Taas uutta luksuslinnaa ulkomaalaisille tutkijoille

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY (joka piilottaa akateemisen taustansa uuteen liiketoiminnalliseen nimeensä ”Ylva”) on purkamassa Hakaniemessä sijaitsevaa toimistotalojen rykelmää rakennuttaakseen paikalle uuden.  Kahden puolen Siltasaarenkatua sijaitseville tonteille rakennetaan muun muassa asuntoja ja majoitustiloja yliopistolla toimiville ulkomaalaisille tutkijoille. 

Helsingin Sanomien jutun mukaan purettavat virastorakennukset olivat ”teknisesti ja toiminnallisesti niin vanhanaikaisia”, ettei niitä kannata korjata. HYY puolestaan kaavailee alueesta ”kansainvälisesti houkuttelevaa tieteen ja yritysten kohtaamispaikkaa”.

Virastorakennusten purkaminen on sinänsä nautinnollista katseltavaa. Kukapa ei byrokratian romuttamisesta tykkäisi? Toisessa buildingissa toimi tosin HSL ja toisessa kaupungin rakennustarkastusvirasto ja päiväkoti – melko tarpeellisia molemmat.

Tämä virastokolossi puretaan, ja paikalle rakennetaan kansainvälisyyden Mekka.

Teknokratia tuskin vähenee jatkossa, sillä HYY rakennuttaa paikalle liiketalouden ja tieteen intressejä pyhittävää temppeliä, jossa sivistyksen soihtujen sijasta loistavat internatsismin ja monikulttuuri-ideologian kellokkaat euron kuvat silmissään. ”Maailmanluokan hotelli” vain pahentaa globaalikapitalistisen vieraantuneisuuden lietsomaa hysteriaa.

Myöskään kaupunki ei myynyt tontteja paikalla olleiden rakennusten vanhentuneisuuden vuoksi vaan saadakseen tonteista ne 15 miljoonaa euroa, joilla maapohja vaihtoi omistajaa (kaupasta Ylen jutussa). Taloista uudemman ikkunat ja julkisivu saneerattiin muutama vuosi sitten, joten hukkaan menivät korjausrahat. Kiinteistöjä on ylläpidetty selvästikin ajattelemattomalla tavalla.


Kansainvälisyyden moskeija resurssien riistäjille

Nähdäkseni ainakin uudempi kiinteistö olisi sopinut sellaisenaan ulkomaalaisten tutkijoiden majoittamiseen – tehtävään, johon nyt rakennetaan kokonaan uutta palatsia. Purettavassa talossa on tiiviit ikkunat, ja sisätilat olisi voinut helposti saneerata yksityisiksi tai useamman hengen huoneiksi.

Tiloihin olisi täytynyt vain tuoda kasattavia rautasänkyjä tutkijoiden yöpymistä varten. Niitä olisi saatu kätevästi Puolustusvoimien (valitettavasti) lopetetuista varuskunnista tai (mielihyvin supistetuista) pakolaiskeskuksista. Pöydiksi olisi voinut tuoda pintalaminoituja tupapöytiä ja istumiksi kovia muovipintaisia jakkaroita ilman selkänojaa. Siinä olisi ollut riittävästi luksusta ulkomaalaisille tutkijoille! ATK-fasiliteeteistään jokaisen pitää vastata itse, ja iPhone-miehillä ja muilla arabi-Elviksillä ei teknoblingistä näytä olevan ainakaan turvapaikan saantia haittaavaa pulaa.

Tämä hyväkuntoinen rakennus ei kelpaa ulkomaalaisille tutkijoille, vaikka siinä oli pitkään muun muassa päiväkoti.

Myös uuden kiinteistön valmistuttua ulkomaalaiset tutkijat joutuvat tyytymään hotelli Kämpiä vaatimattomampaan tasoon. Koska huomauttamista löytynee myös uuden kiinteistön mukavuuksista, yhtä hyvin olisi voinut ottaa valitukset vastaan nykyisen kiinteistön epätäydellisyyksistä.

Nähdäkseni ulkomaalaiset tutkijat eivät ansaitse maassamme enää yhtään mitään lisää, eikä heille tule enempää resursseja osoittaa. Muutama vuosi sitten Helsingin Töölöön saneerattiin kaksi tornitaloa vierailevien tutkijoiden käyttöön. Majoitusta organisoiva Unihome Oy hallinnoi useita muitakin kiinteistöjä, jotka ovat varatut Helsingin yliopistossa ja Aalto-yliopistossa vieraileville kansainvälisille tutkijoille. Kyse on ulkomaalaisten vierailijoiden subventoimisesta, sillä Unihome Oy toimii tappiolla, minkä paljastaa tilinpäätös. Mikään ”menestystarina” se ei siis ole (yhtiön mainoksesta poiketen).


HYY hyysää vääriä tahoja

Myös Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan omistama Ylva erehtyy pahan kerran pyrkiessään tarjoamaan majoitusta ja mukavuuksia ulkomaalaisille vieraille. HYY hyysää vääriä tahoja harjoittaessaan vieraskoreutta ulkomaalaisten hyväksi samalla, kun monet suomalaiset opiskelijat joutuvat olemaan vailla asuntoja pääkaupunkiseudulla.

Mitäpä, jos HYY rakennuttaisikin Hakaniemeen opiskelija-asuntoja suomalaisille nuorille? Tätä kannatan itse niin poliittisesti kuin tiedepoliittisestikin. Mitään hyötyä ulkomaalaisten opiskelijoiden tai tutkijoiden palvomisesta ei Suomen tieteelle ole. Tieteelliset vaikutteet kulkevat julkaisuina sähköisesti, eikä siihen tarvita majoitusta eikä palkkaa. Rahat lypsettyään nuo kosmopoliitteina esiintyvät kiertolaiset siirtyvät kalvamaan seuraavaa kohdetta.

Maamme opetus- ja tutkimusresurssit ovat niin niukat, että niitä ei pitäisi lainkaan jaella muille kuin Suomen kansalaisille. Jokaisen tänne pyrkivän pitäisi vastata majoituskuluistaan markkinaehtoisesti itse. Niin myös suomalaiset joutuvat tekemään – ja maksamaan lisäksi huomattavia lukukausimaksuja ulkomailla opiskellessaan (aiheesta täällä, täällä, täällä ja täällä).

Myös opiskelijoiden vaihtosuhde on suomalaisille nykyisin tappiollinen. Suomessa on enemmän ulkomaalaisia käyttämässä hyväkseen meidän verovaroillamme tuotettuja koulutuksia, kuin suomalaisia on ulkomailla opiskelemassa. Opetusministeriö puolestaan on sallinut koulutusresurssimme kaupustelun ulkomaalaisille samalla, kun lähiopetusta on lopetettu ammattikoulutuksesta niin runsaalla savotalla, että opiskelijat eivät enää opi mitään (aiheesta täällä).

Suurin ongelma on kuitenkin yliopistoissa, joissa hallinto ja rehtoraatti ovat asettaneet oikein tavoitteeksi, että vähintään 15–30 prosenttia opiskelu- ja työpaikoista annettaisiin ulkomaalaisille, vaikka he eivät ole millään tavalla oikeutettuja nauttimaan valtiorahoitteisen yliopistolaitoksemme resursseista. Verottamisen oikeutus perustuu siihen, että kannetut varat palautuvat niiden maksajien, eli omien kansalaisten, hyödyksi – vuotavalla sangolla ehkä, mutta kuitenkin.

Koulutus- ja tiedepolitiikan hölmöydet ovat seurausta suomalaisten valtavirtapoliitikkojen typeryydestä, hyväuskoisuudesta, lammasmaisuudesta ja ennen kaikkea heidän omasta pyrkimyksestään maksattaa moraalikarismansa ja hyvesignalointinsa tavoittelu veronmaksajien kassasta. Osa kerätään ylioppilaskuntien veroluonteista jäsenmaksua pulittamaan pakotettujen opiskelijoiden kukkarosta.

Resurssien roiskiminen ulkomaille on luotu kokoomuslaisten, kepulaisten ja sosiaalidemokraattisten opetusministerien kaudella, eikä ajurinlakin vaihtuminen Li Anderssonin (vas.) päähän tilannetta paranna (aiheesta täällä).


Tieteen ja opiskelun voimavarat kohdistettava suomalaisille

Asunnot ja opiskelupaikat ovat vain kermavaahtoa ja mansikoita ulkomaalaisille osoitetun palvelun päällä. Pahinta on yliopistotyöpaikkojen antaminen ulkomaalaisille.

Keille ne sitten menevät? Otan esimerkiksi kolmen vuoden takaisen professorinimityksen, jolla britti David Inglis juntattiin Helsingin yliopistoon sosiologian professoriksi (aiheesta täällä). Voidaan kysyä, pitikö sekin virka ulkomaalaiselle antaa, kun työmarkkinat yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa ovat Suomessa muutenkin kireät.

Inglis puolestaan selitti tulleensa Suomen kuivaamaan paitaansa kyyneleistä, joita hänelle oli tuottanut Ison-Britannian ero Euroopan unionista. Tulin Suomeen voidakseni kokea olevani ”eurooppalainen”, lausui ruokailun ja viinien maistelun sosiologina esiintyvä David Inglis virkaanastujaispäivänään moittiakseen omaa kotimaataan.

Kuulostaa selittelyltä ja samanlaiselta tekosyyltä kuin elintasopakolaisuus yleensäkin, joka tätä kautta on laajentunut myös asiantuntija-aloille. Vikaa ei olekaan Ison-Britannian erossa EU:sta vaan kyseisen kansalaisen sopeutumattomuudessa kotimaansa oloihin.

Meidän suomalaistenko pitäisi maksaa hänen kotimaanvihastaan johtuvien kompleksiensa hoidot tarjoamalla hänelle täältä professorin virka, kun oma virkansa lähtömaassaan ei riittänyt?

Suomen yliopistot eivät tarvitse enää yhtään vasemmistolaiskääkkiä samppanjasosialismiaan ja kaviaarikommunismiaan juhlimaan, vaan entisiäkin pitäisi potkia ulos yliopistojen pylväiden väleistä, jotta edes jonkinlainen uskottavuus säilyisi tieteillä.

Sama voidaan toistaa myös monien muiden henkilöiden ja ulkomaalaistettujen tieteenalojen kohdalla. Pahin tilanne on filosofiassa, jossa juuri kukaan ei puhu sönkötyksestä vapaata suomea ja josta voitte lukea enemmän täältä.


Mitä tekisin ministerinä?

Koska edustan erään Yleisradion toimittajan mielestä kuulemma perussuomalaisten ”koulutettua siipeä”, hän kysyi minulta eduskuntavaalien radiotentissä, mitä perussuomalaiset aikovat tehdä, jotta asiantuntijoiden aivovuoto ulkomaille saataisiin tukittua. Se oli mielestäni väärä kysymys, enkä voinut käsitellä sitä vastaamatta kysymyksen toiseen puoleen, joka koskee työvoiman maahantuontia.

