31. maaliskuuta 2008

Mistä saa suomalaista ruokaa?


Tämä on vetoomus suomalaisen ruoan ja ruokakulttuurin puolesta. Julkisessa sanassa valitellaan usein sitä, että suomalaiset syövät liikaa rasvaa tai hiilihydraatteja tai molempia. Sokeri tuottaa sokeritautia, ja liiallinen rasvansyönti tukkii verisuonet aiheuttaen sydän- ja verisuonitauteja sekä aivoinfarkteja. Karsinogeeniset lisäaineet puolestaan lahottavat ihmisen elimistön altistaen sen syövälle, ja suola nostaa verenpaineen.

Rasvaa, sokeria, lisäaineita ja suolaa laitetaan varsinkin eineksiin ja puolivalmisteisiin aivan liikaa. Sen sijaan kuitu- ja proteiinipitoista ruokaa ei tunnu saavan mistään, ei varsinkaan pikaruokaloista, jotka ovat paha kyllä erityisesti nuorison suosiossa. Väärät ruokailutottumukset opetetaan meille jo varhain, ja tarjonnasta johtuvan yksipuolisuuden keskellä sinä syöt itsesi sairaaksi.

Ihmiset pitävät ruokanaan tietenkin sitä, mitä kaupoista ja ravintoloista voi ostaa. Helsingistä on vaikea löytää yhtään ravintolaa, josta saisi terveellistä suomalaista ruokaa: ruisleipää, kaurapuuroa, perunoita tai metsästäjänpihvejä. Sen sijaan pizzerioita, hampurilaisbaareja ja etnisiä ravintoloita on kasapäin.

Pizzojen painosta vähintään 25 prosenttia on rasvaa, kuten niiden syöjienkin. Kiinalaisesta ravintolasta saa riisiä, joka tuo mieleen opiskelijalounaat. Meksikolaiset ruoat ovat ylimaustettuja, ja niille sanovat vastalauseensa paitsi ihmisten vatsat, myös ne toiset ihmiset, jotka joutuvat nauttimaan läheistensä suusta leviävistä lohikäärmeenlieskoista koko aterian jälkeisen päivän. Pihvin voi tietenkin saada Manhattan Steak Housesta, mutta se on yleensä hukutettu suurravintolarasvaan, ja mureaa lihaa on tarjolla vain à la carte -paikoissa.

Mutta mistä voisi ostaa suomalaista miehenruokaa: esimerkiksi lihapullia ja perunamuusia, joita koristaisi muutama salaatinlehti? Kyllä olisi hyvää! Pikaruokalaketjujen keskellä on valtava markkina-aukko. Toivon, että joku keksisi perustaa todellisen Suomi-baarin, josta saisi harvinaisiksi käyneitä mutta terveellisiä suomalaisherkkuja. Ainakin minusta kyseinen ravintola saisi kanta-asiakkaan.

29. maaliskuuta 2008

Terassitupakointi tuomiolle


Kuten kaikki varmasti jo tietävätkin, olen täysin suvaitsematon monia arkipäiväisiä asioita kohtaan. En suvaitse kerrassaan mitään sellaista, minkä tiedän varmasti haitalliseksi. Platonin käsityksen mukaan hyveellinen ihminen toimii vain sellaisella tavalla, minkä hän tietää hyväksi, ja haluaisi kieltää kaiken sellaisen, mistä saattaa olla itselle tai toisille ihmisille vahinkoa.

Tupakointi on erittäin vahingollista sekä tupakoitsijoille että sivullisille. Tämä on tieteellinen tosiasia. Tehdessään lopun ravintolatupakoinnista poliittinen valta sääti oikean lain, mutta se myös epäonnistui mahdollistaessaan pykälien kiertämisen, kun tupakoitsijat siirtyivät sankoin joukoin terasseille.

Terassikausi on pian alussa. Minä puolestani asun Isolla Roobertinkadulla, joka on kävelykatu ja jonka varrelle on ikävä kyllä pesiytynyt mitä hämärimpiä ravintoloita ja muita ruumisarkkuliikkeitä. Minun ikkunoideni alapuolella on ainakin kolme terassia, joilta tupruaa sankka tupakansavu yötä päivää. Kesäisin asuntoni on niin täynnä tupakansavua, että kotonani on vaikeaa nähdä eteensä, eikä tuulettaminen auta tietenkään yhtään. Talvipakkasilla terasseilta kohoaa niin ikään savu, joka etsiytyy ilmastointikuilujen kautta sisätiloihin. Ongelma ei ole rakennustekninen, vaan se on tupakoinnin salliminen väärässä paikassa.

Kyseinen väkivalta pitäisi saada loppumaan. Terassitupakointia on vastusteltu julkisissa puheenvuoroissa paljon. Korkein oikeus valitettavasti salli parveketupakoinnin yksityisissä taloyhtiöissä, vaikka myös parvekkeilta savu leviää asuntoihin ja pihoille. (Päätöksen tekijänä oli tosin henkilö, joka oli toiminut tupakkateollisuuden asianajajana aiemmin, eikä hänen esteettömyydestään ole varmuutta.)

Sen sijaan terassitupakointi on institutionalisoitua ja systemaattista kaasuttamista, jolla ei näytä olevan mitään rajaa. Siksi se pitäisi kiireellisesti kieltää. Vaadin, että viranomaiset, hallitus ja eduskunta korjaavat uutta tupakkalakia niin, että se kieltää jatkossa myös terassitupakoinnin. Pahitteeksi ei olisi myöskään tupakoinnin kieltäminen kokonaan, sillä siitä on todettu olevan pelkkää haittaa sydän- ja verisuonitautien, lukuisien muiden sairauksien ja sademetsätuhojen muodossa.


Hyväksy ”erilainen”

Tupakkateollisuus pyrki taannoin perustelemaan tupakoinnin oikeutusta kuvalehtimainoksin, joissa tupakoitsijoille kerjättiin hyväksyntää koettamalla jakaa kurjuutta tasan. Mainoksissa lausuttiin, että ”hyväksy erilainen [siis tupakoitsija], niin sinun ei tarvitse olla samanlainen [siis raitis]”. Tällainen kahden kaupaksi lavastettu argumentaatio on kuitenkin kestämätöntä. Filosofi Platon lähti Valtio-kirjansa oikeudenmukaisuusteoriassa siitä, että kukaan ihminen ei saa maksattaa omaa nautintoaan tai (edes näennäistä) mielihyvän tavoitteluaan toisten ihmisten kärsimyksillä eikä haitanteolla muille.

Tämä ajatus sisältyy myös nykyisen moraalifilosofian perusteisiin. Niinpä myös minä suhtaudun filosofina täysin suvaitsemattomasti tupakoitsijoiden harjoittamaan terroriin. Aivan yhtä kielteisesti suhtaudun myös kaikkiin sellaisiin ilmiöihin, jotka perustellusti tiedän vahingollisiksi, joten asenteeni ei kohdistu vain yhden ihmisryhmän käyttäytymiseen eikä mielipiteisiin. Aiheuttamisperiaatteen nojalla sen, joka aiheuttaa haitat, pitää vastata myös seurauksista.


Slummiutettu kävelykatu

Koska Iso Roobertinkatu on kävelykatu, sille on levittäytynyt paljon terasseja. Niinpä terassitupakoinnista johtuva haitanteko koskee suurta ihmisryhmää. Kyseisestä savutuksesta pitää tehdä loppu, eikä ravintoloille saa myöntää terassioikeuksia ainakaan niin kauan, kunnes terassitupakoinnin kieltävä laki on saatu voimaan.

Helsinkiläiset tietävät, että Iso-Roba on yksi pääkaupunkimme harvoista kävelykaduista. Vihreät sanovat, että ne ovat ekologisia ja mukavia. Olen asunut kaksitoista vuotta Iso-Roballa. En ole samaa mieltä. Kävelykatujen pitäisi olla mukavia ja viihtyisiä, mutta kaduilla maleksiva roskaväki pitää huolen siitä, että koko alue on slummiutunut. Ja vielä enemmän: Punavuoren puukkobulevardi ei ole slummiutunut, vaan se on slummiutettu.

Alueella vallitseva välinpitämättömyys on tahallista, ja se on seurannut myös viranomaisten piittaamattomuudesta. Kyseisellä kadulla joka toinen vastaantulija on pultsari, ja porttikonkeihin kuseskellaan yötä päivää, vaikka virtsaaminen on kielletty sekä järjestyssäännön, hyvien tapojen että asukkaiden mielipiteiden perusteella. Viihtyisäksi tarkoitetulla Isolla Roobertinkadulla ei ole kiveäkään, jonka päälle ei olisi kustu, oksennettu tai paskannettu. Kadun tiilipäällyste on kulunut ja liattu villisian kuona-aineilla.

Ja meluhaitat ovat hiljaiseksi tarkoitetulla kävelykadulla valtavat: vaikka kyseessä on liikenteeltä suljettu väylä, pihoihin ajo on sallittu ympäri vuorokauden ja kuorma-autoliikenne aamukuudesta puoleen päivään. Tämä merkitsee, että lähikauppojen raskas rekkaliikenne aloittaa autojen peruuttamisesta muistuttavan torvikonsertin aamuisin kello puoli kuusi, kun jokaista kermanekkaa tuodaan lähikauppoihin tavara-autolla. Joskus paketti- ja kuorma-autoja on kadulla niin paljon, että jalankulkijat eivät pääse niiden ohi kotoa lähtiessään. Itse en osta lähistön Alepasta enkä K-kaupasta mitään, koska toivon niiden menevän konkurssiin.

Olen usein ollut vaarassa joutua yliajetuksi kotikadullani, kun taksit ja muut kaaharit käyttävät kävelykatua speedway-ratanaan. Puolilta päivin kadulla kilisevät ja kolisevat ravintoloiden terassit, joiden melu ja möly jatkuu iltakymmeneen asti. Terasseilla savuavat tuhkakupit vahingoittavat ylemmissä kerroksissa asuvien oikeuksia koko päivän, ja iltaisin melua kertyy terassien sulkemisesta sekä tuolien ja pöytien kasaamisesta. Kaasutus puolestaan jatkuu aina aamuneljään, kunnes kapakat vihdoin sulkevat ovensa. Humalaisten huutoa ja yleistä rellestystä sekä rahvaan hourailuja alamaailmasta kuuluu niin ikään aamutunneille saakka. Tunnelma on aidosti etninen. Hiljaista ja viihtyisää Isolla Rooberinkadulla on vain aamuyöllä kello viidestä puoli kuuteen eli puolen tunnin ajan.


Jatkuvan vallankumouksen lopettaminen

Ongelmana ei ole vain häiriköiden käytös vaan viranomaisvallan piittaamattomuus. Vaikuttaa, aivan kuin Suomen lait eivät olisi voimassa Isolla Roobertinkadulla ollenkaan. Jos viereisellä kadulla eli Ratakadulla vallitsisi samanlainen jatkuva vallankumous kuin Isolla Roobertinkadulla, poliisi kävisi varmasti keräämässä rettelöitsijät Supon rakennuksen edestä mustaan maijaan. Koska lait ovat voimassa myös Iso-Roballa, näin pitäisi olla myös siellä.

Klaude Kopteri eli kaupunginvaltuutettu Klaus Bremer ehdotti jo kymmenisen vuotta sitten, että Iso Roobertinkatu avattaisiin liikenteelle. Hän piti sitä liikenteen sujuvuuden kannalta perusteltuna. Olen samaa mieltä, mutta perusteluni eivät ole ensisijaisesti liikennepoliittiset, vaan ne koskevat asukkaiden hyvinvointia. Terassitupakointi, ravintolahälinä, slummiutuminen, yleinen rähjäisyys ja suuret meluhaitat ovat kävelykadusta johtuvia ongelmia. Jos niitä ei saada järjestyksenpidolla katoamaan, on kävelykatu purettava ja palautettava ajoneuvoliikenteelle. Tällöin autoille ja jalankulkijoille olisi varattu oma väylä kummallekin, eikä kenenkään tarvitsisi pujotella sekavan ajoneuvoliikenteen keskellä.

Ehdotan, että 1) Ison Roobertinkadun ravintoloille ei myönnetä terassioikeuksia, 2) viranomaiset ryhtyvät toimenpiteisiin terassitupakoinnin lopettamiseksi lainsäädäntöteitse ja 3) että Helsingin kaupunki perustaa Iso Roobertinkatu -projektin, jolla kävelykadun rähjäisyydestä tehdään loppu, kontrollia alueella lisätään, lähikauppojen ja -ravintoloiden oikeuksia perutaan hygienia- ja viihtyisyyssyistä ja alueen liikkeitä velvoitetaan sulkemaan ovensa viimeistään yörauhan astuessa voimaan eli iltakymmeneltä. Siinä olisi Jussi Pajuselle järkevää, konkreettista ja toteuttamiskelpoista tekemistä miljardeja nielevän Helsinki–Tallinna-tunnelin sijaan.

