Suomen metsiä sosialisoidaan luonnonsuojelun verukkeella

Nykyisessä kiertotaloudessa taistolaisuus on kompostien aarteista yhä uudelleen esiin nouseva luonnonvara.

Vasemmiston universalistinen metafysiikka saa nykyään ilmaisunsa uustaistolaisten halussa pukea sosialistinen ideologiansa luonnonsuojelun kaapuun.

Mitä tuo metafysiikka sitten oikein on? Se on yleismaailmallista valtaa tavoitteleva uskomusjärjestelmä, jonka kautta yksityinen omaisuus yritetään saattaa julkiseen hallintaan ja kansallinen varallisuus riistää pois kansakuntien itsemäärämisoikeuden piiristä.

Euroopan unionissa on menossa metsien sosialisointi, jota harjoitetaan luonnonsuojelun verukkeella.

Kaikki tietävät, että Suomen metsät kasvavat vuodessa enemmän kuin niitä kaadetaan, vaikkakin kasvu on hieman hidastunut johtuen metsien nopeasta uudistamisesta. Nuori puu kasvaa ja sitoo hiiltä hitaammin kuin vanha.

Suomessa talousmetsiä on hoidettu hyvin vain yhdestä syystä: se on kannattanut niiden omistajille.

Jos taloudellinen motiivi metsien omistamiseen ja hoitamiseen menetetään, kukaan tai mikään ei ota hoitaakseen niitä nykyistä paremmin. Metsien suojelu jää valtion kontolle, samoin myös oikeusvaltioperiaatteen vastaisesta sosialisoinnista metsien omistajille mahdollisesti maksettavat korvaukset.

Metsän ei kuitenkaan pitäisi olla sosiaalitoimisto.

Kauppalehti kirjoitti jokin aika sitten, että ”[t]unnettu yritysvaikuttaja harkitsee metsien myymistä – Suurmetsänomistajat pitävät ennallistamista järjettömänä”.

Tämä pitää varmasti paikkaansa koskien kaikkia, jotka haistavat rahan. Mutta metsien vihersosialisoimisessa on kyse enemmästä: länsimaisen arvopohjan ja oikeusvaltioperiaatteen rikkomisesta.

Hakkuukielloilla ja käytön rajoituksilla loukataan niin pienten kuin suurtenkin metsänomistajien perustuslaillista omaisuudensuojaa. Suomen perustuslain 15 §:ssä määritelty omaisuudensuoja on myös Euroopan ihmisoikeussopimuksessa määritelty ihmisoikeus (1 lisäpöytäkirja, 1 artikla).

Yksityismetsien käytön rajoittaminen on viherkommunismia, ja se on vastoin omistamisen ideaa itseään. Punavihreät kiilusilmät ilkkuvat, etteivät käyttörajoitukset, suojeluvelvoitteet ja sertifikaatit estä suinkaan omistamasta metsiä. He vain pyrkivät päättämään siitä, mitä omistajat saavat tai voivat omaisuudellaan tehdä.

Filosofi Max Stirnerin ajoista asti omistamisella on tarkoitettu kykyä päättää varallisuutensa käytöstä itsenäisesti ja toisista ihmisistä riippumattomasti. Muussa tapauksessa omistajuutta ei ole.

Metsiä on sosialisoitu jo pitkään Suomen omalla metsälainsäädännöllä, joka velvoittaa muun muassa huolehtimaan metsien uudistamisesta hakkuiden jälkeen. Valtiollinen Metsäkeskus on avustanut valtion omien vaateiden toteuttamisessa korvaamalla istutuskuluja vain pieneltä osin. Argumenttina on tällöinkin ollut maasta saatava taloudellinen hyöty.

Viime vuosina metsien sosialisoimista on ajettu etupäässä luonnonsuojeluun liittyvillä verukkeilla. Niitä Suomen sosialistihallitus on käyttänyt ensin ilmastolain ja sitten myös luonnonsuojelulain edistämiseen. Molempien taustalla ovat vaikuttaneet Euroopan unionin luontodirektiivit ja viimeisimpänä ennallistamisasetus.

 

Ensin vedottiin ”luontokatoon”

Ensinnäkin (1) on vedottu esteettis-moralistiseen ”luontokatoon” ja sen pohjalta kumpuavaan ennallistamisvaateeseen, ikään kuin luonnontila olisi itseisarvoista ja tavoiteltavaa. Vihreät kiilusilmät ovat piiloutuneet valkoselkätikkojen ja liito-oravien taakse ja heitelleet käpyjä kuin kranaatteja sieltä. Molempien eläinten vuoksi on metsiä määrätty hakkuukieltoon.

Jokin aika sitten Yleisradion TV-uutisissa (19.6.2022) ja Ylen verkkosivuille päätyneessä toimittaja Veikko Eromäen jutussa suitsutettiin Greenpeacen, Luonto-Liiton ja Elokapinan aloittamaa ”metsävahtitoimintaa”, jolla vihreät anarkistit käyvät käsiksi valtion ja yksityisten tahojen omistamaan metsävarallisuuteen pyrkien saattamaan talousmetsiä hakkuukelvottomiksi luonnonsuojelualueiksi.

Vihreät pioneerit tietävät saapua paikalle, sillä hakkuista on tehtävä Metsäkeskukselle julkinen ennakkoilmoitus, jonka perusteella vihersosialismin lähettiläät lähtevät matkaan liito-oravien papanoita repuissaan. Luokkakaunainen kateus metsän omistajille ajaa heidät tuhoisaan taisteluun.

 

Epäilyksen varjoon saatettuja metsiä ei osta kukaan – ei myöskään sertifioimatonta puuta. Metsän omistaja on tällöin ekoanarkistien panttivanki ja sellaisena aidosti uhanalainen.

Sen sijaan liito-orava ei ole maailmalaajuisesti uhanalainen eikä edes harvinainen olento, vaan sitä esiintyy laajasti Venäjän, Kaukasian ja Keski-Euroopan havumetsävyöhykkeellä, eikä sen suojeluun pidä ryhtyä vain siksi, että se sattuu olemaan harvinainen Suomessa.

Yleisradio on tottahan toki mainostanut myös ”ennallistamista”, jolla tarkoitetaan omistajan oikeutta polttaa metsänsä saattaakseen sen ”luonnontilaan”. Uhanalainen onkin nyt Suomi-neito, joka olisi pelastettava ennen hyppäämistään koskeen!

Maaseudun Tulevaisuus -lehden kirjoittaja vastasi vaateisiin, että metsällä ei ole mitään tiettyä tilaa, jossa se pysyisi tai johon sen voisi ”palauttaa”, ja siksi ennallistaminen olisi täysin mielivaltaista.

Mielivaltaista se on ollut Euroopan unionissa, joka määräsi palautuspisteeksi vuoden 1952. Siihen mennessä Saksan ja monien muiden Keski-Euroopan maiden metsiä oli ehditty kaataa sotien ja teollistumisen tuiskeissa, mutta Suomen metsät olivat vain tuuheutuneet.

Paluu tuohon todellisuuteen tulisi siis Suomelle kalliiksi paitsi sinänsä, myös muille EU-maille lankeaviin laskuihin verrattuna.

Vihreiden hallussa oleva ympäristöministeriö ei hintalappuja kerro, sillä tämänkään EU-vaateen lopullista laskua ei tiedä kukaan, mutta arviot voi lukea lehdistä. 

Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomen pitäisi ennallistaa luontoa vuoteen 2030 mennessä 1,2 miljoonan hehtaarin alueella ja vuoteen 2050 mennessä 3,6 miljoonan hehtaarin alueella. Iltalehden haastatteleman ekologian professorin Janne Kotirannan mukaan miljoona hehtaaria on ”valtava alue kahdeksassa vuodessa”. Hänkin tosin näkee ennallistamisessa vain pragmaattisen vaikeuden – ei periaatteellista vääryyttä.

EU-komission (todennäköisesti) vähättelevän arvon mukaan Suomen valtiolle lankeaisi 931 miljoonan euron vuotuinen lasku.

Ennallistamiseen liittyvät vaateet ovat niin hulluja, että ne tunnusti jo Yleisradiokin: toimittaja Eelis Rytkösen laatimassa jutussa ”Ojia tukkoon, kiviä koskeen – tätä tarkoittaa EU:n ennallistamisasetus, josta hallitus riitautui”.

Miljardi toisensa perään saapuvien EU-laskujen vuoksi Suomen tulisi erota Euroopan unionista ja sen mielivaltaisesta määräilypolitiikasta heti, kun pääasiallinen turvallisuuseste on väistynyt ja Nato-jäsenyys on saatu voimaan.

Perusväittämä luonnon tai luontoarvojen katoamisesta on todistamatta ja absurdi, sillä luonnon käsite on määrittelemättä. Määrittelemättä on myös luonnon ja ihmisen luoman kulttuurin raja. Myös ihminen kuuluu luontoon, eikä luonnolla ole mitään itseisarvoa vaan lähinnä välinearvo ihmisen ja luonnon välisen riippuvuussuhteen vuoksi.

Tosiasiassa luonto valtaa alaa kaikilta paikoilta, jotka ihminen on jättänyt, esimerkiksi Itä-Suomen väestökatoalueilta ja autiotuneilta pihoilta. Luonto on luonnonvarainen, eikä sen toiminnasta tarvitse olla huolissaan sen enenpää Luonnonvarakeskuksessa kuin muallakaan.

Sellainen luontokatoväite, joka kadottaa luonnonvarat niiden omistajilta, on oikeusvaltioperiaatteiden vastainen ja edustaa vihervasemmistolaista tuhoamispolitiikkaa, jolla punavihreät lyövät puukkonsa kahvaa myöten suomalaisten metsänomistajien selkään. 

Selvää sosialismia edustaa EU:n taksonomia-asetuksen suunnitelma, jonka mukaan omistajien metsistä 20 prosenttia pitäisi jättää talouskäytön ulkopuolelle, havumetsissä saisi tehdä kolmen ja lehtimetsässä enintään yhden hehtaarin aukon, ja hakkuiden väliin pitäisi jättää vuosikymmeniksi käsittelemätön alue.

Sellainen määräily ei vain muistuta Neuvostoliitosta. Se on sitä.

Sitten löydettiin ”hiilinielut”

”Luontokadon” ohella toisen (2) vivun, jolla vihervasemmisto on käynyt luokkakaunaiseen taisteluun metsänomistajia vastaan, muodostaa väite ”hiilinielujen” loppumisesta.

Sen takana puolestaan ovat päästökauppasopimukset ja Suomen nykyisen sosialistihallituksen säätämä ilmastolaki, joka velvoittaa Suomea kiirehtimään hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä, vaikka EU:n yhteinen tavoite on vuodessa 2050.

Kun Suomen maankäyttösektori kääntyi ensi kertaa päästöjen lähteeksi, ”metsien hiilinielut romahtivat” ja nettopäästöt pomppasivat, vihreä ministeri Maria Ohisalo torvesi Yleisradiossa, että ”tiellä hiilineutraalisuuteen ei pidä pysähtyä”.

Ei valkohaitakaan voi syyttää moraalittomuudesta, jos se pistelee poskeen uhrinsa, sillä sekin toimii vain luonnon mukaisesti. Naturalismi siis oikeuttaa kaiken. Kaukovarjostimen aave nimeltä Ohisalo puolestaan ajaa vaikka junan päin seinää, mikäli se edistää ”vihreää siirtymää”, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Eipä siis ihme, että havunvihreä Kepu ja homeenvihreä ympäristöpuolue Vihreät ovat lähentyneet toisiaan kannatuslukemiltaan samalla, kun ne ovat etääntyneet toisistaan aatteellisesti.