Vastaukseni on, että ensin pitäisi saada työvoiman maahantuonti tukittua myös asiantuntija-aloilla, jotta kenenkään suomalaisen ei tarvitsisi lähteä etsimään töitä ulkomailta. Niinpä ehdotin, että ulkomaisen työvoiman tarveharkintaa laajennettaisiin koskemaan myös asiantuntija-aloja.

Vastaukseni ei tietenkään Ylen toimittajaa tyydyttänyt, vaan hänen mielestään se oli vastaus eri kysymykseen. Omasta mielestäni se oli vastaus nimenomaan ongelmien ytimeen ja samalla myös ainoa oikea vastaus. Tätä tavoitetta ei HYY:n hyysäämishanke edistä vaan pahentaa, ja kaikki tuo kurjistaminen tapahtuu ylioppilaskunnan punavihreän ja huvitteluliberaalin hallinnon suostumuksella.

Asiassa tarvittaisiin kokonainen poliittisen ilmaston muutos, jotta päästäisiin kitkemään suomalaisiin ihmisiin kohdistuvaa rasismia. Hakaniemeen pitäisi rakentaa muutakin kuin wau-arkkitehtuuria, jotta stadilaisten alkuasukkaiden ja muiden paikkakuntalaisten vahvasti värittynyt kaupunginosaidentiteetti ei järkkyisi. Näin siitä huolimatta, vaikka joku nörtti tai akatemian punakaartilainen tulisikin ulisemaan, että ”et sä noin voi sanoo”.


Aihepiiristä aiemmin

Miksi Suomen yliopistot eivät pärjää koripallossa?
Mokutettua opiskelija-asuntopolitiikkaa
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Kuinka koulutuksen säästöt kannattaisi kohdentaa?
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Lukukausimaksusta ja makukausiluksusta

Sinkut poliitikoille pelkkää ilmaa

Yksin asuvat ovat olleet valtavirtapoliitikoille pelkkää ilmaa. Niinpä muutamat aktiiviset kansalaiset ovat perustaneet yhdistystoimintaa, jolla yksin asuvien asemaa pyritään parantamaan.

Yksinasuvat ry lähetti myös minulle alkuvuodesta mielipidetiedustelun, jossa kysyttiin, mitä ajattelen kansanedustajaehdokkaana yksin asuvien asemasta.

Sosiologisesti katsoen sinkkuuntuminen on seuraus yksilöllistymisestä, joka puolestaan ilmentää monikulttuuriseen yhteiskuntaan liittyvää sosiaalisen luottamuksen rapautumista. Monet ihmiset viihtyvät omissa oloissaan, sillä sosiaalinen pääoma on heikentynyt, eivätkä samoihin viiteryhmiinkään kuuluvat enää viihdy keskenään. Tätä osoittavat muun muassa Harvard-professori Robert D. Putnamin tutkimukset.

Yksin oleiluun on ohjannut etenkin maahanmuuton aiheuttama asuntomarkkinoiden kiristyminen ja siihen liittyvä asuntokurjuus ja olosuhteiden huonontuminen kasvukeskuksissa. Koska yksin eläminen korreloi vahvasti syrjäytymisen kanssa, minulta löytyy huomattavasti poliittista motivaatiota korjata myös sinkkujen oloja. Vastasin siis mielelläni Yksinasuvat ry:n mielipidetiedusteluun.

Yhdistyksen tarkoitus oli julkaista vastaukset ennen vaaleja. Vastaan kuitenkin myös tässä omassa blogissani, ja syyn siihen saatte tietää lukemalla kirjoitukseni loppuun.

Asuminen

KYSYMYS: Kuuluuko yksinasuvien mielestänne tyytyä vuokrayksiöihin – jopa 15 neliömetrin huoneeseen, jonka vuokra on 500 euroa kuukaudessa?

VASTAUKSENI: Ahtaasti asuminen ei ole tietenkään mikään ihanne, vaan se johtuu asumisen huikeasta kallistumisesta kasvukeskuksissa. Tilannetta on pahentanut erityisesti maahanmuutto. Asumisen hinnan kohtuullistaminen, asuntojen saatavuuden parantaminen ja maahanmuuton rajoittaminen ovat poliittisen ohjelmani ydinkohtia.

KYSYMYS: Miten myös yksinasuvat saadaan tasapuolisesti mukaan omistusasumisen markkinoille?

VASTAUKSENI: Yksin asuvien tilannetta on vaikeuttanut se, että hyvin suuri osa kotitalouksista on nykyään yhden henkilön talouksia, ja siksi pienasunnoista on suuri kysyntä. Yksiössä asuminen maksaa lähes saman kuin kaksiossakin. Yhden ihmiset tulot eivät usein riitä omistusasunnon hankintaan. Avainasemassa on (1) edullisten pienasuntojen rakentaminen ja (2) se, että ketään ei etuoikeuteta asuntojonoissa perhepoliittisin perustein, kuten asukasmäärän perusteella. Yksin asuvia tulisi kohdella samoin kriteerein kuin perheitä.

KYSYMYS: Miten asumista voisi suunnitella niin, että yksinasuvien taloudelliset mahdollisuudet olisivat yhdenvertaiset pariskunnissa eläviin verrattuna?

VASTAUKSENI: Tärkeintä olisi rakentaa runsaasti pienasuntoja, joihin asukkailla on varaa. Valtio voisi tasapainottaa tilannetta myöntämällä yksin asuville samanlaisia taloudellisia helpotuksia kuin lapsiperheillekin. Myös pankit voisivat tuoda markkinoille yksin asuville paremmin sopivia rahoitusratkaisuja.

Etuudet

KYSYMYS: Miksi yksinasuva ei huolimatta pienemmistä kotitalouskohtaisista tuloistaan saa ansaita yhtä paljon pääomatuloja kuin pariskunnan puolisko, menettämättä työmarkkinatukea? (Työttömyysturvalaki 7 luku 7 §).

VASTAUKSENI: Kyseinen työttömyysturvalain kohta on ideologinen ja edustaa poliittisen vasemmiston omistamis- ja yrittämisvihamielistä asennetta. Se on kirjattu lakiin siksi. Suomessa on käytössä henkilökohtainen eikä postiluukkukohtainen verotus.

Julkiset palvelut

KYSYMYS: Miksi kotipalvelun hinnat lähes poikkeuksetta ovat suhteessa korkeammat yksinasuvalle kuin pariskunnan puoliskolle, vaikka maksukyky on yhden aikuisen talouksissa pienempi kuin pariskunnilla? Toisin sanoen, onko oikein että julkinen valta soveltaa vapaan markkinatalouden volyymihinnoittelustrategiaa?

VASTAUKSENI: Julkisorgaanit arvioivat asiaa kustannustehokkuuden perusteella siten, että useamman asukkaan kotitalouden palveleminen samalla kerralla tulee henkilöä kohti edullisemmaksi. Toisin sanoen hinta määräytyy kotitalouskohtaisesti eikä henkilökohtaisesti. Yhden ihmisen kotitalouden palveleminen tulee asukasta kohti kalliimmaksi, ja laskutus perustuu siihen. Asukkaan näkökulmasta se ei varmasti tunnu oikeudenmukaiselta.

KYSYMYKSENI: Onko yksinasuvan vanhuksen tai vammaisen turvallisuus ja oikeusturva tarpeeksi hyvin varmistettu kodin ulkopuolelta tulevilta uhilta?

VASTAUS: Tämä on tapauskohtainen asia. Turvallisuusolot poikkeavat paljon toisistaan, mutta oikeusturva (oikeudensaantivarmuus ja viranomaisten luotettavuus) Suomessa on hyvä. Turvallisuutta voidaan parantaa torjumalla haittamaahanmuuttoa, sillä on osoittautunut, että ulkomaalaisrikolliset ovat lähestyneet etenkin ikäihmisiä tai muutoin heikossa asemassa olevia. Ikäihmisiä olisi neuvottava suhtautumaan varautuneesti esimerkiksi netin kautta kohdistuviin uhkiin ja pankkitietojen tiedusteluihin.

Kansalaisen asema

KYSYMYS: Emme hyväksy sitä, että yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa mainitaan ja huomioidaan perheet, mutta hyvin harvoin jos koskaan yksinasuvaa. Miten aiotte huomioida eduskuntatyössänne yli miljoonan yksinasuvan mahdollisuuksien tasa-arvon maassamme?

VASTAUKSENI: Pitää paikkaansa, että yksin asuvat (tai ”sinkut”) ovat olleet poliittisille edustajille pitkään pelkkää ilmaa, vaikka esimerkiksi Helsingissä sinkkutalouksia on hyvin suuri osa. Tilanne on perustuslaillisen yhdenvertaisuussäädöksen (6 §) vastainen. Yksin asuminen korreloi myös syrjäytyneisyyden kanssa huolestuttavasti. Vaadin tilanteen tasa-arvoistamista kansalaisten perustuslailliseen yhdenvertaisuuteen vedoten.

Kuluttaja-asema

KYSYMYS: Yksinasuva maksaa lähes säännönmukaisesti ostamistaan tuotteista ja palveluista korkeampaa yksikköhintaa kuin pariskunta, vaikka kotitalouskohtaiset tulot ovat keskimäärin vähintään puolet pienemmät kuin pariskuntien talouksissa. Miten näkemyksenne mukaan
veropoliittisin keinoin voidaan lievittää yksinasuvan kulutusverotaakkaa?

VASTAUKSENI: Väite on totta, ja esimerkiksi matkat myydään lähes aina kahden henkilön matkoina, kun taas yksin matkustavalta peritään lähes kahden hintaa. Koska ongelma on markkinoilla, sitä voitaisiin parhaiten ratkoa kuluttajalainsäädännöllisin, markkinointiin liittyvin ja kaupan lainsäädäntöön liittyvin keinoin.
Kulutusveroratkaisuilla on hyvin vaikea puuttua asiaan, koska siviilisäädyn tiedusteleminen ja todisteleminen kauppojen kassoilla on hankalaa ja jopa mahdotonta. Lisäksi kulutusverohelpotusten myöntäminen sinkuille voisi ohjata hakeutumaan sankoin joukoin sinkun asemaan tai vilpillisyyteen siviilisäädyn todistelemisessa. Niinpä tehokkainta olisi ohjata markkinatoimijoita yhdenvertaiseen asiakaskohteluun.

Lainsäädäntö

KYSYMYS: Yhdenvertaisuuslain henkeä perheasemaan perustuvasta syrjinnän kiellosta ei huomioida muussa päätöksenteossa. Miten yhdenvertaisuuslaki (3 luku 8 §) pitäisi mielestänne ottaa huomioon muiden lakien valmistelussa?