28. maaliskuuta 2008

Fitna


Maahanmuuttopolitiikan kritisoimisesta on tullut Hollannissa todellinen poliittinen teema, joka ei ole enää entisen kaltainen marginaalinen aihe vaan yleispolitiikan keskeinen osa. Tämä vahvistaa, että myös muissa Euroopan maissa maahanmuuttopolitiikka on ennen pitkää tunnustettava koko poliittisen todellisuuden ydinasiaksi, jopa kohtalonkysymykseksi.

Hollannissa asuu vapaamielisen maahanmuuttopolitiikan tuloksena tätä nykyä lähes miljoona muslimia, ja koko Euroopan unionin alueella määrä on jo 54 miljoonaa. Islam on siis merkittävä poliittinen tekijä, ja siksi jokaisen länsimaisen rationalistin on suhtauduttava äärimmäisen kriittisesti islamin oppien mukaisiin sananvapauden rajoittamispyrkimyksiin, homoseksuaalien ja naisten oikeuksien polkemiseen, terrorismin oikeuttamisyrityksiin ja katuväkivaltaan.

Hollantilaiset ovat heränneet vastustamaan islamia oivallettuaan, mitä Euroopan islamistuminen käytännössä merkitsee. Lähtölaukauksena toimivat tunnetusti Pim Fortuynin ja Theo van Goghin katuteloitukset, joiden suorittajat sanoivat puolustavansa islamia ja kannattavansa avointa maahanmuuttopolitiikkaa. Homoseksuaalina tunnen edelleen surua ”professori-Pimin” murhan johdosta, mutta myös siksi, että aikaisemmin homoseksuaalien Mekkana tunnettu liberaali Amsterdam alkaa olla nykyään barbaarien käsissä.

Kansanedustaja Geert Wilders onnistui lopultakin julkaisemaan islamia kritisoivan elokuvansa Fitna internetissä. TV-kanavat olivat jo kieltäytyneet sen esittämisestä, minkä jälkeen tekijä julkaisi sen puolueensa kotisivuilla. Se julkaistiin myös brittiläisillä LiveLeak.com-internetsivuilla, kunnes sivusto päätti sensuroida elokuvan, mistäpäs muusta syystä kuin uhkailujen vuoksi. Samoin menetteli yhdysvaltalainen Network Solutions, joka sulki julkaisemiseen tarkoitetun sivun, vaikka sillä ei ollut esitetty muuta kuin elokuvan nimi ja tieto sen ilmestymisestä. Ylläpitäjät sanovat sensuurin syyksi muslimien harjoittaman uhkailun, ja uhkauksille kuuliaisesti myös YouTube on poistanut palvelimeltaan elokuvan jokaisen kopion muista kuin tekijänoikeudellisista syistä.

Mistä elokuva sitten kertoo? Fitnassa arvosteltiin islamin auktoriteettikeskeisyyttä ja näytettiin, kuinka Koraanin tekstejä käytetään lietsomaan väkivaltaa. Islamin tulkittiin edustavan fasismin ja totalitarismin nykyistä ilmenemistapaa, ja islamia verrattiin Hitlerin Saksaan ja kommunistisiin maihin.

On ristiriitaista, että muslimien sallitaan esittää laittomia uhkauksia, ja koko läntinen maailma heittäytyy niiden edessä kontalleen, mutta sinänsä laillisen elokuvan esittäminen sensuroidaan ilman laillista syytä. Sensuuri ei perustukaan muodollisten normien noudattamiseen eikä seuraamiseen saati niitä korkeampiarvoisempiin moraalisiin ja eettisiin ihanteisiin. Sen sijaan kyse on pelkästä politiikasta, jossa ”rasismin vastaisuus” edustaa nyt samanlaista propagandaa kuin ”rauhan puolustaminen” kommunistien taannoisessa retoriikassa: se palvelee länsimaista rationalismia vastustavien etua.

Vaikka ehkä onkin niin, että islamiin kriittisesti suhtautuvan elokuvan julkaiseminen ei kannata uhkausten edessä, se voi olla kuitenkin filosofisista syistä perusteltua. Lisäksi olisi selvästi väärin sensuroida mitään pelkän painostuksen edessä. Vaikka veitsi kurkulla ei liiemmin kannata esittää kritiikkiä, ei uhkaaminen ole silti oikein eikä niskalenkistä vapautuminen väärin.

Hollannissa elokuva on ollut valtavan mielenkiinnon kohteena, ja se on saanut todellisen suuryleisön, vaikka sitä vastaan osoitettiin myös mieltä. Sekä mielenosoitukset että TV-kanavien haluttomuus yhteistyöhön ovat kuitenkin tulkittavissa lähinnä yrityksiksi välttää muslimien hyökkäyksiä ja levottomuuksia. Pelon ja pelottelun motivoima sensuurinhalu johtuukin suoraan terrorismin uhasta ja uhkailusta, joiden merkiksi koko maa joutui nostamaan valmiustasoaan. Syy mahdollisiin aggressioihin ei ole siis elokuvassa eikä sen tekijöissä itsessään vaan siinä, mitä elokuva kuvaa: islamilaisessa despotiassa.

Entä millainen tuo 17 minuuttia kestävä lyhytelokuva on? Helsingin Sanomien kriitikon mukaan kyse on tietenkin vain ”muslimeihin kohdistetusta provokaatiosta”. Kirjoittaja ei ole ymmärtänyt elokuvan viestiä lainkaan, tai sitten hän haluaa hillitä muslimien mahdollisia reaktioita painottamalla, että elokuvan tekijät muka toivovat niitä. Tosiasiassa elokuvassa ei ole kyse hyökkäyksestä ketään vastaan. Sen sijaan siinä annetaan suositus pitää länsimaisesta kulttuurista ja elämäntavasta kiinni. Kyse on puolustautumisesta väkivallalta, suvaitsemattomuudelta ja uskonnon väkivaltaan kehottavilta opinkappaleilta.

Elokuva kertoo äänin ja kuvin tuskasta, jota islamilainen terrorismi on tuottanut niin New Yorkissa, Lontoossa kuin Madridissakin. Kuvissa näytetään silvottuja ja palaneita ruumiita, muslimien valmistamaa antisemitististä propagandaa, katkottuja päitä sharia-lain mukaan tuomitsevien pyövelien kädessä, vangittuja ja silmiltään sidottuja homoseksuaaleja sekä pappien ja muiden kansankiihottajien puheita, joiden edessä ihmismassat polvistuvat ja hurraavat kuin Hitlerille konsanaan.

Wildersin väite onkin, että islamin varjolla ajetaan nykyään samanlaista politiikkaa kuin kommunismin ja natsismin tuella ennen. Sen merkiksi elokuva päättyy mainintaan Hitlerin kukistamisesta vuonna 1945, kommunismin kaatumisesta vuonna 1991 ja kehotukseen taistella myös meidän aikamme uhkaa eli islamia vastaan. Kummallista on, miksi tätä ei saisi sanoa, vaikka samaan aikaan kaikki maailman TV-kanavat suostuvat esittämään muslimiterroristien videoita, joissa uhataan tappaa amerikkalaiset ja muut länsimaiset ihmiset viimeiseen mieheen.

Merkillistä on sekin, että näitä jokaisen akateemisesti koulutetun ihmisen tietoisuuteen kuuluvia asioita eivät ole saaneet kakaistuksi kurkustaan yliopistolla toimivat islamintutkijat. Tietty sokeus on tietysti tyypillistä akateemisille kirjatoukille, mutta kohtuus pitäisi olla kaikessa, myös kohtuudessa. Muuten hekin menevät useimmille akateemisille märehtijöille niin tavattoman naurettavalla ja säälittävällä tavalla harhaan omassa idealismissaan ja arkielämästä vieraantuneisuudessaan.

Ja todellakin: Wildersin esille tuoma pilapiirtäjien uhkailu, terroristien pommit, poliittisen korrektiuden nimissä tapahtuvat sananvapauden rajoitukset, itsemurhapommittajat, lasten käyttäminen ihmiskilpinä, Koraanin kehotukset väkivaltaan ja länsimaisen rationalismin halveksunta ovat vaarallisia merkkejä koko kulttuuriimme kohdistuvasta uhasta.

Katson, että meillä täällä Suomessa suuri osa aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa vastustaneista henkilöistä on pääväitteissään oikeassa. Siksi myös suurten puolueiden, viranomaisten ja tuomioistuinten kannattaisi herätä todellisuuteen, tunnustaa tosiasiat, ottaa lusikka kauniiseen käteensä sekä laittaa aktiiviselle maahanmuuttopolitiikalle ja islamin levittämiselle stoppi ennen kuin on liian myöhäistä.

Geerd Wildersin mukaan Eurooppa teki virheen avatessaan vuosikymmeniä sitten ovensa islamille. Siteeraan lopuksi Helsingin Sanomien haastattelemaa ja Hollannissa asuvaa imaami Fawaz Jneidiä, joka myös näyttää ymmärtävän, mistä on kyse: ”Mutta Eurooppa ei ottanut huomioon, että islam on näin vahva. Me elämme uskontoamme toisin kuin eurooppalaiset omaansa. Islamin vaikutukset näkyvät eurooppalaisessa yhteiskunnassa ja ihmisiä pelottaa.”

27. maaliskuuta 2008

Poliittiset tuomiot jatkuvat


En ole huolissani siitä, että oikeus nyt sallii Ilkka Kanervan tekstiviestien julkaisemisen Hymy-lehdessä. Onnea hänelle; toivottavasti ministerillä on ollut mimminsä kanssa hauskaa. Sen sijaan olen huolissani siitä, että Espoon käräjäoikeus tuomitsi nyt Mikko Ellillä -nimisen bloginpitäjän 60 päiväsakkoon kansankiihotuksesta ja sensuroi hänen kirjoituksensa. Tuomio on jatkoa entisen vähemmistövaltuutetun, Mikko Puumalaisen, aloittamille tutkintapyynnöille. Ikävää, että populistinen valtamedia hautasi Ellilän tapausta koskevan periaatteellisen sananvapauskysymyksen vähemmän tärkeään ministerin tekstiviestiepisodiin.

Oikeuden ”vääriksi” leimaamien mielipiteiden esittämisestä on aiemmin ollut tuomiolla pari muuta sanankäyttäjää, ja tuomioiden linja on ollut sama. Jo niitä koskevassa kirjoituksessani ”Sananvapauden kuolinkellot” totesin, että kansankiihottamisesta syyttämiseksi pitäisi kirjoituksesta osoittaa edes jonkinlainen imperatiivi eli käskylause, jossa kerrottaisiin, mitä ja kuka haluaa tehtävän kenelle tai mille.

Koska tällaiset teonteoreettiset ehdot eivät täytyneet Ellilän blogissa, ei häntä olisi voinut eikä pitänyt tuomita kiihottamisesta ketään vastaan. Hän ei siis kehottanut ketään tekemään mitään, ei edes muuttamaan mielipiteitään omiensa kaltaisiksi. Blogissa pitäydyttiin ainoastaan esittämään näkemyksiä eri väestöryhmistä. Kun oikeus tuomitsi niiden julkilausumisen, kyse oli viranomaisen mielivallasta.

Toinen välttämätön kriteeri kansankiihottamisesta tuomitsemiselle voisi olla se, että kyseisellä toiminnalla edes periaatteessa olisi tai olisi ollut joitain konkreettisia vaikutuksia. Jotta mielipide voitaisiin tuomita ”kiihottamiseksi” kansanryhmää vastaan, syyttäjän pitäisi voida osoittaa, kuka kiihottui ja millä tavalla. Jos näyttöä kiihottumisesta ei ole, myöskään syytettyä ei pitäisi tuomita. Lisäksi ”kiihottuminen” on väistämättä aina subjektiivista.

Kiihottumiseen liittyvien todellisten tai teeskenneltyjen merkitysten arvioimiseksi pelkät yleisömielipiteet eivät voi riittää, sillä ihmisten arvioita omista tunnetiloistaan ei voida pitää pätevinä. Koska objektiivisia kansankiihotuksen tuloksiakaan ei osoitettu, kyse ei ollut kansankiihottamisesta vaan viranomaisen taistelusta omia haamujaan vastaan. Kukaan ei siis tosiasiassa kiihottunut, paitsi vähemmistövaltuutettu ja valtionsyyttäjä itse. Oletetun kansankiihotusargumentin käyttäminen yksittäistä ihmistä vastaan osoittaa, että viranomaiset käyttävät valtaansa kansalaisoikeuksien vastaisesti.

