Korona on joukkotiedotuksen henkinen AIDS

Joulu ja juhannus tulivat koronaviruksen mukana Suomeen yhtä aikaa, sillä julkiset tilat ovat kuin neutronipommin jäljiltä – ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Ihmiset käyttäytyvät diskreetisti. Nyt on mukavaa käydä vaikkapa uimahallissa, kun voi pulikoida peilityynessä vedessä ilman, että vastaan tulisi ketään, paitsi joku verkkainen sunnuntaiuimari kaukaisella viereisellä radalla. Ratikoissa ei ole ruuhkaa. Kanariansaarille pääsee parin sadan euron äkkilähdöillä ainakin niiden kyydissä, jotka vielä matkoja järjestävät.

Koronavirukseen reagoimisessa on myös joukkohysterian makua. Sosiaalipsykologiassa usein viitattu massapanikoimisen esimerkkitapaus on H. G. Wellsin romaaniin Maailmojen sota (1898) tehty radiokuunnelma, jonka ohjaajana ja kertojana oli Orson Welles ja joka esitettiin CBS:n radioverkon kautta vuonna 1938. Lähetyksen uskottavuutta lisäsi se, että suurin osa ohjelmasta koostui uutistiedotteista, mikä sai monet uskomaan, että marsilaiset olivat todella hyökänneet maahan. Otollisen maaperän kuunnelmalle muodosti esitysajankohta halloween, jolloin monien antennit olivat herkässä tilassa, ja lähetys laittoikin yhteiskunnan hetkellisesti sekaisin.

Koronasta puhuminen alkaa olla samanlaista. Tapaus osoittaa median suurta valtaa joukkoilmiöiden luomisessa. Nykyisen efektiteollisuuden aikakaudella ihmiset lienevät niin tottuneita dramaattisiin TV-performansseihin, että suurikaan mullistus – esimerkiksi ydinsodan alkaminen – tuskin aiheuttaisi ihmisten arkirutiineihin muutosta. Yleistä hälytysmerkkiä luultaisiin vahingoksi, ja viranomaiskehotusta hakeutua väestösuojiin pidettäisiin valtamedian tuottamana parodiahorisontin ylityksenä tai vaihtoehtomedian aikaansaannoksena.

Vähäeleiseen ja näkymättömään virukseen sen sijaan näyttää liittyvän sen verran arkirealismia, että tauti riittää pelottamaan ihmisiä sairastumisen konkretialla. Ehkä biologisista uhista ei ole vielä puhuttu tarpeeksi, siis kyllästymiseen asti.


Joukkohysterian piirteitä

Joukkohysteriaan liittyy yleensä myös joukkosuggestio, joka voi perustua myös itsesuggestioon. Siitä on kyse viimeistään silloin, kun luulosairaita alkaa hakeutua hoitoon. Tätäkin on jo nähty. Itsesuggestiolla, hypokondrialla ja korostuneella introspektiolla tuotettuun paranoiaan täytyy pian saada lumelääkitystä, ennen kuin massakäyttäytymisen yhteiskunnalliset vahingot ylittävät pelkästä sairastamisesta koituvat haitat.

Yksi joukkosuggeroitumisen muoto ilmenee hamstrauksena. Joukkosuggestiolle on tyypillistä jäljittely, joka nojaa vahvistusharhaan: kun yksi hamstraa, niin kaikki hamstraavat, ettei jäisi ilman sitten, kun tonnikala kaupoista loppuu. Tällä toimintamallilla marketit tietenkin myös tyhjenevät, ja maailmanloppu lähenee. On hyvä olla bunkkerissa, niin elintarviketoimituksetkaan eivät jatku, kun kysyntää ei enää ole.

Vastoin yleistä käsitystä ei koronaviruksen puhkeaminen epidemiaksi tai pandemiaksi ole mikään yllätys. Päinvastoin: se on looginen lopputulos ylirajaisesta massaturismista. Siten se olisi ollut myös helposti ennustettavissa ja ehkä hillittävissäkin, kuten totesin jo täällä.

Ihmisten irrationaalinen käytös muistuttaa 1980-luvun HIV-paniikista, joka levisi hysteriaksi, vaikka viruksen heikko tarttuvuus tiedettiin aika pian, ja tauti levisi lähinnä seksuaalisessa kanssakäymisessä. COVID-19 puolestaan leviää helposti, joten paniikkiin voi olla syytäkin. Influenssa ei kuitenkaan vain tapa, vaan useimpia se vahvistaa, kun sairastuneet saavat immuniteetin. No, oli HIV-paniikista jotain hyötyäkin; se kun ohjasi ihmisiä ajattelemaan muutakin kuin pelkkää seksiä.

Kartesiolaisen rationalismin ”on syytä epäillä” -argumentti jättää aina tilaa varautuneisuudelle.

Kaasunaamarit ovat taas katukuvassa, saippuaa jaetaan kuin keskitysleireillä, ja ovelimmat korjaavat viruksesta myös rikoshyödyn.


Malliesimerkki mediajulkisuuden viestintädekadenssista

Viittasin jo otsikossani siihen, että virukseen suhtautuminen on pitkälti median luoma ilmiö. Biologisesta viruksesta on tullut meemin kaltainen kulttuuri-ilmiö, joka leviää viraalisesti: ihan oikean viruksen tavoin.

Viruksesta puhuminen vinksahtaa helposti myös sivuraiteelle. Aivan niin kuin ylilääkäri Kaikkonen kertoo puhelintunnillaan mielellään velipoikansa Angliasta, voidaan puhe kääntää koronasta Coronaan. (Sivumennen sanottuna perheessämme olivat 1960- ja 1970-luvulla molemmat autot, joista Toyota Corona oli ylivoimaisen luotettava ja luja auto, ja faija ajoi sillä uudesta asti yli satatuhatta kilometriä, ennen kuin myi sen.)

Viruksesta puhuminen on nyt sosiaalisen kanssakäymisen, osallistumisen ja oman olemassaolon todistelun muoto, jolla tavoitellaan yhteiskunnallisen tietoisuuden osoittamista, ilmaistaan moraalista vastuullisuutta ja tavoitellaan poliittista kannatusta.

Saksalainen filosofi Martin Heidegger käytti sillä tavoin vääristyneestä viestinnästä nimitystä das Gerede, joka voidaan kääntää lörpöttelyksi tai ”epäpuheeksi”. Sen kaltaisella jutustelulla on tarkoitus ilmaista jotain muuta kuin asiasisältöjä. Myönteisessä muodossa se pitää yllä kontaktia tai ilmaisee omaa läsnäoloa. Mutta Gerede voi olla myös kielteistä: juoruilua, halpahintaista julkisuuden (die Publizität) kosiskelua ja pötypuhetta.

Koronasta puhumisesta on tullut samantyylistä. Sen kautta pyritään osoittamaan joukkoon kuulumista, pelkojen ja uhkien alaisuuteen asettumista, massakulttuuriin sopeutumista ja sopeuttamista, oman eksistenssin häivyttämistä uhattuna olemisesta johtuvaan itsensä kieltämiseen sekä tietysti ”vastuuta”, joka sisältää aina myös syyllisyyttä. Jos ei puhu viruksesta ja tunnusta pieksevänsä sitä kärpäslätkällä, ei voi olla hyvä ihminen.

Mediajulkisuudessa mikä tahansa asia voi kääntyä moraaliseksi poseeraukseksi. Tosiasiassa kyse on moralismista, joka tekee ihmisistä hiiriä. Parasta siis on taaskin vain tyytyä keskiverto-olemiseen, sulkea ikkunat, käyttää kuonokoppaa ja noudattaa viranomaisten määräyksiä. Turha yksilösankaruus ja oma ajattelu pois, paitsi tietysti hallitukselta, jonka pitää antaa ”johtaa”.

Mediajulkisuuden tulos on myös se, että sosiaalinen kommunikaatiokyky ja arvostus laskevat, jos ei ota kantaa virukseen kahviloissa. Ilmiö tunnetaan televisiosarja Dallasia koskevista tutkimuksista. Tylsämielistä, vellovaa, käsikirjoitukseltaan hoipertelevaa, juonenkäänteiltään joko täysin ennustettavaa tai mielivaltaista saippuasarja Dallasia katsottiin, sillä ilman käsitystä Sue Ellenin, Pamelan ja JR:n juonitteluista ei voinut osallistua keskusteluihin työpaikoilla, ja työyhteisön jäsenestä itsestään tuli pian persona non grata. Tämä osoittaa, miten mediavälitteisyys banalisoi.

Banalisoituminen uhkaa myös terveystiedotusta. Hyveellisyys on häikäisevää jopa irtopisteitä metsästäviltä poliitikoilta. Terveysviranomaiset ovat olleet hiljaisempia, koska heitä ei valita vaaleilla.

Yksi asiallisimpia medioita on ollut – ehkä yllättävästi – Tekniikan Maailma, joka teki viruksesta nopealla tahdilla 13.3.2020 erikoisliitteen. Tavallaan tulos on ymmärrettävä, sillä julkaisulla on epäpoliittinen ja rationalistinen historia.


Altruismi ja egoismi punnitaan

Liittyy asiaan toki moraalifilosofinenkin näkökulma, mutta se on kiinnostava vain ilmiötä ulkopuolelta tarkastellen. Kaikkihan tietävät, että ongelmallisessa tilanteessa itsessään ei ole kuin yksi moraalinen toimintamalli: välttää tautia ja auttaa muita ihmisiä, mikäli omat resurssit sallivat. Tämä viesti ei tule sen kummemmaksi, vaikka se sanottaisiin monta kertaa tai entistä kovemmalla äänellä.

Sen sijaan ilmiön ulkopuolelle asettuen siitä erottuu peli, joka on altruismin ja egoismin välinen. Egoismi voittanee, sillä ihminen on yksilörationaalinen olento, joka toimii omaksi edukseen ilman tarkoituksellista pahaa tahtoa.

Filosofian näkökulmasta ihminen ei olisi paha, vaikka hän olisi itsekäs, sillä pahuus edellyttää pahan tahdon tai tarkoitusperän. Pelkkä oman edun tavoittelu tai ongelmien välttely ei vielä merkitse, että ihminen olisi paha vain sillä perusteella, ettei hän ole muille hyvä, sillä hyvyys ja pahuus eivät ole kontradiktorisia vastakohtia vaan kontraarisia.

Kontradiktorisuus (poissulkevuus) tarkoittaisi, että jos ihminen ei osoita hyvyyttä, hän väistämättä on paha ja kääntäen. Kontraarisuus (rinnakkaisuus) taas merkitsee, että toisen asiapuolen puuttuminen ei vielä riitä tekemään toisesta välttämätöntä. Hyvyyden puuttuminen ei siis tee ihmisestä pahaa, sillä voimme ajatella niiden välille myös neutraaliuden tai sen, että molemmat esiintyvät rinnatusten ihmisessä. Ihminen tuleekin olleeksi aina sekä hyvä että paha, ja ne jotka luulevat olevansa vain hyviä, ovat yleensä pahimpia kaikista, sillä he eivät tunnista itsessään olevaa pahuutta eivätkä siten ymmärrä vastustaa omaa ahneuttaan ja egoistisuuttaan lainkaan.

Mikäli jaksoitte seurata tähän asti, onnittelen teitä kärsivällisyydestänne. Myös valtavirtapoliitikkojen halu osoittaa hyveellisyyttään on toki ihailtavaa, he kun pyrkivät nyt rakentamaan siltoja viruskriisin yli. Pelkään kuitenkin pahoin, että he tekevät, niin kuin Nikita Hruštšov aikoinaan totesi, eli rakentavat sillan myös sinne, missä ei ole jokea.

Tarkoitan vain, että ratkaisevassa asemassa ovat nyt yksilötoimijat eikä julkinen valta. Vakavasti puhuen: kenenkään ei nyt pitäisi harkita käyttäytymistään vain henkilökohtaisen tartuntariskin kannalta, vaan yksilöiden pitäisi ajatella yhteiskunnallisesti, tai muutoin omaan selviytymiskykyynsä luottajat voivat olla vastuussa toisten ihmisten kuolemasta.


Pitkän päälle et voi muuta kuin sairastaa ja tervehtyä

Koronaviruksen ajantasaisen levinnäisyyden voi tarkistaa tästä. Virus laantuu ajan myötä itsestään, eivätkä poliitikot voi parantaa maailmaa mitenkään. Jos 80 prosentin sairastuvuusennuste toteutuu, meidän yleisterveiden ei auta kuin kärsiä pari viikkoa influenssaa ja antaa valkosoluille syötävää. Sen jälkeen pääsee taas leffaan ja voi nauttia halvoista ulkomaanmatkoista.

Vaarassa olevia ryhmiä, kuten lapsia, vanhuksia ja sairaita on tuettava ja suojeltava, mutta siihenhän näyttää löytyvän kansalaisilta jo nyt vertaistukea. Ilahduttavaa onkin, että kansalaisista kaivautuu jälleen esiin talvisodan henki. Vaikka kriisitilanteissa syntyvät ihmissuhteet eivät olekaan tutkimusten mukaan pysyviä, ne voivat kuitenkin ohjata ihmisiä ennennäkemättömään solidaarisuuteen ainakin omien viiteryhmiensä sisällä ja läheisten kesken. Viranomaisilta puolestaan odotetaan lähinnä konkreettisia kotihoito-ohjeita ja tartunnan tunnistamista helpottavia tunnusmerkkejä.

Lääkärit kehittelevät aikanaan rokotteen, mihin voi mennä vuosi. Koko yhteiskuntaa ei voida täksi ajaksi laittaa vikasietotilaan. Joukkoliikennettä harjoittavia firmoja, matkatoimistoja, teattereita ja tapahtumia voidaan toki laittaa tilapäisesti lautoihin ja työntekijöitä lomauttaa. Mutta kauppakeskuksia ja varuskuntia ei voida sulkea eikä koulunkäyntiä keskeyttää.

Formula-ajot ja olympialaiset voidaan järjestää tyhjin katsomoin, pelkkinä TV-tapahtumina. Etätyöskentelyn käyttökelpoisuus punnitaan nyt muuallakin kuin ammattikouluissa, kun kaikki saavat näyttöä lähiopetuksen supistamisesta.