Tuloksena on ollut puolueiden välejä jäätävä riita, joka näkyy paljastavina otsikkoina: ”Ohisalo ja Kurvinen taittoivat peistä metsistä – Kurvinen syyttää EU:ta Suomen metsäteollisuuden tuhoamisesta”, ”Kova vääntö metsien ennallistamisesta A-talkissa – Antti Kurvinen ’Tämä asetus voi tuhota suomalaiselta metsäteollisuudelta pohjan’” ja ”Metsäministeri Kurvinen ei lämpene metsähakkuiden vähentämiselle, vaikka hiilinielukadosta voi koitua miljardien lasku Suomelle”.

Väittämä miljardilaskun oikeutuksesta pätee tietenkin vain, jos EU:n asettama uhkavaatimus toteutuu ja sitä pidetään oikeudenmukaisena.

Lasku, joka langetetaan jostakin, mitä emme EU:lta osta, on kuitenkin puhdasta kiristystä ja pakotusta, joilla EU puuttuu kansallisvaltion sisäisiin asioihin ja perustuslailliseen omaisuudensuojaan.

Opportunistit ovat lohduttautuneet sillä, että valtion korvaukset metsänomistajille voivat tarjota heille mahdollisuuden saada metsästään jatkuvaa vuosituottoa, jolloin metsän omistamisesta tulisi maataloustukien ja sosiaalitukien tapainen tukiriippuvuuden muoto.

Metsät eivät enää olisi taloutemme ja teollisuutemme tukipilareita vaan valtion korvattavia viheralueita. Metsä ei kuitenkaan ole puisto.

Metsien laskennallinen vuosituotto puolestaan voi olla verotuksen kohteena jo nyt, vaikka metsää ei realisoisi mitenkään. Metsien omistamiseen ei kaivata yhtään lisää laskutusta, veromalleja, hoitovelvoitteita, tukimuotoja, sosiaalisuunnittelua eikä urbaania oveluutta.

Eipä siis ihme, että valtiovarainministerinä toimiva Anneli Saarikko (kesk.) käveli eräänä päivänä hallituksen kokoushuoneesta TV-kameroiden eteen kakaisten suustaan itse keksimänsä uuden sanan: ”omistuksensuoja”.

Omaisuudensuojaan viitaten hän torppasi hallituksen esityksen luonnonsuojelulaiksi, vaikka Kepu ei voi eikä pysty sitä estämään, mikäli haluaa jäädä liimaksi vihervasemmistolaisen hallituksen raihnaiselle lopputaipaleelle. Hallituksen itkuinen vääntö johtuu Keskustan historian pahimmasta virheestä: mennä takaamaan sosialistihallituksen toiminta.

Kaikki järjissään olevat kansalaiset olivat varmasti tuohon mennessä huomanneet, että metsäasioiden lisäksi monia muitakin kysymyksiä oli käsitelty istuvassa hallituksessa vain ja ainoastaan ilmastopolitiikan ja maahanmuuton sekä monikulttuuri-ideologian edistämisen näkökulmasta – universaalisosialismin velvoitteita kaikki.

Kun sosialismi ei nyt etenekään aivan suunnitelmien mukaisesti, myös repeilemässä olevan kabinetin ponibimbomainen puheenjohtaja totesi, että pelisääntöjen yhdenkin rikkomuksen jälkeen ”tätä hallitusta ei enää ole”.

Hallituksen hajoamisesta tuskin kärsisivät ketkään muut kuin punavihreät ministerit, joiden matka ministeri-Audien peppulämmittimien päällä lyhenisi.

Lusikkansa soppaan laittoivat myös EU-influensserit: ylimysnainen Ursula von der Leyen, joka kävi sanomassa suomalaisille, että laskunsa meille on muka vain ”pieni”, ja Kokoomuksen ex-europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola, joka toisti näkemyksensä, että ”vihreydestä tulee muutamassa vuodessa Euroopan vihatuin aate”.

Rattijuopumustuomionsa vuoksi ”pirtu-Sirpana” tunnetun Sirpa Pietikäisen vanavedessä europarlamenttiin putkahtanut poliittinen broileri näyttää oppineen jotakin, toisin kuin kokoomuslainen esikuvansa, joka puolustaa ennallistamisasetusta maireasti.

YK:ssa räjähti

Hullujen paraati viherkommunismin edistämiseksi jatkuu omaisuudensuojan ja itsemääräämisoikeuden vähittäisenä nakertamisena bernsteinilaisen sosialismin mukaisesti.

Kaupunkilähiöissä kasvaneet luontoharrastajat, jotka eivät itse ole koskaan tehneet mitään metsien hyväksi, voinevat jatkossakin luottaa siihen, että metsien omistajat eivät kokoile rivejään ja lähde heinähankoineen ja metsästyskivääreineen vastamielenosoituksiin Senaatintorille.

Sen sijaan universaalisosialismi eteni jälleen vihreään maastoväriin naamioituneena, kun YK:n luontokokous ja sen lähes 200 osallistujamaata päättivät Kanadan Montrealissa, että 30 prosenttia maailman maa- ja meripinta-alasta suojellaan vuoteen 2030 mennessä!

Käsittääkseni jokainen valtio on itse ja yksin suvereeni päättämään kansallisvarallisuudestaan, eikä kukaan tai mikään saa vaikuttaa sellaisen yksityisomaisuuden käyttöön, jota ei itse omista.

Metsiä ei pidä suojella juustohöyläperiaatteella kaikkialla vaan ainoastaan siellä, missä saunapuita tehdään sademetsistä.

Kaukaisessa Kanadassa Suomen punavihreää hallitusta edusti puhalluslampun nokassa paikalle pyyhältänyt Maria Ohisalo, joka hehkutti sopua luontokadon pysäyttämisestä ”historialliseksi”.

Suomessa asiasta innostui vain Tampereen yliopiston toimittajakoululainen Veikko Eromäki, joka pari vuotta sitten haukkui kirjaani Totuus kiihottaa perättömästi ja joka iloitsi nyt Yleisradion varoilla siitä, että ”EU:n päästökauppa uudistuu ilman armoa”.

Väsymätön on se käsi, jolla yliopistojen töpselinokat sahaavat omaa oksaansa.

Ilmastohätätilan pohjalta Ohisalo vaati sitten ”kansallisia kriisitoimia”, vaikka ja koska professorin mukaan Suomi todennäköisesti joutuu ”miljardikorvauksiin hiilinielujen romahduksen takia”.

Sen sijaan minä sanon teille: ei Suomi joudu mihinkään, vaan meitä pakotetaan maksamaan.

Eikä kyseessä ole hätätila hiilinielujen romahduksen vuoksi vaan Euroopan unionin ja YK:n harjoittaman painostuksen vuoksi. Niissä toimielimissä ei ole kuultu suomalaisten näkökantaa ollenkaan.

Sitä paitsi perusaksiooma, eli ”hiilinielujen katoaminen”, on pelkkä laskennallinen abstraktio ja sellaisena riippuvainen parametreistä, joita käytetään laskennan perustana.

Se on siis pelkkä kuvitteellinen luomus, vähän niin kuin ”suuret kansanjoukot”, joiden Marx ja Lenin odottivat rientävän kommunistisen vallankumouksen avuksi, kun hetki koittaisi. Puhe hiilinieluista on pelkkää retoriikkaa ja sellaisena tyhjä kortti. [Päivitys: niinpä väite ”hiilinielujen katoamisesta” romuttui pian.]

Tyhjiä ovat myös väitteet ”luontokadosta”, koska myös niiltä puuttuu näyttö, ja päätelmät ovat vain mielipiteiden varaisia. Suomessa puhdasta luontoa riittää enemmän kuin useimmissa muissa maissa, ja luonnonsuojelijoiden perusväittämät ovat omassa suhteellisuudentajuttomuudessaan täysin pielessä.

Silti esimerkiksi Helsingin Sanomien uutisessa uhataan, että hiilinielujen romahdus voi maksaa Suomelle miljardeja jo kolmen vuoden kuluttua.

On vaikea sanoa, kannustaako lehden juttu lisäämään hiilinieluja valtavilla omilla menetyksillä ja panostuksilla vai maksamaan lisää rahaa päästökauppajärjestelmässä. Mahdollisuutta irtautua kansainvälisestä komentelusta ei pohdita ollenkaan.

Sosialistimedian ja vihervasemmiston vollotus, jonka mukaan ”Suomen luonnon suojelutavoitteesta uupuu 18 prosenttiyksikköä”, tarkoittaa, että vasta 12 prosenttia on sosialisoitu.

Ryssä puolestaan ryösti maapinta-alastamme 11 prosenttia talvi- ja jatkosodassa todistaen, että toiseksi tullut on ensimmäinen häviäjä.

Olen jo aiemmin nimennyt Vihreän Liiton poliittiseksi vastustajakseni. Nyt julistan kyseisen puolueen päävihollisekseni. Mutta se ei johdu minusta vaan vihreistä poliitikoista ja siitä, mitä he tekevät.

Kaikkea hullua on vihreän ideologian siivellä tehty myös urbaaneissa ympäristöissä, kuten Espoossa, jossa kaupunki pystytti 200 000 eurolla kymmenen hyppytolppaa liito-oraville, jotta nämä voisivat ylittää länsiväylän turvallisesti.

Niin täytyi tehdä, sillä EU palautti suomalaisilta itseltään kiskottua jäsenmaksurahaa vain sitä varten, tosin ilman, että yhdenkään oravan olisi havaittu ilmasiltaa käyttäneen. Vielä kun saisi sukupuolineutraalit liikennemerkit oraville.

En sääli Keskustan virhettä, jonka mukaisesti puolue meni kansanvihollisista koostuvan hallituksen takaajaksi ja tilkkeeksi. Kannatuskato, jonka Keskusta seuraavissa vaaleissa saa, on täysin ansaittua.

Kepun heikko kannatus (9,0 %) ei siis hämmästytä, mutta vihreiden korkea kannatus (9,7 %) ihmetyttää.

---

Aiheesta aiemmin

Viherkommunistit ja ekososialistit kavaltavat talousmetsiä luonnonsuojelualueiksi

EU ja vihervasemmisto sosialisoimassa Suomen metsät

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Viherkommunistit ja ekososialistit kavaltavat talousmetsiä luonnonsuojelualueiksi – Perustuslaillinen omaisuudensuoja vaarassa

Kiilusilmäiset viherkommunistit ja ekososialistit ovat ulottamassa cancel-aktivisminsa (eli keskeytystoimintansa) suomalaisten talousmetsien hyödyntämiseen ja hoitoon.

Yleisradion TV-uutisissa (19.6.2022) ja Ylen verkkosivuille päätyneessä toimittaja Veikko Eromäen jutussa suitsutetaan Greenpeacen, Luonto-Liiton ja Elokapinan aloittamaa ”metsävahtitoimintaa”.

Sitä kautta vihreät anarkistit käyvät käsiksi valtion ja yksityisten tahojen omistamaan metsävarallisuuteen pyrkien saattamaan talousmetsiä hakkuukelvottomiksi luonnonsuojelualueiksi.