Tärkeää olisi pohtia myös sitä, mitä tuo kansankiihottaminen oikeastaan on. Sitä voitaisiin ehkä luonnehtia myös innostamiseksi poliittisiin mielipiteisiin. Poliittiselle vaikuttamiselle on ominaista se, että omalle käsityskannalle etsitään tukea ja kannattajia. Niinpä kyse on tavanomaisesta poliittisesta toiminnasta. Jos pyritään kieltämään kansankiihotus tai muu poliittinen agitaatio, silloin pyritään kieltämään poliittinen toiminta. Tässä mielessä voi olla hyväksikin, että ihmisiä kiihotetaan eli innostetaan esimerkiksi isänmaallisuuteen ja kansallisen edun valvontaan. Filosofina tiedän, että järjen puhuminen yleensäkin innostaa ja kiihottaa ihmisiä.


Verhot eteen

Poliittisen korrektiuden varjolla harjoitettava sananvapauden kahlitseminen on päästetty niin pitkälle, että elämme nykyään sensuuriaikaa muistuttavissa oloissa. Tutkintapyyntö oli poliittinen, syyte oli poliittinen, tuomioistuin oli poliittinen ja tuomio oli poliittinen. Kyse on poliittisista näytösoikeudenkäynneistä, joilla halutaan pelotella kansaa ja joilla tuomioistuimet koettavat perustella ”suvaitsevuuttaan” monikultturismin ideologiaa kohtaan. Samalla ne tulevat polkeneiksi muiden ihmisten oikeutta sanoa ajatuksensa vapaasti.

Täysin määrittelemättä oikeudenkäynneissä ja syytteissä on jätetty se, mikä oikeastaan on kansanryhmä ja mitä tarkoitetaan usein mainitulla rasismilla (vrt. analyysiini kolumnissa ”Sananvapauden vaaran vuodet”). Eikö valtion tehtävä ole puolustaa ensisijaisesti sen omia kansalaisia, jotka varmasti kuuluvat kansaan muodostaen kansanryhmän? Ovatko maahanmuuttajat mikään yhtenäinen kansanryhmä, jonka laajamittaista levittäytymistä Suomeen ei saisi arvostella?

Ja mikäli kritiikki kohdistuu tiettyyn maahanmuuttajaryhmään, myös sille voi olla perusteita. Minulle poliittiset vapaudet ja perusoikeudet merkitsevät Suomen kansalaisten omaa vapautta ajatella, puhua ja toimia omassa maassaan juuri niin kuin tahtovat.

En ole samaa mieltä monestakaan Ellilän esittämästä mielipiteestä, ja pidän niitä kärjistettyinä ja liioittelevina mutta en kaikilta osiltaan väärinä. Niinpä katson, että myös niiden sensuroiminen vahingoittaa kuitenkin yhteiskuntaa enemmän kuin niiden esittäminen ja julkisina pitäminen.

Totuus on sellainen, että tuomioistuimet eivät saa kieltämiään ajatuksia katoamaan todellisuudesta eivätkä ihmisten tajunnasta torjumalla niiden esittämisen. Asiat ja ilmiöt eivät poistu vetämällä verhot eteen. Mikäli Suomessa ei vielä ollut maahanmuuttajavastaisuutta tai maahanmuuttopolitiikan vastaisuutta ennen näitä tuomioita, oikeusistuimet pitivät päätöksillään huolen siitä, että molempien määrä varmasti kasvaa. Tuomitseminen ei saa aikaan mitään muuta kuin vihaa.


Monikulttuurisuuden hinta: sakot suomalaisille

Mielipiteen- ja sananvapaus kattaa sekä oikeuden mielipiteisiin että oikeuden sanoa ne. Perustuslaki turvaa meidän maassamme sen, ettei ajatuksia sensuroida ennakolta; tosin viranomaiset ovat pyrkineet omalla toiminnallaan heikentämään näitä oikeuksia. Filosofina en vetoa kuitenkaan ensisijaisesti muodollisiin oikeuksiin.

Ne liittyvät argumentaation pohjatasolle, jonka muodostaa (1) juridinen ja normatiivinen diskurssi. Sen puitteissa tarkastellaan, mikä on laillista ja mikä laitonta. Toisen porrasaskelman muodostaa (2) moraalinen argumentaatio, johon liittyvät niin ikään relatiiviset ja subjektiiviset käsitykset oikeasta ja väärästä.

Kaiken yläpuolella on (3) eettinen tarkastelutaso, jolla vastataan kysymyksiin hyvästä ja pahasta sinänsä. Niiden ymmärtämiseksi on ymmärrettävä myös se, mitä puheena olevat asiat ovat ja merkitsevät. Juridiselta eli normatiiviselta tarkastelutasolta ei voida koskaan johdella sen enempää moraalisia arvostuksia kuin eettisiä arvojakaan. Sen sijaan eettiseltä tasolta voidaan johtaa niin arvoja kuin arvostuksiakin ja niistä edelleen normeja.

Entä miten asiat ovat monikulttuurisuutta koskevissa kysymyksissä? Kun kyse on yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista, ei ehdotonta hyvää eikä pahaa tai oikeaa ja väärää voi olla olemassa. Niinpä ei voi olla olemassa ehdottomia totuuksia, normeja eikä tuomioitakaan. Ja sen vuoksi asiat kuin asiat täytyy voida sanoa. Kun tuomioistuimet ovat ryhtyneet jakelemaan sananvapautta rajoittavia tuomioita, ne ovat valjastaneet kärryt hevosen eteen. Viranomaisvallalta tällainen toiminta on tietenkin ymmärrettävää, sillä mitäpä muuta viranomaisvalta koskaan on aiheuttanut omille kansalaisilleen kuin pelkkää vahinkoa.

Minusta tuntuu, että oikeudessa ei ollut Ellilä. Siellä oli syytettynä suomalainen ajattelun- ja sananvapaus kokonaisuudessaan, ja siksi tuomio koskee meitä kaikkia. Suomen ulkomaalaistamista ja monikultturistamista minä puolestani vastustan, sillä kulttuurien sekoittamisesta ei näytä seuraavan mitään muuta kuin pelkkää riitaa. Oletteko muuten tutustuneet hollantilaisen kansanedustajan, Geert Wildersin, internetissä julkaisemaan elokuvaan Fitna?

26. maaliskuuta 2008

Paljastelun politiikkaa


Iltapäivälehdet eivät ole saaneet herkutella vain Matti Vanhasen lähettelemillä tekstiviesteillä, vaan nyt myös Ilkka Kanerva pyrkii julkisuuteen omilla tekstareillaan. Kuten jo aiemmassa blogissani totesin, Matti Vanhasen tekstiviesteissä ei ollut mitään poliittisen irrottelun aihetta, ellei niiden julkaisemista kirjassa olisi suostuttu pitämään jonkinlaisena vaalikampanjointiin liittyvänä mudanheittona. Vaalien käännyttyä istuvalle pääministerille voitollisiksi koko asia olisi saanut jäädä silleen. Oikeus teki mielestäni oikein jättäessään syytetyt vaille tuomiota, ja käsittely olisi voinut päättyä siihen.

Surkeaa näyttöä seksuaalisuudella tapahtuvista ajojahdeista antaa se, että Kanerva pakotettiin eroamaan ministerinvirastaan muutaman stripparille lähetetyn tekstiviestin takia. Kanervan tavassa tekstailla povipommilleen ei ollut mielestäni muuta paheksumisen aihetta kuin se, että hän käytti tehtävään virkapuhelintaan. Mutta matkustelevathan kansanedustajat myös taksilla valtion laskuun ja antavat samalla kyydit vierailleen. Paheksuntaa asiassa voi nähdä vain seurustelu- ja seksisuhteisiin äärimmäisen ahdistuneesti suhtautuva henkilö.


Miehet vastaan naiset

Huomiota herättävää on, että Kanervan eroa ovat vaatineet monet eduskunnan sisällä, vaikka kyse on pelkästään henkilökohtaisesta asiasta, jolla ei ole vaikutusta politiikan sisältöihin. Asialla ovat olleet jopa Kokoomuksen omat naiset sekä puolueen naisasianainen Marja Tiura. Matti Vanhanen ja Ben Zyskowicz puolestaan ovat antaneet Kanervalle täyden tukensa, mikä viittaa siihen, että kyseessä on taaskin vain naisten lietsoma ajojahti.

Sen sijaan kukaan eduskunnassa ei vaatinut Suvi Lindénin eroa, vaikka häntä vastaan esitettiin yli kymmenentuhannen kansalaisen vetoomuslista ja kyse oli perustuslailliseen sananvapauteen liittyvästä poliittisesta kysymyksestä. Mitä siis Kanervan tekstareiden otsikoihin nosto kertoo median tasosta tässä uuskonservatiivisessa yhteiskunnassa?

Katsotaanpa, mitä tapahtuu ulkomailla. Ei ole pitkäkään aika, kun New Yorkin osavaltion kuvernööri pakotettiin eroamaan virastaan, kun hänen paljastettiin ostaneen seksiä. Seksin ostaminen on tehty (paritustapausten osalta) rikolliseksi niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin, mutta filosofiselta kannalta seksin ostamista ei tee moraalisesti paheksuttavaksi oikeastaan mikään. Ihmiset käyvät vapaaehtoisesti kauppaa vallitsevan markkinatilanteen mukaan, eikä yhteiskunnan pitäisi puuttua yksilöiden välisiin intiimeihin suhteisiin. Ja juuri vähän aikaa sitten eräs suomalainen tutkija osoitti, että koko prostituution eli maksullisen seksin ilmiö sikiää naisten halusta pidättää seksiä heteromiehiltä, jolloin seksin ostaminen tulee suorastaan välttämättömäksi.

Paljon pahempaa on se, minkä uusi kuvernööri ensitöikseen myönsi, toisin sanoen taannoiset huumekokeilunsa. Kurjaa on, että sinänsä inherenttejä ja luonnollisia ominaisuuksiaan toteuttanut mies pakotettiin irtisanoutumaan, mutta viran peri huumehemmo. Poliittinen kaksinaamaisuus sietää siis paremmin narkomaniaa kuin ihmisen olemukseen sisältyvää seksuaalisuutta.


Politiikan ekshibitionismi ja voyerismi

On hullua, että feministit vaativat 1970-luvulla seksuaalisuuden vapauttamista ja avointa esittämistä yhteiskunnassa, mutta nyt he vaativat seksuaalisuuden panemista kuriin niin pornografian estotoimilla kuin miesten syyllistämiselläkin. Ristiriita selittynee niin, että seksuaalisuuden rajoittaminen kohdistetaankin vain miesten seksuaalisuuteen.

Moralismin ja uuskonservatiivisuuden leviämisessä on kyse ekshibitionismin ja voyerismin välisestä dialektiikasta. Poliittinen itsensä paljastaminen on tulossa muotiin, sillä sen kautta saa myös paljon myönteistä huomiota. Toisaalta se mahdollistaa sovinnaiseksi naamioidun tirkistelyn. Sovinnaisarvojen ja poliittisen korrektiuden pääfoorumilla eli politiikassa vallitseva ekshibitionismi ja voyerismi tukevat toisiaan ja mahdollistavat kansakuntaa viihdyttävän poliittisen teatterin. Tämän lajin taitajana Kanerva näyttää ottaneensa itseensä niin, että hän ilmoittautui jo Jeesuksen ristin kantajaksi pääsiäisen jumalanpalvelukseen, rooliin, josta hän myöhemmin myös luopui. Mutta eipä tällä tekstariepisodilla sen kummempia seurauksia tarvitsisi olla.

Filosofisesti kiinnostavaa aiheessa on sen metataso: miten poliitikot tuottavat omaa julkisuuttaan salaamisen ja siihen liittyvän moralismin kautta. Jos salaisuuksia on, niiden olemassaoloa paheksutaan, ja jos ne paljastetaan, silloinkin niitä paheksutaan. Salaaminen tuottaa siis väistämättä julkisuutta, ja varsinkin tuomitsevaa julkisuutta, jolloin niin sanottu tavallinen kansa pääsee ilmaisemaan äänekkäitä vastalauseitaan. Tämä taas tuottaa vaikutelman, että tavallisten ihmisten mielipiteillä on valtaa. Lyön vetoa, että poliitikot nauttivat tuosta perimmältään varsin harmittomasta julkisuudesta.