Muutakin etua voi olla. Käsienpesuneurootikkojen pakkotoiminnoista voi olla lopultakin jotain hyötyä.

Koronaan suhtautumisesta tulee moraalitonta siinä vaiheessa, kun firmat alkavat rahastaa koronalla. Ongelmana on haittojen ja hyötyjen epätasainen jakautuminen, kun yhdet laittavat rahoiksi ja pulssinsa kadottaneet kaatuvat konkurssiin tai hautaan. Hyötynä on, että eläkekassat ja kyyniset perilliset voivat iloita, työmarkkinaosapuolet löytävät toisensa, ilmakehä kiittää ja ”älä osta mitään” -päivän järjestäjien mieli on hyvä.

Niin sanottu vihapuhe vaimenee, kun ihmiset löytävät yhteisen vihollisen. Ihmisissä saattaa olla myös patoutunutta yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden kokemisen tarvetta, joka näin pääsee purkautumaan.

Taudista me selviytynemme, mutta pahinta suomalaisten kannalta on, mitä tapahtuu muualla. Virus saattaa käynnistää hallitsemattoman väestövyöryn Suomeen esimerkiksi Venäjältä, jos ihmiset lähtevät paremman hoidon perään. Korona saattaa kaataa Italian, Kreikan, Espanjan ja Portugalin talouden. Siitä euro ja Euroopan unioni eivät selviä. On mielenkiintoista havaita ja todistaa, voisiko koko EU romahtaa kulkutautiin, niin kuin hallitsijat sortuivat aikoinaan ruttoon ja koleraan. Nihil sub sole novum.

Miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi?

Katselin joulunpyhinä Ylen Areenasta U2-yhtyeen ”Innocence + Experience” -konserttia, joka oli taltioitu Pariisissa noin vuosi sitten tapahtuneen terrori-iskun jälkeen. Oli varmaan kova paikka astua tuhansien ihmisten eteen julistamaan rauhaa, rakkautta ja ”maailmankansalaisuutta” (Bonon käyttämä käsite) tilanteessa, jossa monikulttuurisuuden hedelmiä oli jouduttu keräämään ruumissäkkeihin yleisön kotikaupungissa. Aihe on jatkuvasti ajankohtainen, sillä terrorin uhka ei näytä väistyvän vaan jatkuu, aivan äskettäin Berliinissä tapahtuneen iskun muodossa.

Kummallista koko tilanteessa olikin, miten helposti yleisö otti vastaan U2:n musiikissaan levittämän ilosanoman, jolla tullaan edistäneiksi myös terroristien tavoitteita, kuten maahanmuuttoa, kansallisvaltioiden kumoamista ja raja-aitojen kaatamista. Yksi selitys voi olla tottumus Bonon monotukseen. Hän on posottanut omaa monikulttuurista rajojenylityspropagandaansa jo niin kauan, että sanojen merkityksiä ei enää kuulla tekstin, laulun eikä esiintymisen takaa, ja ymmärretyiksi tullessaankin kyseisiä teemoja pidetään vain ”vertauskuvina”.

Toinen selitys helpon näköiseen suoriutumiseen vaikeasta tilanteesta voi olla hukuttautuminen fiilikseen. Vanhan sanaston toistaminen pelottavassa uudessa tilanteessa toimii kuin helminauha oikeauskoisen kädessä. Yleisö ei tällöin välitä siitä, ilmaiseeko se surunsa tai raivonsa tunteita adekvaatisti, kunhan voi piehtaroida turvallisen tuntuisessa itsesäälissä, voimattomuudessa ja alistumisen elämyksessä, jonka terrori-isku musertavuudellaan tuottaa. Konsertti tarjosi yleisölle tilaisuuden projisoida vihansa regressiiviseksi ”rakkaudeksi” ja toisen posken etiikaksi.

Kolmas selitys Bonon onnistumiseen liittyy ilmiöön, jonka soveltamiseen myös natsit syyllistyivät filosofi Walter Benjaminin mukaan. Se on politiikan estetisoiminen, toisin sanoen julkisessa elämässä vallitsevien valtasuhteiden lavastaminen ”taiteelliselta” vaikuttavaan muotoon.

Miksi Platon halusi karkottaa taiteilijat valtiosta?

Platon tunnetaan Valtio-kirjansa kannanotosta, jonka mukaisesti hän halusi ajaa taiteilijat pois poliksesta eli kaupunkivaltiosta. Filosofin jyrkkyyttä on usein oudoksuttu, sillä taiteilijat vaikuttavat viattomilta ja harmittomilta sielunkumppaneilta, ja niinpä Platonin näkemystä onkin usein pidetty merkkinä hänen halustaan tavoitella totalitarismia (Karl Popper). Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Ratkaisu ongelmaan avautuu estetisoinnin käsitteen kautta.

Taide vetoaa aisteihin, kun taas käsitteellinen ajattelu perustuu intellektiin, eli älyyn ja järkeen. Tältä pohjalta on helppoa sanoa, että taiteilijoiden ei pitäisi päätyä filosofikuninkaiksi, sillä tunnemyrskyjensä kurimuksissa he voisivat upottaa koko valtiolaivan ohjattuaan sen karikkoisille vesille.

Siksi myös Platon halusi pitää taiteilijat erossa valtion asioista ja omistaa ne pelkästään älylliselle parhaimmistolle, jonka maltillisessa ohjauksessa voitaisiin välttyä suurilta virheiltä. Koska hallitsijoiden oli syytä olla vapaita maallisista intresseistä, piti valtion johtajien olla vapaita myös kaikesta omaisuudesta ja jopa aviopuolisosta, joten tehtävä sopi paremmin kuin hyvin luontaisille filosofeille.

Kiinnostavaa näiden kuriositeettien kiemuroissa on se, miksi ja millä tavoin taiteilijat nykyään osallistuvat politiikkaan ja paikoin vaikuttavat ratkaisevasti politiikan sisältöihin joko kannanottojensa välityksellä tai esikuvallaan. Heidän kauttaan tunteet johtavat politiikkaa, ja elämän ja kuoleman kysymyksiin sovelletaan sytkäri kädessä loimuten juuri tuota Bononkin esille lietsomaa surusilmäistä fiilistelyä.

Miksi taiteilijat eivät kyseenalaista huvitteluliberalismia?

Minun käteni hakeutuu hätäkatkaisimelle aina, kun Yleisradion tai Helsingin Sanomien toimittaja työntää mikrofoninsa Anna Puulle, Antti Tuiskulle, Sannille, Robinille tai jollekin muulle tuon kaltaiselle tähtöselle ja kysyy hänen poliittista mielipidettään koskien vaikkapa maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, kansallismielisyyttä tai ”rasismia”.

On luonnollisesti selvää, että ihmisellä, joka ei ole koskaan kuullut mitään esimerkiksi valtiollisesta suverentieetista, ei voi olla noista asioista perustelua näkemystä käsitteellisten ja teoreettisten resurssien puuttuessa täysin. Sen sijaan saadaan kuulla sähköiskumaisia reaktioita, jotka tulevat kuin ehdollisina reflekseinä ja kantavat tuttua moralistis-paatoksellista sisältöä: ”kaikenlainen suvaitsemattomuus on tuhottava!”

Kun taiteilijalta kysytään poliittisia asioita, kyseessä onkin eräänlainen julkinen hyväksikäyttö, jossa toimittaja käyttää taiteilijaa omien näkemystensä esille tuomiseen ja vahvistamiseen. Taiteilija puolestaan astuu tuohon miinaan oman narsisminsa houkuttelemana, sillä itseihailunsa vuoksi hän luulee olevansa niin viisas, että asioita tiedustellaan häneltä siksi.

Tosiasiassa taiteilijoista halutaan vain kannatusmagneetteja poliittisten agendojen esittämiseen; äänestäjien kun tiedetään muodostavan mielipiteitä auktoriteettiuskoisesti. Puolueet kilpailevat taiteilijoiden suosiosta tavoitellessaan riveihinsä ihmisiä, jotka ovat tyyli-, elämäntapa- tai mielipidejohtajia, useimmiten kuitenkin aivan muissa, politiikalle varsin kaukaisissa asioissa.

Mutta myös taiteilijat joutuvat itse tavoittelemaan suosiota, ja he kamppailevat kansanjoukkojen kannatuksesta. Tämä onkin selitys siihen, miksi taiteilijat eivät juuri koskaan vaadi esimerkiksi maahanmuuton rajoittamista tai epäile, kritisoi ja kyseenalaista monikulttuurisuutta sekä yleensäkään ilmaise mitään sellaisia näkemyksiä, jotka ovat vastoin laissez-fairea.

Ovatko siis maahanmuutto, monikulttuurisuus ja löperöliberaali vihervasemmistolaisuus niin suosittuja, että taiteilijatkin pyrkivät ratsastamaan niiden aallonharjalla? – Eivät. Kyse on vain siitä, että arvosteleminen ja vastustaminen olisivat konfliktien avaamista. Taiteilija ei ole kuitenkaan kriitikko, vaan hän haluaa olla diiva.

Konfliktit taas vähentävät joukkohurmokseen perustuvaa kannatusta. Niinpä taiteilijoille ei jää oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin sulautua massaan ja omaan usein niin tunteelliseen haavemaailmaansa miellyttääkseen yleisöjä näennäisen harmonisella mutta tympeällä ja mukiinmenevällä maailmanhalaushymyilyllä, joka ohjaa avaamaan sydämensä ja kukkaronsa.

Sillä taiteilijan tehtävä on viihdyttää. Sen sijaan filosofin, tieteenharjoittajan ja poliitikon tehtävä olisi perustaa toimintansa totuuden tavoittelulle. Tämä perusero ratkaisee vihdoin sen, miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi. Koska taiteilijan ja filosofikuninkaan intentiot ja koko motivaatiorakenne poikkeavat täysin toisistaan, myös Platon katsoi paremmaksi lähettää huilunsoittajan pois, kun filosofoiminen alkoi.

Taiteilijan viihteellinen rooli estää kriittisyyden

Politiikan estetisoitumista on osattu surra Joseph Göbbelsin ja Walter Benjaminin vuosista asti, mutta nykyisin politiikka on lisäksi viihteellistynyt. Viihteellistynyt on myös taide. Viihde on estetiikan halvempi malli ja samalla alue, jolla taide ja politiikka kohtaavat banalisoidulla ja järjen piiristä pois raastetulla tavalla. Sen huomionarvoisin toteutumisyhteys on kotisohvallaan köllähteleviä demarieläkeläisiä kohti täsmäsuunnattu prime time -ajan TV-lähetys.

Esimerkiksi Jari Tervo ei ole minun mielestäni kirjailijana taiteilija, vaan hän on viihdyttäjä. Hän suoltaa viihteellistä kirjallisuutta ja esiintyy televisiossa saadakseen – niin kuin hän kerran tyylitietoisesti lipsautti – ”fyffeä”. Oikea kirjailija tai taiteilija kykenisi esittämään median painostuksesta riippumattomia ja kollegojensa mielipiteistä piittaamattomia analyyseja, mutta kustantajien leivissä olevat ilmoittavat haluavansa ”fyffeä”.

Halu erottua sosiaalisesti liittyykin taiteilijuuteen useimmiten käänteisesti. Viihteellisyydestä elävät taiteilijat eivät edes pyri erottautumaan median, kustantajien ja tuottajiensa ripustelemista henkisistä ja aineellisista kahleista, vaan he pyrkivät toteuttamaan sosiaalisen erottautumisen välttämättömyyttä erottautumalla omista yleisöistään ja suosijoistaan sekä asettumaan heidän yläpuolelleen!

Tämä on luonnollisesti anteeksi annettavaa, sillä taiteilijan rooli vaatii teeskentelemään parempaa kuin yleisönsä; miksi hänen teoksiaan muuten antauduttaisiin katsomaankaan? Pelkään kuitenkin pahoin, että oman maan tai kansalaisten haukkuminen ei ole enää sellainen klisee, jolla tuota etäisyyttä voisi luoda ja ylläpitää.

Miten tämä kaikki liittyy U2:een ja sen keulahahmoon, Bonoon? Mielestäni myös U2:n järjestämissä massatilaisuuksissa on kyse perimmältään samasta ilmiöstä kuin natsien joukkokokouksissa: politiikan estetisoimisesta ja kyseenalaisten ellei jopa poliittisesti kestämättömien linjausten tekemisestä ”aistittaviksi” ja ”kauniiksi”.

Ainakin minä näen edessäni valtavan internatsistisen joukkokokouksen ja propagandatilaisuuden, jonka johtaja pyrkii suggeroimaan yleisönsä uskomaan, että ei kannata pelätä, vaikka terrorin uhka on käsin kosketeltavaa, ja että ”me kaikki olemme maailmankansalaisia!”

Saatan kuulostaa kuivalta, mutta ”maailmankansalaisuutta” ei ole olemassakaan, sillä jokainen ihminen on väistämättä jonkin maan kansalainen, ellei hän sitten ole maaton pakolainen. Kenenkään ei pitäisi arvostella minua kyvyttömyydestä samastua toisten ihmisten asemaan, kun sanon toivovani, ettei Bonon propagoimasta väitteestä tulisi meidän kohdallamme koskaan totta.

---

U2:n ja Bonon maailmanparannustyöstä olen aiemmin kirjoittanut tässä ja tässä.

Minun räppini Cheekistä

Joukkokäyttäytymistä analysoivan sosiologian piirissä on ajateltu, ettei ihmisyksilö kannata suosikkiaan välttämättä siksi, että tähtönen olisi hänen omasta mielestään hyvä, vaan siksi, että suosikin perään kiljuminen lisää hänen omaa arvostustaan suosiota osoittavassa ryhmässä.

Tämän mukaan esimerkiksi Pia ei tykkää Elviksestä siksi, että hän oikeasti pitäisi hänen musiikistaan, vaan siksi, että muutkin tekevät niin. Osoittaessaan epäsympatiaa Elvikselle hän saisi fanilauman vihat silmilleen, kun taas kannattaessaan Elvistä hän itse pääsee osalliseksi koko faniryhmän hyväksynnästä ja suosiosta.

