Netti luo demokratiaa

Helsingin Sanomat nosti viime viikon numerossaan esille hämärätutkija Jason Lanierin äskettäin ilmestyneen teoksen Et ole koje (Terra Cognita, 2010). Lehti koetti tiivistää kirjan sisällön otsikkoon, joka ilmeisestikin edustaa toimituksen kantaa: ”Tutkija varoittaa: Nimetön internet vie totalitarismiin.”

Oman käsitykseni mukaan tämä ei ole Lanierin kirjan pääviesti. Etupäässä hän vastustelee tietotekniikan välineellistävää vaikutusta ihmisiin: sitä, että kaupallisin tai teknisin motiivein toimiva internet yhdenmukaistaa kulttuuria, lisää joukkokäyttäytymistä ja vahvistaa massakulttuuria, jolloin erilaisuus ja monimuotoisuuskin helposti typistyvät.

Ihme muuten, että tästä yhdenmukaistumisesta moititaan internetin mahdollistamaa sananvapauden laajentumista. Yleensä Hesarin toimittajat ja lehden suosimat kriitikot jakavat pelkkää kiitosta aina kun huomaavat, että kulttuurimme yhdenmukaistuu esimerkiksi monikulttuurisuuden ideologian tuloksena. Joten mikä siinä nyt on niin huonoa? Yhdenmukaistaminen näyttää kelpaavan lehdelle, kun se on tulos maahanmuutosta, mutta arvotetaan kielteisesti, mikäli sitä täytyykin pitää tuloksena sananvapauden kasvusta.

Olen sitä paitsi eri mieltä itse ilmiön olemuksesta: internet ei suinkaan yhdenmukaista kulttuureita ainakaan missään kielteisessä merkityksessä. Miten sananvapaus voisikaan edistää muuta kuin moniäänisyyttä? Kyse on joka tapauksessa vain viestinnästä. Sen sijaan maahanmuutto ja monikulttuurisuuden ideologia aiheuttavat suuria yhteiskunnallisia, taloudellisia ja sosiaalisia mullistuksia siinä yhteiskunnallisessa todellisuudessa, jossa me elämme: esimerkiksi kouluissa, asuntopolitiikassa ja työpaikoilla, joilla joudutaan sovittamaan erilaisuutta yhteen ja kärsimään sopeuttamisesta. Lanierin kysymys ”entä jos ihmiset ovat todellisia, mutta informaatio ei?” voidaankin kääntää hänelle takaisin. Atk-nörtin olisi ehkä kannattanut miettiä, millaista on todellinen elämä tässä maailmassa, ja mikä lopulta tuottaa myös ne yhteiskunnalliset konfliktit.


Internet ei vie totalitarismiin

Ei ole mitään syytä nähdä internetiä mörkönä kuten Lanier. Koska Lanierin mielipiteet perustuvat väärään käsitykseen internetin luonteesta, myös hänen johtopäätöksensä ovat virheellisiä. Internet ei suinkaan vie mihinkään totalitarismiin. Anonyymistä nettiviestinnästä on saatu paljon hyviä kokemuksia, jotka ovat laajentaneet ihmisten sananvapautta ja kansanvaltaa. Yhden esimerkin tarjoaa Wikileaks-sivusto, jolla on paljastettu poliittisia valheita.

Toisaalta on huomattava, että Lanier on vastustellut nimetöntä esiintymistä internetissä etupäässä tekijänoikeudellisista syistä, toisin sanoen siksi, ettei esimerkiksi taiteen tai tieteen teoksia irrotettaisi asiayhteyksistään ja jaettaisi eteenpäin satunnaisesti tai vastikkeettomasti. Näin ollen Helsingin Sanomien jutun otsikko antaa harhaanjohtavan kuvan kirjoittajan ajatuksista. Helsingin Sanomat referoi Lanieria niin, että hänen mukaansa ”nimettömyyden ideologia perustuu ajatukselle, jonka mukaan verkko ja joukko ovat yksilöä arvokkaampia”. Lehden johtopäätös on, että ”mitään materiaalia ei hänen mielestään pitäisi julkaista verkossa nimettömänä, ellei aineiston julkaisija ole suorassa vaarassa”.

Mikäli tämä edustaa totuutta Lanierin mielipiteistä, hänen täytyy olla joko poikkeuksellisen huumorintajuinen tai poikkeuksellisen typerä. Miten Lanier muka lopettaisi esimerkiksi anonyymit seuranhakupalstat, joilla esiinnytään salanimellä, vai kuvitteleeko hän, että chattipalstoille pullahtaa internetin läpinäkyväksi muuttamisen jälkeen esimerkiksi liuta Matti Vanhasia tai Pekka Hyvärisiä hänen itsensä seuraksi?

Oman käsitykseni mukaan myös tekijänoikeudellisissa kysymyksissä internet on auttanut kumoamaan totalitarismeja, esimerkiksi tuotantoportaan ja suurten tietokoneohjelmistoja valmistavien yritysten vallankäyttöä. En kannata piratismia siinä muodossa kuin se on varastamista yksilötekijöiden taskuista. Mutta kannatan esimerkiksi Microsoftin vallan kumoamista, sananvapautta ja myös omien teosten vapaaehtoista jakelua, koska se tukee kulttuurin aitoa monipuolistumista ja runsastumista. Teosten monistuminen puolestaan vahvistaa niiden säilymistä. Tältäkin kannalta internet on tukenut yksityisiä kansalaisia ja tekijöitä itseään ja nostanut heidät samalle viivalle tuotantoyhtiöiden kanssa. Tulos on siis ollut kulttuuria rikastava eikä köyhdyttävä.


Miten netti pienentää tai suurentaa?

Anonymiteetti on myös poliittista. Mitäpä väliä tekijän nimellä oikeastaan on, jos kyseessä ei ole kukaan kuuluisuus, paitsi edesvastuuseen saattamisen kannalta? Jo poststrukturalistit iloitsivat aikoinaan ”tekijän kuolemasta”, toisin sanoen subjektin arvon alentamisesta, jonka he itse katsoivat saaneensa aikaan. Nyt nuo samat henkilöt kiljuvat tekijöiden esiin saamisen ja päiden katkomisen puolesta! Eivät ole tainneet uudet ajatukset ihan miellyttää?

Anonyymiä esiintymistä vastaan rimpuillaankin käsitykseni mukaan vain kurinpidollisista syistä, kun sovinnaiselle valtamedialle ei kelpaa poliittisesti epäkorrekti puhe. Tämä elämäntapakontrolli on osa poliittisen vallan ja mediatalojen välistä vispilänkauppaa, jolla koetetaan syrjäyttää kansalaisten mielipiteet.

