Peace – piece by piece, please

Ukrainan rauhanväännössä on käynnissä todellinen piispliis.

Radiohiljaisuus pitää, mutta valoa näkyy junan etuikkunasta, eikä se tule nyt lähestyvästä junasta, vaan pakenevasta.

Medioiden meediona rohkenen ennustaa, että Euroopalla on edessään loistava tulevaisuus.

Mistä minä sen tiedän?

Siitä, että kaikilla osapuolilla on suuret motiivit saada sota taukoamaan.

Intressit sodasta irtautumiseksi ovat sen osapuolilla valtavat, vaikka eivät sitä taktisista syistä myönnäkään.

Kyse ei ole vain Ukrainan itsenäisyydestä, itsemääräämisoikeudesta, täysivaltaisuudesta, alueellisesta koskemattomuudesta, mahdollisista alueluovutuksista, rajoista, rauhanturvaamisesta ja turvatakuista vaan face workista: kasvotyöstä.

Sekä Ukrainan että Venäjän johdon pitää ilmeensä säilyttäen markkinoida huono sota ”voitettuna” omille kansalaisilleen. Siinä on rauhanpuurtajille tekemistä yhtä paljon kuin sotimisessa sinänsä.

Sodan ratkaisutaistelut käydään neuvottelupöydissä aina silloin kuin niitä ei käydä rintamilla.

Tämä sota ei ratkea ratkaisutaisteluissa rintamilla, joten rauhakaan ei tule antautumalla.

Sanoin jo Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen alettua 2022, että sellaista kansaa, joka päättäväisesti laittaa vastaan, ei voitaisi lopultakaan hallita, joten sota tulisi epäonnistumaan, vaikka läpimurto saavutettaisiin. Venäjällä ei ollut alun alkaen mitään voitettavaa.

Olen eri mieltä kuin eräät valtioviisaat siitä, pitäisikö rauhanprosessiin liittää Ukrainan EU-jäsenhakemuksen käsittely ja hyväksyminen sekä NATO-jäsenyyden edistäminen. Perusteluni esitin täällä.

Lyhyt vastaus on, että kumpaakaan asiaa ei voida käsitellä, koska ei ole tietoa, missä Ukrainan rajat lopulta kulkisivat, jäsenyyskriteertit eivät täyty eikä NATO voi hyväksyä jäseneksi konfliktissa olevia maita joutumatta konfliktin osapuoleksi.

En pidä menestymiskelpoisena myöskään Hannu Himasen näkemystä, että alueluovutusten välttämiseksi rauhanprosessi typistettäisiin tulitaukoon, aselepoon tai välirauhaan, toisin sanoen taistelujen lopettamiseen nykyiselle rintamalinjalle, jolloin Venäjän valtaamat alueet jätettäisiin harmaalle vyöhykkeelle, vailla kansainvälistä tunnustamista olevaksi alueeksi.

Tällainen kompromissimainen ja diplomaattinen välirauha olisi hauras ja diffuusi ja ainoastaan uudistaisi Minskin sopimuksissa 2014 ja 2015 pedatun tilanteen, jossa Krim ja osia Donbasin alueesta jäivät Venäjän haltuun.

Paras tapa varmistaa Ukrainan suvereniteetti ja mahdollisuudet hakea EU:n ja NATOn jäseneksi tulevaisuudessa on piirtää karttoihin selvät valtiolliset rajat ja sementoida ne juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Muussa tapauksessa sota jatkuu Venäjän jatkaessa Ukrainan syömistä piece by piece.

 

Miksi sääntöpohjaisuus häviää reaalipolitiikalle?

Jos pitää valita alueluovutusten ja itsemääräämisoikeuden välillä, kannattaa säilyttää täysi valtiollinen itsemääräämisoikeus, sillä Ukrainasta ei pidä tulla Suomen vuoden 1944 välirauhansopimuksen peiliä valvontakomissioineen, jota seurasivat YYA-sopimus, Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset ja valtiollisen itsemääräämisoikeutemme tallominen.

Harmillista alueluovutusten hyväksymisessä olisi kylläkin niiden ennakkotapauksellinen luonne, jolla luovutukset voisivat rohkaista rajojen muutoksiin sodalla myös jatkossa.

Esimerkin ennakolta vaikuttava voima ei olisi kuitenkaan kovin vahva, sillä kaikkihan tietävät, että rajoja muutetaan joka tapauksessa nimenomaan sodilla. Niin on ollut aiemmin, ja niin on todennäköisesti myös jatkossa.

Niin sanottu sääntöpohjaisuus häviää reaalipolitiikalle aina juuri siksi, että sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen säännöt tulevat reaalipolitiikasta, josta ne sanellaan vallalla ja voimalla. Tämä taitaa olla yllätys jopa tasavallan presidentille. 

Vaikka sääntöpohjaisuuden tueksi laitettaisiin ”arvopohjainen realismi”, sekin häviää voimaan perustuvalle reaalipolitiikalle, sillä arvot eivät ole koskaan reaalisia vaan metafyysisiä ideaaleja. Tämä tiedetään Hyvistä, pahoista ja rumista, jossa Clint Eastwood lausahti haudankaivajalle, että ”ihmisiä on kahdenlaisia: niitä, jotka kaivavat, ja niitä, joilla on ladatut aseet.”

Mitään Ukraina ei menettäisi, vaikka se pelaisi ”myönnytyksenä” neuvottelupöydässä EU- ja NATO-korttinsa pois, koska maa ei todellisuudessa ole EU- eikä NATO-kelpoinen. EU-kelpoista Ukrainassa on vain sen tunkkainen korruptoituneisuus (joka yhdistää maata tasavertaisesti myös Venäjään). 

Eräässä vaihtoehdossa länsimaat voisivat Ukrainaa tukiessaan astua kaikkien kompromissien yli ja vaatia Venäjää vetäytymään valtaamiltaan alueilta rauhan ehtona, tai muuten sota jatkuu. Voitaisiin myös tarjota porkkanaa Venäjän kansalle sekä kaiuttaa moskovalaisille, että saatte Ikean ja Coca-Colan takaisin, jos ja vain jos tarjoatte Putinille ja hänen esikunnalleen kyydin Haagiin.

 

Miten Ukrainan ja Venäjän sodassa käy Suomelle?

Ukrainan sota on paradoksaalisesti taannut rauhantilan jatkumisen rajoillamme. Runoilijan sanoin: ”On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin.”

Venäjän solttujen paluu varuskuntiin ei välttämättä pahenna Suomen tilannetta, vaikka uhka siirtyy lähemmäksi.

Ei Kremlissäkään niin hulluja olla, että sieltä uutta sotaa avattaisiin lännen suuntaan, kun divisioonat saivat köniinsä Ukrainassa, ja Venäjän hasardinen hyökkäyssota epäonnistui kaikissa mahdollisissa merkityksissä vieden Venäjän maineen vuosikymmeniksi.

Venäjä ei käännä kanuunoitaan Suomeen, mutta Kaukasian maihin mahdollisesti kyllä. Suomessa ei ole mitään voitettavaa, ja lähin riskikeskittymä on Itämeri, jonne Ukrainan sota voi laajentua, jos Venäjä kokee öljykuljetuksensa ja rahahanansa vaarantuvan.

Itämeri voi jatkossakin olla – jos ei aseellisen sotilaallisen yhteenoton foorumi – niin muunlaisen sotilaallisen toiminnan, kuten hybridioperaatioiden, sabotaasien ja GPS-häirinnän kohde.

Venäjä ei lähde ylittämään Saimaan kanavaa eikä Saimaata, koska panssarit vajoaisivat sinne.

Ukrainan loppuun käyty sota todennäköisesti takaa rauhan pitkäksi ajaksi.

Miten sitten Suomessa muuten menee?

Alexander Stubbista poiketen en usko, että suomalaiset tarvitsevat siedätystä huonoon rauhaan. Kadunmiehet ovat oivaltaneet jo ajat sitten, ettei Ukrainasta mitään hyvää tulosta tule.

Konfliktin lauettua moni asia taloudessa lähtee nousuun myös ilman Venäjän hiilivetyjä ja muita höyryjä.

Rakennusteollisuus elpyy, vienti lähtee vetämään, suomalaisten pankkivarat alkavat liikkua, päiväkävelyllä olevat ihmiset poikkeilevat jälleen asuntojen myyntiesittelyihin, ja kiinteistöjen arvot vahvistuvat.

Näin käy, koska tätä on odotettu ja siihen on varauduttu, ja kysyntäkuolio jonakin päivänä purkautuu. Koska sen on pakko.

On loogista olla optimistinen.

Pessimismi yleensäkin on epäloogista jo siksi, että se ei ainakaan asioita paranna, ja surkeat arviot usein vahvistavat itseään.

Optimismiin on aihetta myös sen vuoksi, että pohja on jo saavutettu, ja alemmas ei kovallakaan työllä pääse myöskään Suomen valtion velkaannuttamisessa.

Ainoa suunta on ylöspäin.

Infrastruktuurimme ja tuotantokoneistomme on sentään ehjää, toisin kuin Ukrainassa.

Hillitsen positiivisia puheitani vain sen verran, että samalla kun nippuside nimeltä Venäjä väistyy puristamasta EU-maita yhteen, myös EU:n sisäinen harmonian havina katoaa, ja euroalueen suuret ongelmat pullahtavat jälleen esiin.

Yhteisen sävelen löytyminen euromaiden ja EU:n sisällä jää vain hetkelliseksi, ja kuvitteellinen yhtenäisyys alkaa rakoilla heti, kun ryhmäkoheesio sulaa pois yhteisen vihollisen taantuessa taka-alalle, ja Euroopan maat päätyvät jälleen tukkanuottasille keskenään.

 

Aiheesta aiemmin

Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia 

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Tulitauko ja rauhankyyhkyt

Julkaisin alkuvuodesta kirjoituksen, jossa analysoin, mitä myönteisiä asioita Donald Trump voi tarjota toisella virkakaudellaan. Arvelin, että kaikki ei menisi niin huonosti kuin demokraatit ja poliittinen vihervasemmisto ennustivat omissa synkistelyissään.