Taustalla vaikuttaa ihmisen taipumus välttää ristiriitoja ja halu ratkaista konflikteja, mitä puolestaan selitetään psykologisilla dissonanssiteorioilla. Jos Pian kaveri Mia tykkää Elviksestä, mutta Pia itse alun perin ei, Pian ja Mian välille syntyy helposti eripuraa. Pia voi ratkaista ristiriitatilanteen panemalla välit poikki Mian kanssa, tai sitten hän voi valita helpomman tien, eli alkaa Mian tavoin tykätä Elviksestä.

Ongelman muodostaa, jos Pian ja Mian välille syntyy kilpailua Elviksen heitä kohtaan osoittamasta suosiosta. Fanilauma voi ratkaista tilanteen vaatimalla yhdenmukaista käytöstä ja sulauttamalla minuuden korostamispyrkimykset sosiaaliseen koheesioon. Samaan tapaan feministit tuomitsevat prostituution estääkseen tynnyriä vuotamasta siitä, mistä lauta on matalin, eli pidättääkseen seksiä heteromiehiltä ja nostaakseen vaikean tavoitettavuuden kautta omaa arvoaan sosiaalisen vaihdon markkinoilla.

Artisti puolestaan ratkaisee kilpailuongelman julistamalla tasa-arvoa ja antautumalla ”ihan tasavertaisesti” kaikkien kannatettavaksi. Juuri siksi suosiosta riippuvaiset taiteilijat vinkuvatkin kaikkialla tasa-arvon perään, sillä heidän oma roolinhallintansa on sosiodynaamisesti riippuvaista siitä, ettei heidän faneistaan kukaan nouse ylitse muiden.

Dissonanssiteorioilla voidaan, paitsi selittää pop- ja rockartistien suosiota, myös valaista poliittistenkin henkilökulttien syntyä. Huvittavinta on, mikäli suosion kohteet eivät ole objektiivisesti kovin hyviä, tai he ovat kerrassaan samantasoisia ilman, että heidän välillään olisi juuri mitään eroa.

Tällaista tilannetta valaisee diskoissa ja kaiken maailman flow-festareilla soittelevien DJ:den suosio. He pyörittelevät pääasiassa muiden tekemiä levyjä. Homman osaa periaatteessa kuka vain, mutta silti muutamia pidetään ylivoimaisesti toisia parempina ja heidän tekemiään ”settejä” ylistetään alan palstoilla ja kehutaan, kuinka juuri heidän reiveissään vallitsi mitä parhain tunnelma!

Näin on vain siksi, että niin on sovittu. Tapahtumien osallistujat itse luovat tilaisuuksiin (ainakin näennäisesti) hyvän fiiliksen sopimalla, että juuri tämän artistin konsertissa on pakko olla hyvä viilinki. Kyseisten tähtösten kautta ilmaistaan siis sosiaalista yhteenkuuluvuutta eikä musikaalista makua tai arvostelukykyä.

Kun entinen ministeri Paavo Arhinmäki haukkui rap-artisti Cheekin (oikealta nimeltään Jare Henrik Tiihonen) julkisessa puheenvuorossaan, hän otti melkoisen riskin. Hän osoitti ryhdikkyyttä ja suoraselkäisyyttä erottautumalla huippusuositun Cheekin kannattajakunnasta. Samalla hän sanoutui irti suosijoiden kuoroon liittymisen tuomasta todennäköisestä lisäkannatuksesta. Olisihan myös poliitikolle järkevää mennä jonkun itseään suositumman taakse ja suhtautua myötäsukaisesti hurmokseen, kun sitä kautta voisi välttää dissonanssia ja päästä apajille kannatusnosteesta. Älyllisyyden osoittaminen yleensä vie enemmän ääniä kuin tuo.

Arhinmäki otti riskin myös vilauttaessaan sateenkaarilippua Moskovan MM-kisoissa, vaikka lippu olikin pieni ja vain hänen avustajansa ehti ottaa siitä kuvan. Suomen media pyrki selittelemään Arhinmäen diplomaattisesti arveluttavana pidettyä tempausta parhain päin koettamalla lavastaa hänestä ”yleisesti arvostelukyvyttömän”.

Juuri siksi tiedotusvälineissä korostettiin hieman myöhemmin, miten ministeri erehtyi myös juopottelemaan Sotšin antigay-olympialaisten pronssimitalijuhlissa. Kun tätä huudettaisiin niin, että se varmasti kuuluisi Tehtaankadulle asti, Venäjän suurlähetystössä voitaisiin päätellä miehen olevan turvallisesti hullu. Tämä oli lähes huomaamatonta ja medialle niin tyypillistä Venäjän lepyttelypolitiikkaa yhtä kaikki; tosin myöhempi historia on osoittanut sen tehottomaksi.

Mutta ei Arhinmäki hullu ollut vaan hyvin järkevä. Kunpa mies saataisiin vielä kannattamaan Natoa ja ydinvoimaakin ja vastustamaan laitonta maahanmuuttoa.

Entä sitten Cheek, joka keräsi kaksi stadionillista yleisöä? Hänen suosiotaan voidaan selittää toki muillakin tekijöillä kuin dissonanssiteorian johdelmilla. Keski- ja työväenluokkainen nuoriso kantaa rahansa tälle hyvinvointihamsterille, jonka ”bling-bling”-rapista Arhinmäki ei pidä, sillä antaahan se kurjuudessa eläville nuorille toivoa, kun näkee edes yhden menestyvän! Tällöin suosikkimaskotti toimii projektion kohteena.

”Oi kaunis Johanna, älä usko marsuihin, mairesiin omahyväisiin”, sanaili jo Ismo Alanko Pornografiaa-laulussaan, mutta silti muutamat uskovat.

Cheekin puheet huonoista ajoistaan ja paremmasta tulevaisuudestaan vetoavat nimenomaan niihin nuoriin, joilla menee keskimääräistä kehnommin. Hän siis tarjoaa samastumisen kohteen teiniangstista kärsiville. Cheek on ottanut käyttöön kovat aseet, sillä hän myös tuhoaa omaisuutta vallan ja vaikutuksen osoittamiseksi, aivan kuten potlatch-intiaanit aikoinaan. Tuhlaahan hän teineiltä keräämiään varoja loistoautoihin, joista yhden hän romutti ajaessaan Bentleyllä päin Hakaniemen siltaa matkalla työväenluokan asuinalueelle Helsingissä.

Siloposkinen Cheek herätti Paavo Arhinmäessä ristiriitaisia tunteita kenties siksi, että hän muistuttaa saunapuhdasta kokoomusnuorta, vaikka rap on alun perin mustan väestön hikistä protestimusiikkia, joka on kotoisin slummien takapihoilta. Itse en sanoisi rappia musiikiksi ollenkaan, sillä siitä puuttuu kontrapunkti, ja enemmän se muistuttaakin puhuttua valitusta. (Tämä ei silti poista operettien musiikkiluonnetta, vaikka myös niissä on puhuttuja osioita, sillä musiikki on sentään ylivertaisen melodista, vaivatonta ja lennokasta.)

Cheek vetoaa suomalaisiin nuoriin samasta syystä kuin Eminem amerikkalaisiin. Suomen amisteineillä on ryhmäpaineesta johtuva tarve identifioitua sellaiseen porukkaan, jossa heidät hyväksytään ja he voivat luoda fanittamiseen perustuvaa arvonnousua itselleen. Musta rappari olisi kuitenkin samastumisen kohteena vaikea, mutta valkoiseksi kalkittuna sama kelpaa. Kun rappari on vielä hyvätapainen ja maineeltaan (toistaiseksi) moitteeton mutta yhteiskunnallisesti kritiikitön ja mitäänsanomaton, se kelpaa tämän kaiken kustantajille, eli lasten ja nuorten vanhemmille. Murkkuprotestien purkaminen on juuri sopivasti hallitulla tasolla.

Niinpä Cheek pukeutuu valkoisiin vaatteisiin osoittaakseen olevansa puhtaampi kuin puhtaus itse ja muistuttaa sikäli Elvistä. Lisäksi hän on alkanut hakea esityksiinsä näennäistranssendentaalisia sävyjä ja toi lavalle Katri ”Katson sineen taivaan” Helenan, joka saattaa tyydyttää vanhempia ja isovanhempia. Kun konsertin yhdessä vaiheessa tehosteista satoi jopa rahaa, siinä näkyi peittelemätön suhtautuminen kaiken motiiviin – ja samalla myös rikastumiselle annettu tunnustus. Sikäli Cheek on juppi-stubbilaisuuden täydellinen projektio yhteiskunnassamme.

Stadionkonsertti on luonnollisesti myös sellainen (filosofi Marc Augén termiä käyttääkseni) ”epäpaikka”, jossa yleisö voi kokea depersonalisaation ja hukuttaa identiteettinsä massakulttuuriin. Niinpä se tarjoaa oivallisen tilaisuuden nuoruusiän emansipaatiokriiseistä kärsiville pojille ja tytöille, jotka voivat edes hetkeksi unohtaa kurjat kotiolonsa sekä kehnon taloudellisen tilanteensa ja palata tyhjää täynnä olevasta tilaisuudesta alipalkattuihin hampurilaistyöpaikkoihinsa tällä tavoin tyydytettyinä ja tyytyväisinä pidettyinä.

Mitä enemmän suuria konsertteja on, sitä tyhmempiä ja epä-älyllisempiä ovat nuoret (ja vanhemmatkin) ihmiset. Mikäli he hakeutuisivat yhtä sankoin joukoin kriittisen yhteiskuntateorian seminaareihin, heidän asiansa voisivat olla paremmin. – Siis sanon vaan.

Videoblogi: Mitä vikaa politiikassa ja demokratiassa?

Oheisella videolla kerron, miksi en ole poliitikko ja mikä politiikassa ja demokratiassa mättää.

Käsittelin aihetta aiemmin blogikirjoituksessani ”Demokratian kymmenen kirousta”, joka löytyy tästä.

Aihetta käsitteleviä kirjoja voi löytää muun muassa tästä ja tästä.

Juhannus on ohi ja ruumiit laskettu

Juhannus on ohi ja ruumiit laskettu. Minua hämmästyttää tiedotusvälineiden morbidi tapa summata juhlapyhien aikana kuolleita. Esimerkiksi tänä juhannuksena surmansa sai yhdeksän ihmistä. Se ei poikkea paljoakaan tavallisen viikonlopun aikana tapaturmaisesti kuolleista.

Tiedotusvälineiden tavassa mässäillä juhlapyhäkuolemilla onkin aivan oma makaaberi sävynsä. Näyttäisi siltä, että muutamat ihmiset nauttivat toisten onnettomuuksista sadistisella tavalla, juuri sellaisella, jota Erich Fromm analysoi klassikkoteoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness (1973). Teoksen mukaan nekrofiilinen mielihyvärakenne voi perustua yksilöiden gastroentrologiseen häiriöön, mutta se voi olla myös kulttuurinen tai ideologinen konstruktio.

Juhlapyhät tuottavat usein ahdistusta, sillä moni asia voi mennä pieleen. Odotukset voivat jäädä täyttymättä, ja tuloksena saattaa olla pettymyksiä. Kuinka lohduttavaa silloin onkaan, jos joillakin toisilla menee vielä huonommin ja muutamia esimerkiksi kuolee? Muille sattuneet suru ja epäonni tuottavat mielihyvää omasta kurjuudestaan kärsiville toisille ihmisille aidon sadomasokistisen tunnedynamiikan mukaisesti. Kenties juuri siksi onnettomuusuutisia myös luetaan. Ne syventävät tietoisuutta oman surkeuden suhteellisuudesta.

Onnettomuuksista uutisoiminen on sangen metafyysistä aivan niin kuin pelastuksen käsitekin. Sekä ’onnistuminen’ että ’pelastus’ juontavat juurensa kristillisestä ajatteluperinteestä ja toistavat sen lupauksia ja uhkakuvia. Onnettomuuden kantasana on ”onni”. Se taas sisältää ajatuksen onnistumisesta ja jostakin tavoitellusta absoluutista: onnellisesta tilasta. Paratiisimaisen tilan tavoittelussa epäonnistumisesta kertovat uutiset helpottavat keski- ja työväenluokan kateutta. Parasta on, jos rikkaille julkkiksille tapahtuu jotakin kielteistä ja joku esimerkiksi kuolee tai loukkaantuu ajaessaan kolarin Ferrarilla tai Porschella. Mikä moka!

Onnettomuuksilla mässäily toisaalta myös kostautuu. Tiedotusvälineet ja viranomaiset alkavat mäikätä turvallisuudesta. Tämä syventää keski- ja työväenluokan ahdinkoa ja tekee massakulttuurista juuri niin banaalia kuin se on.

Tämä maa on pullollaan erilaisia turvallisuusinstituutioita: poliiseja, vartijoita, tarkastajia, valvojia, tarkastajan tarkastajia, turvamääräyksiä ja sprinklerikeskuksia. Pahimpia kaikista ovat ilmaisjakelulehdet ja mainosradiot. Niiden todellisuus täyttyy pelkästä kontrollimielialan kylvämisestä, kauhistelusta ja moralismista. Mitään ei ymmärretä ja kaikkea paheksutaan.

Onnettomuuksilla mässäily heittää uhat ja pelot ilmaan, ja turvallisuusideologialla ne yritetään kahlita kiinni. Samalla menee huurteeseen koko älyllinen kulttuuri. Tämä näkyy yhtä selvästi politiikassa kuin viestinnässäkin. Intellektuelleina pidetään sankaripoliiseja ja kylän ämmiä.

Jouduin juhannuksen aikaan kuuntelemaan tahtomattani maan ainoaa valtakunnanlaajuista mainosradiota, radio Novaa. En tiedä mitään huonommin toimitettua ohjelmaa enkä kämäisempiä musiikkivalintoja. Koko lähetys koostui liikenneradiosta, jossa raportoitiin onnettomuuksista ja kolareista suoraan massakulttuurin ytimestä: juhannuksen ajan elämää suuremmista liikenneruuhkista. Ja tiedotuspolitiikan ristiriitaisuuden sekä ideologisuuden ilmentymänä samaan konserniin kuuluva TV-kanava puolestaan lähetti koostetta formula-ajoista, joissa onnettomuuksiin, ylinopeuksiin ja hurjiin kuolonkolareihin suorastaan innostettiin puolifasistisen kiiman ja hekuman vallassa.