Nimettömänä esiintyminen olisi tietysti viisasta, mutta se on myös opportunistista ja merkitsee vastuun pakoilua. Siinä on sen merkittävin moraalinen heikkous. Esimerkiksi minä julkaisen kaiken omalla nimelläni, jolloin tuttavani varoittavat minua ”marttyyrisoimasta” itseäni. Vastaan heille, että marttyyriksi ei suinkaan ryhdytä vaan tuomitaan. Koska nimeni on joka tapauksessa niin pieni ja tuntematon, ettei sitä voida erottaa salanimestä, kirkastuu myös anonyymin viestinnän olemus: mitä merkitystä sillä oikeastaan on, kuka jotakin sanoo? Olennaista on, että ylipäänsä joku sanoo: että tämä tai tuokin asia lausutaan julki.

Mikäli väitetään, kuten Lanier, että internetiin sisältyy kollektivismin uhka, on muistettava, että kieli ja ajatuksetkin muodostetaan usein kollektiivisesti, osana jotakin yhteisöä, ja kollektivismi on myös tieteen (usein kirottu) olemus.


Nimien häivyttäminen ja vaatiminen kertovat valtapolitiikasta

Mitä anonyymiin viestintään tulee, se on osa internetin olemusta. Nimetön kirjoittaminen tuo esille paljon sellaista, mitä ihmiset eivät koe voivansa sanoa työpaikkojensa tai henkensä menettämisen pelossa, vaikka se mitä he sanovatkin, on usein totta.

Vaikka anonyymi kirjoittaminen voi johtaa kulissien takaa tapahtuvaan läimäyttelyyn, myönteiset puolet ovat merkittävämpiä kuin mahdolliset haitat. Internetin palstoilla voidaan vaihtaa mielipiteitä yhtä hyvin poliitikkojen väärinkäytöksistä kuin huonolaatuisista tuotteista tai palveluista tavalla, joka edistää demokratiaa. Se taas on totalitarismin vastakohta.

Käsitykseni mukaan Lanier sen enempää kuin kirjan arvioinut Jussi Ahlrothkaan eivät ymmärrä totalitarismien poliittisesta olemuksesta mitään. Ehkä he työskentelevät itse jonkinlaisen totalitarismin sisällä. Kympin kysymys on, miksi nollatutkijan älyllinen pieru esitellään nimenomaan Helsingin Sanomissa.

Juttu on lehdessä, koska kirjoittajan mielipide sopii lehden tarkoitusperiin. Helsingin Sanomat on kamppaillut internetsensuurin puolesta ja pyrkinyt puhumaan myös anonyymia esiintymistä vastaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä lehti ei ole itse nimettömästä viestinnästä riippuvainen eikä myöskään hyödy siitä millään tavalla. Tiedotusvälineissä kun kaikki olennainen sanotaan yleensä omalla nimellä. Pääkirjoitukset eivät ole kovin luettuja eivätkä vaikutusvaltaisia, mutta kenties lehden pitäisi alkaa vaatia omalla nimellään esiintymistä myös pääkirjoitustoimittajiltaan.

Helsingin Sanomat voi tietenkin käyttää omaa sananvapauttaan tavoitteidensa edistämiseen, kuten maahanmuuton lisäämiseen, Suomen liittämiseen Natoon tai Euroopan unionin laajentamiseen. Mutta muiden tahojen sananvapaudesta lehti alkaa kantaa huolta vasta sitten, kun myös sen oma sananvapaus (eli käytännössä omalla nimellä kirjoittaminen) on uhattuna. Ja omalla nimellä kirjoittaminen on Suomessa uhattuna vasta, kun kansalaisten omat mielipiteet eivät ole samat kuin Euroopan unionin komission ja Helsingin Sanomien toimituksen mielipiteet.

Kiintoisaa avoimessa ja anonyymissä viestinnässä onkin niiden välinen rajapinta ja määrittyminen toistensa kautta. Sanankäyttö on vallankäyttöä. Ne jotka käyttävät sanaa eli valtaa avoimesti, ovat luonnollisestikin vallan kahvassa. Oppositiovoimien ominaisuus puolestaan on se, että ne pyrkivät käyttämään sananvaltaa suojatummin tai anonyymisti. Nähdäkseni tämän ilmiön ei pitäisi olla tylsämielisen tuomitsemisen arvoinen asia (kuten Lanierin kirjassa) vaan filosofisen ymmärtämisen kysymys.

Ennen vanhaan vitsailtiin, ettei totuus tule kovissa kansissa. Nykyään voisi sanoa, ettei totuus tule omalla nimellä. Lanierin lietsoma juorujen irti riistäytymisen pelko on täysin turha sikäli kuin lukijoilla on arvostelukyky ja aivot.

Teos: Jason Lanier, Et ole koje: Manifesti. Suom. Kimmo Pietiläinen, alkut. You are not a gadget: A manifesto. Helsinki: Terra Cognita, 2010.

Sosiaalityöntekijät kaapista ulos

Työelämä on yksi maailman ideologisimmista asioista. Työnteon katsotaan riittävän perusteeksi melkein mihin tahansa, ja ahkeruuden taakse luikerrellaan piiloon, jos toiminta alkaa näyttää päivänvaloa kestämättömältä. Aina kun joku tekee jotakin moraalitonta tai eettisesti kyseenalaista – esimerkiksi kiinteistövälittäjä myy vuokra-asuntosi tai huora myy itsensä – he levittävät kätensä (tai muut raajansa) ja sanovat silmät kirkkaina: ”Työtähän me vain teemme.”

Työ myös sitoo tekijöitään. Sen katsotaan velvoittavan ideologisesti, ja usein työntekijöitä houkutellaan tai varoitellaan muistuttamalla työn vaativan erityistä vihkiytymistä. Käytännössä tämä ”työnantajan direktio-oikeudeksi” sanottu oikeus työn johtamiseen tarkoittaa eräänlaista mielipidevankeuteen asettamista. Sen mukaan ihminen ei saisi olla tiettyä mieltä, edustaa itseään rehellisesti, sanoa mielipiteitään ja ajatella johdonmukaisesti, jos hän on tietyn työyhteisön jäsen.