Trump on nyt kaikkien riemuksi saamaisillaan aikaan tulitauon, aselevon ja jopa kestävän rauhantilan Gazan alueelle, ehkä Lähi-itään laajemminkin.

Hamas on vapauttamassa panttivangit, ja aseita vaaditaan hiekkaan. Trump aikoo itse johtaa niin sanottua Rauhanneuvostoa Israelin ja palestiinalaishallinnon välisen sopimuksen aikaansaamiseksi.

Ensi viikko on Nobel-palkintojen jakoviikko. Juuri siksi Trump asetti ehdotelmansa hyväksymisen takarajaksi tämän viikon lopun.

Ainoa, mikä voi estää Trumpia saamasta Nobelin rauhanpalkintoa, on hänen oma kunnianhimonsa ja omahyväisyytensä. 

Trump lausahti eräässä puheessaan, että jos palkintoa ei myönnettäisi hänelle, se olisi loukkaus Yhdysvaltoja vastaan.

Kunniapalkintoja ei yleensä myönnetä omista pyynnöistä eikä anomuksista. Palkittavia voivat Nobel-säätiön mukaan ehdottaa muun muassa kansallisten parlamenttien ja hallitusten jäsenet, aiemmat rauhanpalkinnon saajat, Nobel-komitean jäsenet tai tiettyjen tieteenalojen professorit.

Yli kolmensadan ehdolla olevan joukossa on tietenkin Donald Trumpin nimi, mutta kilpailu, ilkeys ja kansalliset rajat ylittävä kateustekijä saavat varmasti aikaan sen, että Trump kuitataan näytöiltään epävarmaksi, ruohonjuuritason ylittäväksi ja muutenkin rahoissaan olevaksi.

Hänen sijastaan palkittaneen joku Julia Navalnija, Svjatljana Tsihanouskaja, Jina Amin, Mahbouba Seraj, Narges Mohammadi tai Helsingin yliopiston kunniatohtori Greta Thunberg, joka hänkin pyrkii ottamaan kaiken irti Gazan kriisistä.

Palkitsemisen periaatteet ovat samanlaiset, joilla jaetaan myös kirjallisuuspalkintoja ja Suomen Akatemian sekä yliopistojen virat ja määrärahat. Kummallisin voittaa, tai jokin järjestö tai verkosto. Korostetaan vuorovaikutusta eikä yksilön ponnistuksia. Trump leimataan pakottajaksi. Tulokset jätetään varjoon.

Trumpia vastaan voidaan kääntää myös se, että rauhantila todennäköisesti jää väliaikaiseksi, kuten kaikki maailmassa. Ideologinen konflikti arabien ja juutalaisten välillä on nimittäin ratkaisematta, eikä se rajoitu tonttikiistaan.

Jonkin ajan kuluttua alueella on taas täysi rähinä päällä, eikä se johdu rajoista eikä rauhanpyrkimyksistä, vaan konfliktin ikuisuudesta. Hetkisen kuluttua rauhankyyhkyjen höyheniä taas pöllytetään.

Tämän takaa se, että maailma ei pääty mihinkään sopimukseen, ja Hamas jää olemaan muiden muassa Hizbollahin tuella. Se nähdään hamassa tulevaisuudessa.

---

Päivitys 10.10.2025: Trump jätettiin ilman dynamiittin keksijän rauhanpalkintoa, joka myönnettiin jokseenkin tuntemattomalle ja vähän ansioituneelle venezuelalaiselle María Corina Machadolle.

Mediat tekivät monta sotaa lopettaneen Trumpin lyttäämiseksi paljon työtä niin täällä kuin tuollakin. Väitettiin, että vaa’assa painoivat Trumpin puheet Grönlannin liittämisestä Yhdysvaltoihin ja aikataululliset kiireet; tosin Obaman käteen Nobel-plakaati ehti ”etuajassa”.

Trumpin reaktiot tuntien hänen kannattaisi perustaa oma kilpaileva rauhanpalkintonsa ja myöntää se itselleen, aivan niin kuin hän perusti oman Truth Social -viestipalvelunkin. Hänellä lienee Nobel-säätiötä enemmän varoja.

 

Aiheesta aiemmin

Palestiinatyttöjen painajainen – Miksi valtion tunnustaminen viipyy? 

Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Kansainvälinen politiikka on mahdollisuuksien taidetta

Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan,

Ukraina ja Puola ja Suomi ja Viro,

tuli tuiskavi myös Lätin, Liettuan pajan,

yks meillä on yhteinen tunnus ja kiro,

me selvän nyt vaalimme raakuuden rajan,

kuin lieneekin valtioviekkaus sen siro,

näät Moskova pettää, on pettänyt ennen,

ja pettävi tuhanten vuosien mennen.

Eino Leino, Vapauden vilja, 1917 

 

Kansainvälinen politiikka on mahdollisuuksien taidetta, jossa ei sadassa vuodessa tapahdu enempää kuin viidessä päivässä, mutta viidessä päivässä voi tapahtua enemmän kuin sadassa vuodessa.

Katselin 18.8.2025 Ylen TV1:n suoraa lähetystä Washingtonista, jossa Donald Trump kokousti jälleen Volodymyr Zelenskyin ja eräiden Euroopan liiderien kanssa.

Trump levitti pari päivää sitten Alaskassa punaista mattoa vuosituhannen pahimmalle ryöstömurhaajalle Vladimir Putinille. Viime helmikuussa hän heitti Valkoisesta talosta ulos sodan uhrina ansiokkaasti sinnitelleen Zelenskyin lähetystöineen.

Ainoa syy, jonka vuoksi Euroopan poliittiset johtajat suostuvat Trumpin kanssa tällaiseen peliin, on että Trumpin poukkoilu ja kääntyily pelottaa heitä. Siksi he yrittävät olla mieliksi.

Katastrofien, pahimpien uhkakuvien ja yllätysten vältteleminen on johtanut nyt siihen, että rauhantunnustelut ovat lähteneet käsistä, ja ollaan olevinaan tyytyväisiä, jos ei käy hullummin.

Suomalaisten kansallista narsismia puhutteli varmasti se, että Suomen Alexander Stubb oli kelpuutettu Euroopan niin sanottujen suurvaltojen (Ranska, Iso-Britannia, Saksa, Italia) johtajien kanssa samaan pöytään.

Tätä pidetään suosionosoituksena Suomelle, mutta ei missään muualla kuin Suomessa. Kansainvälisestä näkökulmasta se on normaalia, ja pohjoismaita olisi voinut edustaa vaikkapa Tanskan pääministeri.

Trumpilla on kyllä Stubbiin hellyttävä isä-poika-suhde. Se on melkein samanlainen kuin Putinilla on Trumpiin, jolla on taipumusta kutistua Putinin rinnalla, vaikka Putin on päätä lyhyempi.

Alexander Stubb sai puhua pöydän ympärillä ollessaan viimeisenä. Välillä Trump hukkasi ”Alexanderin” kokonaan kuin jonkun avustajan, vaikka hän istui Trumpin edessä.

Trump sanoi Alexanderiaan ”nuoreksi ja voimakkaaksi”, ja Stubb kuittasi lupaamalla toistaa viestin vaimolleen.

Se olikin puheenvuorossa parasta.

Stubb liikkuu kansainvälisissä kehissä kuin kala vedessä, mutta en voi täysin torjua epäilystäni, kuinka viisasta Stubbin oli verrata Ukrainan asemaa Suomen tilanteeseen vuonna 1944. Stubb sanoi, että löysimme tuolloin ”ratkaisun”. Historiallinen tosiasia on, että emme löytäneet ratkaisua, vaan sen löysi Neuvostoliitto, toisin sanoen liitto, joka neuvoi ja lypsi sitten maatamme kuin naapurin lehmää.

On kieltämättä maireutta herättävää katsella televisiosta, kun joku suomalainen puhuu sujuvasti englantia Valkoisessa talossa. Mutta Stubbin rinnastuksessa taidettiin edetä tavalla style over substance, kuten I like ice cream -englannin kanssa usein käy. Kohteliaisuudesta lausutut rituaalipuheet voivat olla vaarallisia.

Vertailukohta oli suoraan sanottuna huono.

Suomi menetti viime sotien päätteeksi noin kahdeksasosan alueistaan. Sen sijaan Ukrainan sodan lopputuloksesta ei ole vielä päätetty.

Stubbin kannanotto voidaan helposti nähdä pohjustuksena sille, että rintamalinjat jäädytettäisiin nykyiselleen ja rauhansopimus solmittaisiin siten, että Venäjän valtaamat alueet liitettäisiin ja tunnustettaisiin osaksi Venäjää.

Erona Suomen ja Ukrainan välillä on, että Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen yksin. Sen sijaan Ukrainalla ovat nyt tukenaan länsimaat, joten keskusteluja käydään vääristä asioista, kun puhutaan alueluovutuksista tai alueiden vaihtamisesta.

Venäjä pitää ilmeisesti koko Ukrainan aluetta omanaan ja katsoo voivansa ”vaihtaa” sen tyytymällä ”vain” Donetskin ja Luhanskin alueisiin, Krimiin ja maakäytävään Krimin alueelle. ”Alueiden” mukana menisivät tietenkin myös kulttuuri, ihmiset, eläimet, kodit, yritykset ja koko elämä.

Kyse ei ole pelkistä alueista. Venäjän peräämällä ”juurisyiden eliminoinnilla” on tarkoitus estää Ukrainan integroituminen länteen, mitätöidä Ukrainan valtiollinen suvereniteetti ja alistaa rajamaat omaan etupiiriin. Tarkoitus on myös kieltää rauhanturvaaminen Euroopan mailta. Kyse on valtavasta arvokonfliktista, joka ei voi ratketa edes piirtämällä karttoja uusiksi.

Tosiasiassa länsimaiden pitäisi vaatia Venäjää vetäytymään laittomasti valtaamiltaan Ukrainan alueilta kokonaan, Venäjän tuomitsemista kattaviin sotakorvauksiin ja Venäjän sotarikollisen hallinnon saattamista Haagiin tuomittavaksi.