Tämä on banaalin olemisen ja Angstin toteutumisyhteys. Pahinta on, että pakoa massakulttuurista ei mahdollista edes viihde. Mitä tehdä, kun viihde ei viihdytä? On saavutettu pitkästymisen kulminaatiopiste, josta ulospääsyä eivät takaa enää entistä sokaisevammat ärsykkeet tai efektikieli. Ehkä vapautuksen voi tarjota kesäinen uintiretki viiden promillen humalassa ja dramaattinen hukkumiskuolema.

Suuri osa ihmisten suisidaalisuudesta selittyneekin pyrkimyksillä vapautua massakulttuurin ahdistuksesta, edes hetkeksi. Ihmiset ovat niin vieraantuneita eksistenssinsä perusjuurista, että he koettavat tuottaa itselleen kokemuksen omasta olemassaolostaan juuri extreme-elämysten kautta.

Näin lehdet saavat jälleen uutta otsikoitavaa. Massakulttuurin arvojen mukainen viestintä on kurjuuden alku ja loppu. Normeilla pamputtaminen kiertyy kehälle. Moralismi tuottaa kielletyn hedelmän houkutuksen, kun ihmiset alkavat kokea tiedotusvälineiden ja viranomaisten kauhistelemat asiat kiinnostavina. Tämä liittyy ihmisten pyrkimykseen pitää yllä subjektiviteettiaan. On mahdotonta olla subjekti, ellei ole vapaa. Ja juuri vapauden tämä onnettomuuksilla pelottelu ja turvallisuusideologian lietsominen yrittävät häätää pois.

Mikäli siis ihmisille jää tilaa hengittää, heidän on lunastettava vapautensa itse. Siinä viranomaiset ja paikallisradiossa paasaavat turvallisuustädit ovat ilmeisiä vihollisia.

”Muistakaa tarkistaa palovaroittimenne ennen lomille lähtöä!” ”Ottakaa pelastusliivit ja -renkaat mukaan!” ”Tarkistakaa kyypakkaus!” ”Varokaa tasoristeystä ja varsinkin sitä tuttua”, torveaa paikallisradio ikään kuin muistuttaakseen, että uhat ja pelonaiheet maleksivat ihan tuossa kotikulmilla, nurkan takana ja keskellä sinänsä rauhallista olemassaolon tilaa. ”Terveisin Pelastusalan keskusliitto.”

Nämä turva- ja pelastusalan toimijat saavat aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Ne nimittäin tuhoavat omalla sadomasokistisella turvallisuudenvartioinnillaan sen, mikä elämässä on tärkeintä: hyvän läsnäolon kokemuksen. Ne kyseenalaistavat ihmisten oman ajattelun ja aloitteiden pitämisen omissa käsissä, siis subjektiviteetin. Ne luovat kauhua omilla uhkakuvillaan ja pilaavat kesästä nauttivien ihmisten hyvän tunnelman. Ne lietsovat pakkoneurooseja ollessaan itse niiden vankeja ja vesittävät omilla pelotteluillaan todellisen turvallisuudentunteen. Loppujen lopuksi ne halvaannuttavat terveen järjen mukaisen ajattelun, käytännöllisen toimintakyvyn ja ihmisten välisen luottamuksen.

Turvaviranomaisten, kurin ja järjestyksenpidon Suomi on umpikalloisten ja pölkkypäisten idioottien luvattu maa. Ainakaan minä en tätä kontrollia kaipaa. Jos minua uhkaa mahdollisten laiminlyöntieni vuoksi jokin vaara, otan sen riskin. Sittenpähän tiedän eläneeni.

Neuvon myös kaikkia muita olemaan välittämättä turvaviranomaisten määräyksistä, sillä ne ovat nautintoihin kykenemättömien kateellisten jorinoita. Hyvää ja tarkkailusta vapaata kesää.

Aiheesta enemmän tässä.

Kevätessee natsismista

Saksalaisten kansallissosialistien edustama natsismi on viime vuosisadan tunnetuin poliittinen liike. Adolf Hitler ja hänen apurinsa onnistuivat vain kahdentoista vuoden vallassa olonsa aikana (ja kaiken kaikkiaankin ainoastaan parin vuosikymmenen kuluessa) organisoimaan joukkoliikkeen, josta tuli kaikkialla tunnettu ilmiö, jopa brändi. Sille vetää vertoja vain kommunistien ja sosialistien 1800-luvulla perustama poliittinen ideologia, jonka ympärille luotiin sitä vastaava valtiollinen järjestelmä. Kommunistien hyökkäävyys ja kommunistisen vallankumouksen uhka olivat tunnetusti syitä myös natsismin esiinnousuun. Sen enempää kommunisteja kuin sosialistejakaan ei voida tosin syyttää natsien tekemisistä eikä toisaalta kiittää niistä sinänsä kovin kyseenalaisista ansioista, joiden vuoksi natsismista tuli kommunismiakin hartaammin muisteltu historian musta aukko ihmiskunnan omassatunnossa.

Natsismin embleeminä käytetty hakaristi on maailmanlaajuisesti tunnetumpi kuin kommunismin symboleiksi vakiintuneet sirppi, vasara, tähti ja ohrantähkät. Hindulaisesta metafysiikasta kotoisin olevaa hakaristiä voitaneen pitää hypnoottisuutensa vuoksi paremmin tunnettuna kuin maasta toiseen vaihtelevia kommunismin symboleita. Brändillä tarkoitan niin tässä kuin muissakin yhteyksissä symbolia, joka liittää merkin tiettyyn ajatussisältöön tai toimintafunktioon havaitsijan tajunnassa. Tässä mielessä Hitler ja hänen kannattajansa saivat omat ajatuksensa perille paremmin kuin kukaan muu poliittinen johtaja modernina aikana.

Hitler puhuu meille edelleen satelliittitelevision, elokuvien ja kirjallisuuden kautta. Kun tänään avaa television, vähintään yhdellä ruudussa pyörivistä kymmenistä kanavista esitetään todennäköisesti jotakin toisesta maailmansodasta kertovaa dokumenttia, jossa Hitler esiintyy alkuperäistä kuulijakuntaansa suuremmalle ihmisjoukolle. Vaikka ja koska kyseiset pinnalliset ja pelkästään ilmiötasoa esittelemään tarkoitetut historian kuvaukset on varustettu asianmukaisilla moraalisen paheksunnan leimoilla, tämä jatkuva menneisyyden kertaaminen on joka tapauksessa pöyristyttävää. Juuri se pitää Hitlerin edelleen elossa. Tässä historian tekohengityksessä toteutuu Joseph Göbbelsin yliolkainen ja välinpitämätön ilo juuri ennen kolmannen valtakunnan tappiota: ”Jäämme historiaan joko kaikkien aikojen suurimpina sankareina tai konnina.” Hänelle ei näyttänyt olevan väliä, mitä historia hänestä kirjoittaisi, kunhan kirjoittaisi. Sitä kautta hänelle avautui ikuinen elämä jälkipolvien tietoisuudessa.

Nykyään on vaikeaa löytää yhtään 1900-luvulle sijoittuvaa toimintaelokuvaa, jossa ei annettaisi jotakin sijaa natseille ja natsismille. Voidaankin kysyä, olisiko Hollywoodissa mahdollista tehdä yhtään toiminta- tai seikkailuelokuvaa ilman viittausta natseihin, joiden pukuloiston, toiminnan ja lavasteiden varaan voidaan helposti rakentaa sekä draamaa että hyvän ja pahan välistä jännitettä hyödyntävää juonellisuutta. Natsit ovat läsnä kaikkialla, jopa ”Maanalaisen armeijan” kaltaisissa komedioissa.

Myös yliopistollisen tutkimuksen piirissä natsismi on koettu niin keskeiseksi aiheeksi, että viime vuosisadan syvällisimmät yleisanalyysit yhteiskunnasta ja ihmisestä on laadittu natsismin kritiikkien ja selitysten kautta. Esimerkkeinä voidaan viitata niin sanotun Frankfurtin koulun filosofien, Theodor W. Adornon, Erich Frommin, Max Horkheimerin ja Herbert Marcusen, töihin. Tämä ei tietenkään merkitse, että yliopistofilosofiassa olisi liioin hehkutettu natsismin puolesta. Silti myös natsismia koskevat tieteelliset selitykset tunnustavat epäsuorasti – ja monien mielestä kiusallisella tavalla – natsismin suuren merkityksen ihmiskunnan historiassa.

Käsitykseni mukaan niin joukkotiedotuksen, taiteen kuin tieteenkin piirissä esiintyvä natsismin kaivelu todistaa siitä, että natsismi ilmensi joitakin politiikan ja ihmisen olemukseen sisältyviä piirteitä, joita ihmiskunta on halunnut jälkeen päin jäljittää, selventää ja selittää pois. Niin sanottu natsien metsästys sekä natsien intohimoinen esittely, arvostelu ja analysointi kertovat ihmisten halusta ymmärtää omaa pimeää puoltaan, sellaista, mikä ei välttämättä rajoitu vain johonkin aikakauteen tai poliittiseen liikkeeseen, vaan joka on läsnä kaikessa politiikanteossa ja ihmisyydessä itsessään.


Hyvän ja pahan käsitteet on unohdettu natsismin selityksistä

Natsismiin on viitattu aina, kun on haluttu etsiä varoittavaa esimerkkitapausta ihmisten julmuudesta ja pahuudesta. Vertailu on siksi oikeutettua, että natsismin ja fasismin kautta tehtiin julmia ja pahoja tekoja, joista monet ovat ihmiskunnan hirmuisimpia.

Rinnastus sisältää kuitenkin tietyn harhan, joka johtuu pelkistyksestä. Pahuus on yhdistetty natsismiin, ja ihmisten intohimoa pahuuteen on pidetty natsismin olemuksena tai osana. Olisi kuitenkin epäjohdonmukaista väittää, että natsismi sinänsä on pahaa. Se olisi aivan samanlaista kuin pitää lentoliikennettä ja massaturismia pahoina vain siksi, että ne tuottavat systemaattisesti, organisoidusti ja institutionalisoidusti suuren määrän ilmansaasteita ja että koneiden joutuessa onnettomuuteen tapahtuu äärimmäisiä katastrofeja. Ilmiötasolla pahuus on tietenkin sekä lentoliikenteeseen että natsismiin liittyvä tosiasia, sillä molemmat ovat tuottaneet kärsimyksiä, kielteisiä kokemuksia ja kaiken kaikkiaan tuloksia, jotka voidaan arvottaa pahoiksi. Mutta kumpikaan ei ole välttämättä sinänsä pahaa.

Mietitäänpä hetken, mitä natsismi oikeastaan on. Natsismi, josta usein käytetään myös kirjakielisempää muotoa ”nationalismi”, on äärimmäistä kansallismielisyyttä. Se ei ole pelkkää kansallisen edun puolustamista, jota sisältyy myös monien kansanvaltaisten puolueiden päämääriin, vaan nationalismiin liittyvät myös keskusjohtoisuus, tavoitteita koskeva yksiarvoisuus ja käsitys, että kansakunnat ja ihmiset ovat eriarvoisia. Nationalistiset taipumukset näyttävät sisältyvän ihmisolentojen olemukseen ja pyrkimyksiin yleismaailmallisesti, vaikkakin nationalismin esiinnousua voidaan pitää seurauksena myös yhteiskunnallisista suhteista ja niiden konflikoitumisesta eikä vain ihmisyksilöistä itsestään. Natsismi sekä vastusti että hyödynsi massakulttuuria ja sen ongelmia.

Natsismia arvosteltaessa on peitetty näkyvistä, että natsismi on ihmisen luomus. Pahoina koetut teot eivät välttämättä johdu natsismista tai fasismista, vaan nämä ideologiat ja niiden pahuus voidaan johdella ihmisten ominaisuuksista ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyvistä toimintataipumuksista.

Joka tapauksessa pahuuden ja julmuuden johteleminen pelkästä poliittisesta ideologiasta tai massakulttuurin ahdistavuudesta näkemättä näiden ilmiöiden yhteyksiä ihmisten omaan tahdonmuodostukseen olisi yksinkertaistavaa. Esimerkiksi Erich Frommin pyrkimys selittää natsismin kannatusta vuonna 1941 julkaisemassaan teoksessa Escape from Freedom (engl. The Fear of Freedom, suom. Vaarallinen vapaus, 1962 ja Pako vapaudesta, 1976) jäi vajavaiseksi, sillä siinä ihmisten alttiutta autoritaariselle johtajuudelle selitettiin vain tulokseksi eurooppalaisten ihmisten kollektiivisesti kokemasta vapauskriisistä. Teoksen mukaan monet tavalliset ihmiset olivat vapautuneet kirkon moraalisesta otteesta mutta kokivat heille luovutetun vapauden liian raskaaksi ja älyllisesti haastavaksi taakaksi ja antoivat tuon ulkoisista kahleista saavutetun pidäkkeettömän vapautensa helposti pois: uusien maallisten auktoriteettien, kuten suurten poliittisten johtajien, käsiin.

Tällainen selitys jättää laskuista ihmisyksilöiden moraalisen tajunnan ja nähdäkseni aliarvioi ihmisten oman tahdon merkitystä sekä sitä kautta hyvän ja pahan välillä tapahtuvaa valintaa. Lisäksi kyseinen sosiaalipsykologinen ote näkee ihmiset oman vapautensa kieltäjinä yhtä huolestuttavalla tavalla kuin natsismi itsekin. Teorian perusolettamus ihmisestä olosuhteiden määräämänä ja heitteillä olevana olentona ei pidä välttämättä paikkaansa.

Ei ole syytä olettaa, että ihmisen toimintaan liittyvää ilmiötason pahuutta voitaisiin johdella sen enempää jostakin ideologiasta (kuten natsismista) tai yhteiskunnallisista suhteista (kuten elintilan turvaamisesta), vaan molemmat voidaan johdella luontevasti ihmisen olemuksesta. Natsismi ei ole niinkään syy kuin seuraus.

Traagista on, että syyttelemällä poliittista pahuutta ”nationalismista” ihmiskunta peittää ja hautaa itseltään sen mahdollisuuden, että pahuus johtuukin niistä lajityypillisistä ominaisuuksista, jotka sisältyvät ihmisen olemukseen ”poliittisena olentona” (zoon politikon). Poliittiset ideologiat vain toimivat ihmisten pyrkimysten välikappaleina tai kanavina.