Välineenään he käyttävät muun muassa Euroopan unionin lähettämiä uhanalaisten lajien suojeludirektiivejä.

Koska hakkuista on tehtävä julkinen ennakkoilmoitus valtiolliselle Metsäkeskukselle, voivat vihervasemmiston punikkifasistit lähteä samoilemaan toisten omistamiin metsiin löytääkseen sieltä jotakin, mikä voi estää puun myynnin ja hakkuut.

Siten he rikkovat perustuslaillista omaisuudensuojaa vastaan, ja kouransa ovat kiinni sellaisessa, mikä ei heille kuulu.

Valtio voi luonnollisesti määritellä omia metsiään luonnonsuojelualueiksi ja siten kieltää itseltään metsien käytön taloudellisiin tarkoituksiin. Mutta vastaava menettely on perustuslaillista omaisuudensuojaa loukkaava rikos yksityisiä metsänomistajia kohtaan. Se voi olla rikos myös julkista omistusoikeutta kohtaan.

Ylen jutussa Metsähallituksen virkamies taivastelee, että aiemmin metsänvartijat vahtivat valtion metsiä varkauksien varalta. Nyt ”metsävahtien” nimellä toimivat viherkommunistit ja ekososialistit varastavat metsiä niiden omistajilta ”vahtimisen” verukkeella.

Valtion metsien käyttötarkoitusten muuntelu ei näytä hetkauttavan yksityisen kapitalistiomistajan hallinnoimaa Koneen Säätiötä, joka on myöntänyt rahoitusta valtion metsien maastokartoitukseen luonnonsuojelutarkoituksiin.

Koneen Säätiöllä tai sen taustatahoilla itsellään ei ilmeisesti ole liioin uhanalaista metsävarallisuutta, ja punavihreiden tapa huonontaa valtiontalouden tilaa ei vaikuta vihervasemmiston apurahakassaksi muuttuneeseen säätiöön.

Jutun Ylen TV-uutisiin ja verkkosivuille laati tamperelaislähtöinen toimittaja Veikko Eromäki, joka julkaisi myös vihamielisen ja valheellisen kirjoituksen parin vuoden takaisesta kirjastani Totuus kiihottaa.

”Hiilinieluista” ja ”luontokadosta” kohisemalla valtavirtamedia koettaa täyttää diskurssin sosialistisen maareformin retoriikalla. Siten yksityinen maaomaisuus yritetään kollektivisoida EU:n luontodirektiiveihin vedoten.

Jokin aika sitten Yleisradio mainosti myös metsien ”ennallistamista”, jolla tarkoitetaan omistajan oikeutta polttaa metsänsä saattaakseen sen ”luonnontilaan”.

Liittovaltioksi organisoituva helvetinkone nimeltä Euroopan unioni valmistelee lakipakettia, jolla kolmasosa Suomen metsistä määrättäisiin ennallistettaviksi. Tässä mielessä EU ei ole mitään muuta kuin Vihreä Liitto jättiläiskoossa.

Metsänsuojeluilmoitukset ovat rakenteellista väkivaltaa, jolla luonnonsuojelujärjestöt yrittävät riistää (valtion metsien ohella) myös yksityisiltä metsänomistajilta heidän omaisuutensa ja rajoittaa omistusoikeutta omistajille tuhoisalla tavalla.

Tosiasiassa yksityiset talousmetsien omistajat ja maatilatalouden harjoittajat ovat tehneet enemmän Suomen metsien ja luonnon hyväksi kuin kaupunkien nuoret kommunistipultsarit, joiden aktiivisuus luonnon suojelemiseksi on ollut itsensä kahlitsemista työkoneisiin.

Kaiken hyvän metsien eduksi ovat yksityiset metsänomistajat tehneet taloudelliseen kannattavuuteen perustuvista syistä, toisin sanoen utilitaristisin eli hyödyn tavoitteluun liittyvin järkiperustein, jotka ovat ainoita toimivia motiiveja kaikissa asioissa.

Ilmeisesti metsänomistajien pitää lähteä vartioimaan omia metsiään Elokapina-liikkeen punikeilta estääkseen asiattoman oleskelun omilla maillaan. Suomen metsiä pitää suojella ensisijaisesti viherkommunistisilta ympäristöpoliitikoilta.

Luonnonsuojelun nimissä harjoitettava viherkommunismi ja ekososialismi osoittavat, että kirveellä olisi töitä ja asiassa pitäisi hakata muutakin kuin metsiä.

Kansalaissotaa ennustan vihervasemmiston punavihreiden kätyrien ja kunnon ihmisten välille.

Ero Euroopan unionista tulee Nato-kytköksen jälkeen helpoksi, mikäli vain jokin hallitus päättää asiasta kansanäänestyksen järjestää.

 

Aiheesta aiemmin

EU ja vihervasemmisto sosialisoimassa Suomen metsät

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Mitä on vihervasismi?

Olen onnistunut luomaan poliittiseen sanankäyttöön muutamia käsitteitä ja sanontoja, joita minun ei ole tarvinnut liioin toistella, sillä monet muut ovat alkaneet toisella niitä.

Esimerkkinä olkoon ”puliveivaus”, joka merkitsee Stadin slangissa glykolin tai muun lasinpesunesteen sekoittamista hienostuneella ranneliikkeellä niin, että siitä tulee juotavaksi kelpaavaa alkoholia. Sana on vanhaa perua, mutta nostin sen viitisentoista vuotta sitten diskurssiin poliittisen keinottelun vertauskuvaksi.

Muita lanseeraamiani käsitteitä ovat ’repressiivinen toleranssi’, ’kompensoiva suvaitsevuus’ ja ’ekokatastrofin intimiteetti’. Ensin mainittu viittaa länsimaalaisen suvaitsevaiston vaikerointiin siirtomaapolitiikasta valittavien nykysortajiensa tossun alla. Suvaitsevaisto osoittaa ”toleranssia” eli sietokykyä todelliset ajatuksensa salaten sekä ikuista syyllisyyttä potien.

Tämän mukaan valkoisen suomalaismiehen pitää kantaa loputonta moraalikuormaa uudella ajalla eläneiden hollantilaisten ja portugalilaisten merenkulkijoiden valloitusretkistä ja kieltäytyä suklaan syömisestä, koska se on muka rasistinen herkku.

’Kompensoiva suvaitsevuus’ puolestaan tarkoittaa vihervasemmistolaisten puolueiden tapaa maksattaa vähemmistöjen etujen edistäminen periaatteella: ’Kun puolueemme edustaa yhdessä asiassa teitä, vaadimme teidän kannattavan kaikissa asioissa meitä!’ – Huonoa kauppaa vähemmistöille itselleen.

Tällä periaatteella esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä on viety vihreiden ja vasemmistopuolueiden liiterin taakse kuin kuoriämpäriä. Identiteettipoliittisesti nyöritetyt homot ovat asettuneet tukemaan vihervasemmistoa talouspolitiikassa, ulkopolitiikassa, turvallisuuspolitiikassa, maahanmuuttopolitiikassa ja kaikessa muussakin yleispolitiikassa maksuksi siitä, että vihervasemmisto on kiljunut edistävänsä jotakin niin tarpeetonta, halpamaista ja mekkoeinareita hameisiin pukevaa kuin kirkollisia avioliittoja.

Kolmas sanapari ’ekokatastrofin intimiteetti’ korostaa kaikkien ”vastuullisten” puolueiden tapaa vaieta luonnon tuhoutumisen juurisyystä. Se on ihmiskunnan liiallinen runsastuminen, siis väestönkasvu Aasian, Afrikan, Lähi-idän ja Etelä- sekä Väli-Amerikan kehitysmaissa. Salailua korostava sana ”intimiteetti” alleviivaa väestöräjähdykseen liittyvää häveliäisyyttä siitä, että maapallolle tuhoisan väestöpullistuman aiheuttaa heteroiden estoton ja kiimainen paneskelu kyseisissä maissa.

Omaa vastuuta tunnistamatta itketään sitten kaikkien asioiden riittämättömyyttä rääväsuumaisesti, ja yritetään heittäytyä länsimaalaisten ihmisten käsivarsille voimaantumaan. Mutta ensin pudottaudutaan hädänalaisiksi Välimereen, josta Euroopan unionin meripelastusyksiköt tuon liikaväestön työkseen onkivat vaieten samalla ekokatastrofin intimiteetin mukaisesti.

Samanaikaisesti spiraalikakkuloilla varustautuneet ilmastopastorit selittelevät neekerikurjuuden johtuvan länsimaalaisten aiheuttamasta ”kuivuudesta”, vaikka kuivahtamaan on päässyt valkoisen väestön oma lisääntyminen länsimaisten feministien harjoittaman ja ihmissuhteita raastavan seksikielteisyyden vuoksi.

Edellä tuli mainituksi myös ’juurisyy’, josta aloin puhua muutamia vuosia sitten. Suomensin silloin latinankielisen sanaparin causa prima, jolla tarkoitetaan aristoteeliseen filosofiaan liittyen ’ensimmäistä vaikuttavaa syytä’. Omaan diskurssiinsa sen onki Uuden Suomen puheenvuoropalstalta Paavo Väyrynen, joka pisti käsitteen korvansa taakse tyytyväisenä kuin leuan alta rapsutettu kissa.

Tavallaan juurisyyn käsite on turha, sillä se herättää kysymyksen, mikä onkaan enää syy, jos sen takana täytyy olla vielä vaikuttavampi juurisyy. Puhe juurisyystä johtuu siitä, että monet maahanmuuton ja EU-liittovaltiopolitiikan tueksi mainitut syyt ovat tekosyitä. Siksi on tarpeen puhua näiden ilmiöiden varjopuoliin liittyvistä varsinaisista syistä: juurisyistä.

Olen puhunut myös ”virkkuumummuista”, ”sädekehänunnista” sekä ”rukoilijasirkoista”. Viimeksi mainitut ovat kannibaalisia petohyönteisiä, joiden keskuudessa naaras yleensä syö koiraan parittelun aikana. Mikäli en ole tällöin tarkoittanut feministejä, on kohteenani ollut kristillis-konservatiivinen patavanhoillisuus, johon liittyvä moraaliturbulenssi ei poikkea paljoa ”liberaaleina” esiintyvien mimoosojen paatoksesta.

On myös paljon tuoreita ja asioita oikein nimeäviä käsitteitä, joita en ole keksinyt enkä kehitellyt. Kukkahatun käsite taisi tuttu jo ollakin, kun itse siihen törmäsin, samoin nuo jo vähäsen kulahtaneet ’hyvesignalointi’, ’moraaliposeeraus’ ja ’moraalikarisma’, jotka liittyvät sosiaaliseen vaihdantatalouteen ja muihin valheellisiin taseisiin. Olen puhunut samppanjasosialisteista ja kaviaarikommunisteista. Kun käsite kuluu, se kertoo, että niiden viesti on mennyt perille. Mutta onhan kliseitäkin käytettävä, jotta ne pysyisivät elinvoimaisina. 

Ominamme taas pidämme ajatuksia, joita emme tunnista muiden ajattelemiksi, kun taas toisten ajatuksina pidämme näkemyksiä, joita emme heti myönnä omiksemme. Joten älköön kukaan kiertotalouden kannattaja pahastuko tavasta, jolla saatan astua heidän tyylikkäille Crocks-jäljitelmäsandaaleilleen.