Tällaisia työpaikkoja ovat tietysti yritykset. Niillä on kaupallinen intressi vaatia työntekijöiltään edustavuutta ja mainosmaisuutta. Ammattisotilailta taas on edellytetty poliittisesta toiminnasta pidättäytymistä tiettyihin puolueettomuusihanteisiin vedoten. Mutta myös muissa julkisissa viroissa toimivia on alettu viime aikoina ripittää poliittisen korrektiuden vaatimuksilla. Tällöin ihmisten vapaata poliittista toimintaa on koetettu estää esimerkiksi syrjintäargumentteihin viitaten, vaikka politikointikielto sinänsä on voinut olla syrjivää. ”Ihmisoikeuksiin” vetoamalla on siis kavennettu ihmisten perustuslaillisia perusoikeuksia.


Huumoria työpaikoille, juu

Konkreettista näyttöä työelämän piirissä tapahtuvasta poliittisen korrektiuden varjelusta ja työsyrjinnästä saatiin tänään, kun Helsingin kaupungin sosiaalivirasto ilmoitti aloittaneensa työpäällikkönä toimivaa Harri Eerikäistä vastaan varoitusmenettelyn. Syyksi ilmoitetaan, että Eerikäisen on väitetty ohjanneen työpaikkansa sähköpostista ”rasistisena” pidetyn viestin omaan sähköpostiosoitteeseensa ja jakaneen sitä ehkä laajemmallekin. Syytöksen kohteena oleva asia on mitättömän vähäpätöinen.

Sen sijaan sosiaaliviraston Eerikäiselle osoittamassa selvityspyynnössä on kyse vakavasta uhkauksesta, sillä viraston mukaan ”työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten heikkeneminen on irtisanomisperuste”. Ihminen voi siis menettää työnsä poliittisen mielipiteen perusteella, mikä kertoo diktatuureille ominaisesta laitosvalta-ajattelusta.

Mitä Eerikäinen oli tarkalleen ottaen sanonut, ja mistä työnantaja oli saanut hänen sähköpostiviestinsä sisällön tietoonsa? Eerikäinen itse kiistää sekä lähettämänsä viestin rasistisuuden että sen jakamisen työkoneelta ja kertoo sen sijaan lähettäneensä viestin entiselle alaiselleen omasta kotisähköpostiosoitteestaan. Viestin sisältö oli vuonna 2007 kirjoitettu blogiteksti ”Ohjeita Suomeen muuttaville”, jossa Eerikäinen kertoo humoristisesti, kuinka Suomessa tulisi elää ja millaisia ovat suomalaisten elämäntavat.

Helsingin Sanomien mukaan Eerikäinen myöntää, että ”siinä on somalivitsiä, vaikkei siinä käytetä sanaa ’somali’”, mutta ”se ei tee siitä kuitenkaan rasistista”. Kirjoittaja vertaakin lähettämäänsä viestiä ruotsalais-, norjalais- ja lappalaisvitseihin ja kysyy, ”onko joku ryhmä erityisasemassa niin, että heistä ei saa vitsailla?”

Sarkastista on, että parin päivän takainen Yleisradion uutinen vaati juuri ”huumoria mukaan työpaikoille”. Juttua varten haastatellun professori Liisa Välikankaan mielestä ”huumorin mukana kotiin unohtuvat myös luovat ajatukset ja ideat”.

Huumorintajuttomuus on tyrannian tunnusmerkki. Sen kaltaiseen tyranniaan Suomi on yhdessä muiden länsimaiden kanssa suistunut omassa poliittisen korrektiuden tavoittelussaan ja monikulttuurisuuden lietsonnassaan. Kyky sietää vitsejä kertoisi luottamuksesta eri kansanryhmien kesken. Esimerkiksi itse kuuntelen mielelläni homovitsit loppuun, sillä minua kiinnostaa, pääsenkö niihin mukaan ja mitä minusta ajatellaan. Pidän vitsien kertomista luottamuksen osoituksena. Nyt viranomaistaho rikkoo tätä kansanryhmien välistä luottamusta hysterisoimalla viattomien vitsien vuoksi, vaikka mikään kansanryhmä ei itse tällaista ajojahtia haluaisi. Merkille pantavaa onkin, että tieto tapauksesta on tullut sosiaalivirastoon – mistäpä muualta kuin – virkaintoisen vähemmistövaltuutetun kautta.

Työpaikan menetyksillä uhkaavien ajojahtien tuloksena vähemmistövaltuutettu tekee itsestään Suomen vihatuimman viranomaisen ja kylvää eripuraa myös kansanryhmien välille. Koska työnantajalla ei ainakaan toistaiseksi ole oikeutta lukea työntekijöidensä sähköposteja Lex Nokian odottaessa vielä voimaantuloaan, on kysyttävä, miten viranomainen on ylipäänsä saanut tietoonsa Eerikäisen vuodelta 2007 peräisin olevan sähköpostiviestin.

Onkin ehkä epäiltävä viranomaisen toimineen laittomasti urkkiessaan yksityisyydensuojan piiriin kuuluvia sähköposteja. Hommaforum-keskustelupalstalla julkaisemassaan tiedotteessa Eerikäinen katsoo, että varoitusmenettelyllä uhkaamisen taustalla on vain muutama poliittinen tosiasia: hän on toiminut julkisesti Jussi Halla-ahon taustaryhmässä, osallistunut maahanmuuttokriittiseen nettikeskusteluun omalla nimellään ja on sekä Perussuomalaisten että Suomen Sisun jäsen. En epäile yhtään. Viranomaisen toimenpiteessä on poliittisen ajojahdin maku.


Ja kuinka siitä kerrottiin?

Myös valtaviestinten tapa uutisoida asiasta on puolueellinen. Esimerkiksi Helsingin Sanomien lyhyessä jutussa mainitaan neljä kertaa sana ”rasismi”, vaikka rasismi tarkoittaa rotusortoa, eikä diakoni Eerikäisen yhdessäkään mielipiteessä ole rasistisia aineksia, vaan ne koostuvat lähinnä kulttuurien eroja hyödyntävistä parodioista, joiden kohteena voidaan nähdä ensisijaisesti suomalaisten oma kulttuuri.

Rotusyrjintää tämä ei ole, eikä myöskään kiihottamista kansanryhmää vastaan, mutta mitä tämä on? – Vastaus: työsyrjintää, jonka vaikutukset kääntyvät myös maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä vastaan. Kun viisitoista vuotta nuhteettomasti palvellutta suomalaista uhataan potkuilla, siitä kantautuva uhka leviää kuin renkaat vedessä ja luo epäluottamusta yhteiskuntaan. Seuraus voi olla, että työpaikoilla aletaan vältellä ulkomaalaisia peläten heidän tekevän kanteluja ja valittavan syrjinnästä, jolloin ulkomaalaisten omakin työnsaanti vaikeutuu.