Kansallismielisyyden ja nationalismin ero

Natsismi ja fasismi voidaan tietenkin määritellä monin eri tavoin. Näiden poliittisten ilmiöiden esiinnousua ja syitä voidaan selittää sekä yksilöpsykologisilla tekijöillä että joukkojen käyttäytymistä koskevilla havainnoilla ja lainalaisuuksilla. Tässä kirjoituksessa tarkoitan nationalismilla sellaista kansallisen edun tavoittelua, joka perustuu käsitykseen kansakuntien ja ihmisrotujen eriarvoisuudesta. Nationalismi poikkeaa siis pelkästä kansallismielisyydestä, jonka kautta pyritään vain edistämään kansallista etua utilitaristisin tai kansakunnan itsemääräämisoikeuteen perustuvin keinoin.

Myös utilitarismissa yhteisen hyvän kriteerinä on aina pyrkimys kansalliseen kokonaisetuun ja sitä kautta mahdollisimman monien ihmisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen – ei esimerkiksi yksilöiden oman edun toisista ihmisistä riippumattomaan maksimointiin. Utilitaristisessa seurausetiikassa ei pidetä myöskään oikeutettuna edistää yksien ihmisten onnellisuutta toisten kustannuksella, ja tämä puolestaan oli jo Platonin valtiofilosofian keskeinen lähtökohta. Nykyaikaisessa utilitarismissa hyvinvoinnin jakamisen mittapuuna pidetään meritokraattista ansaitsemisperiaatetta, jonka mukaan ihmisten oikeuden hyvinvointiin ja onnellisuuteen tulee olla itse ansaittua ja vain joissakin tapauksissa tarpeen sanelemaa, mutta ilman ansioita ei tulisi palkita.

Kansojen itsemääräämisoikeuteen ja demokratiaan perustuva kansallismielisyys eroaa nationalismista myös siinä, että se nojaa mahdollisuuksien tasa-arvoon. Valtion olemusta ja tehtäviä ajatellen kaikkien poliittisten puolueiden olisi johdonmukaista pitää kansallisen edun edistämistä päämääränään, sillä puolueet ovat olemassa kansalaisten hyväksi. Valtion edun taas pitää yhtyä kansalaisten etuun, jotta valtiolla olisi oikeutus kansalaisten kannalta. Oikeudenmukaisessa valtiossa, politiikassa ja hallinnossa on edistettävä kansallista etua.

Suurin osa Euroopan kansallismielisiksi sanotuista puolueista pitääkin nykyisin päämääränään kansallisen edun edistämistä, ja monet niistä on perustettu vastustamaan valtioiden itsemääräämisoikeuden heikennyksiä ja Euroopan unionin liittovaltiopolitiikkaa. Tällöin ne käytännössä vastustavat totalitarismia, joka oli ominaista natsismille.

Toisinaan Euroopan kansallismieliset puolueet pyrkivät peittelemään kansallisen edun varjeluaan, jotta niitä ei syytettäisi nationalismista. Joinakin toisina aikoina taas kansallisen edun edistäminen nousee voimakkaasti ja avoimesti esiin, ja näin tapahtuu yleensä silloin, kun kansakuntien edut ajautuvat ristiriitoihin. Kaiken poliittisen toiminnan taustalla vallitseva kansallisen edun suojelu on tällöin pakko tunnustaa. Kansallinen etu on joka tapauksessa olemassa; toisiaan se vain tunnustetaan, toisinaan ei.


Miksi Frankfurtin koulukunnan filosofit epäonnistuivat?

Selitysvoimaisimpia teorioita natsismin ja fasismin synnystä ovat esittäneet edellä mainitut Frankfurtin koulukunnan filosofit, mutta heidänkin analyysinsä sisältävät heikkouksia. Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer tulkitsivat natsismiin liittyvää väkivallan mekanisointia modernin ihmiskuvan yhdeksi seuraukseksi. Heidän mukaansa tieteisuskoinen rationalismi oli opettanut pitämään ihmisiä teknisen koneiston osina: suorittajina ja välineinä.

Teoksessaan Dialektik der Aufklärung – Philosophische Fragmente vuodelta 1947 (suom. Valistuksen dialektiikka, 2008) Adorno ja Horkheimer katsoivat, että valistusfilosofian pyrkimys edistää järkeä ohjelmallistui 1800-luvun ja 1900-luvun alun Euroopassa, mutta perin kierolla tavalla. Teollistumisen ja teknisen edistyksen aikakaudella ihmisistä tehtiin pelkkiä rattaita yhteiskunnan koneistoon, ja lopulta heidän ihmisarvonsakin nähtiin lähinnä hyötyjen tai haittojen kautta. Jos ihmisestä ei ollut hyötyä, hänen arvonsa voitiin riistää.

Adornon ja Horkheimerin tekemät tulkinnat on tunnetusti kyseenalaistettu, ja on nähty, ettei syiden ja seurausten ketju valistusfilosofian järkevistä ja kirkkaista pyrkimyksistä yhteiskunnalliseen hulluuteen ole lainkaan itsestään selvä. Natsismi hyödynsi valeita ja myyttejä, eikä sen monia ideoita ja omia päämääriä voida pitää järkevinä eikä kirkkaina. Mutta sikäli Adorno ja Horkheimer olivat varmasti oikeassa, että natsismi oli yhteiskunnan koneiston ja tuotannon rakenteiden tehokasta organisointia, joka hyötyi järjen alistamisesta poliittisen hallinnon käyttöön.

Asiaa valaisee Horkheimerin vuonna 1947 julkaisema teos Eclipse of reason (suom. Välineellisen järjen kritiikki, 2008), jota voidaan pitää eräänlaisena Valistuksen dialektiikan selitys- ja täydennysosana. Siinä Horkheimer tekee eron objektiivisen järjen ja subjektiivisen järjen välille. Platonin ja Aristoteleen ajoista asti ihmisen rationaaliset pyrkimykset keskittyivät pohtimaan hyvän ja pahan olemusta. Saksalaiset filosofit pyrkivät ”asioita itseään” kohti vielä Edmund Husserlin edustaman fenomenologian kukoistusaikana teesinsä ”Zu den Sachen selbst!” mukaisesti. Tällaiselle filosofialle oli Horkheimerin mukaan ominaista objektiivinen järki. Sen mukaisesti haluttiin pelkästään järjellisin keinoin pohtia, mikä on hyvää tai pahaa, suotavaa tai epäsuotavaa, ja kuinka ihmisten pitäisi toimia. Horkheimerin mukaan tämä tavoite oli ominainen myös kristinuskolle.

Sen sijaan 1900-luvun alussa koetun modernisaation jälkeen hyvää ja pahaa on pyritty määrittelemään lähinnä siltä pohjalta, mikä on hyödyllistä tai haitallista. Nämä käsitteet puolestaan ovat relatiivisia. Niiden merkitys jää riippumaan siitä, miten eri ihmiset kokevat hyödyt ja haitat. Niinpä tällaista hyvän ja pahan määrittelyä voidaan nimittää subjektiivisen järjen leimaamaksi. Horkheimerin mielestä on kohtalokasta, että filosofit ovat nykyaikana taipuneet mieltämään eettiset kysymykset vain hyötyjen ja haittojen kautta eivätkä pohdi hyvän ja pahan olemusta sinänsä. Syynä hän pitää filosofisen ajattelun korvaamista naturalismilla, pragmatismilla ja positivismilla, jotka nousivat tieteen ihanteiksi 1800-luvun lopulla – yhtenä seurauksena kokeellisen tieteen voittokulusta.

Positivismin mukaan filosofian perinteiset ongelmat voitiin joko ratkaista empiirisen tieteen keinoin tai osoittaa ne mielettömiksi näennäisongelmiksi. Pragmatistit puolestaan pitivät totuutena ja tietona sellaista, mikä toimii käytännössä. Ja naturalismi puolestaan halusi nähdä koko todellisuuden pelkissä immanenteissa luonnon tosiseikoissa, joihin myös transsendentaaliset ideat hyvästä ja pahasta piti naturalistien mukaan voida palauttaa tai joista ne tuli voida johdella. Tällainen ajattelutapa on tietenkin sangen banaali.

Adornon ja Horkheimerin analyysit ovat klassikoita, sillä niiden sisältämät huomautukset sopivat kritiikeiksi myös nykyisin esiintyviä mekanistis-materialistisia ja teknisiä virtauksia vastaan. Natsismin leviämisen edellytyksenä olivat varmasti sekä järjen välineellistyminen että filosofien taantuminen pelkkien suorittajien rooliin. Kun filosofisen ajattelun ihanteet typistettiin samoiksi erityistieteiden kanssa, filosofit tulivat kaventaneiksi oman toimintansa ja mielenkiintonsa sen tapaisten asiakysymysten pohtimiseen, kuten millä keinoilla taloudellisesti ja hallinnollisesti annetut päämäärät voitaisiin toteuttaa, eivätkä he pohtineet enää päämäärien ja ihanteiden järjellisyyttä sinänsä. Huolestuttavinta on, että monet filosofit tekivät ja tekevät edelleenkin niin omasta aloitteestaan ja vapaaehtoisesti.

Erich Fromm puolestaan oli pyrkinyt johtelemaan nationalismiin ja fasismiin liittyvän joukkokäyttäytymisen selitykset ihmisten vapauskriisistä. Teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness vuodelta 1973 (suom. Tuhoava ihminen, 1976) hän täydensi analyysiaan ja johteli ihmisten alttiuden natsismille ihmisyksilöiden yksilöpsykologisista ominaisuuksista, heidän kehityshistoriastaan ja eräästä ruoansulatusjärjestelmän toimintahäiriöön perustuvasta persoonallisuustyypistä, jota hän kutsui ”anaalisvarastoivaksi nekrofiiliksi”. Psykiatrina toimineen Frommin mukaan anaalisvarastoivia nekrofiilejä leimaa ulosteiden varastointitaipumus ja peräsuolen säätelytoiminnoissa liittyvään epäonnistumiseen tai onnistumiseen liittyvä aggressiivisuus.

Frankfurtin koulukunnan kaikki filosofit, myös Martin Heideggerin oppilaana toiminut Herbert Marcuse, olivat oivallisia selittäjiä, enkä puutu heidän jatkuvasti ajankohtaisiin analyyseihinsä tämän enempää. Totean vain mestarien selityksiin liittyvän tietyn heikkouden, jonka vuoksi heidän ajatuksensa ovat olleet vaarassa jäädä filosofisesti pinnallisiksi. He eivät ottaneet riittävästi huomioon hyvän ja pahan käsitteitä eivätkä suostuneet näkemään ihmistä jatkuvia moraalisia arvovalintoja tekevänä olentona.

Kenties Frankfurtin koulukunnan ajattelijoiden ratkaisuja voidaan ymmärtää halulla välttää pinnallisuuden leimaa; mikäänhän ei ole helpompaa kuin määritellä jokin asia suin päin hyväksi tai pahaksi. Sen sijaan he pyrkivät myötäilemään 1900-luvun tieteenihanteita sikäli, että he halusivat selittää ihmisen pahuutta ensisijaisesti yhteiskunnallisilla – tai niiden osoittautuessa riittämättömiksi – myös tietyillä empiirisesti todennettavilla yksilöpsykologisilla selitystekijöillä, jotka voidaan mieltää immanenteiksi. Vaikka he kritisoivatkin positivismia, pragmatismia ja naturalismia, heidän oma ajattelunsa jäi kuitenkin pitkäksi ajaksi niiden arvostelemiseen uhratun vaivannäön leimaamaksi ja sikäli tieteisuskon kahleisiin kiinni. Heidän merkittävin heikkoutensa oli nähdäkseni se, että he sivuuttivat hyvän ja pahan käsitteet pitäen niitä liian transsendentaalisina ja sitä kautta sopimattomina muiden tieteenharjoittajien kanssa käytyyn keskusteluun.


Hyvän ja pahan tahdon merkitys

Hyvällä ja pahalla olisi nähdäkseni erittäin tärkeä merkitys tutkittaessa ja selitettäessä natsismia, sillä nämä käsitteet liittyvät läheisesti ihmisten tahtotilaan. Ihmisellä voi nimittäin olla hyvä tai paha tahto. Hyvyys ja pahuus liittyvät tarkoitusperiin, joita ihmisen toiminnalla on.

Hyvä ja paha tahto puolestaan ovat transsendentaalisia sikäli kuin ihmisten päämäärät ja intentiot yleensäkin ovat transsendentaalisia: toistaiseksi toteutumattomia, odotuksenomaisia ja ideaalisia. Päämäärien asettaminen ja analysointi taas liittyvät objektiivisen järjen alaan.

Frankfurtin koulukunnan filosofit tulivat kuitenkin itse kiertäneiksi ihmisten tahtotiloihin sekä hyvän ja pahan erottamiseen liittyvät ongelmat ja analyysin. Mekanistista tieteenihannetta myötäillen he etsivät selitystekijöitä yhteiskuntadynamiikasta tai ihmisten psykodynamiikasta: reaktioiden ja refleksien maailmasta ja yleensäkin sen tapaisesta vuorovaikutuksesta, jossa ihmisellä ei myönnetä olevan paljoa oman ajattelun tilaa. Tämän mukaisesti myös tiede itse tulee pitäneeksi ihmistä pelkkänä ärsykkeiden ja reaktioiden kaavassa rimpuilevana olentona. Frankfurtin koulukunnan filosofien selitysperusta oli tietysti alun perin toimiva, sillä suuri osa natsismiin liittyvästä järjettömyydestä ja tunteettomuudesta johtui juuri siitä, ettei ihmisillä ollut tuota oman ajattelun tilaa, ja poliittisen ja näennäistieteellisen propagandan jälkeen tuo tila kävi entistäkin ahtaammaksi.