Vihervasismin tunnusmerkkejä

Tänään tahdon auttaa yhteiskunnallisen todellisuuden tiedostamisessa lataamalla poliittisen diskurssiin uuden käsitteen: vihervasismi. Käytin sitä noin vuoden ajan Jodelissa, kunnes ne koirat älähtivät, joihin kalikka kalahti, ja kiilusilmät liputtivat viestini DDR:läisen ilmiantokulttuurin mukaisesti portaalin ylläpidolle, joka katkaisi kaulani ja sensuroi kirjoitukseni. Perille meni. Koska kielto on laadun tae, aivan niin kuin peittely yleensäkin paljastaa totuuden, on kirjallinen teoskin olemassa vasta, kun se on sensuroitu ja filosofilla pää kainalossa.

Mitä sitten tarkoitan vihervasismilla? Kyseessä on eräänlainen kattokäsite, joka kuvaa useita jo edellä mainitsemiani asioita. Se on tietenkin lyhenne sanasta ”vihervasemmistolaisuus”, josta lissut käyttävät lässyttävää slangi-ilmausta ”vihervassari”. Se on vähän niin kuin mielenosoituksesta tehtiin ”miekkari”. Vertauskuvallista vihamielisyyttä siihenkin sisältyy hitusen. Leikkisyyttä korostaa vain, ettei miekkariin osallistuja saa pitää miekkaa, vaan virkavalta tuo sen väsyneesti paikalle.

No, vihervasismin käsite on tekemisissä myös – kuten arvaatte – fasismin kanssa. Fasismilla voidaan tarkoittaa italialaisen fasismin lisäksi myös muuta kiihkomielisyyttä, kuten professori Tarmo Kunnas on todennut ja tehnytkin kirjassaan Fasismin lumous (Atena 2013). Esiintyy niin sanottua punikkifasismia, jonka vallitessa kaiken maailman nulikat pyrkivät päättämään itseään isommista ympyröistä ja hukkuvat sen vuoksi saappaidensa varsiin märkiä korviaan myöten. Vihervasismin käsite tekee vihervasemmistolaisuudesta tuttavallisempaa.

Luettelin vihervasismin takana olevan vihervasemmistolaisuuden piirteitä kirjani Totuus kiihottaa luvussa 4.3. (s. 72–73). Kyseessä on ajatusklusteri, jossa tarkoitusperistä ja päämääristä ollaan varmoja. Eri mieltä olevia ei kuulla, vaan heidät tukahdutetaan, ja viisaille nostetaan nenäkkäästi nokkaa, kun ei itse olla kovin viisaita. Epävarmuus näkyy oikeassa olemisena. Näkökantoja leimaavat yliyksilöllinen ihmiskuva ja poliittista ajattelua kollektivismi.

Vihervasemmistolaisuuteen liittyy myös yhdenmukaistamiseen perustuva tasa-arvon ihanne, joka kiistää meritokraattisen oikeudenmukaisuuden, eli moraalifilosofisen ansaintaperiaatteen. Taustalla leijailevat marxismin ja leninismin sekä sosialismin ja kommunismin haamut. Vihervasistien feministinen siipi tervehtii akateemisen ajatuskurin vaatijaa tasa-arvopolitiikalla, joka osuu kuin paistinpannu lännenmiehen poskelle 1950-luvun westerneissä

Vihervasemmistolainen ajatusklusteri turvautuu usein mustamaalauskampanjoihin, joilla koetetaan pilata arvollisten tieteenharjoittajien maine. Ei-sosialistisia filosofeja yritetään vahingoittaa pyrkien vääristelemään heidän sanomaansa, ja puolueettomia tieteenharjoittajia sekä oikeistolaisia poliitikkoja pilkataan.

Helposti hyödynnettävän alustan vihervasemmistolaiselle politikoinnille on tarjonnut sosiaalinen media, jonka laareissa liikkeen aktivistit ovat keränneet joukkueita omasta mielestään sopimattomien mielipiteiden kitkemiseksi pois yleisöjen nähtäviltä. He hyödyntävät liikkeen yleistä menettelytapaa: joukkovoimaa ja massakulttuuria. Tuloksena kaikenlaisten silakkaliikeiden ja varisverkostojen toiminnasta on ollut perättömiä ilmiantoja ja kavalluksia, joiden takana kytevät vihervasemmistolaisten ennakkoluulot, ikuinen luokkakatkeruus ja poliittinen kauna.

Sisältökannanottonaan vihervasemmistolainen klusteri on asettunut puolustamaan monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa, vaikka filosofisesti katsoen ne muodostavat ideologian, jolle kantaväestö ei ole antanut poliittista oikeutusta demokraattisessa prosessissa, ja näyttö onnistumisesta puuttuu. Rajat ylittävää geenivirtaa vihervasemmisto puolustaa rotukorttia avoimesti heiluttaen ja ymmärtämättä agendaansa liittyvää ristiriitaa.

Vihervasemmisto on pyrkinyt porvariston ohella pönkittämään myös Euroopan rahaliittoa ja EU:n rakentamista liittovaltioksi. Yksilöiden vapautta ja itsemääräämisoikeutta painottavan kansallismielisyyden vihervasistit pyrkivät leimaamaan ”pahaksi” ja varustamaan sähköiskun kaltaisia reaktioita tai välittömiä toimenpiteitä vaativaksi ”natsismiksi”, ”rasismiksi”, ”vihapuheeksi” tai ”ääriajatteluksi”. Äärimmäinen ajatteleminen on heidän mielestään väärin silloinkin, kun äärioikeistolaiset ovat äärimmäisen oikeassa.

Sillä tavoin vihervasistien leimakirves on osunut sen omaan nilkkaan. Omaa vihaansa edustaessaan vihervasemmisto on toiminut vapauden ja suvaitsevuuden ihanteitaan vastaan. Tilanne on tukala monille vihervasemmistolaisille itselleen, ja välkyimmät heistä ovat yrittäneet kiemurrella irti ideologisista liekanaruistaan.

Esimerkkitapauksina mainitsen oikeustieteen tohtori Jarkko Tontin äskettäisen tilityksen, jossa hän kertoo syitä eroonsa Vihreästä Liitosta, ja dosentti Mikko Paunion kirjoituksen, jossa hän kertoo, miksi palautti syntymädemarina hankkimansa SDP:n jäsenkirjan. Molemmat avautumiset kannattaa lukea.

Sarkastisinta kaikista on, että omasta idealismistaan ovat joutuneet kärsimään maahanmuuton suosijat itse. Esimerkiksi käy vaikka Vihreiden entisen puoluesihteerin Panu Laturin kohtalo, kun muuan laittomasti maassa ollut Sudanin kansalainen pahoinpiteli hänet Brysselissä niin, että hän on joutunut lehtitietojen mukaan kuntouttamaan itseään pitkään palvelutalossa Helsingin Arabiassa.

Vihervasismin teoriahistoriaa

Pahimpia vihervasistien ideologisista työvälineistä on identiteettipoliittinen sitouttaminen. Sillä tarkoitetaan yksilön vangitsemista eturyhmäpoliittisen taistelun välikappaleeksi. Menettely on vasemmistolle perinteinen.

Jo 1970-luvulla, jolloin vasemmisto pyrki näyttäytymään ”rationalismin” edistäjänä (ja sen toiminnassa oli vielä jotain järkeä), vasemmisto moitti politiikan henkilöitymistä, ikään kuin politiikkaa eivät tekisikään ensisijaisesti ihmiset vaan kasvottomat organisaatiot, toisin sanoen puolueet, joita mieluiten on vain yksi. Vasemmiston diskurssissa erotettiin ”päättäjät” ja ”kansa”, niin kuin tehtaissakin olivat pomot ja työväki, joka ainoana väitti tekevänsä työtä. Puuttui oivallus (tai haluttiin haudata tosiasia), että todellisessa demokratiassa me kaikki olemme päättäjiä.

”Kaikkien työläisyydestä” vasemmisto jaksoi toki muistuttaa myös yliopistoissa, ja juuri tuohon laumahenkisyyteen nojaa myös nykyinen identiteettipolitiikka. Identiteettipoliittinen klusteri on betonikimpale, joka on kahlittuna ilmastopolitiikalla ripitettyjen vihervasistien omaan kaulaan. Intersektionaalinen vähemmistöpolitikointi puolestaan on ideologisista velvoitteista valettu rautapallo, jota vähemmistöön tai johonkin ”erityisryhmään” kuuluva raahaa mukanaan kaikkialle.

Tämän ajattelutavan mukaan et voi olla nainen, jos et identifioidu sosiaalidemokraattiseen tasa-arvon taontaan, jonka tuloksena syntyy lisää kahleita. Et voi myöskään olla minkäänlainen kaappi-, julki- etkä avoin homo, jos et ole viherliberaali ajattelun lumihiutale, jonka tehtävänä on toimia mediaa viihteellistävänä marakattina.

Vasemmiston vielä taannoin edustamat järkiperäiset tavoitteet, kuten ilmainen koulutus ja terveydenhuolto kaikille suomalaisille, vesittyivät, kun kommunismin eräs ajatussuunta, eli leniniläinen tajunnan heijastusteoria ja persoonallisuuspsykologia kiertyivät yleisvasemmistolaiseen ja sosiaalidemokraattiseen ajatteluun. Se pyrki naamioitumaan ”liberalismiksi” ja ”vihreydeksi” mutta muodosti totalitaarisen oppijärjestelmän.

Identiteettipolitiikka on siitä vaarallista, että se kiistää filosofian perinteisen identiteetin määritelmän, jonka mukaan se tarkoittaa yksilön hyvää itsetuntoa. Poliittinen vasemmisto vääristeli identiteetin käsitteen Pohjois-Amerikan ”edistyksellisissä” yliopistoissa ja toi sen Eurooppaan todistaen, että kommunismi ei aina uhkaa idästä vaan myös lännestä.

Identiteettipolitiikalla tarkoitetaan nykyään tuossa harhaisessa ajattelussa viiteryhmiin samastumista. Sanotaan esimerkiksi, että identiteettisi voi kehittyä täysin vain, jos otat niiden ihmisten asenteet suhteessa itseesi, jotka muodostavat oman viiteryhmäsi. Tämän mukaan esimerkiksi nainen ei voisi olla nainen ilman, että hän samastuu omaan viiteryhmäänsä ja asettuu tukemaan kaikkea, mitä feminismi määrää.

Identiteettipolitiikan varjolla marxilais-leniniläinen tajunnan heijastusteoria (jonka mukaan ihmistajunta ja tietoisuus kehittyvät ”ulkoa sisään”) ujutettiin vaivihkaa osaksi ”liberalismina” esiintyvää yleisvasemmistolaista ajattelua, johon myös porvaristo lipsahti mukaan. Tosiasiassa sen kautta sidottiin yksilöiden itsenäinen ajattelu kollektiivien osaksi, ja oikeasti kyseinen piilokommunismin muoto edustaakin vapauden, yksilöllisyyden ja itsemääräämisoikeuden vastakohtaa.

Identiteettipolitiikka on siis sorron nykyinen väline, joka asettaa politiikanteon yksilöiden itsensä edelle. Se on lähes samanlaista kuin akateeminen vertaisarviointi, josta olen käyttänyt nimitystä vertaisvartiointi. Vertaisarvioinnin käsite on peräisin vartiointiliikkeestä. Se uskottelee, että tutkimusten arvostelijat ja julkaisuoikeuksista päättäjät ovat vertaisasemassa, vaikka todellisuudessa he ovat poskettomassa valta-asemassa, josta he voivat läimäytellä vapaasti niin kovaa kuin tahtovat. Sen he tekevät yleensä anonymiteetin suojista: salusiinien ja rullakardiinien takaa.