Jos aina huutaa ”susi siellä ja susi täällä!” täysin aiheetta, kukaan ei kohota korvaansa silloin, kun on todellinen hukka paikalla. Hyvää tai huonoa voi nähdä siinä, että tällä menolla niin sanottu rasismikortti menettää ennen pitkää merkityksensä. Mutta aikaa myöten myös aidosti haitallisen rasismin vastustaminen kärsii käsitteen merkityksen laimentumisesta. Vähemmistövaltuutetun keinot toimivat siis todellisen rasismin vastustamista vastaan, eikä nykyistä pienemmästä päästä olisi myöskään haittaa aktiivisuuttaan tuhlailevalle vähemmistövaltuutettu Suurpäälle.


Merkitys työelämän normeille

Entä mitä Eerikäisen tapaus merkitsee työelämää ajatellen? Hänen kohdallaan ei ole nähdäkseni kyse muodollisten normien rikkomisesta saati rikoksesta vaan enintään viranhoitoon liittyvistä sopivuussäännöistä. Poliittisesti korrekteina pidettyjen normien kyseenalaistamisesta on yritetty johdella käsitys, että luottamus työpaikalla on muka huonontunut niin paljon, että se antaa aiheen työntekijän irtisanomiseen. Tällä tavoin rehellinen ja ilmeisen vastuullinen mies yritetään savustaa työpaikaltaan tai uhkailla hänet hiljaiseksi.

Eerikäisen tapaus sopii opetukseksi virkamiesurasta haaveileville kevään ylioppilaille. Lynkkaamalla Eerikäinen koetetaan luoda varoittava esimerkki sosiaaliviraston sisälle. Sosiaalityöntekijät näkevät maahanmuuttopolitiikan ongelmat tunnetusti läheltä. He myös oivaltavat helposti kaiken epäoikeudenmukaisuuden, joka liittyy esimerkiksi siihen, että sosiaaliturvajärjestelmäämme ylläpitävä perheenäiti tai -isä ei voi saada toimeentulotukea, jos hänellä on vähänkin varallisuutta, mutta samanaikaisesti toimentulotukiviranomaiset joutuvat maksamaan turvapaikanhakijoille kaiken, sillä nämä ovat yleensä kokonaan vailla omaisuutta.

Koska sosiaaliturvajärjestelmämme rikkoo meritokraattiseen ansaitsemisperiaatteeseen liittyvää oikeudenmukaisuutta, monet sosiaalityöntekijät ovat alkaneet kannattaa kireämpää maahanmuuttopolitiikkaa. Heidän kriittisyytensä paljastuu esimerkiksi juuri Eerikäisen kertomina vitseinä. He ovat kokeneet asian kritisoimisen jopa niin tärkeäksi, että he sanovat mielipiteensä epäsuosioon joutumisen uhalla tai työpaikan menettämisen hinnalla, vaikka ovat myös itse tuon sosiaalibyrokratian toiminnasta riippuvaisia.

Koska suuri osa kuntien sosiaalityöntekijöistä ei usko enää sosialismin opinkappaleisiin, vaan he ovat heränneet yhteiskunnalliseen todellisuuteen, heitä paimentavat valtion viranomaistahot koettavat kieltää epäsuotavina pitämänsä puheet, jotta työntekijöiden ajatukset eivät nuivahtaisi avoimesti. Tämän paimennuksen tuloksena ylempi viranomainen toivoo, että sitten kun jokainen sossutäti tuntisi olevansa yksin taivastellessaan monikulttuurisuuden ihmeitä käsi poskella virkahuoneessaan, hän luulisi olevansa jollakin tavoin poikkeus eikä uskaltaisi sanoa omia näkemyksiään avoimesti.


Merkitys yksilön kannalta

Mitä vaikutusta ajojahdilla on Eerikäiselle itselleen ja kuinka hänen kannattaisi toimia kohtaamansa uhkauksen perusteella? Toistaiseksi hänet on kutsuttu vain kuultavaksi, mikä on tavanomainen viranomaiskäytäntö missä tahansa asiassa. Hänen pomonaan toimiva Leena Palviainen olikin Helsingin Sanomien mukaan korostanut Eerikäiselle, että kyse on vain ”epäillyn oikeuksien takaamisesta”. Muotoseikka eli kuuleminen voidaan tietenkin nähdä oikeusturvakeinona, vaikka itse epäily ja syytös loukkaavatkin varmasti Eerikäistä. Niinpä tämä tuo helposti mieleen Josif Stalinin sanat, ettei maailmassa ole ensinkään syyttömiä ihmisiä vaan ainoastaan huonosti kuulusteltuja.

Kun vähemmistö-Führer on tällä tavoin käynyt väärinajattelijan kimppuun työnantajan kautta, yksi mahdollisuus olisi tietysti harkita oma-aloitteista eroa sellaisen työnantajan palveluksesta, joka ei hyväksy maahanmuuttokriittisiä mielipiteitä, ja siirtyä sellaisen työnantajan palvelukseen, joka varmasti ottaisi rehellisen ihmisen suojelukseensa. Kyse olisi siis turvapaikan hakemisesta.

Mikäli kaikki ne, jotka eivät hyväksy vähemmistövaltuutetun työnantajaan kohdistamaa painostusta, sanoutuisivat myötätunnon osoitukseksi irti tehtävistään, saattaisi sosiaaliala kärsiä pian todellisesta työvoimapulasta. Ehkä koko sosiaalialan ämmävirastoille pitäisi laittaa julkisen vallan toimesta lappu luukulle ja ulkoistaa kuntien sosiaalitoimi yksityisille yrityksille, jotka eivät harjoita ideologisia ajojahteja vaan tekevät työnsä palvelusetelejä vastaan.

Mikäli itse olisin Eerikäisen asemassa, vaatisin nähtäväkseni sen paperin, jolla vähemmistövaltuutettu on ilmiantonsa tehnyt ja julkaisisin sen. Sitten tekisin tutkintapyynnön poliisille kunnianloukkauksesta tai törkeästä kunnianloukkauksesta sekä syrjinnästä poliittisen mielipiteen johdosta, sähköpostia koskevasta yksityisyydensuojan loukkauksesta ja virka-aseman väärinkäytöstä. Myös työsyrjintään syyllistyneistä esimiehistä kannattaisi tehdä tutkintapyyntö.