Paljon vaarallisempaa olisi, jos mediakin omaksuisi intellektuellin roolin ja suostuisi puhumaan todellisista poliittisista kysymyksistä. Minua hieman säälittää se, mitkä loistavat välineet television, radion ja lehdistön myötä menevätkään hukkaan, kun niihin ei päästetä puhumaan ketään, jolla olisi jotain sanottavaa.

17. maaliskuuta 2008

Seksuaalisesta uusmoralismista


Helsingin Sanomat kertoo tänään, että jokin seksuaalisesti ahdistunut vähemmistö vaatii taas seksirikosten ankarampaa tuomitsemista. Kyseisenlaiset (ja omassa moralismissaan kovasti kyseenalaiset) vetoomukset eivät mielestäni ansaitsisi mitään uutisointia. Kyseessä täytyy olla jonkin pienen yhteiskunnallisen ryhmän lietsoma kampanja, jolla pyritään painostamaan niitä ihmisiä, joilla seksiä vielä on. Suureksi porukka kasvaa helposti, sillä ihmiset allekirjoittavat vetoomuksen asioita ajattelematta ja perustelematta – vaikka henkilöllisyytensä väärentäen.

Mitä todellisuudessa sitten tapahtuu? Esimerkiksi tämän uutisen mukaan käräjäoikeus määräsi yli kahden vuoden ehdollisen vankeustuomion 15-vuotiaalle pojalle pelkästään siitä, että tämä oli kosketellut toista alle 16-vuotiasta alaikäistä lasta. Hehän ovat kakaroita, joille tuon tapainen toiminta on psykoseksuaalisesti tyypillistä! Juuri tuon tapaisiin typeriin ja mitään mistään ymmärtämättömiin tuomioihin yhteiskunnassa leiskuva seksuaalisuudenvastainen ajojahti johtaa.

Kun seksuaalirikoksina pidetyistä teoista pamahtaa nykyäänkin usein linnaa, mitä nuo ankarampien tuomioiden penääjät oikein haluavat? Kuolemantuomioitako? Koska seksuaalirikokseksi voidaan nykyään tulkita melkein mikä tahansa alkaen ”seksuaalisesta häirinnästä” ja päättyen tavanomaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen, kohdistuu vihamielisyys seksuaalisuuteen sinänsä.

Mikä esimerkiksi on tuota puheenaiheeksi usein nostettua ”seksuaalista häirintää”? Lääketieteen sairausluokitteluihin on jätetty sekä homo- että heteroseksuaalisuutta koskien termi ”itseä häiritsevä seksuaalisuus; homoseksuaalinen” ja sen rinnalle tasavertaisesti ”itseä häiritsevä seksuaalisuus; heteroseksuaalinen” (ICD-10/F66). Ilmeisesti ne ovatkin juuri moralistien varalle.

Keskeinen kysymys kuuluu, kuinka ihmeessä oma seksuaalisuus voi häiritä itseä? Miten mikään ihmisessä oleva luonnollinen ominaisuus voi olla häiriöksi kenellekään terveelle ihmiselle? Sen sijaan yhteiskunta voi tietenkin häiritä monin tavoin sinänsä luonnollisia seksin muotoja. On suureksi vahingoksi ihmisille itselleen, jos psykiatri- ja psykologikunta hakeutuu omassa epä-älyllisyydessään tuon pölvästimäisen tuomiomielen taakse leimaamaan seksuaalisuuden eri esiintymismuodot rikoksiksi tai sairauksiksi aivan kuten 1950-luvulla. Jatkuvassa normiruuvien kiristelyssä lieneekin kyse yleisestä seksinvastaisuudesta, joka leviää hälyttävästi tässä näennäisliberaalissa mutta uuskonservatiivisessa yhteiskunnassa.

16. maaliskuuta 2008

Nettisolmujen sitomista


Sanoma Oy hankki hiljattain omistukseensa internetportaali Blogilista.fi:n, joka on Suomen ainoa yksityisiä blogeja listaava sivusto. Se voidaan mieltää blogien etsimisen ja löytymisen solmukohdaksi. Metasivuston kautta uusi omistaja pyrkinee kontrolloimaan, kenen blogeja luetaan ja kenen ei. Tosiasiassa konserni erehtyi. Blogilista.fi ei ole solmukohta. Solmut avautuvat hakukoneiden ja muiden kirjoittajien blogeista löytyvien linkkien kautta.

Helsingin Sanomia ei näytä miellyttävän, että blogien kautta läpi pääsee muutakin informaatiota kuin sen itsensä kaupittelemia uutisia, joissa kerrotaan, mitä saa, ei saa tai pitää tehdä: ketä syytetään kunnianloukkauksesta tai mielipiteen ilmaisemisesta, miten poliittista korrektiutta pitää toteuttaa ja että asuntojen hintojen nousu aina vain hidastuu ja hidastuu mutta ei koskaan taitu laskuun.

Hesari raportoi hälyttävän usein pelkkiä normatiivisia uutisia mutta sisältää hyvin vähän filosofista tulkintaa mistään. Vikaa on tietysti myös yhteiskunnassa, jota hallitsee juridinen diskurssi. Mutta se ei oikeuttaisi tekemään suurimmista medioista pelkkiä moralismin tuomioistuimia.

Koska ihmiset viestivät ja päättävät asioista blogeissaan ilman median suodatusta, Hesari uutisoi, että Suomen blogeista ”tulikin vain viihdesivustoja”. Sorry pojat, mutta aina on olemassa vaara, että kaikkia ihmisiä tuo valtamedian oma sovinnaisarvoilla pamputtaminen ei kiinnosta, ja niinpä monet ihmiset sanovat käsityksensä omilla foorumeillaan suoraan. Valtamedia ei ole koskaan puhunut minulle tärkeistä asioista oikeastaan mitään, enkä voikaan ymmärtää, missä todellisuudessa suurten lehtien tekijät oikein elävät.

11. maaliskuuta 2008

Lumisotaa


Tänä talvena lapset eivät ole päässeet heittelemään ohikulkijoita lumipalloilla, sillä lunta on ollut etelässä harvinaisen vähän, mutta queer-teoreetikot jaksavat jatkaa herjanheittoaan kaikilla foorumeilla. Helsingin Sanomat julkaisi ihmeekseni 4.3.2008 Patrik Austin -nimisen kirjoittajan jutun, jossa kritisoitiin naistutkimusta ja postmodernia feminismiä puolueellisuudesta. Kirjoitus vaikutti arvattavalla tavalla herättäen raivokasta vastustusta naistutkijoiden ja feministien keskuudessa. Lehden juttu perustui ilmeisestikin Henry Laasasen teoksen Naisten seksuaalinen valta (2008) ilmestymiseen. Koska omakin nimeni mainittiin Hesarin kirjoituksessa kerran, pitäydyn kommentoimaan asiaa lähinnä siltä osin.

Tosiasiassa juttu ei ollut erityisen feminismikriittinen, sillä pitkiä puheenvuoroja suotiin muiden muassa feministi Kristina Rolinille, jonka annettiin esiintyä yliopiston nimissä ja edustaa siten jonkinlaista ylituomaria. Sen sijaan omasta filosofiastani sain tietää seuraavan: ”Kriitiikkiä ovat esittäneet Jussi K. Niemelä, Osmo Tammisalo, Jukka Hankamäki, Arno Kotro ja Hannu T. Sepponen kirjoissaan. Heille on toistuvasti vastattu, etteivät he ole ymmärtäneet ’tiedon subjektiivisuutta’.”

Se oli hauskaa luettavaa. Olen nimittäin kirjoittanut subjektivismin, objektivismin, relativismin ja absolutismin kysymyksistä melkein kaikissa kymmenessä kirjassani ja pidän subjektivismia ja relativismia koko olemassaolomme keskeisenä lähtökohtana. Niinpä kysyn: mitä hyödyttää ”toistuvasti vastata”, että en olisi muka ymmärtänyt ”tiedon subjektiivisuutta”, jos sillä tavoin väittävä ei ole itse ymmärtänyt, tuskin lukenutkaan, kirjoituksiani?

Mitä subjektivismi sitten merkitsee tiedon ja tietämisen kannalta? Merkitseekö se sitä, ettei muunlaiseen toisten ihmisten ja todellisuuden ymmärtämiseen pitäisi pyrkiä? – Ei tietenkään. On parempi edes pyrkiä totuutta kohti kuin sallia mielivaltainen liikehdintä pois päin siitä. Näin on siitä huolimatta, että katson totuuden olevan perusluonteeltaan tavoittamaton.

Fenomenologinen lähtökohta tutkimuksissani merkitsee sitä, että katson todellisuuden koostuvan ilmiöistä (eli fenomeeneista), jotka ovat tulkinnanvaraisia. Sen sijaan feministien ja naistutkijoitten edustama postmodernismi ja sosiaalinen konstruktionismi ovat johtaneet eräänlaiseen valheellisuuteen pyrkiessään kieltämään fenomenologian ja eksistenssihermeneutiikan keskeisen lähtökohdan: aistihavaintojen ja kokemusten antaman suoran varmuuden, joka koskee todellisuutta, esimerkiksi sukupuolieron biologisperäistä kaksiarvoisuutta.

Sukupuolen fenotyyppistä olemassaoloa koskeva havaintomme on sellaisenaan luotettava, ja tämä on lähellä myös empirian antamaa todistusta, vaikkakin fenomenologia perustuu todellisuuden suoraan havaitsemiseen, kun taas empiria nojautuu systematisoituun havaintojen tekoon (esimerkiksi koejärjestelyjen avulla). Minulla ei ole siis mitään syytä muuttaa näkemyksiäni, jotka olen esittänyt sekä sukupuolen tutkimuksen metodologisista lähtökohdista että itse aiheesta teoksissani Dialoginen filosofia (2003) ja Filosofiset viuhahdukset (2007) sekä verkkokirjassani Seksit selviksi (2007). Kiteytetyn tulkintani subjektivismin ja objektivismin välisestä kissanhännänvedosta voitte tarkistaa esimerkiksi viimeksi mainitun julkaisun luvusta 7 (sivut 56–58).


Feministien puoluetoimistot lautoihin

Minulla ei ole myöskään mitään lisättävää Osmo Tammisalon laatimaan vastineeseen, joka ilmestyi Hesarissa 7.3.2008: ”Suomen Akatemian paneeli selvitti naistutkimuksen tilaa Suomessa vuonna 2002. Selvityksen mukaan ala on tukeutunut muutamaan akateemiseen muoti-ilmiöön: postmodernismiin, poststrukturalismiin, diskurssianalyysiin ja dekonstruktionismiin.

Tilanne on kaikille osapuolille kiusallinen, sillä naistutkimuksen oletetaan usein edistävän sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien (naiset, etniset ja sukupuoliset vähemmistöt) oikeuksia. Paradoksaalisesti se kuitenkin ohjaa tutkijoita tyhjänpäiväiseen toimintaan, joka marginalisoi näitä ryhmiä entisestään.” Sanottakoon, ettei tämän asian toteamiseen olisi tarvittu Suomen Akatemian itse nimittämää arviointipaneelia, vaan saman olisi voinut lukea verkkokirjastani Contra Academia.

Huolestuttavaa Patrik Austinin kirjoittamassa jutussa oli tieto, jonka mukaan Harvardin yliopiston rehtori Lawrence Summers oli joutunut eroamaan toimestaan syyllistyttyään poliittisen korrektiuden rikkomiseen ja väitettyään, että synnynnäiset erot selittävät, miksi luonnontieteissä on enemmän naisia kuin miehiä. (Kyseessä on muuten sama hemmo, joka toimi Bill Clintonin valtiovarainministerinä 1990-luvulla, joten ei häntä ainakaan epädemokraattisuudesta voisi syyttää.)

Ilmeisesti lehdessä haastateltu Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto puolestaan saa pysyä virassaan, kunhan hän jatkaa maltillisella linjalla, kehuu naistutkimuksessa saavutettuja tuloksia, muistuttaa olleensa perustamassa naistutkimusyksikköä ja pitää naistutkimuksen ansaitsemaa kritiikkiä vain ”ylilyöntinä”.

Sanon suoraan, että oli pöljää perustaa naistutkimusyksikön niminen organisaatio, josta sahattiin pois toinen puoli: miestutkimus. Myös lehdessä esitetty Ilkka ”Femi” Niiniluodon kanta, että yliopistoissa pitäisi edelleen lisätä ”naisten tasa-arvoa”, on merkki miehiin kohdistuvasta käänteisestä diskriminaatiosta ja siitä, kuinka tasa-arvopolitiikkaa tehdään heteroiden ja heterotieteen ehdoilla. Naisten jatkuvalla tasa-arvon rääkymisellä kun on merkitystä vain heteroiden omissa kompleksisissa ihmissuhteissa, toisin sanoen sukupuolten yhteen sovittamisessa. Tasa-arvolla politikoimisen ristiriitaisuudesta olette voineet lukea esimerkiksi artikkelistani ”Kun yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset” (Tiedepolitiikka 1/2006).

Itse en luota myöskään Niiniluodon mainostamaan kriittiseen tieteelliseen realismiin enkä Rolinin palvomiin vertaisarviointeihin, sillä ne juuri muodostavat valtapolitiikan keskeisen pelikentän ja johtavat myös ei-toivottuun relativismiin ja subjektivismiin. Sen sijaan uskon anarkistiseen tieteenihanteeseen eli väitteiden, perustelujen ja tulkintojen esittämiseen ilman ennakkosensuuria. Vain puoliksi oppineet tarvitsevat ajatuksilleen lapsenvahdin, kun taas dialogisesti ajatellen vasta julkisissa ja avoimissa keskusteluissa nähdään, kuinka käy.

Panen kiitollisena merkille, että onnistuin opettamaan dialogisen filosofian käsitteen myös naistutkijoille. Nyt he tosin käyttävät kyseistä nimitystä vain eräästä seminaaristaan kutsuen omaa keskusteluaan siellä ”queer-dialogiksi”.


Naistutkimus globaalissa sulamispisteessä

Naistutkimuksen kentällä on joitakin asialliseen keskusteluun yltäviä tieteenharjoittajia, mutta samaa ei voi ikävä kyllä sanoa Pia Livia Hekanahosta, joka leimaa Henry Laasasen käsityksen sosiaalisesta vaihdosta sukupuolimarkkinoilla ”huoritteluksi”. Miksi ihmeessä kriittisen miestutkijan näkemys siitä, että naiset pihtaavat miehiltä seksiä ja siten tekevät ostamisen suorastaan välttämättömäksi, olisi huoraksi julistamista?

Koko ilmiöhän syntyy juuri tuosta heteronaisten ja heteromiesten kompleksisesta suhteesta. Ongelmana on, että feministit ovat laittaneet aivonsa niin pahasti takalukkoon, että he eivät enää suostu ottamaan vastaan kerta kaikkiaan minkäänlaista informaatiota. Tulkintani on, että koko keskustelu kertoo vain naisten ja miesten fataalista yhteensopimattomuudesta heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa.

Tosiasia on, että naistutkimukseen kohdistettu kritiikki on ollut täysin ansaittua. Judith Butler, Michel Foucault ja Donna Haraway ovat olleet naistutkimuksen piirissä täsmälleen samanlaisia kotijumalia kuin Lenin ja Marx olivat taistolaisten yhteiskuntatutkijoiden piirissä 1970-luvulla. Feministien kirjoituksista päätellen Butler ei olekaan enää vain queer, vaan hän on suorastaan Alien: Täydellinen Olio! (Kauhulla ajattelen, mitä tapahtuu, jos nämä feministit hankkivat vielä sen biologisenkin sukupuolen ja alkavat lisääntyä...)

Naistutkijoita yhdistää marxilaisiin myös heidän tapansa käydä keskustelua. Feministit toimivat samaan tapaan kuin akateemiset sosialistit ja kommunistit, jotka omien dogmiensa vahvistamiseksi koettivat kääntää huomion vastapuolen ajatuksissa näkemiinsä heikkouksiin ja kiljuivat kitapurjeet lepattaen: ”Missä viitteet?!”, ”Missä lähteet?!”, ”Esitä perustelut!”, ”Todistustaakka teillä!”.

Tämäntapaisilla välihuudoilla feministit ja vasemmisto onnistuvat sotkemaan jokaisen akateemisen seminaarin ja taivuttelemaan toiset ihmiset puolustelukannalle, vaikka feministien ja vasemmistolaisten omat väitteet eivät kestä kerrassaan mitään kriittistä tarkastelua. Perustelujen penääminen kertoi heidän peloistaan, että he itse jäävät kiinni ajatuslonkeroidensa puolueellisuudesta tai itselleen suomistaan helpotuksista. Mikä onkaan ilmeisempi tosiasia kuin sukupuolieron kaksiarvoisuus, jonka niin sanottu queer-teoria on yrittänyt kiistää?

Feministisinä naistutkijoina ovat postmodernismin, poststrukturalismin, sosiaalisen konstruktionismin ja dekonstruktionismin nimissä esiintyneet melko kokemattomat ja nuoret tutkijat, joista suuri osa on vailla korkeinta akateemista tutkintoa, tai sitten heidän ainoa julkaisunsa on heidän väitöskirjansa. Omassa nuoruudessani vallitsi sellainen akateeminen käytäntö, että jos aikoo kritisoida jotain henkilöä tai hänen ajatuksiaan, myös hänellä itsellään pitäisi olla esittää ainakin jonkinlaista näyttöä itsenäisestä julkaisutoiminnasta kyseisellä alalla. Tällä toteamuksella en halua polkea ketään, mutta haluan rohkaista naistutkijoita ja varsinkin kaikkein nuorimpia mielipiteiden esittäjiä hakeutumaan todellisen filosofian pariin pohtimaan tiedon, tieteen ja todellisuuden suhteita tietoteorian tai tieteenfilosofian näkökulmasta.

Olen myös sitä mieltä, että feministien hyökkäävyys alentaa kenties jo tarpeettomastikin heidän statustaan, sillä he eivät vaikuta keskittyvän kuulemaan vasta-argumentteja lainkaan. En jaksa myöskään toistuvasti hokea niitä heille, sillä minulla on oman julkaisutoimintani piirissä tällä hetkellä tärkeämpää tehtävää. Voi olla, että lopulta koko naistutkimusparadigma osoittautuu lumiukoksi, josta ei kirkkaan kevätauringon loimotuksessa jää jäljelle muuta kuin hattu, hammashiilet ja porkkana.

6. maaliskuuta 2008

”Kriittisyys kertoo ongelmista”


Poliisivoimin tehty gradu kertoo, että valtiojohdon uhkailijalla on usein henkilökohtaisia ongelmia. – Vai niin. Mikä onkaan helpompaa kuin koettaa kääntää poliittiset erimielisyydet ja kritiikki uhkailuksi ja uhkailu kansalaisten ”henkilökohtaisiksi ongelmiksi”? Huvittavaa on, että valtiojohdolla itsellään vaikuttaa olevan nyt paljon henkilökohtaisia ongelmia...

Eräs ongelma näyttää olevan siinä, että media valikoi ja suodattaa luettaviksemme omituisia asioita ja rakentaa kyseisen julkisuuden itse. Ensinnäkään pro gradu -tasoinen tutkielma ei olisi päivälehdessä kommentoimisen arvoinen, varsinkaan, kun se edustaa viranomaisvallan omia intressejä. Toiseksi, myös median mielenkiintoa näyttävät ohjaavan toisarvoiset tekijät, kuten pääministerin ja hänen ex-heilansa kiistelyn saama julkisuus osoittaa. Luulisi, että tässä maassa olisi tärkeämpääkin poliittista puhuttavaa. Nyt politiikan moraalin määrittelee joko Hymy-lehti tai tuomioistuin, vaikka perustuslakiin toimivallan luovutusta ei olekaan ehditty kirjata.

Maassamme ei toimi vain ennakkosensuuri vaan myös jälkikäteissensuuri. Sen mukaisesti monilta ihmisiltä menevät aivot off, eivätkä lamput loista kenenkään päällä: Tuntematon sotilas - Sensuroitava! Homomarski - Sensuroitava! Karttusen neitsytkuvat - Sensuroitava! Tekstaripäiväkirja - Sensuroitava! Ja päälle päätteeksi vielä eduskuntaan 4 prosentin ehdotettu äänikynnys, jotta protestiäänet jäisivät kuin kahvinporot suodattimeen. Kun asiaan lisätään valtamedian muistutus siitä, että Suomessa asuntojen hinnat eivät koskaan laske kysynnän ja tarjonnan lakeja seuraten, on pöytä ahdistukselle katettu (lukekaa vaikka kyseisen jutun yleisökommentit).

Tämäntapainen yhteiskunta-Angstin lisääminen ei idätä mitään muuta kuin pelkoa ja vihaa kansalaisten riveissä, ja lopulta se lietsoo ääriryhmien kannatuksen kasvua. Monen ihmisten mielissä elää luullakseni kokonaan toisenlainen yhteiskuntaihanne, kuin missä me elämme nykyisen poliittisen kulttuurin keskellä. Tähtäimessä voisi olla sellainen liberaali yhteiskunta, jossa vallitsisi täydellinen sananvapaus, ja asioista keskusteltaisiin hyväntahtoisessa, ymmärtävässä ja rakentavassa hengessä eikä jatkuvan tuomiomielen ja syyllisten etsinnän vallitessa, kuten nyt.

Tässä maassa tarvittaisiin media, joka olisi koko valtakunnan laajuinen ja joka puhuisi yhteiskunnalliset ongelmat halki eikä tyytyisi pikkupolitikoimaan siinä ahtaassa umpiossa, jossa suomalainen valtamedia juttujaan tekee. Internetistä oli hetki sitten tulossa sellainen, mutta nyt sekin halutaan sensuroida ja kieltää. Mitään muuta ei sitten kaivatakaan kuin keskustelua. Ja kaikki tämä, vaikka a) kenelläkään ei vaikuta olevan mitään sanottavaa ja b) kukaan ei enää uskalla sanoa mitään, varsinkaan sitä, minkä kaikki haluaisivat kuulla.

5. maaliskuuta 2008

Huomioita tuomiosta


Olen käsitellyt ”Ruusunen vastaan Vanhanen”-oikeudenkäyntiä eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani, joten lienee parasta vetää asiat yhteen tässä. Oikeuden tämänpäiväinen päätös jättää kirjan kirjoittaja vaille tuomiota oli voitto sananvapaudelle. Vaikka se epäilemättä syökin miestä, iloitsen silti päätöksen puolesta, sillä käräjöinnin aiheena olleet asiat eivät kuitenkaan korjaantuisi korvauksilla eivätkä sakoilla, mutta tuomitseminen olisi merkinnyt huomattavaa periaatteellista kannanottoa sananvapautta vastaan.

Koska päätös syntyi kahden lautamiehen äänillä yhtä ammattituomaria ja yhtä lautamiestä vastaan, voidaan ajatella, että tuomarinpöydän takana vastakkain olivat kansanvallalle uskolliset lautamiehet ja esivallalle kuuliainen virkamiestuomari. Siitä, että oikeuksien luottamushenkilöt valitaan kunnallispoliitikoista, on joskus myös etua demokratialle ja sananvapaudelle, vaikka tuomioistuimiamme onkin toisinaan moitittu poliittisiksi.

Hovissa jatkuva oikeudenkäynti vain pitkittää kriisiä, joten Vanhasen olisi ollut viisainta niellä harminsa ja pidättäytyä jatkotoimista. Tietenkin myös miehellä on oikeus ja velvollisuuskin pitää kiinni niistä oikeuksien repaleista, jotka hänellä vielä on tässä naisväen hallitsemassa maailmassa. Mutta nyt asiasta tulee pelkkä arvovaltakiista. Sen istuva pääministeri voisi katsoa jo voittaneensa hänelle suotuisissa vaaleissa. Pitkittyminen syövyttää kiistan kansakunnan muistiin ja saattaa sitä kautta heikentää poliitikon arvovaltaa.

3. maaliskuuta 2008

Kirjoja ja kuunpimennyksiä


Kirjoitin tänään viimeiset rivit uuden teokseni Enkelirakkaus käsikirjoitukseen, joka lähtee tuota pikaa taittoon. Enää vain jälkisanat, ja työ on valmis.

Olen joskus kuullut väitteen, että niin sanottua Mustaa Kirjaa luettaessa alkaa tapahtua outoja ilmiöitä, eli kirjat putoilevat itsekseen hyllyistä ja koirat haukkuvat olemattomille asioille. Kirjoittaessani anarkismia käsittelevää teosta Filosofi räjähti, tulevaisuus palaa keväällä 2004 olin viimeistelemässä kirjan uskontokriittisiä kohtia kuntoon (painetun kirjan sivut 24-25), kun kylpyhuoneeni vesihana alkoi valua itsestään äkillisen pamauksen seurauksena. Lähempi tarkastelu osoitti, että vipuhanan sisältä oli rikkoutunut jokin osa, joka aiheutti tämän harvinaisen onnettomuuden.