Näin myös yliopistomaailmassa yksilöt sidotaan kollektiiveihin, eikä läpi voi päästä mitään todellista filosofiaa, jossa ihmiset edustavat näkemyksiään rehellisesti. Oikeutusta pakotetaan hakemaan omilta kilpailijoilta ja jopa vastustajilta, mikä johtaa automaattisesti valheellisuuteen. Tuloksena on ollut filosofian vastaista konformismia, ryhmäkoheesiota ja konsesukseen taivuttelua. Kaiken takaa lemuaa samanlainen pistävä rikkivedyn löyhkä, joka tulee hapettomassa tilassa mätänevistä strutsinmunista.

Identiteettipoliittisen läksytyksen tuloksena myöskään äänestyskopeissa eivät päätä yksilöt vaan ryhmät, aivan niin kuin työpaikoillakin päähän putoaa jäsenkirjaa ottamattomille tiili. Tällä tavoin vihervasisteille on kertynyt valtaa paljon enemmän kuin vasemmistolaisten aatteiden todellinen kannatus antaisi myöten. Oikeistolaiset äänestävät peruskatsomustensa mukaisesti yksilöinä, mutta vihervasemmisto patistelee ja sitouttaa, suostuttelee, kerää jengejä ja ojentaa.

Väitän ja tiedän, että ihmiset kärsivät siitä. Sitouttaminen on samanlaista kuin valitseminen Braunin ja Philishaven välillä. Kun ihmisestä on tehty esimerkiksi braunisti, siltä tieltä ei ole paluuta, sillä ajattelemisesta on siirrytty identiteettiin. Kyse ei ole enää siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja sanovat, vaan siitä mitä he ovat. Näin asiasta on tehty auktoriteettikysymys.

Koska vahvistusharha (confirmation bias) on psyykkinen perusprosessi, vihervasistit pahentavat alhoaan ja vaipuvat yhä syvemmälle äänieristettyihin bunkkereihinsa. He toimivat niin kuin feministit linnoittautuessaan sukupuolen tutkimuksen yksiköihin, joissa he varjelevat omia valheitaan sukupuolesta ”sosiaalisena konstruktiona” eivätkä hyväksy näkemystä sukupuolierosta ontologisesti olemassa olevana tosiasiana: biologisena faktana, joka riippuu  sukupuolielimistä, hormoneista, geeneistä ja kromosomeista.

Ajatuksen paremmuudella tai huonommuudella per se eivät vihervasistit pidä väliä, vaan asioista tehdään identiteettipoliittisella vyörytyksellä henkilökohtaisia kunniakysymyksiä, joiden mukaan perussuomalainen ei voi koskaan olla oikeassa ja ”rasistien” kanssa ei neuvotella. Tämä umpikuuroutuminen on tietenkin perin tyhmää ja filosofian olemuksen vastaista.

Huvitteluliberaalit vihervasistit hakevat aggressioilleen ja hyökkäilyilleen oikeutusta laittautumalla sorretuiksi ja syrjityksi väitettyjen ryhmien asemaan. Samalla vihervasistit itse alistavat ja orjuuttavat omiaan. Juuri se on vihervasistien kohtalossa murheellisinta.

Vihervasismia käytännössä

Helsingin Sanomat julkaisi jokin aika sitten jutun ”Mistä tunnistaa natsin?” Tämä kirjoitukseni sopii sen jatkoksi, sillä tässä kerron, mistä tunnistaa vihervasistin.

Vanha tarina kertoo, että vihervassari meni älykkyystestiin ja sai arvon 85, joka ei ole kovin hyvä. Testiraportti kädessään vihervassari selitti asiaa todeten, ettei kehno tulos johtunut hänestä itsestään, vaan testi vain oli niin vaikea.

Tämä pitää yhtä sen kanssa, että vihervasistien mielestä syyt ovat aina yhteiskunnan, kun taas ansiot ovat hänen itsensä, usein myös toisten ihmisten ansiot, joita vihervasistit pistelevät mielellään omiin taskuihinsa. Ajatteluperinteen tukena on sosiaalinen konstruktionismi, jonka mukaan tämän jos tuonkin vääryyden syynä on alistava tai sortava ”sosiaalinen rakenne”, ei ihmisen oma toiminta, toimimattomuus tai tahdonmuodostus.

Kaikki yllä sanottu on tietenkin vain rahisevan kuivaa ideologiakriittistä teoriointia. Käytännössä saatte tietää, mitä vihervasismi merkitsee, kun tunnette vihervasismin tulokset selkänahassanne ja vihervasismi toimii.

Saatte tietää, mitä vihervasismi on, kun Suomi yrittää olla maailman johtava maa ilmastonsuojelun alalla, ja Suomesta ”tehdään” hiilineutraali hyvinvointivaltio, joka ”haluaa” olla kaikessa maailman paras.

Tämä tapahtuu vihervasistien päätöksellä lopettaa Euroopan ympäristöystävällisimmäksi todetut hiilivoimalat nimenomaan Suomesta, joka on kylmä ja pimeä maa. Tunnette asian asiantuntijoitakin paremmin, kun avaatte lämpöpatterinne samalla, kun vihreä direktiivi ilmoittaa, että huoneistolämpötilaa alennetaan 17 asteeseen, sillä lämpö ”otetaan talteen merivedestä”.

Ymmärrätte, mistä on kyse, kun Ullanlinnassa asuvat vihervasistit kurittavat haja-asutusalueiden omakotiasukkaita lopettamaan paikkakunnan ainoana valopilkkuna paukkuvassa pakkasessa loimottava öljylämmittimensä ja pystyttämään tuulettomaan pakkasyöhön tuulivoimala sekä kapuamaan katolle luomaan lunta aurinkopaneeleista, sillä onhan Kuu aurinkokuntamme valaisevin kiertolainen, kun taas pelkkä maalämmityksen asentaminen ylittäisi koko asumuksen arvon.

Vihervasistit kannattavat EU:n tukipakettipolitiikkaa, tilapäisten rahastojen toistuvaa keruuta ja tulojensiirtounionia, koska ne johtavat Neuvostoliiton kaltaiseen liittovaltioon, jossa varat ja velat katsotaan yhteisiksi, kansallisvaltiot on tapettu, ja EU:sta muodostuu sosialistisen internationaalin mukainen fiskaaliunioni.

Vihervasistit vaativat EU:lta entistäkin radikaalimpia ympäristötoimia, sillä taksonomia-asetuksilla, metsiensuojeluvelvoitteilla, energiamääräyksillä ja ”luontokadosta” muistuttavilla ripityksillä voidaan kätevästi pahentaa kansalaisten ja jäsenvaltioiden talousahdinkoa sekä edistää viherkommunismia, jonka varjolla kansalaisten yksityistä varallisuutta päästään ekososialisoimaan julkisen vallan hallintaan. Kansallisvaltioilta riistetään niiden itsemääräämisoikeus ja suvereniteetti.

Vihervasistinen politiikka on suureksi osaksi pelkkää tulojen siirtoa vailla mitään lisäarvoja tuottavaa toimintaa tai keinoja, joilla idealistit voisivat toteuttaa huikeat ekologiset päämääränsä. Ylimitoitetun ympäristöpolitiikan mallina on universaalisosialistinen metafysiikka, eli yleismaailmallinen sosialistinen ideologia.

Voidaan kysyä, mitä suomalaiset saavat palkkioksi siitä, että vihervasemmisto ”pelastaa maailman” mutta tuhoaa samalla suomalaisten ihmisten ja valtiomme talouden. Mitalinko? Vai kukkakimpun? Myöskään maailma ei pelastu, vaikka vihervasistit pakottaisivat kansalaisiamme lopettamaan hengittämisen, jotta päästökauppa ja hiilinielut tasapainottuisivat. Vihervasemmistolaiset pissikset joutuisivat kuitenkin polttamaan kylmentämänsä ruumiit hiilipäästöjä aiheuttavissa krematorioissa.

Vihervasistit suorittavat tulojen uusjakoa vuotavalla sangolla: laittaen suuren osan avustajakaartinsa taskuihin, täsmälleen kommunistimaiden eliitiltä saamiensa esimerkkien mukaan. He ostavat kannatusta omille äänestäjilleen toisten puolueiden äänestäjiltä verottamillaan tai muutoin kiskomillaan varoilla, kuten ruuhkamaksuilla, jotka ovat keskustojen kauppakuolioiden ja autioitumisten keskeisiä syitä.

Tiedätte, mitä vihervasistit tarkoittavat, kun panette merkille heidän intomielisen halunsa viedä polttomoottoriajoneuvot kaikilta, aivan niin kuin lapsilta otetaan heidän lelunsa ja miehiltä kahlitaan kalunsa. 

Lopulta keskustojen asukkaat ovat yhtä pahasti motissa kuin heidän maalla asuvat serkkunsa, jotka tietävätkin jo, että liikkumisvapauden rajoittaminen on olennainen osa reaalisosialismia. Se on tapa hallita väestöjä ja rajoittaa heidän kanssakäymistään. Tämän vihervasemmisto tekee kaikkialla, paitsi kun on kyse laittomien maahan tulijoiden pyrkimyksestä asettua Suomeen asumaan. Sen he mielihyvin sallivat ja sitä edistävät ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” verukkeilla.

Suomessa autoilu ei ole enää liikennemuoto ollenkaan, vaan se on tapa rahoittaa vihervasistien tukijoukkoja. Autoilun kiinteisiin veroluonteisiin kuluihin uppoaa niin paljon rahaa, että polttoainetta ei ole varaa ostaa ja matkaan ei pääse.

Silloin kun autoiluun on varaa, nuo varat valuvat tulojensiirtoina ”hyvinvoinnin ytimessä” nautiskelevien sosiaaliviranomaisten palkkoihin, sofistikoituneille pultsareille ja muille urbaaneille ovelille, joilla varattomiksi laittauduttuaan on oikeus vihervasemmiston köyhyysihanteiden mukaiseen toimeentulotukeen. Tämä sossutuen muoto onkin koko yhteiskunnallisen kurjuuden ja vääryyden primus motor, sillä se suorastaan ohjaa ihmisiä hankkiutumaan täysin varattomiksi vain turvatakseen tulot jokapäiväisiin menoihinsa.

Rihkama- ja räsykauppiaiden ruohonjuuripoliittisilla vankkureilla ajetaan sitten kantaväestöjen ohitse niin asuntojonoissa kuin terveydenhuollossakin. Maahanmuuttajien luksusautojen blingivanteet, älypuhelimet ja kultakorut kimaltavat identiteettiä vahvistaen samalla, kun penkka pöllyää ja suomalaisten asunnottomien silmät ja korvat ovat täynnä monikulttuuri-ideologian ihanuudesta muistuttavaa mutaa. Samanaikaisesti raideliikennettä kehitetään kai ihmisten kesämökeille.

Myös suomalaisilta veronmaksajilta riistetyt tulojensiirrot Afrikan ja Kaukoidän teknis-taloudellisiin hyvinvointimaihin sekä Euroopan unionin älyllisesti rappeutuneisiin kehitysmaihin ovat reaalisosialismin ilmentymiä 2000-luvulla. Ne toteuttavat rajattoman maailman ihannetta, jossa kansallisvaltioiden rooli hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäjänä on totaalisesti mitätöity ja kyky moraaliseen resistenssiin on rapautettu täysin.