Tämän pitäisi olla lähtökohta ja päämäärä, ja Yhdysvaltain antamien ”turvatakuiden” pitäisi varmistaa, että muussa tapauksessa Ukrainalle annetaan Moskovaan yltävät aseet.

Mikäli asiat etenevät nykyistä rataa, Venäjä katsoo voittaneensa sodan ja pitää sotatoimia jatkossakin kannattavina. Lihamylly pyörii, eikä länsimailla ole aavistustakaan, millainen vihollinen Putin on. 

Totuus on, että sodan voi lopettaa vain ja ainoastaan Venäjä, joka sen aloitti ja joka pitää sitä yllä, ja Ukrainan sotatoimet ovat pelkästään defensiivisiä tai preventiivisiä. Paikkaansa pitää lennokas huomautus, että Ukraina voi lopettaa sodan vain antautumalla, tosin niin ei ole järkeä tehdä.

Luultavasti Venäjä tekee vielä monta murhaavaa hyökkäystä ja parantelee asemiaan rintamilla sekä vaatii Ukrainan hallinnon vaihtamista, ennen kuin Putin tulee ulos bunkkeristaan. Venäjä ei suostu yhtään mihinkään, ennen kuin se häviää sodan ja sen on pakko.

Niin puolestaan käy vain, jos Kiina, Intia ja muut BRICS-maat vetävät Venäjältä tukensa. Kun on rahat loppu, tulee Putinillekin hoppu. 

Kremlissä luultavasti naureskellaan niin sanotuille länsimaille, joilla on ollut vaikeuksia saada ammutuksi rivinsä suoriksi. Putin on käynyt yhden miehen sotaansa Kiinan, Intian, Brasilian ja muutaman muun maan tuella, mutta eipä ole ollut sisäistä eripuraa.

Länsimaiden marssijärjestys on Trumpin pillipiiparoimana nurinkurinen. Yleensä tällaisia kokouksia ja tapaamisia valmistellaan diplomatian kulisseissa huolellisesti ja sana sanalta: perehtyen siihen, mitä on tarkoitus sopia. Päämiesten tapaaminen järjestetään lähinnä allekirjoituksia ja valokuvia varten.

Sen sijaan Trump luottaa omaan nerouteensa ja muutamaan kaveriinsa, koska haluaa keskittää valtaa itselleen ja näyttäytyä omnipotenttina sankarina. Hän haluaa Nobel-mitalin takkansa reunaa koristamaan, ja on ilmoittanut siitä.

Alexander Stubbissa on toki paljon hyvää hänen oivallettuaan Trumpin tavan viestiä. Uimalla Trumpin liiveihin Stubb voi pikkusormellaan ohjailla, mihin Trump puumerkkinsä pistää.

Mutta siinäkin mielessä kokoustaminen on lähinnä Diili-nimistä TV-showta. Viisaat sedät ja tädit koettavat keksinnöillään voittaa show-isännän luottamuksen ja suosion sekä tyydyttää aikuista vauvaa.

Trump näyttää olettavan, että kun kaksi ihmistä menevät samaan huoneeseen, he tulevat sieltä sopimuspaperi kädessään ulos. Myönteistä Trumpin rauhanaloitteissa on, että ne ovat parempia kuin ei mitään.

Walter Benjamin sanoi aikoinaan, että fasismi on politiikan estetisointia, eli tekemistä ”taiteelliseksi”. Se on sitä nykyäänkin. Taiteilijat puolestaan ovat hasardimaisia poliitikkoja. Sen tiesi jo Platon.

Pahimmassa tapauksessa Trump taiteilee Yhdysvallat irti sotilaiden lähettämisestä rauhanturvaajiksi Ukrainaan ja sysää vastuun Euroopan maille, jolloin Suomikin voi joutua lähettämään sotilaitaan slaavien väliseen aseiden kalisteluun, ja olemme korviamme myöten lirissä.

Suomen osallistuminen Ukrainan rauhanpyrkimyksiin alkaa olla tapissaan, ja kansallisen etumme mukaista on välttää joutumasta millään tavalla Ukrainan ja Venäjän välisen sodan osapuoleksi. 

Puola on kieltäytynyt lähettämästä joukkoja Ukrainaan, Saksan pääministeri sanoi Washingtonissa Saksan aikovan samaa, ja Putin ei hyväksy Nato-joukkoja Ukrainassa, tosin asiaa ei ole häneltä kysytty.

Kokouksen tulokseksi jäi, että Zelenskyillä oli parempi puku, Yhdysvallat aikoo taata rauhaa ”koordinoimalla” ja Venäjä on saatu sidotuksi rauhanprosessiin, josta perääntyminen tarkoittaisi, että Putin tulisi puijanneeksi Amerikan-setää.

”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku”, sanotaan lasten lorussa. Tässä tapauksessa Trumpille tuli mielistelyn hunajakakku. Tilanne on vääristynyt jo siksi, että rauhan välittäjä on tehnyt itsestään keskushahmon.

Nyt kaikki golfaamaan! Sukkuladiplomatialla rauhan poukamaan

Suomalainen poliitikko ei voi koskaan urheilla liikaa, ainakaan kilogrammoissa mitattuna.

Kekkosella oli tapana saunottaa ryssät ja hiihdättää kansalaiset.

Alexander Stubb on puolestaan kiertänyt maita kuin Bagdadin suutari. Ja pelannut golfia Donald Trumpin, hänen oligarkkiensa ja Washingtonin-haukkojensa kanssa.

Golf on kansanauto muttei kansan peli. Stubb aikonee vastata populismiin populismilla, vaikka golf luokin segregaatiota ja konfrontaatiota siinä missä kuuluminen Helsingfors Segelsällskapiin.

Joka tapauksessa Stubbilla on nyt ihan oikeasti tuhannen taalan paikka.

Sekavassa kansainvälisessä tilanteessa on oikein kaapata johtajuus ja näyttää taitonsa, jos niitä on.

Stubb on osoittanut oivallista johtajuutta (1) varoittaakseen Trumpia luottamasta Putiniin, (2) välittääkseen Euroopan maiden viestejä Valkoiseen taloon ja (3) toimiakseen Ukrainan puolesta.

Suomen kannalta vaarana on mielistelyyn taipuminen. Taipumusta mielistelyyn on, koska uutena NATO-maana me olemme paljon riippuvaisempia Yhdysvalloista kuin Yhdysvallat meistä (ei juuri ollenkaan).

Mielistellä sopii vain sen verran, että uskottavuus säilyy eikä mene pilkan puolelle.

Stubb on kyllä erittäin etevä kansainvälisissä yhteyksissä, ja hänellä on erinomaiset edellytykset kohota merkittäväksi liideriksi koko Euroopan mittakaavassa.

Esteitä sille ei ole, sillä muut ovat joko väistyviä tai osaamattomia. Suomelle välittäjän rooli myös sopii.

Toisaalta tasavallan presidentin ei kannata pyrkiä ylivallan presidentiksi, sillä etulinjaan heittäytyminen Ukrainan sodassa on epäviisasta Suomelle, joka jo muutoinkin on etulinjassa.

Onneksi Stubb ei ole enää Kokoomuksen jäsen (sikäli kuin hän on palauttanut jäsenkirjansa). Kokoomushan junaili hänet taannoin tylysti irti puheenjohtajuudesta ja katkaisi hänen poliittisen puolueuransa. Ei kelvannut työnantajaleirille, oli liian liberaali konservatiiveille ja liian konservatiivinen liberaaleille, liian fiksu kokoomuslaiseksi.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka Stubbin sukkuladiplomatia onnistuu.

Tarvetta rauhan aikaansaamiseen on. Ei pidä ollenkaan paikkaansa se väittämä, että länsimaiden on tuettava Ukrainaa loputtomasti.

Kyseisen näkemyksen takana on olettamus, että ukrainalaiset haluavat ja jaksavat käydä loputonta sotaa. Näin ei ole. Tosiasiassa ukrainalaiset ovat täysin uupuneita sodan käymiseen mutta eivät voi sitä myöntää, koska se olisi tappion tunnustamista.

Ukrainan tilanne ei parane nykyisestä, vaikka länsimaat lähettäisivät apua tuhannen miljardin euron tai dollarin verran, sillä maalla ei ole ponnistusvoimaa sodan voittamiseksi ja vihollisen häätämiseksi. Se edellyttäisi lännen sotavoimien sekaantumista tilanteeseen. Juuri eskalaation välttäminen on ollut lännen kannalta sodan suurin onnistuminen.

Siksi tulitauolla, aselevolla ja rauhan aikaansaamisella on kiire. Siksi Stubb tekee oikein kiihdyttäessään tulitauon aikaansaamista ja asettamalla sille takarajoja. Olisi myös saatava Yhdysvallat lyömään raskaammalla talouslekalla, jos Kreml ei tulitaukoa hyväksy.

Tähän on turhautuneeksi väitetyllä Trumpilla sisäpoliittinen motiivi, sillä hänen on annettava näyttöä ulkopoliittisesta onnistumisesta Euroopassa, jotta voi keskittyä asioihin Yhdysvaltojen sisällä ja myös Kauko- ja Lähi-idässä.

Entä missä on aprillipäivän juttu?

Nykyisessä mediassa melkein jokainen juttu voi olla aprillipäivän pila.

Uutinen mahdollisista jäänmurtajatilauksista sopisi sellaiseksi, mutta se oli ennenaikainen, kuten ilo itsekin. Jäänmurtajia valmistaa Helsingin telakka, joka on kanadalaisessa omistuksessa, joten oikeasti Trump olisi tilaamassa murtajia Kanadasta, joka puolestaan on närkästynyt Trumpille eikä pian käy kauppaa eteläisen naapurinsa kanssa.

Minne murtajilla olisi tarkoitus matkustaa? Grönlantiinko, josta jäät sulavat muutenkin? Olen toki samaa mieltä siitä, että brittiläinen siirtokunta Kanada on yksi maailman turhimmista maista, ja hyödyllisimmillään se on vain jääkiekon vuoksi.

