”Eikö teitä hävetä?” – Vain hallituksen puolesta!

”Eikö teitä hävetä?”, parahti pääministeri-Sanna, kun Kokoomuskin liittyi Perussuomalaisten välikysymykseen al-Holin palautuksista (MTV3:n uutiset sisällytti uunituoreen pääministerin tuskastumisen uutisklippiinsä).

Pahasti lähti skootteri Sannan käsistä tiistaina, sillä välikysymyksen pohjalta kysymykset esittää yleensä oppositio eikä hallitus. Hallituksen pitäisi vastailla, mutta mitään vastauksia ei tullut.

Marinin asennoituminen vahvistaa sen yleishavaintoni, että vihervasemmisto tekee politiikkaa pelkästään tunteenomaisin, emotionaalisin ja affektiivisin motiivein, eikä järjen käytöstä ole tietoakaan.

Asenne on huvittavan samankaltainen myös vihervasemmiston hallitsemissa humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa. Älyllisestä, kriittisestä ja rationaalisesta ajattelusta ja sanankäytöstä langetetaan kirvelevää ja aiheetonta penalttia, kun feministit läimäyttelevät tunnepuuskissaan salusiinien takaa ja vaativat pieteettiä, ”soveliaisuutta” ja toiseuden sekä vierauden palvontaa kuin jokin Villin Lännen Lady Like.

Siitä, mikä ennen oli filosofiassa, tieteessä ja politiikassa hyve – toisin sanoen kriittisestä järjen käytöstä ja suorasta puheesta – on feministien hallitsemana nykyaikana pyritty tekemään jonkinlainen pahe.

Olen muutaman päivän katsellut kosmonautinkovista feministeistä kootun huulipunahallituksen kehonkieltä ja kuunnellut äänenpainoja. En ole voinut torjua vaikutelmaani, että maassamme istuva hallitus on retrospektiivinen kopio 1970-luvun uustaistolaisista hallituksista. Myös tuolloin poliittisille virkaistuimille nostettiin nuoria nörttejä, kuten Ulf Sundqvist (sd.), Erkki Tuomioja (sd.) ja Kalevi Kivistö (Skdl).

Kellokkaiden sukupuoli on vain vaihtunut. Erona on myös se, että kehnot ministerit kokosi aikoinaan Kekkonen vahvistaakseen omaa valtaansa ja tehdäkseen ministereistä omia sorminukkejaan. Nykyisin ei ole suurta liideriä, mutta sätkynuken naruista vetelee EU, kun vallan langanpäät on luovutettu maamme rajojen ulkopuolelle, vieraisiin käsiin.

Punakaartilaiset, jotka tässä TV-keskustelussa puolustelivat sitä ”parempaa väkivaltaa” vuonna 2011, ovat nyt päätyneet kauhistuttavalla tavalla ministereiksi! Sanna Marin (sd.) ja Li Andersson (vas.) keuhkoavat televisio-ohjelmassa Wille Rydmanille (kok.), miksi muka äärivasemmiston harjoittama väkivalta olisi vähemmän epämoraalista kuin äärioikeiston.

Miten onkin aina niin, että ne, joita Paasikivi syystäkin pelkäsi (”tyhmät ja aktiiviset”), ovat aina niitä, joille yhteiskunnassamme suodaan vallan avaimet? En mene nyt tuohon lähihistoriaan enempää, sillä nykyhallitus tuo sosialismin ajan ennen pitkää takaisin. Taustamusiikiksi valitsisin Ultra Bran uustosikkomaisia protestilauluja.

Vihervasemmiston kiemurtelu Pekka Haaviston takana ja edessä ei kannata, sillä se on vannomista tyhjän kortin varaan. On hyvin todennäköistä, että Haavisto on ylittänyt toimivaltansa ja käyttänyt poliittista ohjausta sen yli tai painostanut ministeriön konsulipäällikköä ylittämään oman virkavastuunsa. Lisäksi Haavisto on ilmeisestikin puhunut julkisesti sellaista, mistä ei ole sovittu, tai antanut harhaanjohtavaa tietoa eduskunnalle.

Erään virheen hän teki jo siinä, kun hän tulkitsi oikeuskanslerin 9. lokakuuta antamaa päätöstä (Dnro OKV/998/1/2019) niin, että OKa on velvoittanut hakemaan ainakin lapset pois al-Holista. Todellisuudessa asia ei kuulu myöskään OKa:n toimivaltaan, vaan hän ainoastaan totesi, että lapsia pitäisi pyrkiä kotiuttamaan, jos mahdollista.

Niinpä Haaviston olisi pitänyt viedä asia koko hallituksen käsiteltäväksi sekä presidentin ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen valiokuntaan. Hänen olisi pitänyt informoida asiasta eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa, jonka hän nyt onnistui pitämään niin pimeässä kuin asioita on ylipäänsä mahdollista salata sen perussuomalaiselta puheenjohtajalta.

Kysymys ei ole ollut pelkästään pragmaattinen. Juridisten asiantuntijoiden mukaan tällaisia kotiuttamisoperaatioita ei voida tehdä virkamiesten päätöksillä, vaan niihin vaaditaan valtioneuvoston ja hallituksen päätös. Pekka Haavisto on riittävän älykäs ollakseen vetämättä kurveja suoriksi vahingossa. Päättelen, että kyseessä on asian tahallinen pimittäminen eduskunnalta ja hallitukselta. Oikeuskanslerilla on sormityötä kirjoittaessaan vastauksia pariinkymmeneen kanteluun.

Ylen irvokasta

Ylen TV1 esitti 21.11. Niklas Meltion ja Ari Lehikoisen tekemän dokumenttiohjelman ”Docstop: Kun unelmat kuolevat”, jossa esittelytekstin mukaan oli tarkoitus pohtia, ”kuka päättää ja kenellä on oikeus jäädä Suomeen”. Koska kyseessä oli Yleisradion lähetys, siinä keskityttiin junttaamaan monikulttuurista suurta unelmaa katsojien tajuntaan. Otsikko sisälsi viittauksen – paitsi maahan tuppautujien valloituksenhalun paikoittaiseen epäonnistumiseen – myös suomalaisten monikulttuuristien unelmien raunioitumiseen. – Mutta kuka tai mikä ohjelmassa lopultakin kuoli?

Ylen dokumentti paneutui surkuttelemaan irakilaisen Ahmed Hussein Ali Alin kurjaa elämää. Yhdessä Ali Qasim Hammood Beni Zaidin kanssa kyseinen parikymppinen kulttuuririkastuttaja surmasi hieman yli vuosi sitten suomalaisen 52-vuotiaan kajaanilaismiehen Arto Mikkosen yli tunnin kestäneen pahoinpitelyn jälkeen Kajaanin Otanmäellä.

Yle sen enempää kuin muukaan valtamedia ei ole valitellut maahanmuuttajien puukottaman ja kuristaman viattoman suomalaisen hengenriistoa eikä tehnyt dokumentteja siitä. Mutta valtiollinen ja verovaroilla ylläpidetty Yleisradio keksi nyt lähettää propagandaohjelman, jossa kerättiin säälipisteitä ulkomaalaistaustaisille väkivaltarikollisille ja selitettiin heidän raaka rikollisuutensa suomalaisen yhteiskunnan kurjuudesta, syrjinnästä ja kotouttamisen epäonnistumisesta johtuvaksi.

Lähetyksessä toki valaistiin Ahmedin olleen ongelmissa jo Kemijärven vastaanottokeskuksessa aggressiivisen luonteensa vuoksi. Hänen kerrottiin myös ehtineen paukauttaa paksuksi jonkun suomalaisen blondibimbon, joka monikulttuurisen koulun indoktrinoimana oli päässyt nauttimaan tuhannen ja yhden yön seikkailuista. En ota tässä yhteydessä kantaa siihen, kuinka toivottua tai ei-toivottua ylirajainen pariutuminen ja siihen liittyvä risteytyminen on etnisesti tai kulttuurisesti. Mutta monikulttuurisen unelman kannalta kurjaa on jo sekin, että lapsen elämän täytyy alkaa tilanteessa, jossa isä onkin vankilassa omaa hyvyyttään sovittamassa. Tapaus palveli ohjelman tekijöiden härskiä yritystä liudentaa surmaajan rikollisuus sentimentaaliseen lemmenseikkailuun.

Koska surmaajat onnistuttiin lavastamaan suomalaisen yhteiskunnan uhreiksi, helpotusta suomalaiskatsojille lietsottuun syyllisyydentuntoon tuo kenties vain se, että pian nämäkin rikolliset ovat jälleen vapaalla jalalla. Tapaus on melko samanlainen kuin veroprofessori Kari S. Tikan vuonna 2006 tapahtunut surmatyö, josta tuomitut Alexander Ionin ja Mika-Martti Zukov ovat jo vapautuneet vankilasta; ensin mainittu vuonna 2010 istuttuaan tuomiostaan vain kolmasosan, ja jälkimmäinen lähdettyään karkuteille 2009 ja 11 vuoden tuomion vihdoin päätyttyä. Karkotettuina he voivat jatkaa elämää entisissä kotimaissaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Yhdysvaltojen useissa osavaltioissa asiasta ei selviä ukko-Freudilta lainatulla psykologisoinnilla, vaan kyseisenlaisia rikoksia tehneet laitetaan sähkötuoliin, ja kuolemantuomioon yhdistetään pitkähkö vankeusrangaistus, jotta rangaistuksen suorittaminen ei muodostuisi liian helpoksi.

Sen sijaan kotimainen media etsii vikaa suomalaisesta yhteiskunnasta aidon kommunistisen yhteiskuntateorian ja sosialistisen ihmiskuvan mukaisesti, ja Ylen toimittajat piehtaroivat monikulttuurisen unelmansa romahtamisesta johtuvassa itsesäälissä. Koska lähettäjänä on Yleisradio, toimittajien asettuminen maahanmuuttajarikollisten puolelle ei voi olla satua. Juttu polkee rikosten suomalaisia uhreja niin häpeämättömästi, että Yleisradion propagandatuutista tulleena kyseisen kulttuurimädätyksen täytyy olla totta.

Irvokasta sosiaalipolitiikkaa

Miten huonosti suomalainen yhteiskunta sitten kohtelee sosiaaliturvaperustaisia maahanmuuttajia? Asiasta saatiin näyttöä Helsingin kaupunginhallituksen päätettyä 20.11. yhden äänen enemmistöllä laajentaa laittomasti maassa olevien oikeutta maksuttomiin palveluihin ja toimeentuloon. Kyseessä on päätösehdotus, jota valtuusto käsittelee kokouksessaan 29.11.

Esitys ylittää perustuslain 19 pykälän ja terveydenhuoltolain 50 pykälän velvoitteet, jotka takaavat välttämättömän hoidon ja huolenpidon myös laittomasti maassa oleville. Se olisi myös vastoin sosiaali- ja terveysministeriön linjausta. Nyt kaupunki on laajentamassa palveluja koskemaan myös pitkäaikaissairauksien hoitoa, majoitusta ja sosiaaliturvaa.

Vihreiden ja vasemmiston ehdotuksessa vaaditaan, että kaupunki alkaa mainostaa ja markkinoida palvelujaan muille kuin Suomessa asuville ja täällä laillisesti oleville, mikä avaa helposti oven terveysturismille. Afrikkalaisten ja lähi-itäläisten pakolaisten sekä turvapaikanhakijoiden lisäksi myös Venäjältä ja Baltiasta tulevat voisivat käydä hoidattamassa vaikeita kroonisia sairauksiaan Helsingissä kuntaveronmaksajien piikkiin ilmoittamalla olevansa ”paperittomia”.

Samanaikaisesti suomalaisille ihmisille on säädetty lääkekustannusten katto ja terveydenhuollon asiakasmaksujen katto riippumatta ihmisen tuloista. Tukiessaan vierasperäisiä ihmisiä suomalaisten ohi Helsingin kaupunki on ryhtynyt tuottamaan omia turvapaikkoja Suomen valtion harjoittaman yleisen ulkomaalaispolitiikan vastaisesti ja helsinkiläisten kustannuksella.

Helsingin anteliaisuuden mainostaminen on muissa kunnissa asuville paperittomille kutsu muuttaa Helsingin lihapatojen ääreen. Tämä on perustuslain yhdenvertaisuussäädösten vastaista ja kuntalain vastaista, sillä kuntalain 1 pykälän toisessa momentissa todetaan, että ”[k]unta edistää asukkaidensa hyvinvointia ja alueensa elinvoimaa sekä järjestää asukkailleen palvelut taloudellisesti, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävällä tavalla.”

Esitys ei ole taatusti kestävä taloudellisesti, sillä sosiaali- ja terveysviraston budjetti on noin 13 miljoonaa euroa miinuksella, ja vajausta saatiin kompensoitua tiukoissa budjettineuvotteluissa 21 miljoonalla. Jäljelle jäävät runsaat 7 miljoonaa tulee neuvotteluissa sovitun perusteella käyttää muun muassa ikäihmisten palveluihin, joten kaikki maahanmuutosta koituvat lisäkulut tulisi säästää joistakin suomalaisten ihmisten kuntapalveluista, mikäli esitys menee läpi.

Tätä ei kenenkään kuntalaisen pitäisi hyväksyä, mutta äänestettyään vihervasemmistoa monet ovat antaneet valtakirjan oman asemansa heikentämiselle ja myös muiden suomalaisten ihmisten kiduttamiselle.

Mitä pitäisi tehdä?

Vaikka perustuslakia säädettäessä luovuttiinkin eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta (vaalioikeudet ja oikeus oleskella maassa) perusoikeuksien kytkemisestä Suomen kansalaisuuteen (HE 309/1993) ja esitys vietiin voimassa olevaan perustuslakiin, on globaaleista väestöjensiirroista kärsivässä nykytilanteessa käynyt selväksi, että muotoilu on aivan liian löyhä. Suomeen muuttaminen ei ole ihmisoikeus, eikä Suomi voi olla koko maailman sosiaalitoimisto. Valtion sekä kuntien tehtävä on palvella ensisijaisesti Suomen kansalaisia sekä turvata omien kansalaistemme oikeudet ja edut.

Niinpä kyseisiä perustuslain kohtia ei voida eikä pidä tulkita tavalla, jolla Suomen perustuslaki ulotettaisiin koskemaan koko maailman väestöä. Tällaisen lainluennan perusteella Suomen valtio olisi velvollinen tarjoamaan ylläpidon miljardille kiinalaiselle, mikäli he päättäisivät muuttaa pakolaisina Suomeen. Kaaoksen estämiseksi ja kansallisen suvereniteetin merkiksi jokaisella maalla onkin oma perustuslakinsa.

Olen jo aiemmin osoittanut kirjoituksessani ”Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia”, miksi Suomen perustuslakiin sisältyvien perusoikeus- ja yhdenvertaisuussäädösten tulkinnoilla ei voida velvoittaa ylläpitämään laittomasti maassa olevia. Myös monet pitkän linjan valtiopäivämiehet, kuten Ben Zyskowicz ja Kimmo Sasi, ovat olleet samaa mieltä.