Tutkintapyynnön ja rikosilmoituksen välinen tärkein ero on, että jostakin syystä aiheettomaksi osoittautuva tutkintapyyntö ei ole rikos, eikä siitä voi seurata vahingonkorvausvaatimuksia. Molemmissa tapauksissa, mikäli syyttäjä katsoo syytteen tarpeelliseksi, syyttäjä ajaa itse syytettään, eikä tutkintapyynnön tekijän tarvitse tulla oikeuteen kuin kutsuttaessa todistajaksi. Tutkintapyyntöjä kannattaisi tehdä mahdollisimman monista rikosnimikkeistä samaan tapaan kuin asettelisi verkkoja vesille, sillä näinhän viranomaisetkin menettelevät yksityisiä kansalaisia kohtaan.

Kunnianloukkaussyyte on täysin mahdollinen, sillä vähemmistövaltuutetun kantelukirje ja Eerikäiselle esitetty selvityspyyntö ovat julkisia asiakirjoja, ja niissä esitetään tosiasiana väite, jonka mukaan Eerikäinen on levittänyt rasistista sähköpostiviestiä. Suomesta tunnetaan oikeustapaus, jossa muuan tummaihoinen henkilö tuomittiin kunnianloukkaukseen hänen haukuttuaan poliisia aiheettomasti rasistiksi julkisella paikalla, eli ennakkotapaus asiaa varten löytyy.

Poliisitutkinnan ei puolestaan pitäisi lainkaan rikkoa Eerikäisen ja hänen esimiestensä välejä, vaan kuulusteluja voisi pitää tärkeinä nimenomaan esimiehen oman oikeusturvan kannalta. Työnantaja tämän varmasti ymmärtää, sillä tuntuuhan juuri viranomaisen oma oikeusturva olevan hänelle se ykkösprioriteetti. Paras tapa osoittaa, ettei itse ole rasisti vaan rasismin vastustaja, on näyttää, kuinka yksilö käytännössä taistelee muun muassa työsyrjintää vastaan.

Työsyrjintää sisältävä rasismirikos on rikoksena sellainen, että tulisi harkita, pitäisikö vähemmistövaltuutettu hyllyttää virastaan asian selvittelyn ajaksi. Tätä voi vaatia esimerkiksi oikeuskanslerinvirastolta, joka valvoo vähemmistövaltuutetun toimintaa. Koska apulaisoikeuskansleriksi on istutettu viran entinen hoitaja Mikko Puumalainen, vastaus olisi todennäköisesti se, ettei asiaan voida ottaa kantaa. Näin käsi pesee kättä, ja päätökset tulevat kuin hedelmäpeleistä viranomaisten tutkiessa itse itseään ja toisiaan. Vieläkö muuten ihmettelette, miksi viranomaisvallalta murenee legitimiteetti?

Kari Suomalainen kysyi kerran erään pilapiirroshahmonsa suulla, että ”jos olisi valta niin kuin on mieli, niin olisiko se mielivaltaa?” Hieno on tosiaan virkamiehen asenne isäntäänsä ja palkkansa maksajaa kohtaan, kun väärinä pidetyt mielipiteet ja niiden esittäjät murskataan suvaitsevaisuuden rautakouralla. Oma mielipiteeni on, että vähemmistövaltuutettu on antanut Eerikäistä kohtaan laittoman uhkauksen, ja hänen toimintansa laaja kyseenalaistaminen lehtien sivuilla on pelkästään vähemmistövaltuutetun omaa syytä.

Lain ja oikeuden vastainen hallintomenettely ei voi koskaan olla oikeudenmukaista, vaikka se olisi miten virallista. Sellainen lainmukaisuus ei nauti todellista, oikeusjärjestelmän päämäärien kannalta välttämätöntä legitimiteettiä, vaan on pelkästään näennäistä pseudolaillisuutta: juuri sitä, josta pääsi nauttimaan Neuvostoliitossa.


Väärien vitsien kertojat

Suomessa on usein ihmetelty, miksi ihmiset esiintyvät internetissä anonyymisti eivätkä omalla nimellään, vaikka useat viranomaiset ja puolibyrokraatit, kuten Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen, ovat vaatineet omalla nimellä esiintymistä. Omalla nimellä esiintymistä vaaditaan kahdesta syystä.

Ensinnäkin siksi, että omalla nimellä esiintymisen oletetaan kohottavan itsesensuuria. Oletus on, että ihmiset eivät sanoisi omalla nimellään sellaista, minkä he sanovat nimimerkin takaa. Toiseksi, viranomaisvallan vastaisten mielipiteiden esittäjät halutaan satimeen, ja heitä halutaan rangaista joko muodollisilla rangaistuksilla tai suurilla taloudellisilla ja sosiaalisilla sanktioilla, kuten työpaikan menetyksillä. Juuri tästä omalla nimellään esiintymään antautuneen Eerikäisen lynkkausyrityksessä on kyse. Ei siis ihme, että ihmisiä on yhtä vaikea saada kirjoittamaan omalla nimellään kuin on työntää sikaa teurasautoon.

Samalla kun väärien vitsien kertojat halutaan jalkapuuhun, professori Liisa Välikangas puolestaan tilittää ajatuksiaan Ylen jutussa seuraavin sanoin:

”Toivoisin, että huumoria tuotaisiin työelämään. Suomalaiset ovat hyvin huumoripitoista kansaa.”

Lisäksi hän jatkaa, että ”johtamistyyli, jossa pomo yksin hoitaa kaiken ajattelun, on mennyttä maailmaa. Parempaan tulokseen päästäisiin, jos kaikki saisivat esittää ajatuksiaan tasavertaisesti.” Välikankaan mukaan ”työpaikoilla huumori kukkii vertaisryhmissä. Se kuitenkin katoaa, kun istutaan virallisessa kokouksessa isojen johtajien kanssa. Silloin ei uskalleta esittää omia ideoita eikä nimetä mahdollisia ongelmia. [...] Ei uskalleta nauraa sille valkoiselle elefantille, joka on siinä pöydällä, vaikka kaikki tietävät, että se on siinä. Sitä ei voi sanoa, koska se ehkä kyseenalaistaa, olenko todella sitoutunut tämän yrityksen tavoitteeseen.”

Ja lopuksi: ”Huumorilla on myös tärkeä rooli vaikeiden asioiden käsittelemisessä. Huumorin avulla voi sanoa asioita, jotka muuten torjuttaisiin uhkaavina tai epäkunnioittavina.”