Filosofien ja politiikan tutkijoiden olisi kuitenkin nykyaikana erittäin tärkeää luopua tietyistä modernin positivismin muodoista, kuten aivotutkimukseksi, neurotieteiksi, kognitiotieteeksi ja geeniteknologiaksi typistetystä tieteenfilosofiasta, sekä alkaa etsiä päämääriä ja objektiivista järkeä valistuksen valokeilan turvin. Valistuneella ajattelulla tarkoitan tässä yhteydessä arvo- ja moraalifilosofista analyysia – erotuksena edellä kritisoidusta ja massakulttuurin palvelukseen valjastetusta pseudovalistuksesta, jolla oli pelkkä välinerationaalinen merkitys.

Lähes ainoana viime vuosisadan merkittävistä kulttuurifilosofeista pahuuden mainitsee Heideggerin assistenttina toiminut ja myöhemmin itsenäisenä filosofina Yhdysvalloissa vaikuttanut Hannah Arendt teoksessaan Eichmann in Jerusalem – A Report on the Banality of Evil (1963), jossa hän käsittelee Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. Arendtin mielestä Eichmannin ja muiden natsien toiminnassa henkilöityi sokea ajattelemattomuus ja käskyjen noudattaminen, jota Arendt luonnehtii banaaliksi. Hänenkään mielestään julmuuksiin syyllistyneiden ihmisten toiminta ei ollut aikomuksiltaan pahaa, vaan pikemminkin kyseessä oli pelkkä välinpitämättömyys, joka sai brutaalin ja mielivaltaisen muodon kontingenteissa, satunnaisesti määräytyneissä, yhteiskunnallisissa oloissa. Pahuus arkipäiväistyi tavallisten ihmisten piittaamattomuuden vuoksi, kun vähemmistövainoja sivusta seuranneet ummistivat silmänsä ja korvansa ja kuittasivat näkemänsä pelkillä olankohautuksilla.

Lisäksi natsien toiminta oli äärimmäisen pragmaattisesti motivoitunutta, eikä tekojen moraalista oikeutusta pysähdytty ajattelemaan. Erityisesti tämä näkyy oikeudessa syytettyjen puolusteluissa, tavassa, jonka mukaisesti myös Eichmann selitti vain noudattaneensa ”voimassa olevaa lakia ja saamiaan käskyjä”. Toisaalta myös asioiden käsittely oikeusistuimissa on ollut banaalia, eikä Arendtinkaan tuomiomieli riitä kuin toistamaan samaa normatiivista asennetta, joka leimasi natsien omaa asennoitumista. Normatiivinen eetos jää helposti ohueksi, sillä se ei selitä itse ilmiöitä. Oma väitteeni onkin, että jokainen natsienmetsästäjä on oikeastaan inhimillisen pahuuden eikä natsismin jäljillä. Hän etsii ihmisessä asuvaa pahuutta.

Tietysti myös pahuuden personifioiminen esimerkiksi uskontojen mainitsemiksi demoneiksi on kehittymätöntä ja turhaa. Toisaalta pahuuden kokemisessa ei ole välttämättä kyse myöskään ihmisten kamppailusta toisiaan vastaan tai luontoa vastaan, sillä äärimmäinenkään kilpailu ei välttämättä ohjaa etsimään ratkaisuja keinoista, jotka ovat väkivaltaisia tai muutoin pahantahoisia. Sen sijaan pahuus voidaan nähdä harkittuna, valittuna ja tietoisena toimintana kärsimyksen ja haitan tuottamiseksi toisille ihmisille. Pahuudessa on siis kyse ihmisen tahtotilasta, joka on moraalisesti vääristynyt. Ihminen, joka tekee pahoiksi, väkivaltaisiksi ja vahingollisiksi tietämiään tekoja, toimii pahan tahdon pohjalta.

Filosofisesti onkin yhtä kiinnostavaa kuin totta, että ihmisen tahto voi olla tietoisesti ja tarkoituksellisesti paha. Tahdon pahuus on aivan yhtä ilmeistä kuin sen mahdollinen hyvyyskin. Toisinaan paha tahto vaikuttaa jopa laajemmalle levinneeltä ja yleisemmältä kuin hyvä tahto. Nähdäkseni tähän filosofit eivät ole kiinnittäneet riittävästi huomiota – ilmeisesti pelätessään joutumista syytetyksi transsendentaalisilla hyvän ja pahan käsitteillä operoimisesta.

Olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että ihmisen toiminnan vaikuttimet eivät ole välttämättä hyvään tähtääviä. Monilla ihmisillä on suuri motiivi olla tahallaan pahoja ja ilkeitä sekä tuottaa kärsimystä toisille ihmisille. Syy ei ole aina vain jokin ”natsismi”, vaan myös muiden vastaavien ismien, kuten kommunismin, kautta on kanavoitunut ihmisten pahaa tahtoa. On vaikea sanoa, mistä se puolestaan kumpuaa. Sadistiset yllykkeet ja niistä saatu mahdollinen mielihyvä tarjoavat vain yhden selityksen tai kuvauksen, ja kysyttävä on, mistä sadismi sinänsä johtuu: pelkästä sadomasokistisesta persoonallisuuskonstituutiostako ja ihmisen pyrkimyksestä kieltää oma tai toisen ihmisen identiteetti joko alistumalla tai alistamalla muita, kuten Fromm ehkä vastaisi? Gastroentropian toimintahäiriöiden ohella sadismin syinä saattavat olla myös turhautuneisuus, raivo ja koetut epäoikeudenmukaisuudet sekä niiden perustalle kasvanut vakaa harkinta. Tällöin ihmiset eivät välttämättä keskity rakentamaan sellaista, minkä he tietävät hyväksi, vaan he toimivat tahallisen tuhoisasti pyrkiessään kostamaan itse kokemiaan takaiskuja toisille ihmisille.


Erota hyvä pahasta

Nykyaikana, jolloin kansallismieliset liikkeet ovat nousussa Euroopassa maahanmuuton, sosiaalisen eripuran ja talouskriisien myötä, on keskeistä pohtia, mitkä poliittiset liikkeet ovat terveellä pohjalla ja pyrkivät edistämään kansallista etua. On tärkeää erottaa nämä poliittiset puolueet niistä ryhmistä, jotka kanavoivat vihaa ja pahaa tahtoa. Tietenkin myös aggressioiden purkaminen ja ymmärtäminen on tärkeää, mutta väärin kohdattuina tällaiset ryhmittymät muodostavat vakavan uhan kansanvallalle ja poliittiselle kehitykselle – pohjimmiltaan yhtä suuren kuin 1930- ja 1940-lukujen natsismi. Se näytti politiikkaa estetisoivien lavasteidensa vuoksi alun perin hyvältä mutta johti sekä kannattajiensa että arvostelijoidensa elämän entistäkin kurjempaan tilaan tarjoamatta ongelmien tilalle mitään toteuttamiskelpoisia ratkaisuja.

Ihmisten ilkeys ja paha tahto näkyvät ihmisistä usein päälle, ja monet heistä onneksi kertovat aikeensa peittelemättä. Toiset taas tulevat paljastaneiksi pahanilkiset tarkoitusperänsä pyrkiessään naamioimaan ne näennäisen imartelevaan ja myötäsukaiseen muotoon. Kummassakaan tapauksessa taustalla ei ole kuitenkaan muuta kuin henkilökohtaisen vallan halua ja vihaa toisella tavalla ajattelevia ihmisiä tai kansanryhmiä kohtaan.

On tärkeää, ettei hallitusvastuun ja valtionhoitajapuolueen asemaa avata sellaisille poliittisille ryhmille, jotka pyrkivät vahvistamaan kannatustaan sortamalla tai halveksimalla joitakin kansanryhmiä tai kieltämällä heiltä oikeuksia. Tällä en suinkaan tarkoita, ettei esimerkiksi maahanmuuttoa tulisi rajoittaa. Siihen ohjaa jo pelkkä kansallisen edun ja maassa jo olevien maahanmuuttajien edun valvonta. Tällä tavoin ei myöskään katsota ketään karvoihin saati antauduta rotusortoon tai muihin ihmisarvon kiistäviin kannanottoihin. Sen sijaan maahantulon määrällisellä rajoittamisella ennalta estetään kansanryhmien konflikteja, erimielisyyden leviämistä ja julkisen vallan väliintulon tarvetta.


Miksi Hitleristä puhutaan?

Hitler ja hänen kumppaninsa kirjoittivat nimensä pysyvästi ihmiskunnan historiaan. Sikäli hänen hankkeensa onnistui. Jos hän olisi antautunut ja hänet olisi tuomittu oikeudessa, hänestä puhuttaisiin ehkä vähemmän. Hitlerin nosti politiikan estradille hänen pahan tahtonsa ehdottomuus, jonka tuloksena hän lopulta tuhosi myös itsensä.

Tämä oli tyypillisen autoritaarisen persoonallisuuden tapa vastata olemassaolon vaikeuteen. Jos tuhoaa maailman, niin se ei voi satuttaa itseä. Jos taas ei ole minää, niin kukaan voi sitä loukata. Toisaalta on muistettava, että suuren osan Saksan kaupungeista tuhosivat liittoutuneet omalla hyvyyden puolustamisellaan ja pahuuden vastustamisellaan, ja myös siihen liittyvä vandalismi ja nöyryyttäminen olivat yksi keino paeta moraalifilosofista vapautta ja sen haasteita.

Hitlerin pahuus on vertauskuvaa ihmisen pahuudelle. Hitler elää lukuisissa pintapuolisissa TV-dokumenteissa, joissa hänen töitään esitellään. Näissä latteissa ja tylsämielisissä ohjelmissa ei kuitenkaan lainkaan pohdita, minkä jäljillä natsien metsästäjät oikeastaan ovat, vaan kyseiset ohjelmat jäävät irrallisiksi ja esitteleviksi. Oma vastaukseni on: niissä ollaan ihmisen pahuuden ja pahan tahdon jäljillä sekä edetään varsin kapeita tutkimuspolkuja pitkin kohti totuutta politiikan olemuksesta.

Natsien hanke jäi historiaan pysyvästi, sillä se osoittaa politiikan olemuksen. Politiikka on – paitsi yhteistyön ja hyvän tahdon foorumi – myös itsekkyyden, ahneuden ja niiden takana vallitsevan inhimillisen heikkouden alttari. Natsismi allekirjoittaa ihmiskunnan olemuksen ja politiikan historian mitä häikäilemättömimmällä kynällä.

Politiikan olemus koostuu oman edun ja oman eturyhmän edun tavoittelusta. Kun tuosta pyrkimyksestä poistetaan kaikki häveliäisyys ja pidäkkeet, sovittelunhalu ja kohtuullisuus, jäljelle jäävät pelkkä naturalistinen omanvoitonpyynti, kamppailu ja saalistaminen. Se on poliittisten etujen ahnehtimista puhtaimmillaan. Vain valta ja väkivalta ratkaisevat tällöin oikeuden ja moraalin perustan. Oikeus on tämän mukaan kostoa ja totuus selviytymistä voitolle.

Natsismin painolastia ei ole syytä pitää kadonneena tai historian hämäriin unohtuneena. Se sisältyy ihmisen poliittiseen olemukseen myös nykyaikana. Siksi on tärkeää pohtia, millaisia poliitikkojen motiivit oikeastaan ovat. Mitä he ovat miehiään tai naisiaan? Suomen poliittinen kenttä on toistaiseksi melko kunnossa sikäli, että puolueiden tahtotila on ollut rakentava ja hyvä. Myös jatkossa on syytä välttää äänestämästä natsien kaltaisia poliitikkoja valtaan.

”Rappiotaidetta” on rappeutuneessa politiikassa

Perussuomalaisen puolueen halu moternisoida taidekäsityksiä on herättänyt keskustelua myös filosofien piirissä, joten muutama ajatus aiheesta lienee vielä paikallaan. Sosiaalipsykologi Antti Eskola julkaisi vuonna 1963 teoksen Jäykkyys ja taidekäsitykset, jossa hän selvitti taidekäsitysten yhtymistä vanhakantaisina tai vapaamielisinä pidettyihin poliittisiin asenteisiin sekä poliittisten asenteiden heijastumista ihmisten taidekäsityksissä. Koska nyky-Suomessa lähestytään taas 1950-luvulle tyypillistä ahdasmielisyyttä, kyseinen kirja on osoittamassa klassikoille ominaisen ajankohtaisuutensa. Teoksen valossa taidekäsitykset sopivat yleisempienkin poliittisten mielipiteiden kuvastajiksi.

Ellei olisi koomista, olisi traagista huomata, kuinka vähän mielikuvitusta ja kyseenalaistamista kansan niin sanottu keskivertomaku sietää. Puolueissa, joissa takerrutaan historian kauhukahvaan, ei näköjään ymmärretä, että myös poliitikkojen itsensä peräänkuuluttama ”kansallinen taide” on läpikotaisin ulkomaisten vaikutteiden sävyttämää. Monet ”suurina suomalaisina taiteilijoina” tunnetut henkilöt ovat haistattaneet kotimaalleen pitkät.

Okei, pidän myös itse kliseisensä sitä, että omaa maata arvostellaan piirteistä, jotka löytyvät kaikkialta maailmasta. Mutta näin itse asia todellakin on: kansallisina sankareina arvostetut tyypit aina Edelfeltistä Mannerheimiin ovat olleet kosmopoliitteja. Eri asia sitten on se, kannattaako heitä tämän perusteella niin kovasti juhlia.

Poliittisten jääkausien merkiksi myös taide viedään usein kylmiöön. Filosofi Theodor W. Adornon mukaan natsismi koostui suureksi osaksi politiikan estetisoimisesta eli taiteellisten keinojen käyttämisestä politiikan lavasteina. Se oli ”poliitikkojen puuttumista taiteisiin” ja antoi näyttöä poliitikkojen kyvyistä hyödyntää ”taiteellisia menetelmiä”. Toisaalta natsismia voidaan tulkita osaseuraukseksi siitä, että taiteilijat ryhtyivät poliitikoiksi. Adolf Hitler tunnetaan epäonnistuneena taidemaalarina, ja myös hänen pääideologinaan esiintynyt Alfred Rosenberg oli alun perin tallinnalainen arkkitehti ja kuvaamataidonopettaja.

Niinpä olisi hyväksi, että poliitikot ja pensselisedät pysyisivät omilla alueillaan. Filosofisesti asian voi perustella sillä, että taide vetoaa etupäässä aisteihin, filosofia järkeen. Poliitikkojen olisi parempi tukeutua järkeen, ja siksi myös Platon ajatteli, että valtiossa joko filosofien pitää tulla hallitsijoiksi tai hallitsijoiden pitää alkaa toden teolla harjoittaa filosofiaa.