VASTAUKSENI: Perheasemaan perustuvan syrjinnän kielto kuuluu yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 8 §:n kirjaimeen eikä vain henkeen. On totta, että perheasemaan perustuva syrjintä on jäänyt pitkälti uskonnon ja kansalaisuuden perusteella tapahtuvien syrjintäilmiöiden varjoon, kuten ikäsyrjintäkin.
Yhdenvertaisuuslaki on johdeltu perustuslain (731/1999) yhdenvertaisuuskohdasta (6 §), ja se pitää ottaa huomioon muiden lakien valmistelussa. Tämä merkitsee, että periaatteessa esimerkiksi verotuksen puolisovähennykset ovat ristiriidassa yhdenvertaisuuden kanssa. Korjaamista asiassa siis on.

Tutkimus

KYSYMYS: Valtioneuvoston kanslia myönsi YSI-konsortiolle neljännesmiljoonan yksinelävien aseman tutkimukseen vuonna 2017. Tuloksena olemme saaneet lukea yksinasuvien yksinäisyydestä. Yksinäisyys ei ole yhdistyksen ja sen jäsenten mielestä ydinongelma. Ydinongelma on taloudellisen
yhdenvertaisuuden puute suhteessa muissa perhemuodostelmissa asuviin aikuisiin. Yli miljoonan väestönosaa koskevaa taloustutkimusta ei tehdä maassamme. Miten voisitte eduskunnassa vaikuttaa asiaan?

VASTAUKSENI: Mainittu tutkimustulos on yleistävä. Totuus asiassa on, että osa yksin asuvista kokee yksinäisyyttä, mutta toinen osa puolestaan kokee yksinäisyyden myönteisenä ja siksi asuukin sinkkuna. Molempia ryhmiä varmasti koettelee talous, joka tällä tavalla on noussut ydinongelmaksi.
Olen ammattitutkija ja näen, että yksin asuviakin tutkitaan kyllä, mutta tutkimus on ollut yksipuolista ollessaan lähinnä syrjäytymistutkimusta. Sen sijaan kokonaisena ryhmänä yksin asuvia on tutkittu vähemmän.
Taloudellisissa tutkimuksissa ja mielipidetiedusteluissa on kyllä otettu usein huomioon myös vastaajien asumismuoto, sillä asumis- ja perhemuodolla on vaikutusta esimerkiksi kulutuskäyttäytymiseen.
Myös eduskunta teettää usein tutkimuksia ja käyttää eri asiantuntijatahoja. Pidän tärkeänä, että eduskunta antaisi tutkimustoimeksiantonsa niin, että huomioon otettaisiin asuin- ja perhemuodot. Sen sijaan eduskunta ei voi pyrkiä vaikuttamaan tutkimuksen sisältöihin tieteellisen puolueettomuuden säilyttämiseksi.

Verotus

KYSYMYS: Miksi yksinasuva ei ole oikeutettu työasuntovähennykseen?

VASTAUKSENI: Ajatuksena on ilmeisesti ollut, että ihminen ei voi olla samaan aikaan kahdessa asunnossa. Todellisuudessa monet sinkut joutuvat pitämään kahta asuntoa, jos työasunto on eri paikkakunnalla kuin koti. Näin ollen asiakohta kaipaa korjausta.

KYSYMYS: Miksi yksinasuva ei saa yhdenvertaista kotitalousvähennystä käyttämistään kotitalouspalveluista verrattuna pariskuntina eläviin yksilöihin?

VASTAUKSENI: Tähän voisivat vastata vain ne edustajat ja ehdokkaat, jotka ovat olleet luomassa kyseistä periaatetta; minä en ole.

KYSYMYS: Onko yksinasuvan kokonaisveroaste suhteessa pariskunnassa elävään yksilöön yhdenvertainen?

VASTAUKSENI: Ei ole yhdenvertainen. Näin ollen asiaa ei koeta myöskään oikeudenmukaisena, koska yksin asuvien asuinkulut ovat suhteessa korkeammat. Myös tässä asiassa on korjaamisen aihetta.

KYSYJÄN LOPPUKOMMENTTI: Olemme iloisia, jos puolueenne tekee oman poliittisen ohjelman myös yksinasuville.

VASTAUKSENI: Kiitän ehdotuksesta ja kysymyksistä. Helsinkiläisenä olen saanut paljon palautetta ja toivomuksia yksin asuvien tilanteesta, ja sinkkutalouksien määrä kaupungissamme on suuri. Yksin asuvien aseman huomioiminen on osa omia vaaliteemojani. 


Mitä seurasi?

Parin päivän kuluttua kyselyyn vastaamisesta sain sähköpostiini viestin, jossa yhdistys pyörsi kyselynsä ilmaisten tyytymättömyyttä vastauksiini.

Yhdistyksen Jutta Järvinen kirjoitti näin: ”Kiitos mielenkiintoisista vastauksistasi. Tämä kampanjamme on pilotointivaiheessa ja tulemme vielä jonkin verran muuttamaan kysymyksiämme. Julkaisemme toki näitäkin vastauksia, mutta totean jo tässä vaiheessa, että tarkennamme vastausohjeitamme muun muassa pyytämällä eksakteja vastauksia vain yksinasuvia koskeviin näkökohtiin. Emme julkaise puolueiden omiin ohjelmiin sisältyviä näkökohtia, kuten mamu-linjauksia. Toivottavasti tämä käy sinulle.”

Ei käy päinsä, että mikään tutkija tai kyselijä voisi vastaukset saatuaan ryhtyä suodattamaan vastauksia tai muuntelemaan kysymyksiä saadakseen oman mielensä mukaisia tuloksia. Olisi tutkimuseettisesti väärin sondeerata mielipidetiedusteluja ”pilotoinnin” verukkeella.

Myöskään Yksinasuvat ry:n ei siis pitäisi muokata kysymyksiä tai valikoida vastauksia niin, että kansalaisille välittyy ehdokkaiden mielipiteistä todellisuutta vastaamaton tai muutoin harhaanjohtava kuva.

Järvinen kirjoitti myös: ”Esimerkiksi vastauksesi volyymihinnoittelukysymykseeni, jossa kerrot käytännön johtuvan kustannusajattelusta, voi toki pitää paikkansa, mutta se ei ole mielestäni hyväksyttävä ajattelutapa.”

Mielipidetiedusteluihin kuuluu, että kysyjän on hyväksyttävä vastaukset sellaisina kuin ne esitetään. Ne olisi vietävä tulosten joukkoon ja julkaistava, vaikka tiedustelija itse olisi jostakin yksityiskohdasta eri mieltä. Muunlainen menettely olisi tutkimuseettinen ja metodologinen rikkomus, ja yhdistys pyrkisi antamaan jäsenilleen ja muille kansalaisille valheellisen kuvan siitä, mitä ehdokkaat ajattelevat.

Vastaukseni ovat sitä paitsi yksin asuvien etujen ja suomalaisten yhdenvertaisuusperiaatteiden mukaisia.

Kuten Järvisen kannanotosta käy ilmi, hänen tyytymättömyytensä koski ensisijassa maahanmuuttonäkemystäni. Tosiasiassa maahanmuutto on keskeisimpiä syitä suomalaisten pahentuneeseen asuntotilanteeseen. Asuntotilannetta voitaisiin parantaa nimenomaan maahanmuuttoa rajoittamalla. Teema kuuluu siis asiaan aivan olennaisesti.

On ymmärrettävää, että eri intressitahot pyrkivät vaikuttamaan puolueisiin ja ehdokkaisiin. Mutta huolestuttavaa on, että mediajulkisuudessa, sosiaalisessa mediassa ja mielipidetiedusteluissa pyritään vaikuttamaan vaaleihin manipuloimalla tiedonsaantia ehdokkaiden näkemyksistä.

Niinpä on yksiselitteisesti väärin sensuroida perussuomalaisten ehdokkaiden tai puolueemme maahanmuuttolinjauksia. Sitä paitsi olisi omituista, että vaaleja koskevissa tiedusteluissa ei julkaistaisi ”puolueiden omiin ohjelmiin sisältyviä näkökohtia”, varsinkin kun yhdistys kyselynsä lopussa esitti jopa, että puolue tekisi ”oman poliittisen ohjelman myös yksin asuville”.

Tapaus osoittaa jälleen, kuinka perussuomalaisia ehdokkaita pyritään diskriminoimaan ja näkemyksiämme sensuroimaan valtamedian ja sosiaalisen median lisäksi myös mielipidetiedusteluissa. Saamieni tietojen mukaan tällaista vääristelyä esiintyy järjestökentässä paljon.

Koska yhdistyksestä ei kuulunut tammikuisen kyselyn jälkeen mitään, julkaisen poliittiset näkemykseni tässä, jotta myös yksin asuvat äänestäjät saisivat ilman yhdistyksen harjoittamaa suodatusta tietää, millä tavoin toimin järjestön jäsenkunnan ja muiden asiasta kiinnostuneiden hyväksi.

Miksi vaalikoneiden tuloksiin ei kannata luottaa? – Vältä kysymysten ja suositusten miinat

Useimmat tiedotusvälineet ovat saaneet vaalikoneensa julkaistua. Vaalikoneet ovat kuitenkin vaarallisia sekä ehdokkaille että äänestäjille. Pahimmassa tapauksessa niillä johdetaan molempia harhaan, ja monet ovat asian huomanneet.

En puhu tässä nyt laskukaavoista, joiden mukaisesti koneet antavat ehdokassuosituksia. Niissäkin on kritisoimista, kuten Helsingin Sanomien tapa muokata algoritmejään osoittaa. Lehti laati koneensa sellaiseksi, että se painottaa ensisijaisesti puoluetta ja vasta puolueen kautta ehdokasta.

Lehden alkuperäinen algoritmi oli puoluetta painottaessaan epärehellinen. Sen oikeutusta ei voi johdella väitteestä, että Suomessa on käytössä listavaali, jossa ääni menee myös puolueelle. Asiahan on niin, että puolueen saama tulos riippuu olennaisesti siitä, keitä henkilöitä äänestäjät äänestävät, ja siksi henkilökohtaisen painotuksen tulisi ratkaista.

Sekä perussuomalaiset että vihreät saivat Helsingin Sanomien koneesta kummallisia suosituksia, kunnes lehti muutti algoritmiaan. Lehti saattoi yrittää vaalivaikuttaa tiettyjen puolueiden hyväksi.

Mutta vaalikoneiden ongelma on myös sisällöllinen. Vaalikoneissa asetetaan johdattelevia kysymyksiä tai väitteitä, joita leimaa jokin vahva ennakko-olettamus. Lisäksi vaalikoneissa hyödynnetään epätäydellisen tiedon harhaa. Otetaanpa esimerkki kummastakin.


Esimerkki 1 (johdattelu)

Helsingin Sanomien vaalikoneessa esitettiin väittämä (3): ”Suomen sosiaaliturvassa olisi syytä siirtyä kansalaispalkan eli vastikkeettoman sosiaaliturvan suuntaan.”

Väite sisältää ennakko-oletuksen, että perusturvan kehittämisessä ylipäänsä suunniteltaisiin siirtymistä kansalaispalkkaan, jota maksettaisiin kaikille. Näinhän ei ole. On puhuttu enintään perustulosta, jolla tarkoitetaan sosiaalietuuksien tilkkutäkin korvaavaa järjestelmää. Sen kautta ei jaettaisi mitään entistä enempää, vaan kohde ja myöntöperusteet vaihtuisivat. On myös puhuttu yleistulosta, jolla viitataan samaan asiaan, mutta ei esimerkiksi mihinkään Soinivaaran mallin mukaiseen kansalaispalkkaan.

Edelleen: perustulo ei välttämättä olisi vastikkeeton, kuten väittämässä esitetään. Kaikessa sosiaalisessa vaihdossahan syntyy aina näkymätön jäännöstekijä, joka on sosiaalinen velka yhteiskunnalle. Olennaista onkin se, kuinka tuo tasehäiriö kuitataan.

Ainoa oikea vastaus on olla eri mieltä itse väittämästä. Vastasinkin, että niin sanottu perustulo ei välttämättä merkitse vastikkeettomuutta. Vapauttaessaan kannusteloukuista perustulo mahdollistaisi arvotuotantoon osallistumisen osa-aikatyön lisäksi myös muun toiminnan tai opiskelun muodossa. Siten perustulo voisi tuottaa vastiketta!

Näin kävisi etenkin, jos perustulo vastikkeellistettaisiin. Sitä paitsi Suomessa on jo nyt käytössä eräänlainen perustulo, joka koostuu työttömyysetuuksista, asumistuesta ja toimeentulotuesta. Juuri nykyjärjestelmä on vastikkeeton, sillä se vaatii ihmistä olemaan toimeton ja rankaisee (eli polttaa työttömyysetuudet) toimintaan osallistumisesta.

Keskeinen kysymys olisi, pitäisikö Suomeen luoda perusturvajärjestelmä, joka vapauttaisi ihmiset kannusteloukuista ja rohkaisisi yritteliäisyyteen. Tähän vastaukseni olisi ”kyllä”.

Kuten huomaatte, kysymyksillä toimitukset voivat ohjailla kansalaisten ja äänestäjien mielipiteiden kohtaamista. Vastoin kuin Helsingin Sanomien Esa Mäkinen väitti vaalikoneensa julkaistessaan, koneet voivat siis johtaa äänestäjiä harhaan.

Siinä yhteydessä Mäkinen totesi: ”HS:n vaalikone suosittelee ensisijaisesti puoluetta ja vasta toissijaisesti ehdokasta. Tämä johtuu siitä, että suomalaisessa vaalijärjestelmässä ääni menee ensisijaisesti puolueelle.” Hän myös jatkoi: ”Viime syksynä julkaisimme useasti HS.fi:ssä ehdolla olevia kysymyksiä ja pyysimme lukijoilta kommentteja. Palautteen ja testivastausten perusteella teimme uusia kysymyksiä ja karsimme huonoja.”

Tosiasiassa sondeeraus, eli kysymysten muokkaus tunnustelun perusteella, ei kuulu tutkimukselliseen toimintaan. Kyseessä lienee manipulaatio jonkin puolueen hyväksi.


Esimerkki 2 (epätäydellisen tiedon harha)

Toisena esimerkkinä olkoon MTV3:n vaalikoneen väittämä numero 17: ”Turvapaikan hakemisen pitää tapahtua EU:n rajojen ulkopuolella sijaitsevissa keskuksissa.”

Ajatus voi miellyttää monia maahanmuuttokriitikoita, sillä se luo mielikuvan, että ”hei, näin päästään eroon turvapaikanhakijoiden tulovirrasta, joten kannattaa olla samaa mieltä!”

Oikeasti kannattaisi olla eri mieltä, kuten olenkin, sillä ajatuksessa on koira haudattuna. Perusteluni on seuraava.

Ehdotus ei sulkisi ovia pakolaisuudelta vaan siirtäisi pakolaisuuden perusteet harkittaviksi EU:n ulkopuolella sekä antaisi ratkaisuvallan lähtömaiden tai YK:n käsiin.

Turvapaikanhakijahan pakolaisesta tulee maasta paettuaan (pois lukien pakolaisstatuksen saaneet). Jos turvapaikkaa voisi hakea lähtömaassa, hakeminen tapahtuisi lähtömaan suostumuksella ja siis suojeluksessa.

Tällaista ”lähtöselvitystä” ei pidä ”paettaviin” maihin perustaa. Mikäli vielä pakolaiskiintiötä laajennettaisiin ja voiteluaineeksi otettaisiin Kai Mykkäsen (kok.) varta vasten allekirjoittama GCM-asiakirja, olisimme pulassa.

Ilmasillasta tulisi todellakin ”sopimus turvallisesta, järjestelmällisestä ja jatkuvasta muuttoliikkeestä”, kun YK:n viranomainen löisi turvapaikkahakemukseen pakolaisleiman, ja kyyti Euroopaan alkaisi valtioiden voimatta enää vastustaa, toisin sanoen käännyttää, palauttaa tai karkottaa.

Turvapaikanhakijaksi rekisteröitymisen pitää edelleenkin tapahtua ensimmäisessä turvallisessa maassa. Jokaisella suvereenilla valtiolla on ja tulee jatkossakin olla oikeus päättää itsenäisesti rajavalvonnastaan, väestöpolitiikastaan ja oleskelulupien sekä kansalaisuuksien myöntämisestä tai kieltämisestä. Kannatan kyllä ”saapumisselvityksen” perustamista palautettavien alkujuurille, ja käsittelin aihetta tarkemmin täällä.

Näitä tapahtumaketjuja ja dominovaikutuksia kysymykseen vastaavat ehdokkaat ja äänestäjät eivät välttämättä tunne, joten väittämä on petollinen, ja vaalikoneesta tulee helposti harhaanjohtavia ehdokassuosituksia. Kyseessä on siis epätäydellisen tiedon harha, joka voi toki leimata myös kysymyksen laatijoita itseään.


Johtopäätökset

Mitä merkitystä näillä vaalikoneita koskevilla huomioilla sitten on?

Vaalikoneet johtavat äänestäjiä harhaan, sillä kysymykset ovat usein kompia, ja niihin sisältyy miinoja. Ne sisältävät presuppositioita, jotka tuputtavat jotakin tiettyä ajattelumallia, vaikka olisi muitakin tapoja ajatella ja toimia. Kysymysten laatijoiden pitäisi taustoittaa lyhyesti, mitä mikäkin vastaus tosiasiassa merkitsee, jotta epätäydellisen tiedon harhalta vältyttäisiin. Näin tehdään tieteellisissä survey-kyselyissä.

Lisäksi äänestäjät vastaavat kysymyksiin usein tuntemustensa perusteella, jolloin koneet kohtauttavat äänestäjien kanssa vain ne ehdokkaat, jotka ovat myös vastanneet pelkkien fiilisten perusteella! Valikoimalla ”arvokysymyksiksi” asenteita kuumentavia väittämiä vaalikoneet seulovat ehdokkaita tiedotusvälineiden pillin mukaan.

Vaalikoneiden kysymykset ja väittämät ovat usein irrallisia, esitteleviä ja pinnallisia eivätkä edusta mitään kokonaista maailmankatsomusta tai arvoperustaa varsinkaan, kun niin sanotut arvokysymykset liittyvät arvostuksiin eivätkä arvoihin.

Tästä seuraa, että äänestäjien ei kannata uskoa vaalikoneiden antamia tuloksia vaan luottaa itseensä ja äänestää niitä ehdokkaita, jotka oikeasti tietävät ja tuntevat asiansa ajajiksi. Erityisesti perussuomalaisen puolueen kannattajien keskuudessa on tärkeää pysyä tarkkana, sillä valtamedia manipuloi ja sondeeraa asioita lähes jokaisessa asiakysymyksessä.

Tämä on osa politiikan niin sanottua medioitumista, eli tiedotusvälineiden pyrkimystä käyttää poliittista valtaa. Valikoivan journalismin lisäksi median syömähammas puree myös ehdokkaiden ja äänestäjien kohtaamiseen ”algoritmiksi” sanotun mekanismin kautta.

Olen itse täyttänyt Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien, Alma Median, Yleisradion, MTV3:n, Helsingin Uutisten, Maaseudun Tulevaisuuden ja muutamien järjestöjen, kuten Omaishoitajaliiton, Ekomodernistien, Luovien alojen ja Nuorisoallianssin vaalikoneet. Ylivoimaisesti asiallisimmaksi osoittautui Päivän Byrokraatin vaalikone ja sen sata kysymystä.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Pravdan jälkeisestä ajasta

Yliopistojen vihervasemmistolaisen politrukkisiiven edustajat kokoontuivat viime lauantaina mielenosoituksiin järjestääkseen – kuten he itse asian ilmaisivat – ”marsseja ja iskuja totuuden jälkeistä aikaa vastaan”. Helsingin yliopisto houkutteli opiskelijoitaan ja palkollisiaan tähän ”tiedemarssiksi” kuvailemaansa tapahtumaan jutussa, jossa annettiin käytännön neuvoja poliittiseen mielenosoitukseen osallistumiseksi.

Paha sanoa teille rähinöitsijät, mutta totuuden eli tuttavallisemmin Pravdan aika on ollut ohi jo kauan sitten. Vaikka lehti onkin lopetettu, sitä lukenut väki näyttää riehuvan yhä.

Huvittavaa asiassa on muutamakin seikka. Ensinnäkin (1) paikallislehti Helsingin Sanomat on mainostanut itseään samalla sloganilla, jossa myös on paheksuttu siirtymistä ”totuuden jälkeiseen aikaan”. Kannanotto antaa ymmärtää, että totuus omistetaan lasitalossa ja että ihmisten tuleminen kriittisiksi valtamedioiden julistusta, salailua, asenteiden muokkausta ja mielipiteiden manipulaatiota kohtaan on muka jotenkin pahasta.

Aina naurettavammaksi tilanne menee, kun huomataan, että punavihreä media on nojannut pitkälti postmodernistiseen ja jälkistrukturalistiseen yhteiskuntateoriaan, jonka mukaan mitään ehdotonta totuutta ei pitäisi olla olemassakaan. Nyt kun median ja yhteiskuntatieteiden valtavirta velloo punavihreässä liemessä ja ”vaihtoehtoiseksi” leimataan puolueeton, EU-kriittinen tai yleensäkin ei-sosialistinen ajattelu, nämä vaihtoehdot eivät kelpaakaan vihervasemmistolle, joka pitää kriittistä ajattelua tuomittavana.

Toiseksi (2), kyseinen punavihreä porukka ja heidän kellokkaansa ovat itse halki vuosikymmenten edustaneet poliittisesti motivoitua tendenssitutkimusta yliopistoissa. Sen vuoksi heillä ei ole varaa sanoa todellisia kriittisiä tieteenharjoittajia ja ”toisinajattelijoina” pidettyjä vastaan yhtään mitään.

Ja kolmanneksi (3), Yhdysvalloista levinneet March for Science -mielenosoitukset ovat pelkästään poliittisia kannanottoja Donald Trumpin presidentiksi valintaa vastaan. Niiden kautta tiedettä ja tieteen organisaatioita yritetään käyttää Trumpin esittämien vaihtoehtojen vastaiseen lietsontaan.

Yliopistolliset punakaartit näyttävät edelleen uskovan tieteelliseen sosialismiin ja omaan objektiivisuutensa. Niihin vedoten tieteen kiilusilmät arvostelevat kaikkia vaihtoehtoisia totuuksia ja ”vaihtoehtoista mediaa” sekä paheksuvat laissez faire -politiikalle esitettyjä vaihtoehtoja.

Kyseinen mellakointi on heijastusta kommunistiseen totalitarismiin sisältyvästä oikeauskoisuuden periaatteesta. Ei ole ymmärretty että epäily ja vaihtoehtoiset näkemykset kuuluvat niin tieteelliseen totuuden tavoitteluun kuin kansanvaltaiseen ja vapaamieliseen yhteiskuntaankin.

Yleisradio selvensi asiaa jutussaan, jonka mukaan ”marsseilla vastustetaan presidentti Donald Trumpin suunnittelemia tutkimusrahoituksen leikkauksia ja ilmastonmuutoksen väheksymistä”. Väite voisi olla relevantti, jos sitä täydennettäisiin huomautuksella, että Trump leikkaa tutkimusrahoitusta samasta syystä kuin Suomen hallitus. Akateemisen vihervasemmiston vetoomuksillaan maahamme rääkymä haittamaahanmuutto on syönyt resursseja koulutuksesta, opintotuesta ja tutkimuksesta.

Koska maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta ovat vaatineet erityisesti vihervasemmistolaiset yliopistotoimijat, minusta olisi oikein, että niihin hupenevat kulut otettaisiin suoraan heidän henkilökohtaisista palkoistaan. Tieteelle ja yhteiskunnallemme tutkimusrahoituksen yleiset heikennykset ovat tietysti vahingoksi, niin kuin monet muutkin vihervasemmiston pyörittämät kuolontanssit, sillä vaarassa on nuorisomme tulevaisuus.

Trumpin hallinto ei myöskään väheksy ilmastonmuutosta vaan pitää nykyisiä ilmastonsuojelutoimia tehottomina ja siksi kannattamattomina ja epäoikeudenmukaisina. Totuushan asiassa on, että USA:n ja Euroopan on järjetöntä hirttää talouttaan ilmastonsuojeluun samanaikaisesti, kun Kiina avaa uuden hiilivoimalan lähes joka viikko.

Ilmastonmuutosta ei pysäytetä teollisuusmailta nyhdettävillä ilmastonsuojelumaksuilla eikä kehitysmaille suunnatuilla subventioilla vaan talouden ja teollisuuden innovaatioilla, kuten led-lampuilla ja sähköautoilla, jotka ovat ympäristöpolitiikan kaipaamia konkreettisia keinoja päästöjen hillitsemiseksi. Jos ympäristöliike olisi johdonmukainen, sen kannattaisi tukea länsimaiden autoteollisuutta liikenteen sähköistämiseksi ja uusien keksintöjen saamiseksi markkitantaloudellisesti kannattavaan tuotantoon.

Suomi pakotetaan nyt maksamaan ilmastonsuojelumaksuja Kiinalle, joka voisi kustantaa parannustoimet suoraan lihavasta valtionkassastaan. Totuus on, että ilmastonmuutosta koskeva totuus on kiistanalainen ja että näkemyksiä on useita. Niihin kuuluvat myös Massachusetts Institute of Technologyssa toimivan meteorologian professori Richard Lindzenin esittämät kontroversiaalit.

Kaksinapaiset suhteet moninapaisessa maailmassa

Yksi epätotuuden julistamisen laji vasemmistolaisen pseudotieteen penetroimissa yliopistoissa ja mediassa on kaksiarvoisen sukupuolieron kiistävä politikointi. Järjestö- ja vähemmistöpoliittisista intresseistään lähtien transgenderistit ja queer-teoreetikot ovat pyrkineet muokkaamaan tiedettä sekä biologian, fenomenologian että arkikokemusten vastaiseen suuntaan.

Näyttöä asiasta saatiin Ruben Stillerin juontamassa viime perjantaisessa Pressiklubissa, jossa feministipuolueen helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu, graafinen suunnittelija Katju Aro julisti aivan ehdottomana tieteellisenä tosiasiana, että ”biologia tuntee 30 sukupuolta”.

Vaikka tällaiseen päätelmään voitaisiinkin tulla sukupuolen käsitettä äärimmilleen venyttävässä retorisessa jongleerauksessa, kyseisen sössölogian pohjalta ei voida vaatia sen tapaista sukupuolen käsitteen uudelleen määrittelyä, joka pakottaisi kieltämään kaksiarvoisen sukupuolieron.

Tämän politikoinnin hullunkurisuus on siinä, että äärimmäisen pieniin ja määrällisiltä edustuksiltaan mitättömiin vähemmistöihin viitaten yritetään kiistää sekä biologiset, fenomenologiset että arkikokemukselliset tosiasiat. Biologisesti ihmisillä on joko XX-kromosomit tai XY-kromosomit, ja sen mukaan he ovat joko naisia tai miehiä. Biologisen ilmiötason poikkeukset voidaan edelleenkin määritellä lääketieteellisesti vaikkapa Klinefelterin syndroomiksi, jolloin ihmisellä voi olla esimerkiksi XXY- tai XXXY-kromosomisto.

Myös fenomenologisesti havaittavalla ilmiötasolla ihmiset ovat miehiä tai naisia sukupuolielintensä mukaan. Ristiriitaista transgenderistien argumentaatiossa on ollut se, että he ovat vedonneet fenomenologiseen filosofiaan pyrkiessään oikeuttamaan näkemystään kymmenistä sukupuolista. He ovat viitanneet ihmisen ”kehollisuuteen” yrittäessään kiistää sukupuolielinten ratkaisevan merkityksen sukupuolen kannalta, vaikka kehosta saatavat havainnot antavat nimenomaisen todistuksen siitä, että miehellä on kulli ja naisella pillu (Kotimaisten kielten keskuksen suosittamat nimitykset sukupuolielimille).

Tämän sukupuoleen liittyvän empiirisen ja ilmiötason totuuden he ovat yrittäneet jynssätä pois vähättelemällä sukupuolielinten merkitystä myös seksuaalisen kanssakäymisen kannalta. He ovat pyrkineet liudentamaan pois sukupuolielimiin liittyvän kaksiarvoisen sukupuolieron ja hämärtämään seksuaalisen kanssakäymisen erot (homoseksuaalisuus vs. heteroseksuaalisuus) sillä melko vulgaarilla ja epäolennaisella fraasilla, että lihavalla miehellä voi olla pienipovista naista suuremmat tissit. Tällöin myös seksi on yritetty hukuttaa läskiin.

Tosiasiassa ihmiset voivat olla homoja, heteroita ja biseksuaalejakin vain kaksiarvoisen sukupuolieron pohjalta. Tämä vastaa ihmisten valtaenemmistön tapaa kokea oma sukupuolensa ja seksuaalisuutensa. Paradoksaalista on, että transgenderismin ja queer-teorian pääideologit ovat pakottaneet myös seksuaalivähemmistöliikettä kiistämään oman alkuehtonsa, eli kaksiarvoisen sukupuolieron, jonka kautta ihmiset voivat olla homoja, heteroita tai biseksuaaleja.

Transgenderisteille ja queer-teoreettisen pseudotieteen edustajille ihmiset eivät ole homoja, heteroita eivätkä biseksuaaleja, vaan kyseinen liikehdintä pyrkii vastustamaan kaikenlaista olemusajattelua. Olemusten vastustaminen tarkoittaa kannanottoa, jonka mukaan ihmisillä ei muka ole ominaisuuksia. Tämä on ristiriitaista jo siksikin, että monet transgenderistit paljastavat kaksiarvoisen sukupuolieron merkityksen vaatimalla kynsin hampain sukupuolensa vaihtamista tai – kuten he itse sanovat – ”korjaamista”, ikään kuin he olisivat rikki.

Yhden lähestymistavan asiaan tarjoaa analyyttis-käsitteellinen filosofia. Sen pohjalta sukupuoliero on apriorinen käsitteellinen tosiasia, joka ohjaa havaitsemaan sukupuolen kaksiarvoisessa konseptiossa. Se vastaa myös kielen kuvateorian mukaisesti sekä biologiasta että fenotyyppiseltä ilmiötasolta saatavaa todistusta.

Sitä vastaan transgenderistit ja queer-teoreetikot ovat pystyneet esittämään lähinnä yhden argumentin. He ovat vedonneet omaan subjektiiviseen tuntemukseensa sukupuolestaan. Koettu sukupuoli ei kuitenkaan ole sukupuoli, niin kuin itsensä kokeminen linnuksi ei tee kenestäkään lintua, jonka kannattaisi kokeilla taitojaan hyppäämällä räystäältä. Itsensä kokemista joksikin muuksi kuin on, pidetään usein myös mielenterveyden häiriönä.

On epäilemättä selvää, että pieni osa ihmisistä kokee sukupuolensa joksikin muuksi kuin sukupuolielintensä mukaiseksi. Ehkä heitä pitää myös kohtuullisesti tukea korjausprosesseissaan silloin, kun kokemisen adekvaattiudesta vallitsee varmuus. Mutta tästä ei voida johdella sellaista yleispäätelmää, että kaksiarvoinen sukupuoliero pitäisi kumota tai että kaikkien toisten ihmisten pitäisi määritellä sukupuolensa uudelleen.

Nythän transgenderistit ovat pyrkineet kieltämään oppilaiden sanomisen tytöiksi tai pojiksi kouluissa, ja liike neuvoo lopettamaan puheet naisista ja miehistä sekä puhumaan sen sijaan ”cis-naisista” ja ”cis-miehistä” (latinan sanasta ”cis”, joka merkitsee ”tällä puolella” toimien vastakohtana sanalle ”trans”).

Tytöistä ja pojista tai naisista ja miehistä puhuminen ei ole kuitenkaan mitään ”cisnormatiivisuutta” eikä ”cisgenderismiä”, joita pitäisi vastustaa poliittisin perustein, kuten transgenderistit pyrkivät tekemään. Juuri tällöinhän tieteellinen kysymys sukupuolten olemassaolosta käännettäisiin pelkäksi suvaitsevaisuuskeskusteluksi siitä, mitä poliittista mieltä saa tai pitää olla!

Tässä poliittisessa vaateliaisuudessa ei lainkaan huomata, että ihmisyksilöiden tapa kokea sukupuolensa voi olla häiriintynyttä ja vähintäänkin epäadekvaattia suhteessa omaan kehoon. Ontologisten totuuksien myöntämisen sijasta transgenderistit ja queer-teoreetikot vetoavat yksilöiden liberaaliin oikeuteen itse määritellä oman sukupuolensa.

Subjektiivinen kokeminen voi kuitenkin olla täysin vääristynyttä, niin kuin se psykopatologioissa yleensä on. Tämän toteajia he haukkuvat sitten ristiriitaisesti ”liberaaleiksi” tai ”populisteiksi”, kuten nyt esimerkiksi minua kirjoitettuani aiheesta erääseen vasemmistolaiseen kulttuuriaikakauslehteen (ikimuistettava vastineeni heille tässä; artikkeli sisältyy myös kokoelmateokseeni Filosofiset viuhahdukset).

Ristiriitaista on, että transgenderistien ja queer-teoreetikoiden taustalla vaikuttava postmoderni ja jälkistrukturalistinen yhteiskuntateoria on pyrkinyt vastustamaan medikalisointia pitäen lääketieteellisiä lähestymistapoja yksinkertaistavina. Nyt he kuitenkin itse torjuvat sukupuolen kokemisen yhteiskunnallisiin vaikutustekijöihin liittyvät seikat ja vaativat sukupuolen muokkaamista pillereillä ja kirurgien veitsillä. – Eikö tämä ole epä-älyllistä?

Asiassa kamppaillaan totuudesta siksi, että sukupuolieron tasaiseksi jyrääminen ei ole sen enempää tieteen kuin arkikokemuksenkaan mukaista. Vihervasemmiston hallitsemissa yliopistoissa kaksiarvoisen sukupuolieron pois taikomisesta on kuitenkin tehty valtavirta, jota pönkitetään Yleisradion ja Sanomien lehtien tuella.

Jakamalla taloudelliset toimintaresurssit, virat ja varat yksinomaan feministisen, transgenderistisen ja queer-teoreettisen hölynpölyn edustajille on yliopistoista tehty bunkkereita, joista näiden ideologioiden kannattajat julistavat omaa vääristynyttä ja järjestöpolitiikan määräämää totuuttaan sekä lavastavat ihmisten valtaenemmistön hyväksymän ja tähän asti vallinneen ontologisen totuuden ”vaihtoehtoiseksi ajatteluksi”, jolla ei muka ole oikeutusta.

Sitten he lukkiutuvat akateemisten turvamuurien taakse ja kutsuvat oman totuutensa varjelua paljastavan defensiivisesti ”turvallisen tilan politiikaksi”, ikään kuin heidän totuutensa olisi suuressa vaarassa murentua palasiksi pienimmästäkin vastaväitteestä.

Omassa kuplassaan elämistään vastaan kohdistetut epäilykset he pyrkivät leimaamaan ”väkivaltaisen miehen vihamielisyydeksi”, jota kohtaan naiskosmonautti Raisa Irina Gulakovan näköiset lesbottaret kailottavat omaa koleaa sanomaansa samalla, kun heidän argumentaationsa sinkoutuu jonnekin kokonaan omalle kiertoradalleen: arkitodellisuudesta vieraantuneeseen ulkoavaruuteen.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että transgenderistien ja queer-teoreetikoiden retoriikka ilmentää naisten tapaa ymmärtää sukupuoli ja seksuaalisuus, eikä se vastaa sen enempää hetero- kuin homomiestenkään näkemyksiä. Siten aiheita koskevat mielipide-erot heijastelevat perimmältään feminismin kohottamista tieteen asemaan. Asiaa koskeva kiistely todistaa näin ollen kaksiarvoisen sukupuolieron vaikuttavuudesta, ja käsittelen asiaa tarkemmin teokseni Enkelirakkaus feminismikriittisissä osissa.

Ranskan oman arjattaren noitajahti

Näyttöä olkiukkojen rakentelusta ovat tarjonneet myös viime päivien maailmanpoliittiset tapahtumat. ”Totuuden jälkeiseen aikaan” liittyy vihervasemmistolaisen median kampanjointi kansallista etua puolustavia poliitikkoja ja valtioiden kansallista itsemääräämisoikeutta vastaan.

Vihervasemmistolaisilla toimittajilla täytetty media on tehnyt kaikkensa mustamaalatakseen Marine Le Penin presidentinvaalikampanjan moraalittomaksi ja Euroopan tuhoa enteileväksi. Noitavainoa on käyty koko kevään ajan.

Le Penin selviydyttyä vaalin toiselle kierrokselle median ja EU-eliitin vihanlietsonta Le Penia vastaan jatkuu tavalla, jolla myös Äiti Teresasta voitaisiin helposti lavastaa ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä” -sadun paha kuningatar. Valtamedian mukaan Le Penin ainoa pyrkimys on pilata ranskalainen yhteiskunta ja eurooppalainen elämäntapa.

Totuus on tässäkin asiassa aivan päinvastainen. Le Penin haastaja Emmanuel Macron on luvannut pitää Ranskan rajat auki, kun taas Le Pen on vaatinut muutosta niin tähän asiaan kuin Ranskan keskeisiin valtiosopimuksiinkin. Juuri niitä eurooppalaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastaminen Lähi-idästä vyöryvältä barbarialta vaatisi. Näyttää kuitenkin siltä, että ranskalaiset eivät ole vielä saaneet islamistisesta terrorismista tarpeekseen vaan haluavat sitä lisää.

Kiusallista asiasta uutisoimisessa on median ja EU-kritiikittömien poliitikkojen peittelemätön ja suorasukainen asettuminen vasemmistolaisen, poliittisesti täysin kokemattoman ja näyttöjä esittämättömän Macronin puolelle ja Le Peniä vastaan. Tilanteen kieroutumisesta kertoo myös Suomen porvaripuolueita edustavien Juha Sipilän ja Petteri Orpon iloitseminen sosialistisesta yhteiskuntanäkemyksestä juurensa juontavan Macronin puolesta.

Media ei ole ymmärrettävästi pitänyt kovin suurta melua tosiasiasta, että muslimiterroristin Champs-Elyseèsillä viime torstaina kuoliaaksi ampuma poliisi oli homoaktivisti. Tämän pitäisi kyllin selvästi osoittaa, että islamin levittämistä Eurooppaan ei voida perustella myöskään seksuaalivähemmistöjen selässä ratsastaen tai sateenkaarenvärinen rauhanlippu hulmuten.

Sen asemasta valheellinen valtamedia laatii vastauutisia, joilla se pyrkii viemään huomion muualle ja syyttää länsimaita (a) integraatiopolitiikan epäonnistumisesta sekä (b) viranomaisvaltaa siitä, että viranomaiset eivät pysty estämään muslimiterroristien muita vähemmistöjä vastaan tekemiä terrori-iskuja.

Tosiasiassa vika on aivan muualla kuin poliisien, terrorismintutkijoiden tai tiedustelupalvelujen toiminnassa. Se on muslimien ja poliittisen vihervasemmiston halussa yhteistoimin tuhota länsimaiden kulttuurinen järjestelmä ja etnis-sosiaalinen väestörakenne. Tämän totuuden puolesta ja kulttuurimädättäjien tarkoitusperiä vastaan tieteen ja median pitäisi taistella.

Että saattoi taas maahanmuutto yllättää

Ylläripylläri! Nyt on maahanmuuttoa palvovilla, rakastavilla ja alati lisää halajavilla hyvä tilaisuus pympsähtää hämmästyksestä pepulleen, sillä eilen julkaistun tutkimuksen mukaan suurin osa EU-kansalaisista ei halua enää maahanmuuttoa muslimimaista.

Professori Matthew Goodwinin ja työryhmän tekemän tutkimuksen mukaan väitettä ’kaikki maahanmuutto muslimienemmistöisistä maista pitäisi lopettaa’ kannattaa Keski-Euroopan suurimmissa maissa noin 50–70 prosenttia vastaajista. Esimerkiksi Itävallassa, Belgiassa, Ranskassa ja Unkarissa väitteen kannatus on yli 60 % ja Puolassa yli 70 %.

Keskimäärin 55 prosenttia EU-kansalaisista haluaa lopettaa kokonaan maahanmuuton muslimimaista, noin viidennes on väitteen kanssa eri mieltä, ja neljäsosalla ei ole selkeää kantaa (ks. pylväsdiagrammi tämän linkin takaa).

Tutkimus perustuu kyselymetodiin, ja siinä haastateltiin yli 10 000 ihmistä kymmenestä EU-maasta. Tutkimus on tuotettu brittiläisessä Chatham Housessa, joka on riippumaton ja voittoa tuottamaton ajatuspaja.

Tutkijaryhmä kommentoi tutkimuksensa tulosta pitäen sitä shokeeravana: ”Our results are striking and sobering. They suggest that public opposition to any further migration from predominantly Muslim states is by no means confined to Trump’s electorate in the US but is fairly widespread. [Tuloksemme ovat hätkähdyttäviä, ja ne vetävät vakavaksi. Ne osoittavat, että muslimimaista tulevan maahanmuuton vastustus ei suinkaan rajoitu Trumpin äänestäjäkuntaan Yhdysvalloissa, vaan se on levinnyt paljon laajemmalle.]”

Silmiin pistävää on tutkijoiden pyrkimys nähdä maahanmuuton vastustus ”yllättävänä” ja heidän halunsa tulkita tilannetta Donald Trumpin saavuttaman suosion oheis- tai seurausilmiöksi. Koska tutkimus tehtiin noin kuukauden aikana joulukuusta 2016 tammikuuhun 2017, tulosta ei voida selittää ainakaan Trumpin määräämällä maahantulokiellolla.

Myös tutkijoiden oma hämmästely on turhaa poliittisen korrektiuden tavoittelua. Voidaan epäillä, kuinka informatiivinen tai yllättävä kyseinen tutkimustulos lopulta on. Näyttää pikemminkin siltä, että se vain vahvistaa jo pitkään jatkuneen kehityskulun eikä johdu sen enempää Trumpin kuin brexitinkään esimerkistä. Kausaalisuhde voidaan nähdä pikemminkin käänteisenä: Trumpin suosio ja brexit ovat seurauksia maahanmuuttovastaisuudesta ja maahanmuuttovastaisuus liiallisesta maahanmuutosta.

Näyttöä tästä antaa se, että maahanmuuttovastaisuus on ollut erittäin korkealla tasolla jo toista kymmentä vuotta. Osallistuessani itse Suomen Akatemian aihetta käsittelevään hankkeeseen sain käsiini muun muassa tilaston, jonka mukaan ”resistance to immigrants” (maahanmuuttajavastaisuus) oli varsin korkealla tasolla jo 2000-luvun alkuvuosina.

”Euroopan rasismin ja muukalaisfobian havainnointikeskuksen” (European Monitoring Centre on Racism and Xenofobia, EUMC) tuottaman tutkimuksen (2005, s. 35) mukaan maahanmuuttajavastaisuus oli vuonna 2003 Kreikassa 87,48 %, Unkarissa 86,53 %, Itävallassa 64,37 %, Portugalissa 62,47 %, Suomessa 59,24 %, Luxemburgissa 52,74 %, Britanniassa 51,04 %, Tanskassa 50,45 %, Espanjassa 50,24 %, Tsekeissä, 49,76 %, Saksan itäisissä osissa 47,54 %, Belgiassa 44,16 %, Puolassa 43,77 %, Sloveniassa 43,2 %, Hollanissa 42,95 %, Saksan läntisissä osissa 37,8 %, Italiassa 36,5 %, Irlannissa 35,27 % ja Ruotsissa 14,64 %.

Varsin korkeita lukemia siis. ”Monikulttuurisen yhteiskunnan rajoittamista” (limits to multicultural society) kyseisen eurobarometritutkimuksen (s. 32) mukaan halusi niin ikään varsin suuri osa EU-kansalaisista jo vuonna 2003.

Rajoja monikulttuurisuudelle vaati tuolloin kreikkalaisista 80,6 %, entisistä itäsaksalaisista 74,6 %, irlantilaisista 72,1 %, entisistä länsisaksalaisista 71,5 %, belgialaisista 69,2 %, briteistä 68,1 %, hollantilaisista 67,5 %, virolaisista 64,3 %, ranskalaisista 64,1 %, luxemburgilaisista 63 %, itävaltalaisista 61,3 %, portugalilaisista 59,2 %, maltalaisista 58,9 %, latvialaisista 58,2 %, tsekkiläisistä 56,4 %, tanskalaisista 55,4 %, kyproslaisista 52,3 %, espanjalaisista 49,3 %, unkarilaisista 48,5 %, pohjoisirlantilaisista 48,4 %, italialaisista 45,5 %, slovenialaisista 42,8 %, ruotsalaisista 40,7 %, turkkilaisista 39 %, bulgarialaisista 34,4 %, liettualaisista 31,1 %, puolalaisista 30,1 %, romanialaisista 22,6 %, suomalaisista 21,6 % ja slovakialaisista 17,1 %.

Eilen julkaistua tilastoa on kommentoitu lähinnä sen herättämien tulevaisuudenkuvien valossa. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa hätäiltiin, enteileekö tulos vaalivoittoa Geert Wildersin vapauspuolueelle Hollannin maaliskuisissa parlamenttivaaleissa tai auttaako se Ranskan kansallisrintamaa johtavan Marine Le Penin voittoon ensi huhtikuisissa presidentinvaaleissa.

Tässä ei ole kuitenkaan tutkimuksen ydin. Mikäli Goodwinin (et al.) tutkimusta syvennetään historiallisella vertailulla, huomataan nopeasti, että maahanmuuttovastaisuus ja monikulttuurista yhteiskuntaa koskeva kriittisyys ovat vakiintuneet korkealle tasolle pitkän ajan kuluessa. Keskeinen johtopäätös on tällöin se, että Euroopan johtavat poliitikot ovat tehneet kansalaisten tahdon vastaista politiikkaa pyrkiessään edistämään maahanmuuttoa ja tavoitellessaan monikulttuurista yhteiskuntaa.

Juuri tässä on tehty poliittinen erehdys ja suuri virhe.

Koska monikulttuurisuuden haaste on seurannut länsimaille etupäässä islamista ja johtunut muslimien laajasta maahanmuutosta, myös monikulttuurisuuden kritisoiminen on ollut lähinnä muslimien maahanmuuton ja vaikutusvallan kasvun vastustamista. Eilen julkaistu tutkimus vahvistaa pitkään jatkuneen trendin.

Merkille pantavaa on, että maahanmuuttovastaisuus ja monikulttuurisen yhteiskunnan vastustus olivat korkealla Kaakkois-Euroopan maissa jo 2000-luvun alussa, sillä nämä maat joutuivat kärsimään maahanmuutosta, jota tulvi esimerkiksi Kreikkaan verisen Bosnian-Hertsegovinan sodan jäljiltä. Tähän päivään tultaessa maahanmuuttovastaisuus on lähtenyt lentoon myös pohjoisemman Euroopan maissa, kuten Belgiassa ja Britanniassa, joten maahanmuuttovastaisuus on levinnyt maahanmuuton mukana.

Tästä on pääteltävä, että maahanmuuttovastaisuuden syy ei ole mikään propaganda vaan maahanmuutto itse, ja kansakunnat ovat oikeutetusti nousseet puolustamaan asemiaan, suvereniteettiaan ja itsemäärämisoikeuttaan.

Olisi ollut mielenkiintoista tietää, miten asenteet ovat muuttuneet Suomessa ja Ruotsissa, joista Goodwinin (et al.) tutkimus ei kerro. Oletettavaa on, että suomalaisten varsin alhainen vastustus (21,6 %) monikulttuurisuutta kohtaan vuonna 2003 johtui siitä, että monikulttuurisuuden hedelmiä ei ollut tuolloin sadellut maahamme, eivätkä tulokset olleet ehtineet kypsyä kukkaansa myöskään naapurissamme Ruotsissa, jossa monikulttuurisuuden vastustus oli tosin ehtinyt pompsahtaa jo 40,7 prosenttiin.

On muistettava, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät ole itseisarvoja, joita pitää ilman muuta edistää (kuten EU:ssa on erehdytty ajattelemaan), vaan niiden oikeutusta pitää arvioida käytännöllisten seurausten perusteella. Ongelmista kertoo ruotsalaisen poliisin Peter Springaren viime viikonloppuinen avautuminen. Hänen mukaansa muslimimaista tulleet maahanmuuttajat ovat syyllisiä suurimpaan osaan vakavista rikoksista ja noin viidenkymmenen no-go-vyöhykkeen syntymiseen Ruotsissa.

Tehokkuuden tavoittelu kumoaa itsensä yliopistoissa

Yliopistojen pylväskaltereiden takaa maailmaa katselevat ovat saaneet tuntea kriitikoiden vihan viime aikoina karvaasti, kun pääministeri Juha Sipilä murjoi heitä maininnalla ”kaiken maailman dosenteista” (hänen lausuntonsa on tosin linjassa dosenttien muuallakin saaman palautteen kanssa). Alexander Stubb puolestaan kadehti professorien pitkiä kesälomia (todellisuudessa professoreilla ei ollut entisten virkaehtosopimusten mukaan kesälomia lainkaan).

Työelämäprofessoriksi tituleerattu Pekka Mattila Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta töräytti nyt, että ”[e]n ole nähnyt eläessäni niin tehottomia työpaikkoja kuin yliopistot”. Tavallaan toteamus on oikeutettu, mutta sen muotoilu on viallinen. Mattilalla ja Stubbilla on yhteistä paitsi hammastahnan mainostamiseen soveltuva säihkyhymy, myös se, että he molemmat ovat juppeja ja uranousukkaita.

Filosofina minun on pakko puuttua muutamaan kurvien suoristeluun, mikä Mattilan mielestä osoittaa tietenkin taantumuksellisuutta ja epätrendikkyyttä ja toimii jarruna tehokkaamman työskentelyn tiellä. On kysyttävä ja vastattava siihen, mitä tuo Mattilan peräämä tehokkuus oikeastaan on. Tehokkuus ilmaisee hyötysuhteen, jonka mukaisesti tavoitteeksi asetetut päämäärät saavutetaan. Se on liikkeenjohdollinen käsite siinä missä ’strategia’ ja ’tulosjohtaminenkin’.

Jotta tehokkuutta voitaisiin tavoitella, pitäisi vallita yksimielisyys siitä, mitä nuo päämäärät ovat. Yliopisto ja tiede ovat kuitenkin organisaatioita, joissa päämääristä ei vallitse yksimielisyyttä. Yksimielisyyttä päämääristä ei pidäkään vallita, sillä niiden selvittäminen on kunkin tutkimuksen tai hankkeen prosessissa selvitettävä asia eikä etukäteen asetettavissa oleva tavoite.

Niinpä ”tehokkuuden tavoittelu” on itseään vastustava paradoksi, ainakin yliopistoissa harjoitettavan toiminnan kannalta. Joskus on jopa toivottavaa, ettei työskennellä liian tehokkaasti, sillä tehottomuudessa luodaan ja ylläpidetään ajattelutilaa. Sitä vaativat myös kriittisyys ja luovan sekä kekseliään olotilan ja vaihtoehtojen tavoittelu.

Tehokkuus voi olla johdettua, kun taas todellisessa tieteessä tieteenharjoittajat löytävät ja asettavat päämääränsä itse aina sen mukaan, mitä pitävät totena, hyvänä ja oikeana. Kun ihmisillä on koulumaailmassa myös joutilasta aikaa (kreikan kielen sana skholee merkitsi alun perin ’joutilasta aikaa’), he pohtivat mahdollisuuksia tehdä toisin. Tuloksena voi olla hyödyllisiä keksintöjä tai jopa suuryrityksiä.

Valitettavasti yliopistoissa puhutaan entistä enemmän Pekka Mattilan ja muiden puupäiden opettamaa kieltä, jonka mukaisesti päämääriä ja strategioita hiotaan ”tiedepoliittisten linjausten” tekemiseksi, ”painopistealueiden” määrittelemiseksi ja ”huippuyksiköiden” nimeämiseksi.

Tiedättekö mitä se on? Se on vallan käyttöä. Vallan käyttäminen puolestaan on metodi, jonka ei lainkaan pitäisi kuulua tieteeseen.

Ymmärrän toki nuoren tutkijan Pekka Mattilan turhautumista, kun yliopistolla ei tunnu saavan aikaan mitään, ilmeisesti myöskään hän itse. Olen kuitenkin sitä mieltä, että oikea käsite kuvaamaan kurjaa tilaa ei ole ’tehottomuus’ vaan ’sairaus’.

Myös omasta mielestäni yliopisto on kipeimpiä työyhteisöjä, joita maa päällään kantaa. Mutta syy ei ole tieteilijöiden eikä tutkijoiden, vaan hiostajien, piinaajien, taloudellisella hirttosilmukalla uhkaajien ja muiden sormenkatkojien, sekä erityisesti kansainvälisyyteen pakottajien, joiden vuoksi yliopistoissa tehtävällä tutkimuksella ei ole ollut enää kosketuspintaa suomalaiseen yhteiskuntaan lainkaan.