Vihervasemmiston edisonit eivät ymmärrä edes sitä, että heidän politiikkansa nimenomaisesti tuhoaa luontoa. Tämä johtuu siitä, että he eivät ymmärrä mitään taloudesta.

Talouteen perehtyminen valaisisi, että investointeja ympäristönsuojeluun kannattaisi tehdä siellä, missä ne ovat halvimpia, eli kehitysmaissa, eikä suinkaan Suomessa, jossa ne ovat kalleimpia ja siksi tehottomimpia. Tätä vihervasistien kognitiivisesti heikko ymmärryskyky ei suostu ottamaan vastaan, sillä heidän aivonsa ovat lähtökohtaisesti järkipuheen ehdottomasti torjuvassa asennossa. He kieltävät itseltään järjen samalla periksiantamattomuudella kuin alkoholisti, joka ehdottomasti kieltää juovansa.

Näin he eivät pysty sulattamaan edes sitä, että päästöjä pitäisi ylipäänsä hillitä siellä, missä niitä eniten tuotetaan, eikä kiristellä normiruuveja täällä, jossa ympäristötehokkuus on jo muutenkin korkealla tasolla, kun hyödykettä kohti tuotetut päästöt ovat vähäiset. Sen sijaan nuo Louis Vuittonin kanta-asiakkaat pohtivat päästöjen määrää suhteessa asukaslukuun ylikansoitetuissa kehitysmaissa, joissa ekokatastrofi on päässyt etenemään jo täysin pysäyttämättömään tilaan väestöräjähdyksen vuoksi.

Talousasioista lumiukkojen tavoin pihalla olevat vihervasistit eivät ymmärrä sitäkään, että Suomessa kaikki menestyneet luonnonsuojelutoimet ovat tehdyt vain siksi, että ne ovat olleet taloudellisesti mahdollisia ja omistajien taloudellisten etujen mukaisia. Metsiä on hoidettu Suomessa hyvin vain ja ainoastaan omistajien toimesta ja siksi, että se on kannattanut heille taloudellisesti. Sen sijaan ainoa, mitä vihervasistit itse ovat tehneet metsien hyväksi, on itsensä kahliminen harvestereihin.

Kumisaapasjalkaisten takkutukkien ja kiilusilmäisten risupartojen Koijärvi-politiikalla on johdettu Karjalan menetettyjä alueita, jotka kuuluvat maailman suurimpaan kansallispuistoon ja joka muodostaa yhteismaan tragediasta muistuttavan katastrofaalisen kaatopaikan. 

Vihervasismi, internatsismi, sanankahleet ja seksi

Vihervasisti on usein myös kansainvälisyydestä ohjautuva internatsi, sillä hän haluaa avata maahanmuuton tulvaportit sen sijasta, että hän pyrkisi lopettamaan väestöräjähdyksen ja katkaisemaan väestöpullistumasta johtuvan diasporan länsimaihin.

Vihervasistit eivät ilmeisesti tiedä, kuinka lapsia tehdään ja että syntyvyyttä voi myös rajoittaa. Yhden lapsen politiikkaa paheksutaan ja taivastellaan vihervasismin pää-äänenkannattajan Helsingin Sanomien ylitsevuotavan runsaissa kannanotoissa itsemääräämisoikeutta muka loukkaavina ihmisoikeusrikoksina.

Valppaan lukijan mielessä voisi herätä kysymys, missä määrin itsemääräämisoikeudella saa paisuttaa väestöä ja polkea maailman muiden asukkaiden ekologisia elinoloja. Jo Aristoteles ajatteli, että omaa etua ei pidä edistää toisten tappioksi. Tämän pitäisi päteä myös Kiinassa, joka toimii nyt ympäristöpolitiikan vapaamatkustajana monien muiden kehitysmaiden tavoin. Maa avaa uuden hiilivoimalan lähes joka toinen viikko, kun Pariisin ilmastosopimuksessa maalle myönnettiin mahdollisuus lisätä päästöjään vuoteen 2030 asti, ja EU:n huvitteluliberaali virkamiesaateli laittoi nimensä kiltisti paperiin. Mutta tätä vihervasemmiston tyhmyrit eivät huomaa eivätkä tunnusta.

Sen sijaan vihervasistit haluavat lopettaa väestön uusintamisen länsimaissa. Sen takaa jääkarhuystävällinen seksintappolaki, jota haudotaan eduskunnassa ”turvapaikanhakijoiden” toimeenpanemien raiskausten vuoksi. Laista kuitenkin kärsii tavallinen kalapuikkoviiksekäs sinisen pillerin purija, kun seksuaalisuus vaarallistetaan ”Suostumus2018”-aloitteen sanktioilla, ja jäätävä polaaripyörre alkaa pyöriä heidän muijiensa pimpsan ympärillä vetäen häpykarvat huurteeseen. 

Vihervasemmiston kellokkaat kahlitsevat itsensä valaanpyyntialuksiin ja kaivinkoneisiin, mutta he eivät tee sitä Malmin lentoasemalla, jossa uhattuina ovat kaupunkiympäristö, kuntopolku ja perhosniitty. Kulttuurihistoriallisesti ja toiminnallisesti arvokkaan alueen vihervasemmisto aikoo tuhota ihan vain lentäviä ihmisiä kohtaan tuntemansa luokkastrategisen kaunan vuoksi. Verukkeena käytetään tonttipulaa, vaikka Helsingin yleiskaavaan on varattu alueet satojen tuhansien ihmisten väestönlisäystä varten vuosikymmeniksi eteenpäin.

Tässä suon ja kuokan päkäpäisyydessä näkyy suomalaisen vihervasismin sinnikkyys ja sen periksi antamaton tyhmyys, jolle muut kansakunnat ovat nauraneet pitäen kaikkia suomalaisia koivuhalolla päähän lyötyinä typeryksinä. Kaikki tietävät, ettei asuntopula johdu tonttien riittämättömyydestä, vaan siitä, että rakennusliikkeet eivät rakenna kaupallisista syistä: jotta kysyntä pysyisi yllä ja hinnat eivät putoaisi. Kaikki tietävät myös, että sulfiittisaven siirtäminen ja suon betonipaalutus tulevat häikäilemättömän kalliiksi, ja ne on osoitettu myös epäekologisiksi.

Kärsivällisellä uuvutus- ja väsytystaktiikallaan vihervasistit ovat saaneet hivutetuksi Demla-juristeina tunnettuja etäispäätteitään oikeuslaitokseen ja hallintoon, joka yleensä on heikkotasoisten juristien sijoittumispaikka, sillä mikään yksityinen taho ei palkkaa sosialisteja, ja juristien parhaimmisto hakeutuu hallintovirkojen sijasta leveämpiin leipiin.

Näin oikeuslaitos ja julkinen hallinto on vähitellen politisoitu vihervasistien hyväksi. He eivät taatusti ole valtionvastaisia saati valtion vihollisia, vaan tuomio- ja viranomaisvaltaa käyttäessään he ovat valtio.

Oikeasti he ovatkin yhteiskunnanvastaisia, sillä he ovat jatkuvassa konfliktissa kansalaisyhteiskunnan kanssa, mikä näkyy heidän tavassaan rangaista omasta mielestään vääristä mielipiteistä ja yhteiskuntatulkinnoista. Vihervasistiset viranomaiset kurittavat kansalaisia, joilta heidän valtansa pitäisi olla lähtöisin ja joita heidän pitäisi palvella, mutta he ovat ymmärtäneet asemansa brezhneviläisesti.

Heidän mielivaltansa on ääretöntä, sillä jo pelkkä rangaistuksen uhka saa yhteiskunnallisen totuuden pakenemaan seinänrakoihin, eikä mikään tiede ole mahdollista tilanteissa, joita etäisestikin varjostaa sanktioiden mahdollisuus. Juridisten normien ja tieteen ihanteiden eroa ja suoranaista vastakohtaisuutta vihervasistit eivät ole koskaan ymmärtäneet, ja filosofiaa sekä politiikkaa kyseiset pässinpäät arvioivat pohtien, ”onko se laillista”.

Todellisuudessa poliittisen tahdonmuodostuksen tulee kulkea normien kirjailun edellä, niin kuin filosofia on lainsäädännön yläpuolella analysoidessaan sitä, mikä on moraalisesti oikein tai eettisesti hyväksi. Sen sijaan vihervasistien ajatusmaailmaa leimaa infantiili ja pienimielinen normatiivisuus, jonka mukaisesti 5-vuotias neuvoo 3-vuotiasta, kuinka potalla istutaan ja miksi se on maailman puhtain ja korkein onni.

Pahinta mielivaltaa vihervasismissa edustaa sananvapauden syöminen ja kirjojen sekä muiden julkaisujen polttamispolitiikka, joka tekee keskiajan historian tutuksi. Erich Honeckerin hyvä kollega Kalevi Sorsa puhui jo 1980-luvun alussa ”infokratiasta” antaen merkin siitä, että vasemmisto koki sivistyksen ja tiedonvälityksen uhaksi omalle ihmisten hallinnalleen. Toimilupaa ei annettu kaupallisille radioasemille eikä TV-kanaville, jotta läpi ei pääsisi ulkopoliittisesti arveluttavaa ainesta. Kansalaisilta pakko-otettiin valtiollisen Yleisradion kuluja kattamaan tarkoitettu TV-maksu, ja TV-lupatarkastajaa täytyi karttaa kuin Stasia. Tätä ei nykynuoriso voi käsittää. 

TV-lupatarkastajan tilalla ovat nykyään kaikille pakollinen Yle-vero, vihervasistien harjoittama ”faktantarkistus” ja Internetiin kohdistama korvennus. Vihervasistien toteuttamasta sensuroimispolitiikasta on tullut hullua, ja se on levittäytynyt hallitsemattoman syöpäkasvaimen tavoin valtavirtamedian harjoittamasta sensuurista sosiaaliseen mediaan. Internet tarjosi vaihtoehtoiselle viestinnälle jonkinlaisen räppänän, kunnes vihervasistit saivat viranomaisvallan ja EU:n katakombeissa piileskelevät sananvapauden myyrät asiansa taakse. Myös oikeistolaisina pidetyistä valtavirtamedioista vihervasemmisto teki hyödyllisiä idioottejaan.

Oikeiston ja vasemmiston vispilänkauppa on ymmärrettävää, sillä porvarillisen suurkapitalismin ja sosialistisen internatsismin ideologiat sopivat universalistisen harmonian havinassa yhteen. Vahinko vain, että kansalaiset jäävät tässä kytköksessä kärsijöiksi, ja voiton korjaa yksipuoluejärjestelmäksi liittoutunut vihervasemmiston ja liberaalin porvariston klusteri.

 

Vihervasismin lyhyt historia

Vihreä Liitto syntyi sellaisten kaupunkilaisnuorten luontoharrastuksesta, jotka eivät olleet koskaan käyneet navetassa. He olisivat olleet kauhuissaan tai pyörtyneet, mikäli olisivat tienneet, kuinka pahalta siellä haisee. Virtsan, lannan ja AIV:n lemu sekoittuu olkien, pahnojen ja heinän katkuun pistävän piinallisella tavalla, joka saa lissujen aurallisen migreenin laukeamaan, ja aivan pian he makaavat olkien seassa koivet oikoisinaan säkenöivä valokehä päänsä päällä.