Nyt minua hieman pelottaa, sillä tänä yönä, 3.3.2008, on kuunpimennys. Mooseksen kirjan 6. ja 7. luvun eli niin sanotun Mustan Kirjan mukaan paholaista kutsutaan nimenomaan kuunpimennyksen aikaan. Kaikesta huolimatta julkaisen jälleen uuden opuksen, jota haluan sanoa pääteoksekseni. Sivuja siihen tulee viisi tai kuusi sataa, ja kirjaan sisältyy kaikki, mitä olen halunnut filosofiassa sanoa.

1. maaliskuuta 2008

Digitaalinen televisio on lupamaksujen loppu


Television digitalisointia on vatvottu sen verran ahkerasti julkisessa sanassa, että kukaan ei pidä asiaa enää minään ihmeenä. Niinpä kyseinen aihe sopii esimerkiksi siitä, kuinka asian kuin asian käsittely latistuu, kun keskustelut joudutaan käymään aina vain alimman ymmärtämiskyvyn mukaan. Suurimmalle osalle ihmisistä muutaman kympin hintaisen digisovittimen hankinta ja käyttöönotto eivät tuota mitään ongelmia. Varsinaisen pulman digitaalinen televisio tuottaakin Yleisradiolle, jonka hermoileminen johtunee siitä, että uusi tekniikka mahdollistaa lupamaksujärjestelmän romuttamisen.

Yleisradion näennäisesti maksuttomat kanavat ovat samanlainen poliittinen kupla kuin ”ilmainen” joukkoliikennekin. Todellisuudessa Yleisradion TV-kanavat muodostavat Suomen kalleimman maksutelevisiojärjestelmän. Erotuksena muihin maksukanaviin on vain se, että Yleisradion toiminnasta joutuvat maksamaan kaikki televisionkatsojat, vaikka he eivät Ylen kanavia katsoisi tai haluaisi.

Kun viimeisetkin analogiset lähetykset päättyvät tänään kaapeliverkoissa, lupamaksut voitaisiin alkaa periä korttipohjaisen digitaalisen järjestelmän kautta. Mutta myös sille on olemassa tiettyjä esteitä, mikä tekee tv-maksun perimisen verotusteitse järkeväksi. Lupamaksujärjestelmää ei ole syytä jatkaa, sillä laskuttaessaan kanaviensa katsomisesta hakuammuntamaisesti Yle menettelee epäoikeudenmukaisesti kuluttajia kohtaan.


TV-luvan tabu murtuu

Television digitalisoituessa on puhuttu paljon siitä, mitä teknisiä uudistuksia järjestelmään liittyy ja mitä lisäarvoa ne tuovat katsojille. Vähemmän on keskusteltu kysymyksestä, mistä kanaville riittää ohjelmaa, ketkä ohjelmia katsovat ja kuinka kanavat pystyvät rahoittamaan toimintansa. Vähentääkseen kitkaa digi-TV:n tieltä ja saadakseen laitekannan uudistumaan televisioyhtiöt välttelivät kertomasta sitä, että digitaaliseen järjestelmään siirtyminen merkitsee lupamaksupohjaisen television loppua ja kanavakohtaisen maksutelevision alkua.

Yleisradion rahakriisin keskellä sen oma tulevaisuus näyttää vaikealta, eikä Ylen taloudellinen asema jatkossakaan helpotu. Ylen kriisi ei kuitenkaan koske ensisijaisesti sen toiminta-ajatusta vaan on lähinnä tekninen ja taloudellinen. Koetan seuraavassa valaista, kuinka julkisen vallan kannattaisi näihin haasteisiin tarttua.

Lupamaksupohjainen rahoitus on perustunut muun muassa siihen, että Yleisradio omisti aiemmin jakeluverkon. Myös mainostelevisioyhtiöt joutuivat maksamaan Ylelle huomattavia summia lähetysverkon käytöstä toimilupamaksuina. Käytäntöä voitiin perustella omistussuhteella. Digitaalisen lähetysverkon omistaa nykyisin ranskalaisyhtiön hallitsema Digita Oy. Viestintävirasto, joka huolehtii lupamaksujen perimisestä, muutti lupamaksun nimen jo aikaa sitten ”TV-maksuksi”.

Todellisuudessa kyseessä on entinen lupamaksu, jota Yle perii Digitan verkon käytöstä, kun suurin osa lupamaksuvaroista tilitetään Ylelle. Kattaessaan sillä noin 90 prosenttia toimintamenoistaan Yleisradio on eriarvoisessa asemassa kaupallisiin TV-yhtiöihin verrattuna, ja keskeinen kysymys kuuluu, ansaitseeko Yleisradio erityisoikeuksiaan.

Kun digitaalinen verkko muodostuu vallitsevaksi, kaupallisten TV-yhtiöiden kannattaa hakea Kilpailuvirastolta ratkaisu kysymykseen, onko oikein, että Yleisradio nauttii kilpailullista erityisetua. Luultavasti kaupalliset TV-yhtiöt olisivat hakeneet ratkaisua jo aiemmin, ellei se olisi ollut omiaan hidastamaan digitaalisen television yleistymistä. Kun katsojille olisi valjennut, että digitalisoinnin mahdollistama maksutelevisio saattaakin merkitä kanavakohtaisia tv-maksuja, digiboksien hankinta olisi entisestään hidastunut. Samalla koko toiminnassa olisi jääty helposti analogiseen aikaan.

Sen sijaan laitekannan muututtua täysin digitaaliseksi on TV-luvan romuttaminen ja maksutelevisiojärjestelmän käynnistäminen mahdollista. Lupamaksuttomat kotitaloudet voidaan pimentää, kun lähetykset saadaan näkymään vain kuluttajan ja palveluntarjoajan välisellä sopimuksella sekä laitteeseen asennettavalla Conax-kortilla. Näin myös lupamaksujen perimiskäytäntöä tulee järkeväksi muuttaa.


Tekniikka luo maksutelevision

Tekninen kehitysaskel muodostaa ratkaisevan perusteen kaupallisten yhtiöiden vaatimuksille. Vastaanottimen hallussapitoon perustuvan lupamaksun keruu ei ole enää oikeutettua, sillä Yleisradio ei voi pakottaa ketään maksamaan pelkästä laitteen olemassaolosta. Sehän on sama, kuin puhelinyhtiöt laskuttaisivat matkapuhelimen haltijaa, vaikka hänellä ei olisi liittymäsopimusta. Hyväksyttävä peruste tv-maksulle voi olla vain tilattu sisältö, josta laskuttamiseen on olemassa tekninen järjestelmä.

Digivastaanottimessa voidaan saattaa näkymään vain ne kanavat, joista kuluttajat maksavat – tai ne, jotka lähettäjä haluaa välittää ilmaiseksi. Viimeksi mainittuja ovat esimerkiksi eräät satelliittikanavat. Näin Yleisradiolla, Digitalla tai Viestintävirastolla ei olisi oikeutta periä maksua pelkästä TV-vastaanottimen hallussapidosta – sitä kun voidaan käyttää pelkästään muiden kuin Ylen kanavien katselemiseen.

Lupamaksujärjestelmän vuoksi Ylen koko toiminta-ajatus on ollut vaarassa muuttua ristiriitaiseksi. Tämä puolestaan on luonut Ylen katsojakontakteihin erityisen värin. Lupatarkastajien tehtäväksi mielletään sen varmistaminen, että televisiota ei katsottaisi; se on ikään kuin paheksuttavaa ja nuhteen alaista toimintaa – paitsi erityisellä luvalla. Toisaalta television katselemista pidetään itsestään selvänä, ja siihen suorastaan painostetaan tuputtamalla lupia kaikille. Mainostelevisioyhtiöt puolestaan toivovat, että niiden kanavia katsoisi ihan omasta halustaan mahdollisimman moni! Tämä näkyy ohjelmien tasossa.

Ylekin tietysti toivoo, että myös sen omat kanavat voisivat oikeuttaa olemassaolonsa omalla katsojapohjallaan. Mutta käytännössä valtiollinen viihde on osoittautunut niin ”ammatikseen” tehdyn näköiseksi, että hauskanpito on muuttunut työksi myös kotikatsomoissa. Lupamaksujen siirtäminen verotusteitse perittäväksi olisi ollut perusteltua jo analogisenakin aikana, sillä TV-lupatarkastajat mielletään tupa-, kaappi- ja siisteystarkastuksia tekeviksi elämäntapatarkastajiksi, jotka eivät tähän maailmanaikaan kuulu ja joiden soisi häipyvän historian hämäriin.

Yleisradion asema digitalisoitumisen keskellä on vaikea. Sen oman edun mukaista olisi pitää kiinni lupamaksuun perustuvasta järjestelmästä. Näin se pystyisi laskuttamaan jokaista television haltijaa, vaikka tekniikka on olemassa vain kanavakohtaista laskutusta varten. Ylen ohjelmat ja kanavat kun eivät ole olleet katsotuimpien joukossa. Esimerkiksi MTV3:lla on yhtä paljon katsojia kuin TV1:llä ja TV2:lla yhteensä.

Yle saattaa yrittää jarruttaa kanavakohtaiseen maksutelevisioon siirtymistä vedoten siihen, että näin kansalaisille voidaan taata näennäisesti ”ilmainen” televisio. Tosiasiassa se perustuu edelleenkin Ylen etuoikeuteen periä lupamaksua. Tuon oikeuden loppuminen vähentäisi Yleisradion tuloja ratkaisevasti. Niin on käynyt jo nyt, kun osa katsojista on sanonut irti lupansa – ilmeisesti protestiksi koko käytännön järjettömyydelle.

Sen sijaan kaupallisille televisioyhtiöille digitaalinen tekniikka lupaa aurinkoisia aikoja. MTV3 ja Nelonen toimivat nyt valtaosin ilmaiskanavina, joille lupamaksuista ei tilitetä mitään. Mutta ne voivat jatkossa päättää siitä, mitkä ohjelmat näkyvät ilmaiseksi ja mitkä vain maksullisen kortin kautta. Esimerkin tästä antaa formulakilpailujen osittainen siirtyminen uusille mini pay-kanaville.

On todennäköistä, että kaupalliset yhtiöt eivät koskaan muuta ohjelmiensa päävirtaa täysin maksulliseksi, sillä mahdollisimman laaja katsojapohja on mainostelevisioyhtiöiden elinehto. Tulevaisuudessa saattaa käydä jopa niin, että Yleisradio joutuu sopeutumaan tilanteeseen tavalla, jolla kaikki sen ohjelmat muutetaan varainhankintasyistä maksullisiksi, kun taas mainostelevisioyhtiöt pystyvät tarjoamaan pääohjelmistonsa ilmaiseksi, kuten tähänkin asti. Sitten on kiintoisaa nähdä, mitä kanavia kansalaiset katsovat.


Kieroutunut kilpailutilanne

Sekä teknisistä että poliittisista syistä on lupamaksukäytännöstä luopumista syytä pitää todennäköisimpänä tulevaisuuden vaihtoehtona. Eiväthän sanomalehdetkään voi lähettää koteihin laskua tai tarkastajaa vain sen oletuksensa perusteella, että niissä luetaan kyseistä lehteä salaa. Myös lehtipuolella ilmaisjakelu on lisääntymään päin, ja kenttä on jakautumassa kahtia ilmaisen ja tilattavan aineiston kesken. TV-kanavien välisen kilpailutilanteen vääristyminen toteutuu nyt siinä, että keräämällä itselleen rahaa pelkästä vastaanottimen hallussapidosta Yle syö markkinoita kaupallisten kanavien mahdollisuuksilta myydä katsojille omia palvelujaan.

Ylen automaattilaskutukselle ja pakkotilausperiaatteelle ei ole vedenpitävää pohjaa, sillä vapaassa markkinataloudessa ketään ei voida pakottaa ostamaan palveluja yhdeltä tarjoajalta. TV-lupajärjestelmässä Ylen kanavien pakko-ostaminen on ollut myös muiden kanavien katsomisen ehto, ja näin Ylelle on suotu totaalinen etulyöntiasema. Vaikka Yleisradio itse ei tunnusta toimintansa perustuvan kilpailuun, tämä ei kumoa sen kokonaismarkkinatilannetta vääristävää vaikutusta. Kun markkinoilla toimii erityisoikeuksilla varustettu kilpailija, vähenevät kaupallisten toimijoiden mahdollisuudet.