Oikeusfilosofinen ongelma on, että eduskunnan käyttämät perustuslakispesialistit Juha Lavapuro, Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin ovat lukeneet lakia deduktiivisesti ja johdelleet omat perustuslaintulkintansa YK:n ihmisoikeusjulistuksesta ja Euroopan ihmisoikeussopimuksesta, jotka ovat lähtökohdiltaan idealistisia ja absolutistisia. Heidän ihmisoikeusfundamentalisminsa on muuttunut pahimmillaan heidän omaksi perustuslakipopulismikseen. Mikäli asiaa ei saada järjestymään nykyisen perustuslain realistisella tulkinnalla, on perustuslain kirjainta muutettava muotoon, jonka mukaan Suomen valtion tehtävä on ensisijaisesti Suomen kansalaisten oikeuksien turvaaminen, aivan kuten kansanedustaja Ville Tavio on esittänyt.

Ulkomaalaisten suosimisessa on toki moni muukin seikka vinksallaan. Laadin aiheesta jokin aika sitten perusteellisen analyysin ”Maahanmuuttajien erityiskohtelu lopetettava”, jossa selvitin, kuinka häikäilemättömästi maahanmuuttajataustaisia suositaan kantaväestöön kuuluvien ohi niin työvoimapolitiikassa, asuntopolitiikassa, veropolitiikassa, yrityspolitiikassa kuin koulutuspolitiikassakin. Jälkikäteen hieman harmittaa, etten lähtenyt Helsingin kuntavaaliehdokkaaksi, vaikka Perussuomalaisten piirin puheenjohtaja ystävällisesti pyysi. Myös kuntasektorilla näyttää asioiden korjaamiseksi olevan paljon palkatonta työtä tarjolla meille suomalaisille.

---

Päivitys 29.11.2017: Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupunginhallituksen esityksen maahanmuuttajien palvelujen laajentamisesta perussuomalaisten, sinisten ja kokoomuksen äänestäessä vastaan.

Suomalaisuuden saattokeikka

Elokuvateattereihin ilmestyi viime perjantaina Samuli Valkaman ohjaama elokuva Saattokeikka, joka kertoo nuoren kenialaisjuurisen pojan ja suomalaisen ikäihmisen kohtaamisesta. Elokuvan näennäisesti kauniin mutta tendenssimäisyydessään peittelemättömän elokuvan viesti katsojille on selvä ja suora.

Elokuvan pinnalle erottuva tarkoitus on se, jota Helsingin Sanomien kriitikko Pertti Avola kiittelee arviossaan ”Suvaitsevuuden ja ymmärryksen lisääminen on Samuli Valkaman ohjaaman Saattokeikan sanoma”. Hän kirjoittaa näin: ”Mukavaa tarinassa on se, että siinä pyritään näkemään maahanmuuttajat ja heidän täällä syntyneet lapsensa olennaisena osana suomalaista yhteiskuntaa.”

Yleisradion verkkosivuille kirjoittava toimittaja Päivi Puukka puolestaan avaa elokuvan juonta jutussaan ”Elokuvien Suomi on kokovalkoinen” näin: ”Saattokeikan Kamal on 17-vuotias maahanmuuttajataustainen poika Helsingin Mellunmäestä. Hän joutuu sattuman kautta kuskiksi Veikolle, vanhemmalle kantasuomalaiselle miehelle. Matkalla halki kesäisen Suomen auotaan molempien miesten elämän ja ihmissuhteiden solmuja. Kamalia esittää rap-muusikkona paremmin tunnettu Noah Kin, nigerialaisen isän ja suomalaisen äidin poika. Veikon roolissa nähdään Heikki Nousiainen.”

Lisään vielä kuin TV-kuuluttaja: Elokuvan on käsikirjoittanut somalialaistaustainen Khadar Ahmed. – En voi kuitenkaan toivottaa hyvää elokuvailtaa, sillä elokuvan metaviesti on kamala, aivan pöyristyttävä.

Suomalaiset raatoina hautaan

En voi parhaalla tahdollanikaan pitää elokuvan tarinaa ”hyväntahtoisena”, kuten edellä mainitut arvostelijat. Symbolisella ja metaforallisella tasolla elokuvassa kannetaan hautaan suomalaista kantaväestöä.

Meidän tilallemme pyritään juurruttamaan taustaltaan vierasperäistä maahanmuuttajaväestöä edustavaa tulevaisuuden ja toivon vertauskuvaa, jonka tehtävä on ilmeisesti korvata Eloveena-mainoksista ja Spes patriae -kokoelmista tutut kuvalliset esitykset.

Tuotantoyhtiö Solar Filmin sivuilla elokuvaa esitellään näin: ”Kamalin salainen haave on muuttaa isänsä luokse, koska Suomessa mikään ei tunnu oikein sujuvan. Ei edes kesäduunin löytäminen, jotta hän voisi kerätä rahaa matkustamista varten. Kamal tutustuu sattumalta lähiössä asuvaan vanhaan (70 v.) – vähän rasistiseen – mutta ennen kaikkea elämäänsä pettyneeseen kiukkuiseen valkoiseen mieheen Veikkoon. Tämä luulee Kamalia täysi-ikäiseksi ja lupaa maksaa tälle hyvät rahat, jos Kamal ajaa hänet juhannukseksi mökille. Matkaan pitää vaan lähteä heti. Kamal näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa kaikki säästämänsä rahat ja passinsa mukaan aikeenaan matkustaa pois heti, kun ukko on heitetty perille mökilleen. Matkan aikana Kamal ja vanha Veikko muuttuvat kuitenkin vähitellen vihamiehistä melkein ystäviksi ja Kamal päätyy auttamaan Veikkoa hänen ongelmissaan poikansa kanssa.”

Juonen kulku nojaa kliseiseen road movie -muunnelmaan, jossa ajellaan läpi Suomen kahden hieman vieraantuneen ja itsensä ulkopuoliseksi tuntevan henkilön kesken. Klassikolle tyypillinen keskisormen heristely Corollan ikkunasta on nyt vain korvattu pappaa kyyditsevän ajokortittoman mutta moraaliltaan nuhteettoman uutta sukupolvea edustavan rap-artistin kruisailukeikalla, joka näyttää kansainväliset käsimerkit – katsojille!

Tarkoituksena on esittää, että vanhan ja äreän miehen pahantuulisuus ja yksinäisyydestä johtuva epäluuloisuus sulavat pois, kun hän tutustuu omien, tosin toisenlaisten, ongelmiensa keskellä painiskelevaan etnistaustaiseen nuoreen.

Yleisölle tuputettava sanoma on seuraava: Vasta mikrotason kasvokkaisessa kanssakäymisessä ihmiset ovat pakotettuja oivaltamaan, kuinka tärkeää on avata maahanmuuton tulvaportit valtionpoliittisella makrotasolla. Sillä ainoastaan maahanmuuttajataustaisen ihmisen pyyteetön ja suomalaiselle tyhmälle vanhukselle antama terapeuttinen tuki riittää paljastamaan, että äijän sydänhän on puhdasta kultaa – juuri ennen kuin hän viimeisten kuolinkouristustensa keskellä murtuu ja antaa tukensa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden agendalle ennen kaatumistaan hautaan.

Saattokeikka ei ole hyväntahtoinen vaan pahantahtoinen elokuva, sillä se arvottaa suomalaiset valkoiset kantaväestöön kuuluvat mieshenkilöt väistyväksi kansanryhmäksi, jota elokuvan myötä hinataan hautaan multakokkareiden kopistessa arkun kanteen.

Tämän suomalaisten ihmisten kansanmurhaa etevästi kuvaavan produktion tuottamiseen on myönnetty 750 000 euroa Suomen Elokuvasäätiön tukea, joka kattaa tuotantokustannuksista lähes 60 prosenttia. Tuki on ollut luonnollisesti tarpeen, sillä elokuvan omilla ansioilla sitä olisi mahdotonta myydä yleisöille, ja yleensäkin poliittiset propagandaelokuvat on tuotettu veronmaksajilta pakko-otetuilla varoilla.

Lisäksi tekijät aliarvioivat katsojia uskomalla, että monikulttuurisuusagendaa voidaan tyrkyttää katsojille huumorin varjolla (elokuva pyrkii olemaan ”draamakomedia”). Käytännössä kyseinen raina närkästyttää ja jopa loukkaa katsojia sekä pystyttää seinän myös asenteiden muokkaukselle.

Yleisradion Päivi Puukka ei kuitenkaan peittele agendaansa. Hän hakee vertailukohtaa Hollywoodista ja kirjoittaa edellä mainitussa jutussaan: ”Tämän vuoden Oscar-gaalassa kävi lopulta hyvin. Palkituksi tuli useita tummapintaisia näyttelijöitä ja parhaan elokuvan Oscar-palkinto luovutettiin ’kokomustalle’ Moonlight-leffalle. Tätä pidetäänkin jonkinlaisena käännekohtana alalla.”

En tosin tiedä, mihin tuota käännekohtaa tarvitaan, koska elokuvia tehdään yleisöjen ehdoilla erilaisille yleisöille, ja varsinkin Yhdysvalloissa sekä elokuva- että musiikkituotanto on etnisesti erittäin jakautunutta. Nähdäkseni ei ole myöskään mikään itseisarvo nähdä valkokankaalla lisää mustaa väriä, sillä olen havainnut, että ainakin minun televisiossani puhuu entistä harvemmin kalpeanaamainen pohjoismainen ihminen.

Myös kansainvälisten lähetysten juontajakunta täyttyy näistä muutamista elvistelijöistä, jotka keekoilevat aikansa korskeissa vaatteissaan, kultakoruissaan ja mauttomilla kromivanteilla varustetuissa japanilaisissa driftausautoissaan, kunnes joku saa tarpeekseen heidän kotkotuksistaan ja pudottaa heidät lähemmäksi reaalitodellisuutta.

Kun kaikki on päinvastoin

Mutta etsitäänpä lopuksi toisenlainen vertailukohta ja siirretään Saattokeikan tarina erilaiseen merkitysyhteyteen. Mietitään, mitä tapahtuisi, jos katsojat vietäisiin keskelle tilannetta, jossa nuori amerikkalainen valkoisen väestön edustaja kohtaisi sattumalta vanhan, väsyneen ja väistymässä olevan australialaisen aboriginaalin. Erilaiset tekisivät hetken tuttavuutta, minkä jälkeen aboriginaali humahtaisi luut kolisten hautaan, ja elokuvantekijät hyppisivät ja pomppisivat riemusta kiljuen hautakummun päällä juhlien uuden sukupolven esiinmarssia ja valkoisen enemmistökulttuurin voittoa.

Kyllä olisivat puhelimet kuumina vähemmistövaltuutetun toimistossa, kun kaikenlaiset moraali-Minnit soittelisivat ”rasismista”, ja läski tummuisi Facebookissa.

Kaikkien maailmanhalauskokemusten keskellä on hyvä muistaa, että suomalaiseksi ei tulla ilmoittautumalla suomalaiseksi, sillä kansaan kuuluminen ei ole sosiaalinen konstruktio. Kansakunta ja kansalaisuus ovat poliittisia käsitteitä, ja niitä voidaan kieltämättä vaihtaa kuin tuote-etikettejä. Mutta kansaan kuuluminen on etnis-biologinen ja sellaisena pysyvä ilmiö.

Kansalle ominaiset piirteet ovat suureksi osaksi geneettisiä, kuten suomalaisille ominainen sovittelevuus ja yhteistyöhalukkuus, jotka perustuvat näiden ominaispiirteiden valikoitumiseen vallitseviksi kamppailussa yhteiseksi vastustajaksi osoittautuneita kovia luonnonoloja ja muita kansoja vastaan. Tämän populaatiota sisältä päin yhteen sitovan kulttuurikokonaisuuden jäseneksi ei voida integroitua pelkän juridisen passinmyöntämisen perusteella.

Miten tämä liittyy elokuvan viestiin tai sanomaan? Suomalaisten ihmisten alitajuinen yhteenkuuluvuuden tunne on lähes maagista, ja sen pohjalta suomalaiset voivat tunnistaa toisensa myös ulkomailla ollessaan. Tämän yhteisyyden pohjalta on syntynyt ainutlaatuinen samaan perheeseen kuulumisen elämys, joka on näihin päiviin asti saanut ilmaisunsa suomalaisten ystävällisessä suhtautumisessa toisiinsa, ihmisten katsekontakteissa, epäfanaattisuudessa, hallinnon luotettavuudessa, talvisodan hengessä, alhaisessa korruptiossa (jonka vaikea havaittavuus toisaalta johtuu kaiken yhteistyön täydellisestä harmonisuudesta) sekä avokätisessä sosiaaliturvassa ja hotellimaisissa vankilaoloissa. Kaikki nämä asiat ovat Suomessa hyvin.

Vasta maahanmuuttotulva on rikkonut tämän suomalaisen konsensuksen ilmapiirin. Niinpä on hyvin vaikea löytää perusteita elokuvan tarjoamalle metaviestille, että suomalaiset ovat kyräilevää, pahansisuista ja omiin myrkkyihinsä kuolemassa olevaa kansaa, jonka vasta kontakti maahanmuuttajien kanssa tekee muka oikeasti hyväksi ja toimintakykyiseksi.

Näyttää nimittäin siltä, että yhteiskuntarauha ja yhteiskunnallinen tehokkuus eivät ole suinkaan parantuneet, vaan ne ovat romuttuneet tämän kontaktihypoteesiksi sanotun olettamuksen kautta, jonka alun perin esitteli Gordon W. Allport paljon kritiikkiä saaneessa kirjassaan The Nature of Prejudice vuodelta 1954. Kehitysmaalaisten oma kopeus, uho, epäreiluus ja opportunistinen kiipijyys ovat saaneet myös suomalaiset olemaan luottamatta toisiinsa, missä toistuu Robert D. Putnamin teoksessaan Bowling Alone (2000) esittämä ajatuskulku epäluottamuksen leviämisestä yhteiskunnassa.

Näyttö eritaustaisten yhteisestä matkasta suomalaiseen kesämökki-idylliin puuttuu, ja sen paikalla on kantaväestöä jakava ja vastakkainasettelua lietsova maahanmuutto-ongelma, jonka tuloksena on lyöty lasit mäsäksi niin lähiöissä kuin kesämökeilläkin. Saattokeikka on itse oma saattokeikkansa ja kuuluu arkitodellisuudesta vieraantuneeseen Suureen Unelmaan.

”Hyökkäys on paras puolustus”

Viime perjantaina eli Minna Canthin päivänä Suomessa vietettiin tasa-arvon päivää. Suomalaiset ovat vaatineet tasa-arvoa Ruotsin vallan ajoilta asti, mutta nykyään tasa-arvon puolesta taistelu antautuu feminismin ja monikulttuurisuuden edessä. Varsinkin maahanmuuton myötä tasa-arvo on jouduttu kyseenalaistamaan, kun islamin nimissä poljetaan monien vähemmistöjen oikeuksia.