Nykypolitiikan keskeinen ongelma on, että politiikka mielletään etukäräjöinniksi eikä yhteistä etua vaivauduta ajattelemaan. Katsokaa nyt, mistä puolueet alkavat vaalien lähestyessä länkyttää: hallitseviksi nousevat lapsiperheiden, työssä käyvien, työttömien, eläkeläisten, palkansaajien, yrittäjien ja muiden eturyhmien edut. Ja kukapa ei johonkin eturyhmään kuuluisi? Pelkkiä etuja saalistettaessa narun pää tulee kuitenkin vetäjien käteen.

Nykydemokratiassa poliitikoiksi valitaan etujen edistäjiä. Heillä kaikilla on vahvoja taloudellisia intressejä. Sen sijaan Platon ajatteli, että poliitikkojen pitäisi olla vapaita kaikesta omistamisesta, vaimoista ja myös lapsiperheestä, jotta he voisivat keskittyä siihen, mikä on valtiolle yleisesti hyväksi. Vain näin poliitikot voisivat toimia hyveellisesti, mikä puolestaan on eettisen yhteiskunnan syntyehto. Tämä oli myös Platonin peruste siihen, miksi homoseksuaalisesti toimivien miesten pitäisi hallita valtiota. Kuinka kaukana tämä ihanne onkaan nykypolitiikan tilasta!

Kissanpaskan arvoisia jymyjuttuja

Joskus sitä ihmettelee, kuinka mitättömistä asioista ihmiset kilahtavat ja seuraa suunnattomia skandaaleita, repäiseviä otsikoita ja jopa oikeudenkäyntejä. Hetki sitten osa suomalaisista järkyttyi homoavioliittojen mahdollisuudesta, ja kirkosta erosi kymmeniätuhansia ihmisiä – osa protestiksi kirkon konservatiivisuudelle, osa varmaankin liiallisena pitämälleen vapaamielisyydelle.

Jos ihmisten mielikuvitus, asenteet ja arvomaailma eivät kestä sitä, että muutama homo- tai lesbopari vilahtaa naimisiin jonkin kirkon hämyisten holvien alla, niin mitä tällaisten ihmisten lähimmäisenrakkaus oikeastaan sisältää? – Auuu... on se kova juttu, jos joku haluaa niinkin vanhanaikaisen instituution kuin avioliiton piiriin! Radikaalia, liian radikaalia!

Toisen esimerkin tarjoaa tapa, jolla muutamat järkyttyivät erään humanistitohtorin epäsovinnaisista maahanmuuttomielipiteistä. Oikeutta käytiin hänen kahden vuoden takaisesta kunnallisvaalivoitostaan asti, ja prosessi saattaa jatkua yhä. – Auuu... on se kova juttu sanoa ääneen, että maahanmuuttajia tulee liikaa eikä se ole kenenkään kannalta oikein! Radikaalia, liian radikaalia!

Luultavasti kummastakaan asiasta ei olisi syntynyt mitään skandaalia ilman median välittävää vaikutusta. Niin sanotut tiedotusvälineet tekevät juttuja pelkästään survival-strategisista syistä eli taatakseen oman olemassaolonsa: jotta lehdet voisivat ilmestyä ja sähköinen media ruokkia ihmisiä valmiiksi märehtimällään rehulla.

Esimerkiksi homoavioliittoja koskevasta asiasta tuskin olisi tullut minkäänlaista jupakkaa, jos sitä olisi tarkasteltu pelkästään oikeudenmukaisuusteorioiden ja akateemisen teologian kannalta. Jymyjuttu siitä tuli vasta, kun kirkon puoliksi oppineet alkoivat kirjoitella lehtiin. Myöskään maahanmuuton ja maahanmuuttopolitiikan arvostelusta ei olisi noussut kohua, jos sitäkin olisi pitäydytty tarkastelemaan tieteellisesti ja filosofisesti.

Sen sijaan nyt media luki niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden kirjoituksia ja mielipiteitä tahallaan väärin – eikä suuri osa maahanmuuttoa arvostelleista edes ole leimallisesti mitään maahanmuuttokriitikoita vaan esimerkiksi kulttuurin tuntijoita tai etiikan ja yhteiskuntafilosofian asiantuntijoita. Lopulta juristit ovat joutuneet ynnyköimään asioiden ympärillä.

Kun ihmiset eivät perehdy esittäjien alkuperäisiin ajatuksiin vaan uskovat niitä referoivien tahojen arvioita, he päätyvät harhaan. Vääristelevistä arvioista poimitut sitaatit voivat lopulta välittyä esimerkiksi Wikipedian kaltaisille foorumeille, joissa niitä aletaan helposti pitää ”totuuksina”, vaikka kyse on pelkistä poliittisista tulkinnoista. Median vaikutus vellonnan, järkytysten ja mielipidekiistojen, joskus jopa suoranaisen rasismin, lietsojana on ilmeinen.

Tämän paljastaa sekin, mistä ihmiset loppujen lopuksi polttavat kääminsä. Jos kyse ei olisi median luomista mielikuvista tai painotuksista, miten olisi mahdollista, että ihmisiä järkyttävät suunnattomasti sellaisetkin kymmenpennisen kokoiset asiat kuin homoavioliitot tai maahanmuuton arvostelu, joista puhutaan mediassa – mutta eivät lainkaan tv-väkivalta, polttohautaukset, vuokrien korotukset tai abortit, joita Suomen sairaaloissa tehdään noin 11 000 vuodessa mutta joista media sulkee suunsa kuin sammakon pimppi? Asioihin voi perehtyä vaikka tästä tai tästä.

Tärkein syy asioiden paisutteluun ja mittasuhteiden vääristymiseen näyttää olevan ehtymätön juttupula. Median olisi kuitenkin hyvä säilyttää tietty marginaali, potentiaali ja suhteellisuudentajuun perustuva resurssiensa kapasiteetti, siis etäisyys kaikkein mitättömimpiin uutisaiheisiin. Entäpä, jos Pariisiin putoaa jonakin päivänä meteoriitti? Entä, jos New Yorkissa räjähtää ydinpommi? Mitä silloin kirjoitetaan lehtien etusivuille, kun suurimmat fontit on käytetty jo kinastelussa pääministerin tekstareista, joissa ei ollut edes valtiosalaisuuksia?

Asioiden karnevalisoitumista voidaan pitää populismin osana. Järki ei ratkaise vaan ”terve” järki. Se taas on vaarallista, kun tiedetään mitä kaikkea on aikojen saatossa määritelty terveeksi tai sairaaksi – ja täysin absurdein perustein. Välillä ovat voimassa diktaattorien, välillä kansan enemmistömielipiteiden mukaiset lait ja normit. Suunniltaan oleminen ja asioiden kauhistelu ovat merkkejä ihmisten yrityksistä hallita sisäistä tärinäänsä, joka johtuu ajattelun ideologisten pulttien pettämisestä.

”Järkyttymisessä” ja ”loukkaantumisessa” on usein kyse myös tahallisesta yrityksestä kiusata toista osapuolta. Se on ahdasmielisten ilkeyttä. Esimerkiksi kansanedustaja Päivi Räsänen tekeytyi hädissään marttyyriksi ja järkyttyi homofoobisten mielipiteidensä saamasta palautteesta ”itkien aivomiehensä sylissä” (Ilta-Sanomien lööppi 21.10.2010). Kuinka vaikuttavaa! Kunpa tavoitteena ei olisi kerjätä sääliä ja säilyttää eduskuntapaikka, kun vaalitkin ovat tulossa. – Nyyh.

Taivastelu on yhteydessä siihen, että niin harva suomalainen on filosofi. Filosofian piirissä monet aatteelliset lähtökohdat nimittäin kyseenalaistetaan perin pohjin, eikä ainoastaan raapaista niitä konventionaalisia pikku tottumuksia, joiden perään ihmiset nyt hätäilevät käsi poskellaan. Filosofiaa taas ei suurimman osan pää kestä.

Eräs tapa saada pää kestämään olisi se, että ihmiset omaksuisivat filosofisen elämänasenteen. Se näyttää olevan ominaista nuorille. Edellä mainituissa kiistoissa ovatkin vastakkain olleet yleensä vanhat ja nuoret. Nuorille esimerkiksi homoavioliitot, maahanmuuton rajoittaminen, poliitikkojen flirtit ja todellisuuden väitetty pornoistuminen eivät ole olleet mitään ”kovia” tai vaikeasti hyväksyttäviä ideologisia juttuja vaan jokapäiväisiä ja elämään liittyviä asioita.

Jos joku nyt ihmettelee, miten voin itse puhua yhtä aikaa homoavioliittojen ja maahanmuuttokritiikin puolesta ja vieläpä samassa kirjoituksessa, ”vaikka monet maahanmuuton arvostelijat vihaavatkin homoja”, tämä on seuraus asioiden filosofisesta tarkastelemisesta. Me filosofit emme arvioi kenenkään ihmisen näkökantoja puoluekantaisesti tai henkilökohtaisesti eli pitämällä jotakin tahoa tai ajattelijaa kaikissa asioissa joko oikeassa olevana tai väärässä olevana. Sen sijaan tutkimme jokaisen asiakysymyksen erikseen. Tätä taas media ja puolueet eivät tee eivätkä ymmärrä. Niiden mielestä jokainen ihminen on joko kannattaja tai vastustaja, ystävä tai vihollinen. – Paha juttu ihmisille itselleen.

Blogien aika on ohi

Uuden Suomen blogiuudistus on saanut osakseen paljon kritiikkiä. En puutu asian tekniseen enkä taloudelliseen puoleen, mutta nykykäytännön vallitessa suosituimmuuslistan kärkeen näyttäisivät nousevan journalistisesti ja kirjallisesti kehnoimmat jutut, ne, jotka eniten muistuttavat Esson vessaa.

Syy ei ole kuitenkaan välttämättä vain niissä kriteereissä, joilla kirjoitukset valikoituvat esille Uuden Suomen sivuilla. Ongelma on sisällöllinen. Kirjoittajien kannattaisi olla enemmän huolissaan siitä, kuinka kehnoa jälkeä heidän näppäimistöltään lähtee. Melkein kaikki kirjoitukset ovat täynnä aivan hirvittäviä kielioppivirheitä ja kliseemäistä sanankäyttöä.

Lisäksi useimpien kirjoittajien ajatusmaailmaa rasittaa pelkkä normatiivinen eetos, joka on sikäli vaarallista, että sen mukaisesti toimittaessa maailman ilmiöt yksiselitteisesti hyväksytään tai tuomitaan, mutta mitään ei suostuta selittämään tai ymmärtämään.

Yhtenä esimerkkinä voin mainita Anu Palosaaren oman käyttäjäesittelyn, jossa rikollisille vaaditaan entistä kovempia tuomioita, lapset ”kasvatetaan” yksiselitteisesti joihinkin puolifasistisiin arvoihin ja jonka mukaisesti Suomesta rakennetaan henkistä ja fyysistä keskusvankilaa.

Esittelyn kirjoittaja ei ole varmaan koskaan kuullutkaan siitä, että rikollisuuden syyt eivät poistu rangaistuksia kiristämällä. Kirjoittajalla ei liene aavistustakaan, mihin lasten pakottaminen tiettyihin käyttäytymismalleihin johtaa: yleensä vain kielletyn hedelmän ongelmaan ja defensioiden esiinnousuun. Niiden tuloksena ihmiset toimivat aivan toisin kuin kasvattajien tarkoitus oli – ihan vain säilyttääkseen henkisen vapautensa.

Ja turvayhteiskunnan perään kiljuminen ei edistä muuta kuin ihmisen oman olemuksen eli vapauden kieltämistä. ”Turvalliseksi” peloteltu yhteiskunta ei ole kovin vapaa eikä viihtyisä yhteiskunta, eikä turvallisuus ole itseisarvo vaan välinearvo jonkin tärkeämmän ylläpitämiseen. Se taas voi olla esimerkiksi ajattelun vapaus. Niinpä turvallisuutta tavoiteltaessa ei pidä laittaa ajattelua kahleisiin. M.O.T.

Jos kyseinen teksti olisi kansainvälistä politiikkaa opiskelevan Anu Palosaaren koevastaus, pitäisin sitä niin asenteellisena ja tyhmänreippaana, että en päästäisi häntä tentistä läpi. Myönteistä siinä on vain feminismin kritiikki.

Blogikirjoittamisen ongelmana on tekstien kehnouden lisäksi myös se, ettei niille löydy enää lukijoita. Kun jokaisella alkaa olla blogi, kaikki rääkyvät netissä jotakin omaa asiaansa. Mitään puheenvuoroja ei voi olla, sillä kaikki puhuvat yhteen ääneen. Tämä näkyy myös Uudessa Suomessa.

Se, miksi en ole itse käynyt keskustelua kommenttipalstoilla, johtuu ajan puutteesta. Tullessani takaisin tekstieni ääreen joku on yleensä ehtinyt vastata puolestani. Netti on itseään korjaava järjestelmä myös tässä suhteessa. Jos taas kommentaattori on kanssani täysin eri linjoilla, vastaaminen olisi turhaa, sillä maailmankatsomuksemme poikkeavat tällöin niin paljon toisistaan, että keskustelu johtaisi pelkkään kinasteluun.

Ja sitä palstoilla riittää. Kurjaa onkin, että pelkkä mielipiteiden kakofonia nostaa sijoitusta listalla. Pelkkä huomion saanti ei ole kuitenkaan todiste tekstin journalistisesta arvosta eikä varsinkaan väitteiden totuudesta.

Lopulta keskustelijoiksi jäävät vain nuoret kiilusilmät ja eläkkeellä olevat kusimutterit, joilla on aikaa näyttöpäätteiden äärellä roikkumiseen.

Itse uskon, että bloggaamisen tähti on laskussa. Blogit toimivat julkaisukanavina niille, joiden hampaankoloihin oli patoutunut sanottavaa. Blogikirjoittamisella voidaan tietysti edelleen madaltaa julkaisemisen kynnystä.