Ehkä kuulemme todesta otettavamman aprillijutun Donald Trumpin suusta.

Tosiasiassa epäilen aprillipäivän pilaksi Yleisradion toimittajan Ami Assulinin kirjoittamaa verkkojuttua, jossa haastateltiin Filippiineiltä, Sri Lankasta, Ukrainasta, Nigeriasta, Nepalista ja Venäjältä tulleita maahanmuuttajaperheitä ja valitettiin, että lapsensa laihtuvat, koska ei ole rahaa ruokaan.

Valetta jutussa on, että maahanmuuttajaperheen lapsi kärsisi Suomessa nälkää. Vastuu lapsen hyvinvoinnista kuuluu ensisijaisesti vanhemmille, ja varattomat vanhemmat ovat oikeutettuja toimeentulotukeen, joka kattaa kyllä avokätisesti pöydän maahanmuuttajille, itse asiassa huomattavasti paremmin kuin kantasuomalaisille, joiden toimeentulotuen saannin estää vähäinenkin varallisuus.

Toiseksi: jos lapsi on vaarassa, viranomaiset ovat velvollisia tekemään huostaanottopäätöksen, jolloin lapsi on turvassa.

Johtopäätökseni on, että kyseinen juttu antaa jälleen näyttöä Yleisradion valejournalismista, jota voidaan sanoa myös agenda- tai tendenssijournalismiksi. Härskiä on, ettei kyseinen puolueellisuus ole edes peiteltyä vaan julkeaa ja häpeämätöntä.

Paksuinta valetta on jutun väite, että tänne tulleita olisi petetty lupauksilla hyvästä elintasosta ja maailman onnellisimmasta maasta.

Jälleen kerran maahanmuuttajat esitetään uhreina ja suomalaiset syyllisinä. Niin sanottuja perjantaidokkareita tekevän ja 300 000 hermosauhua vetäneen toimittaja Ami Assulinin taustaan voi perehtyä täällä, täällä ja täällä.

Jonkin verran totuutta jutusta kuitenkin pilkistää esiin. Totta on rivien välistä paistava johtopäätös, että Suomeen ei kannata tulla. Työvoimapulaa täällä ei ole, eikä lisää väkeä tarvita.

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Oikeudellisessa ajattelussa erotetaan virallisen syytteen alaiset rikokset ja asianomistajarikokset. Jos joku tekee esimerkiksi murhan, se on virallisen syytteen alainen rikos, josta virallisen syyttäjän pitää nostaa syyte yleisen syyttämisvelvollisuutensa perusteella, eikä asiasta voida sopia.

Jos taas jotakuta epäillään vaikkapa tekijänoikeusrikkomuksesta, kyseessä on yksityisoikeudellinen riita-asia ja asianomistajarikos, josta osapuolet voivat sopia keskenään niin, ettei asiaa viedä tuomioistuimen ratkaistavaksi, vaan mahdollisesta korvauksesta sovitaan esimerkiksi välimiesoikeudessa. 

Välimiesmenettelystä onkin tullut kultakaivos monille juristeille, jotka taitavia sopimuksia kirjoitellessaan ovat pystyneet tarjoamaan riitapuolille palvelujaan – vielä kalliimmiksi käyvien ja tuloksiltaan epävarmojen oikeudenkäyntien välttämiseksi.

 

Mitä on tapahtumassa?

Filosofian näkökulmasta voidaan sotarikoksen käsitettä pitää ironisena, koska hyökkäyssota sinänsä on rikos.

Jokaiselle lieneekin tullut selväksi, että Venäjän aloittama sota Ukrainaa vastaan on ollut valtava ihmisoikeusrikos, jota tehdessään Kremlin hallinto on murhannut ja rampauttanut kuusinumeroisen määrän ihmisiä ja tuhonnut siinä sivussa mittaamattoman määrän immanenttia omaisuutta.

Virallisen syytteen alaisten rikosten ja yksityisoikeudellisten riita-asioiden ero näyttää unohtuneen Ukrainan sodan rauhanpyrkimyksissä kokonaan Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin alettua hieroa ”diiliä” sotarikoksista epäillyn Vladimir Putinin ja hänen hallintonsa kanssa.

Putinille ja hänen hallinnolleen kuulusi kyyti Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen ja tuomio tekojensa mukaisesti.

Mutta mitä tapahtuu?

Donald Trump pyrkii sopimaan Ukrainan sodan lopettamisesta ja Ukrainan ja Venäjän välisestä tulitauosta, aselevosta ja jopa rauhasta Putinin kanssa. 

Trump siis pyrkinee jonkinlaiseen välimiehen rooliin tavalla, joka on yleinen amerikkalaisessa oikeuskäytännössä. Se tunnetaan elokuvista ja TV-sarjoista, joissa esimerkiksi huumausainerikoksista epäillyille tarjotaan ”diiliä” ja syytteiden madaltamista sillä ehdolla, että epäillyt suostuvat yhteistoimintaan viranomaisten kanssa.

Tällainen lähinnä tapaoikeudellinen common law -menettely on ristiriidassa roomalaisperäiseen oikeuteen ja kirjoitettuun lakiin nojaavan säädösoikeudellisen perinteen kanssa. 

Ajatellaanpa hieman.

Jos joku ihminen vaikkapa pahoinpitelee toisen, niin eipä hätää. Apuun tulee Donald Trump, joka tarjoaa uhrille ”diiliä” ja epäillyn rahapussista suoritettavaa korvaussummaa – ja epäillylle puolestaan syytteestä luopumista, jos molemmat allekirjoittavat paperin.

Tämä ei kuitenkaan poista rikoksen rikosluonnetta, mutta on omiaan tekemään rikoksesta yleisesti hyväksytyn.

Jos taas jonkun ihmisen auto kolhitaan parkkipaikalla, hätään rientää Donald Trump, joka selittää, että minä tunnen tekijän ja tiedän, että hän vie kotterosi kokonaan, jos et suostu ”diilin” mukaiseen korvaukseen ja pitämään turpaasi sen jälkeen kiinni.

Tämä ei tarkoita, ettei omaisuusrikosta olisi tapahtunut ja ettei se sinänsä kuuluisi tuomittavaksi.

 

Ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa

Roomalaiseen oikeusjärjestelmään kuuluvassa eurooppalaisessa oikeusfilosofiassa on ajateltu niin, että etenkään ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa, vaan ne kuuluvat yksiselitteisesti tuomiolle.

Sama ajatus sisältyy suomalaisessa oikeuskäytännössä vallitsevaan kantilaiseen näkemyksen, joka nojaa kirjoitettuun lakiin ja sääntöpohjaiseen etiikkaan – erotuksena angloamerikkalaisesta tapaoikeuteen perustuvasta common law -tulkintakehyksestä.

Yhdysvaltain presidentinhallinnon näkemys kansainvälisen politiikan menettelytavoista polkee pahoin niin sanottua sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, joka perustuu valtioiden välisiin ihmisoikeussopimuksiin, valtioiden suvereeniin toimijuuteen sekä rajojen, itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen.

Donald Trumpin menettelytavat ovat järkyttäneet maailmaa juuri siksi, että hän näyttää ohittavan rikosten ja riita-asioiden välisen eron ja hieroo sopimuksia sellaisen hallinnon kanssa, joka on ryöstänyt noin viidesosan ystävällismielisen naapurimaan pinta-alasta.

Putinin oikea nimi on ryöstömurhaaja.

Ukrainan sodan rauhantunnusteluissa on sivuutettu kokonaan kysymys, onko mikään kestävä rauha Kremlissä vallitsevan hallinnon kanssa mahdollinen ja voidaanko tai pitääkö kyseisen regimen kanssa sopia yhtään mistään.

Moraalifilosofian näkökulmasta vastaus on: ei voida eikä pidä.

Miksi sitten niin koetetaan tehdä?

Siksi, että tappaminen, sotiminen ja muu väkivalta pitäisi saada loppumaan.

Kun asia en näytä ratkeavan taistelukentällä kummankaan osapuolen antautumiseen, juuri siksi neuvottelut näyttävät ainoalta tieltä sotatoimien keskeyttämiseen.

Jos sota päätetään tilanteeseen, jossa sotarikolliset jäävät valtaan, seurauksena on kuitenkin konfliktin jäätyminen, molemminpuolinen varustelukierre, seuraavaan sotaan varautuminen ja aselepo, jota vain sanotaan ”rauhaksi”.

Rauhanteko Putinin kanssa on kuin tekisi sopimuksen krokotiilin kanssa. 

 

Mitä siirtyminen sääntöpohjaisuudesta reaalipolitiikkaan merkitsee?

Donald Trumpin aiheuttama käänne ”maailmanpoliisina” toimineen Yhdysvaltain asennoitumisessa on mullistanut kansainvälistä politiikkaa siksi, että se on johtanut (mediassa usein toistettuun) sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen vaihtumiseen niin sanotuksi reaalipolitiikaksi.

Reaalipolitiikalla tarkoitetaan ”vahvemman oikeutta”, jonka mukaisesti asioita ratkotaan aseiden tai taloudellisen vallan antamalla voimalla.

Siirtyminen sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan on pitkälti samanlaista kuin rikosten katseleminen sormien läpi ja sopimusten tekeminen vain sillä perusteella, kenellä on parhaat kortit, taloudelliset resurssit ja panokset piipussa.

Juuri tällaista ajattelutapaa Donald Trump on suosinut.

Sopimiseen väkivaltaisen ja rikollisen hallinnon kanssa ohjaa se, että sotaa ei voida jatkaa tappion uhan tai väsymyksen vuoksi.

Sopimisen varjopuoli on kuitenkin siinä, että samalla tultaisiin legitimoineeksi rikollisen hallinnon asema ja luotaisiin edellytykset uusille valloitussodille Euroopassa.

Moraalisen tappion kärsisi länsimainen oikeusjärjestys, joka vaatisi rikollisten saattamista tuomiolle.

Niin sanotun arvopohjaisen realismin tulisi nähdäkseni perustua realistiseen arvopohjaan, jollaista luonnosteli Köningsbergissä asunut preussilainen filosofi Immanuel Kant teoksessaan Zum ewigen Frieden (suom. Ikuiseen rauhaan).

Hänen mukaansa sotiminen on oikeutettua (1) puolustussodan käymiseksi ja hyökkäyksen torjumiseksi, (2) diktatuurin syrjäyttämiseksi ja (3) vielä suurempien vahinkojen välttämiseksi.

Ukraina on käynyt tällaista oikeutettua sotaa, ja myös NATO varautuu nimenomaan hyökkäykseltä puolustautumiseen.

Vertauskuvallisesti puhuttelevaa on, että myös Kantin kotikaupunki Köningsberg on nykyisin Venäjän valtaama ja nimetty ”Kaliningradiksi”.

 

Kansainvälisoikeudellinen perustattomuus

Siirtymää sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan valaisee Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy analyysillään ”kansainvälisoikeudellisesta perustattomuudesta”.

Kansainväliseltä oikeudenkäytöltä puuttuvat viimekätiset fundamentit, joihin se voitaisiin ankkuroida. Vaikka sääntöjä ja sopimuksia onkin, niiden noudattamiselle ei ole juuri muuta kontrollia kuin pakotteiden ja voimakeinojen käyttö.

Jos säännöistä luovutaan, vain valtapoliittiset intressit määrittelevät asioiden laidan. 

Donald Trump on muuttamassa sääntöpohjaisen maailmajärjestyksen ”diiliksi”, jossa taloudellisilla intresseillä ohitetaan oikeudelliset velvoitteet ja pahimmillaan koko oikeusfilosofinen ajattelu.

Diilien teko rikollisten kanssa kuuluu gangstereiden maailmaan.

Se on tyypillistä moottoripyöräkerholaisten keskinäisille sopimuksille ja jengisodille sekä terroristijärjestöjen toiminnalle. 

Yhdysvallat aloitti sodan terrorismia vastaan George W. Bushin hallinnon aikana. Nyt USA on tekemässä sopimusta Venäjän kanssa, jonka EU on julistanut terrorismia tukevaksi valtioksi, ja samaa harkitsi myös Yhdysvallat vielä vuonna 2022.

Näkemykseni mukaan mikään kestävä rauhantila ei olisi Venäjän nykyisen hallinnon kanssa mahdollinen.

Sen asemasta, että tämä huomio olisi nostettu julkisiin keskusteluihin, on mediassa menty pitkälle asioiden edelle ja pohdittu jo rauhanturvaamisen yksityiskohtia, vaikka Ukrainan ja Venäjän välillä käydään täyttä sotaa, jossa pataljoonan tai jopa prikaatin verran sinibaretteja jauhautuisivat pikavauhtia palasiksi.

Kysymys Ukrainan sodan lopettamisesta on lähtenyt alusta pitäen väärälle raiteelle Trumpin mennessä sovittelemaan asioita Putinin kanssa, riippumatta Ukrainasta ja Euroopan maista.

Rauhantunnusteluilta on puuttunut koordinaatio täysin.

Toisaalta Trumpin ja Zelenskyin keskinäisessä epäonnistumisessa piilee mahdollisuus sikäli, että Euroopan mailla on nyt tilaisuus osoittaa päättäväisyyttä ja esitellä Yhdysvalloille oma rauhanhahmotelmansa, josta Trumpin ei kannata kieltäytyä.

 

Varustelukierre ei takaa rauhantilaa

Harmillista Euroopan maiden hätääntyneissä reaktioissa on ollut, että Trump näyttää saavan läpi sparraajan tavoitteensa: pelästyttää Euroopan maat varustautumaan hampaisiin asti.

Tämäkin noudattaisi Putinin pelikirjaa, sillä Venäjän toivehan on, että Euroopan maat ajautuisivat taloudellisesti ahtaalle ryhtyessään kilpavarusteluun Venäjän kanssa ja Atlantin takaista liittolaistaan tyydyttääkseen. Näin EU:n pakotepolitiikka kääntyisi nurin.

Kun EU:n pakotteet jäisivät vaikutuksettomiksi Yhdysvaltain osoittaessa ymmärtämystä Kremlille, Putin pystyisi pelastamaan asemansa, ja ainakin osa Euroopan maiden kansalaisista alkaisi vastustaa omaa elintasoamme huonontavia puolustusmenojen lisäyksiä.

Hyvinvointiyhteiskunnan rapautuminen synnyttäisi Euroopan maissa eripuraa ja Venäjä-mielisyyttä, josta on nyt näyttöä esimerkiksi Saksassa ja Unkarissa.

Juuri tähän tilanteeseen joudutaan, jos Euroopan maat lähtevät mukaan Donald Trumpin peräämään varusteluun ja jos Yhdysvallat vetää tukensa Ukrainalta, NATOlta ja Euroopalta.

Tämä kaikki sopii mainiosti Putinille, ja siksi myös kilpavarusteluun ajatumista kannattaa välttää, vaikka Euroopan maiden puolustusministerit ovat juosseet hihat palaen kiskomaan kansalaisilta miljardeittain varoja asevarusteluun. Jälleen suunnitellaan yhteisvelkoja ja tukipaketteja, vaikka Suomen nykyisen hallituksen piti tehdä niihin osallistumisesta loppu.

Monissa muissa Euroopan maissa kuin Suomessa puolustusmenojen lisäämiseen onkin tarvetta.

On kuitenkin perin virheellistä varautua Venäjän aseelliseen hyökkäykseen NATOa ja EU-maita vastaan. Asevoimansa kuluttanut Venäjä tuskin ryhtyy edes kokeilemaan NATOn viidennen artiklan toimivuutta. Sen sijaan ei-aseellisia sotilaallisiakin operaatioita voi tulla esimerkiksi tietoverkoissa.

Hopealuotipolitiikka ja aseellinen panssaroituminen ovat epäviisaita ja jopa itsetuhoisia menettelytapoja Euroopan maiden talouden ja hyvinvoinnin kannalta.

Suomessa suurimman Venäjä-uhan aiheuttaa Venäjällä mahdollisesti sattuva sisäpoliittinen kaaos, joka voisi tuoda rajoillemme miljoonittain venäläisiä turvapaikanhakijoita. Sarkastista onkin, että Putinin hallinnon jatkuminen voi olla Suomen kansallisten etujen mukaista, koska se pitää venäläiset herran nuhteessa ja poissa täältä.

Kestävään rauhaan tarvitaan aggressiiviseen valtioon kohdistuvat aseistariistuntasopimukset ja aserajoitusten valvonta, mikä näyttää nyky-Venäjän kanssa mahdottomalta, ja siksi tilanne on umpikujassa vielä pitkään.

Saattaa olla, että Trumpille itselleen avautuu tie ulos Valkoisesta talosta ennen kuin Putinille erääntyy eläke ja ennen kuin Ukrainaan syntyy rauhantilaa. 

Aiheesta aiemmin

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty

Jokin aika sitten Venäjä vaati alueita, ja nyt se vaati jo aseleponeuvotteluja.

Venäjällä on painetta päättää Ukrainassa aloittamansa sotatoimet nopeasti.

Kiire johtuu siitä, että Venäjä ei halua Ukrainasta uutta Afganistania. Jos asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat.

Mikäli sodankäynti ajautuu pattitilanteeseen, Venäjän kotirintama alkaa repeillä. Venäjän taistelumotivaation tai -taitojen puutteesta kertovat Venäjän suuret tappiot: nyt jo jopa 4300 kuollutta.

Venäjällä on sodankäynnissä seitsemän suurta ongelmaa:

1) Hyökkäyssodalta puuttuu uskottava ja oikeutettu motiivi.

2) Sodalta puuttuu realistinen päämäärä ja tavoite.

3) Mitä tehdä valloitetuilla alueilla, kun Venäjällä riittää omaa tonttia muutenkin?

4) Mitä tehdä Ukrainan nykyiselle poliittiselle johdolle mahdollisen syrjäyttämisen jälkeen?

5) Kuinka pitää Ukrainan kansakuntaa poliittisessa hallinnassa?

6) Miten estää venäläisiä hermostumasta johtajiensa aiheuttamiin taloudellisiin tuhoihin?

7) Kuinka hallita jo muutenkin huonoksi ajautunutta omaa mainetta tulevaisuudessa?

Syrjäytettyjä hallintoja ei voi legitiimisti tuomita eikä murhata, nukkehallitusta ei voi pitää vallassa, ja perääntyminen ei ole Venäjälle vaihtoehto, joten maa on ajanut itsensä umpikujaan.

Lännen näkökulmasta Venäjä ei voi pelastaa kasvojaan maineenhallinnan oppikirjamenetelmillä. 

Niinpä Venäjän johto ei enää piittaa maineestaan, mikä tekee sen toiminnasta kohtalokasta. Se puolestaan on vaarallista.

 

Ukrainan kriisi on eksistentiaalinen – Venäjän essentiaalinen

Ukrainan ongelmat liittyvät sen olemassaoloon – Venäjän taas maan olemukseen politiikan näyttämöllä.

Jos sota Ukrainassa ei etene Venäjän näkökulmasta suotuisasti, myös Putinin hallinnon huoli kääntyy peloksi sen omasta asemasta.

Näin Venäjällä on edessään neljä vaihtoehtoa.

1) Klassinen ratkaisutaistelu, joka voi tapahtua laajentamalla keinoja entistä enemmän teknisten aseiden, ohjusaseistuksen ja jopa ydinlatausten käyttöön, mikä johtaa Ukrainan täydelliseen antautumiseen.

2) Sodan pitkittyminen, joka johtaa kotirintaman repeämiseen, tappioiden kasvamiseen ja kuristumiseen kansainvälisiin pakotteisiin.

3) Neuvottelut, jotka myös tuloksiin johtaessaan tuottavat alueiden ja väestöjen pysyvän hallintaongelman.

4) Venäjän kansan, oligarkkien ja etenkin armeijan ylimmän johdon kääntyminen mieleltään sairastunutta Putinia vastaan.

Itse luotan vaihtoehtoon 4. Se on ainoa pitemmän päälle uskottava vaihtoehto Venäjän tulevaisuuden kannalta – ja nopea.

Tosiasia on, että Venäjä ei voi säilyttää poliittista toimijuuttaan, mikäli valta Kremlissä ei vaihdu.

Putin tuli painaneeksi omaa heittoistuinnappiaan pyrkimällä Ukrainan kriisin ratkaisemiseen sotilaallisesti. Mikäli hänen sormensa päätyy ydinasenapille, luulen ja toivon ammattisotilaista löytyvän jonkun, joka ampuu kuulan Putinin kalloon. Sota loppuu silloin sotilasvallankaappaukseen.

Sitä seuraa kansannousu, ja Aleksei Navalnyi haetaan vankilasta presidentiksi, ikään kuin ”linnasta linnaan”. Johtajien keruu rotankoloista oli tyypillistä jo 1900-luvun alun Venäjälle, jolloin Pietari-Paavalin linnoituksesta kohosi (ja sinne päätyi) monia suuria liidereitä.

Putinin on pakko väistyä tavalla tai toisella, koska hän ei ole enää tervetullut yhteenkään maahan edes neuvottelemaan. Ei minun puolestani ainakaan Suomeen.

Putin kuuluisi kansainväliseen rikostuomioistuimeen, Haagiin. Toimensa ovat olleet siinä määrin röyhkeitä ja epäinhimillisiä jopa omaa kansaansa kohtaan hänen tapattaessaan tuhansia varusmiehiä.

Kremlin gerontokratiaa ei pitäisi vaihtaa, vaan se pitäisi kansanvaltaisesti poistaa. Ydinasettakin Putin käytti jo siinä laajuudessa kuin se on tavoitteellisesti mahdollista, eli uhkaamalla. Juuri se on syy, miksi länsimaat eivät puutu peliin.

 

Natoon hakeminen ja jäsenyys voivat vain parantaa Suomen asemaa

Immanuel Kantin Zum ewigen Frieden -teoksen mukaan on kolme oikeutettua tapaa käydä sotaa.

1) Oman maan puolustaminen hyökkäystä vastaan.

2) Vielä suurempien tuhojen välttäminen.

3) Diktaattorin tai despotian syrjäyttäminen.

Ukraina noudattaa näitä kaikkia. Niin tekevät myös Suomi, EU ja Nato omassa ulko- ja puolustuspolitiikassaan.

Sauli Niinistö empi Marja Sannikan eilisessä Yle-haastattelussa edelleen Natoon hakeutumista perusteenaan se, että kansan kannatus asialle on eri asia kuin niiden poliitikkojen mielipide, jotka joutuvat vastaamaan Natoon hakeutumisen tuloksesta.

Muistutan, että poliitikot joutuvat vastaamaan tuloksesta myös siinä tapauksessa, että Natoon ei haeta ja Venäjä siitä huolimatta tai sen vuoksi vyöryy Suomeen.

Niinistö ei vastannut Sannikan suoraan kysymykseen, joka koski presidentin Nato-kantaa.

Luin vastauksesta, että Niinistö ei aio olla aloitteellinen Natoon liittymiseksi.

Hän ei vaikuttanut uskovan minkään maan antavan turvatakuita hakuprosessiin ajaksi ja piti jonkin valtion (USA?) suostumuksen saamista turvatakuille yhtä pitkällisenä kuin Nato-prosessia itseään. Tästä luin, että turvatakuita ei ole toistaiseksi haettu tai tarjottu tai niiden anomisessa on epäonnistuttu.

Niinistö näyttää vannovan edelleen (vähintäänkin neuvoa antavan) kansanäänestyksen varaan välttääkseen poliittisen ja historiallisen vastuun. Samalla valuu sormien välistä myös liittymisestä mahdollisesti johtuva kunnia. Jäljelle voi jäädä pahimmassa tapauksessa vain empimisestä johtuva riski.

Tosiasiassa Suomen kansa odottaa nyt toimenpiteitä poliittiselta johdolta. Muuten Nato-kannatuksen prosentit (53) eivät olisi korkeammat kuin kansanäänestyksen kannatusprosentit (41). Kansa siis toivoo aloitetta poliittiselta johdolta, eli Niinistöltä, sillä Marin ei sitä todennäköisesti tee.

Osoitan Natoon hakeutumisen perustelluksi yhdellä argumentilla:

Vaikka Suomessa toisteltaisiin Natoon liittymättömyyttä, voi Venäjä päättää olla uskomatta suomalaisia ja hyökätä silti tai suorastaan sen vuoksi: ennakolta vaikuttavana varotoimena. 

Sutta ei pidä ruokkia vain siksi, että se pysyisi kylläisenä.

Olen myös eri mieltä kuin alfauros Mika Aaltola, jonka mukaan oikea aika Natoon hakeutumiselle ei ole (taaskaan) nyt.

Osoitan tämän epätodeksi yhdellä argumentilla:

Tilanne ei tulevaisuudessa parane, joten liitos pitäisi hitsata loppuun nyt, kun Venäjän resurssit ovat vielä kiinni Ukrainassa.

Parasta olisi, jos Nato-maat saataisiin neuvottelemaan keskenään etukäteissuostumus Suomen ja mahdollisesti myös Ruotsin vastaanottamiselle, ja Nato esittäisi maille kutsun omasta puolestaan.

Yleensäkin liittyminen Natoon tapahtuu kutsusta. Erona on vain, että maan omasta hakemuksesta tapahtuva prosessi kestää kuin professorin virantäyttö.

Venäjän uhka Suomelle ei pienene, vaikka emme hakeutuisi Natoon, mutta ollessamme jäsen uhka muodostuisi huomattavasti nykyistä vähäisemmäksi. 

Niinistö vastasi eilen Ylelle, ettei hän näe ”oikeastaan mitään järkisyytä” Venäjän hyökkäykselle Suomeen lähikuukausina tai -vuosina. Huomasiko hän, että myöskään hyökkäykselle Ukrainaan ei ollut mitään järkisyytä?

Paasikiven lause ”kuolemanpelossa ei pidä tehdä itsemurhaa” tarkoittaa nyt, että Venäjän pelossa ei pidä olla hakematta Natoon. Luulen, että myös Niinistön kanta tuosta varauksellisuudesta vielä muuttuu.

Nato ei ole mystinen symboli eikä taikasana, vaan objektiivinen pelotepreventio.

Norjan ja Venäjän välisellä Nato-rajalla on tietääkseni hyvin rauhallista.

Minä ainakin tervehtisin iloiten myös Yhdysvaltain joukkoja ja tukikohtia Suomessa, sillä Venäjä ei varmasti hyökkää maahan, jossa se tietää joutuvansa konfliktiin Yhdysvaltain kanssa.

 

Aiheista aiemmin:

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014) 

Finnairista uusi Nokia (2013)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)

Trumpista uusi Nixon?

Richard Nixon jäi historiaan presidenttinä, joka saavutti suuria voittoja ulkopolitiikassa mutta jonka virkakaudella Yhdysvaltain sisäpolitiikassa kuohui. Nixon muun muassa avasi suhteita Kiinaan ja Neuvostoliittoon sekä päätti Vietnamin sodan.

Nixonin (rep.) virkaura torpattiin sinänsä mitättömään vakoiluskandaaliin, mitä voidaan pitää merkkinä poliittisen vasemmiston vaikutusvallasta 1970-luvulla; esimerkiksi Bill Clintonin (dem.) uraa presidenttinä ei tuhottu pelkkään skandalisaatioon.

Filosofi Slavoj Žižek, joka tunnetaan politiikkaa koskevista psykoanalyyseistään, kommunismin kaipailustaan sekä pakolaisten vastaanottotoiminnan kritiikistään, on katsonut, että pahinta ei ole, jos Trump epäonnistuu, vaan se, jos hän onnistuu. 

Toisaalta Žižek on antanut kannatuksensa Trumpille, jotta tämä todellakin onnistuisi omissa pyrkimyksissään ja jotta vasemmisto sekä EU-eliitti sitä kautta heräisivät ja nousisivat isähahmoaan vastaan. Eikö olekin kompleksista?

Trumpin tosiasiallisten vastustajien (jollainen Žižekin on) ei kannata kuitenkaan iloita sen enempää hänen onnistumisestaan kuin epäonnistumisestaankaan.

Nyt näyttää siltä, että Trumpin vetämä reaalipolitiikka, jossa vallan ja voiman käyttö tunnustetaan jälleen ulkopolitiikan modus operandiksi, tuottaa tuloksia. Kirjoitin olympialaisten aikaan Pohjois-Korean uuden johdon paineista uudistaa politiikkaansa ja käyttää ydinaseilla saavuttamaansa neuvotteluasemaa hyväkseen.

Kim Jong-unin ja Donald Trumpin kohdatessa viime viikolla molempien osapuolten voimannäytöt vaikuttivat toimivan samalla tavoin kuin Gorbatšovin ja Reaganin kaudella. Tuolloin Neuvostoliitto saattoi peräytyä kilpavarustelusta Yhdysvaltain kehittelemän paperitiikerin, voittamattomana pidetyn ”Tähtien Sota” -hankkeen (SDI), edessä. Molempien vetäytyminen kilpavarustelusta oli mahdollista ilman imagotappioita, sillä yhteiseksi viholliseksi voitiin tunnustaa käsistä riistäytyvä tekniikka.

Samantapaisesta lienee kyse myös Pohjois-Korean ja Yhdysvaltain kaavaileman ydinaseettoman vyöhykkeen luomisessa Korean niemimaalle. Yhdysvaltain vetämä voimapolitiikka antaa Pohjois-Korealle mahdollisuuden vetäytyä diplomaattisesta uhittelusta kasvojaan menettämättä.

Vetäytymiseen ja Koreoiden mahdolliseen yhdistymiseen on pohjoisessa suuri paine, sillä maan elintaso on aivan kurja. Pidän täysin mahdollisena, että etelä ja pohjoinen yhdistyvät yhtä yllättäen kuin Länsi-Saksa ja Itä-Saksa, joka lakkasi olemasta, kun piikkilanka kerättiin pois. Tämä edellyttää periaatteessa vain kahta asiaa: Kim-dynastian henkilökohtaisen hyvinvoinnin jatkumista jollakin kaukaisella saarella ja todellisen kuvan luomista pohjoiskorealaisille siitä, millainen maailma on.

Myöskään niiden, jotka avoimesti vastustavat Trumpia ja pyrkivät vesittämään ulkopoliittiset tulokset, ei kannata iloita hänen epäonnistumisestaan peittelemättömästi, sillä ulkopolitiikassa tuloksia saavutetaan usein pienin askelin.

Myös Trumpin sisäpoliittisten vastustajien kannattaa hillitä voitonriemuaan, vaikka Helsingin Sanomien mukaan Trump onkin onnistuneesti epäonnistunut, ja Kaliforniassa ”suunnitellaan vallankumousta ja ollaan valmiita suoraan toimintaan”!

Meidän oloissamme Trump pitäisi ottaa vakavasti mutta ei kirjaimellisesti, kun taas mediassa Trump on otettu kirjamellisesti muttei vakavasti, aivan kuten eräät ovat etevästi huomauttaneet.

Yhdysvaltain sisäpolitiikassa Trump-ilmiö kertoo omasta mielestäni lähinnä yhdestä asiasta: yhdysvaltalaisen keskiluokan päätöksestä pitää asemistaan kiinni kansainvälisen kapitalismin, globalisaation ja sosialistisen internationalismin epäpyhää allianssia ja yhteistendenssiä vastaan.

Syttyykö Eurooppaan sota?

Nobel-komitea antaa rauhanpalkinnon yleensä sinne, missä vallitsee sodan tai väkivallan uhka taikka vaivoin aikaansaatu horjuva rauhantila. Kun palkinto myönnettiin nyt Euroopan unionille, tämä ohjaa ajattelemaan, että EU:n talousvaikeudet ovat jo niin pitkällä, että sota uhkaa Eurooppaa.

Samalla kun palkinto lätätään pääministerien käteen, heitä ripitetään rauhan ja sovittelun vaatimuksilla. Noblesse oblige. Myös Jyrki Katainen lähtenee palkintoa noutamaan, jos taloushuoliltaan ehtii.

Väkivaltaan voi johtaa myös väkivallan uhalla ylläpidetty rauha. Sen vuoksi Euroopan taloutta ei pidä pelastaa hinnalla millä hyvänsä. Olisi uskomaton juttu, jos eripurasta kärsinyt Euroopan unioni onnistuttaisiin pitämään koossa vielä vuosikymmentä pitempään.

Rahaunionille tullee loppu jo sitä ennen, eikä kriisi pysyne raha- ja pankkijärjestelmän sisällä vaan leviää reaalitalouteen myös Suomessa. Liittovaltio, joka riistäisi valtioiden itsemääräämisoikeutta ja loisi yhteisen verotuksen, on vielä perusteettomampi utopia. Näillä rauhan välineillä luodaan vain epäoikeudenmukaisuutta ja aggressioita.

Suomessa on vetistelty sen johdosta, ettei puolueeton – nykyisin liittoutumaton – maamme saanut paikkaa YK:n turvallisuusneuvostosta. Päätös oli naurettava epäluottamuslause ulkopolitiikkamme uskottavuudelle ja kansainväliselle arvostuksellemme. Sinänsä ratkaisu oli Suomelle hyväksi: ei tarvitse äänestää kaikessa tyhjää tai niin kuin Venäjä.

Niin sanotuista länsimaista valituksi tuli kääpiövaltio Luxemburg, jonka pankkilainsäädännön taakse lukittiin myös EU:n organisaation ulkopuolelle rakennettu osakeyhtiö nimeltä Euroopan varkausmekanismi EVM. Bumerangi Suomelle tuli lisäksi idästä, sillä Suomen sijasta turvallisuusneuvoston pöytään astuu Australia, jonka valtionpää on edelleen kuningatar Elisabeth II. Australia on ison Antin ja Rannanjärven kaveri. Puolueettomuutta, sitoutumattomuutta, totuutta ynnä muuta höttöä ei tarvita oikeastaan missään, kun raha ja valta ratkaisevat.

Videoblogi: Mahtitsaarin ”piis-pliis”

Kaksinaamaista peliä

Nobelin tämänvuotinen rauhanpalkinto meni varmastikin oikeaan osoitteeseen päätyessään vankilassa kököttävälle kiinalaiselle toisinajattelijalle. Liu Xiaobo istuu 11 vuoden vankeustuomiota ”valtion vastaiseen toimintaan yllyttämisestä”. Hän on ollut piikki Kiinan valtaapitävien lihassa vuodesta 1989 asti, jolloin hän liittyi opiskelijamielenosoittajien syömälakkoon. Tämä tapahtui vain vähää ennen kuin armeija murskasi demokratialiikkeen protestin Tiananmenin aukiolla Pekingissä (asiasta muun muassa tässä).

Samalla kun Nobel-komitean päätöstä kehutaan länsimaissa, monetkaan kiittelijät tuskin huomaavat, kuinka epäsuopeasti Euroopan unionin maat kohtelevat omia toisinajattelijoitaan ja varsinkin maahanmuuton arvostelijoita. Kaksinaamaista peliä.

Euroopan maissa maahanmuutosta puhutaan siten, että kriitikot pakotetaan kysymään sanankäyttöön lupaa. Eräissä toisissa maissa rajojen yli kulkeminen on niin kiellettyä, että jokaista, joka ei kritisoi maahanmuuttoa, kurmotetaan oikeudella. Ja näin on varsinkin maissa, joista pakolaiset ja turvapaikanhakijat tulevat.

Niin sanottu toisin ajattelu edustaa usein kansan enemmistön mielipidettä. Tämä saattaa myös aikaa myöten romahduttaa toisinajattelijan karisman. Esimerkiksi Aleksandr Solženitsyniä arvostettiin ”toisinajattelijana”, kunnes kävi ilmi, että samoin ajattelevia olikin yli sata miljoonaa.


Alexander Stubb: Suomen Obama

Kun Yleisradio mainosti viime lauantaista ”Ykkösaamu”-lähetystään, se selitti, että kansalaisilla on tilaisuus esittää haastateltavaksi saapuvalle ulkoministeri Alexander Stubbille kysymyksiä. Lisäksi nettisivuilla selvitettiin, että EU:n kautta ministeriksi päätynyt Stubb on pyrkimässä ensimmäistä kertaa eduskuntaan ja että tv-lähetys on osa prosessia, jossa ministerin kontaktia kansalaisiin punnitaan. Selosteen mukaan ”hänen on opiskeltava myös kotimaan politiikan kiemurat”.

Opinhalu on tietysti ihailtavaa, mutta tässä ilmaismainonnassa näkyy Yleisradion kokoomuslaistuminen. Lähetysaikaa ei tuhlata niihin poliitikkoihin, joilla on jo kontakti kansalaisiin ja jotka ovat kahlanneet läpi myös kotimaan politiikan oppimäärän.

Olen kyllä Stubbin kanssa samaa mieltä siitä, että erään työryhmän viime viikolla esittämä katukerjuun kieltäminen olisi väärin. Siinä menisi elinkeino jo monelta sellaiselta suomalaiseltakin, joka on päätynyt varattomaksi globalisaation tuloksena.

Sen enempää köyhyyttä kuin kerjuutakaan ei voida poistaa kieltelemällä, vaan puuttumalla köyhyyden syihin. Mutta maahanmuuttajien liigat voitaisiin kyllä vapauttaa tehtävistään poistamalla romanien ja muiden itäeurooppalaisten organisoidut kerjuukoneistot katukuvasta.

Ihme muuten, että puolueet eivät hätäile vaalirahojen vilpillisen kerjuun kieltämiseksi. Voi olla, että mainosrahoja koskeva kerjuukielto parantaisi poliittista osallistumista tuodessaan äänten kalastelijat selvemmin kaduille kerjäämään.

Myöskään maahanmuuton ei pidä olla sellainen itsestään selvä ja rajoittamaton oikeus, kuin Stubb näkee vedotessaan ”ihmisten vapaaseen liikkuvuuteen”. Kokoomuksen piilo-rkp:läinen Alexander Stubb onkin eräänlainen ”Suomen Obama”, jonka puheissa ylevät julistukset ja todellisuus ovat harmonisessa ristiriidassa keskenään.

Missä Obama epäonnistuu?

Barack Obama on ollut virassaan vuoden päivät. Häntä on palkittu kuin Sofi Oksasta, liikutuksenkyyneleet silmäkulmissa, vaikka palkitulla ei ole paljoakaan ansioita.

Obama on aikamme Jimmy Carter. Myös hänelle myönnettiin Nobel, ilmeisesti siksi, että maapähkinäviljelijä jäi vain yhden kauden presidentiksi ja hän lähinnä heikensi Yhdysvaltain roolia maailmannäyttämöllä. Liennytys oli virhe, jonka Ronald Reagan hänen jälkeensä korjasi Tähtien sota -hankkeella: pakottamalla Neuvostoliiton luhistumaan sekä luopumaan maailman uhkaamisesta ydinsodalla.

Pohditaanpa hetken, missä Obama on epäonnistunut. Hän on epäonnistunut Euroopassa, sillä hän ei pitänyt kiinni tutka-asemien sijoittamisesta Puolaan. Siten Yhdysvallat on menettämässä itäeurooppalaisten Nato-liittolaistensa tuen ja Itä-Euroopan maat Naton tuen. Tämä osoittaa, kuinka eripuraisiksi organisaatiot tulevat, kun niiden jäsenmäärä kasvaa. Obaman ratkaisu ei paranna vaan heikentää esimerkiksi Suomen asemaa epätasapainottamalla tilannetta. Venäjä kun ei vedä päätöksen johdosta pois yhtäkään asejärjestelmäänsä Karjalasta.

On tietenkin selvää, ettei lama-Yhdysvalloista löydy resursseja kaikesta huolehtimiseen samalla kun sen omat kädet ovat kiinni muun muassa Afganistanissa, Irakissa ja Pohjois-Korean valvomisessa, ehkä pian myös Iranissa.