Helsingin Sanomat puolestaan jatkaa vyörytystään, jotta maahanmuuttokritiikki voitaisiin lavastaa ”rasismiksi”. Viime perjantaina lehti kirjoitti laajasti Astrid Thorsin ja Alexander Stubbin yhdessä vetämästä maahanmuuttolinjasta, joka on ollut vastoin kansan valtaenemmistön tahtoa.

Thors otaksunee, että hyökkäys on paras puolustus, sillä hän katsoo, että ilmaisunvapautta uhkaavat Suomessa maahanmuuttokriitikot. Väite on ällistyttävä omassa nurinkurisuudessaan. Kyllä asiat ovat tarkalleen toisin päin. Sananvapautta ovat Suomessa uhanneet nimenomaan viranomaisvalta ja hallitusvalta itse, kun sinänsä perusteltu maahanmuuton arvostelu on koetettu vaientaa jopa lain voimalla.

Tässä mielessä Thorsin väite, että ”hallituksen on tuomittava hyökkäykset ilmaisuvapautta kohtaan” (siis hänen omaa toimintaansa vastaan), on yhtä selvä näyte kyseisen politiikan järjettömyydestä kuin hänen edustamansa maahanmuuton vaatiminen kokonaisuudessaankin. Ei auttane, vaikka Vanhanen ja Katainen hokevat, että ”Thorsilla on hallituksen tuki, on hallituksen tuki, on hallituksen tuki...”, jos kyseisellä linjalla ei ole kansan luottamusta eikä tukea. Miksi hallitus ei tuomitse ”hyökkäyksiä ilmaisunvapautta kohtaan”, vaikka kyseessä ovat hallituksen omat hyökkäykset?

Jo viime viikolla Helsingin Sanomat yritti kääntää sananvapauskysymyksen kumolleen jutussa, jonka mukaan maahanmuuton yliopistotutkijat kärsivät siitä, etteivät he muka ole saaneet tarkoitushakuisia mielipiteitään maahanmuuton lisäämisestä kuuluviin! (Kommenttini voitte lukea tästä.)

Hesarin mukaan myös Alexander Stubbin mielestä ”Suomessa vellova maahanmuuttokeskustelu on kääntynyt pahasti vinksalleen”. – On todella, mutta eri tavalla ja eri syistä kuin ulkoministeri katsoo. On väärin leimata sinänsä asiallinen maahanmuuttokritiikki ”nationalismiksi, rasismiksi, populismiksi tai ksenofobiaksi”, kuten Stubb expressis verbis tekee. Hänellä on tuskin aavistustakaan, minkälaiseen parjaamiseen hän tulee syyllistyneeksi noin ajatellessaan. Olen esimerkiksi itse perustellut poliittisessa filosofiassani, miksi monikulttuurisuuden ideologia ja maahanmuutto eivät ole strategioina sen enempää Suomelle kuin Euroopallekaan hyväksi.


Promillekannatus – Kenellä?

Kun Stubb lisäksi toivoo, ettei kokoomuksen sisäisenä maahanmuuttokriitikkona toimivalla Wille Rydmanilla olisi ”promillea enempää kannatusta puolueessa”, hän on todennäköisesti väärässä. Oma käsitykseni on, että Stubb on puolueessaan itse vähemmistönä. Siitä näyttäisi todistavan Stubbin kannanotto, että rydmanilaisten ajatuksilla ”ei ole mitään tekemistä kokoomuksen maahanmuuttolinjan kanssa” ja hänen naulitseva tapansa todeta mielipiteensä jatkoksi: ”Ei mitään.”

On kehnoa, jos puolueen linja on sama kuin Stubbin henkilökohtainen hoipertelu. Yhden näytön siitä antoi jo hänen taannoinen ehdotuksensa, että viisumikäytäntö pitäisi poistaa Suomen ja Venäjän väliltä. (Kommenttini asiasta tässä.)

Maahanmuuttotendenssi nauttii todennäköisesti kokoomuksen sisällä päinvastaisia kannatuslukemia, kuin Stubb katsoo. Siitä kertoo muun muassa Jyrki Kataisen tuore lausunto. Sinänsä kiemurtelevissa mielipiteissään Katainen toivoo, ettei viranomaisvalta tulisi tukahduttaneeksi ”tervettä ja tarpeellista keskustelua maahanmuuttopolitiikasta”. Mutta toisaalta hän syyttää myös meitä, jotka olemme kantaneet vastuun tästä kriittisyydestä, ja valittaa, että ”yhteiskunnan eliitti ei ole osannut osallistua maahanmuuttokeskusteluun”. Totuus on, että vallassa olijat ovat yksipuolisesti vaatineet lisää maahanmuuttoa, aivan kuten yliopistovirkojenkin haltijat. Oppositio taas on vaiennut oman myöntymisensä merkiksi, ja kriittisinä pysyneet akateemiset tutkijat on joko ajettu toimintapaitsioon tai haastettu oikeuteen. Aika merkillistä ilmaisunvapauden suojelua!

Tarkalleen ottaen Katainen kiirehti korjaamaan ulkoministerin kannanottoa Hesarin mielipidepalstalla seuraavin sanankääntein:

”Asenne on oikea, mutta samalla olemme tulleet tukahduttaneeksi myös terveen ja tarpeellisen keskustelun maahanmuuttopolitiikasta.”

Oman käsitykseni mukaan vapaassa keskustelussa, tieteessä ja poliittisessa mielipiteidenmuodostuksessa ei pitäisi edellyttää mitään ehdottoman oikeita asenteita. Juuri niiden vaatiminen on ajattelun ja sanankäytön tärvelyä.


Hyvin ymmärrettävää

Kenkä puristaa myös monesta muusta kohdasta. Ymmärrän oikein hyvin esimerkiksi sen, että Thors nyt tilittää Hesarissa, kuinka väärin on, jos ”keskustelussa asetetaan esimerkiksi maahanmuuttajaperhe suomalaista eläkeläistä vastaan”. Ja samoin ymmärrän, että Matti Vanhanen otti juuri äsken kantaa käännytyspäätöksen saaneen isoäidin kohtaloon radiohaastattelussa. On helppo ymmärtää myös, miksi Jyrki Kataisen mielestä nykytilanne on ”loukannut monia, jotka suvaitsevat erilaisuuden, mutta kokevat epäoikeudenmukaisuutta nykyisen maahanmuuttopolitiikan käytännöissä”.

Esitin nimittäin valtioneuvostolle tekemässäni hakemuksessa vähemmistövaltuutetun virkaan lyhyen tulevaisuusstrategian siitä, kuinka maahanmuuttopolitiikkaan liittyvä kaksinaismoralismi olisi saatava loppumaan ja miksi syrjintä- ja tasa-arvohierarkiat olisi purettava. Mainitsin tässä pienessä etydissäni, että sen enempää vähemmistövaltuutetun kuin tasa-arvovaltuutetunkaan toimisto ei tunnusta seksuaalivähemmistöjä, ja esimerkkitapauksena viittasin myös paljon julkisuudessa esillä olleeseen karjalaismummon kyyditykseen. Ei tämä ole, Astrid hyvä, mitään vastakohtaistamista vaan todellisuudessa itsessään vallitsevien vastakohtien paljastamista: juuri niiden järjettömyyksien esiin nostamista, joita te olette olleet luomassa.

Jos perusteltu tosiasiain toteaminen ja ongelmien osoittaminen tuomitaan julkisessa sanassa ”rasismiksi”, kyseessä ei ole pelkkä ajatusvirhe vaan absoluuttinen loukkaus – meitä kohtaan. Sitä paitsi rasismi on rotusortoa, johon maahanmuuttokriitikoista ei ole syyllistynyt juuri kukaan muutamaa harvinaista poikkeusta lukuun ottamatta. Myöskään pääministeri Vanhanen tuskin on miettinyt, mihin hänen vaatimuksensa ”rasismin nollatoleranssista” johtaisivat. On tietysti selvää, että Matti Vanhanen tuomitsee rasismin, sillä hänen omaatuntoaan kaivelevat ehkä Tatu Vanhasen rotuselektiiviset älykkyystutkimukset – sinänsä täysin suotta, sillä akateemista moitteen sijaa noissakaan töissä ei ole. (Aiheesta lisää tässä.)

Objektiivinen tosiasia on, että rasistisia mielipiteitä ei voida hyvistä yrityksistä huolimatta koskaan kokonaan poistaa. Julkisen vallan puheet rasismin pois jynssäämisestä johtaisivat valheelliseen yhteiskuntaan ja pahimmillaan niin sanottuun kielletyn hedelmän ongelmaan. Julkinen valta voisi omilla kielloillaan tehdä rasistisiin puheisiin ja tekoihin ryhtymisestä kiinnostavaa ja mahdollisesti houkuttelevaakin. Ihmisten psyko- ja sosiodynamiikasta poliitikot eivät näytä ymmärtävän kerta kaikkiaan mitään.

Surullista

Suomessa kiistanalaisten asioiden käsittely päätyy yleensä käräjien hämyisiin saleihin. Asiat, jotka pitäisi ratkoa poliittisissa tai tieteellisissä seminaareissa, puhutaan vereslihalle tuomioistuimissa. Erimielisyyttä tai kognitiivista moniselitteisyyttä ei siedetä kovin hyvin, eikä kaivattu moniäänisyys toteudu.

Politiikan oikeustieteellistyminen on kurjaa, sillä juridiikan normit ovat erilaiset kuin politiikan ja tieteen normit. Normatiivisen tason yläpuolella on moraalinen taso, jolla käsitellään sitä, mikä on oikein tai väärin. Niiden molempien yläpuolella on eettinen taso, jolla pohditaan, mikä on hyvää tai pahaa. Jos moraalinen ja eettinen taso koetetaan johdella normatiiviselta tasolta, valjastetaan kärryt hevosen eteen. Niin käy, kun puupääjuristit lukevat poliittisia tai filosofisia kannanottoja pullonpohjat silmillään ja lampaannahkaperuukki takaraivollaan.

Erään näytön siitä, miten politiikka alistetaan juristinnuijalla pamputtamiselle, tarjoaa maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thorsin ilmoitus ryhtyä rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin häntä vastaan esitetyn kirjoittelun johdosta. Facebook-sivustolla esitetyt näkemykset ovat kieltämättä kyseenalaisia ja hyökkäävyydessään ehkä laittomiakin, jos ne tulkitaan kirjaimellisesti. Mutta länsimaisessa oikeuskäytännössä vallitsee myös sääntö, että poliittisen tai viranomaisvallan ei pitäisi käyttää ensisijaisesti juridisia keinoja kritiikkiin vastaamiseen. Kovaankin arvosteluun pitäisi reagoida toisenlaisin keinoin.

Tilanteen kärjistyminen on seuraus siitä, että Astrid Thors on menettänyt poliittisen luottamuksensa ja hänen toiminnaltaan on kadonnut legitimiteetti. Kansalaiset ovat turhautuneita maahanmuuttopolitiikan epäonnistumiseen. Turvapaikanhakijamäärät ovat lähteneet lentoon eikä tulijoiden tulva vastaa tarvetta eikä kansan suuren enemmistön tahtoa. Tässä tilanteessa ministerin olisi pitänyt ymmärtää joko muuttaa politiikkansa suuntaa tai jättää paikkansa.

Nyt asioita saatetaan joutua ratkomaan käräjillä, mikä on surullista sekä kansalaismielipiteiden esittäjien kannalta että ministerin omalta kannalta. Onnetonta tämä on myös poliittisen järjestelmän ja oikeuslaitoksen näkökulmasta. Ministeri Thors on ajanut politiikkaansa hallituspuolue kokoomuksen ja osittain keskustankin toiveista välittämättä. European Social Surveyn tutkimusten (s. 33) mukaan noin 60 prosenttia (tarkka lukuarvo 59,24 %) suomalaisista vastustaa maahanmuuttoa, ja lisäksi suuri osa suhtautuu maahanmuuttoon epäilevästi. Ei pitäisi ajaa päkäpäisesti sellaisia uudistuksia, joita kansan enemmistö ei mielipidemittaustenkaan mukaan halua.

Tiedostavaa talkoohenkeä

Maahanmuuttoa puolusteleva Helsingin Sanomat iloitsi viime viikolla jutussaan, että Punavuoren vastaanottokeskuksen turvapaikanhakijat ”ryhtyivät lumitöihin” lähitienoon kaduilla. Tämä ohjaa ajattelemaan, että maahanmuuttajat keksivät ruveta hyväntekijöiksi itse. Tosiasiassa hankkeen alullepanijoina olivat kaksi suomalaisnaista, ja sadasta asukkaasta talkoisiin osallistui vain nelisenkymmentä.

Kun otetaan huomioon, että yhden vastaanottopaikan ylläpito maksaa vuodessa noin 17 000 euroa, jos tulija on aikuinen, 28 000 euroa, jos tulija on nuori, ja peräti 50 000 euroa, jos tulija on lapsi, lumen lapioimiselle kertyy hintaa. Jos esimerkiksi yksi aikuinen lapioi kaikkiaan 170 lapiollista lunta, se tekee 100 euroa jokaista lapiollista kohti. Minäkin huiskisin mielelläni koko Ison Roobertinkadun puhtaaksi, mikäli minulle maksettaisiin satanen jokaisesta lapiollisesta. Talkoohengen löytyminen sinänsä on tietenkin kaunis asia.

Vapaaehtoistyö kukoistaa myös maahanmuuttokriittisten keskustelupalstalla Hommaforumissa, joka on kävijämäärältään Suomen suosituin poliittinen internetsivusto. Kiitokset sivuston olemassaolosta kuuluvat paitsi käyttäjille, erityisesti perustajalle Matias Turkkilalle. Ja kiitoksilla toimeen saa tullakin, sillä sivustoa ei tue valtio eikä mikään muukaan taho, niin kuin ei muitakaan maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia julkaisuhankkeita. Maahanmuuttokriittisten medianhallintaa osoittaa kuitenkin se, että Helsingin Sanomien Kuukausiliite antautui painamaan omille sivuilleen Astrid Thorsin haastattelun, jonka kysymykset ja vastaukset oli koottu Hommaforumilta!

Paljastavaa on, että Hesari monisti sivuilleen ainoastaan oman suosikkinsa eli Astrid Thorsin löpinät eikä esimerkiksi Sampo Terhon tai Kai Pöntisen haastattelua. Helsingin Sanomien rääppiäisistä syntyi kuva, että lehti pyrkii osoittamaan sympatiaa ministeriä kohtaan lavastamalla hänet (toimittajan sanojen mukaan) ”vihatuksi” sekä herättelemällä ihmisissä myötätuntoa. Tässä potretissa maahanmuuttokriitikot yritettiin valjastaa Thorsin kannatuksen vetureiksi, vaikka Thors on saanut päkäpäisellä toiminnallaan aikaan sellaiset vahingot, että juuri niiden vuoksi politiikasta muutoin piittaamattomienkin ihmisten vastalauseet ovat (onneksi) heränneet.