Yleisradion etuoikeuksien puolesta on tosin lausuttu, että Yle on TV-maksun perimisoikeuden vastikkeeksi sitoutunut olemaan mainostamatta. Mutta kuinka vedenpitävä tuokin argumentti on? Ajatellaanpa, että Suomessa toimisi kenkäkauppias, joka jakelisi kansalaisille näennäisesti ilmaisia kenkiä ja perisi samanaikaisesti kenkien käyttömaksua, jonka perusteeksi mainittaisiin se, ettei kyseinen kauppias salli mainoksia ikkunoissaan.

Ensinnäkin tämä veisi pohjaa kaupallisten toimijoitten myynniltä. Toiseksi se, että toimija ei asetu markkinaehtoiseksi yritykseksi, ei riitä perusteeksi sen laissa säädetyille positiivisille erityisoikeuksille, sillä pelkkä kilpailemattomuus kaupallisten yhtiöiden kanssa ei tuo Ylelle niin suurta etua kuin sen nykyinen erityisasema sille suo. Muutoinhan Ylen olisi kannattanut muuttaa toimintansa kaupalliseksi jo aikoja sitten, ja juuri kaupallisuutta se nyt pelkää.

Entä toisiko digitalisoimisen suoma kanavakohtainen maksullistaminen Ylen varainhankintaan suurta muutosta? Liikenne- ja viestintäministeriön vuonna 2003 julkaistu ”Kohti digiaikaa” -väliraportti linjasi vielä TV-lupajärjestelmän puolesta vedoten tulonmuodostuksen ennustettavuuteen ja hurskastellen kansalaisten näennäisellä ”halukkuudella” suorittaa maksunsa herran pelossa.

Vuoteen 2010 ulottuvassa ennustuksessa jopa budjettirahoitus tyrmättiin pitäen sitä valtiovaltaan sitovana ja puolueellisuutta lietsovana. Raportissa unohdettiin kuitenkin tärkein tekninen fasiliteetti eli korttipohjainen maksu-TV lähes kokonaan, eivätkä lupamaksujen tasaisilla nostoilla uhkaavan raportin muutkaan perustelut tunnu enää uskottavilta. Nykykäytännön pohjana olevan selvityksen olikin laatinut valtion viranomainen toisen valtion laitoksen toimeksiannosta, eikä sitä ole syytä pitää puolueettomana.

Vaikka TV-lupajärjestelmä onkin vielä yleiseurooppalainen (Espanjaa, Hollantia, Luxemburgia, Portugalia ja Brysselin kaupunkia ottamatta), useimmissa Euroopan maissa joudutaan siirtymään digitalisoimisen myötä nykyistä järkevämpään rahoituskäytäntöön. Ranskassa, Irlannissa ja Italiassa mainostulot ovat perinteisesti muodostaneet merkittävän osan julkisten TV-yhtiöiden tuloista luotettavuuden kärsimättä.

Huonon esimerkin uuteen tilanteeseen reagoimisesta puolestaan tarjoaa Saksa, joka laittoi hätäpäissään tietokoneetkin luvanvaraisiksi. Tämän logiikan mukaan 3G-puhelimetkin jouduttaisiin tekemään erikseen luvanvaraisiksi, sillä niillä voidaan katsella TV-ohjelmia. Niiden puolestaan toivotaan yleistyvän, jotta GSM-verkko voitaisiin suunnitelman mukaisesti lopettaa vuoteen 2015 mennessä.

Viestinnällisiä olosuhteitamme hyvin vastaavassa Norjassa TV-maksu peritään siten, että kaikkien kotimaisten kanavien katselu on pantu kortin taakse. Lupa yksinkertaisesti korvattiin maksukortilla, jossa myös kaupalliset yhtiöt ovat mukana. Mikäli kaupalliset yhtiöt eivät pääse Ylen kanssa sopimukseen siitä, että myös niiden kanavien katselu laitetaan kortille, Yle voisi laskuttaa vain omat kanavansa. Käytössä olevan kortin pitäisi silti olla yhteinen, sillä korttien jatkuva vaihtelu kotipäätteissä ei tule teknisistä syistä kyseeseen ja yhteiselle kortille kaupallisetkin yhtiöt voisivat ladata omien kanaviensa katseluoikeuksia.

Erään teknisen ongelman muodostaa se, että eräissä kotipäätteissä ja kannettavien tietokoneiden TV-korteissa ei ole Conax-korttipaikkaa ollenkaan, ja antenniverkon digijärjestelmä rakennettiin alun perin myös tien päällä tapahtuvaa vastaanottoa varten. Niinpä kortittamiseenkin liittyy ongelmia.

Mikäli Suomessa halutaan pitää kiinni Yleisradiosta, ainoaksi vaihtoehdoksi näyttää jäävän se, että Ylen kulut kuitataan valtion budjetista. Tämä merkitsisi veroluonteisen maksun siirtämistä verotusteitse perittäväksi, mikä kattaisi myös pelkkää 3g-puhelinta tai netti-TV:tä käyttävien osuuden kustannuksista. Maksun periminen tuloveron yhteydessä olisi oikeudenmukaista siksikin, että nykyinen lupamaksu kohtelee ihmisiä epätasavertaisesti. Yhden ja kahden ihmisen taloudet maksavat nyt enemmän henkilöä kohti kuin suuremmat perheet.

Uudistusta valmisteleva työryhmä on laskenut, että tuloverona perittäväksi muutettu lupamaksu merkitsisi noin sadan euron lisäystä vuotuiseen verorasitukseen henkilöä kohti. Näin laskien yhden ihmisen taloudet maksavat nyt kaksinkertaista lupamaksua, kun taas nelihenkiset perheet pääsevät puolella hinnalla. Ne ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista vastaanotinta, voisivat veropohjaisessa järjestelmässä lohduttautua sillä, että julkinen valta rahoittaa verovaroista myös moottoritiet ja koulut, vaikka kaikilla ihmisillä ei ole autoa eikä lapsia. Informaatiotekniikan huippumaana Suomella on tilaisuus johtaa kehitystä, eikä myöskään poliittisia päätöksiä pidä enää viivyttää.


Puolueettomuuden puolustaja?

Kysymys televisiotoiminnan rahoituksesta ei ole tietenkään vain kaupallinen vaan myös poliittinen. Moniarvoisuuden takaamiseksi voi olla hyväkin, että on olemassa epäkaupallisesti toimivia viestimiä. Yleisradio ei ole tosin osoittanut puolueettomuuden pyrkimyksessään kovin luotettavaa linjaa, kun pää- ja toimitusjohtajilta vaadittu tärkein ominaisuus on ollut Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen jäsenyys.

Ei ole olemassa myöskään selvää näyttöä siitä, että valtiolliset kanavat takaisivat monipuolisempaa tai objektiivisempaa tiedonvälitystä kuin useiden kaupallisten yhtiöiden kirjavoittama mediakenttä. Myös mainosten ja markkinoinnin karttaminen voi antaa todellisuudesta vääristyneen kuvan, sillä mainosten olemassaolo on osa todellisuutta. Yle kategorisoi TV-kanavat uusien kotisivujensa ohjelmatiedoissa ”kaupallisiin” ja ”ei-kaupallisiin”, mutta kaupallisuus ei liene loppujen lopuksi kovin ratkaiseva ohjelmien valintakriteeri. Tärkeämpää on se, mitä televisiosta todella tulee.

Entä miten olisi suhtauduttava Esko-Juhani Tennilän puheisiin, joilla hän on vedonnut TV-maksun puolesta ja väittänyt, että budjettirahoitteisuus tekisi Ylestä ”hallituksen äänitorven”? Valtaapitävät luonnollisesti tukevat viestimiä ja viestimet tarvitsevat valtaapitäviä, mutta tosiasiassa vuorovaikutus ei ole noin automaattinen eikä suoraviivainen. Rahoittavathan yliopistotkin menonsa suurimmaksi osaksi valtion budjetista, eikä niitä ole silti syytä pitää ”hallituksen kanavina”. Myös Yleisradion autonomia voitaisiin varmistaa lailla. Tämänkin tietäen poliitikot eivät mielellään tartu Yleisradion asemaan, sillä he ovat mediasta riippuvaisia, ja käytännössä Yle hallitseekin nyt poliitikkoja eikä päinvastoin.

TV-lupajärjestelmä herätti Ruotsin eduskuntavaalien alla poliittista kohua, josta kävi ilmi, että sen enempää poliitikot kuin kansalaisetkaan eivät pidä nykyjärjestelmiä perusteltuina. Matti Vanhanen oli tuolloin oikeassa vastustaessaan TV-lupatietojen julkistamista. Se johtaisi kontrolliin, joka ei kuulu demokraattisiin yhteiskuntiin mutta jota voidaan käyttää poliittisten ajojahtien välineenä – aivan niin kuin toimeentulotukiasiakkaiden pankkisalaisuuden murtamista tai valtioneuvoston jäsenille jo nyt lankeavaa velvoitetta luetella kaikki omaisuutensa kellon käätyjä myöten.

Kimmo Sasi puolestaan totesi jo liikenne- ja viestintäministerinä toimiessaan, että TV-lupamaksun käsite on albanialainen ja että vastaanottimen hallinnasta verottava järjestelmä olisi korvattava rahoittamalla Yleisradion toiminta suoraan valtion budjetista. Helsingin Sanomien syksyllä 2006 tekemä tiedustelu osoitti, että noin puolet kyselyyn vastanneesta sadasta kansanedustajasta olisi tähän myös valmis. Nykyeduskunnan aikana tällaista tiedustelua ei ole tehty.

Yleisin peruste veroluonteisen maksun korvaamiseen budjettirahoituksella on se, että nykyinen TV-maksu on könttäsummavero, jonka mukaisesti jokainen kuluttaja maksaa saman osuuden tuloistaan riippumatta. Sen sijaan veroprogression sisältävä budjettirahoitus rasittaisi kansalaisia heidän maksukykynsä mukaan ja olisi sosiaalisesti oikeudenmukaisempi. Toisaalta lupamaksun tasaveroluonteessa on joskus nähty myös sen tietty ”oikeudenmukaisuus”.

Onpa valtiollisen rahoituksen muoto sitten lupamaksu- tai budjettipohjainen, varsin vahva poliittinen peruste Ylen toiminnan tukemiseen julkisella rahoituksella on ollut se, että sillä tavoin on tehty tulonsiirtoja ohjelmien kotimaisille tekijöille eli tuettu kulttuurielämää. Kun suuri osa ohjelmista ostetaan kuitenkin jo nyt talon ulkopuolella toimivilta yksityisiltä tuotantoyhtiöiltä, voidaan kysyä, miksi kyseistä valtion tukea ei suunnattaisi suoraan tekijöille vaan ostajana toimivalle Ylelle.


Strategisia virheitä

Tosiasia, jonka Yleisradio joutuu tunnustamaan, on se, että sillä on vain yksi tie. Se johtaa nykyisen rahoitusjärjestelmän päätepisteeseen, eikä ratkaisua voida kuin viivyttää keinotekoisin konstein. Ylessä on tehty strategisesti eli koko organisaation tavoitteiden ja päämäärien kannalta huonoja ratkaisuja. Selkeä linjanveto on puuttunut, sillä asioista ovat päättäneet poliitikot. Näin on päädytty epätyydyttäviin kompromisseihin.

Kiristyvässä kilpailussa ja talouskriisissä olisi tarvittu profiloitumista ja keskittymistä tietyille aloille. Yleisradio aikoi toimia muun muassa huippukalliin Musiikkitalon rakennuttajana, kunnes se vetäytyi hankkeesta oivallettuaan, että viestintätalon pitää keskittyä ohjelmien tuotantoon ja hankintaan. Mielestäni Yleisradio ei tarvitse tehtäviensä toteuttamiseksi omaa sinfoniaorkesteriakaan, vaan myös sen toiminta kannattaisi ulkoistaa.

Eräs infrastruktuuria koskeva virhe oli oman lähetysverkon myynti. Digita olisi kannattanut pitää kansallisessa omistuksessa jo turvallisuusstrategisista syistä, kuten muukin kansallisesti tärkeä viestintäinfrastruktuuri. Lähetysverkon omistaminen olisi ehkä voinut toimia oikeutuksena myös jonkinlaisten veroluonteisten TV-maksujen perimiselle. Teräväpiirtolähetyksiin siirtymistä hidastaa nyt se, että Digita veloittaa televisioyhtiöitä välitetyn bittimäärän mukaan, ja HDTV-lähetyksissä tuo määrä on moninkertainen.

Uusien kanavien luominen on ollut hallinnollisesti epäviisasta. Kun sisällöntuotantoon ei ole ollut varaa, kanavia on täytetty uusinnoilla. Yle on pyrkinyt oikeuttamaan itseään laajoilla arkistoillaan sekä lähettämällä uusilla kanavillaan, kuten Teemalla, muutamia Kekkosen aikaisia aarteita sekä sosialismin historiasta kertovia dokumentteja. Huolestuttavaa onkin, että arvokkainta Yleisradiossa alkavat olla ovat sen arkistot. Tämän (n)ostalgian vaaliminen kuuluu kuitenkin museolaitoksen tehtäviin, eikä nykypäivää palvelemaan tarkoitettu yhteiskunnallisen kulttuurintuotannon yksikkö voisi olla sillä tavoin laudoissa, kuin se nyt on.

Arkistot olisi syytä pitää netti-TV-pohjaisina, ja Yle onkin rakentanut melko hyvin toimivan nettiarkiston (Areena). Tämä vastaa arkistotoiminnan omaa ideaa: ohjelmiin kohdistuvan kysynnän kärki on kapea ja käyttäjäkunta on valikoitunutta. Arkistoista ei kannata kaivella ohjelmia TV:ssä esitettäviksi paitsi poikkeustapauksissa. Vuodenvaihteessa lopetettu Yle Extra oli samanlainen strateginen virhe kuin radion Q-kanava: sille ei ollut kysyntää. Jos kanavien määrän oletetaan muuttuvan laaduksi, voi laatukin muuttua ennen pitkää määräksi.

Hallinnollisiin ongelmiin kuuluu niin ikään se, että Ylessä on edelleen liikaa henkilökuntaa, ja hallinto on paisunut. Yhden ulkomaankirjeenvaihtajan ylläpito maksaa lähes 200 000 euroa vuodessa. MTV3 pystyy tekemään ulkomaanraportteja murto-osalla Ylen kustannuksista. Se kykenee välittämään suosikkiurheilulajit, kuten Keski-Euroopan mäkiviikon ja formulat, tekemään katsotuimmat viihdeohjelmat ja draamat sekä esittämään suosikkielokuvat varsin kevyellä organisaatiolla. Yle ei pysty mihinkään näistä. Mielenkiintoarvonsa menettäneiden olympialaisten tai naisten MM-jalkapallon kaikkien ottelujen näyttäminen ”peruspalveluna” antaa toiminnasta ritualisoituneen kuvan.

Monipuolisen kansalaispalvelutoiminnan perusteleminen marginaaliryhmien holhoamisella ei ole järkevää valtakunnan pääverkoksi sanotussa organisaatiossa. Lopulta tuotetaan TV-ohjelmaa sokeille ja radio-ohjelmia kuuroille. Helposti tulee mieleen aika, jolloin radion ykköskanavalla lähetettiin ”säätä rannikkoasemilla tänään kello 12” parhaaseen lähetysaikaan ja sen päälle ikimuistoista ”Näin Neuvostoliitossa” -ohjelmaa. Nykyisinkin Yleisradion ohjelmistossa saavat silmiinpistävän paljon tilaa Venäjän-dokumentit, joissa haikaillaan sosialistisen järjestelmän perään, ja sellaiset Yhdysvaltojen-vastaiset ohjelmat, joissa taivastellaan kommunisminvastaisen taistelun kauheutta.

Myös FST:n suhteellinen osuus ohjelma-ajasta on kasvanut kohtuuttoman suureksi, eikä ruotsinkielisen radion eikä television oikeutusta voida pitää enää pyhänä. Suomalaisen kulttuurin säilymistä ei ole aiemminkaan edistänyt ruotsinkielisyyden tukeminen, vaan se, mitä ruudussa esitetään, onpa tuotetun ohjelman kieli mikä tahansa. Tekstityksen kun Ylen ohjelmiin voi tunnetusti valita itse.


Viestintä vapaaksi

Ylen entinen johtaja Arne Wessberg arveli Arto Nybergin haastattelussa syksyllä 2004, että Yleisradio on yksi suomalaisen yhteiskunnan arvostetuimmista instituutioista kirkon, armeijan ja yliopiston rinnalla. Se, että Ylen uutistoiminta on arvioitu survey-kyselyissä luotettavimmaksi, saattaa johtua viranomaislisästä. Se kertoo kansalaisten tajunnassa vallitsevasta uskomuksesta, että valtio on aina oikeassa.

Yli 200 euroa vuodessa on kuitenkin liian paljon instituutiosta, joka radiomonopolin aikoina kiusasi kansalaisia soittamalla Jokamiehen Listan vain kerran viikossa, ja silloinkin uutiset ajettiin ”kaupallisuuden” leimasta kärsivän listaykkösen päälle.

Yhä edelleen viranomaiset kiristävät kaupallisia viestimiä tiukoilla toimilupaehdoilla vaatien niiltä ”monipuolisuutta” ja pitäen esimerkiksi paikallisradioiden toimiluvat tiukasti hallussaan, vaikka kyseiset ehdot eivät olisi sen enempää tuottajien kuin yleisöjenkään etujen mukaisia. Esimerkiksi Susanna Huovinen aikoi liikenneministerinä toimiessaan lopettaa radio Novan kokonaan. Lähetysten katkaisuissa ei ole järkeä, sillä yleisöt ovat jo äänestäneet kaupallisten yhtiöiden puolesta, kun kuunnelluimpia radioasemia ovat niiden omilla kuuluvuusalueilla juuri Nova, Nrj ja Kiss FM, ja Mtv3 ja Nelonen keräävät yhdessä yli 60 prosenttia katsojista.

Sinänsä ei ole mitään moraalifilosofisesti oudoksuttavaa siinä, että valtio pyrkii sääntelemään luonnonvarojen niukkuudesta johtuvia konflikteja niin radioaalloilla kuin kaivostoiminnassakin. Mutta sääntelyn ei pitäisi johtaa myöskään vapaan kilpailun vääristymiseen eikä resurssienjaon puolueellisuuteen. Kilpailuviranomaiset ovat puuttuneet viime aikoina myös siihen, että valtiot tukevat tiettyjen telakoiden toimintaa pelkkien kaupallisten resurssien varassa toimivien yksiköiden kustannuksella.

Haluaisin mielelläni nähdä Ylen kansallisena kanavatalona, jonka valikoimista riittää ohjelmaa kaikille. Nykyisellä rahoituspohjalla narun pää tulee kuitenkin vetäjän käteen, sillä tekniikka on ajanut lupamaksujärjestelmän ohi, ja myös toiminta-ajatuksen mukaiseen kaiken kansan palvelemiseen päästäisiin keskitetymmillä ratkaisuilla.

Entä miltä alan tekninen lähitulevaisuus näyttää? Yleisradio teki strategisen virheen siinäkin, että se ei rakentanut digiverkkoa suoraan HDTV-muotoiseksi. Näinhän menetellään tv-toiminnan pioneerimaassa, Yhdysvalloissa, jossa suuri osa elokuva- ja sarjaohjelmatuotannosta tehdään jo nyt HDTV-muotoon. Kaiken kukkuraksi Suomeen luotu ensimmäisen polven digi-TV-järjestelmä takeltelee, sillä laitekanta on kirjava. Ylellä on kuitenkin tilaisuus korjata tekemänsä virheet.

Kun HDTV-lähetystoiminta tulee Suomessakin ajankohtaiseksi parin vuoden kuluttua, on juuri silloin sopiva aika siirtyä maksukorttijärjestelmään ja antaa korttimaksua vastaan jokaiselle kansalaiselle toimiva HDTV-kotipääte Ylen omasta kädestä. Tämä on käytännössä ainoa keino luoda maahan toimiva digi-TV-järjestelmä. Puolet ensimmäisen vuoden kortti-TV-maksusta tosin humahtaisi laitteiden valmistus- ja jakelukustannuksiin, mutta kuluttajat lähtisivät siihen varmasti mukaan, kun tietäisivät saavansa toimivan laitteen ja teräväpiirtolähetysten myötä myös lisäarvoa television katseluun.

Kaupalliset TV-yhtiöt pyrkinevät Ylen erityisaseman lopettamiseen heti, kun digitaaliset lähetykset ovat muuttuneet yksinomaisiksi ja edellytykset kanavakohtaisen katsojamaksun perimiseen ovat olemassa. Syyt tähän ovat kilpailullisia.

Todennäköisesti Yleisradio on jo viiden vuoden kuluttua joutunut profiloimaan toimintansa uutis-, ajankohtais-, opetus- sekä tietopalveluohjelmien tarjoamiseksi, ja sen toiminnot on organisoitu kahden kanavan ympärille. Osa Yleisradiosta on yksityistetty. Yksityistäminen saattaa alkaa esimerkiksi TV2:n myymisestä ei-valtiolliselle omistajalle. Vireästi toimivilla yksityisillä tuotantoyhtiöillä voikin olla lopulta pelastajan rooli haettaessa toimintakykyisiä tahoja vastaamaan Yleisradion toiminnan jatkamisesta. Jo nyt suuri osa Ylen ohjelmista tuotetaan niissä, kun taas Ylen omat toimituspäälliköt ja tuottajat toimivat sensoreina päättäen siitä, mitä ohjelmia tuotantoyhtiöt saavat eetteriin.

Ennen pitkää television kautta välitettäneen samat palvelut kuin internetistä, josta puolestaan voidaan jo nyt katsella netti-TV:tä. Esimerkiksi MTV3 on luonut TV-toimintansa ohelle kattavat mobiili- ja internetpalvelut. Tulevaisuuden kanavakilpailussa menestynee parhaiten se, joka pystyy tarjoamaan monipuolisimman palvelukokonaisuuden. Lisäarvoa internetpalvelin luo edullisesti, sillä oheisinformaatiota tarjoavan palvelimen ylläpito on halpaa verrattuna varsinaiseen ohjelmatuotantoon ja tekijänoikeusmaksuihin.

Vuosikymmenten kuluessa sekä televisio että internet yhdistyvät yhdeksi tiedon valtaväyläksi, ja vastaanottimet ja tietokoneet alkavat muistuttaa toisiaan. Kun molempien kautta saadaan samat palvelut, on päällekkäisyyksien välttämiseksi syytä alkaa jälleen ”säästää kaistaa” eriyttämällä toimintoja radioaaltojen ja kaapelin sekä eri taajuuksien kesken. Tähän saattaa liittyä myös palveluntarjoajien vähenemistä tai keskittymistä.

TV-ohjelmista maksettaneen tulevaisuudessa niin kuin laajakaistaliittymistä ja niiden kautta saatavissa olevista palveluista: video on demand -periaatteella. Esimerkiksi itse saan jo nykyisin kaikki tarvitsemani sisällöt tietokonepohjaisen laitteiston kautta internetistä tarvitsematta sen enempää TV-vastaanotinta kuin TV-korttiakaan. Erään skenaarion mukaan perinteiselle televisiolle käy kuin lankapuhelimelle. Valmiisiin ohjelmakaavioihin perustuva TV-lähetystoiminta loppuu ajan myötä, ja ohjelmat imuroidaan internetin kautta tuottajilta suoraan kotona oleville kovalevytallentimille.

Mediafilosofisesti kiintoisaa on, miten postmodernistien enteilemä joukkotiedotuksen valtavirtojen hajoaminen vaikuttaa ihmisten subjektiviteettiin, intersubjektiivisuuteen ja jopa kansalaisuuden kokemukseen. Ennen vanhaan Yle määritteli aikamerkeillään ja uutisillaan kansakunnan rajat, ja siitä syntyi reaaliaikainen kansakuntakokemus. Nykyaikana ihmiset eivät enää keräänny katselemaan ajankohtais- ja sarjaohjelmia, joista he aiemmin keskustelivat kouluissa ja työpaikoilla. Näin myös poliitikkojen keinot hallita kansaa samanaikaisilla radio- ja televisiolähetyksillä heikkenevät. Juuri niiden varaan on näihin päiviin asti perustettu sekä ihmisten välistä yhteisymmärrystä että mielipiteiden muokkausta.

Kuluttajan kannalta myönteistä on, että tulevaisuudessa pakkomaksaminen loppuu, vaihtoehdot lisääntyvät ja ohjelmien yksikköhinta laskee. Internetissä tämä edellyttää kuitenkin laajakaistayhteyksien nopeuden kasvua noin 20 megabittiä sekunnissa välittäviin liittymiin, joiden yleistyminen ei kuitenkaan toteutune vielä pitkään aikaan. Siksi maahan on nyt syytä rakentaa korttipohjainen HDTV-järjestelmä ja entistä keskitetymmin toimiva Yle, joka palvelee kansaa samoin periaattein kuin ennenkin mutta tehokkaammin ja kenties myös hieman entistä niukemmin taloudellisin voimavaroin.