimaiden väestökatoon (verrattuna kehitysmaihin) on feministisen liikkeen harjoittama seksinvastaisuus.

Siihen liittyy miesten henkistä ahdistelua ja syyttelyä melkein kaikesta. Seksuaalista aloitteellisuutta on rikollistettu ja rangaistuksia kiristetty, vaikka intohimorikokset ovat usein vain niin sanottuja rikoksia, ja niitä tehdään hyvässä tarkoituksessa: toiveena tuottaa toisille ja itselle mielihyvää.

Ihmisten haluttomuutta hakeutua seksuaaliseen kanssakäymiseen ihmetellään sitten Yhdysvaltoja ja Helsingin Sanomia myöten.

Sopisi syytellä heteroseksuaalisen kanssakäymisen omaa kompleksisuutta ja feminismiä.

Väite naisten alisteisuudesta pätee ehkä kehitysmaissa, mutta jos samaa läksyä taotaan myös täällä Suomessa, se johtaa tasa-arvopoliittiseen kallistumaan naisten hyväksi.

Kovapintaiset ja jakkupukuiset naiset kävelevät kaupunkien kaduilla korkokengät kopisten ja koppava ilme naamallaan sekä potevat tyytymättömyyttä ja dysforiaa. Muutama vuosikymmen sitten tiedostavat naiset polttelivat pikkupöksyjään ja rintsikoitaan vapaamielisyyden merkiksi.

Saatan vaikuttaa konservatiiviselta, mutta haluaisin 1980-luvun ja siihen liittyvän seksuaalisen vallankumouksen takaisin. Ihan vain ihmisten hyvinvoinnin vuoksi.

Mies paksuna ja kuurupiiloa kuohitsijoiden kanssa

Melkein kaikki maailman uutiset tekaistaan tyhjästä. Esimerkiksi Aamulehden ilmoitus lopettaa sukupuolisidonnaisten tehtävänimikkeiden käyttö ei ollut mikään uutinen. Asialla ole juurikaan merkitystä eikä informaatioarvoa; ohittaapa lehti vain eduskunnan käytännön ja yleisen kielioppisäännön, jonka mukaan eduskunnan puheenjohtaja on viralliselta nimeltään puhemies.

Huvittavaa onkin, että eduskuntaryhmät sammuttivat Aamulehden sytyttämän sanarovion saman tien pitämällä mikroskooppisen pientä tasa-arvo-ongelmaa hyperkorrektiuden tavoitteluna. Erään näytön feministien vallasta mediassa lehden nostama kohu joka tapauksessa tarjosi.

Arviolta 80 prosenttia median jutuista tehdään toimituksen omista motiiveista. Kukaan ei kiinnittäisi asioihin huomiota, ellei media loisi juttuja oman narraationsa tilkkeeksi. Lehdistö on pulassa nyt kun kauppa elää kulutuskuoliota, ihmiset ovat joko töissä tai syyslomilla, eikä ole tapahtunut terrori-iskuakaan. Niinpä on tekaistava uutisia, sillä täytyyhän toimittajienkin elää.

Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät aiheet tarjoavat mahdollisuuden leipoa klikkijuttuja, sillä keskiluokkaisessa normatiivissa kaikenlaiset sovinnaisuuden ylittävät kannanotot aiheuttavat moraalipaniikkia, jota esiintyy ”some-pöyristymisinä” ja ”some-raivona”.

Sotu-syrjintää?

Lännen Median lehdet kirjoittivat 7.10., että mies on ensi kertaa raskaana Suomessa, mutta ”terveydenhuollon tietojärjestelmät eivät tunnista tilannetta”, koska ”raskaana olevalla on miehen henkilötunnus”.

En tunnistaisi minäkään, sillä raskaana oleva mies ei oikeasti ole mies vaan transsukupuolinen, joka on ”korjannut” sukupuoltaan mieheksi aina henkilötunnustaan myöten. Ja nyt tämä biologiselta sukupuoleltaan, kromosomistoltaan ja genitaaleiltaan nainen on siis paksuna.

Vähemmistömedia tietenkin vaahtoaa asiasta näkemällä siinä ”systeemin puutteet”. Mielestäni on väärin ja kohtuutonta, että valtiovarainministeriö joutui asettamaan työryhmän pohtimaan kaksiarvoisesta henkilötunnuksesta luopumista ja henkilötunnusten kaiken kattavaa uudistamista. Inter- ja transsukupuolisten vuoksi noin 5,4 miljoonan muun suomalaisen henkilötunnukset pitäisi siis mitätöidä ja heittää viralliset paperit, tutkintotodistukset, Kela-kortit ja passit silppuriin! Ei käy.

Hullunkurista on, että transsukupuoliset, transseksuaalit, intersukupuoliset ja monet muut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vähemmistöt väittävät, että sukupuolella ei ole mitään merkitystä tai että sukupuoliero ei ole kaksiarvoinen tosiasia, vaikka geenien, kromosomien ja hormonien tasolla sekä fenotyyppisellä ilmiötasolla fakta onkin selvästi havaittava ja kiistaton. Sitten he toisaalta tunnustavat sukupuolella olevan niin paljon merkitystä, että haluavat vaihtaa (tai ”korjata”) sitä.

Lopulta muutamat haluavat kieltää sukupuolen merkityksen neutraloimalla sen niin perusteellisesti, että sukupuoli kielletään myös tuhoamalla ihmisten viralliset paperit ja poistamalla nykyiset henkilötunnukset, jotka ovat kaikissa henkilötodistuksissa.

Totuus asiassa on sellainen, ettei minkään identiteettiongelmista kärsivän pienporukan pidä pyrkiä kiistämään kaksiarvoista sukupuolieroa muilta eikä vaatia laittamaan sukupuolen käsitteellisiä määritelmiä uusiksi. Poikkeukset, kuten Klinefelterin syndrooma, jossa miehellä on XY-kromosomien sijasta XXY-kromosomisto, ovat lääketieteellisiä patologioita, jotka vahvistavat säännön: kaksiarvoisen sukupuolieron. Kaksiarvoinen sukupuoliero ei ole vain normatiivinen, käsitteellinen, sosiaalinen eikä mielikuvallinen luomus, kuten transgenderistien ”koettu sukupuoli”, vaan sillä on perustansa biologisissa tosiasioissa.

Jos kukaan ei aiemmin vihannut transsuneitejä heidän ollessaan mitäänsanomaton ja harmiton vähemmistö, valtaväestö alkaa nyt varmasti ahdistella heitäkin ihan vain siksi, että viranomaisvalta puolustaa heidän asemaansa tavalla, josta kärsii yli 5 miljoonaa muuta ihmistä. Voisin hillitä heitä tuottamasta itselleen enempää vahinkoa pyytämällä mediaa lopettamaan sukupuolivähemmistöjen puolustamisen tavoilla, joista ei ole heille mitään muuta kuin pelkkää haittaa.

Suomi ei tarvitse translakia

Loistavan esimerkin Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n ajaman politiikan irrationaalisuudesta tarjoaa yhdistyksen pääsihteeri Kerttu Tarjamo, joka lausui QX-lehden haastattelussa ”kansainvälisenä intersukupuolisuuden päivänä”, että intersukupuolisten lasten korjaaminen pojiksi tai tytöiksi on muka väärin.

Hän paheksui, että synnynnäisesti intersukupuolisille lapsille tehdään ”raskaita kirugisia operaatioita”, mutta toisesta suupielestään Seta on vaatinut ”raskaita kirurgisia” operaatioita biologiselta ja fysiologiselta sukupuoleltaan terveille yksilöille, jotka ovat joko miehiä tai naisia mutta jotka eivät jostakin itsetuntoonsa liityvistä syistä hyväksy sukupuoltaan vaan haluavat korjata tai vaihtaa sitä omaa mielikuvallista sukupuoltaan vastaavaksi.

Arvelen, että lääkärit suostuvat transsukupuolisten vaatimiin korjausleikkauksiin vain siksi, että lääkärit pelkäävät Setan kostoa, joka seuraisi, jos he kertoisivat todelliset näkemyksensä, sanoisivat mitä ajattelevat ja kieltäytyisivät silpomasta potilaidensa kehoa ja sukupuolielimiä. He suostuvat tekemään yhteiskunnalle kalliiksi käyviä korjausleikkauksia vain välttääkseen transväkeä tekemästä valituksia Valviraan ja estääkseen identiteettiongelmista kärsiviä potilaitaan viemästä lääkäreiltä heidän lääkärinoikeuksiaan. He ajattelevat, että pitäkööt vahinkonsa, kun kerran itse niitä pyytävät.

Monet sukupuolen korjauksen läpikäyneet ovat katuneet prosessejaan myöhemmin itsetunnon kohennuttua ja sukupuoli-identiteetin selkiinnyttyä. Ei tarvitse olla filosofiasta ja sosiaalipsykologiasta väitellyt tohtori ymmärtääkseen, että jotain mätää on siinä, kun 15-vuotiaat likat väittävät olevansa väärää sukupuolta ja terveydenhuoltohenkilökunta avaa heille tien kirurgisiin operaatioihin niin pian kuin mahdollista, eli 18-vuotiaina.

Sanoisin, että kyseessä ovat teini-ikäisille tyypilliset identiteettikriisit, joita syventää se, että nuoret neidot ovat seksuaalisuuskielteiseksi muuttuneen yhteiskunnan ja seksuaalisuutta vaarallistavan manipulaation uhreja. Yhteiskunnan vaikutuksesta asenteisiin kertoo se, että korjauksen tavoittelijat ovat useimmiten naisia. Tämä indikoi, että naiset tavoittelevat miesten asemaa, koska heille on feministisen propagandan kautta uskoteltu, että miehillä menee paremmin.

Koska sukupuolen korjaukset ovat peruuttamattomia ja niistä on saatu huonoa näyttöä leikkausten epäonnistumisten, operaatioiden epätäydellisyyden ja potilaiden omien mielipiteiden muuttumisen kautta, en voi suosittaa myöskään lainsäätäjille sukupuolen korjausten helpottamista. Suomi tarvitsee ”translain” vain siinä tapauksessa, että sillä vaikeutetaan sukupuolen korjaushoitojen saamista, vaaditaan pitkäaikaisen terapian läpikäymistä ja asetetaan korjaushoitojen aloittamisen alaikärajaksi 21 vuotta.