Mutta kaikki alkaa olla jo sanottu. Olen itse pitänyt blogia vuodesta 2006 (alun perin tässä Blogspotissa, jossa pääblogini toimii edelleen) ja julkaissut kirjoituksistani kaksi kohtalaisen hyvin lukijansa tavoittanutta kirjaa. Nousipa ensimmäinen niistä jopa Suomalaisen Kirjakaupan nettimyyntilistan kärkeen ilmestymisviikollaan, ohi Sofi Oksasen ja Imbi Pajun yhteisjulkaisun.

Blogien aika on kuitenkin ohi. Maailmassa tuskin voi tapahtua mitään, johon en olisi esimerkiksi itse ehtinyt ottaa kantaa noin 600:ssa kirjoituksessani.

Lehtikirjoittaminen on osa ihmisten kokemaa ahdistusta. Se on yritys hallita mielettömänä näyttäytyvää maailmaa. Olen perustellut omaa osallistumistani ja politiikan kommentaattoriksi ryhtymistäni sillä, että politiikka on tärkeä moraalifilosofian alue. Politiikan kautta tehdään suuria ihmisten arkielämään liittyviä ratkaisuja ja käytetään valtaa. Siksi politiikkaan pitää puuttua.

Melkein kaikkien blogien ongelma on, että ihmiset kirjoittavat nopeammin kuin ajattelevat. Asiaa revitään jyrkkiä arvotuksia sisältävistä aiheista, kuten lapsipornosta, pedofiliasta, perheväkivallasta, pahoinpitelyistä, sotasyyllisyydestä ja heteronaisten sekä heteromiesten (minua hämmästyttävästä mutta tavallaan ymmärrettävästä) sodasta. Niistäkö teidän todellisuutenne koostuu?

Kun julkisuuden tavoittelu yltyy, kieli ja asenteet kovenevat. Käyttöön otetaan entistä voimakkaampi efektikieli, joka muodostuu pelkistä impulsseista ja ärsykkeistä. Myös televisio on mediakilpailun keskellä valinnut saman: ihmisten viihtyessä netissä tv-kanavat koettavat naulita katsojat ruudun ääreen Big Brother -shown kaltaisilla ympärivuorokautisilla lähetyksillä, jotta naiset näkisivät kotoaan, kun komea mies menee suihkuun. Vai miten päin se oli?

Tämä on tirkistelijöiden ja puskista huutelijoiden luvattu maa, jossa ihmiset vaativat omaa ja toistensa päätä vadille kiljuen milloin ankarampien tuomioiden, milloin taas suuremman sananvapauden ja liberalismin puolesta. Puistattavaksi asian tekee ihmisille tyypillinen poliittisen vallan ahneus, jota lähestyvät vaalit saavat aikaan – ja joka johtanee arvoiltaan ja normeiltaan täysin keskiluokkaiseen kirjoitteluun.

Itse taidan siirtyä jälleen sähköisestä mediasta takaisin kirjallisuuden suuntaan. Painettu sana on siitä kivaa, että sen tuottaminen ja lukeminen perustuvat viipymiseen. Viipyminen taas tukee ajattelemista. Jos kaikki tekisivät samoin, kenenkään ei tarvitsisi lukea mitä tahansa paskaa.

Lentävä Lontoon-bussi ympäristöhelvettiin

Helsinki-Vantaalla eilen vieraillut Airbus A380 ei ole ainoastaan fallossymboli vaan myös matkustajalentokone, vieläpä maailman suurin. Delfiiniä muistuttava kaksikerroksinen ilma-alus tuo mieleen Lontoon-bussin; ihmeteltäväksi tämä yksilö tosin saapui Lufthansan väreihin maalattuna Frankfurtista. Tarkoitus oli testata pohjoisen pikkukentän soveltuvuutta varalaskupaikaksi, mutta eiköhän kyseessä ollut myös Lufthansan mainoslento, jonka tavoitteena oli näyttää, mikä maa tai valtio johtaa Eurooppaa.

Saksasta laskeutuu silloin tällöin historiallisia vieraita lentokentillemme; eräänä esimerkkinä lähes 80 vuotta sitten 24.9.1930 Helsingissä käynyt ilmalaiva Graf Zeppelin. Melko überiä!

Jopa 850 matkustajaa sisäänsä ahmaiseva A380 on yhdentyneen Euroopan vertauskuva. Se on rakennettu symboloimaan Euroopan unionin mahtia. 1970-luvulle saakka edistyksellisimmät lentokoneet valmistettiin Amerikan unionissa. Myös Sovjet-unionissa saatiin aikaan jotakin. Sen sijaan Afrikan unionissa ja Aasian unionissa ei ole saatu aikaan lentämisen alalla juuri mitään, vaikkakin Aasian paisuvat väestömassat ovat muun muassa tämän koneen halukkaimpia käyttäjiä. Ilmiö johtunee samasta syystä kuin Amerikan unionin etumatka lentokoneteollisuuden alalla: amerikkalaiset koneet ovat olleet parhaita siksi, että niihin on sovellettu sotilas- ja avaruusteknologiaa, joka ei ole ollut esimerkiksi japanilaisten helposti vakoiltavissa.

Paneurooppalainen yhteistyöyritys Airbus symboloi samaa asiaa kuin brittien ja ranskalaisten rakentama Concorde: sodan raunioista edelleen nousevan Euroopan teollista potentiaalia. Todennäköisesti A380 jää rakentajayhtiölleen yhtä tappiolliseksi kuin Concordekin, sillä konetta on tilattu vasta noin puolet kannattavuusrajana pidetystä 420 kappaleesta. Pullistelun maksanevat tavalla tai toisella matkustajat ja niiden maiden kansalaiset, joissa tuetaan tätä teollisuudenhaaraa.

Ihmisten mielenkiinto lentäviä laitteita kohtaan ei johtune pelkästään stondiksen totuudesta. Painovoimaa vastaan kohoaminen rikkoo ainakin näennäisesti newtonilaisen luonnonlain. Siksi ei ole ihme, että myös Helsinki-Vantaalle saapui töllistelijöitä pilvin pimein.

Nämä koneet painavat täyteen lastattuina jopa 600 tonnia. Yli kolmannes massasta on lentämiseen soveltuvaa petrolia, kerosiinia, jota tankkeihin mahtuu 310 000 litraa. Laite on niin painava, ettei sillä voida laskeutua kuorman ollessa täysi laskutelineiden rikkoutumisvaaran vuoksi, vaan tankit on ensin ajettava tai pumpattava tyhjemmiksi.

Filosofi Martin Heidegger kirjoitti aikoinaan, että nykyihminen ei käsitä teknisen maailman mieltä. Lausahdus sopii hyvin lentämistä koskevaan tekniikkaan. Monet ihmiset ovat huolissaan esimerkiksi lehmien piereskelyn aiheuttamista metaanipäästöistä ja jopa rock-konserttien hiilidioksidipäästöistä, kuten eräät vihreät Mimosat. Mutta heidän päähänsä ei näytä mahtuvan tieto siitä, mitä merkitsee, että tämäntapaiset lentokoneet puskevat koko hiilivetykuormansa taivaalle.

Asiassa ei auttane tuottajan mainos, jonka mukaan päästöt ovat matkustajaa kohti alhaisemmat kuin muilla koneilla. Kokonaispäästöt ovat joka tapauksessa valtavat, saastutus on institutionalisoitua, ja suurkoneiden takaamat halpalennot ohjaavat ihmisiä massamatkustukseen. Tälläkin hetkellä yhdentyneen Euroopan yläpuolella lentää matkustajakoneita niin tiheässä, ettei eteensä näe, ja reaaliaikaisen tilanteen voi tarkistaa esimerkiksi tältä matoisessa maailmassa vaeltaville tarkoitetulta Flightradar24.com-sivustolta.

A380 on siis yleiseurooppalaisen yhteistyön hedelmä ja kaksinaismoralismin kukkanen. Esimerkiksi vihreät ovat vaatineet suu vaahdossa Euroopan yhdentymistä, maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta. Nämä lentokoneet on rakennettu toteuttamaan tuota poliittista ohjelmaa. Nyt kun vihreät saavat näiden koneiden kyydissä tulevaa maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, he eivät tunnu kysyvän, kuinka paljon siitä aiheutuu ilmansaasteita ja miten tämä tekninen loistokkuus tuhoaa uusiutumattomia luonnonvaroja. Ainakaan heillä ei ole kriitikoiden vastaväitteisiin mitään sanottavaa.

Tavallaan nämä lentokoneet ovat eräänlaisia helvetinkoneita. Ne aiheuttavat kulttuurieroosiota, jota jo filosofi G. H. von Wright arvosteli eräässä 1990-luvun puheessaan pitäessään massaturismia yhtenä pahimmista kulttuurituhon edistäjistä. Heta Gylling tosin vastasi hänelle, ettei akateemikolla ole oikeutta arvostella asiaa, sillä von Wright jos kuka oli itse viettänyt paljon aikaa lentokoneissa ja matkustellut keskiverto kansalaisia enemmän. (Tästä havaitaan, kuinka tärkeää filosofin on elää niin kuin opettaa.)

Uskallankin omasta puolestani arvostella matkustuksen massakulttuuria juuri siksi, että olen osallistunut kyseisiin karnevaaleihin minimaalisen vähän. Suuri osa lentomatkustajista on kansainvälisillä kentillä parveilevia Brysselin-enkeleitä, jotka mielellään kiitävät puhalluslamppujen nokassa kohti ilmastonsuojeluseminaareja.

Helvetinkoneita nämä laitteet ovat myös siksi, että ne sisältävät disposition: taipumuksen ja mahdollisuuden. Räjähdys on suunnaton, liekkimeri on käsittämätön ja alumiinipellin sinkoileminen on spektaakkelimaista, kun tämäntapaiset koneet romuttuvat törmätessään toisiinsa aivan tavanomaisessa lento-onnettomuudessa. Tulevaisuudessa saamme siis nauttia entistäkin näyttävämmistä ilmailukatastrofeista. Ne puolestaan ovat massamedian suosikkiaiheita, aivan kuten voidaan havaita television B-kanavilla esitettävistä survival-ohjelmista, joissa jokin aina räjähtää (”It exploded!”) tai romahtaa (”It collapsed!”).

Ihmiset ovat hobitteja, jotka eivät pysähdy ajattelemaan teknisen maailman mieltä. Sen sijaan he vaeltavat lentoasemien odotushalleista toiseen ymmärtämättä, missä ovat osallisina. He ovat osallisina taloudellisessa, kulttuurisessa ja teknisessä katastrofissa, tuhossa, joka voi tapahtua hitaasti – mutta aika ajoin myös hyökkäävin askelin, salamannopeasti.

Mitä enemmän ihmiskunta lentää, sitä lähempänä on aika, jolloin ei ehdottomasti lennetä, sillä ei ole mitään, mitä laittaa lentokoneiden tankkiin. Ei ole ihme, että kentälle pysäköidyn säiliöauton kylkeen on maalattu huonosta omastatunnosta ja neuvottomuudesta kertova mainosteksti: ”Bioenergy is our passion.” Bioenergia on luonnollisestikin energiayhtiöiden intohimo, kun kaikille alkaa olla selvää, etteivät öljyyn perustuvat hiilivedyt ole korvattavissa.

On todennäköistä, että öljyn alettua ehtyä sen hinta leikkaa lentoliikenteen matkustajamääriä. A380:n kaltaiset superjumbot käyvät silloin tarpeettomiksi, ja niistä tulee teknologisen hybriksen muistomerkkejä. Luonnon kannalta tämä on vain hyväksi, samoin filosofian kannalta. Filosofiaa harvemmin edesauttaa saati edes auttaa massojen hysteerinen rimpuilu suuntaan tai toiseen. Sen sijaan sitä edistää paikallaan pysyminen ja syventyminen ajattelemaan.

Ainakin minuun massaturismi ja väestöjensiirrot vaikuttavat vastenmielisyyttä herättävästi. En pidä myöskään yliopistojen tavasta lähettää puoliksi oppineita ulkomaille bailaamaan vaihto-opiskelijan ominaisuudessa, sillä tuossa opintojen vaiheessa he eivät pysty välittämään mitään tieteellisiä vaikutteita. Tiedematkailu on suureksi osaksi pelkästään viihteellistä ja sellaisena turhaa.

Vauhdin ja liikkeen filosofiaa sekä massakulttuurin kirouksia käsittelin jo artikkelissani ”Miten teknologia ja vauhtisokeus fasinoivat massakulttuuria?”, jonka filosofinen aikakauslehti Niin & Näin julkaisi numerossaan 1/2003, ja joka on ikuistettuna myös kokoelmateokseeni Filosofiset viuhahdukset (2007, 2. p. 2015).

Osia siitä kirjoitin istuen Helsinki-Vantaan entisen ulkomaanterminaalin yläkerrassa sijainneessa kahvilassa, josta oli loistava näköala kiitoratojen 1 ja 3 suuntaan ja jossa oli aina myös erinomainen tunnelma. Nykyään tämä näköyhteys ja sen arkkitehtonisesti arvokkaat ratkaisut on hävitetty poistamalla yleisökahvila käytöstä ja muuttamalla koko asemarakennus bunkkeriksi, josta muut kuin matkustavat asiakkaat eivät näe ulos – ilmeisestikin turvallisuuden varjelun nimissä.

Tästä havaitaan, että ”turvalliseksi” peloteltu yhteiskunta ei ole yleensä kovin vapaa eikä viihtyisä, harvoin myöskään kovin oikeudenmukainen. Tai sitten oikeus on vain niin sanottua vahvemman oikeutta, jolla yhteiskunnallinen yläluokka harjoittaa kulttuurieroosiota ja jota järjestäytynyt yhteiskunta suojelee omalla asenteellisella defensiivisyydellään.

Myös A380 on rakennettu luokkayhteiskunnaksi, jonka alakerrassa matkustaa keskiluokka, yläkerran peräosassa merkonomeista koostuva nousukasluokka ja kärkikabinetissa ekonomeista (niistä paremmista merkonomeista) kokoonpantu yläluokka. Nämä ympäristöterroristit kiitävät taivaan sinessä lähes tuhannen kilometrin tuntinopeudella kohti ekologista, monikulttuurista ja globaaliin maailmantalouteen liittyvää katastrofia.