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että Välikankaan oma argumentaatio on poliittisesti korrektia, sillä hänen kielikuvassaan elefantti on valkoinen. Kauppakorkeakoulun professorina toimivan naishenkilön johtajuuskritiikissä voi nähdä myös aineksia feminismistä, joka arvostelee maskuliinisina pidettyjä toimintatapoja.

Jos huumorilla on todellakin noin tärkeä rooli vaikeiden asioiden käsittelemisessä ja mikäli ”huumorin avulla voi sanoa asioita, jotka muuten torjuttaisiin uhkaavina tai epäkunnioittavina”, niin miksi huumoria ei saa viljellä maahanmuuttopolitiikan umpisolmujen avaamisessa? Seksuaaliseen tai rodulliseen erilaisuuteen viittaaminen ja erojen hyödyntäminen työpaikkakeskusteluissa voivat olla paitsi huumorin, myös sympatian osoittamisen merkkejä.

Big Brother, rakastettuni

Sananvapauden kiristely ja kuristelu jatkuu, kunnes pultti katkeaa. Tämän päivän Ilta-Sanomat kertoo, että Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen haluaa nimettömät nettikirjoittajat kuriin pakottamalla heidät esiintymään omalla nimellään. Ratkaisuksi Hyvärinen esittää, että valvontaa suorittamaan perustettaisiin nettivaltuutetun toimisto. Uutisen mukaan hän ei puhu nettivaltuutetun ”virasta”, ja epäselväksi jääkin, kuinka paljon noita sananvapauden valvojia loppujen lopuksi tarvittaisiin. Myös toimiston perustaminen saattaisi tuottaa ongelmia, sillä internetin tarkkailuun vaadittava henkilökunta ei mahtuisi todennäköisesti yhteenkään olemassa olevaan buildingiin.

Suurimmat pulmat ovat kuitenkin periaatteellisia. Holhousvaltiossa kaikki viranomaisvallan omalta kannalta ongelmalliset asiat koetetaan ratkaista perustamalla ”valtuutetun” toimisto tai virka. Siksi meillä on tässä maassa jo tasa-arvovaltuutettu, vähemmistövaltuutettu, lapsiasiamies ja tietosuojavaltuutettu. Lopulta koko maa kihisee ja sihisee erilaisia valtuutettuja, jotka riekale kerrallaan repivät perusoikeuksia palasiksi.

Moniakin varmasti kiinnostaa, kuka heidät on valtuuttanut. Yhteiskunnallisen toiminnan pitäisi demokraattisissa valtioissa perustua kansanvaltaan, ja siten kaiken vallan pitäisi olla lähtöisin kansalaisilta itseltään. Edustuksellisessa demokratiassa käy kuitenkin usein niin, että kansalaiset eivät tottele edustajiaan, ja toisaalta myöskään kansanedustuslaitos ei ehdi eikä kykene kaitsemaan kansaa tai palvelemaan kansalaisten tahtoa (edes siinä tapauksessa, että se niin haluaisi tehdä).

Niinpä byrokraatit ratkaisevat asian siirtämällä vallan käyttöä demokraattisen päätöksenteon piiristä vähin äänin viranomaisille, joita edustavat juuri nuo valtuutetun toimistot ja virat. Tämä on demokratian vastaista, sillä demokratiahan toteutuu aidoimmin nimenomaan suorassa kansalaistoiminnassa, kuten internetiin kirjoittamisessa. Jos viranomaisvalta koettaa puuttua siihen, se toimii totalitaarisen oligarkin tavoin. Tämä on asian poliittinen puoli.


Viedäänkö toimivalta netissä toimivalta?

Hyvärisen ehdotukseen liittyy myös paljon sellaisia käytännön ongelmia, joiden sivuuttaminen paljastaa, ettei JSN:n puheenjohtaja tiedä yhtään, mistä puhuu. Mikäli nettivaltuutetun toimintavalta ulottuisi ainoastaan Suomessa toimivien keskustelupalstojen ynnä muiden töhertelytaulujen sensuroimiseen, moinen sananvapauden kuohinta jäisi täysin tehottomaksi, sillä internetin rajat eivät lopu siihen, mihin kansallisen lainsäädännön pätevyys päättyy, eli valtakunnan rajoille. Anonyymi mudanheitto siirtyisi heti sinne, missä vapaa julkaisutoiminta vielä on mahdollista, luonnehdittakoonpa tuota maailmankolkkaa sitten joksikin nykyajan utopiaksi tai vapauden saarekkeeksi meidän aikanamme.

Entä kuinka oikeudenmukaista anonyymisti kirjoittamisen kieltäminen ylipäänsä olisi? Monet kirjailijat ovat julkaisseet teoksensa salanimellä tai ilman mitään nimeä vain siksi, että heidät on pakotettu elämään viranomaisvallan pelossa. Jos anonyymi julkaiseminen kiellettäisiin lailla, ongelmana ei olisi vain lain valvonnan mahdottomuus, vaan se olisi periaatteellinen. Tekijällä pitää olla oikeus suojautua myös nimimerkin taakse, sillä kirjoituksethan ovat hänen omaisuuttaan eivätkä valtion omaisuutta. Koska valtiolla ei ole omistus- eikä tekijänoikeutta ihmisten luomiin teoksiin, ei valtiolla ole myöskään oikeutta päättää niiden julkaisemisen tavasta.

Huomattakoon myös, että anonyymin kirjoittamisen syynä on usein viranomaisvallan pelko, joten anonyymisti esiintymisen kieltäminen todennäköisesti lisäisi halua kirjoittaa salanimellä. Nekin, jotka nykyään kirjoittavat omalla nimellään, voisivat tuntea itsensä uhatuiksi. Niinpä myös he alkaisivat julkaista salanimellä. Lopulta koko internet täyttyisi anonymiteettiään varjelevista piileskelijöistä, jotka lymyilisivät kynsiään purren kivien ja kantojen alla. Pseudonyymien suosiminen leviäisi aikaa myöten painettuun sanaan, ja lopulta Big Brother saisi ihmisten persoonallisuudet katoamaan.

Ongelma ei ole internetin valvonta, vaan ongelma on se, että viranomaisvallan harjoittama sananvapauden kuohiminen pelottaa ihmisiä jo nyt niin paljon, että he sen vuoksi suojautuvat tekaistujen identiteettien taakse. On mahdollista, että osa ihmisistä pysyttelee nimettöminä, koska viranomaisvalta ei pysty tai halua suojella heitä siltä vihalta, joka pursuilee toisten kansalaisten taholta. Ongelman ratkaisemiseksi sanankäytön kahleita pitäisikin katkoa, jotta myös ne, jotka nyt on pakotettu anonyymeiksi, voisivat tulla esiin kuorestaan, eikä heitä uhkailtaisi kunnianloukkaussyytteillä. Anonyymi tiedonkulku on tuonut esille paljon sellaista yhteiskunnallisesti tärkeää tietoa, joka vahvistaa demokratiaa.


Kyse on vallasta

Internetin lukitseminen kaikilta muilta paitsi omalla nimellään kirjautuneilta veisi pohjan esimerkiksi seuranhakupalstoilta. Niiden piirissä jäätä kokeillaan kepillä ja esiinnytään nimenomaan muulla tavoin kuin omalla nimellä. Olisiko Matti Vanhanen hakenut seuralaista kontaktipalstoilla esiintymättä anonyymisti? Miten poliitikot ja julkkikset pystyisivät hakemaan seurustelukumppania, jos heidänkin pitäisi esiintyä aina omalla nimellään?

Anonymiteetin ja omalla nimellä esiintymisen vaatiminen vaihtelee sen mukaan, miten ne palvelevat viranomaisten ja median omaa etua. Yksilön oikeuksia ei tällöin paljon ajatella. Esimerkiksi television chat-juontaja kertoi juuri äsken, että kyseinen kanava ei julkaise teksti- eikä kuvaviestejä lähettäjien omalla nimellä ihan vain ihmisten oman henkilöllisyyden ja yksityisyyden ”suojelemiseksi”. Todellisuudessa asia on päinvastoin: tekosyyn takana on yritys estää oman itsen mainostaminen kyseisellä kanavalla eli halu torjua TV-lähetyksen käyttämistä omiin tarkoituksiin.

Sen sijaan nettikirjoittelun yhteydessä viranomaiset ja muutamat lehdet suorastaan vaativat kirjoittamaan omalla nimellä! Se, kummalle kannalle tiedotusvälineet kallistuvat, riippuu tietenkin siitä, miten ne arvelevat kulloisenkin käytännön tukevan niiden valta-asemaa sekä kykyä säädellä ihmisten käyttäytymistä. Toisin sanoen kyse on sananvapauden rajoittamisesta, jota harjoitetaan aina, kun tontti, jolla esiinnytään, ei ole yksilön oma. Rajan ei pitäisi olla näin ehdoton, sillä eipä olisi tiedotusvälineitäkään ilman yleisöä ja osallistujia. Sananvapauteen sisältyy – ei vain viestinten oikeus päättää, mitä ne julkaisevat – vaan nimenomaan lähettäjien oikeus julkaista juuri sitä, mitä he haluavat. Vastustaessaan tätä Pekka Hyvärisen ehdotus on sananvapauden vastainen.

Nettivalvonta ei johda ihmisten murtautumiseen ahtaista ja epäilemättä hyvin rajoittavista kuoristaan vaan keskustelukulttuurin menoa entistä pahemmin lukkoon. Minulle itselleni anonyymin julkaisemisen kieltämisellä ei olisi merkitystä, koska kirjoitan kaiken muutenkin omalla nimelläni ja identiteetilläni. Mitä useammat kirjoituksiani lukevat ja osaavat yhdistää ne minuun, sitä parempi. Koska tämäkin saattaa huolestuttaa joitakin tahoja, voisi seuraava askel olla se, että kielletään myös omalla nimellä julkaiseminen. Yhtä kaikki, viranomaisvallan puuttuminen ihmisten vapaaseen vuorovaikutukseen merkitsisi ihmisoikeuksien loukkausta.


Järjen kriteeri on sanankäytön omalakisuus

Oireellista on, että vapaan argumentaation ja esittämisen rajoittamisessa ja puolustamisessa nojaudutaan entistä useammin lakeihin (jotka ihmisten säätäminä ovat aina kulttuurista ja mielipiteistä riippuvaisia) tai jumalallisiin periaatteisiin (jotka ihmisten luomina on korotettu kaiken arvostelun yläpuolelle). Niinpä sananvapauden satamaan saavuttaessa vene on aina vaarassa karahtaa karille, jonka nimi on ”laki”, ”lag”, ”law”, ”lex”, ”Quran” tai jokin muu epärationaalinen prinsiippi. Olen pitänyt periaatteenani, että hyväksyn vain sellaisen, missä on järkeä. Dialogisuus on muotorajoituksista vapaata filosofiaa, jossa katsotaan, että perustellut argumentit erottuvat rikkaruohoista omalakisesti ja luonnostaan, vapaan keskustelun pohjalta.

Huomiota herättävää on, ettei JSN ota yleensä tutkittavakseen kansallismielisinä pidettyjen kirjoittajien kanteluja, tai se antaa heidän oikeuksiensa loukkauksista kielteisen ratkaisun. JSN:n pyörittämiseen tarvittaisiin tietysti erilaista asiantuntemusta kuin K-Kaupan Väiskillä. Mutta jos on niin, että internetin ”mahdollisuuksia tärvätään herjauksiin, vihapropagandaan, pornografiaan, terrorismiin, väkivaltaan sekä lasten ja nuorten elämää tuhoaviin aineistoihin”, kuten Hyvärinen väittää, niin ”hyvyyden” määrittäjäksi voi asettua silloin vain viranomaisvalta itse.

Koska mitään yleisiä kriteerejä sille, mikä on herjausta, vihan lietsontaa, pornografiaa, terrorismia, väkivaltaa tai nuorison turmelemista, ei ole, voi arvon määrittäjäksi asettua vain virkavalta, mikä merkitsee tosiasiallista sensuuria, toisin kuin Hyvärinen katsoo. Ja terroristeina on pidetty yhtä hyvin Jesse Jacksonia kuin Mahatma Gandhiakin. Jos Hyvärisen ideat olisivat toteutuneet vaaran vuosien Suomessa, olisivat Pekka Peitsen ja Nauticuksen kirjoitukset jääneet julkaisematta.

Se, että Hyvärinen kaipaa uusia aseita käteen suitsiakseen nettijulkaisemista, on tietysti johdonmukaista, sillä hän on vaatinut myös kirjoja Julkisen sanan neuvoston itsesäätelyjärjestelmän piiriin. Niinpä olen arvostellut hänen toimintaansa jo aiemmin.


JSN on median eikä yleisön asianajaja

Jos kirjojen sensuroinnin kynnyksenä ei pidettäisi enää avointa ja julkista oikeudenkäyntiä vaan edesvastuu siirrettäisiin jälkikäteiskontrollista etukäteiskontrolliin, myös sensuurin käytännöllisiksi toteuttajiksi muodostuisivat kustantajat. Kustantajat puolestaan kähmivät sananvapautta jo nyt niin häikäilemättömästi, että pidän avointa ja julkista oikeudessa teloittamista vähemmän huonona vaihtoehtona kuin kirjojen hautaamista kustantamoiden takahuoneisiin.

Mitä tuo ehdotettu itsesäätely sitten on? Totuus on, että melkein kaikkia muita tuotannonhaaroja valvovat kuluttajien lisäksi myös ulkopuoliset, mutta media valvoo käytännössä vain itse itseään. Ja teoiksi muuttuessaan itsesäätely tarkoittaa lähinnä itsesensuuria, suodatusta ja median omaa tarkoitushakuista vallankäyttöä, jonka uhriksi voi joutua niin kirjailija kuin lukijakin. On hyvä muistaa, että Julkisen sanan neuvosto ei ole lukijoiden eikä sananvapauden asianajaja, vaan se on median etujärjestö, joka puolustaa vain tiedostusvälineiden omia toimintaehtoja ja kuuntelee poliitikkojen sanaa. Siksi Hyvärisen mielipiteille ei tule antaa arvoa hänen käyttäessään omaa sananvapauttaan yleisen mielipiteen- ja ilmaisunvapauden rajoittamiseen.

Kuvaa JSN:n linjasta antaa se, että neuvoston puheenjohtajina ovat toimineet muiden muassa poliitikot Kalevi Kivistö ja Jacob Söderman, ja koko laitoksen toiminta on ollut sovinnaisuuteen kannustavaa. On kielteistä, että Julkisen sanan neuvoston ratkaisut kelpuutetaan nykyisin myös oikeudenkäyntien todistusaineistoksi ja että niitä voidaan käyttää oikeusjuttujen perusteluina. Alan professoritaho Jukka Kemppinen kirjoittikin sattuvasti taannoisessa kolumnissaan, että ”Julkisen sanan neuvoston tehtävänä on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä”, ja ”jottei tätä huomattaisi, JSN sanoo liikuskelevansa sananvapauden asialla”.

Entä miten käy? Ennakkosensuurin lisääntyessä itsesensuuri kasvaisi, ja ihmiset menettäisivät mahdollisuutensa julkisiin oikeudenkäynteihin sekä asioiden avoimeen käsittelyyn niissä. Koska tuomitsemisen kynnys on korkeampi kuin itsesensuurin ja koska tuomitseminen edellyttää joka tapauksessa todistelua eikä pelkkää epäilyä tai syyttelyä, kustantajien lisääntynyt ”itsesäätely” johtaisi sananvapauden kapenemiseen eikä sen toteutumiseen.

Meidän oloissamme vallitseekin jo samanlainen sensuurijärjestelmä kuin totalitaarisissa valtioissa – aste vain vaihtelee. Toinen ero on, että totalitaarisissa maissa sensuuri on henkilöitynyt usein vain yhteen ihmiseen, mutta Suomessa sitä toteuttaa monta viranhaltijaa. Tämä on paljon ongelmallisempaa, sillä yhden diktaattorin mielipiteisiin voidaan vielä vaikuttaa ja niistä on helppo osoittaa vikoja, mutta Suomessa sensuuri on kattavampaa, sillä se perustuu poliittisten virkamiesten ja median konsensukseen eli eräänlaiseen sanattomaan yksimielisyyteen, käytäväkeskusteluihin sekä hyväveliverkostoihin. Yksilöiden harjoittama sensuuri on aina helppo tuomita moraalifilosofisesti, sillä se voidaan leimata mielivallaksi, mutta Suomelle tyypillinen järjestäytynyt sensuuri on vaarallisempaa, sillä sen tehosteena on poliittisesti korrekteina pidettyjä rangaistuksia.


Mikki Hiiri merihädässä

Hallitus näyttää ottavan kaiken irti myös kouluampumisten kantoaallosta, kun sisäministeri Anne Holmlund vaatii jälleen tietosuojaa alas turvallisuuden nimissä. Hänen mielestään poliisin osaamista ja resursseja pitää lisätä ”tietoverkkorikosten torjumiseksi”. Mutta miksi hän kahlehtii kaapeleita ja ripustaa sähköpaimenia nettiin? Sentapainen toiminta on tuhoon tuomittua samoista syistä kuin anonyymina esiintymisen valvominenkin.

Sen sijaan aselaille kukaan ei ole tehnyt mitään. Koska rikolliselta vaikuttavan toiminnan tunnusmerkit täyttävästä internetin käytöstä vain häviävän pieni osa on kriminaalia, netin paimentaminen on samanlaista kuin ampuisi haulikolla päin ladon seinää ja toivoisi, että joku kärpänen samalla kuolee. Haitat käyvät ilmi esimerkiksi kirjastojen käyttöön ottamista suodatusohjelmista, jotka karsivat hakukoneiden ulottuvilta yhteydet sellaisiin asiasivustoihin, joilla esiintyy esimerkiksi sanat ”terrorismi” tai ”lapsiporno”. Sensuurista kärsivät silloin miljoonat ihmiset ilman, että haaviin jäisi yhtään todellista Osama bin Ladenia, joiden saalistamiseksi olisikin toimittava reaalisessa maailmassa.

Paheksuttavaa on, että myös oppositiopuolue Sdp ilmoittaa haluavansa ”soluttaa poliiseja epäilyttäviin verkkoyhteisöihin”, eli kansalaisvapauksien rajoittamisella ja valvonnalla näyttää olevan myös pääoppositiopuolueen tuki. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä verkon poliittisilla sivustoilla leviää nimenomaan demarivallan vastainen vapaus. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Jacob Södermanin johtama uusi työryhmä tarkoittaa ”epäilyttävillä verkkoyhteisöillä” – ei kai vain Sdp:n omia kotisivuja, Sadankomiteaa, Erkki Tuomiojan sivustoa tai työttömien yhdistyksiä? Vai tarkoittaisiko epäilyttävä toiminta kokoomusta, perussuomalaisia ja Suomen Sisua?

Esimakua viranomaisvallan pohjustamasta tulevaisuudenkuvasta antaa tämä uutinen, jonka mukaan suosittua nettiblogia pitänyt kansalaisoikeustaistelija tuomittiin 20 vuodeksi vankeuteen Burmassa. Viranomaisten harjoittama sananvapauden kuohinta ei ilmeisesti lopu, ennen kuin valistuneet ihmiset sanovat sille yksimielisesti haisevan vastalauseensa.