Nykyisin sukupuolenkorjaushoitoihin voidaan hyväksyä muutaman psykiatrisen tapaamiskerran jälkeen, mikä ei riitä selvittämään ihmisen psyykkisestä tilasta eikä persoonan rakentumisesta yhtään mitään. Nämä henkilöt kuuluisivat pitkäaikaiseen psykiatriseen hoitoon, johon yhteiskunnalla ei ole toisaalta varaa. Niinpä se valitsee halvemman ja julkiselle vallalle helpomman tien ja turvautuu kaikkein epä-älyllisimpään hoitomuotoon, eli tunkeutuu ihmisten lihaan piikin, pipetin ja kirurgin veitsen avulla. Asennoituminen tuo mieleen 1940-luvun, jolloin potilaita hoidettiin Penuarias Alzheimer-Parkinsonin Memorial Hospitaleissa ja muissa traditionaalisissa mentaaliparantoloissa with old fashion way.

Vaalivauva puhuttelee

Tämän kaiken tapahtuessa arvojohtaja Sauli Niinistö haluaa osoittaa, miten lapsia tehdään. Suurten urosten on osoitettava aika ajoin viriiliytensä ja naisten oma fertiiliytensä. Presidentinlinnassa on minun tietojeni mukaan ensimmäistä kertaa emäntä, joka odottaa vauvaa, eikä myöskään isäntä ole tehnyt ketään koskaan aiemmin tiineeksi, ellei sitten Kekkonen aikoinaan tavalla, jota edes Hymy-lehti ei saanut urkittua selville. Uutiset presidenttiparin iloisesta perhetapahtumasta eivät tosin kerro, kumpi osapuolista on raskaana vaan ainoastaan sen, että ”presidenttipari odottaa lasta”.

Sananlaskun mukaan tiukan paikan tullen koiraskin poikii. Tilanne muistuttaa tavallaan Friedrich Nietzschen tunnelmia hänen saatuaan valmiiksi teoksensa Also sprach Zarathustra. Mestari totesi tuolloin olleensa viime aikoina kuin elefanttinaaras, jonka pitäisi pian synnyttää.

Myös minun filosofinen mentorini Esa Saarinen puolsi miehen tulemista raskaaksi teoksessaan Epäihmisen ääni (1984) ja muissa tuonaikaisissa kirjoituksissaan ”villimpänä ja eroottisempana kuin koskaan”. Kaikkien filosofien äiti ja isä Sokrates (jolla ei ollut sukunimeä) harjoitti puolestaan lapsenpäästötaitoa.

Lisääntyminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut todellisille filosofeille sopivaa puuhaa. Jo Platon oli sitä mieltä, että valtion hallitsijoiksi pitäisi nimittää filosofeja, joilta puuttuu kiinnostus naisia, lasten siittämistä ja perhe-elämää kohtaan, sillä vain näin he voivat vapautua lajinsäilytysintresseistä ja muusta ahneesta etukäräjöinnistä sekä keskittyä tärkeimpään tehtäväänsä, eli yleispätevän hyvän tavoitteluun ja valtion hallitsemiseen.

Myös sanankäyttöä kuohitaan

Yksi asia on sitten tuo Venäjällä ja sen vaikutuspiirissä harjoitettava homokausti. Uudessa Suomessa blogia pitävä Janne Suuronen paheksui lehden tapaa sensuroida kirjoituksensa, jossa hän oli viitannut Raamattuun arvostellessaan homoseksuaalisuutta. Itse kannatan lämpimästi Janne Suurosen oikeutta avautua homofobiastaan, tapahtuupa se sitten Raamatun tai siellä mainittujen demonien tuella.

Huvittavaa on, että Venäjällä ja Tshetsheniassa podetaan heteromaanista homosensuuria, eikä mitään homouteen liittyvää saa esittää, vaan homous on esityskiellossa. Suomessa taas ei saa esittää mitään homouteen liittyvää arvostelua, vaan kaikkien homojenkin pitäisi olla Setan järjestöagendan mukaisia villatakkinuttuisia mekkoeinareita, cuck-miehiä tai kaksiarvoisen sukupuolieron kieltäjiä.

Jos Uudessa Suomessa ei saa siteerata Raamattua, ilmeisesti pitäisi siteerata Koraania. Uusi Suomi on islamin mukainen, enkä puhu nyt ainoastaan lehdestä.

Epäluotettavat biseksuaalit

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen QX-lehti osallistuu biseksuaalisuudesta käytävään kiistelyyn kirjoituksella ”Biseksuaalit kohtaavat vahvoja ennakkoluuloja homo- ja lesboyhteisöissä”. Jutun on kirjoittanut kulttuuriantropolgi Jenny Kangasvuo, joka väitteli 2014 tohtoriksi Oulun yliopistossa tarkastetulla teoksellaan Suomalainen biseksuaalisuus – Käsitteen ja kokemuksen kulttuuriset ehdot.

Kirjoittaja paheksuu, että homot ja heterot välttelevät henkilöitä, joilla on sekä mies- että naissuhteita ja joiden seksuaalinen kiinnostus ja kanssakäyminen kohdistuvat molempiin sukupuoliin. Väitöskirjan alaotsikon mukaan aihetta on ollut tarkoitus lähestyä käsitteellisesti ja kulttuurinormeja kyseenalaistaen.

Tässä tehtävässä ei ole onnistuttu, sillä kirjoittaja ei ole ymmärtänyt, että biseksuaalisuuden käsite ja ilmiön olemus luovat biseksuaaleille käsitteellis-apriorisen maailmasuhteen, joka sisältää ainekset epäluottamukseen. Mikäli seksuaalinen kiinnostus kohdistuu molempiin sukupuoliin ja realisoituu myös käyttäytymisessä, voi yhden ihmisen kanssa pariutumisesta tulla vaikeaa. Monet ihmiset arvostavat ja tavoittelevat luottamusta.

Niinpä homojen ja heteroiden varauksellisuudessa kyse ei ole ”bifobiasta”, ennakkoluuloista eikä epäluuloisuudesta vaan siitä, että biseksuaalien oma käyttäytyminen voi johtaa luottamuksen menetykseen. Tällöin myös tutkijan narina siitä, että biseksuaaleja syrjittäisiin seuranhaun ja parinmuodostuksen käytännöissä, on perusteetonta ja turhaa.

Biseksuaalisuuden herättämä epäluottamus sisältyy itse käsitteen, ilmiön ja sen mukaisen käyttäytymisen olemukseen. Tästä puolestaan seuraa, että väitöskirjassa ja siihen pohjautuvassa lehtijutussa mainitut syytökset biseksuaalien diskriminoimisesta ovat kuin ilmaan heitettyjä savikiekkoja, joita jokainen ampuu ilokseen alas.

Joskus käy niin, että tutkijana esiintyvä ei ole ymmärtänyt tutkimansa ilmiön olemusta ja päätyy sen vuoksi harhapoluille muodostaessaan asiasta ennakkokäsityksen, jota hän yrittää puolustaa argumenteillaan. Hän siis rakentaa argumentaationsa hetteikköiselle suolle. Nyt on käynyt juuri näin.

Tästä taas seuraa, että kyseisellä tavoin tuotetulla tiedolla ei ole tieteellistä informaatioarvoa, ellei sellaisena pidetä sitä, että kirjoitus kertoo ihmisten tuntemuksista. Teos kirjaa biseksuaalien kokemuksia ja näkemyksiä, mutta työstä puuttuu teoreettisesti perusteltu lähestymistapa, jonka kautta ongelmien ydin voisi paljastua.

Ja se on, että biseksuaalisuus ei herätä luottamusta, koska se jo käsitteellis-apriorisena ajatussuhteena luo ainekset pettämiseen, hyväksikäyttöön ja epäreiluun kohteluun. Mikähän tässä on ollut niin vaikeaa ymmärtää? Ei kai vain tutkijalla ole oma lehmä ojassa tavalla, jolla tutkimuksesta on tullut omien intressien salaamista tai esittelyä?

Aihetta koskevasta kirjoittelusta voi oppia sen, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kitinä kyvyttömyydestään kääntää jokien kulkusuuntaa on useimmiten täysin turhaa. Sitä on myös lesboparien pyrkimys hankkia lapsia ja kamppailla luonnon säätämää yhteiskunnallista todellisuutta vastaan. Se, että ihminen ei voi tasajalkaa hyppimällä tavoittaa Kuuta, ei ole hänen pihatantereensa eikä kohteensa vika.

Toisen huvittavan esimerkin nykyisen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöpolitiikan vihreydestä tarjoavat polyamorisessa eli monisuhteisessa verkostossa elävät ihmiset. He pyrkivät omalla tavallaan vastaamaan epäilyksiin biseksuaalisten ihmissuhteiden toimivuudesta.

Yleisradion TV1:n aamu-TV:n ohjelmassa ”Kun rakkaita on monta” esiintyi kolmen nuoren trio, joka selitti elävänsä ”polyamorisessa suhteessa”. Asiaa politisoi se, että yksi heistä on Helsingin Vihreiden Nuorten puheenjohtaja Juho Heikkilä. Sofia Huikku puolestaan on nainen ja Aleksi Vesala transsukupuolinen, jolla on miehen nimi.

Biseksuaalinen puheenjohtaja oli siis uinut kahden biologisen naisen liiveihin ja keekoilee kukkona tunkiolla Yleisradion televisio-ohjelmassa. Toimittaja puolestaan esitti sen varovaisen epäilyksen, joka tulee myös monelle katsojalle mieleen: eikö teissä herää mustasukkaisuutta ja miten selvitätte sen?

Ymmärrän toki, että ihminen voi olla yhtä aikaa ihastunut useaan ihmiseen, jolloin mielihyvähormonien voima ohjaa sivuuttamaan mustasukkaisuuden kokemukset ja toisten ihmisten varjoon jäämisen kivuliaat elämykset. Ihmissuhteita pidetään koossa, koska läheisen menettäminen tuntuisi pahemmalta kuin sinänsä tuskallinen jatkaminen biseksuaalisessa, polyamorisessa, avoimessa tai muuten vain pöllämystyttävässä suhteessa. Näin on, kunnes parempi vaihtoehto löytyy.

Vihreille poliitikoille tyypilliseen tapaan 19-vuotias Juho Heikkilä selittää ongelmat elegantisti ja taitavin käsielein pois, ja hänelle kaikki asiat vaikuttavat olevan sovittelun, sopimisen ja neuvottelun varaisia. Samaan tapaan vihreät pyörittävät ydinvoimalla tuulivoimaloita silloin, kun ei tuule.

Mutta onnittelut kekseliäälle puheenjohtajalle, jolla on valinnanvaraa päästessään kiksauttamaan kahta neitoa ja suunnitellessaan juoksujärjestystä kalenterissaan ”aina maanantaisin”. Uskon, että tuolla organisointikyvyllä hänestä tulee vielä merkittävä vihreä poliitikko. Kannattaa myös nauttia paljon ja pian, sillä todennäköisesti (ja traagisesti) juhlat eivät kestä pitkään, vaan realismi tulee vastaan kiihtyvästi lähestyvänä maankamarana.

Seta hyödyntää assosiaatioharhaa

Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry ja Yleisradio tekivät Helsingin pride-viikolla jälleen kaikkensa kytkeäkseen homot maahanmuuttopropagandaan ja punavihreään agendaan.

Yleisradio esitti tiistaina Matthew Warchusin ohjaaman puolidokumentaarisen elokuvan Pride (Britannia 2014), jossa gay-aktivistit päättivät tukea kaivostyöläisiä Margaret Thatcherin Britanniassa 1980-luvulla.

Elokuvassa koetettiin uskotella, että homot ja vasemmistolainen ammattiyhdistysliike kuuluvat muka asiallisesti yhteen. ”Hyvän tuulen komediaksi” mainostetussa elokuvassa homojen vapautusliike yritettiin esittää sosialismin hedelmänä, vaikka historiallisesti katsoen seksuaalivähemmistöliikkeen esiinnousu ja myönteiset tulokset ovat etupäässä amerikkalaisperäisen liberalismin aikaansaannoksia.

Yhteen kytkeminen koetettiin verhota elokuvassa ”komedian” kaapuun aivan samalla tavalla, kuin maahanmuuttokriitikoita kohtaan suunnattu vihamielisyys lavastetaan usein ”vain satiiriksi” maahanmuuton arvostelijoita vastaan suunnatuissa hyökkäyksissä.

Homojen ja ”kaivostyöläisten” lavastaminen samaan kuvaan on jo vertauskuvallisestikin hullunkurista. Sitä paitsi elokuvassa parjattu Margaret Thatcher oli järkevä, realistinen ja monella tavalla etevä poliitikko, aivan niin kuin Ronald Reagan, Donald Trump ja Theresa Maykin.

Mr. Gay Finland -äänestyksen tuotot maahanmuuttajille

Assosiaatioharhaa, eli toisiinsa liittymättömien asioiden mielikuvallista yhteen kytkemistä, hyödynsi myös Seta omassa maahanmuuttopropagandassaan. Tänä vuonna yhdistys ohjasi Mr. Gay Finland -kilpailun puhelinäänestyksestä keräämänsä tuotot Helsingin Setan ”Together-työlle, joka järjestää vertaistuellista toimintaa turvapaikanhakija- ja pakolaistaustaisille LHBTIQ-ihmisille”. Jo viime vuonna varat suunnattiin Amnestyn HLBTI-ryhmälle (aika esineellistäviä nuo kirjainlyhenteet muuten).

En voinut äänestää kyseisessä vaalissa lainkaan, sillä en halunnut tukea pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottotoimintaa. Sitä tuetaan aivan liikaa jo verovaroistakin. Niinpä kilpailun järjestäjät tekivät epäreilusti suuntaamalla puhelinäänestyksen tuottamat varat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittymättömään poliittiseen propagandatyöhön, jolla puututaan valtiolliseen väestöpolitiikkaan, ulkopolitiikkaan ja turvallisuuspolitiikkaan.

Sitä kautta Seta saa huonon maineen Suomen kantaväestön silmissä, ja yhdistys tulee leimanneiksi homot epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan syypäiksi. Seta siis teloittaa homot ja vaivalla hankitun hyvän maineemme edustaakseen yhdistyksen intresseille vieraiden ryhmien asioita, joita ajaa tässä yhteiskunnassa moni valtiollinen ja runsaasti rahoitettu taho.

En tarkoita, etteivät ”vähemmistöjen vähemmistöjen” asiat eivät olisi tärkeitä. Mutta tarkoitan, että Setan nyt tukemat maahanmuuttajavähemmistöt eivät ole mitään vähemmistöjä, vaan suomalaisiin verrattuina he ovat etnisiä enemmistöjä niin maailmanlaajuisesti katsoen kuin nykyiset syntyvyysluvut huomioon ottaen pian myös Suomessa.

Assosiaatioharhaa hyödyntäen Seta pakottaa jäseniään ja tukijoitaan hyväksymään toiminnassaan lisukkeita, jotka eivät kuuluisi yhdistyksen toimintaperiaatteisiin.

Setan maahanmuuttajaeliitti järjesti blingi-bileet Clarionissa

Pahimmillaan assosiaatioharha näkyi Helsingin pride-kulkueessa ja puistojuhlassa pidetyissä palopuheissa, joissa vihervasemmiston äänitorvet koettivat uskotella julkiselle sanalle, että ”pride” (suom. lauma) on täällä rymytäkseen maahanmuuton puolesta.

Tosiasiassa homot, lesbot ja muut pride-tapahtuman osallistujat eivät riemuitse maahanmuuton edistämiseksi vaan siksi, että seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen on kivaa. Tästä sinänsä mukavasta tapahtumasta Setan aktivistit koettivat tehdä vihervasemmistolaisen maahanmuuttoagendan ”KY-Jellyä”.

Helsingin seudun Seta on toiminut maahanmuuttopropagandaa tekevänä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden etujärjestönä siitä asti, kun afrikkalaistaustainen Hassan Hnini kaappasi puheenjohtajuuden yhdessä häntä tukevien vihreiden, sosialistien, kommunistien ja queer-ideologiaa levittävien transgenderistien kanssa.

Myös jäsenistön jakaminen sisäryhmään ja ulkoryhmään alkoi heti. Koska suomalaisille tarkoitettu kämäinen Nosturi tai kauhtuneen oloinen ravintola Dtm eivät riittäneet juhlien pitopaikaksi eliittiin kuuluville haittamaahanmuuttajille, Hassan Hnini varasi itselleen ja kavereilleen kaupungin parhaimmistoon kuuluvan Clarion-tornihotellin, jossa hän järjesti ”Tuhannen ja yhden yön bileet” kertomatta tosin juhlien hulppeaa pitopaikkaa tapahtumajulisteessa lainkaan.

Se kyllä kerrottiin, että ”bileiden teema on noussut HeSetan Together-toiminnan jäseniltä”, että ”Together on vertaistuellinen yhteisö lhbtiq-turvapaikanhakijoille ja pakolaistaustaisille ihmisille” ja että siellä ”esiintyivät Baghdad Band, Club La Persé” – ja niin edelleen.

Voidaan kysyä, mihin tällaista ”vertaistuellista Together-yhteistoimintaa” tarvitaan, kun se jo lähtökohtaisesti kumoaa itsensä tapahtuman järjestäjien nostaessa itsensä tornihotellin parempiin pirskeisiin muun kansan yläpuolelle. Olisi myös mielenkiintoista tietää, paljonko bileisiin käytettiin Setan jäsenmaksurahoja tai yhteiskunnan myöntämiä avustuksia, sillä pelkillä pääsylipputuloilla tällaisia sisäpiirijuhlia ei voida järjestää.

Sama maahanmuuttopropagandistinen linja jatkui puistojuhlassa, jonka puheenvuoroista puolet olivat suomalaisia syrjivällä tavalla englanninkielisiä. Ainoat suomenkieliset sanat tämän paatoksen keskellä olivat ”Jussi” ja ”Halla-aho”, jonka nimistä poliitikkoa puhujat muistivat henkilökohtaisilla solvauksilla ikään kuin olettaen, että kaikkien paikalla olijoiden pitää hurrata julkiselle herjaukselle. – Tyylikästä?

Ei ihme, että kuulin Helsingin puistojuhlaan osallistuneiden homomiesten tahoilta pelkkiä vihaisia avautumisia tavasta, jolla yhdistys on luopunut alkuperäisistä periaatteistaan. Pian se päässee eroon myös alkuperäisistä jäsenistään.

Kaava on sama, jolla kantaväestöön kuuluvia ihmisiä syrjitään kaikkialla muuallakin yhteiskunnassamme. Suomalaiset homot ja lesbot pakotetaan väistymään omasta yhdistyksestään aivan samalla tavalla kuin Suomi Ensin -järjestön vastamielenosoitus pakotettiin perääntymään Rautatientorilta pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden telttojen saadessa jäädä vielä hetkeksi paikoilleen ikään kuin valloituksen merkiksi.

Missä on suvaitsevaisuus?

Seuratessani pride-tapahtumaa tällä tavoin ”ulkopuoliseksi” pakotettuna homomiehenä eräs demarituttavani kysyi minulta, ”missä pride-tapahtumien poliittiselta kentältä ovat teidän perussuomalaisten kojut ja ständit” (en ole puolueen jäsen).

Vastasin hänelle niin kuin asia on: eräs Perussuomalaiseen puolueeseen kuuluva kolmekymppinen tuttavani oli hyvissä ajoin ennen festivaalia tiedustellut HeSetalta mahdollisuutta osallistua tapahtumaan muiden puolueiden ohella.

HeSetan edustaja asetti yhdistyksen sisällä käydyn neuvonpidon jälkeen perussuomalaisten osallistumisen ehdoksi sen, että osallistujien täytyy sitoutua heidän itsensä määrittelemiin poliittisiin tavoitteisiin ”sataprosenttisesti”.

Seurasi pitkä lista poliittisen vihervasemmiston ideologista julistusta, ja listalla olivat tietenkin myös maahanmuuton edistäminen ja isättömien lasten tuottaminen lesbopareille. Mikäli ei kannata näitä, ei voi osallistua homoseksuaalina sen enempää pride-tapahtumaan kuin yhdistyksen toimintaan puolueen nimissä.

Lisäksi asiaa tiedustelleelta vaadittiin aihetta koskevan ”kirjeenvaihdon saattamista julkiseksi”. Yhdistyksen sisäpiiri aikoi siis kehittää mielipiteidenvaihdosta jonkinlaisen skandaalin, jonka se toivoi palvelevan omia etujaan. – Reilua?

Nämä vaatimukset muistuttivat kovasti Sdp:n kunnallisvaaliehdokkailta vaadittavaa ja allekirjoituksella vahvistettavaa sopimusta, jolla ”rasismin” kieltoon vedoten kiellettiin kaikenlainen maahanmuuttoa koskeva arvostelu. Tästä lannistuneena perussuomalaisten nuorten edustaja vetäytyi ideastaan olla mukana pride-tapahtumassa.

Seta antaa näyttöä syrjinnästä

Seksuaalivähemmistöliikkeen asianajajaa näyttelevä Seta ry on taantunut pelkäksi vihervasemmiston käsikassaraksi. Ei pystytä ymmärtämään, mikä ero on kuulumisessa seksuaalivähemmistöön tai etniseen vähemmistöön. Ei ymmärretä myöskään eroa, joka on kansalaisella ja laittomalla maahanmuuttajalla.

Ymmärrettävää on, että Seta haluaa nyt diskriminoida homoja, sillä yhdistys yrittää osoittaa meille suomalaisille homoille, miltä syrjinnän kohteeksi joutuminen tuntuu oman vähemmistön sisällä.

Niinpä siellä ei kuulla mitään järkeen perustuvaa puhetta, joka poikkeaa yhdistyksen matalamielisestä järjestöretoriikasta. Tämä on vahinko, sillä yhdistys voisi tehdä järkevääkin politiikkaa, ja monet homot ja lesbot ovat ihan kunnon ihmisiä eivätkä mitään maahanmuuttopropagandaa tukevia Terijoen hallituksen agentteja.

Kuvaavaa on, että raati valitsi tämän vuoden Mr. Gay Finlandiksi ja hänen perintöprinsseikseen henkilöt, jotka kaikkein lipevimmin nuoleskelivat Setan maahanmuuttoagendaa.

Yleisöäänestyksessä eniten kannatusta saanutta ehdokasta tuomaristo ei valinnut palkittujen joukkoon lainkaan, sillä hänellä kyseistä agendaa ei ollut. Mikko Silvennoisen johtama jury tunnusti hiillostaneensa ehdokkaita aiheesta takahuoneissa jo aiemmin.

Tapaus osoittaa, että myös Mr. Gay Finland -kilpailu ratkaistiin tuomaripelillä maahanmuuttopoliittisin perustein. Laajemmin ottaen tapaus antaa näyttöä siitä, että kansallisten vähemmistöjen keskuudessa ei voida enää toimia ilman, että niissäkin ratkaisijan rooliin nostetaan maahanmuuttostrategiset tekijät. Valinnan tulos oli seuraus siitä, miten käy, kun asioista ei päätetä demokraattisesti kansanäänestyksellä, vaan raati ratkaisee, kuten Neuvostoliitossa ja Euroopan unionissa.

Tom of Finlandin uusrenessanssi – Suosion selityksenä miesten kapina

Dome Karukosken elokuva Tom of Finlandista saa tänään ensi-iltansa Suomen elokuvateattereissa. Karukoski tunnetaan Taideteollisen korkeakoulun lopputyöstään ”Tyttö sinä olet tähti” (2005) ja elokuvastaan ”Mielensäpahoittaja” (2014), joten ehkä hän halusi tehdä nyt jotakin maskuliinisempaa – välttelemättä kuitenkaan pahoittamasta kaikkein tätimäisimpien katsojien mieltä.

Tom of Finlandin piirrokset tulivat tunnetuiksi niin sanotun seksuaalisen vallankumouksen vuosina 1960- ja 1970-luvuilla. Touko Laaksosen piirtämät maskuliiniset hahmot auttoivat räjäyttämään myytin homomiesten ”naismaisuudesta” ja ”neitimäisyydestä”. Sen vuoksi homojen tuolloinen vapautusliike otti ne omikseen. Niin yksilöt kuin homojen järjestötkin rakensivat kuvien ympärille identiteettiään lähes kaikissa maailman maissa.

Joitakin nykyihmisiä saattaa harmittaa se, että Laaksosen taiteilijanimessä Suomi-brändi on vahvasti esillä, ja hän onkin ollut alun alkaen tunnetumpi Suomen ulkopuolella kuin kotimaassaan. Suomalaiset eivät ehkä oikein oivalla, mistä kaikesta Suomi oikeastaan tunnetaan – mutta asiaa voidaan ymmärtää poistumalla hetkeksi tästä nahkamiesten lähes pyhäksi julistamasta maasta, jonka pääkaupungillakin on monien mielestä sangen omituinen nimi.

Mikä on tehnyt Tom of Finlandin kuvista jälleen niin suosittuja, että niitä löytyy niin seiniltä kuin lakanoistakin? Kuinka voidaan selittää, että jää on sulanut Tompan ympäriltä niin, että eräs perussuomalainen kaupunginvaltuutettu antautui ehdottamaan Tom of Finlandin patsasta pystytettäväksi kansalaistorille, Helsingin uuden keskustakirjaston eteen? (Aloite tosin tyrmättiin, sillä vihervasemmiston ja liberaalin porvariston mielestä sen teki ”väärä taho”.)

Tom of Finlandin kuvat elävät jälleen renessanssia, sillä homot pyrkivät vapautumaan nykyisestä seksuaalivähemmistöliikkeestä. Feministien valtaan ajautunut seksuaalivähemmistöliike on pitkään pyrkinyt kieltämään homoseksuaalisuuteen liittyvän maskuliinisuuden. Miehekkäänä homona esiintyminen on arvotettu kielteisesti 1990-luvulta asti jatkuneen queer-teoreettisen vallankäytön piirissä, jossa on painotettu transgenderismiä ja transsukupuolisuutta huomaamatta, että sukupuolieron kaksiarvoisuus on myös näillä käsitteillä operoimisen taustaehto. Feminismin korkokenkä on polkenut miesten kulkusia väitteillä ”sukupuolettomuudesta”.

Tämä postmodernismin ja jälkistrukturalismin varaan perustettu argumentaatio ei ole vastannut homojen valtaosan peruskokemuksia lainkaan. Sukupuolieron yleistä merkitystä ole voitu johdella sellaisten melko marginaalisten vähemmistöjen mielipiteistä, jotka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjenkin piirissä muodostavat vähemmistön. Oikeiden homomiesten mielestä kaksiarvoisen sukupuolieron yhteiskunnallista merkitystä ei voida eikä pidä alistaa ”vähemmistön vähemmistöjen” päätäntävaltaan varsinkaan siksi, että suuri osa kaksiarvoisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle asemoituvista poikkeamista ovat lääketieteellisesti määriteltävissä (kuten Kilnefelterin syndrooma).

Tosiasiassa sukupuoliero onkin geenien, kromosomien ja hormonien tasolla sekä fenotyyppisellä kehollisella tasolla vallitseva kaksiarvoinen tosiasia, jonka ulkoisina merkkeinä ovat miehen ja naisen erilaiset sukupuolielimet. Jos ei olisi miehiä ja naisia, ei olisi homoja eikä heteroitakaan, sillä seksuaalinen suuntautuminen edellyttää kohteekseen tietyn sukupuolen. Koska homoja ja heteroita on, myös tämä seikka kertoo, että ihmiset tunnistavat sukupuolieron ja että se on heille merkityksellinen kaksiarvoinen tosiasia.

Tässä valossa nykyisen seksuaalivähemmistöliikkeen omaksuma kaksiarvoisen sukupuolieron kiistämisyritys on merkinnyt taantumista Tom of Finlandia edeltäneeseen aikaan, jolloin homot kärsivät neitimäisyyden leimasta ja homoja pidettiin virheellisesti ”kolmantena sukupuolena”. Tom of Finlandin nousu suosioon ei puolestaan heijastele konservatiivisuuden paluuta, vaan se merkitsee halua voittaa queer-teoreettisen ja feministisen politiikan aikaansaama takaisku, jonka vaikutuksesta homot yritettiin lavastaa munattomiksi, sukupuolettomiksi, naismaisiksi tai (kuten queer-käsitekin kertoo) jotenkin ”oudoiksi”.

Kun homojen vapautusliike muuttui yleiseksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestöbyrokratiaksi, suoruus ja avoimuus katosivat järjestöjyrien alkaessa oikeuttaa itseään normalisaation ja ”asiallisen tiedon” jakamisella huomaamatta lainkaan, kuinka alistuvaa tuo puolustelu oli. Nykyisin sateenkaarilipusta ovat jäljellä vain punavihreät kaitaleet, kun Seta ry toimii feministien perhepoliittisena maahanmuuttojärjestönä, joka kätilöi maahamme mahdollisimman paljon kehitysmaalaisia.

Tulkitsenkin Tom of Finlandin saamaa suosiota homojen pyrkimykseksi jälleen erottua kuvallisesti, visuaalisesti ja symbolisesti siitä feministien propagoimasta käsityksestä, jonka mukaan kaksiarvoista sukupuolieroa ei muka ole, että biologis-fysiologinen sukupuoli ei ole merkityksellinen, vaikuttava ja todellinen kategoria ja että sukupuolta voi tai pitäisi voida vaihtaa kuin paitaa.

Tällainen metatason analyysi, jossa noustaan arvioimaan ilmiön syntyä, on tärkeää sukupuoleen liittyvän politikoinnin, niin vähemmistöjen kuin enemmistöjenkin oman itseymmärryksen, kannalta: jotta voisimme käsittää, millaisen historiallisen jatkumon perillisiä olemme ja miten nykytilanteeseen on tultu.

Paluu sukupuolieron tunnustamiseen

Myös arvostelijani ovat yrittäneet jotakin samantyyppistä, tosin käänteisesti. Esimerkiksi tamperelainen kommunisti Jiri Nieminen kirjoitti Uuden Suomen puheenvuoropalstalle täysin perusteettoman nälväisyn, jonka mukaan ”Hankamäen kirjoitus kuvaa erinomaisesti joidenkin homomiesten sisäistä naisvihaa, ja kirjoituksen kommentit sitä, kuinka länsimainen homofobia itse asiassa on ollut enemmän tai vähemmän itse asiassa piiloteltua misogyniaa, myös uskonnollisesti perusteltu homofobia.”

Hän myös toteaa, että ”[i]tse en Hankamäen kirjoituksista perusta, koska en yleensä ymmärrä niitä: ne on kirjoitettu niin huonosti, etten saa niiden ajatuksenjuoksusta otetta.” – Mutta mitä te nyt, hyvät lukijat, sanotte tuosta ensin siteeraamastani Niemisen lauseesta, jonka eräästä kohdasta puuttuu predikaatti kokonaan? Nieminen olisi voinut ilmaista omat kielioppivirheensä ja sisäisen miesvihansa vähemmälläkin vaivalla, mutta huvittavaa, että hänelle kävi nyt noin.

Nieminen pyrkinee pukemaan kannanottonsa ”tieteellisesti merkityksellisiksi” tavoittelemalla tulkitsevaa otetta ja katsoessaan, että ”feminiiniseksi ymmärretty pyritään jälleen puhdistamaan homoseksuaalisuudesta” ja että ”olemme palaamassa esimoderniin sukupuolijärjestykseen”.

Mikäli Nieminen olisi vaivautunut lukemaan asiaa koskevia analyysejani, hän olisi voinut huomata minun tehneen sukupuolen ja seksuaalisuuden filosofiaan liittyvät metatason johtopäätökseni jo vuosikymmen sitten kirjassani Enkelirakkaus ja artikkelissani Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan, joka on julkaistu täydennettynä ja ajantasaistettuna myös kokoelmassani Filosofiset viuhahdukset – Tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofisista liikkeistä. Johtopäätökseni ovat olleet kylläkin täysin toisenlaisia kuin Niemisen.

”Feminiiniseksi” ymmärrettyä ei pyritä jälleen ”puhdistamaan homoseksuaalisuudesta”, vaan homoseksuaalisuus pyritään irrottamaan feminismistä, jonka tossun alle sillä on taipumus aika ajoin lipsahtaa. Mikäli olemme ”palaamassa esimoderniin sukupuolijärjestykseen”, sitäkin on syytä pitää järkiinsä tulona: paluuna takaisin maan pinnalle sieltä ulkoavaruuden kiertoradalta, jonne keskustelu sinkoutui ruumiillisten, kehollisten ja lihallisten tosiasioiden unohtamisen vuoksi.

Vuonna 2004 kirjoitin muun muassa näin: ”Tämän päivän yhteiskunnassa postmodernistien projektit on valjastettu normatiivisten piilofunktioiden toteuttamiseen. Sukupuolen kieltämisvimma on korvannut entisille ajoille tyypillisen seksin kieltämisen. Siinä, missä viktoriaaniset tädit ärsyttivät seksiä janoavia ihmisiä omilla normeillaan, postmodernistiset sukupuolieron kieltäjät toteuttavat nyt samaa sadistista nautinnonhaluaan kieltämällä seksin keskeisen välineen, sukupuolen. Sukupuolen kieltäminen on seksin kieltämistä. Se ilmaisee rukoilijasirkkojen ja sädekehänunnien aggressioita ja kohdistuu voimakkaimmin miehiin. Kyse on perimmältään samasta ahdistelusta kuin 1800-luvun yhteiskunnassa.”

Eikö olekin selkeää? Jatkoin myös näin: ”Tulkitsen kokonaistilannetta niin, että kiinnostus queer-teorioihin kertoi kiistämisinnokkuuden ylikuumenemisesta: sublimaation lumivyöry pääsi vapaasti pyörimään ja mielikuvituksen haaveet lähtivät lentoon.”

Tom of Finlandin ajatusmaailman muotiin nousu kertoo siitä, että maskuliinisuudelle halutaan palauttaa se asema, joka sille saavutettiin 1970-luvulla. Jos joku näkee tämän ”homonationalismina” tai ”Aito avioliitto” -kansalaisaloitteen tukemisena, kuten Nieminen, se on merkki hänen omasta kyvyttömyydestään ymmärtää asioiden eroja. Hänen kannanottonsa eivät poikkea myöskään monien muiden vihervasemmistolaisten panettelevasta tavasta leimata kaikki feminismin, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvostelu ”fasismiksi”, ”rasismiksi” tai ”natsismiksi”.

Seksuaalivähemmistöliikkeen ongelma ei ole ollut se, että homomiehet välttelevät nyky-Setaa, ”joitta heitä ei leimattaisi länsimaisiksi naismaisiksi homoiksi tai poikkeaviksi” (kuten Nieminen väittää kirjoitusvirheen sisältävässä lauseessaan). Ongelma on, että seksuaalivähemmistöliike on pyrkinyt lavastamaan homomiehet takaisin naismaisiksi mekkoeinareiksi, jollaisina Nieminen ja hänen hengenheimolaisena haluavat homot ilmeisesti nähdä.

Hänen mielestään on ilmeisesti haitallista, että homoseksuaalisuus pyritään oikeuttamaan ”Hankamäen kaltaisten toimijoiden taholta tehden homoseksuaalisuudesta hyväksytymmän liittolaisen konservatiiviselle liikkeelle”. – Mitä vikaa on siinä, että homot ovat tulleet hyväksytyiksi myös konservatiivien keskuudessa sellaisina, kuin suuri osa homoista haluaa itse itsensä nähdä: reiluina ja sukupuolestaan tietoisina sekä sukupuolessaan hyvin viihtyvinä yksilöinä? Mikäli minulla on tämän edistämisessä jokin aktiivinen rooli, kirjaudun mielelläni Tom of Finlandin perinteen jatkajaksi erotuksena noista kaikkien asioiden vääristelijöistä, kitisijöistä ja kumolleen kääntäjistä.

Miksi heterotkin tykkäävät Tomin kuvista?

Erään kysymyksen muodostaa, miksi Tom of Finlandin estetiikasta on tullut suosittua myös heteroiden keskuudessa. Hyvän hypoteesin tarjoaa näkemys, jonka mukaan Tomin kuvat ja heteromiesten halu puolustaa omaa maskuliinisuuttaan liittyvät yhteen – eivät tosin suoraan vaan feminismin kautta välittyneinä ja feminismin ehdoilla.

Koska maskuliinisena miehenä olemista pilkataan ja solvataan feministien toimesta niin julkisessa sanassa kuin tieteenä esiintymään pyrkivissä tutkimuksissakin, Tom of Finlandin kuvista on muodostunut heteromiehille poliittisesti korrekti maskuliinisuuden esittämismuoto.

Tomin kuvia voidaan pitää pitkälti parodiamaisina, ja ne sisältävät huumoria, joten niissä esiintyvä homoerotiikka ei välttämättä leimaa kuvien käyttäjiä itseään homoiksi – ei vaikka kietoutuisi Tom of Finlandin lakanoihin ja pyyhkeisiin. Niinpä Tompan kuvista on tullut heteromiehille keino ilmaista maskuliinisuuttaan ”luvallisesti”. Kun heteromiesten yliäijäilyä on perinteisesti pidetty piilohomouden merkkinä, Tomin kuvien avoin suosiminen kääntää tämän epäilyksen kumoon, jolloin heteromies voi löytää tien oman maskuliinisuutensa esittämiseen ilman pelkoa homoleiman saamisesta tai feministien tuomiosta.

Kun oman maskuliinisuutensa pukee Tompan kuvista tunnettuun haarniskaan, kuviin sisältyvä homoerotiikka toimii suojakilpenä feministien taholta puhkuvaa raivoa vastaan, sillä vähemmistöön luontaisesti kuuluvia homomiehiä feministit ovat harvoin pitäneet ”rasisteina”, vaikka itse he ovat toki edustaneet usein ikä- ja sukupuolirasismia seksin pidättämistä harjoittaessaan. Eli: jos et voi olla heteromiehenä muutoin maskuliininen, voit olla sitä homouden suojapanssarin taakse piiloutuneena!

Tom of Finlandin kuvien uussuosioon on siis monta syytä. Homojen keskuudessa kuvat auttavat kumoamaan seksuaalivähemmistöliikkeessä laajalle levinnyttä feminististä ja queer-teoreettista halua kieltää sukupuolieron kaksiarvoisuus. Toivon mukaan feministien tendenssi jää liikkeen historiassa vain tilapäiseksi välivaiheeksi ja harhapoluksi. Toisaalta Tomin kuvat palvelevat myös heteroseksuaaleja sallimalla poliittisesti korrektit maskuliinisuuden ilmaisut muutoin täysfeminiinisoidussa yhteiskunnassamme.

Finlandisaatiota vai sovjetisointia?

Entä miten on moraalin laita tässä jatkuvasti tätimäistyvässä todellisuudessamme? Kaikki varmaan muistavat Tom of Finland -postimerkeistä käydyn jupakan, jonka yhteydessä hätäisimmät laskivat onnesta alleen löytäessään arkaistiselle homofobialleen pienoisarkin kokoisen maalitaulun.

Kirjoittajakouluttaja ja Kansalaispuolueen asiantuntijajäsen Tuula Komsi puolestaan paheksui pari päivää sitten blogikirjoituksessaan, että Tom of Finlandin kuvia löytyy nykyään kahvipaketeistakin. Samalla hän toivoi, ettei niitä pidettäisi ”omimmalla estradillaan marketin loistelamppujen alla ja viikonloppuostoksiaan kiirehtivien lapsiperheitten silmien edessä”.

Lisäksi hän valitteli, ettei kuvissa näy nuoria naisia edes tasa-arvon merkiksi, ja paheksuttiinpa eräissä kirjoituksissa myös 16-vuotiaan nuoren miehen sijoittamista teini-Tomia esittävään rooliin sekä hänen palkitsemistaan vuoden homona. Ihme, ettei kukaan yrittänyt kieltää kyseisen miehentaimen omaa homoseksuaalisuutta, jonka hän oli tuonut jo aiemmin esiin some-huomiota saavuttaneissa ja sympaattisissa YouTube-videoissaan. Lasten ”suojeleminen” homoseksuaalisuudelta olisi tarpeellista vain siinä tapauksessa, että homoseksuaalisuus sinänsä olisi jotakin kielteistä, mutta nyt se vain arvotetaan kielteisesti, aivan niin kuin kaikenlaiset moralistit ovat käsi poskellaan kaiken aikaa tehneet.

Omasta mielestäni on tärkeää, ettei todellisuuteen liittyviä tosiasioita pyrittäisi peittelemään, sillä sen tapainen sensuurityö antaisi valheellisen kuvan yhteiskunnastamme. Myös lapsille ja nuorille on hyväksi tietää, mitä kaikkea todellisuuteen sisältyy.

Tomin kuvia ei voida pitää kovin radikaaleina siinä informaation virrassa, joka kulkee silmiemme editse niin internetin kuin televisionkin kautta. Navanaluset saatte kuulla tietenkin omilta lapsiltanne ja nuoriltanne, jotka tietävät seksiasiat teitä paremmin, joten lapsikortin käyttäminen homoseksuaalisuuden sensuroimiseksi kuulostaa Venäjän homopropagandalakeja myötäilevältä sovjetisoinnilta.

Tämän heteropropagandan tuloksena myös homonuoret tuntevat nykyään paremmin Päivi Räsäsen kootut narinat kuin oman viiteryhmänsä historian ja perinteen.

Mutta annetaanpa puheenvuoro myös Tomille itselleen. Tom of Finland (Touko Laaksonen) on vastannut maailman moraalittomuudesta marisijoille F. Valentine Hoovenin kirjoittamassa elämäkerrassa (Otava 1992) näin (sitaatti sivulta 106):

”Minusta on aina tuntunut vaikealta noudattaa toisten ihmisten sääntöjä. Olin jo asettanut itselleni omat sääntöni, omat rajani. Ei verta, ei kehon silpomista, ei luiden rikkomista jne. Minä olin saanut sellaisista asioista tarpeekseni sodassa. Ei pieniä lapsia. Minusta on myös vaivalloista piirtää naisia. Minua on kritisoitu paljon siitä, ja minä olen yrittänyt – sellaisissa kertomuksissa kuin The Happy Marlot – mutta kyllä niistäkin näkyy mistä minä todellisuudessa olen kiinnostunut. En minä välitä enää edes yrittää. On paljon heterotaiteilijoita jotka onnistuvat siinä paremmin ja jotka tekevät sitä ilokseen.”

Olennainen kysymys kaikkea erotiikkaa koskien on, miksi juuri kukkahattutätien pitäisi päättää siitä, miten muiden ihmisten pitää elää. Toisin sanoen, miksi juuri kaikkein ahdasmielisimpien ihmisten pitäisi laatia julkisen elämän niin sanotut säännöt – ja mihin rajoittavia sääntöjä ylipäänsä tarvitaan asioissa, joissa ei ole osoitettu olevan mitään moraalista pahaa, objektiivista haitallisuutta tai kurittamisen aihetta? Perimmältään jokainen omistaa itsensä, seksuaalisuutensa ja henkiset sekä fyysiset potentiaalinsa, eikä asia kuulu julkisen kontrollin eikä viranomaisvallan piiriin.

Edellä viitatussa valossa on vaikea ajatella, että Touko Laaksosella olisi ollut militaristisia tai naisvastaisia tavoitteita, joista poliittinen vihervasemmisto on häntä usein epäillyt ja syytellyt. Hyvä kuitenkin, että hän onnistui olemaan oma itsensä ja erotisoimaan todellisuutta piirtämällä viriilejä muskelimiehiä!

Myönteistä on myös se, ettei Tom alistunut kerjäämään suvaitsevuutta, eivätkä hänen omatkaan pyrkimyksensä tai piirroksensa pyrkineet mielistelemään ketään. Tässä mielessä on ollut väärin tehdä Tomista suvaitsevuuden sanansaattaja uuden elokuvan mainonnassa, ja suvaitsevuuden sijasta Tomin kuvat puhuttelevatkin rehellisyydellään.

Vaikka Karukosken elokuva sai hurjat suosionositukset Göteborgin maailmanensi-illassa ja Berliinin elokuvajuhlilla, se ei välttämättä kerro elokuvan tasosta vaan siitä, että Tomille on olemassa valmiit markkinat ja sosiaalinen tilaus. Elokuvasta voi tulla kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, mutta uusi draamaelokuva ei nähdäkseni valaise Tomin elämää sen informatiivisemmin tai realistisemmin kuin jo vuonna 1991 valmistunut Ilppo Pohjolan dokumentti Daddy and the Muscle Academy, joka perustuu kuvataiteilijan haastatteluihin.

Tomin taiteesta

Entä mitä ajattelen Tom of Finlandin taiteesta itsestään? En ole ollut Tomin piirrosten innokas ihailija, vaikka tunnustankin niiden sosiaalisen ja taidepoliittisen merkityksen. Hiilellä ja lyijykynällä piirretyt jäyhät hahmot siirtävät toki paperille tekijänsä jättiläismäisestä sublimaatiosta kertovan mielikuvamaailman täysin jäljittelemättömällä tavalla, jonka sadomasokismia hyödyntävää fantasiatodellisuutta relativoi vain piirrosten lävitse kuultava huumori.

Eräs Eero toimi Tom of Finlandin mallina muissakin kuvissa.

Tästä jännitteestä syntyvä taianomaisuus on ikonisoinut kuvat Mona Lisan lailla niin, että nykyisin ne toimivat pankkiiriliikkeiden sijoituskohteina, ja tulevaisuudessa Tomin alkuperäisteoksista maksettaneen yhtä muhkeita summia kuin Leonardon mestariteoksista. Suuri osa Helsingin Taidehallissa viime kesänä näytteillä olleista kuvista olikin kahmaistu sijoittajien kassaholveissa säilytettäviksi, pois malleina toimineiden henkilöiden ja Tomin kaverien seiniltä kellastumasta.

Ei siis pidä ylenkatsoa mitään taiteen ilmiöitä, sillä nyky-yhteiskunnassa mistä tahansa kannatuspohjaa nauttivasta asiasta on tuotettavissa ilmiö, ja selvästi virheellistä olisi nauraa heikoimpienkaan taiteilijoiden ja kirjailijoiden vaatetukselle, sillä tulevaisuudessa heidän rääsyistään voidaan maksaa miljoonia vain siksi, että ne ovat kuuluneet heille! Touko Laaksosen onni oli nähdä teostensa menestyksen alkuosa, eikä hän kuollut köyhänä, kurjana ja hylättynä, kuten Mozart, Kierkegaard ja Nietzsche.

Gay-gaala jakaa homot pyhiin ja pahoihin

Voi kauhistuksen kanahäkki! Jokavuotinen Gay-gaala lähestyy jo neljättä kertaa. Savoy-teatterissa 2.2.2017 järjestettävä Gay-gaala on ruotsalaista alkuperää ja perustuu QX-lehden ja Internetissä toimivan deittipalvelu Qruiserin hankkeeseen.

Minusta koko tapahtuman idea on typerä. Sen tarkoitus on kerätä ihmisiä juhlimaan seksuaalista tai sukupuolista erilaisuutta ja vähemmistöön kuulumista. Ainakaan minä en näe LGBTQ-yhteisöksi itseään sanovan klusterin hajanaisuudessa ja erilaisuudessa mitään sellaista samanlaisuutta, joka loisi ihmisille perusteen tuntea yhteenkuuluvuutta.

Seksuaalinen erilaisuus on pitkälti muodollinen seikka, jossa ei ole myöskään sinänsä mitään erityistä gaalaillan aihetta. Tapahtuma järjestettäneenkin liiketoiminnallisista syistä: rahojen imuroimiseksi identiteetistään epävarmojen, yksinäisten tai kurjassa parisuhteessaan kituvien homojen ja lesbojen käsilaukuista.

Turhuuden maksimoinnin ohessa tapahtumalla on myös sivuvaikutuksia, jotka ovat selvästi kielteisiä. Teennäisen blingin kimaltaessa ihmiset jaetaan niihin hyväksyttyihin, joita laakeroidaan gaalaillan estradiesityksissä, ja toisaalta niihin, jotka halutaan pitää sivussa, ellei sitten Seta muista heitä myöhemmin Kunniarotta-nimisellä antipalkinnolla omassa kostonhimossaan.

Esimerkkejä. Kun ihmiset on jaettu hyviin ja huonoihin ja kun ehdokkaat palkinnon saajiksi oli julkaistu, palkittavien ehdokkaiden listalla olivat muiden muassa Tuomas Enbusken tapainen yltiöhetero ja kulumallakaan pois lähtemätön Pirkko Saisio, jota kirjailija Harald Birger Olausen nimitti ”kyltymättömyyden abbedissaksi” erinomaisessa teoksessaan Egyptin prinssi ja muita homonovelleja.

Erona on, että Olausen ansaitsisi palkinnon mutta Saisio ei. Gay-gaalan tehtävä on jakaa homot oikeanlaisiin ja vääränlaisiin, pyhiin ja pahoihin, kiitettyihin ja vääräuskoisiin sekä onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin. Mutta ennen kaikkea gaala tulee jakaneeksi homot aivottomiin järjestöjyriin ja niihin, joilla on järkeä, älyä ja itsetunto kunnossa ja jotka eivät vaivaudu edes paikalle.

Luostarin nunniin viittaava vertauskuva sopii kuvaan siksi, että tilaisuudessa palkitaan salonkikelpoisiksi itsensä normalisoineita ja sterilisoineita homoliikkeen kuohilaita, jotka ovat seisoneet punavihreän agendan puolesta kuin kynttilät koulun aamuhartaudessa ja toteuttaneet Liikkeen Asiaa pyrkien edistämään transgenderismiä, kaksiarvoisen sukupuolieron kiistämistä, feminismiä, maahanmuuttoa ja HIV:n ihanuudesta nauttimisen trendikkyyttä, jota myös Yleisradio ja Ylioppilaslehti tukevat valheellisilla väitteillään halvan ihmepillerin markkinoilla olosta ja kyvystä poistaa asiaan liittyvä kuolemanvaara.

Gay-gaala on poliittisen vihervasemmiston vaalitilaisuus, jonka tehtävänä oli tarjota esiintymislava juontajana toimivalle Jani Toivolalle ja hänen egostrippaukselleen, kunnes hänelle ilmaantui este. Ollessaan rituaalisten aplodien kohteena vihreiden ja vasemmiston edustajat voivat luoda mielikuvia ”suuresta kansansuosiosta”. Tosiasiassa ihmiset eivät mene noihin tilaisuuksiin antaakseen kannatusta vihervasemmistolle vaan siitä huolimatta, toisin sanoen siksi, että heille tarjotaan niissä pinnallista viihdettä, jonka arvellaan tyydyttävän seksinpuutteesta kärsivää ja puutoksensa infantiiliin eurovisiohurmokseen sublimoivaa yleisöä.

Kiintoisaksi Gay-gaalan tekee näin ulkopuolisen näkökulmasta vain se, keitä järjestäjät palkitsevat persialaisten iPhone-jantterien junailemisesta Suomen homobaareja kansoittamaan. Toinen mielenkiintoinen ilmiö on kirkollisten homoavioliittojen suitsuttaminen (ja niiden vastustaminen), joiden yhteistuloksena on luotu hullunkurinen mielikuva, että homot olisivat valloittamassa Suomen kirkot. – Hei, haloo! Mikäli omat vaatimattomat havaintoni pitävät paikkaansa, homot eivät ole koskaan jonottaneet sen enempää kirkkoihin kuin naimisiinkaan.

Homojen valtavirtaistuminen ei ole ollut hyväksi vähemmistölle itselleen, kun uusi standardin asettajan rooli on lunastettu normalisoimisen kautta ja sitä ylläpidetään poliittiseen vihervasemmistoon sitoutuvan itsensä myymisen ja sosiaalisen vaihdon kautta. Tämä quid pro quo -politiikka on ollut huonoa kauppaa, sillä se on valjastanut homot säälittäviksi tasa-arvon kerjäläisiksi, jotka vastalahjaksi oman agendansa edistämisestä ovat antaneet kannatuksensa vihreiden harjoittamalle tuulimyllyjen pyöritykselle ynnä muille yleispoliittisille konkurssihankkeille. Homoliike on myynyt homojen itsekunnioituksen ja järjen punavihreälle maahanmuuttopolitiikalle pelkästä oikeudesta omiin kihlasormuksiin ja niiden hinnalla, mikä minun mielestäni on ollut suvaitsevuusdiilin kurjin ja häpeällisin kauppa.

Tämän mainetyön tuloksena kaikkialla luullaan nyt, että jokainen homo on joko vihervasemmistolainen rikkalapiopoliitikko tai löperöliberaali pullamössöporvari, jolla on velvollisuus toimia maahanmuuton rakastajana ja avata 19-vuotiaan sydämensä, karitsamaisen naiiviutensa ja tietysti myös lompsansa kaikille rajat suvaitsevuuden veruketta hyväksi käyttäen ylittäneille karvakäsille. Nähdäkseni jokaisen homon kannattaa miettiä, onko järkeä vaihtaa vihervasemmistolta meille tulvinut tuki sinänsä mitättömässä avioliittoasiassa omaan tukeemme vihervasemmistolle erittäin tärkeissä ja laajakantoisissa kysymyksissä, kuten maahanmuuttoasioissa varsinkaan, kun islamin ideologia lyö meitä kaikkia tikarilla selkään.

Entä Enbuske? Mitä hän tekee tässä? Onko hän ”suvaitseva hetero”? – Ei ole. Hän on listalla siksi, että hän on ilmoittanut vihaavansa suvaitsevuutta. Mutta häntä kiitetään siitä, koska hänen perustelunsa ovat poliittisesti korrektit. Hän nimittäin sanoo, että suvaitsevuus on kielteistä, koska se edustaa tietynlaista ylenkatsetta: katsomista ylhäältä alaspäin.

Enbuske on ilmeisesti oppinut jotain minulta. Kiintoisaa onkin, että kun itse sanoin saman asian kolumnissani (27.12.2016), sitä haukuttiin rasistiseksi, nurkkakuntaiseksi ja taantumukselliseksi, ja astetta paremmassa tapauksessa kirjoituksestani vain vaiettiin. Mutta kun Tuomas Enbuske tulee Sdp:n jäsenkirja taskussaan ja lausuu saman Iltalehdessä (13.1.2017), hänestä tehdään valtakunnan älykkö ja uusi jumala homoliikkeen Pääsiäissaarelle.

En vastusta hauskanpitoa, mutta minun mielestäni noissa teennäisissä tilaisuuksissa ei ole hauskaa saati mitään eroottista. Kiintoisaa on, millaiseksi maahanmuuton edistämistilaisuudeksi tämäkin seksuaalivähemmistötapahtuma lopulta muuttuu ja kuinka paljon antaudutaan kiittelemään niitä, jotka ovat lyöneet rumpua maailman eri kulttuurit ja kansat toisiinsa sotkevan ideologian puolesta.

Vielä sananen tyylistä. Minusta on mautonta ylpeillä sellaisella erilaisuudella kuin seksuaalisuudella, eikä tuo jatkuva juhliminen oikein nivelly myöskään rakkauden tunteisiin ja kokemuksiin. Revyy-, gaala- ja varietee-perinteet liittyvät paremmin ruotsalaiseen kulttuuriin, mutta suomalaista sielua tämäntapainen reuhaaminen, omahyväisyys ja kiiltokuvamaisuus eivät puhuttele.

Puuttuu vain, että Bianca Castafiore laulaisi: ”Ah ma nauran, kun kuvani nään, kauniina peilissäin nään!”

Miksi erosin Setasta?

Rakas päiväkirja, avaudun sinulle luottamuksellisesti ja tunnustuksellisesti, sillä tätä kirjoitustani tuskin lukee kukaan muu.

Erosin tänään Seksuaalinen Tasavertaisuus Seta ry:stä. Syynä on Setan pitkään jatkama politikointi, jolla se on keskittynyt pääasiassa muiden ryhmien kuin homojen ja lesbojen toimintaan ja etujen edistämiseen.

Esimerkkinä yhdistyksen ajautumisesta harhapoluille on tapa, jolla Seta alkoi jo viime vuonna vaatia, että ”seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluville pakolaisille ja turvapaikanhakijoille taataan turvallinen oleskelu Suomessa sekä asiallinen ja kunnioittava viranomaiskäsittely”. Seta antoi tuolloin kaikkien jäsentensä nimissä mahtipontisen ukaasin, että ”turvapaikanhakijat tulee sijoittaa heidän halutessaan suurempiin kaupunkeihin tai pääkaupunkiseudulle, joissa heillä on mahdollisuus laajempaan vertaistukeen ja palveluihin”.

En ole samaa mieltä, ja kirjoitin aiheesta kriittisesti tässä.

Itse olen huolissani niiden suomalaisten homojen ja lesbojen asemasta, joiden pakolaisuus ”suurempiin kaupunkeihin” estyy, koska ulkomailta tulvivat maahanmuuttajat valloittavat suomalaisten ihmisten asuinsijat juuri niissä suurimmissa kaupungeissa, jotka näyttävät olevan kaikkien ihmisten unelmien kohteina.

Pakolaisuus ei ole sellainen peruste, jota Setan pitää tukea. Suomalaisen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöliikkeen tulee keskittyä oman maamme ihmisten asioihin eikä antautua huolehtimaan kaiken maailman väestöstä, joka sitä paitsi käyttää seksipakolaisuutta usein pelkkänä vaikeasti todeksi tai epätodeksi osoitettavana tekosyynä turvapaikan saamiseksi.

Vaikka pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden joukossa on myös muutamia seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, pelkän seksuaalivähemmistöön kuulumisen ei pidä muodostaa tulijoiden asemaa arvioitaessa sellaista seikkaa, joka voitaisiin asettaa tärkeysjärjestyksessä suomalaisten ihmisten tai Setan suomalaisen jäsenkunnan etujen edelle ja jota voitaisiin käyttää perusteluna oleskeluluvan tai kansalaisuuden myöntämiselle.

Sillä tavalla toimittaessa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden sijoittamista Suomeen oikeutettaisiin seksipakolaisuudella, ja samalla vaikeutettaisiin suomalaisten ihmisten asemaa omassa maassamme. Muualta tuleville annettavat edut ovat pois kaikilta suomalaisilta ihmisiltä: meidän verovaroistamme, järjestöjen saamista yhteiskunnan tuista ja kunnallisesta sekä valtiollisesta sosiaaliturvastamme.

Minulle ensisijainen ja ainoa virallinen lippu on Suomen valtion lippu, ja sateenkaarilippu on vain toissijainen järjestölippu kaikkien muiden mainosviirien tavoin. Mikäli Seta olisi omaksumassaan periaatteessa johdonmukainen, sen tulisi kannustaa myös Venäjän kaikkia noin viittä miljoonaa homoa muuttamaan Suomeen, sillä he elävät ainakin periaatteessa ”turvattomassa maassa”. Näin Seta on käytännössä tehnyt. On kuitenkin mahdottomuus, että mitään järjestönäkökulmaa asetettaisiin valtiollisten etujen edelle politiikassa. Muutoin kyse on anarkismista tai sellaisesta irrationaalisesta hölynpölystä, jota myös kirkko edustaa lähimmäisen syrjinnässään ja kauimmaisen rakkaudessaan.

Viimeinen pisara

Viime kesänä muutamat Setan aktivistit tekivät seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille tarkoitetusta Helsingin Pride-tapahtumasta maahanmuuttoa vauhdittavan propagandatilaisuuden mäikkäämällä mikrofoneihin, että ”suvaitsevuus ei voi olla valikoivaa”. Tästä kirjoituksesta voitte lukea perusteluni sille, miksi suvaitsevuus on väistämättä valikoivaa (vai pitäisikö kaikki huonotkin asiat ja ilmiöt hyväksyä siksi, että emme muka osaa tehdä moraalifilosofista eroa hyvän ja huonon, hyödyllisen ja haitallisen, oikeutetun ja epäoikeutetun välillä?).

Viimeinen pisara oli se, kun Setan aktivistit valitsivat 30.11.2016 Helsingin Seudun Setan puheenjohtajaksi tunisialaisen ”ihmisoikeusaktivistin” Hassen Hninin, joka saapui Suomeen pakolaisena vuonna 2013 ja on siitä asti ”vetänyt HeSetan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville turvapaikanhakijoille ja pakolaistaustaisille suunnattua Together-vertaistoimintaa”. QX-lehti kertoo, että hänen tavoitteenaan on muun muassa ”lisätä vaikuttamistyötä lhbtiq-turvapaikanhakijoiden ja pakolaistaustaisten oikeuksien ja hyvinvoinnin edistämiseksi”.

On väärin, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat valloittavat suomalaisen seksuaalivähemmistöjärjestön ja käyttävät sitä omien maahanmuuttostrategisten tarkoitusperiensä edistämiseen. Valinta ilmeisesti kannatti, sillä Raha-automaattiyhdistys RAY palkitsi HeSetan kahden viikon kuluttua poikkeuksellisella 80 000 euron avustuksella.

Kun myös valtakunnallisen Setan puheenjohtajaksi valittiin tänä syksynä ”ihmisoikeusaktivisti”, joka luonnehtii itseään ”sukupuolettomaksi”, joudun toteamaan, ettei minulla ole Setan eikä siellä toimivien kanssa enää mitään yhteistä. Totuus on, että kaksiarvoinen sukupuoliero on biologinen, geenien, kromosomien ja hormonien tasolla vaikuttava tosiasia sekä fenotyyppisellä ilmiötasolla merkityksellinen fakta, eikä sitä voi kosmeettisin toimin muuttaa vastaamaan mielikuvallista sukupuolta, niin kuin yritetään kääntää Jenisein kulkusuuntaa. Poikkeukset tästä perussäännöstä ovat yleensä lääketieteellisesti määriteltävissä, esimerkkinä vaikkapa Klinefelterin syndrooma.

Queer-teoreetikoiden ja transihmisten mielestä ei ole enää homoseksuaalisuutta eikä heteroseksuaalisuuttakaan, koska ne edellyttäisivät kaksiarvoisen sukupuolieron ja sen mukaisen tietyn sukupuolen, johon seksuaaliset intentiot voivat viitata. Näin ollen heidän mielestään ei ole homoja eikä lesbojakaan, mikä on vastoin empiirisiä tutkimustuloksia, joiden mukaan valtaosa ihmisistä ymmärtää itsensä homoksi tai heteroksi ja siihen liittyen mieheksi tai naiseksi. Sukupuolen vaihtaminen (tai ”korjaaminen”) näyttää olevan transihmisille kuitenkin tärkeää, mikä paljastaa, että kaksiarvoisella sukupuolierolla on merkitystä myös heille itselleen.

Koska Setan politikointi nojaa järjenvastaiseen jälkistrukturalistiseen ja postmodernistiseen teoriointiin, myös yhdistyksen käytännön toiminta on osoittautunut mädäksi. Jo HeSetan edellisen hallituksen kokoonpano oli täysin vääristynyt jäsenistön määrällisiin edustussuhteisiin verrattuna. Hallituksen seitsemästä jäsenestä kuusi oli naisia ja vain yksi mies, ja hänkin maahanmuuttajataustainen. Ainoastaan kaksi varajäsentä olivat suomalaisia miehiä. Nykyisen hallituksen yhteensä yhdeksästä jäsenestä ja varajäsenestä vain kaksi on miehiä. Tämä antaa huonon kuvan Setasta sukupuolten tasa-arvoa edustamaan ilmoittautuneena järjestönä.

Myös valtakunnallisen Setan pääsihteeriksi valittiin äskettäin nainen, joka on aiemmin toiminut ”neuvonantajana Strasbourgissa Euroopan neuvoston seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuoli-identiteetin yksikössä” (aika orwellilainen nimihirviö). Tällä tavalla järjestö kytketään internatsismin ideologiaan eli kansainvälisyyteen pakottamiseen ja EU-kritiikittömyyteen, ja Setasta on feminismin käsikassara.

Setan pääsihteerin tehtävässä aiemmin toiminut nainen puolestaan palkittiin nimityksellä ylitarkastajaksi tunnetusti puolueelliseen valtiolliseen ”yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistoon”. Tasa-arvolla ratsastaminen näyttää tuottavan virkoja etupäässä naisille ja feministeille, aivan niin kuin hallintotieteiden tohtori Pasi Malmi osoitti kriittisessä väitöskirjassaan Discrimination Against Men.

Pahinta on, että Seta yrittää vaikuttaa myös tieteeseen pakottamalla tieteenharjoittajia omaksumaan queer-teoreettisen diskurssin ja transgenderistisen ideologian. Tämä feministien tuella tapahtunut tiedepoliittinen vaikuttaminen on mennyt niin pitkälle, että kyseisten ajattelutapojen omaksumista pidetään tieteellisen osallistumisen ja rahoituksen ehtoina yliopistoissa ja Suomen Akatemiassa.

Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin verkkokirjoissani Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia? ja Contra Academia – Tutkielma tiedepoliittisesta vallasta sekä artikkelissani ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan”,  joka on julkaistu laajennettuna myös kokoelmassani Filosofiset viuhahdukset.

Internatsismi on osa feminismin ideologiaa

Korostan, että eroamiseni Setasta ei ole suunnattu ketään yksilöä eikä mitään ihmisryhmää vastaan. Yleensäkin vaadin, että makrotason valtionpoliittiset linjaukset tehdään kansallisina arvovalintoina, eikä niitä johdeltaisi henkilökohtaisten intressien tai mikrotason tuntemusten pohjalta vetoamalla esimerkiksi siihen, että ”monilla suomalaisilla on maahanmuuttajakavereita”. Itse asiassa juuri heidän etunsa vaatisi haittamaahanmuuton rajoittamista eikä lisäämistä, sillä ensimmäinen liikaväestöstä kärsivä ihminen on maassamme jo oleva maahanmuuttaja. Seuraava on joku johonkin muuhun vähemmistöön kuuluva, kun niin sanottu rasismi lähtee lentoon rajojen avaamisen takia.

Nykyisin Seta pyrkii valtavirtaistamaan politiikkaansa edistämällä poliittisen vihervasemmiston tavoitetta haalia maahamme mahdollisimman paljon haittamaahanmuuttoa. Globaalia pakolais- ja ihmisoikeusongelmaa tämä politikointi ei ratkaise, mutta se huonontaa asioiden tilaa omassa maassamme.

Myös muilla foorumeilla internatsit ovat saaneet liiaksi valtaa. Akateemisen oppiaineeni teoreettisen filosofian professoriksi valittiin hiljattain ulkomaalaistaustainen kuten myös toisen väittelyoppiaineeni, sosiaalipsykologian, professoriksi. Nyt myös Setan puheenjohtajuus on maahanmuuttajan käsissä, ja hallitus vaihtoi työkielekseen englannin, jotta se voisi ummistaa korvansa suomenkielisten vastalauseilta. Ulkomaalaisten suosiminen ja suomalaisten syrjiminen on mennyt todellakin aivan liian pitkälle. 

Hain huvin ja harrastuksen vuoksi Suomen Akatemian kulttuurien ja yhteiskunnan tutkimuksen yksiköstä tiedeasiantuntijan virkaa, mutta tehtävään nimitettiin kaikkien varmaankin hyvin tuntema ja merkittävä tieteenharjoittaja nimeltä Päivi Pihlaja, jolta ainakin minun nähdäkseni puuttuvat sekä tutkimukselliset näytöt että olennaiset julkaisuansiot ja jonka keskeinen meriitti on toiminta todellisessa kansainvaellusten helvetissä: monikulttuurisuutta ja kansainvälisyyskasvatusta propagoivassa CIMO:ssa eli Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskuksessa!

Mitä tämä nimityspolitiikka on? Se on likaista valtapolitikointia, jossa feministien korkokengällä polkien virkoihin juntataan puolueohjelmia toteuttavia Matsurian kandidaatteja. Internatsistisessa aivopesussa pyykättyinä he päättävät sitten siitä, keiltä ulkomaalaisilta puoluetovereilta tilataan puolueelliset lausunnot myös tutkimusrahoituspäätösten verukkeiksi. Tuloksena syntyy muun muassa tällaista ja tällaista jälkeä (kannattaa lukea), minkä vuoksi yliopistoissa tehtävä yhteiskuntatiede on yhteiskuntaa, kanssaihmisiä ja ansioituneempia kollegoja kohtaan harjoitettavaa rikollisuutta: valheellisuuden ja petosten läpäisemää gulagia.

Setan valheellisuudesta

Erosin Setasta, koska en voi katsella läpi sormien sitä puolueellisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta, jota Seta harjoittaa homojen nimissä. Organisaation hallinto ei lainkaan edusta jäsenistön sosiaalista rakentumista eikä eri ryhmien voimasuhteita järjestön sisällä. Vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Seta oli homojen ja lesbojen kotoinen järjestö, joka edisti kaikkea mukavaa. Nykyisin se on maahanmuuttoa agitoiva ämmävirasto, jonka järjestöjyrät ovat itseään yleisiksi ihmisoikeusaktivisteiksi tai monikulttuurisuuden ideologian kannattajiksi luonnehtivia telaketjufeministejä ja transgenderistejä.

Setan agenda täyttyy nykyään pelkästä transasiasta ja äitiyslaista. Translakia lobattaessa ei kysytä, millä tavoin tiettyjen ihmisten halu vaihtaa (tai kuten he itse sanovat ”korjata”) sukupuoltaan voi johtua itsetunto-ongelmista, toisin sanoen siitä, että ihminen ei hyväksy omaa biologista sukupuoltaan ja siksi kokee sen olevan ristiriidassa mielikuvallisen sukupuolensa kanssa. Sukupuolen korjauksista on saatu huonoja kokemuksia, ja monet ovat katuneet päätöksiään aikuisiksi vartuttuaan ja itsetunnon kohennuttua.

Äitiyslakia ajettaessa taas ei pohdita, mitä biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaiseminen merkitsee lasten isäsuhteen, isien lapsisuhteen ja lasten itsensä kannalta. Nähdäkseni lapsella pitää olla oikeus kumpaankin biologiseen ja eri sukupuolta olevaan vanhempaansa. Siksi vastustin jo adoptiolakia ja hedelmöityshoitolakia, joiden myötä naisparien ja niin sanottujen ”itsellisten naisten” mahdollisuutta riistää lapset biologisilta isiltään tehtiin helpommaksi (kannanottoni adoptiolaista tässä ja hedelmöityshoitolaista tässä). 

Äitiyslaki on lesboväen lobbaama ehdotus, jolla miesten kulkusia poljetaan 2–0, eivätkä lapset saa asiasta äänestää. Pahinta on, että kaikenlaiset muka-asiantuntijat ja naisten valloittamat lastensuojelujärjestöt ovat menneet tuohon vouhotukseen mukaan pelkästään sukupuolen sisäisen solidaarisuutensa osoitukseksi ja vastoin tieteellisiä vastaväitteitä, joista näyttöä löytyy varsin paljon.

Sateenkaarilippu on nykyisin punavihreä, paitsi että punavihreän kuplan pinnalla väreilee sateenkaaren värejä, jotka pian tapahtuva poksahdus todennäköisesti haihduttaa. Mikäli haluaa ymmärtää jotain Setan nykyisestä toiminnasta, kannattaa lukea seuraavat kirjoitukseni.

Miten Seta vaikeuttaa suomalaisten homojen ja lesbojen asemaa?
Sateenkaarilippu on punavihreä
Puolueelliset vapautuspäivät

Seuraavassa tekstissä puolestaan kerrotaan, miten mikrotaso ja makrotaso on sekoitettu valtiollisessa ja järjestöpoliittisessa maahanmuuttokeskustelussa ja miksi maahanmuuttopolitiikkaa ei pidä tehdä henkilökohtaisten tuntemusten pohjalta.

Maahanmuuttopolitiikan emämunaus

Seuraavasta taas löytyy tietoa siitä, miksi seksuaalivähemmistöliikkeen suosima kompensoivan suvaitsevuuden periaate on epäjohdonmukainen tendenssi; katso erityisesti lukua

Monikulttuurisuuden käytännöt ja kompensoivan suvaitsevuuden ongelma.

Tässä argumentoin, miten epäjohdonmukaista suvaitsevaisuuden ideologia on ja mistä syistä:

Suvaitsemattomuus takaa laadun.

Siitä, kuinka poliittinen vasemmisto käyttää suomalaisia homoja ihmiskilpenä edistääkseen maahanmuuttoa, saa tietoa tästä:

Homoseksuaalisuus ja maahanmuutto.

Muutamista mikrotason kurjista havainnoista kerron tässä:

”Pensselisetä, me emme petä” – Maahanmuutto-ongelma homoyhteisössä.