Huomautan vielä lopuksi kuriositeetista, joka liittyy Pekka Mattilan titteliin. Suomen Professoriliitto mainitsee sivuillaan, että ”[y]liopistot ovat ottaneet käyttöön myös muita professorijohdannaisia nimikkeitä, joiden haltijat eivät ole yliopistolain mukaisia professoreja. Nämä henkilöt eivät saisi esiintyä professori-nimikkeellä, vaan heidän olisi aina käytettävä koko nimikettään. Tällaisia nimikkeitä ovat mm. Professor of Practice (työelämäprofessori tms.) ja assistant/associate professor (usein suomennettuna apulaisprofessori).”

Himanen ja 700 k€:n juusto

Eilispäivän sanomalehteä vanhempaa asiaa ei ole, paitsi äskettäin julkaistu tulevaisuusselvitys. Koska tietokoneen näyttö ei kellastu samalla tavalla kuin sellupaperi, luon nyt ajan patinaa keinotekoisesti ja palaan vielä hetkeksi Pekka Himasen kestävän kasvun hankkeeseen, joka oli kuin 700 000 euron juustohampurilainen. Pihvi vain puuttui.

Tämän päivän Iltalehti kertoo, että Pekka Himasen bisnekset ovat olleet umpijäässä tulevaisuusselvityksen julkaisemisen jälkeen. Hänen firmansa liikevaihto on laskenut lähelle nollaa; tosin filosofi vaikuttaa olevan edelleen rahoissaan.

En väitä, ettei Himasen tulevaisuushankkeessa jotain myönteistäkin olisi ollut, mutta huomiota se sai osakseen vain siksi, että siihen syydettiin häikäilemätön kasa rahaa, ja täysin ilman vastaavia ansioita, kuten kansa ja tiedeyhteisö myöhemmin tuomitsivat. Jos Himanen olisi laitettu keinulaudalle ja Kataisen rahat olisi pudotettu kolikkosäkissä sen toiseen päähän, vipuvoima olisi riittänyt sinkoamaan Pekka-pojan Kuun kamaralle, eikä raportin kainalossa olo olisi vauhtia haitannut.

Ilman suurta taloudellista puhallusta koko hanke ja sen lopputulos olisi luultavasti työnnetty komiteamietintöjen mappiin Ö. Kiintoisaa moraalin kannalta onkin tapa, jolla myös poliitikot jäävät entistä useammin kiinni käsi piparipurkissa. Ahneus ja röyhkeys ovat lisääntyneet julkeasti, ja tapausten toistuminen totuttaa kansalaiset hyväksymään ne. Samalla kun suomalaislapset putoavat kansainvälisessä PISA-indeksissä, kannattaisikin perustaa erityinen poliitikkojen PISA-indeksi: Poliitikkojen Indeksi Suurelle Ahneudelle.

En tarkoita, ettei tulevaisuuden ennustaminen olisi tärkeää, sillä tulevaisuutta on toki parempi – joskaan ei helpompi – ennustaa etukäteen kuin jälkikäteen. Mutta kehnoa on, ettei Himanen onnistunut tyydyttämään kumpiakaan, ei kansaa eikä kirjanoppineita, ja myös poliitikot joutuivat kaivelemaan hankkeesta soveltamiskelpoisia aineksia tikulla. Teoreettisia ongelmia olivat ”arvokkuuden” ja ”hyvyyden” ideologisuus sekä ”hyvyyden kehän” moottorittomuus, jonka vuoksi se on kuin oravanpyörä vailla hyrräoravaa.

Pahin puute koski kuitenkin tekijöiden kyvyttömyyttä eläytyä ihmisten kokemaan maailmaan. Hanke jäi vertauskuvallisesti sanottuna sieluttomaksi. Siitä puuttui tunnerekisteri ja havainnollinen aines kokonaan, ja siksi se jäi ohueksi.

Taikasanat ”3D”ja ”nanotekniikka”

Dignity-ihmeet ja Suomen osuus digitaaliteollisessa globalisaatiossa eivät kirkastuneet millään tavalla, paitsi niille omaishoitajille, joiden potilailla ovat vetelät housuissa EU-rahahornan turbiini-imaistessa kuntataloudesta säästettäväksi aiotun miljardisiivun. Digitaalitehtaissa toimivien tietyömiesten ja muiden nykyajan sentraali-Santrojen kannattaisikin hahmotella reittejä pois kaikkien taloudellisten painajaisten pääaiheuttajasta, eli euroalueesta. Jo siinä olisi visioimista kylliksi.

Himanen on kyllä pätevä analyyttisen systeemifilosofian kasvatti. Hänen viroissa toimivat kollegansa osaavat kääntää akateemisen raharuletin kassat vielä Himastakin taitavammin. Himanen on kollegojensa ka(l)tainen myös siksi, ettei hän ole kovin etevä psykologi, mentalisti eikä ajatustenlukija, toisin sanoen häneltä puuttuu kyky tulkita kansakunnan henkistä tilaa ja päätellä, missä asennossa ihmisjoukkojen kollektiivinen tajunta milloinkin on.

Valitettavasti Himasen, Manuel Castellsin ja kumppaneiden tapa tehdä tutkimusta kertoo systeemifilosofisen elämännäkemyksen vieraantuneisuudesta myös laajemmin. Systeemiteoreetikot eivät liiku ihmisten kokemusmaailman tasolla, kuten kirjailijat ovat aina tehneet. Merkittävät filosofit ovat usein aloittaneet hyvin arkipäiväisistä ja konkreettisista asioista ja edenneet niistä filosofisiin johtopäätöksiin. Ihmisten tunnerekisteri on otettu huomioon, ja siksi näistä filosofeista on tullut klassikoita. Heitä yhdistää kyky myötäelämiseen, sääliin ja yhteiseen iloon.

Sen sijaan Himanen ja Castells hukkasivat tilaisuuden tehdä filosofiaa ajassa ja hetkessä. He saivat ihmisiltä negatiivisten tunteiden ryöpyn, mutta siihenkään he eivät osanneet reagoida muulla tavalla kuin viilipyttymäisesti.

Kun pelikaani meni turbiiniin

Se, mikä syntyy spontaanisti ja elää hetken, elää aina. Sen sijaan Himanen and Castells katsoivat ylen ihmisten todellisuutta ja vetäytyivät omiin teoreettisiin bunkkereihinsa tai aurinkorannoille kilistelemään samppanjalaseja. Varsinkin varttuneemmalta yhteiskuntatutkija Castellsilta tämä oli odottamatonta, sillä espanjalaisten sielunmaisemaan on aina kuulunut tietty eläytymiskyky, mutta hispaanojen ajatteluperinteeseen niin ikään liittyvä aristokraattisuus vei nyt voiton.

Himasen kautta tulee näkyviin systeemifilosofian pinnallisuus, joka koettelee kaikkea akateemista filosofiaa. Samaa tautia podetaan myös yliopistofilosofian piirissä, joten syyttömiä sanattomuuteen, saamattomuuteen ja mitäänsanomattomuuteen eivät ole myöskään Himasta ankarasti ruoskineet tieteen palkkapiiat. Heitä puolestaan varjostaa pelko: pelko menettää virat, varat ja oppituolit, jos ei ole rahoittajille ja tiedehallinnolle tottelevainen.

Tiedän toki, että tämän sanominen on ”väärin”. Koetan kuitenkin keksiä tulevaisuutta varten jotain muuta. Toivon voivani lähestyä aihetta niin, ettei kenenkään tarvitsisi ajatella tulevaisuuden koostuvan vain ohuesta teoria- ja paperikielestä tai jonkun filosofin tulevaisuutta varten piirtämistä kaavioista, joita toisten ihmisten täytyy totella.

Niille, joiden valikoiva muisti on jo vapauttanut heidät Himas-skandaalin painolastista laitan tähän linkin Tiedepolitiikka-lehdessä 1/2013 julkaistuun artikkeliini, jossa kerron, mitä vikaa hankkeen toteutuksessa oli.

Seuraava hallitus muodostettava dosenteista

Juha Sipilä ja Alexander Stubb ovat huomanneet, että aito rakkaus on sitä, kun vihaa yhdessä toisen ihmisen kanssa samoja asioita. Nyt he ovat löytäneet yhteisen vihollisen tieteestä ja akateemisesta sivistyneistöstä.

Jo viime keväänä Stubb pullautti, että poliittisten päätösten tekemiseen ei tarvita ”päivystäviä dosentteja”. Juha Sipilä puolestaan puhui äskettäin halventavaan sävyyn ”kaiken maailman dosenteista”.

En epäile, etteikö akateeminen maailma kritiikkiä kestäisi. Mutta hallituksen oma asema muodostaa nyt sellaisen lasitalon, että eipä kannattaisi sieltä päin viskoa kiviä muun yhteiskunnan suuntaan.

Dosentit näyttävät olevan se ryhmä yliopistoissa, joka on perinyt ”hajamielisen professorin” paikan. Ennen vanhaan tiedeyhteisön pelle oli hajamielinen professori, joka tekeytyi muistamattomaksi saadakseen huomiota etenkin nuoremmilta kauniimman sukupuolen edustajilta. Mikäli julkista sanaa on uskominen, nykyisin tuota tehtävää näyttävät hoitavan ”päivystävät dosentit” ja ”kohudosentit”.

Nimittely on harhaanjohtavaa, sillä dosentuuri on itse asiassa akateemisen maailman tärkein huomionosoitus. Tosin se ei enää muuta olekaan kuin pelkkä huomionosoitus, siis arvo. Dosentuurin voi saavuttaa kuitenkin vain tieteellisillä ansioilla, kun taas arvonimiprofessoriksi voi päätyä myös muiden ansioiden kautta. Tohtoriuden puolestaan voi saavuttaa tutkinnon suorittamisen lisäksi myös tullessaan vihityksi kunniatohtoriksi.

Hallitusten harjoittama tiedepolitiikka on itse saanut aikaan tilanteen, jossa virkaa vailla olevat dosentit näyttävät epäuskottavilta julkisessa sanassa. Huono taloudellinen asema on aiheuttanut sen, että ansioituneet ihmiset joutuvat olemaan heittopusseina, mikä sitten kompromettoi heidän sanottavaansa. En ole itsekään innostunut hakemaan dosentuuria, vaikka sitä on silloin tällöin väläytelty, sillä minusta tuntuu, ettei se toisi lisäarvoa tutkimuksiini ja tuotantooni. Mutta näin vältyn pilkalta. Julkinen sana on syyttä suotta mustamaalannut dosentti-nimikkeen statuksen.

Islamistisissa maissa hallitukset pannaan kokoon piispoista. Suomessa hallitus kootaan aluepoliittisin perustein ja sukupuolten tasa-arvoa priorisoivin kiintiöin keistä tahansa. Entä, jos seuraava hallitus pantaisiin kokoon dosenteista? Tuskin tulisi huonompi, sillä mitäpä pahaa on siinä, että poliittiset päätökset perustuisivat harhaluulojen ja oletusten sijasta tietoon, ymmärrykseen, asiantuntemukseen ja arvostelukykyyn. Minun mielestäni Suomen nykyhallituksen onnistunein ministeri on nimenomaan dosentti.