Muuan Maria vain halusi hoitaa heppaa ja Pekka silittää minkkiä. Erehtyivätpä jotkut heistä puhumaan ”eläinten oikeuksistakin”, vaikka tietoisuutta vailla olevana olentona eläin ei voi olla oikeussubjekti. Subjektiviteetin tunnusmerkkinä pidetään kykyä tehdä valintoja ja kantaa tuota vihervasistien peräänkuuluttamaa ”vastuuta”, joka aina sisältää myös aiheetonta syyllistämistä. Oikeuksien sijaan olisi pitänyt puhua vain eläinten humaanista kohtelusta. 

Naturalistisen filosofian näkökulmasta luonto ei ole ihmisille vain resurssi, josta olemme riippuvaisia, vaan maanjäristyksineen ja viruksineen luonto muodostaa ihmiskunnalle myös ikuisen haasteen, vastustajan ja vihollisen. Sen sijaan vihervasemmiston lahkolaiset pitävät luontoa palvonnan kohteena, kun taas ihminen on heille – etenkin sen valkoisessa ja sukupuoleltaan miestä muistuttavassa ominaisuudessa – lähes arvoton white trash, jota vihervasistit eivät taatusti kohtele humaanisti.

En puutu vihervasismin syntyhistoriaan, paitsi että se syntyi – kuten edellä kuvasin – useista väärinkäsityksistä. Historioita on kirjoitettu Michel Foucault’n hullaannuttamana tarpeeksi. On sairaanhoidon historioita, kaakaon historioita, suklaan historioita, kahvin historioita, mausteiden historioita ja nautintojen historioita, joissa valitetaan kaiken hyvän ja nautinnollisen olevan kristillistä metafysiikkaa muistuttavalla tavalla ”synnillistä”. Historioita riittää yllin kyllin juuri siksi, että näillä asioilla ei katsota olevan tulevaisuutta nostalgisesti vaikeroivien vihervasemmiston sissien pidellessä purtemme peräsintä ja ohjatessa tuonen venettä. 

Vihreä Liitto on nykypäivän puolueista ideologisimpia ja ristiriitaisimpia. Vihervasistien jatkuva ja kauhtuneeksi kulunut protestointi ei ole mitään muuta kuin henkisesti murrosikäisiksi jääneiden jatkuvaa itkupotkuraivaria elämän tosiasioita vastaan.

Aiheeseen liittyvää

Vihreillä välähtää – Maahanmuutto- ja ilmastopolitiikka ristiriidassa

Vihervasemmisto – Sitä vie mitä lupaa

Malmin lentoasema pelastettava barbarismilta

Vihreiden vaalivedätys (2019)

Suomalaista ei saa tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä

Miksi vihreät suojelevat villihanhien sätkäpaskoja?

Pormestarimalli ei ole kansanvaltaisin

Hirtetäänkö Suomen talous hiilikieltoon?

Vihreiden ydinenergiapolitiikan järjettömyys

Uusi ideologinen jako: liharuoka vs. kasviskiusaus

Ilmaisia vinkkejä kunnallispolitiikkaan (2012)

Valo-Finlandia ja kaksi kirjaa Venäjästä

Kustantamojen hallitsema Suomen Kirjasäätiö jakaa Finlandia-palkinnot jäsenyhtiöidensä kirjasuosikeille 27.11.2019.

Tietokirjaehdokkaiden joukossa on jälleen vihervasemmistolaisen kustannusportaan suosikkien, kuten Anu Kantolan, Ville-Juhani Sutisen, Aapo Roseliuksen, Oula Silvennoisen ja Taina Tervosen sekä heidän kollegojensa protestikirjoja ympäristönsuojelusta, Suomen heimosodista, huipputuloisista ja Välimerellä hukkuneista. Myös Gulagin valokeilaan noston syynä lienee halu pelotella vihjauksella, että pakolaisuuden pysäyttäminen rajoille olisi muka jonkinlainen ”uusi Gulag”.

Viidestä ehdokkaasta neljällä on selvästi vasemmistolaisväritteinen kustantamo (2 x Like, Vastapaino ja Gaudeamus). Vihervasemmistolais-feministinen tendenssi toistuu myös kaunokirjallisuuden ehdokasvalinnoissa sekä näennäisen liberaalissa lautakunnassa ja valitsijoissa.

Koska kustannusala on viime vuosina räikeästi politisoitunut ja kirjaehdokkaista sekä palkitsijoista päätetään täysin omahyväisesti, tämä puolueellisuus on heittänyt Finlandia-vivutuksen päälle oman varjonsa. Niinpä päätin nimetä vaihtoehtoiset palkintokirjani, joiden katson tuovan tiedon valoa lukijoille, Valo-Finlandian siis!

Palkinnon jakavat tällä kerralla kaksi poliittiseen lähihistoriaan liittyvää tietokirjaa: Arto Luukkasen Suomi hajoavan imperiumin sylissä (Otava 2019) ja Jukka Seppisen Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen (Minerva 2019).  

Suomessa on tehty kahdenlaista Venäjän-tutkimusta. Toinen on arkistoja avaavaa ja valheita paljastavaa, ja toinen on Neuvostoliittoa (n)ostalgisesti muistelevaa, eli suomettunutta ja edelleenkin Venäjälle päin kallellaan.

Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutti on johtonsa puolesta usein asettunut jälkimmäiselle kannalle, josta Luukkanen kirjoitti jo täällä, täällä ja täällä. Sen sijaan kriittinen tutkimus on Suomessa ollut haastajan asemassa. Kriittisestä tutkimuksesta näyttöä antavat nyt Luukkanen ja Seppinen äskettäin julkaistuissa kirjoissaan.


KGB-arkistojen opetukset peilautuvat nykypäivään

Kommunismin vastavallankumousta Venäjällä on usein sanottu kertomukseksi siitä, mitä tapahtui, kun venäläiset saivat uskonnonvapauden. Palvonnan kohteet vain vaihtuivat.

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen lehtorina Helsingin yliopistossa toimivan Arto Luukkasen teoksessa on neljä päälukua, joista ensimmäisessä (1) käsitellään Venäjän nykyjohdon yritystä muuttaa maataan. Vapaamielisenä mutta epävakaana pidetyn Jeltsinin tilalle tuli Putin, jolta odotettiin olojen vakiinnuttamista ja Venäjän länsimaalaistamista suotuisan turvallisuuskehityksen ja kaupallisen toiminnan takaamiseksi. Toisin kuitenkin kävi.

Luukkasen mukaan länsimaat kehittivät Venäjän tilannetta analysoidakseen kokonaisen disipliinin eli transitiologian. Sen tarkoitus oli selvittää, miten Venäjä muuttuu länsimaaksi.

Arto Luukkanen kirjan julkaisutilaisuudessa; oikealla Otavan Jarkko Vesikansa.

Luukkanen pohtii paljon integraation ja disintegraation olemusta, joten hänen teoksensa ei koske vain Venäjää tai Suomea. Kun myös EU:n intressipiirit ovat jakautumassa pohjoisten ja eteläisten sekä itäisten ja läntisten valtioiden kesken, kun Yhdysvaltain liittovaltiokin on vaikeuksissa ja Kiinan sekä Hong Kongin välillä kuohuu, on kansainväliselle politiikalle tärkeää myös se, miten Venäjä onnistuu tai epäonnistuu imperiuminsa säilyttämisessä.

Luukkasen Venäjä-kirja on suureksi osaksi valtioiden ja valtioliittojen hajoamista koskevaa yleistä pohdintaa, ja tässä on nähdäkseni sen syvin merkitys nykypäivälle.

Mikäli muutoksia tehdään äkillisten vallankumousten kautta, on vaarana joko kaaos tai totalitarismi. Jos taas muutoksia padotaan perin konservatiivisesti, kuten Venäjällä nyt, voivat uudistuspaineet kasautua, ja tuloksena on jälleen dramaattinen vallankumous. Vastakohtien ja äärimmäisyyksien maa Venäjä on saanut maineensa ja kärsii tästä.

Luukkasen teoksen toisessa (2) luvussa käsitellään suomalaisen Venäjän-tutkimuksen ”tuohiesirippua”, jota ensinnä raotti Suomessa Timo Vihavainen teoksellaan Kansakunta rähmällään (1991). Juuri siinä ilmaistiin kriittisen tutkimuksen tarve, johon Luukkanen omalta osaltaan vastaa.

Kirjan kolmannessa (3) luvussa Luukkanen tekee analyysia Neuvostoliiton salaisen poliisin KGB:n arkistoista, jotka Ukraina avasi vuosina 2014–2015. Kirjoittaja onnistuu välttämään arkistotutkimukseen liitetyn kuivahkon leiman tekemällä Ukrainan Venäjä-suhteen analysoimisesta vertailukohdan Suomen Venäjä-suhteiden arvioimiselle.

Tavallaan vertailu toimii, mutta samalla olisi muistettava, että Suomen ja Ukrainan asema, olot ja historia poikkeavat täysin toisistaan. Suomi ei ollut koskaan osa Neuvostoliittoa, eikä Ukraina ole osa EU:ta. Käsittelin aihetta itse kolmisen vuotta sitten tässä kirjoituksessani.

Joka tapauksessa Luukkanen onnistuu tuomaan esille mielenkiintoisia faktoja KGB:n toiminnasta. Sitä kautta hän valottaa laajemminkin kaikenlaisten salaisten poliisien ja muiden hallinnollisilla erityisvaltuutuksilla varustettujen viranomaisten toimintatapoja.

Luukkasen mukaan KGB oli organisaatio, joka meni aina vallassa olevien poliitikkojen puolelle. Se oli kuin liekanaruun kytketty koira, joka räksytti kyllä ja tiesi kaikesta kaiken mutta jota ei aina päästetty irti. Se olisi voinut vielä enemmänkin kuin teki.

Kun KGB vuonna 1991 lopetettiin ja korvattiin toisella organisaatiolla, mikään ei muuttunut. Välittämättä siitä, oliko rakenne hierarkkinen puu, rihmasto vai verkosto, asenne pysyi samana. Olennaista on, että tiedustelu piti antennit ylhäällä ja anturit kaikkialla. Se myös vaihtoi puolta aina sen mukaan, miten sen johto parhaiten turvasi asemansa ja pelasti oman nahkansa. Tämä luikerteleva käärme muodosti moraalia vailla olevan opportunistisen organismin, joka toimi yhteistyössä vallassa olevien poliitikkojen kanssa, aivan niin kuin byrokraattiseen järjestelmään ja poliittisen poliisin yhteiskuntaan tietysti kuuluu.

Jos asian haluaa nähdä laajemmin, Luukkasen arkistotyö johdattaa kysymään myös, miten paljon meistä kaikista on nykyisin kerättynä tietoa Googlen, Facebookin ja muiden palvelujen arkistoihin. Nämä Internet-palvelut eivät tosin esiinny salaisina palveluina. Käyttäjinä palvellessaan ne tallentavat huomaamattomasti meidän henkilötietomme, selaushistoriamme, sijaintimme ja aivan kaiken, minkä irti saavat, jopa niin, että tiedon sirpaleista voidaan rakentaa kokonaisia persoonia ja psykologisia profiileja sekä myydä ne kaupustelijoille tai kenelle tahansa! Valtiomuodostelmat hajoavat, mutta persoonia rakennetaan.