Iran on toinen paikka, jossa Obama epäonnistuu. Iranilla on eräiden arvioiden mukaan jo kyky tuottaa riittävästi uraanin isotooppia 236 fissiopommin valmistamiseksi. Lisäksi Iranin ohjukset yltävät Ranskaan ja Britanniaan asti. Israel pystyisi tuhoamaan Iranin ydinlaitokset ilmaiskulla, mutta Obama ei salli sitä varmistaakseen öljyn saannin Persianlahdelta. Alueella olevien Yhdysvaltain lentotukialusten tehtävänä on taata, että Iran voi jatkaa rauhassa ydinohjelmaansa eli atomiaseen kehittämistä.

Iranin kanssa epäonnistuminen johtaa epäonnistumiseen myös lähempänä Lähi-idässä eli Palestiinassa. Alueelle ei tule rauhaa koskaan, sillä Israelin vastapuolena on muslimiyhteisö, joka ei uskonnolleen ominaisesti anna tuumaakaan periksi vaan toimii puskutraktorina, jonka tehtävänä on lanata kaiken kärsinyt juutalaiskansa mereen. Muslimien asenne on pöyristyttävä. Heitä on satoja miljoonia, mikä antaa suunnattoman ylivoiman pieneen Israelin kansaan verrattuna. Mutta silti: lanaaminen jatkuu, ja Iranin ydinaseen myötä uusi holokausti lähestyy. Totuus on, että islamilaisten kansojen ja vapaan maailman välinen konflikti voi olla maailmanrauhalle yhtä kohtalokas ja tuhoisa kuin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välinen sota.

Obama on antanut aikalisän myös Pohjois-Korealle, jossa ei ole saatu aikaan mitään muutoksia. Kuuohjelma pantiin jäihin, mikä viivästyttää helium-3:n saantia kiertolaisen pinnalta. Tämäkin on vahinko, sillä kyseisellä auringon säteilystä peräisin olevalla aineella voitaisiin ratkaista koko maapallon energiaongelma. Ongelmia Yhdysvalloille tuottaa lisäksi jatkuva maahanmuutto ja Kiinan nouseminen talousmahtina USA:n ohi. Pian Yhdysvalloilla on probleemeja yhtä paljon kuin Venäjällä, jolla on vain yksi ongelmaton rajanaapuri.

Eräs asiayhteys, jossa Obama voi onnistua, on ydinaseriisunta, mutta sitäkin hän puuhaa väärän tahon eli Venäjän kanssa. Venäjällä ja Yhdysvalloilla on edelleen noin 23 000 ydinkärkeä, eli huima määrä. (Mikä onkaan tärkeämpää kuin tappamisen vimma ja tuhon varmistaminen!) Noin tuhat latausta on lisäksi muiden valtioiden hallussa. Itse en olisi siltikään huolissani niistä, joilla on ydinkärkiä sata, tuhat tai kymmenentuhatta, vaan niistä, joilla on se yksi.

Aina kun Yhdysvallat on vahva, maailmalla menee hyvin ja demokratia ja talous kukoistavat. Mutta kun maailmanpoliisi puuttuu, maailma suistuu entistäkin kaoottisempaan tilaan. Pahinta on, että edes länsimaat eivät enää puolusta länsimaista elämäntapaa. Se on kuitenkin järkiperäisempi, vastuullisempi ja ekologisempi kuin väestöräjähdyksen vuoksi ongelmista kärsivä kolmannen maailman malli.

Obaman epäonnistuminen on tavallaan ymmärrettävää. Suurvallan olemukseen sisältyy voimankäyttö. Jos se ei tuota potentiaaliaan käytä, tuloksena on ristiriitaista politiikkaa, ja muut maat pyrkivät täyttämään valtatyhjiön.

Vertauskuvallista on, että nykymaailmassa nousevat haastajavaltiot ovat kolmannen maailman maita tai kehitysmaita, jollaiseksi myös Kiina virallisesti luokitellaan. Tai sitten ne ovat vaikutusvaltaansa laajentamaan pyrkiviä islamilaisia valtioita. Tämä vastakkainasettelujen valtapolitiikka kertoo elävästi, minkälaiset voimasuhteet maailmassa nykyään vallitsevat. Niinpä vika ei ole vain Obaman, vaan ongelmat johtuvat maailman väestöllisistä suhteista ja resurssien ehtymisestä, jota seuraa luonnollisesti sota ja lajin häviäminen maan päältä.

Obama’s nobless oblige

En ole se oman pesän likaaja, josta Per Stenbäck lausui elämäkertansa myyntiä vauhdittaakseen, että ”muuan suomalainen” pyysi Nobel-komiteaa olemaan myöntämättä piispraissia Martti Ahtisaarelle. Olen silti sitä mieltä, että palkinto meni tänäkin vuonna väärään osoitteeseen päätyessään Barack Obamalle.

Minulla on kyllä aavistus siitä, kuka tuo Stenbäckin tarkoittama suomalainen on. Hän työskenteli todennäköisesti Martti Ahtisaaren palkitsemista vastustaneen Venäjän laskuun. Luultavasti monet muutkin nyt arvaavat.

Mutta Obaman tämänpäiväiseen Nobeliin. Olen päivitellyt jo kirjallisuuspalkintojen jakamisessa sitä, että palkitseminen on pelkkää politiikkaa. Rauhanpalkintojen myöntäminen on, mikäli mahdollista, sitä vielä enemmän. Toivottavasti kukaan ei nyt näe Obaman palkitsemisessa ainakaan rotupoliittista glorifiointia, vaikka Nobel-komitea onkin ollut Obaman edessä kun sulaa vahaa.

Myös maailma vaateliaisuudessaan ja Obama vaatimattomuudessaan ovat yksimielisiä siitä, ettei palkinto tullut ansiosta. Mistä sitten on kyse? Tietenkin etumaksusta ja ennenaikaisesta palkitsemisesta: sitouttamisesta, velvoittamisesta ja tulisien hiilien kasaamisesta saajan otsalle.

Venäjälläkin palkintoa ihmeteltiin, vaikka Obama teki syyskuussa pienen rauhaneleen ja veti tutka-asemahankkeensa pois Puolasta. Ikävää tällaisessa painostuspalkinnossa on juuri se, että se lisää poliittisen panettelun vaaraa ja estää Yhdysvaltain hyvää toimintaa maailmanpoliisina. Palkintoon liittyvät mainesyyt voivat nyt ohjata Yhdysvaltoja pidättäytymään voimankäytöstä esimerkiksi Iranin ydinaseohjelmaa torjuttaessa.

Etukäteen palkitseminen on sinänsä outo relaatio. Nobel-komitea kuvittelee kai, että sillä on nyt vallan kouransa Valkoisen talon peräkamarissa. Entä voitaisiinko sodan ja rauhan kysymyksissä jakaa myös rangaistuksia etukäteen? Nekin saattaisivat vaikuttaa ennakolta maailmanpolitiikan tilanteisiin ja tuloksiin. Juridiikassa on tosin periaate, joka sanoo, ettei tekemättömästä teosta voida rangaista.

Mutta muutamissa tapauksissa, kuten täydellisessä ydinsodassa, ei voisi olla jälkikäteisrangaistuksia, mikäli yhtään tuomioistuinta ei jäisi ehjäksi. Niin Obama kuin Putinkin voisivat paistaa meidät ydinholokaustissa kuin paljaan kanan. Siksi etukäteen tuomitsemisella saattaisi olla oikeutus. Tällaisessa ”Minority Reportissa” oikeus toteutuisi, kun rangaistus annettaisiin jo hirmuisista aikeista. Toiseksi, rikos estettäisiin, eli vältyttäisiin tuholta. Ja kolmanneksi: syyllisiä ei tarvitsisi kaivella esiin niin kuin vanhoja nazeja Etelä-Amerikan sademetsistä. Ehkä olisi syytä laajentaa ennakolta vaikuttavaa palkitsemista myös ennakolta vaikuttavan rankaisemisen piiriin.

Nipsaisenpa sulkakynän rauhankyyhkyltä

Martti Ahtisaari sopi hyvin Nobel-palkinnon saajaksi. Hän täyttää täsmällisesti Aku Ankasta tutun pormestarin tunnusmerkit, juuri sellaisen, joka saa tai luovuttaa palkinnon. Oslon tämänpäiväisissä luovutusjuhlissa tuli hienolla tavalla osoitetuksi se järkyttävä elintasoero, joka on melkein kaikkien aseellisten konfliktien syy. Paljonkohan turvamiehiä tarvittiin pitämään katkerat terroristit poissa helmikanojen rauhanjuhlista?

Myös siviilipalveluksensa työministeriön viihtyisässä toimistossa suorittanut Marko Ahtisaari teki miehen työn ja oli paikalla Nobel-juhlassa. Siten hän osoitti, että asevelvollisuuden suorittaminen ei kannata, kun paremmille päiville pääsee muutenkin. Haitaksi ei ole, että popsii Natalien kanssa Columbia-pitkoa Nykissä ja tekee samalla ”väikkäriä”, kuten isänsä sanoi.

Voi olla, että puolustusvoimien työstä rauhan hyväksi on yhtä pitkä matka Nobel-palkituksi kuin rauhanasemaltakin. Joskus presidenttikaudellaan Martti Ahtisaari muistutti, miten K. A. Fagerholm oli todennut, ettei kansakoulunopettajalla olisi muuta mahdollisuutta menestyä elämässä kuin liittyä Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen. Se näyttää auttavan.

Olen muuten sitä mieltä, että pieniä ovat Ahtisaarten teot maailmanrauhan hyväksi. Tänään olisi kannattanut palkita se, joka koettaa estää ydinaseiden ja muiden joukkotuhoaseiden leviämisen arabimaiden käsiin. Outoa on, että tästä asiasta ei ole edes ehdotettu rauhanpalkintoa kenellekään. Minä en ole huolissani niistä, joilla on varastoissaan 10 000 ydinpommia, vaan niistä, joilla on se yksi.