Yksi syy Thorsin tohelluksiin voi olla hänen huono suomen kielen taitonsa. Hän ei ole toimintakykyinen kotimaassa eikä ulkomailla. Tilanne on aivan samanlainen kuin mihin yliopistojen professorit joutuvat joka päivä parveillessaan kansainvälisissä seminaareissa. Kun kielitaidottomuus hallitsee asiasisältöjä, ne alistetaan angloamerikkalaiselle imartelulle, jolloin loppulauselmissa voidaan päätyä mihin tahansa. Puolikielisenä ihminen ei ole varmalla pohjalla myöskään ajattelussaan. Suurten kielten kieli-imperialismi on tappanut pois sekä selkeän ajattelun että viestinnän. Realismi puuttuu niin asenteista kuin toiminnastakin, ja sitä se on koko EU.

Niin sanottujen ”edistyksellisten” keskuudessa vallitsee edelleen sellainen ”tiedostava” käsitys, että arabimaissa, islamilaisissa maissa ja kolmannessa maailmassa eletään huonoissa oloissa. Viimeisimpien tutkimusten mukaan kyseisissä maissa eletään paljon paremmin kuin länsimaissa oletetaan, ja vain kriisipesäkkeiden kauhut luovat käsityksiä väkivallasta, nälänhädästä ja kurjuudesta. Ristiriitaista viestintää osoittaa, että samalla kun Hesari hätäilee pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden puolesta, se julkaisee saman lehden sivuilla kuvareportaasin arabimaa Dubaista, jonka kaduilla käyskentelee pohatoita ja pankkiireja ja talous kasvaa globaalin laman keskellä. Silti tämänkaltaiset rikkaat islamilaiset öljymaat eivät ota kamaralleen turvapaikanhakijoita eivätkä pakolaisia lainkaan vaan ainoastaan maksavia hienostoturisteja.

Sellainen on todellakin maailma. Eurosuomalaiset pakotetaan jakamaan omastaan, vaikka meidän maamme on kahdeksan kuukautta roudassa, pimeää on 20 tuntia vuorokaudessa, eikä mikään kasva suotuisasti, toisin kuin hedelmällisissä Lähi-idän maissa, joissa ihmiset pilaavat mahdollisuutensa uskonkiistojen vuoksi. Ehkä jonakin päivänä kissanpoikien silmät aukeavat Euroopassa.

Kiintoisaa on ollut seurata myös sitä, minne Matti Vanhasen jälkeensä jättämä vana johtaa. Aivan kuten aikoinaan ennustin, jäävuori näkyi alun perin vain pinnalle ulottuvilta osin, ja Titanicin uppoaminen sen kun jatkuu. Iltalehti kertoi hiljattain, että Vanhasen hallitus on valuttanut Raha-automaattiyhdistyksen varoja Nuorisoasuntosäätiölle jo vuosien ajan.

Mitä Vanhanen voi vielä oppia tästä? Ainakin sen, ettei pidä tehdä niin kuin entinen Elviira, joka kekseliäisyydessään piilotti talousrahat keittiön lieteen. Sitten tupaan astui isäntä, joka lämpimikseen tuikkasi uuniin tulen, ja savu kävi kaikkien silmiin.

Mykistävää johdonmukaisuutta

Matti Vanhanen ei tahdo pysyä aurausmerkkien välissä tien puolelta toiselle hoiperrellessaan. Viimeviikkoisessa Aamulehden jutussa nimeltä ”Vanhanen pelkää Ruotsin kaltaista pakolaisryntäystä Suomeen” hän näet lausuu seuraavasti:

”Ei pitäisi julkisesti sanoa, mutta jos meidät löydetään yhtä laajasti kuin muut Pohjoismaat, hakijoita voi olla jopa 20 000.”

Ovat tainneet tulla seuraukset eteen. Lehti referoi pääministeriä lisäksi seuraavasti: ”Vanhanen ei lämpene maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin (r) ehdotukseen kuntien pakottamisesta ottamaan vastaan pakolaisia.”

En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta vielä viime tammikuussa Vanhanen vaati, että ”puheet esimerkiksi hallitsemattomista siirtolaisvirroista on lopetettava”. Ei siis ihme, että tätä tuoreinta kannanottoa ”ei pitäisi julkisesti sanoa”. Kiintoisa on myös muotoilu ”jos meidät löydetään”. Olemmeko nyt piilossa? Kannattaisiko hakeutua Mauserin ja nagaikkan kanssa kellareihin? Pitäisikö suomalaisten itsensä hakea turvapaikkaa?

Vanhasen huoli tulijatulvasta on tietysti sinänsä aiheellinen: ensinnäkin (1) siksi, että seuraaviin vaaleihin ei ole kovin pitkä aika, ja vaalirahoitusskandaali vei kepulta jo kaikkien muiden paitsi huonekaluteollisuuden tuen. Vaalirahoituskohu on huomattu korruptiota tutkivassa Transparency Internationalissakin, jolle tuli kiire korjata puhtoisuuslistaansa ja pudottaa Suomi kärjestä kuudenneksi.

Ja toiseksi (2): hallitus on jo nyt sälyttänyt kunnille säälimättömästi kustannuksia lisäämällä lakisääteisiä tehtäviä ja vähentämällä valtionapuja. Pakolaiskeskusten ajaminen kuntiin tulee kepulaisimmistakin valtuustoista takaisin kuin löyly kuumalta kiukaalta.

Kolmanneksi (3) vertailu Ruotsin tilanteeseen on niin ikään ymmärrettävä. EU-puheenjohtajamaana läntinen naapurimme on ilmeisesti taivutellut Suomen hallitusta ottamaan lisää turvapaikanhakijoita sekä jakamaan Ruotsin itsensä synnyttämää maahanmuutto-ongelmaa ja tulijoiden tulvaa.

Täysin käsittämätön on sen sijaan Vanhasen Aamulehdelle esittämä väite, että ”viisimiljoonaisessa Suomessa pitäisi asua 20 vuoden päästä 7–8 miljoonaa ihmistä, jotta työtä tekevät voisivat elättää vanhukset”. Nimenomaan näin ei ole. Huoltosuhteen ongelmaa ei korjaa väestön määrän lisäys, vaan se, että mahdollisimman suuri osuus väestöstä käy työssä. Laaja maahanmuutto on toistaiseksi vain heikentänyt huoltosuhdetta, sillä maahanmuuttajien keskuudessa työllisyys on kantaväestöä huonompi.

Pelkkä suhteellinen työteliäisyys ei kuitenkaan sekään riitä takaamaan hyvinvointia, vaan ainoastaan se, että työssä tuotetaan arvoja. Koska maassamme ei tuoteta enää juuri mitään materiaalisia eikä henkisiä arvoja vaan lähinnä peritään palvelumaksuja, ei ole mistä jakaa. Niinpä suomalaisilla ei ole – Matti hyvä – muuta vaihtoehtoa, kuin viedä sinut, suuret ikäluokat ja eläkeläiset suoraan keskitysleireille.

Lost

Minua pelottaa. Olen silloin tällöin nähnyt eräänlaisia ennuskuvia ja aavistellut onnettomuuksia. Enteeni eivät tosin ole olleet kovin selkeitä, vaan ne ovat liittyneet asioihin, joille pian tapahtuu jotakin.

Tämän päivän iltana nettisivuille ilmestyi uutisia Atlantia ylittämässä olleen matkustajalentokoneen mahdollisesta putoamisesta. Rio de Janeirosta Pariisiin matkalla ollut Air Francen kone katosi tutkasta mannerten välillä. Päivitetty uutinen paljastaa, että kone lienee tipahtanut mereen rajuilmassa.

Ei ole pitkäkään aika, kun kirjoitin tässä blogissani (29. maaliskuuta 2009, lopussa) ihan sivumennen Finnairin hankkimasta uudesta jumbokonetyypistä. Totesin tuolloin, että ”kaksimoottorisena se kuitenkin putoaa kolmimoottorisia MD-11-koneita helpommin”. Valitan, mutta minä en keksi tätä. En siis ole lisännyt huomautusta kirjoitukseeni jälkikäteen, ja Finnairin hankkima uusi kone on todellakin juuri pudonnutta Airbus 330 -tyyppiä. Yli kymmenvuotisen käytössä olonsa aikana konetyyppi on pysynyt hyvin ilmassa.

Putoamiselle sinänsä löytyy tietysti tieteellinen selitys, vaikka koneesta ei ole jäljellä juuri muuta kuin sähköviasta kertova automaattiviesti. Kevyet komposiittimateriaalit eivät johda sähköä metallien veroisesti, ja siksi salamat eivät kulje tällaisten koneiden läpi yhtä helposti kuin alumiinista valmistettujen runkojen vaan saattavat rikkoa osia. Ukkosmyrskyssä syntyy myös rakeita, jotka hajottavat koneen moottorit. Ja kaksimoottorisina nämä linnut eivät pysy ilmassa niin kuin entiset Atlantin ylittäjät, joilta vaadittiin kolmea tai neljää voimanlähdettä.

Kaksimoottoriset ilmojen Titanicit kuluttavat luonnollisesti vähemmän polttoainetta. Ne ovat kevyempiä ja sitä kautta ympäristöystävällisempiä. Mutta ennusteeni on, että varsinkin vanhetessaan niistä tulee todellisia surmanloukkuja. Säästäminen ja ahneus eivät siis kannata. Joka tapauksessa pahan onnen vaistoni näyttää pitävän kutinsa.

Transatlantisten suhteiden kannalta on tietysti hyvä, että Suomi-neidon fallossymbolit ovat kunnossa. Niinpä olen myös sitä mieltä, että eurooppalaisten A 330 ja A 350 -koneiden sijasta Finnairin olisi kannattanut ostaa amerikkalaisia Boeing 787 Dreamlinereita, jotka ovat tekniseltä kehitykseltään 20 vuotta eurooppalaisten koneiden edellä – kiitos yhdysvaltalaisen sotateknologian. Ne olisivat olleet halvempiakin. Tai sitten Finskin olisi kannattanut pitää luotettaviksi osoittautuneet MD-11-koneet, joiden rahdinkuljetuskyky on vailla vertaa ja joissa on konetehoakin 35 prosenttia enemmän kuin samankokoisissa nelimoottorisissa A 340 -malleissa tai kaksimoottorisissa A 330 ja A 350 -versioissa.

Ihme muuten, että lentokoneiden valmistajat eivät keksi tehdä koko konetta samasta materiaalista kuin lentotietoja rekisteröivää niin sanottua mustaa laatikkoa. Sehän jää yleensä ehjäksi onnettomuuksissa. Tämän koneen mustaa laatikkoa tuskin edes halutaan löytää.


Piratismia vai sähköisiä oikeuksia?

Lehdet ovat kertoneet tänään Piraattipuolueen perustamisesta Suomeen. Aktivistit ovat keränneet tarvittavat 5 000 kannattajakorttia, joten puolue saa rekisteröidyn puolueen aseman heti, kun oikeusministeriö on käsitellyt hakemuksen. Tekijänoikeus-, yksityisyys- ja sananvapauskysymyksiin keskittyvä Piraattipuolue voi rekisteröitynä puolueena asettaa ehdokkaita tulevissa vaaleissa.

Mielestäni on huolestuttavaa, että tällaista puoluetta tarvitaan. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa tässä. On kehnoa, että poliittinen valta ja virkavalta kahlitsevat ihmisten ilmaisun- ja mielipiteenvapautta ja että suuret puolueet eivät halua sisällyttää sananvapautta asialistalleen. Huonoa näyttöä antavat kaikkien eduskuntapuolueiden pyrkimykset varsinkin internetin sensuroimiseen.

Harmillista tämä on, sillä Piraattipuolue pyrkii edistämään myös tekijänoikeuksien rikkomuksia. Kohtuullisessa mitassa kopiointi on suotavaa, kuten olen perustellut tässä, mutta ammatiksi siitä ei ole. Ruotsin mallin mukaisen Piraattipuolueen sijasta Suomessa olisi tarvittu tietoyhteiskuntapuolue, joka keskittyisi ensisijaisesti sananvapauden edistämiseen ja kansalaisten sähköisiin oikeuksiin. Tekijänoikeuksia rikkova kopiointi on rosvousta, jota en kannata.

Puoluekentän sirpaloituminen erilaisiin etujärjestöihin ja yhden asian liikkeisiin on epäsuotavaa myös siksi, ettei pienillä puolueilla ole yleensä voimaa. Ilmiö kertoo ensisijaisesti suurten parlamentaaristen puolueiden sairastumisesta ja kyvyttömyydestä ajamaan ihmisille tärkeitä asioita.


Riita ulkoasiainministeriössä

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen ja maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thors ovat tunnetusti eri linjoilla maahanmuuttopolitiikasta. Nyt Väyrysen kanssa tulilinjalle on joutunut myös toinen ruåtsalainen, Alexander Stubb. Molemmat ensimmäisen virkakauden ministerit ovat antaneet toiminnallaan huonoa näyttöä hallituksen virkaiältään vanhimpaan ministeriin verrattuna.

Väyrysen ja Stubbin kiista koskee Stubbin päätöstä luovuttaa suomalaisten suurlähettiläiden raportteja Helsingin Sanomien julkaistaviksi. Väyrysen mukaan lähettiläiden ”vastaukset eivät anna oikeaa kokonaiskuvaa ulkoministeriön virkamiesten ajattelusta” – aivan niin kuin virkamieskannanotot eivät koskaan anna. Väyrynen arvostelee myös Stubbin Nato-myönteisyyttä ja hänen käsityksiään, joiden mukaan Georgian sota oli Suomen Nato-politiikan käännekohta. Omasta mielestäni se ei ollut käännekohta. Silmät olisi voinut avata jo aiemmin.

Olen siis diplomaattinen enkä asetu kummankaan puolelle Nato-kysymyksessä. Sen sijaan pidän Väyrysen niitä kommentteja oikeina, joilla hän on kritisoinut ministeriöissä meneillään olevaa ”Afrikka-trendiä”, toisin sanoen Stubbin ja Thorsin halua siirtää ulkopoliittisen aktiivisuuden painopistettä Afrikan suuntaan. Kuinka lapsellinen ministerinvirassa saa olla?

Päivän Thors

Kokoomus on sytyttänyt valot maahanmuuttokeskusten eteiseen. Puolueen pitkäaikainen spokesman Ben Zyskowicz arvosteli eilen Astrid Thorsia maahanmuuttopolitiikan huonosta hoidosta ja nimesi syyksi ministerin ja hänen virkamiestensä ”asenneongelman”. Se, että hallituspuolueen jäsen vaatii hallitusta toteuttamaan hallituksen linjauksia, merkitsee kuitenkin käytännössä samaa kuin oppositiojohtaja vaatisi hallitusta myöntämään hallituspolitiikan epäonnistuneen.

Vaatimus, että turvapaikkahakemusten käsittelyaikoja pitäisi ”lyhentää”, on tavanomaista poliittista retoriikkaa, sillä hitaushan on byrokratian ominaisuus, jota ilman ei ole byrokratiaa lainkaan. Sen sijaan seuraavaa kokoomusedustajan kannanottoa voi jo tervehtiä iloiten: Zyskowicz ei nimittäin halua Suomeen pulmia, joita naapurimaissa on esiintynyt turvapaikkapolitiikan ”karattua käsistä” ja ”kotouttamisen epäonnistuttua”. Hänen mukaansa ”[m]e emme halua lähiöitä, joissa mellakoidaan tai joissa aiheutetaan huomattavia ongelmia”. Ja halutessaan Suomi voi vielä estää ”ongelmien kärjistymisen”. Tämä onkin tervetullutta puhetta maahanmuuttajien jälkeläiseltä, jonka jäsenkirjassa lukee ”Kansallinen Kokoomus”.

Zyskowiczin kannanotossa kajastelevat myös lähestyvät europarlamenttivaalit. Puolue koettanee kerätä uskottavuutta laittamalla valtoimenaan vellonutta maahanmuuttopolitiikkaa kuriin. Sen sijaan Thors seilaa kuin ajelehtiva laiva. Mitä tarkoittaa, että maahanmuuttopolitiikan arvostelu ei muka kuulu ”hallituksen pelisääntöihin”, kuten Thors puolustautui? Pitääkö hallituksen politiikasta sopia salaisissa kabineteissa eikä avoimissa keskusteluissa?

Entä mitä tarkoittaa Thorsin vastaus, että ”ensimmäisessä lisäbudjetissa myönnettiin maahanmuuttovirastolle lisäresursseja juuri hakemusten käsittelyn nopeuttamiseksi”? Kaikki näyttävät tietävän, ettei ongelmaa saada enää hoidetuksi muutoin kuin syytämällä maahanmuuttajien kotouttamiseen suunnattomasti rahaa. Sehän on juuri se ongelma, jota veronmaksajat eivät halua! Poliitikot ja virkamiehet eivät tosin ole verojen maksajia vaan nettosaajia, joten heidän kantansa voi ehkä ymmärtää tätä taustaa vasten. Mutta täysin typerää on Thorsin vetoaminen siihen, että muissa maissa turvapaikanhakijoita on vielä enemmän. Tarkoitushan olisi nyt nimenomaan välttää ongelmien kärjistyminen siihen pisteeseen, jossa se on noissa muissa maissa.

Samanlaista sönkötystä on myös pääministerin puhe. Sillä, kuinka paljon maahanmuuttoministerille irtoaa luottamusta, ei näytä olevan mitään rajaa. Vai mitä sanotte Vanhasen kommentista: ”Ministeri Thorsin luottamus ei ole koetuksella. Hallitus on lisännyt turvapaikan käsittelyn määrärahoja.”

Käsittelyn hitaus on ongelma maahan pyrkijöiden pysähtyessä pitkiksi ajoiksi vastaanottokeskuksiin, mutta Vanhanen pitää ongelmana myös hakemusten nopeaa käsittelyä. Sillä ”jos ne käsitellään pian, tieto leviää maailmalle”, ja ovi Suomeen koetaan avoimeksi! Kuka sanoikaan, että helvetti on järjen mahdottomuutta?

Hallitus näyttää elävän omassa pakkomielteisessä unessaan, jossa erilaiset julistukset ja vetoomukset joutuvat ristiriitaan arkitodellisuuden kanssa. Kritiikki puolestaan on ”leimaamista ja eduskuntaryhmien puheenjohtajien vetoomuksen vastaista” (Thors).

Mikäli Thorsin mainitsema Norja haluaa ottaa 15 000 maahanmuuttajaa vuodessa, se on toisen valtion sisäinen asia, eikä sitä tule pitää esimerkkinä Suomelle. Tänä vuonna Suomeen saapunee liki kymmenentuhatta turvapaikanhakijana tulevaa maahanmuuttajaa. Omasta mielestäni turvapaikanhakijoiden määrä pitäisi pudottaa nollaan siihen asti, kunnes omien kansalaisten asiat saadaan kuntoon, kaikilla suomalaisilla on asunto ja työpaikka sekä maassa olevat ulkomaalaiset osaavat suomen kielen ja paikalliset tavat.

Koska Thors on asioista pihalla kuin lintulauta, hänet voisi potkaista ulkosalle hallituksesta myös konkreettisesti. Tällä tavoin kokoomuksenkaan esittämä kritiikki ei jäisi pelkäksi psykovitsiksi.

Jyvä kurkkuun

Hallitus on edennyt toimikaudellaan puoliväliin, ja seuraa niin sanottu puoliväliriihi. Se puolestaan uhkaa panna ainakin muutamille hallitustahoille jyvän kurkkuun, kuten heinäkuiselle käelle. Esimerkiksi Astrid Thors on osoittautunut todelliseksi helvetinkoneeksi puuhatessaan tähän maahan katastrofaalista ulkomaalaislakia. Eräänä merkkinä hallituksen sisäisestä tervehtymisestä Jyrki Katainen puolestaan arvioi viime viikolla, että perusteltuja maahanmuuttokriittisiä mielipiteitä esittävät ihmiset on työnnetty automaattisesti syrjään ja leimattu rasisteiksi.

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa: Astrid Thors todisti Kataisen kannanoton oikeaksi tuomitsemalla sen hallitusohjelmasta poikkeavaksi ”välistävedoksi”. Todellisuudessa Thors itse on ollut kaikkien välistävetojen äiti ja isä luodessaan Suomen kansan enemmistömielipiteen vastaista ulkomaalaislakia. Hän on aiheuttanut ongelmia kaikkialla. Yksi niistä oli vaatimus nuuskanmyynnin tuontirajoitusten purkamisesta. Miksi ihmeessä hallituksen pitäisi noudattaa mikropuolue Rkp:n sekopäistä maahanmuuttolinjaa, kun koko hallitusohjelmakin on luotu kokonaan toisenlaisessa talous- ja työllisyystilanteessa? Laipiot kiinni ennen kuin laiva uppoaa, sanon minä.

No niin. Huomenna eduskunta äänestää Lex Nokiasta ja ensi viikolla Lex Thorsista eli ulkomaalaislain muutoksesta. Esitykset tietenkin hyväksytään, ja kansalaisten tehtäväksi jää pelkkä syyllisten ylös kirjaaminen. Ihme, ettei suurin oppositiopuoluekaan osaa tai halua käyttää paremmin hyödykseen sitä vastarintaa, jota kansan enemmistö pursuaa vastustaessaan molempia lakihankkeita. Ilmeisesti demarit eivät halua luoda itsestään mielikuvaa kaikkien siltojen polttajina, sillä he kyttäävät paikkaa seuraavaan hallitukseen Rkp:n rinnalle. Mutta mitä se kannattaa, jos puolue menettää tämän sovinnaisuutensa tuloksena äänestäjänsä? Helsingin Sanomien lukijoista kaksi kolmasosaa arvioi, että istuva hallitus on epäonnistunut tehtävässään.

Todellakin: hallitus ei ole onnistunut estämään sen enempää maahanmuuttoa kuin maahanmuuttokriittisyyden kasvuakaan. Tämä johtuu siitä, että näiden asioiden välillä on kausaalinen riippuvuus: maahanmuutto johtaa maahanmuuttokriittisyyteen. Toiseksi hallitus ei ole onnistunut edistämään eikä estämään työantajien pyrkimystä haalia maahan halpatyövoimaa, koska maahanmuutto ei ole ollut ensinkään työperäistä. Lisäksi hallitus ei ole pystynyt estämään tietoliikenteen urkintalain voimaantuloa, Nokian harjoittamaa uhkailua eikä ihmisten vihaa tarkkailuyhteiskuntaa vastaan. Hallitus ei ole onnistunut myöskään henkilökohtaisessa elämässään (huokaus). Hallitus on siis epäonnistunut.

Television eilisessä Tuomio-ohjelmassa pohdittiin, onko maahanmuutto hunningolla. Johanna Korhonen puolusti maahanmuuttoa Ajatus-kirjojen kustannusjohtajana toimivan Jan Erolan esittämää kritiikkiä vastaan. Jos Johanna Korhosen irtisanominen perustui hänen lesbouteensa, se oli väärin. Mutta jos se perustui hänen taustaltaan paljastuneisiin poliittisiin mielipiteisiin, se oli oikein. Kukaan ei tule koskaan tarjoamaan Korhoselle sataatuhatta euroa sen enempää irtisanomisesta kuin mistään muustakaan palveluksesta noiden mielipiteiden perusteella. Hänen olisi kannattanut ottaa rahat ja juosta.

Nuuskaa viikseen

Astrid Thors vetää kansalaisille nuuskaa viikseen samalla, kun media taitavasti hautaa sen ikävän tosiasian, että hänen junailemansa ulkomaalaislaki on läpimenon partaalla eduskunnassa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat nosti tänään näyttävästi esiin, että Thors vaatii nuuskan tuontirajoituksia pois ja että hän tämän merkiksi salakuljetti muutamia nuuskapurkkeja rajan yli. Sen sijaan lehti pysyy hipi hiljaa siitä, minkä Aamulehti kertoi itsenäisyyspäivän suru-uutisessaan: Lex Thors ollaan junttaamassa läpi ilman vastalauseita, vaikka suuri osa hallituspuolueidenkin jäsenistä vastustaa tätä EU:n vapaamielisimmäksi sanottua ulkomaalaislakia.

Olisi luullut kaikille tulleen jo selväksi, että kansalaismielipiteiden perusteella kyseinen lakialoite olisi syytä vetää heti pois, aivan niin kuin hallitus teki jo perintöverouudistukseen tähtäävän esityksensä kanssa. Jo se, että hallitus ei tekisi pahimpia mahdollisia virheitä, voisi nostaa sen kannatusta hieman.

Huomion arvoista on, että eduskunnan internetsivuilla ei kerrota ulkomaalaislain käsittelyyn liittyvää aikataulua, vaikka eduskunnan istuntojen sisällöt kerrotaan tavallisesti ennakkotiedotteissa. Kansaa yritetään ilmeisesti johdatella ”tapahtuneitten tosiasioiden eteen”, ja samaa salailua harrastaa myös Hyysäri, jonka suu on pysynyt ratkaisuhetkien lähestymisestä kiinni kuin sammakon pimppi. Näin haluttaneen välttää paniikkia, kun laki on jo loppusuoralla, ja vain kansalaisten aktiivinen toiminta voi estää lain hyväksymisen.

Todellisuudessa kyseinen laki on niin huono, että sitä ei pitäisi hyväksyä edes viilailtuna, vaan se olisi syytä hylätä. Ehdotukseni on, että eduskunnan lehtereille kokoontuisi mahdollisimman monta maahanmuuttopolitiikan kriitikkoa tarkkailemaan tilannetta. Adressit.com:ssa onkin jo avattu lista, joka kannattaa kirjoittaa, jos haluaa vaikuttaa asiaan.

Kansalaisten ja kaupunginjohtajain käydessä asiasta kuumana täti Thors puolestaan keskittyy uittamaan nuuskapurkkeja, ikään kuin ministerillä ei olisi tärkeämpää tekemistä. Astrid Thors on mielestäni Suomen kaikkien aikojen huonoin ministeri ajaessaan kansan enemmistön tahdon vastaista lakia, jota myöskään hallituspuolueet eivät halua. Yksi keino tämän pellehyppelyn lopettamiseksi voisi olla RKP:n erottaminen hallitustyöskentelystä kokonaan ja korvaaminen perussuomalaisilla. Kehnoa on, että myös vihreät ovat tunnetusti valmiita maahanmuuton tulvaporttien aukaisuun, ja Kokoomuskaan ei laita vastaan, kunhan työnantajille riittää näennäisesti halpaa työvoimaa.

Eduskunnan käsittelyssä on myös toinen ihmisten arkielämään ja sananvapauteen vaikuttava lakiesitys eli edellä viittaamani Lex Nokia, jota puolestaan voi vastustaa tällä sivustolla.

Asteroidilla

Helsingin Sanomat otsikoi eilen, että ”työnantajat toivovat lisää koulutusta maahanmuuttajille”. Ja Astrid Thors vastasi tänään, että hän haluaisi kokeilla nimetöntä työnhakua, sillä hän uskoo ”anonyymin työnhakukäytännön auttavan maahanmuuttajia työnhaussa”.

Jos asia on niin kuin lehti väittää, eli (1) ”yritysten omat ponnistelut eivät aina riitä sopeuttamaan tulijoita”, (2) maahanmuuttajien ”koulutuksessa voisi olla asiantuntijoita myös Kelasta, vakuutusyhtiöistä, pankeista, poliisista ja opetusministeriöstä” ja että (3) ”opastusta kaivattaisiin kielitaidon lisäksi esimerkiksi työsopimuksiin, työaikaan, lomiin, palkkaan, kulttuuriin, pukeutumiseen ja ylipäänsä käyttäytymiseen liittyvissä asioissa”, ovat puheena olevien työnhakijoiden lähtökohdat niin huonot, ettei työnantajien kiinnostumattomuus johdu heidän ulkomaalaisuudestaan sinänsä vaan muista ominaisuuksista tai niiden puuttumisesta.

Uutista voidaan siis pitää osoituksena järjestetyn maahanmuuton tarpeettomuudesta. Mikäli maassa vallitsisi pelkästään määrällinen työvoimapula, työnantajille kelpaisi luultavasti aivan minkä maalainen työvoima tahansa.

Samalla kun työnantajat ilmoittavat tarkemmista laatukriteereistä, Astrid Thors puolestaan haluaisi alentaa niitä muuttamalla pelin sääntöjä. Jos työhausta tehdään nimetöntä eli ihmisten sallitaan, toivotaan tai jopa määrätään hakevan työpaikkaa anonyymeinä, työnantajille myydään sikaa säkissä. Tuollaista salamielisyyttä tuskin kannattaa kukaan muu kuin sellainen, jolla on jotain kielteistä salattavaa (myönteistä salattavaahan on tietysti jokaisella).

Onko siis etninen alkuperä Thorsin mielestä juuri sen tapainen kielteinen ominaisuus, joka täytyy piilottaa? Entä homoseksuaalisuus tai suomenruotsalaisuus? Luulisi, että jokainen järkevä ihminen haluaisi olla kaikkine ominaisuuksineen korttipakan valtti eikä sellainen hullunkurinen jokeri, joka laittaa naamarin naulaan vasta työpaikan ovella. Thors tulee itse määrittäneeksi ulkomaalaisuuden ja maahanmuuttajuuden kielteisiksi ominaisuuksiksi pyrkimällä salailemaan niitä.

Sopeuttamisen, integroimisen ja kotouttamisen käsitteet kertovat samasta pakonomaisesta tekemisestä kuin uutisen sisältö. Nämä käsitteet paljastavat, että tekemisen tiellä kohdataan periaatteellista kitkaa. Jos toiminnalla on ylipäänsä menestymisen mahdollisuuksia, siihen ei tarvitse sopeuttaa. Koko ajattelutavan vikana on, että työllistymisen esteet nähdään tilastollisteoreettisina ominaisuuksina eikä sen mukaan, miten asiat todella ovat tai mitä ihmiset haluavat.

Ihmiset eivät yleensä tee mitään sellaista, mitä he eivät halua, eivätkä mitään sellaista, jolla ei ole luontaisia menestymisen edellytyksiä. Työpaikkojen olemassaolon syy ei ole poistaa työllistymisen esteitä vaan tehdä mahdollisimman hyvin niitä asioita, joita varten ne on luotu. Anonyymin työnhakukokeilun epäonnistumisesta todistaa esimerkiksi tämä uutinen, joka poistanee epäilyt siitä, ettei asiaa olisi ehditty jo kokeilla edistyksellisyyden mallimaassa, Ruotsissa.

Monikulttuurisuuden epäaitous tulee selvästi näkyviin vastavuoroisuuden toteutumattomuutena. Suomalaiset on opetettu pitämään selvänä, että meiltä itseltämme vaaditaan ranskan tai saksan kielen taitoa, jos haemme työpaikkaa Saksasta tai Ranskasta, eikä kukaan laita punaista puupenniäkään likoon järjestääkseen meille sopeutus- tai tulkkauspalveluja noissa maissa. Sen sijaan Suomeen muuttavalta ei juuri koskaan vaadita suomen eikä ruotsin kielen taitoa, vaan meidät itsemme pakotetaan kommunikoimaan vierailla kielillä myös Suomessa ja sitä kautta luopumaan kotikielestämme kansainvälisen kieli-imperialismin hyväksi.


Suomalaisuuden salaaminen?

Mutta täti-Thorsin ehdotuksessa on myös paljon hyvää. Ainakin minua helpottaisi, jos akateemisetkin virat täytettäisiin anonyymisti: kahmaisemalla tehtäviin muutama sovelias lottopalloina pyörivien hakijoiden joukosta. Tähän astihan akateemiset asiantuntijamenettelyt ovat olleet läpinäkyviä lähinnä yhteen suuntaan. Lehtien ja kustantamoiden referéet ja rahoitusta jakavien instituutioiden asiantuntijat ovat voineet esiintyä anonyymeinä ja läimäyttää meitä muita filosofeja ja tieteenharjoittajia vaikka kuinka perusteettomasti niin kustantamoiden kuin Suomen Akatemiankin silakankatkuisista takahuoneista.

Jos myös me voisimme hakea virkoja anonyymisti, vaarana on, että päätyisimme niihin. Persoonallaan työtä tekevä filosofi ei voi kuitenkaan salata henkilöllisyyttään, eikä sitä pitäisikään salata. Mikäli akateeminen tutkija voisi esiintyä anonyymisti niin, ettei hakijaa voitaisi tunnistaa tyylistä, sellaisen tieteenharjoittajan tuotokset olisivat kerta kaikkiaan niin huonoja, ettei niillä olisi mitään arvoa. Niinpä meidän pitää esiintyä omalla nimellämme, kuten tähänkin asti.

Mutta hypoteettisesti anonyymiys voisi edistää suomalaisten ihmisten nimittämistä yliopistovirkoihin. Olen havainnut, että virkaan rekrytoitumista edistää, jos hakijalla on kansainväliseltä kalskahtava nimi. Se ikään kuin tukee mielikuvaa tutkijasta ”kansainvälisenä toimijana”. Niinpä yliopistojen virkahuoneiden ovensuita koristavat hämmästyttävän usein muut kuin suomalaisperäiset nimet alkaen von Wrighteistä vähemmän tunnettuihin Sörsselssöneihin.

Yliopistollisessa kansainvälisyyskiimassa mikään ei ole niin selvästi kaiken arvostelun ulkopuolella kuin juuri ”kansainvälisesti ansioituneena pidetty tutkija”, vaikka hänen julkaisujensa sisältö olisi puuta heinää ja toteuttaisi lähinnä Simo Salmisen elämänviisautta, jonka mukaan ”on käyty ulkomaillakin, niin ettei tartte tulla nenille hyppimään”!

Siinä mahdollisessa maailmassa, jossa yliopistovirkoihin nimittäminen olisi anonyymia, virkoihin voisi päätyä myös sellaisia ihmisiä, jotka arvostelevat yhteiskunnan ja yliopiston pakkokansainvälistämistä, maahanmuuttoa, feminismiä, sananvapauden kuohintaa tai mitä tahansa vihervasemmiston suosimaa tendenssiä – myös sitä, jonka varjolla virkojen täyttö sinänsä on luovutettu kansainvälisiin käsiin.

Yhteiskunnan kannalta on vahinko, että suomalaisesta yhteiskunnasta suomeksi kirjoittavat ihmiset jätetään nykyään yliopistovirkojen ulkopuolelle ja ulkomaiset meidän olojamme tuntemattomat tahot päästetään määräämään, mitä yliopistoissamme saa opettaa ja ketkä viroissa toimivat. Koska yliopisto sinänsä on eräänlainen kommunistisen totalitarismin muoto, on selvää, että virantäyttölausunnot tilataan samalla tavoin ajattelevien puoluetoimistoista. Tästä pitää tietenkin syyttää vain niitä suomalaisia tieteenharjoittajia, jotka heittäytyvät kontalleen kansainvälisyysihanteiden edessä vaikka tietävätkin, että se on haitaksi heille itselleen ja kansalliselle yliopistolaitoksellemme.


Kunnon ihminen hakee työtä

Nyky-yhteiskunnassa työpaikkaa eivät saa kahdenlaiset ihmiset: yhtäältä epäkelvot ja toisaalta itsenäiset omien alojensa huiput, jotka toimivat linjanvetäjinä ja tietävät, mitä tekevät. Vain suorittaja kelpaa ilmiön nimeltä ”työ” piiriin.

Työnhakua sanotaan ja vaaditaan nykyään avoimemmaksi, mutta tosiasiassa avoimuuteen pakottaminen johtaa normiruuvien kiristymiseen ja erilaisten verukkeiden käyttöön, jotta lainsäädännön pakottavat pykälät voitaisiin kiertää ja elämä tulisi mahdolliseksi. Työnhakuprosesseihin luetaan vaarallisen usein kaikenlaiset turvallisuustarkastukset, perhetaustojen selvitykset, yksityiselämän kaivelu, testit, joissa oppineita kiusataan, sekä haastattelut, jotka muuttuvat kuulusteluiksi.

Jos töitä hakevaa ihmistä täytyy pitää lähtökohtaisesti rikollisena, mitä se kertoo työnantajista, työntekijöistä ja työelämästä itsestään? Kun henkisten arvojen tuotanto organisoidaan työksi, siitä tulee mielipidevankeuden muoto. Työelämän oma tappio on, jos ihminen ei saa olla oma itsensä.

Päivän vitsi

En ole pitänyt blogiani kuukauteen yllä. Syy: kesän vietto. Palattuani uutisten ääreen huomioni kiinnittyi MTV3:n nettisivuillaan julkaisemaan raporttiin, jonka mukaan Romanian romanit tekivät Suomessa 1200 rikosta, joista 900 oli omaisuusrikoksia. MTV3:n uutiset mainitsi hämmästyttävän avoimesti syyksi EU:n vapaamielisen maahanmuuttopolitiikan, eli asian, jonka kaikki tietysti muutenkin tietävät.

Paitsi Astrid Thors. Koska monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa ajava Thors on yksi syypää tähän huonoon tilanteeseen, hän sai jälleen puolustella ja antautui näkemään tilanteessa jopa jotain hyvää: ”Se mikä on tietenkin hyvä, on se, ettei heitä epäillä vakavista rikoksista.” Tosiasiassa pahan poissaolo ei vielä ole hyvää, kuten keskiajan oppineetkin ymmärsivät.

Omasta mielestäni tarpeeksi vakavaa on jo se, että tänne virtaa koko ajan ulkomaalaisia ja rikollisuus kaduilla ja kujilla kasvaa, lähiöt slummiutetaan ja suomalainen elämänmuoto ja turvallisuus kärsivät. Ei ole muuten ihme, että kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa, oikeistopuolueiden kuten Kokoomuksen ja Perussuomalaisten kannatus kasvaa, sillä ihmiset ovat saaneet tarpeekseen kansallisten arvojen laiminlyömisestä ja poliittisen vasemmiston ajamasta monikulttuurisuuden ideologiasta.

Lisäksi olisi mielenkiintoista tietää, mikä on ministeri Thorsin mielestä ”vakavaa rikollisuutta”. Kun suomenruotsalaiset kunnat kieltäytyivät aikoinaan ottamasta Karjalan evakkoja alueilleen, niin nyt olisi hyvä tilaisuus korjata tämäkin rasistinen vääryys ja ohjata romanialaiset maahanmuuttajat Astrid Thorsin omille takapiholle ruotsinkielisiin kuntiin. Näin ennalta ehkäistään se kauhea mahdollisuus, että Helsingissä ruotsi putoaakin vähemmistökielenä sijalle kolme ja kadunkilvet menevät vaihtoon.

”Täähän on ihan kauheeta”

RKP:hen kuuluva maahanmuuttopolitiikan selvitysmies Ole Norrback näyttää olevan samoilla linjoilla kuin puoluetoverinsa Astrid Thorskin eli täysin hakoteillä ja sivuraiteella siitä, minkälainen näkemys maahanmuuton tarpeellisuudesta kansalaisten keskuudessa vallitsee. Tämä ei ole ihme, sillä puolueetonta virkamiestä näyttelevä Norrback on maahanmuutto- ja integraatioministerin talutusnuorassa.

On pöyristyttävää, että ”maahanmuuttoviraston valtaa halutaan lisätä, maahanmuuttoa jouduttaa, hakemusten käsittelyä nopeuttaa” ja niin edelleen. Samanaikaisesti joku teini toteaa jutun yleisökommentissa, että ”täähän on ihan kauheeta” ja että ”miks’ Suomeen pitää haalia noin paljon maahanmuuttajia”.


Media liennyttää työpaikkapulaa

Yle puolestaan otsikoi, että ”maahanmuuttovirastosta halutaan tehdä supervirasto”. Kertoisivat nyt senkin, kuka tätä kaikkea haluaa. Aika pihalla ovat asioista sekä poliitikot että heidän kannanottojaan kritiikittömästi toistava mediakin. Näille maahanmuuton vaatijoille on näköjään mennyt jokin kummallinen asia pään sisään niin, että he elävät korviaan myöten valheen illuusiossa.

Se, miksi valtamedia (kärjessä Helsingin Sanomat) vaatii ja ihannoi jatkuvaa maahanmuuttoa, johtunee jostain vanhasta luulosta, että maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat ihmiset ovat yhteiskunnan pudokkaita tai että suomalainen on juntti, jota täytyy koko ajan ohjeistaa. Todellisuudessa maamme sivistyneistö, lukeneisto ja älymystö on ajat siten kääntänyt selkänsä varsinkin Helsingin Sanomien truuttaamalle monikulttuurisuuden puolustelulle.

Entä mitä tapahtuu? Suomen pahimmalla työttömyysalueella Lapissa joku TE-keskuksen tutkija laukaisee, että ”Lappiin halutaan lisää työperusteisia maahanmuuttajia, mutta vähintään yhtä tärkeää on löytää työpaikka Lapissa jo asuville maahanmuuttajille”, sillä ”heidän työttömyysasteensa on valtakunnan korkein eli noin 32 prosenttia”! Miten ihmeessä tämä hengästyttävä suvaitsevuuden paljous ja siihen liittyvä säkenöivä johdonmukaisuus voidaan ymmärtää?

Lapissa on muka veret seisauttava työvoimapula, vaikka Lapissa on suhteessa väestöön eniten työttömiä maahanmuuttajia! Ja haluttaessa lievitystä työpaikoista vallitsevaan todelliseen pulaan esitetään ratkaisuksi, että maahan tuodaan lisää maahanmuuttajia. Lukekaa ihmeessä myös kyseisen jutun yleisökommentit, joissa asiaan liittyvä valheellisuus rokataan yksimielisesti lyttyyn.


Kohti todenperäistä politiikkaa

Myös työperäisen maahanmuuton käsite on täysin ideologinen ja tendenssimäinen. Miksi ei puhuta yksinkertaisesti maahanmuutosta? Jos Suomeen saapuu esimerkiksi joku ulkomaalainen professori, vieraileva tutkija tai EU-virkamies, hänen ei sanota ”muuttavan maahan työperäisesti”, vaan hänen sanotaan olevan maassa vieraileva ulkomaalainen, ja myös hänen ulkomaalaisuudestaan mainitaan ainoastaan ohimenevästi sen tärkeämpänä pidetyn itsestäänselvyyden lisäksi, että hän täällä ollakseen tekee tietysti jotain työtä.

Miksi sitten on niin tärkeää painottaa, että Afrikasta ja muslimimaista tulevat ihmiset ovat aina nimenomaan ”työperäisiä maahanmuuttajia”? Maahanmuutosta on tutkimusten mukaan työperäistä vain noin kymmenen prosenttia, ja vaikka siirtolaisuus rajaa ylitettäessä olisikin aikomuksellisesti työperäistä, se on suurimmassa osassa tapauksista osoittautunut lopulta ei-työperäiseksi.

Sana ”työperäinen” lieneekin liitetty maahanmuuton yhteyteen vain siksi, että sitä kautta tulee mahdolliseksi erottaa töihin tulijat kaikista muista lomailijoista. Sikäli kuin työperäinen maahanmuutto ei kuitenkaan ole työperäistä, kyseessä on harhaanjohtava käsite. Työperäisen maahanmuuton sijasta haluaisin nähdä ja toteuttaa todenperäistä politiikkaa.

Syntax errors

Tietoliikenteessä täytyy olla tänään jotain häiriötä, sillä Helsingin Sanomat tuo eteeni täysin epäuskottavia uutisia. Niistä yksi on tässä: ”Maahanmuuttajat ovat yliedustettuina Helsingin väkivaltarikostilastoissa.” Miten on mahdollista, että maan suurin päivälehti on ajautunut tilaan, jossa se joutuu välittämään yleisölle myös sellaisia uutisia, jotka kertovat ulkomaalaisten rikollisuudesta ja joiden täytyy siten olla epämieluisia kaikille poliittista korrektiutta toivoville?

Ehkä vastaus löytyy siitä, että ollessaan rehellinen ja tunnustaessaan ongelmat avoimesti saa sympatiaa. Sen jälkeen voi toivoa, että lukijoiden usko median puolueettomuuteen säilyy. Tai sitten vastausta voi hakea sanasta ”yliedustettuina”. Sehän paljastaa, että asiat eivät ole kirjoittajan mielestä ihan oikein. Lauseen mukaan kieroa ei ole kuitenkaan vain sen kuvaama asiantila itse: maahanmuuttajien poikkeuksellisen suuri rikollisuus. Sanonta jättää oven auki myös sille tulkinnalle, että tilastot ikään kuin ”erehtyvät” suhteessa todellisuuteen.

Siksi myös tilastotiedon välittämää dataa pitää selittää ja korjata. Parhaiten se käy, kun asiaa taustoitetaan ja tulkitaan. Niinpä lehdestä löytyy juttu, joka kertoo ongelman alkupäästä ja loppupäästä: sen otsikossa siteerataan somalialaissyntyistä vankia, joka sanoo, että ”kukaan ei tule Suomeen mennäkseen vankilaan”.

Mutta mitä välillä tapahtuu, jotta näin todellakin käy? Tästä prosessista on olemassa monenlaisia käsityksiä. Somalien päätymisestä rikollisille poluille ei voida syyttää aina vain suomalaista yhteiskuntaa, sillä somalit (aivan kuten kaikki muutkin maailman ihmiset) saavat Suomessa osakseen parhaan mahdollisen kohtelun. Ehkä se ei ole täydellistä, mutta se on silti parasta, mitä koko maailmassa on tarjolla. Ja silti, siltikin, asiat menevät myttyyn. Minulla ei ole tähän asiaan aukotonta selitystä eikä teoriaa, kun viittaukset ihmisten olemuspiirteisiin on kielletty. Sen täytyy olla mysteeri.

Tietenkin on mahdollista, että lehden oma tekstintuottokone on mennyt sekaisin. Tilapäisestä systeemihäiriöstä kertoisi se, että tämän uutisen mukaan Astrid Thors arvostelee islamilaisen puolueen perustamista! Hänen mukaansa asia ei ole kritiikin aihe sinänsä vaan merkki ”puoluelain puutteista”.

Sopimattomuus puoluelain piiriin johtuu Thorsin mukaan siitä, että islamilainen puolue edustaa sharia-oppia, eikä siten ”ole islamin mukainen”. – Mitä kummaa? Pohditaanpa Astridin ajatuksia hetken. Thors ei siis vastusta islamilaisen puolueen perustamista sillä argumentilla, että sen ajama sharia-laki olisi poliittisesti väärin, vaan siksi, että 1) meidän oma puoluelakimme ei ole tarpeeksi hyvä, että 2) kyseinen uusi puolue ei täyttäisi demokraattisen puolueen tunnusmerkkejä ja että 3) islamilainen puolue ei olisi islamin mukainen.

Mutta miten Astrid Thors voi väittää, ettei sharia-lain mukainen puolue olisi islamin mukainen? Koska sharia-laki kuuluu olennaisena osana islamiin, Thors tulee väittäneeksi, että islam ei ole islamin mukainen. Tosiasiassa se on. Sharia-laki vaikuttaa kaikissa – myös kehittyneimmissä ja länsimaalaistuneimmissakin – arabimaissa voimakkaasti politiikkaan. Se on osa puolueiden toimintaa kaikissa islamilaisissa valtioissa. Viimeisimmän näytön tarjoaa uutinen, joka kertoo, että Turkin parlamentti salli huivit yliopistoissa murskaäänin.

Tosiasiassa burkha ei ole vain uskonnollinen vaatekappale vaan se on kulttuurinen mielenosoitus. Tästä todistaa se, että naiset eivät käytä burkhaa yhtä yleisesti arabimaissa kuin he käyttävät sitä lännessä, jossa huivipakosta on tehty suuri poliittinen kysymys. Kiistoja tuskin olisi lainkaan, ellei islam olisi uskonnon lisäksi myös poliittinen järjestelmä, jonka olennainen osa sharia-laki on.

Asia näyttäkin olevan niin, että islamin luonne on ollut Astridille tähän asti arvoitus. Nyt, kun se paljastuu hänelle kokonaisuudessaan, hän ei voi vanhasta tottumuksesta myöntää, että islamiin sisältyy monia epädemokraattisia periaatteita, jotka eivät todellakaan ”edistä kulttuurien välistä dialogia”. Koska Astrid haluaisi sulkea silmänsä tältä tosiasialta, hän väittää, että vika on Suomen omassa puoluelaissa, jonka aukot sallivat myös epädemokraattisten liikkeiden perustamisen ja puolueeksi rekisteröimisen.

Onneksi Kari Rajamäestä löytyi miestä ruttaamaan Thorsin esittämä uusi ulkomaalaislaki, jonka läpimenoa odottaa 6000 Ruotsin karkottamaa irakilaista. Mikäli Thorsin esitys hyväksyttäisiin, paljastuisivat hänen arvostelemansa puoluelain aukot pieniksi.

Juuri Astrid Thorsin harjoittamalla monikulttuurisuuden lietsomisella tullaan edistäneeksi totalitaaristen järjestelmien syntymistä ja sellaisia uskonnollisia liikkeitä, joiden päätehtävänä on liberaalin länsimaisen demokratian lopettaminen. Kaikenlaiset heinähatut ja muut asioita huonosti tuntevat piirit ovat pitkään uskoneet, että suomalaiset voivat poimia monikulttuurisuudesta vain sen ”sivistyneinä” pidetyt puolet – runouden, musiikin, kuvataiteet ja arkkitehtuurin ornamentit – kuin rusinat pullasta. Jos sekä media että poliitikot vaivautuisivat selvittämään asioiden taustoja tieteellisesti, filosofisesti ja kokemusperäisesti, eivät myöskään pikkupoliitikkojen mielipiteet muodostaisi sellaista hyväuskoisuuden halpahallia, kuin ne nyt tekevät.

Suomalaiset kontallaan

Viime keväänä Helsingin katukuvaan ilmestyi jälleen uusi EU-jäsenyydestä johtuva ongelma: kerjäläiset. Nämä etupäässä romanialaistaustaiset rahankerääjät ottivat heti käyttöönsä kovat aseet. Kontallaan olevia kerjäläisiä ei ollut ennen Suomessa nähty. Maassa, jossa sosiaalitoimistot maksavat ihmiselle tämän halutessa kaiken, polvillaan kerjääminen vaikuttaa yhteiskunnalliselta protestilta, jonka tehtävänä on lietsoa syyllisyydentunteita näennäisesti ”rikkaaksi” ja ”hyvinvoivaksi” itsensä tuntevassa kantaväestössä. Nyt noita polvillaan kerjääjiä on Helsingin keskustan melkein jokaisessa kadunkulmassa.

Kun Balkanin maat liittyivät Euroopan unioniin, joutilaat pakkasivat vankkurinsa ja lähtivät vaeltamaan. Asiassa kävi niin kuin yhteiskunnallisessa taistelussa yleensä käy, jos antaa periksi. Havaittuaan, että Suomi on mukava ja avokätinen maa, kerjäläiset päättivät jäädä. Helsingin Sanomien uutinen kertoo, että ahkera kerjäläinen pääsee jopa 70–80 euron tienestiin päivässä. Sen kerjäläiset mieltävät tietysti verottomaksi tuloksi, josta ei tehdä lahjaveroilmoitusta.

Sosiaalitoimistojen apuun heitä estää turvautumasta se, että EU-kansalainen voidaan karkottaa maasta, mikäli hän turvautuu toistuvasti ja perusteettomasti sosiaalitoimiston apuun. Ja juuri karkotuksen he haluavat välttää, mikä osaltaan vahvistaa heidän tulevan toimeen paremmin Suomessa kuin lähtömaassaan. Muutenhan he eivät olisi täällä. Sitä paitsi kukaan tuskin tietää, paljonko he keräävät kaduilta sen lisäksi, minkä he saavat sosiaalitoimistoista.


Lain nojalla huonoa

Monikulttuurisuuden utopiaan aina yhtä optimistisesti uskoen Helsingin Sanomat kertoo, että viranomaiset ovat nostaneet kätensä pystyyn kerjäläisten edessä. Lehden kritiikitöntä suhtautumista puheena olevan ilmiöön kuvastaa muotoilu, että kevääksi kerjäläisiä ”odotetaan” vielä lisääkin. Sekä poliisi, ulkomaalaisvirasto että sosiaalivirasto ovat Helsingin Sanomien mukaan voimattomia, sillä kerjurien ei ole osoitettu rikkovan lakia. Ehkäpä lait olisi pitänyt säätää sellaisiksi, etteivät tuon tapaiset ongelmat olisi lähteneet leviämään Euroopassa.

Mutta onko todella niin, ettei mitään sellaista voida kieltää, joka ei nimenomaisesti riko lakia? Vai onko tuon väitteen esittämisessä kyse vain monikulttuurisuuden levittämisestä ja meidän opettamisestamme ajattelemaan eurooppalaisen jalomielisyyden pyhillä arvoilla? Eihän maassamme ole myöskään sellaista lakia, joka kieltäisi käyttämästä Aleksanterinkatua sirkustemppuihin, hankkimasta krokotiilia lemmikkieläimeksi, tai joka kieltäisi poliisin hevosia ulostamasta Hesperianpuiston jalkakäytäville. Silti ajattelemme, että niin ei pitäisi tehdä. Ennen pitkää tulee joku, joka huomauttaa asiasta.

Ehkä onkin niin, että kerjäläisten touhuja ”ymmärretään” ja ”suvaitaan”, koska kansakuntamme on henkisesti polvillaan, eikä se rasismisyytösten pelossa uskalla käyttää järkeään. Tosiasiassa kerjäläisten pidättäminen ja syyttäminen voisi olla mahdollista jo pimeiden ansioiden perusteella. Toiminta on paljastunut myös organisoiduksi, eivätkä rahankerääjät saakaan almuja edes itse, vaan liigojen johtajat kynivät resuisten kerjäläisten rovot omaan kassaansa. Tähän liittyvän mahdollisen rikollisuuden, kuten kiristyksen, ohella kerjääminen tuottaa esteettisiä ongelmia ja kyseenalaistaa kaupungin järjestyssäännöt.

Joka tapauksessa se koettelee hyvää makua, pilaa kaupunkikuvaa sekä heikentää ihmisten hyvinvointia. Tätä mieltä on myös helsinkiläisten enemmistö. Helsingin Sanomien loiventelevaa terminologiaa lainaten 59 prosenttia suhtautuu kerjäämiseen ”nuivasti” (Suomen Gallupilta tilatun tutkimuksen mukaan kielteisesti), ja jutun alaotsikoissa lehti muistaakin huutaa, että ”joka kolmatta asukasta kerjäläiset eivät ärsytä” ja että ”nuoret suhtautuvat suopeimmin”! Kuka tietää, ehkä kolmannes kyselyyn osallistujista on jo kerjäläisiä itsekin niin, että heitä kerjuu ei sen vuoksi haittaa.


Vastuu kuuluu kansalle

Romanien kerjäläisyys Helsingin kaduilla kertoo EU:n politiikan epäonnistumisesta ja sen valheellisuudesta. Euroopan unionin laajentumiselle on sovittu tiukat ehdot. Ne koskevat jäseneksi pyrkivien taloutta ja sosiaalista sekä kulttuurista rakennetta – myös poliittista järjestelmää. Jos ehdot eivät toteudu, ei jäsenyyttä pidä myöntää. Noin yksi kolmasosa romanialaisista elää köyhyysrajan alapuolella. Niinpä maan EU-ehdot eivät täyttyneet, mutta Euroopan unioni hyväksyi maan jäseneksi omassa ahneudessaan, sillä tavoitteena oli hyödyntää tarjolla olevaa halpatyövoimaa.

Käytännössä tällainen politiikka johtaa jänisten ja kilpikonnien kilpajuoksuun, jossa nopeampia pakotetaan juoksemaan hitaammin pelkän poliittisen korrektiuden vuoksi. Tai sitten olot väestöjen vaelluksen vuoksi tasoittuvat kuin nestepinnat astioissa, kun vesi valuu villalankaa pitkin täydemmästä tyhjempään. Tämä saattaa johtaa tasa-arvoistumiseen, mutta se ei tue oikeudenmukaisuutta, sillä rikkaat maat menettävät työllä hankitut asemansa ja samalla mahdollisuutensa auttaa muita.

En siis väitä, ettei rikkaampien maiden pitäisi tukea köyhempiä. Mutta käytännössä esimerkiksi suomalaisperäinen Nokia harjoittaa tuota hyväntekeväisyyttä jo rakentaessaan uuden tehtaan Romaniaan, jolloin suomalaisia jää työttömiksi, ja armeliaisuuden lasku maksatetaan Suomen kansalaisilla. Kerjäläisyys on siis yksi EU:n laajenemisesta johtuvan ongelman ilmaus. Samoista syistä en kannata myöskään Turkin liittymistä Euroopan unioniin.

Voin vain toistaa useasti aiemminkin esittämäni ajatuksen: on parempi, että kansakuntien konfliktit kohdataan valtioiden rajoilla kuin että niiden annetaan siirtyä keskelle kansalaisyhteiskuntaa. Seurauksena on tällöin rikollisuutta, kuten Hesarikin ehkä oivaltaa. Haastateltujen viranomaisten lausunnoista voidaan päätellä myös toimintamalli, jota poliittisen korrektiuden vaatimus estää tosin sanomasta suoraan. Ilmiön yleistyminen ei ole oikein. Tämä tarkoittaa, että kerjuulle ei tulisi luoda markkinoita ja vippailu tulisi lopettaa. Juuri anteliaisuus tekee kerjäämisen kannattavaksi.

Jos kerjäläisyyden kaltaisia ilmiöitä tuetaan, silloin ovat vaarassa lakia itseäänkin tärkeämmät arvot eli meidän yhteiskuntarauhamme ja sosiaalinen rakenteemme. Lakien uudelleensäätämiseen liittyvä hitaus ei saisi estää ongelmien ehkäisyä. Myöskään minkään lain ei pitäisi antaa oikeutusta kerjäläisten kevätmuuttoihin. Ovatko suomalaiset nyt sillä tavoin housut kintuissa tämänkin ongelman kanssa, ettei kerjäämistarkoituksessa maahan saapuvia voida asianmukaisesti palauttaa kotikonnuilleen? Jos niin on, juuri se on sitä yhteiskuntarakenteemme rapautumista ja kulttuuripääomamme heikentymistä, johon monikulttuurisuuden palvonta johtaa. Siksi kyseinen politiikka olisi pysäytettävä ja asetettava kritiikin kohteeksi, ennen kuin on myöhäistä.

Kaiken tämän tapahtuessa maahanmuutto- ja eurooppaministeri, tämä antelias Astrid, haluaa vaihtaa ulkomaalaisviraston nimen maahanmuuttovirastoksi, jotta tulijoilla olisi entistäkin auvoisempi olla. Samalla aiotaan siirtyä ulkomaalaiseksi nimittelemisestä ”asiakaskeskeiseen” palvelumalliin niin, että ulkomaalaisia ei enää sanottaisi siksi, mitä he ovat, eli ulkomaalaisiksi, vaan heitä kutsuttaisiin tästedes asiakkaiksi. Aulis Kuikka laati asiasta terävän analyysin Uutiskynnys-lehteen.

Mikäli nyt kävelee Kalliossa ja tutustuu leipäjonoihin siellä, voi huomata, että meillä on tässä maassa kerjäläisiä omastakin takaa. Heitä ei tarvitse houkutella tänne ulkomailta. Sitä paitsi mikä tekisi ulkomaalaisten rahankeruusta Suomessa oikeutettua, kun sen sijaan suomalaisten rahankeruu ajatusrikoksista tuomittujen sakkokassaan haluttaisiin kieltää?

Europarlamentaarikkoja

Europarlamentin toiminta on tietysti etäistä, mutta minulla on ollut kyllä lähinaapurinani useita europarlamentaarikkoja. Pitäessäni majaani Tampereella osoitteessa Hämeenpuisto 6, samassa talossa asui myös silloinen europarlamentaarikko Jyrki Otila, joka tunnettiin tietokilpailujuontajana. Hän olikin viisas mies.

Kun RKP:n Astrid Thors puolestaan pyrki europarlamenttiin vuonna 1996, hän mainosti itseään maininnalla ”Järkinainen”. Ensimmäistä kertaa läpi yrittäneellä pyrkijällä oli vaalitoimisto myöhemmässä kotitalossani, osoitteessa Iso Roobertinkatu 26, ja huoneisto sattu sijaitsemaan täsmälleen oman asuntoni alapuolella. Hänen kattonsa oli siis minun lattiani. Kun tulosten selvittyä näytti siltä, että pyrkijä ei ole lähelläkään pääsemistä, toimistolle tuli haudan hiljaista ja henkilökunta poistui ovia läimäyttäen omille teilleen. Pettymys oli suuri, kunnes selvisi, että Thors tuleekin valituksi, ja toimisto täyttyi jälleen iloisesta mellakoinnista.

Mutta kuinka järkevää Thorsin harjoittama politikointi on ollut? Nyt, kun hän on maahanmuutto- ja eurooppaministeri, hän näyttää hukuttautuvan edelleen europarlamentaarikon rooliinsa. Europarlamentissa päätökset tehdään pitäen silmällä koko valtioliiton etua, kun taas Suomen hallituksen tehtävä olisi kansallisen edun varjeleminen. Jos tarkastelee Thorsin ministerinä vetämää linjaa, sitä ei voi pitää Suomen kannalta järkevänä. Jatkuva ja ohjelmaksi organisoitu maahanmuuttajien haalinta lyö korvalle kantaväestön etuja ja varsinkin työttömiä ihmisiä. Olen kirjoittanut siitä aiemmassa blogissani.

Myös Paavo Väyrynen on toiminut europarlamentaarikkona, mutta hän ei lämpene maahanmuuttajien rekrytoinnille lainkaan. Hän osannee erottaa omat roolinsa toisistaan. On merkittävää, että ulkomaankauppaministeri on eri mieltä kuin maahanmuutto- ja eurooppaministeri. Koska Suomessa on totuttu siihen, että RKP on hallituksessa hinnalla millä hyvänsä, ministereitten keskinäistä erimielisyyttä ei voida pitää hallituksen sisäisenä kriisinä. Mutta toivottavaa olisi, että myös Thors tunnustaisi tosiasiat ja laittaisi pöytäkahvelit oikein päin käteensä.

Eurooppalaista ajattelua

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, hallitukseen perustettiin uusi ministerinposti. Se oli nimeltään ”Eurooppa-ministeri”. Uusi nimike puolestaan on ”maahanmuutto- ja eurooppaministeri”. Tehtävän ei tosin tulisi pitää sisällään vain maahanmuuton edistämistä vaan tarvittaessa myös torjumista.

Sen sijaan salkun nykyinen haltija Astrid Thors, joka toimi aiemmin europarlamentaarikkona, on näköjään niin indoktrinoitunut, että hän pitää maahanmuuton edistämistä oikein elämäntehtävänään. Niinpä Suomen valtio aikoo nyt Thorsin ehdotuksen mukaan helpottaa ulkomaalaisten saapumista maahamme työnhakuun. Siis työnhakuun, eli olemaan joutilaana niin kauan, kunnes työtä mahdollisesti löytyy ja vaikka ei löytyisikään.

Työnhakuviisumilla työpaikkaa voisi ”etsiskellä” Suomessa jopa puoli vuotta. Jotta työperäisen maahanmuuton edistämisessä olisi edes jotain järkeä, työn pitäisi olla täällä odottamassa, ja sitten ihminen tulisi, tekisi työn ja lähtisi sen jälkeen pois. Muutoin kyse ei ole työvoimapolitiikasta vaan väestöpolitiikasta.

Kun suomalaisista 18–25-vuotiaista nuorista on peräti 100 000 eli joka viides toistuvasti työttömänä tai muulla tavoin työviranomaisten toimenpiteiden piirissä, ei tähän maahan tarvita lisätyövoimaa. Sitä voidaan kouluttaa kyseisestä joukkiosta kohdentamalla koulutuksen resurssit ja koulutuspaikat oikein, ja se puolestaan kuuluu opetusministeriön hallinnonalaan.


Maahanmuuttajia töitä etsiskelemään

Niin sanotut koemaat, joista viranomaiset haluavat kansan mielipidettä kysymättä houkutella noita moniosaajia työvoimapulaa lievittämään, ovat Egypti, Tunisia, Turkki ja Ukraina. Mutta kuka osaisi kertoa, miksi soveliaita henkilöitä löytyisi juuri niistä? Ja miksi ulkomaalaisia työnhakijoita tarvitaan juuri ”viiden tuhannen” verran? Eikö olisi oletettavaa, että edelleenkin noin 200 000 suomalaisen työttömän joukosta löytyisi vähintään viiden tuhannen verran ammattitaitoisia ihmisiä, joilla ei ole kieliongelmia ja joita ei tarvitse laittaa kulttuurikouluun?

Yhtä hyvin kuin Tunisiaan tai Turkkiin voisi rekrytointipisteen perustaa Tukholman lähiöihin, joissa on jo kyseisistä maista maista lähteneitä työttömiä. Tai sen voisi pystyttää Itäkeskukseen tai Helsingin rautatieasemalle, josta helpostikin löytyisi vailla työtä olevia maahanmuuttajia. Parasta kuitenkin olisi, jos työnantajat huolisivat töihin kantaväestöön kuuluvia 50 vuotta täyttäneitä suomalaisia, joilla on kokemusta ja taitoja mutta joita nyt ikäsyrjitään työnhaun käytännöissä.

Kun puhe on lisäksi siitä, että Suomeen tultaisiin työpaikkaa ”etsiskelemään”, taitaa olla selvää, ettei mitään ylimääräisiä työpaikkoja ole edes olemassa. Viranomaisten harjoittama ulkomaalaisten rekrytoiminen on pelkkä Euroopan unionin suosima politikoinnin muoto, jonka tuloksena elämme pian yhtä kurjissa oloissa kuin Pariisin lähiöissä, Tanskan ghetoissa, Hollannin esipihoilla ja Tukholman slummeissa. Voi nimittäin olla, että työpaikan omatoiminen ”etsiskely” muuttuukin nopeasti sosiaaliturvan hyväksikäyttämiseksi, minkä seurauksena kaupunkien vuokra-asunnot ovat täynnä työttömiä työn ”etsiskelijöitä” suomalaisten opiskelijoitten ja maalta kaupunkiin muuttajien joutuessa väistymään ”kipeämmin asuntoa tarvitsevien” tieltä.

Kun työpaikkaa voisi Suomessa etsiskellä puoli vuotta, kuka tuon etsiskelyn maksaisi ja kuka kustantaisi paluuliput, jos työpaikkaa ei etsiskelystä huolimatta löydykään? Ilman pysyvää asuntoa Suomessa eläminen maksaa vähintään 100 euroa päivässä mukaan lukien majoitus, ruoka, liikkuminen ja kaikki muu. Maksaisiko joku saman ylläpidon suomalaiselle esimerkiksi Italiassa tai Espanjassa, jonne jokainen varmasti haluaisi muuttaa talvikuukausiksi ”töitä etsiskelemään”?

Mikäli joillain aloilla työvoimapulaa on, luontevinta maahanmuuttopolitiikkaa voisi edustaa Yhdysvalloissa käytössä oleva Green Card -järjestelmä. Kyseistä työlupaa ei tosin olisi syytä arpoa, mutta se tulisi nähdä sellaisena erityisoikeutena tai palkintona, joka voidaan myöntää vain tietystä syystä tai ansiosta. Tämä ohjaisi ajattelua siihen suuntaan, että korkean elintason maassa oleminen ja työluvan saanti ovat poikkeuksellisia suopeuden osoituksia ja perustuvat henkilön kykyyn tuottaa yhteiskunnalle vastiketta.


Työvoimapulan ja huoltosuhteen retoriikka

Keskeinen kysymys on, miksi me yleensäkään tarvitsemme mitään laajamittaista, järjestelmällistä ja houkutteluun perustuvaa maahanmuuttoa? Mikään työvoimapula tai suurten ikäluokkien eläköityminen ei meitä uhkaa ja jos uhkaisikin, niin se olisi hoidettavissa keikkatyöläisten voimin. Suurin osa julkisen sektorin suojatyöpaikoista sitä paitsi lopetetaan, kun niiden ainoa olemassaolon peruste jää eläkkeelle tai kuolee. Kymmenen vuotta lisää, ja luonto on hoitanut työvoimavajeen aivan itsestään, kun taas maahanmuuton tuloksena meitä uhkaa pysyvä työvoiman ylitarjonta.

Väitteet työvoimapulasta perustuvat siihen väärinkäsitykseen, että työvoiman eläköityessä kulutus pysyy entisellään. Todellisuudessa eläkeläiset kuluttavat vähemmän kuin esimerkiksi nuoret perheet, ja väestön keskimäärin vanhentuessa ei työvoimaakaan tarvita entisessä mitassa. Sen sijaan työvoimapulaan vetoava retoriikka näkee työvoiman sellaisena yksiaineksisena massana, jota tarvitaan määrällisesti aina yhtä paljon ja josta kertoo juuri työvoiman käsite.

”Työvoimapulan” ohella toinen argumentti, jolla yritetään puolustella laajenevaa maahanmuuttoa, on huoltosuhteeseen vetoaminen. Sen mukaan ajatellaan, että kun eläkeläisten tai lasten määrä kantaväestöstä kasvaa, tarvitaan lisää työvoimaa huolehtimaan heistä ja yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Voidaanko ongelmaa ratkaista maahanmuuton keinoin?

Matemaattinen totuus asiassa on sellainen, että maahanmuutto ei ratkaise huoltosuhteen ongelmaa, mikäli työssä käyvien osuus kaikista maahanmuuttajista ei ole suurempi kuin työssä käyvien osuus kantaväestöstä. Ja Työministeriön tilastot osoittavat kiistattomasti, että maahanmuuttajien keskuudessa työssä käyvien osuus on huomattavasti pienempi kuin kantaväestön keskuudessa. Vuosina 2001–2007 ulkomaalaisten keskimääräinen työttömyysaste on ollut 20–31 prosentin välillä, ja pelkästään somalien keskuudessa se on vaihdellut 52–62 prosentin välillä. Näin ollen myöskään huoltosuhdetta ei voida parantaa maahanmuuttoa lisäämällä. Saman asian vahvistaa myös Työministeriön tekemä työpoliittinen tutkimus 1990-luvun maahanmuuttajien työllisyydestä, tuloveroista ja tulonsiirroista.

Turun Sanomien uutisen mukaan Euroopan epäedullisin huoltosuhde löytyykin tätä nykyä Ranskasta, Britanniasta ja Ruotsista, jotka ovat avosylisimpiä maahanmuuttajien houkuttelijoita omalla lepsulla pakolaispolitiikallaan ja erilaisilla perheenyhdistämisohjelmillaan. Paras huoltosuhde puolestaan on Slovakiassa ja Latviassa, jotka ovat Helsingin Sanomien uutisen mukaan huonoimpia maahanmuuttajien sopeuttajia. Samalla kun viranomaistahot ja osa mediasta surkuttelevat sitä, etteivät Suomen korkeat verot tunnu maahanmuuttajista tarpeeksi ”houkuttelevilta”, ei taaskaan muisteta, että korkeat verot ovat seuraus jatkuvasti heikentyvästä huoltosuhteesta, jota maahanmuuttajien kantaväestöä suurempi työttömyys entisestään heikentää.

Sen, että ”maahanmuutto ei pelasta pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa”, totesi äskettäin myös yhteispohjoismainen asiantuntijatyöryhmä, johon kuuluivat professorit Torben M. Andersen (Århus universitet), Bengt Holmström (MIT), Seppo Honkapohja (University of Cambridge) ja Hans Tson Söderström (Handelshögskolan i Stockholm) sekä toimitusjohtaja Sixten Korkman (ETLA ja EVA) ja tutkimusjohtaja Juhana Vartiainen (Konjunkturinstitutet).


Päätelmä

Johtopäätös edellä sanotusta on, että sen enempää työvoimapulan kuin huoltosuhteenkaan ongelmia ei voida ratkaista maahanmuuttoa lisäämällä. Jos ihmiset ajattelevat tieteellisesti, heidän on hyväksyttävä tämä johtopäätös. Jos taas he haluavat väittää vastaan, olisi vastaväitteiden kohdistuttava tieteellisiin menetelmiin, ei tutkimusten tuloksiin, kuten tekisi poliittinen retoriikka.

Poliittisessa argumentaatiossa suomalaiset työttömät on jälleen unohdettu, eikä Astrid Thorsin yksityisajattelu ole myöskään maahanmuuttajien oman edun mukaista. Mikäli tänne saapuu ulkomaalaisia työn ”etsiskelijöitä”, he huomaavat vähitellen todellisen tilanteen: työpaikkoja on vähemmän kuin työntekijöitä. Jokaista avointa paikkaa kohti on vähintään useita kymmeniä hakijoita, ja työnantajat ovat pettyneitä, mikäli he eivät voi valita yli sadasta tarjokkaasta.

Eikä ole oikein sekään, että maahamme haalitaan työvoimaa täysin esineellistävin perustein: suorittamaan vain toisarvoisiksi koettuja siivous- ja huoltotehtäviä, joita suomalaiset eivät haluaisi itse tehdä. Emme kai halua maastamme myöskään mitään orjalaivaa. Eli eiköhän panna tämä Eurooppa- ja maahanmuuttopolitiikka toimimaan toiseen suuntaan.