Luukkasen kirjan neljäs (4) pääluku onkin sitten analyysia siitä, mitä Ukrainasta saadut opetukset voivat merkitä Suomelle ja suomalaisille. Kysymys liittyy esimerkiksi siihen, onko Venäjällä edelleen jonkinlainen veto-oikeus Suomen Nato-jäsenyyteen. Näihin kysymyksiin en pyri vastaamaan tässä. En myöskään spoilaa kirjan sisältöä, vaan lukekoon jokainen itse.

Eräs houkutteleva kysymys Suomen, Venäjän ja Ukrainan triangelissa on, mitä DDR:n arkistoista vielä löytyisikään. Yhdysvaltain tiedusteluhan toimitti sieltä suomalaisten yhteistoimintahenkilöiden listan, jota ei vieläkään ole julkaistu ja jonka Seppo Tiitinen sulki Supon kassakaappiin ja jota sen takia sanotaan ”Tiitisen listaksi”. Nimi on hämäävä, sillä se ei ole suinkaan (eduskunnan pääsihteerinäkin toimineen) Tiitisen omaisuutta vaan kuuluu Suomen valtiolle. Siksi koko kansalla olisi oikeus viimeinkin tietää, keitä tuolla listalla oikein on tai ei ole.

Vielä yleisempi kysymys, joka Luukkasen KGB-tutkimusten pohjalta voisi avautua, on se, mikä mahdollinen piirre ihmisissä johdatti monet toimimaan KGB:n hyväksi. Oliko kaiken takana pelko tai palkkion toivo, sosiaalisen arvostuksen tavoittelu, kunniattomuus vai kunnia, jonka osoittamiseksi N-liitossa jaettiin tonneittain mitaleita? Oliko syynä sadismi tai pahuus?

Sosialistinen ”yhteisen hyvän” tavoitteluun nojaava järjestelmä ilmeisesti hyödynsi (periaatteidensa vastaisesti) ihmisten individualismiin ja utilitarismiin liittyvää toimintalogiikkaa, joka on: ”ilmianna lähimmäisesi ennen kuin he ilmiantavat sinut”. Hyveellisyydestä tulee usein paheellisuutta, kun se rakentuu valheellisuuden varaan.

Nähdäkseni juuri siinä olisi oppimista myös nykyisellä EU:lla, jonka hajoamista voivat selittää valtioliiton pyrkimykset kurittaa jäsenmaitaan pelkän idealismin säilyttämiseksi ja utopian koossa pitämiseksi. Ihanteellisuutensa särkymistä pelkäävät poliitikot projisoivat oman kyvyttömyytensä hallita itseään pyrkimykseensä hallita muita. Näin myös Neuvostoliitossa.


Kaukopartiomies ja Karjalan palauttaminen

Pitkän uran ulkoministeriössä tehnyt Jukka Seppinen puolestaan liikkuu Arto Luukkasen kuvaamien konjunktuurien aalloilla. Seppinen pohtii teoksessaan, miksi Mauno Koivisto esti Karjalan palauttamisen. Hän selvittää perusteellisesti, miksi Karjalan palauttamiseen suhtauduttiin penseästi. Monet muistavat, että myös ulkoministeri Paavo Väyrynen vastusti Karjalan palauttamista ja muita nopeita reaktioita pitäen Neuvostoliiton luhistumista vain tilapäisenä palatsivallankumouksena.

Geopoliittisen kehityksen valossa voidaan ajautumista tietynlaiseen uusstalinismiin pitää ilmeisenä. Suhdanteiden vaihtelun vuoksi Karjala-kysymys onkin seilannut kuin lastu laineilla. Nykyisin ei liene toivoakaan minkäänlaisiin alueluovutuksiin Venäjän suunnalta, ja vihjauksiakin asian puolesta voitaisiin pitää provokaatioina. Tämä ei silti merkitse, että 1990-luvun historia olisi menettänyt merkityksensä, vaan kyllä se on tarpeen selvittää.

Hiipuneet puheet vuonna 1944 menetetyn Karjalan palauttamisesta saivat tilapäisesti uutta pontta, kun NKP esitti vuoden 1991 kesällä, että se voisi luovuttaa Karjalan takaisin Suomelle. Ajatus kuumotti monia, sillä Karjalan evakoita ja heidän jälkeläisiään oli paljon elossa.

Seppinen nojaa tutkimuksensa muun muassa Mauno Koiviston yksityisarkistoihin ja Karjalan liiton arkistoihin sekä omiin kokemuksiinsa ulkoministeriön virkamiehenä. En paljasta tämänkään kirjan argumentteja, mutta tuon esille muutaman tosiasian.

Jeltsinin Venäjä pyrki eroon Karjalasta, sillä sodassa valloitettu alue koettiin rasitteeksi ja Viipuri oli pitkälle rappeutunut. Venäjän uusi hallinto ei kokenut olevansa edellisen jatkaja eikä vastuussa edeltäjiensä vääryyksistä vaan niiden korjaaja.

Suomessa taas asia nähtiin Siperian opetusten valossa, eikä kaukopartiomiehenä sodassa toiminut presidentti Koivisto halunnut lyödä päätään Karjalan mäntyyn. Sen sijaan muutamat kyllä pitivät palauttamista mahdollisena jälkeenpäinkin. Esimerkiksi Helsingin Kauppakorkeakoulun professori Arto Lahti pyrki presidentiksi Karjala-kysymyksellä väittäen vielä vuonna 2005, että palautus maksaisi vain 28 miljardia euroa. Ja mitkä rikkaudet!

Hän tuskin kuitenkaan huomasi, että kaikkea ei voida laskea euroina eikä sentteinä. Kansainvälisen oikeuden mukaan jokaisella alueella syntyneellä on oikeus jäädä luovutettavalle alueelle, joten palautettuun Karjalaan olisi voinut jäädä usean sadantuhannen venäläisen väestö.

Karjalaa ei olisi voinut saada tyhjänä. Karjalan evakoiden majoittaminen asutustoimikunnan johtajan Veikko Vennamon toimesta ratkaisi aikoinaan yhden maailman suurimmista pakolaiskriiseistä. Alueelle tuskin haluttaisiin toista väestöpoliittista mullistusta.

Kun Venäjän ulkopolitiikan osana on ollut Krimin sodasta asti periaate, että se puolustaa venäläisten asemaa myös Venäjän rajojen ulkopuolella, tuo väestö voisi nyt muodostaa suuren turvallisuusriskin ja konfliktin aiheen Suomen ja Venäjän välille, mikäli Karjala olisi palautettu. Lisäksi Suomen rajat nuolisivat Pietarin portteja. Pragmaattisesti ajatellen tämä ei olisi hyväksi Suomelle.

Venäjä on suomalaisille kuin hellan vieressä pullia paistava äitimuori, joka on hyödyllinen ja yleensä harmitonkin, mutta jota ei saisi missään tapauksessa loukata tai ärsyttää, jotta ei joutuisi huitaistuksi kaulimella. Venäjän hameenhelmojen alta ei toisaalta itse pitäisi erehtyä etsimään turvaa, ja siksi olenkin aina sanonut, että Suomessa ei koskaan voi olla liian länsimielinen.

Puutteena Jukka Seppisen tutkimuksessa on, että se tulee kolmisen vuosikymmentä liian myöhään vaikuttaakseen politiikkaan. Mitä näiden asioiden paljastuminen olisikaan saanut aikaan tullessaan julki 1990-luvulla? Totuus on joka tapauksessa parempi tuoda esille myöhään kuin ei milloinkaan, sillä tiedolla on aina itseisarvo.


Tiedejulkaisemisen periaatteista

Jukka Seppinen onnistuu perkaamaan Karjalan palauttamista koskevan valtionpolitiikan lähihistorian, ja Arto Luukkanen aukaisee ansiokkaasti KGB:n arkistot. Nämä tiedot kuuluvat suomalaisille, ja siksi Valo-Finlandiat heille!

Pelkästään tieteellisesti ajatellen tappiona on se, että suomenkielisinä heidän tutkimuksensa menevät helposti ohi tiedeyhteisön, joka näyttää lukevan vain englanninkielisiä kansainvälisiä kertakäyttöartikkeleita.

Primaaritutkimusten kirjajulkaiseminen suomalaisille ja suomen kielellä on kuitenkin korvaamatonta, sillä nämä asiat kiinnostavat nimenomaan suomalaista tiedeyleisöä, poliitikkoja sekä mediaa.

Suomenkielinen tiedejulkaiseminen on tärkeää etenkin yhteiskunta-, talous- ja humanistisissa tieteissä sekä historiantutkimuksessa, sillä sitä kautta tieto palautuu merkitysyhteyteen, josta se on lähtöisin ja jota se koskee: yhteiskuntaan.

Jos suomeksi julkaisemista pidetään epäansiona tieteissä, tullaan helposti estäneeksi kotimaisen yhteiskunta- ja kulttuurikritiikin esittäminen. Tämä taas on pahasta, mutta juuri siihen anglo-amerikkalainen kieli-imperialismi johtaa, ja siksi liputan suurella lakanalla suomenkielisen tiedejulkaisemisen puolesta.

Suomen kielestä ei saa tulla tieteen marginaalikieli, eikä maamme pidä alkaa näyttää Ambomaalta myöskään kotimaisen tiedejulkaisemisen osalta. Varsinkin filosofiassa kotimaisella tiedejulkaisemisella on ollut perinteisesti tärkeä rooli koko kulttuurimme kannalta.

Se kansainvälinen tiedeyhteisö, jota Suomen asiat kiinnostavat, on vielä pienempi kuin suomalainen, vaikka tiedeyhteisö sinänsä suuri onkin. Mutta suotavaa on toki välittää asiat myös maailmankielillä. Ongelmana on, että elävää akateemista proosaa on kirjoittajien itsensä yhtä mahdotonta kääntää tai kirjoittaa englanniksi kuin kaunokirjailijoiden olisi vaihtaa kielensä toiseksi. Siksi he eivät niin tee, en myöskään minä.

Itse nautin siitä, että voin kotoutua omaan kieleeni ja lukea asioista nimenomaan suomen kielellä, joka koostuu meille suomalaisille tutuista ilmaisuista ja jotka vain me voimme kulttuurimme puolesta ymmärtää.

Oman kielen ja kulttuurin säilyttäminen ja siihen liittyvä omakulttuurisuus puolestaan on itseisarvo, sillä sillä on merkitys sen omistavalle subjektille: kansakunnalle. Sen sijaan monikulttuurisuudelta puuttuu omistava subjekti, ja siksi myös universaaliin kansainväliseen tiedeyhteisöön suunnatut artikkeliraportit muodostavat usein vain ritualisoidun julkaisumuodon, joka kaikuu tyhjään avaruuteen.

Kiitosta ja kunniaa siis niille kustantamoille, jotka Suomen Akatemian suositusten vastaisesti rikkovat tieteellisiä julkaisuihanteita ja painavat kirjoja myös suomeksi, riippumatta monikulttuurisista, kosmopoliittisista ja internationalistisista normeista.


Arvioidut teokset

Luukkanen, Arto, Suomi hajoavan imperiumin sylissä. Helsinki: Otava, 2019.
Seppinen, Jukka, Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen. Helsinki: Minerva Kustannus, 2019.


Kirjoituksiani kirjallisuuspalkinnoista

Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin