7. toukokuuta 2022

Euroopan onnettomuus

Euroopassa tehtiin valtio-organisoituja joukkomurhia ja ylläpidettiin keskitysleirejä viimeksi Bosnian-Hertsegovinan verisen sodan aikaan vuosina 1992–1995.

Jugoslavian hajoamissotiin liittyvässä serbien ja bosniakkimuslimien välisessä Srebrenican verilöylyssä surmattiin sodan loppuvaiheessa noin 7000 ihmistä, ja sitä on tullut tavaksi sanoa kansanmurhaksi. Uhreja ja tekijöitä jouduttiin kaivelemaan esiin muiden muassa Elisabeth Rehnin ja kansainvälisen rikostuomioistuimen kynsin.

Balkanilla käyty sota ikään kuin vahvisti Samuel P. Huntingtonin historianfilosofisen teoksen The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order vuodelta 1992 oikeaan osuvaksi. Siinä väitettiin, että konfliktit paikantuvat yleensä etnisesti monikulttuurisille vyöhykkeille ja että useimmissa konflikteissa on osapuolena islam.

Jugoslavian alueen onnettomuus oli sen monikulttuurisuus. Alueelle saatiin rauhantila vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnisiä rajoja noudatteleva kansallisvaltionsa. Kansallisvaltio on luonnonoikeudellisesti ja spontaanisti syntynyt orgaani, jonka rajat pitävät yllä rauhaa. Liittovaltiosta ei ole ollut takaamaan rauhaa muutoin kuin pakolla.

Sotaa käyneet nuoret miehet katselivat tuohon aikaan Music Televisionin videoita teltoissaan ennen lähtöään taisteluihin kuolemaan ja ennen kuin U2 ja Luciano Pavarotti ehtivät omaan rauhantyöhönsä Miss Sarajevonsa kanssa.

Nykyaikaiset viestintävälineet, satelliittitelevisio ja muu tekninen edistyksellisyys eivät ole muuttaneet ihmisten perusolemusta tässä suhteessa mitenkään. Sodissa kuollaan ja kärsitään samalla tavalla kuin toisessa maailmansodassa, joka ei ollut nimestään huolimatta mikään yksi sota vaan koostui useista erillisistä sodista, joita käytiin eri syistä ja eri paikoissa ja joita yhdisti sama teknologisesta vallasta juopunut ajanhenki.

Teknologinen sofistikoituneisuus on kenties luonut myös sivistyksen harhakuvan samalla, kun teollinen joukkoteurastus on kuorinut ihmisen raadollisuuden esiin moraalin ohuen pintakuoren alta. Tällä kertaa asian on opettanut meille Venäjä, joka haluaa ilmeisesti historiaan kuluvan vuosituhannen raaimman sodan aloittajana. 


Ei pitänyt tulla yllätyksenä

Useilla ihmisillä on tapana taivastella ennakkokäsitysten, varautuneisuuden ja konservatiivisuuden turhuutta korostamalla, että elämme sentään jo 2000-luvulla!”

On naiivia olettaa, että ihmisten ja kansakuntien olemus tai intressit olisivat muuttuneet miksikään vain numeroiden vaihtuessa kalentereissa.

Ilmeisesti tämän totuuden kanssa on sotaansa lähtenyt Putin, jonka kyynisyys ei tosin ole ollut varautuneisuutta vaan hyökkäävyyttä.

Sortokausien ajan patsas huusi apua lännestä.
Hänen vaarallisuutensa johtuu katkeruudesta, johon länsimaat eivät ole rehellisesti sanoen täysin syyttömiä. Venäjän aloittama sota on psykologisesti arvioiden ymmärrettävä, vaikka sen keinot ja seuraukset eivät olekaan missään mielessä hyväksyttäviä.

Olen kannattanut Suomen länsiliittoutumista jo Brezhnevin ajoilta asti ja kannatan edelleenkin. Olisi kuitenkin valheellista väittää, etteivät venäläiset olisi kokeneet tulleensa ajetuiksi nurkkaan samalla, kun Euroopan unioni on laajentunut ja kasvattanut vaikutusvaltaansa Itä-Euroopassa. Näkökulma Venäjällä on erilainen.

Syynä seismisiin turvallisuusympäristön muutoksiin on jo pitkään jatkunut mannerlaattojen liike, jonka tuloksena idän ja lännen välille pakkautui hurjia energialatauksia.

Voidaan kysyä, mikä johti 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun liennytyksen kääntymiseen takaisin jääkylmän sodan kaudeksi.

Syitä, jotka sähköistivät tilanteen ja laittoivat asiat sekaisin niin sanotuissa sivistyneissä länsimaissa, joiden piiriin Venäjäkin oli 1990-luvulla pyrkimässä, on neljä. Ne ovat: monikulttuuri-ideologia, maahanmuutto, globalisaatio ja internationalismi.

Euroopan unionissa puhutaan näistä asioista ikään kuin ne olisivat eurooppalaisia arvoja tai itseisarvoja, vaikka niiden kautta ja tuloksena on tosiasiassa jouduttu rajoittamaan ihmisten vapauksia ja peruuttamaan Valistuksen ihanteita.

1) Monikulttuuri-ideologialla on tosiasiassa levitetty ja vakiinnutettu yksiarvoista Disneylandia ja hampurilaiskulttuuria. Onpa moniarvoisuuden nimissä pyritty rajoittamaan ihmisten sananvapautta ja itsemääräämisoikeutta Euroopan unionin jäsenmaissa sekä puututtu kansakuntien sisäisiin asioihin moittimalla kansalaisten tekemiä äänestyspäätöksiä.

2) Maahanmuutolla puolestaan on sekoitettu kansakuntia ja tuotettu siten arvo-, etu- ja kulttuuriristiriitoja Euroopan sisälle.

3) Globalisaatio on kapitalismin monikultturismia. Se ei ole vapaata markkinataloutta vaan kapitalismin lainalaisuuksia hyödyntävää pyrkimystä monopoleihin. Pahimmillaan se johtaa niin sanottujen luonnollisten monopolien valtaamisiin, minkä suomalaiset voivat lukea nykyisistä sähkönsiirtomaksuistaan.

4) Internationalismi taas on sosialismin mukaista monikulttuuri-ideologiaa. Vasemmiston hyödyllisille idiooteille on valehdeltu, että talousliberalismi edistää arvo- ja sosiaaliliberalismia, vaikka tosiasiassa talousorgaanien toimiessa täysin vapaasti on kansalaisilla pallo jalassa. Vasemmistolaiset ovat hoilanneet Kansainvälistään globaalin kapitalismin hyväksi, ja nyt he lilluttelevat samassa veneessä kapitalistisen eliitin kanssa, tosin kaleeriorjiksi kahlehdittuina.

Venäjän ja Ukrainan välinen sota ei ole erillinen eikä irrallinen ilmiö, vaan se on suora seuraus Euroopan pintakuoren alla tapahtuneesta blokkiutumisesta.

Euroopan unionin filosofisesti mitättömät ja heikkotasoiset johtajat ovat olleet liian sokeita tämän jännittymisen syitä ja seurauksia näkemään ja tunnustamaan. 

Ideologinen raja kulkee nyt Ukrainassa. Sen takana ovat kansallista etuaan ajavat Venäjä ja Kiina; edessä Yhdysvallat ja EU. Idän diktatorinen totalitarismi on globaalin internationalismin ja monikulttuuri-ideologian herättämien defensioiden tulos.

 

Miksi Venäjää ei voi voittaa?

Monikulttuurinen mekastus, pakotepolitiikka ja demokratian takominen tulevat valitettavasti epäonnistumaan, sillä ne perustuvat virheelliseen näkemykseen Venäjän olemuksesta ja historiasta.

Hienon rouvan Ursula von der Leyenin pöyhkeät ja margaret thatchermaiset puheet aina vain kovemmista Venäjä-pakotteista ja EU-maiden solidaarisuudesta toisilleen ovat tyhjiä, sillä EU:lla ei ole mitään, millä kiristää, eikä öljyn ja kaasun tuontia niin vain korvata ”muualta”. Jäsenmaille sodasta johtuvien taloudellisten tuhojen kompensoimiseen käytetään loputonta tukipakettipolitiikkaa ja tulojensiirtoja, joilla EU ammentaa verovaroja yhdestä jäsenmaasta toiseen.

EU:n politiikalla ei näytä olevan kuin kaksi instrumenttia: pakotepaketti ja tukipaketti. Ne ovat piiska ja porkkana. Tämä johtuu siitä, että mitään spontaania, omaleimaista ja siten elinvoimaista kansallista kulttuuria unionilla ei ole voimavaranaan, vaan motiivit ovat pelkästään yleismaailmallisen monikulttuuri-ideologian mukaisia. Jopa Ukrainalla on enemmän omakulttuurista voimaa Venäjää vastaan.

EU:n pakotteet ovat kuin nälkälakkoon ryhtyvän vangin. Samanlaisia ja vaarallisia meille itsellemme ovat Sanna Marinin uhopuheet hänen mekastaessaan yhä tiukempia pakotteita Venäjälle ja ”meidän” olevan valmiita ottamaan vieläkin enemmän ukrainalaisia pakolaisia.

Pakolaisten tuloa tänne voidaan nyt pitää Venäjän eräänlaisena vastauksena talouspakotteisiin: pakolaispakettina. Totuus on, että pakotteet eivät lopeta sotaa, sillä niillä ei ole ratkaisevaa vaikutusta sodankäyntiin, vaan sodat voivat päättyä ja pysähtyä vain aseellisiin esteisiin. EU:n vaarana on kuristuminen omiin uhkauksiinsa.

Venäjän syvenevä eristäminen johtaa aina vain tukalampaan tilanteeseen EU:ssa, sillä Venäjä on joka tapauksessa tuossa vieressä, eikä sen energiasta, raaka-aineista ja ylilentojen tarpeellisuudesta voi irtautua hetkessä eikä mahdollisesti koskaan. Venäjä puolestaan kestää koettelemukset kolmesta syystä:

1) Kärsimys ja pitkämielisyys ovat venäläisten sielussa hyveitä.

2) Pakotteet todistavat venäläisille, että heillä on vihollinen, ja se hitsaa kansan ja johtajan yhteen.

3) Venäjä on läpikotaisin autoritaarinen kulttuuri, joka nojaa tottelevaisuuteen eikä demokratiaan.

Venäjä ei voi hävitä, koska maa on jo pohjalla. Toisaalta Venäjää ei voi myöskään voittaa, sillä venäläisten venyvyys ja sietokyky perustuvat traumaattiseen pelkoon, että demokratia johtaa sekasortoon ja että ainoastaan vahva johtaja takaa turvallisuuden, niin kuin korruptio, oligarkia ja mafia takaavat talouden toimivuuden.

Venäjää ei voi siis tavanomaisessa mielessä ”voittaa”, sillä maan olemukseen kuuluvat jatkuva vilpillisyys, moraalinen rappio, alakynnessä olo ja huono maine, josta kansalaiset nauttivat tietäessään sen pelottavan toisia.

Metafyysinen pahan politiikka on peräisin Venäjän sisäpoliittisista kriiseistä, ja se polveutuu aina mongolivalloittajien ajoilta, jolloin valehtelu, rikollisuus ja väkivalta takasivat parhaat selviytymisen edellytykset.

Kun näin syntyneen kulttuurievolutiivisen (ja mahdollisesti biologisenkin) DNA:n päälle kasautui oikeauskoisen kirkon hengellinen auktoriteettivaikutus ja tsaarien ajan sekä kommunismin maallinen diktatuuriperinne, valmistettiin tie kaikkien aikojen kovimpaan järjestelmäpoliittiseen sortorakenteeseen. Siinä KGB ja FSB ovat olleet vain irrallisia eksponentteja, vaikka niitä syytetään kaikesta, myös haarniskan tarjoamisesta Putinille.

Ongelmien ydin on haudattuna metafyysiseen ajattelutapaan ja kulttuuriin, jossa koira syö koiraa. Putin ei ole niinkään syy kuin seuraus ja järjestelmän tuote. Hänen kannatuksensa on korkealla tasolla, sillä kansa haluaa hänen torjuvan länsimaiset vaikutteet ja pitävän loitolla sekasorron, joka demokratian muodossa uhkaa hyvin toimivaa korruptiota.

Asiassa ei auttaisi, vaikka Putinin omat turvajoukot likvidoisivat hänet huomaamatta laittamalla poloniumia teehen tai sujauttamalla novitšokia alushousuihin. Vara-Putineita riittää mausoleumijonoksi asti, sillä diktatuurin jatkuminen koetaan välttämättömäksi, jotta maa ei vaipuisi pahimpaan venäläisten pelkäämään katastrofiin: sekasortoon.

Myös Ukrainan sota ajautunee pitkään pattitilanteeseen, eikä siitä löydy yksiselitteistä voittajaa, niin kuin ei selvinnyt voittajaa myöskään Krimin sodasta 1853–1856.


Pragmatistinen pravda on taktista valehtelua

EU tulee pelanneeksi vaarallista peliä taivutellessaan Venäjää demokratiaan pakotteilla sekä odottaessaan Venäjän jollakin tavoin muuttuvan. Auktoriteettiuskoisuus on pysyvä osa venäläisten kollektiivista psyykeä, ja siksi poliittiset johtajuudet esikuntineen korvautuvat ajasta aikaan uusilla, eikä ”tiedonvälityksestä” ole apua.

Toisaalta myöskään disinformaatiosta tai sensuurista ei ole Venäjällä sen enempää haittaa kuin hyötyäkään. Tämä johtuu venäläisen tieto- ja totuuskäsityksen erilaisuudesta.

Ongelma ei ole, että tieto ei mene perille, että median kanavat ovat hallituksen hallussa tai että esiintyy sensuuria ja valehtelua. Ongelma on, että venäläisten tieto- ja totuuskäsitys poikkeaa täysin länsimaisesta. Platonin tiedonmääritelmästä (perusteltu tosiuskomus) korostuu Venäjällä bysanttilaiseen tapaan uskomusehto.

Venäläisten pravda on aidosti pragmaattinen sikäli, että totuus mielletään Venäjällä määritelmällisesti samaksi asiaksi kuin ”hyödyllisyys” tai ”käyttökelpoisuus”. Totuusarvo vaihtelee sen mukaan, keitä se hyödyttää ja millä tavalla.

Siksi valhekin on Venäjällä totta, mikäli se on ”valtapoliittisten etujen” mukaista, toisin sanoen edistää jotakin tavoitetta tai päämäärää, kuten tasa-arvoa tai yhdenvertaisuutta. Venäläisen kulttuurin valheellisuus perustuu siis tieto- ja totuusteoreettiseen poikkeavuuteen, harhailuun luolassa, jonka lampetti on sammunut ja ovelle on vierinyt ideologian kivi.

Sama ominaispiirre paljastaa luonnollisesti myös amerikkalaisperäisenä tunnetun pragmatismin onttouden. Mikään ei ole tietenkään totta siksi, että se toimii käytännössä, mutta jokin voi toimia käytännössä, mikäli se on totta. Samasta asiasta johtuu, että myöskään Venäjällä juuri mikään ei toimi.

Venäläisen ja länsimaisen kulttuurin eroavuus toisistaan on tietyistä samankaltaisuuksista huolimatta dramaattista. Vaikka amerikkalaiset ja venäläiset ovat köppelehtineet toistensa aluksiin avaruudessa, on maanpäällisten kulttuurien välillä valovuosia matkaa.

Venäjän ripittäminen on näistä syistä yhtä suuri virhe kuin olisi patistella Kiinaa luopumaan kommunismista, jonka uskomuksiin miljardi ihmistä on siedätetty ja jonka keskusjohtoisuudessa, kurinpidossa ja puoluedynastiassa myös kapitalismi voi siellä toimia.

En tarkoita, että sen enempää venäläisessä kuin kiinalaisessakaan totalitarismissa olisi mitään puolustelemista. Mutta tarkoitan, että EU:n taloudelliset ja poliittiset liiderit eivät ymmärrä monikulttuuri-ideologisesta läksytyksestään huolimatta erilaisia kulttuureita. 

Sen virheen takana puolestaan majailee kansallisvaltioiden mitätöinti.

 

Maailman uusjako ja Venäjän neljän P:n politiikka

Venäjän ja Ukrainan sota on seuraus tavasta, jolla länsimaiden ekspansiivisuus ja ylenkatsellisuus ovat katkeroittaneet Venäjää ja monia muita maita. Niissä kukoistaa nyt vastavaikutuksena äärimmäinen kansallismielisyys.

Kansallismielisyys ei sinänsä ole huono vaan hyvä asia, sillä juuri se on kansallisen itsemääräämisoikeuden ilmaus. Tultuaan ajetuksi puolustuskannalle on kansallismielisyydestä kuitenkin tullut eräissä maissa jälleen hyökkäävää imperialismia, jota kansallismielisyys sinänsä ei edusta.

Internationalismin ja globalisaation pyörteissä ovat kansallisvaltioiden asema ja edut jääneet huomiotta ja tulleet laiminlyödyiksi. Siksi maailma repeilee ja yhdistyy uudestaan.

Maailma yhdistyy ja hajoaa todennäköisesti kolmeen blokkiin, joista yhden muodostavat Pohjois-Amerikan ja Euroopan Nato-maat yhdessä Kaukoidän kumppaniensa, kuten Japanin, Etelä-Korean ja Australian kanssa.

Toisen blokin muodostaa Venäjä yhdessä Kiinan kanssa ja kolmannen Intian sekä Afrikan kaltaiset kehittyvät maat tai maanosat, joiden poliittinen liikkumatila muodostuu muita laajemmaksi niiden voidessa valita kaverinsa keskenään riitelevistä maista.

Niin ovat asiat taas kuin Orwellin romaanissa.

Venäjä on toki myös itse eristäytynyt ja soveltanut tunnettua neljän P:n politiikkaa. Ne ovat peilailu, projisointi, propaganda ja pelottelu.

Venäjä on peilannut lännen laajenemisen omaksi toimintamuodokseen osoittaen laajenemisen halua Kaukasiassa. Selvää kuitenkin on, että kaikki eivät voi laajentua yhtä aikaa ilman konfliktia.

Venäjä on projisoinut omat paheensa toisten maiden ominaisuuksiksi ja tu quoque -argumenttia soveltaen syytellyt muita omista rikoksistaan kaikkialla, viime aikoina Ukrainassa, jossa Putin väittää jahtaavansa natseja, vaikka itse on.

Propagandan tuntevat kaikki, tai ainakin luulevat tuntevansa. Venäjän ilmiselvän ja tahallisen tökerön vaikuttamisen takana on usein kuitenkin pyrkimys kiinnittää huomio johonkin Johan Bäckmanin tapaiseen yksityiskohtaan, jotta Venäjän muualla harjoittamaa tehokasta propagandaa ei tunnistettaisi propagandaksi.

Pelottelu puolestaan on Venäjän vakioase, joka sopii Putinin povitaskuun, sillä se ainoalla mahdollisella tavalla hyödyntää ydinasepotentiaalia.

Siihen puolestaan liittyy kategorinen ongelma, joka on sama kaikkien suurten pommien kanssa: mihin niitä voisi käyttää? Ne kun jäävät ihmisten mieleen, tuhoavat valloitettavan omaisuuden ja ansaitsevat moraalisen paheksunnan, ja siksi ne sopivat vain terroristiseen sodankäyntiin, jossa ne ovat vaarallisia.

Yhtä kaikki, maailma on ajautunut monikulttuuri-ideologian, maahanmuuton, globalisaation ja internatsismin tuloksena sekavaan tilaan, jossa sotia sytyttää väestöjen sekoittumisesta johtuva separatismi.

 

Maahanmuutto ja separatismi sotien syynä

Nyky-Euroopan onnettomuus johtuu kansallisvaltioiden mitätöimisestä. Separatismi on lähes kaikkien nykyisten sotien prima causa ja primus motor: ensimmäinen syy ja käynnissä pitäjä.

Separatismilla tarkoitetaan kansallisvaltioissa esiintyviä alueellisia irtautumispyrkimyksiä, joista on saatu näyttöä Luhanskin ja Donetskin alueilla Ukrainassa. Väestöllisestä eripurasta johtuva separatismi on siis myös Ukrainan sodan juurisyy.

Maahanmuutto on aiheuttanut separatismia myös Ranskan islamilaisissa ghetoissa, joita sanotaan jo ”mikrovaltioiksi”, ja Espanjan Kataloniassa, joka pyrkii eroon Gibraltarin ylitse Etelä-Espanjaan tulvineen maahanmuuton aiheuttamista ongelmista.

Väestöllisen kirjavoitumisen ja maahanmuuton aiheuttama separatismi on syynä yhteiskunnallisen tehokkuuden laskuun, aineelliseen köyhyyteen, poliittiseen eripuraan ja levottomuuksiin kaikkialla, ja siitä kärsii nykyisin koko Eurooppa.

Maahanmuutto ja väestöjen vellominen eivät siis ole pelkkiä välineellisiä tai irrallisia hybridiaseita, vaan ne ovat osa laajempaa väestöpoliittista valloituspolitiikkaa, jolla maita pyritään valtaamaan hyppimällä ja pomppimalla kansallisten valtionrajojen yli.

Sanotaan, että Suomessa ei esiinny separatismia. Siitä ei olekaan liioin merkkejä vielä, toisin kuin Ruotsissa, jonne pitkään jatkunut avoin maahanmuuttopolitiikka on kerryttänyt valtavan määrän ruotsalaiseen yhteiskuntaan sopeutumattomia ja sitoutumattomia väestöryhmiä.

Vuosikymmenten ajan ne pakattiin parempaa tulevaisuutta toivottaen lähiöihin, joissa ne elivät omaa elämäänsä synnyttäen omat elämäntapansa ja norminsa.

Ruotsalaisten hyväuskoisuus on paljastunut naiiviksi tai jopa tietoisessa itsepetoksessa harjoitetuksi valheellisuudeksi, josta luonnollisesti on seurannut yllätyksiä, kun tulijoiden sopeutumattomuus länsimaiseen elämäntapaan on pullahdellut esille väkivaltana, ja paikalliset mikrovaltiot ovat joutuneet konflikteihin järjestyneen yhteiskunnan kanssa (aiheesta enemmän kirjoituksessani Ruotsin onnettomuus”).

Suomessa kansallista ryhmäkoheesiotamme on edistänyt yhteinen vihollinen, joka on tuossa kyljessä. Mutta harmillista kyllä, nykyisellä Venäjällä koko Suomen valtio nähdään tuloksena vuoden 1917 separatismista. Näkökanta ei ole täysin väärä, sillä itsenäiset valtiot yleensä syntyvät anarkistisesti erottautumalla ja irrottautumalla jostakin.

Separatismi uhkaa Suomea tällä hetkellä suomenvenäläisten putinistien kapinointina, mikä todistaa, että maahanmuutto ja siirtolaisryhmien syntyminen kansallisvaltioihin ovat aina ongelmia.

 

Suomi suuressa vaarassa

Omatoimisuus on valtiollisen suvereniteetin tunnusmerkki, ja valtioiden keskinäisiä suhteita leimaa niin sanottu kansainvälisoikeudellinen perustattomuus. Sen vuoksi kiistat voidaan ratkaista lähinnä voimankäytöllä. Sen tunnustamista puolestaan sanotaan reaalipolitiikaksi.

Neuvostoajan patsas vaati suojautumaan länneltä.
Suomen ja nyky-Venäjän sekä sen valtiollisen edeltäjän välisen kiistan voidaan sanoa tulleen ratkaisuksi jo pariinkin kertaan, ja silloinkin sodassa. Tässä mielessä itsenäisyytemme on lunastettu, ja sitä juhlitaan edelleenkin itsenäisyyspäivänä, ei kansallispäivänä, sillä itsenäisyys on relationaalinen käsite ja mahdollinen vapautena jostakin, tässä tapauksessa ryssästä.

Venäläiset ovat kuitenkin alkaneet harjoittaa reaalipolitiikkaa ja siihen liittyvää geopolitiikkaa omassa slaavilaisessa epätoivossaan.

Juuri kukaan ei Suomessa ymmärrä, kuinka suuressa vaarassa maamme tämän vuoksi todella on ja mitä se voi käytännössä toimeenpantuna tarkoittaa.

Venäjän aloittaessa panslavistisen politiikkansa mukaisen häirinnän se voi tarkoittaa katkoksia sähkönjakelussa ja verkkoyhteyksissä, energia- ja siirtolaisaseen käyttöä, henkilökohtaisia uhkauksia, soluttautumista, myrkytyksiä, ulkomaankaupan vaarantamista, rajaloukkauksia maa-, meri- ja ilma-alueilla sekä pommien lähettämistä koteihin, pahimmillaan maajoukkojen vyöryttämistä rajojen yli ja kaukovaikutteisten ohjusaseiden ampumista kaupunkeihin summittaisesti.

Tämä merkitsee, ettei kyse ole poikamaisesta lelusodasta, vaikka asioista on helppo puhua harhaanjohtavan kepeästi ja viihteellisesti televisiossa, kun muotivaatteisiin stailatut toimittajat kertovat hymyillen sotauutisia.

Totuus Venäjän läsnäolosta koostuu bunkkeripommeista ja betonipölyn sekaisista kellareista.

Olemme viettäneet niin pitkän ajan rauhan oloissa, että myös ammattisotilaat ovat voineet menettää kontaktinsa siihen, mitä sodankäynti merkitsee.

Suomalaiset eivät ole lainkaan orientoituneet sotien kaltaisiin katastrofeihin, vaan sanalla ”sota on kielenkäytössä pelkkä diskursiivinen merkitys, jossa asiaa käsitellään kaukaisena abstraktiona, vaikka käytännössä sota on silvottuja ruumiita, räjähteleviä kehoja ja ilmassa lentäviä päitä.

Tämä merkitsee, että hyökkäyksen tullen suomalaiset eivät ehkä uskoisi olevansa sodassa, vaan he uskottelisivat itselleen olevansa räiskimispelin kaltaisessa simulaatiossa kysyen, miten videolaitteen voi kytkeä pois toiminnasta. Valmius aseellisen hyökkäyksen kohtaamiseen on luullakseni kelvottoman huono.

Suomen maasto on kyllä vaikeakulkuista, mutta meitä on täällä puolustamassa melko vähän, ja suuria asumattomia alueita on vallattavissa melko helposti. Samoin kaupungit ja väestökeskittymät ovat helposti pommitettavissa mäsäksi.

Suomi on yksi maailman pääkaupunkivaltaisimmista maista, joten Helsingin haltuun ottaminen tarkoittaisi pääsyä hallitsemaan koko Suomea. Lähes kaikki on täällä: hallinto, yritysten pääkonttorit, arkistot, tiedon solmukohdat ja älymystö muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Valtaosa Suomen ulkomaankaupasta kulkee Helsingin kautta.

Monetkaan eivät ilmeisesti tajua, miten haavoittuvassa paikassa maamme on, ja kuinka omituista on, että maa, jolle Natosta olisi ollut kaiken aikaa eniten hyötyä, on viimeisten joukossa, joka siihen liittyy.

Pidäkkeenä on ollut toinen paradoksi: on ollut epäviisasta riskeerata turvallisuus asialla, jonka tehtävänä on taata turvallisuus.


Suurimmassa vaarassa Suomi on ilman Natoa

Totuus on, että suurimmassa vaarassa olisimme, jos emme nyt liittyisi Natoon, sillä silloin Venäjän kannattaisi kääntää kanuunansa tänne a fortiori: sitä suuremmalla syyllä.

Sieltä, minne Venäjä aseellisesti pääsee, sitä on lähes mahdotonta saada pois. Tämä tullaan näkemään paitsi Krimillä, myös Itä-Ukrainan alueella.

Venäjän valloitus- ja tuhopolitiikka on joka tapauksessa sangen tyhmää, sillä valta ei perustu nykyisin pelkkään alueiden hallintaan. Informaatiosodan sekä taistelun ukrainalaisten poliittisesta hallinnasta Venäjä hävisi jo sodan alkumetreillä.

Kotikommunistien pystyttämä patsas kurottaa itään.
Ukrainassa sotimalla Venäjä on suorastaan työntänyt Suomen ja Ruotsin Natoon, ja niin se on tehnyt esittämällä naapureilleen vaateita oman turvallisuutensa takaamiseksi. Kun hyökkääjä on peloissaan omasta turvallisuudestaan, se on kuin varas huutaisi ottakaa varas kiinni! Ja se on kuin Suomelle olisi tarjottu YYA-sopimusta uudestaan.

Voidaan sanoa, että Venäjä on yhdistämässä Suomen Natoon, kun suomalaisista itsestään ei ole siihen ollut.

Saattaa olla, että Venäjä ajaa tahallaan Suomea Natoon lavastaakseen itselleen vihollisen ja täyttääkseen sitä kautta oman viholliskuvaelmansa.

Mikäli Moskovasta tulee myöhemmin notifikaatioita Suomen myönteisestä Nato-päätöksestä, on ajopuuteoria jälleen käyttökelpoinen. Suomalaiset voivat sanoa, että ”venäläiset ajoivat meidät sotilasliittopoliittiseen erikoisoperaatioon”.

Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa on Suomen ja Ruotsin taannoiselle päättämättömyydelle osattu varmasti nauraa, kun hihat ovat nyt liekeissä.

Mutta ei Nato-jäsenyys Suomea ensi-iskun kohteeksi maalita (ei, vaikka Vasemmistoliitto laittaisi maalituksen rikoslakiin). Niin väittävät Rauhanpuolustajissa toimineet hyödyttömät hölmöt, joiden isäntä on edelleen idässä. Päinvastoin: liittoutumattomana maana olemme Venäjän koekenttä, jossa Venäjä voi räjäyttää pelotteeksi vaikka ydinaseen joutumatta Naton vastauksen kohteeksi. 

Sen sijaan se on totta, että Naton jäsenenäkään rajamme eivät ole pyhät.

Suomalaisissa poliitikoissa ja kansalaisissa liikuttavaa on heidän hyväuskoisuutensa, jonka mukaan Naton jäsenenä olemme herran kukkarossa.

Tämä ei ehkä pidäkään paikkaansa tulevaisuudessa.

On muistettava, että Nato ei estä mitään maata hyökkäämästä jäsenmaiden alueelle. Se takaa vain yhteisen puolustuksen, jos niin käy, ja sitä kautta poliittisen peloteprevention.

Voidaan kuitenkin miettiä, miten käy, jos despoottinen Venäjä pelaakin upporikasta ja rutiköyhää ja hyökkää myös Nato-maahan tieten tahtoen, koetellen sotilasliiton kärsivällisyyttä ja luottaen siihen, ettei Nato aloita maailmansotaa Euroopan jonkin syrjäisen kolkan vuoksi.

Puolustusvastuista syntyvä eripura voisi riittää jopa hajottamaan Naton, joka on luotu kylmän sodan blokkien varaan ja jonka sisällä intressit ja ristiriidat ovat kasvamassa, kuten Euroopan unionissakin.

Mitkään sotilasliitot eivät ole ikuisia, ja liittosopimusten murentuessa millään maalla ei ole loppujen lopuksi muuta turvataetta kuin omat asevoimansa. Ei pidä myöskään tuijottaa vain Naton viidettä artiklaa, jossa puhutaan yhteispuolustuksesta, vaan myös kolmatta, joka velvoittaa jokaista jäsenmaata huolehtimaan oman alueensa puolustamisesta.

Siksi myös puolustusliiton jäsenenä on elettävä koko ajan als ob (ikään kuin) puolustusliittoa ei olisi.

Kaikkien näiden varaustenkin jälkeen on joka tapauksessa parempi olla liittokunnan jäsen kuin olla olematta.

Kannatan siis varauksetta Suomen liittymistä Natoon. Mutta hullua olisi kuvitella, että liittokunnan jäsenyys tuo apokalyptisen pelastuksen Suomea mahdollisesti uhkaavaa kadotusta vastaan. 

Myönteistä Naton jäsenyydessä on, että samalla kun saadaan sodanuhka loittonemaan, voidaan jälleen keskittyä torjumaan muita uhkia, kuten maahanmuuttoa, julkisen talouden romuttamista ja ilmastopoliittista oman haudan kaivuuta, joita vihervasemmistolainen hallitus on edistänyt tuhattaiturimaisesti.


Naton jäsenenä asemamme huononee vähemmän kuin muutoin

Suomen Nato-päätöstä ei tietenkään tehdä minkään komiteamietinnön perusteella vaan terveellä järjellä, niin kuin kuuluu. Poliittiset ja asiantuntijaprosessit on järjestetty vain muotoseikkojen tyydyttämiseksi ja vastuun jakamiseksi eri organisaatioille, joissa vastuun toivotaan hajoavan.

Tulos on päätetty luonnollisestikin ensin, niin kuin poliittisessa hallinnossa aina tehdään, ja viime ajat on käytetty sen asian pähkäilemiseen, minkälaisella prosessilla tuohon toivottuun tulokseen päästäisiin.

Kun Suomi kesän tullen jättää hakemuksen Natoon, on olo sen jälkeen kuin ohituskaistalla, ja siksi on huolehdittava kahdesta asiasta, ennen kuin olemme takaisin keskiviivan oikealla puolella.

Ensinnäkin (1): valtionrajamme on pidettävä koskemattomina Nato-kelpoisuuden säilyttämiseksi. On todennäköistä, että Venäjä yrittää aiheuttaa Suomessa vähintäänkin tuota separatismia ja voi tehdä sen Ahvenanmaalla jopa tehokkaammin kuin Anna-Maja Henriksson (aiheesta täällä).

Toiseksi (2): tärkeintä ei ole se, että ilmaistaan aie liittoutumisesta, vaan se, millainen sopimus loppujen lopuksi kirjoitetaan. Suomeen pitäisi saada Naton tukikohtia, joissa olisi pysyvästi muiden Nato-maiden joukkoja, sillä Natolla ei ole ratsuväkeä, joka karauttaisi paikalle kriisin yllättäessä.

On huomattava, että sinänsä sujuvasti edenneessä Nato-prosessissa on marssijärjestys ollut koko ajan nurinkurinen. Nyt ollaan ensin tekemässä kauppaa ja sitten miettimässä hintaa.

Vanha sanonta kuuluu: älkää katsoko vain taikurin sitä kättä, joka antaa, vaan myös sitä, mitä toinen tekee. Moniin Nato-maihin kelpaisivat kyllä Suomen hävittäjäkoneet, kenttätykistö ja muut maataisteluaseet.

Suomi on loppujenkin lopuksi tärkeämpi Baltian Nato-maille kuin Nato Suomelle.

Turvallisuutemme takeena ovat jatkossakin lähes 100-prosenttisesti omat Puolustusvoimamme, ja Nato antaa maanpuolustuksellemme vain poliittisen uskottavuuden ja potentiaalisen takeen. 

Nato-kihlauksessa on vaarana, että joudumme huolehtimaan oman maamme puolustamisen lisäksi myös muiden lähimaiden puolustuksesta, jossa riittää porsaan kokoisia reikiä.

On muistettava, että Romania, josta kaduillemme saapuu romanikerjäläisiä, on tyypillinen Itä-Euroopan Nato-maa, joka ei kuulu avustavien vaan avustettavien joukkoon. 


Tuleeko tästä sota?

Kun Suomi suurella todennäköisyydellä liittyy ja hyväksytään puolustusliitto Natoon, maamme saavuttaa lopultakin identiteettipoliittisen eheyden ja itsenäisyyden läntisten demokratioiden joukossa.

Kohtalomaista tässä itäisen napanuoran katkaisussa on traagisuus, jolla Suomi Venäjän omasta pyynnöstä varmistaa itänaapurinsa turvallisuuden jäsenyydellä Natossa. Puolustusliittona Nato takaa Suomen hyökkäämättömyyden, vakauttaa ja tasapainottaa Pohjolan turvallisuuden sekä pitää Venäjän itsensä aisoissa. 

Nato-jäsenyys vie Venäjältä kyvyn kiristää ja pitää ideologisissa pihdeissään Suomea, joten ei ihme, että Moskovassa kiristellään hampaita, kun sotilaallinen uhka-ase poistuu Kremlin instrumenttien joukosta.

Suomen Nato-jäsenyys parantaa rajaturvallisuutta, vähentää konfliktien todennäköisyyttä ja vahvistaa Suomen ja Venäjän yhdenvertaisuutta. Venäjän ei tarvitse jatkossa huolehtia länsirajansa turvallisuudesta lainkaan tietäessään, että rajan tällä puolella toimii kansanvaltainen oikeusvaltio, joka huolehtii oman tonttinsa puolustuksesta pelkästään defensiivisesti.

Entä onko Venäjän sotilaallinen aggressio silti mahdollinen? On, mikäli aggressori on hullu. Siksi vastauksena väliotsikon kysymykseen olkoon kapteeni Kaarnan vastaus alikersantti Lehdolle Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa: ”Ehei pojat, sota on kaukana, Balkanilla asti.

 

Natoon liittymisen välttämättömyydestä:

Poliitikko, joka vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä, on Venäjän vaikku (2022)

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita (2022)

Miksi eduskunta vitkastelee Nato-kannan muodostusta? (2022)

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina (2022)

Nato-kysymys erottaa jyvät akanoista Suomen puolueissa (2022)

Venäjän johto kognitiivisessa tunnelissa – Nato-ovi auki Suomelle (2022)

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty (2022)

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)

3. toukokuuta 2022

Monikulttuurinen unelma on liekeissä, mutta mediassa kudelma jatkuu

Yleisradion TV-uutisten katseleminen ja Ylen verkkosivujen avaaminen ovat aina kovia koettelemuksia.

Ei ole päivää, ettei joku vihervasemmiston jäsenkirjatoimittaja ole naputellut uutisankkurien luettavaksi jotakin agendajournalistista tendenssijuttua, jossa taistellaan maahanmuuttoinvaasion jatkamiseksi ja ongelmien pois sumuttamiseksi.

Ylen verkkosivuilla ilmestyi Vapun päivänä kaksi toimittaja Veli-Pekka Hämäläisen väsäämää tekstitruuttausta, joissa taivasteltiin, miksi muutamat ei-vasemmistolaiset kansalaisjournalistit ovat julkaisseet tietoja maahanmuuttajataustaisten Suomessa tekemistä rikoksista ja niiden tekijöistä.

Syynä on se, että valtavirtamedia ei niin tee.

Tämä vahvistaa kirjassani Totuus kiihottaa esittämääni johtopäätöstä: vaihtoehtoinen media on olemassa siksi, että valtavirran media ei toimi, niin kuin sen normaalisti pitäisi toimia.

Mikäli rikoksen tekijöiden etnisestä tai kansallisesta taustasta vaietaan, asiaa voi pitää merkkinä siitä, että tekijä ei ole suomalainen. Jos tekijä on suomalainen ja etenkin perussuomalainen, se huudetaan varmasti valtavirtamedian katoilta. 

Syy on kansallismasokistinen vieraskoreus ja halu harjoittaa oman pesän likaamista, joka liittyy muualta tulevien palvontaan. Taustalla on pyrkimys pysyttää kansanryhmien välistä haurasta yhteiskuntarauhaa, joka Ruotsissa on jo särkynyt.

Ylen klikkijutussa Kun ihonväristä tuli ase(tosiasiassa pakolaisia itseään on käytetty hybridiaseina) vaihtoehtojournalistien tiedoista koetettiin etsiä vikoja kyselemällä päinvastaisia kannanottoja yliopistollisella rehulla ruokituilta rasismivihan etäispäätteiltä.

Heiltä toimittaja saikin juttuunsa haluamansa mielipiteet. Tuota agendajournalistien ja tendenssitutkijoiden vispilänkauppaa olen sanonut kirjassani Totuus kiihottaa tieteen medioitumiseksi.

Toisessa Ylen julkaisemassa tekstiruttauksessa valiteltiin, kuinka Jani alkoi julkaista tietoja maahanmuuttajien rikoksista somessa”. Näin yleisöjen tajuntaan taottiin, kuinka pahasta muka on, että maahanmuuttajien tekemiä vakavia rikoksia on tuotu julki yksityisten kansalaisten blogeissa ja sivustoilla. Ylen toimittajien mielestä se on perusteetonta valikointia.

Sellaista valikointia tuskin olisi, jos valtamedia ei ensin itse valikoisi esille poliittista vihervasemmistoa miellyttäviä rikoksia ja peittelisi sen tapaista rikollisuutta, joka saattaisi kyseenalaistaa unelman monikulttuurisesta ja monietnisestä Suomesta.

Jutussaan Yleisradion toimittaja Veli-Pekka Hämäläinen pyrki selittelemään, että journalismi on luotettavaa, koska niin sanotaan normeissa ja laeissa. Hän raakkui, ettei väite tietojen panttauksesta valtavirtamediassa ja viranomaistoiminnassa muka ”ole totta:

Sosiaalisen median maahanmuuttovastaisissa yhteisöissä moni tulkitsee median ja poliisin panttaavan tarkoituksella tietoa nimenomaan ulkomaalaistaustaisesta rikollisuudesta.

Se ei ole totta: journalistin ohjeet velvoittavat toimittajat totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen – maahanmuuttajien rikosten salaaminen olisi sitä vastaan. Poliisia puolestaan sitovat esitutkinta- ja julkisuuslaki.

Tämän perusteella valtamedian uutiset olisivat totta, koska niin vaaditaan normeissa.

Voidaan kysyä, kuinka vasemmistolainen ihmisen pitää olla ollakseen ymmärtämättä, että normeista ei voida johtaa tosiasioita. Toisin sanoen säännöt ja ohjeet eivät takaa, että niitä noudatettaisiin tai että niissä kuvailtu asiantila vastaisi todellisuutta. Sellaista ajatuskulkua sanotaan filosofiassa moralistiseksi virhepäätelmäksi.

Asia onkin siis niin, että Ylen jutussa valehdeltiin taas. Toimittajat eivät toimi rehellisesti sen vuoksi, että journalistin ohjeet velvoittavat heitä. Ohjeita julkaiseva Julkisen sanan neuvosto on median itsesäätelyelin, jossa pukit toimivat kaalimaan vartijoina. Sitä paitsi ohjeet kuin ohjeet muodostavat vain löyhän viitekehyksen, aivan niin kuin totuuskin on välttämättä vain tulkinnanvaraista.

JSN:ää onkin sanottu median itsesuojeluelimeksi, joka ei arvostele medioita vaan niitä ihmisiä, jotka arvostelevat medioita. Kun ammattitoimittajaa kritisoidaan, se on neuvoston mukaan ”maalittamista”, mutta kun valtamedian toimittaja moittii yleisöjä tai kansalaisjournalisteja, se on ”disinformaation”, ”häirinnän” tai ”valejournalismin” paljastamista.

”Vihafaktoja” näyttää esiintyvän aina, kun maasto ei vastaa monikulttuurista karttaa.

Totuus tulee kuitenkin läpi omalla voimallaan. Maahanmuuton ongelmat kuumottavat Yleisradiota, sillä viime aikoina Yleisradion toimittajat ovat joutuneet posket hehkuen raportoimaan Ruotsissa palavista lähiöistä. 

Niissä maahanmuuttajat eivät tee ainoastaan rikoksia. Sen sijaan kyseiset väestöryhmät taistelevat järjestynyttä yhteiskuntaa vastaan tavalla, jota jo paikallinen syyttäjäviranomainenkin luonnehtii sisällissodaksi (aiheesta täällä).

Monikulttuurinen unelma on siis romahtanut, mutta sen narraatiot jatkuvat mediassa. Suomessa se on mahdollista, sillä täällä voidaan toistaiseksi luetetella yksittäisiä rikoksia. Niistä Ylen toimittajat väittävät kerrotun tasapuolisesti, kuin lampaita laskien ja tietenkin yleistyksiä eli tärkeiden johtopäätösten tekoa välttäen.

Ylen jutussa hukataan lisäksi keskeinen tosiasia. Maahanmuuttajataustaisten määrällinen edustus on rikostilastoissa olennaisesti kantaväestöä suurempi. Se on väestöosuuksiin suhteutettuna suhteettoman suuri.

Siksi maahanmuuttajataustaisten rikollisuus ansaitsisi suorastaan suurennuslasilla tapahtuvan tarkastelun.

Sen sijaan nyt Yle yrittää vedota tasapuoliseen tarkasteluun ja pyhittää itseään puolueettomuudella, vaikka sekään ei toteudu, vaan maahanmuuttajien tekemistä rikoksista vaietaan julkisessa sanassa.

Myös monia muita asioita salataan. Maahanmuuttovirasto paljasti vasta vuonna 2019, että valtaosa vuonna 2015 Suomeen tulleista irakilaisista turvapaikanhakijoista olikin sotilaskarkureita.

Heistä valtaosalle annettiin Suomesta tilapäistä suojelua, sillä sodan pakeneminen ei ole hyväksyttävä peruste turvapaikan saamiselle eikä pakolaisen aseman myöntämiselle. Koska viranomaiset syyllistyivät vilppiin, tietoa maahantulon motiiveista pantattiin neljä vuotta.

Vastaanottaminen oli siis todellinen järjestelmärikos, jota vain sanottiin taakanjaoksi, ei tosin enää rikkaudeksi. Virallisesti sitä sanottiin Euroopan pakolaisten siirtojärjestelyksi. Siitä ei tosin ollut sovittu missään virallisesti. Vilppiä ja vääristelyä esiintyy sekä mediassa että viranomaistoiminnassa.

Kukaan ei tiedä, kuinka paljon rikollisia aineksia on tullut myös niiden ukrainalaisten pakolaisten joukossa, jotka on tutkimatta päästetty maahamme. Sen saamme tietää todennäköisesti myöhemmin. Samaan tapaan totuus Ruotsin katastrofista on ollut aposteriorista.

Euroopan valtiot pelaavat maahanmuutolla hullua peliä, jossa panoksena ovat kansallisvaltiot, niiden väestöt, turvallisuus ja yhteiskuntarauha.

Ei siis ole ihme, että valtavirtamedia on huolissaan vaihtoehtomedian esille tuomista totuuksista.

Omalla tavallaan on huvittavaa, että valtamedian toimittajat riemastuvat aina, kun rikollinen ei olekaan maahanmuuttajataustainen. Myös minä koen asian vuoksi solidaarista iloa.

Vielä iloisempi olisin, jos kansanedustaja Suldan Said Ahmed (vas.) ei kokisi samasta syystä vahingoniloa, sillä siinä pesii ideologinen konflikti, joka kertoo arvo- ja kulttuurierosta. Se puolestaan on syynä Ruotsissa tapahtuneeseen repeämiseen.

Ruotsissa maahanmuuttajaväestöt pakattiin vuosikymmenten ajan kaupunkilähiöihin, joissa ne säilyttivät oman kulttuurinsa. Kun määrät kasvoivat ja kantaväestöt väistyivät, lähiöt muuttuivat omalakisiksi. 

Sillä tavoin rikollisuudesta tuli sormilla laskettavan ja yksittäistapauksellisen toiminnan sijasta organisoitua ja yhteiskunnan ulkopuolista despoottimaisuutta, jota sanotaan vähättelevästi syrjäytyneisyydeksi. Se on epätarkkarajainen ja relationaalinen käsite, joten sen kautta voidaan kätevästi heittää syyllisyyden varjo kantaväestölle, joka mukamas syrjii, vaikka tavoite olisi vain puolustaa omaa tonttia.

Maahanmuuton aiheuttama kokonaisonnettomuus koostuu kantaväestön osittaisesta tai vähittäisestä vaihtamisesta, jonka vuoksi rikotaan poliittisen vallan perillisyyttä vastaan, ja valtaa siirtyy vieraille kansakunnille. 

Valtio ei ole pelkästään maapohja, jolla asutaan, vaan se koostuu kansalaisten subjektiviteetista, joka alueella käyttää valtaa. Suomi ei ole Suomi, jos täällä asuu jokin muu kansa.

Tragedian synnyn kaksi elementtiä ovat kulttuurierot ja väestömäärien paisuminen. Kun maahanmuuttajaväestöt lisääntyvät, käy kuten kuuluisassa kaalisoppaesimerkissä.

Kun kaalisoppaan lisätään suolaa, maku paranee vähän. Kun suolaa laitetaan hieman lisää, maku ehkä paranee vielä vähäsen. Mutta jos suolaa lisätään koko paketillinen, soppa muuttuu syömiskelvottomaksi. Alenevan rajahyödyn laki.

Juuri niin on käymässä Euroopan maissa, joissa ihmiset ja kansakunnat hyppelevät rajojen yli kuin levottomat lapset. Kriittinen massa on ylittynyt ja riittää ghettojen muuttamiseen rinnakkaisyhteiskunniksi ja mikrovaltioiksi.

On ymmärrettävää, että Suomessa valtavirtamedia voi edelleen jatkaa omaa kinasteluaan rikosraporttien oikeellisuudesta samalla kun Rooma palaa. Median tarkoitus on vain pönkittää omaa uskottavuuttaan ja puolustella omia virheitään, joilla se edistänyt pohjoismaille tuhoisan väestöllisen muutoksen synnyttämistä.

Siksi syytöksiä kohdistetaan kansalaisjournalisteihin, jotka ovat kaivelleet esille sen, mitä punavihreä toimittajakunta ei ole halunnut laiskuudessaan tai tahdottomuudestaan selvittää ja josta se ei haluaisi sen enempää kuulla kuin kertoa.

On yhteiskuntamme asenneilmapiirin kannalta kieroa, että vaihtoehtojournalistit joutuvat toimimaan nimimerkin suojissa.

Kipeän yhteiskunnallisen totuuden esille tuominen koetaan vihervasemmistolaisen woke-aktivismin ja cancel-terrorismin piirissä niin katkerana, että kansalaisjournalistit joutuvat pelkäämään itsensä ja työpaikkojensa puolesta.

Sen merkiksi myös Ylen juttua varten haastatellun ihmisen nimi oli muutettu. Ilman huolellista salaamista vihervasemmiston verikoirat syöksevät toisinajattelijaksi julistetun ihmisen päälle vesikauhuiset vaahtonsa ja tuhoavat ihmisen työn, uran, toimeentulon ja koko elämän saastaisella häiriköinnillään, jolla he ovat käyneet tietenkin myös minun kimppuuni.

Tosiasiassa Janin toiminta ei ole millään tavoin paheksuttavaa eikä tutkijakommenttien objektiksi soveltuvaa poikkeuskäyttäytymistä vaan suuriarvoista informaationjakoa ja viestintää: tutkivaa journalismia sinänsä. Valtamedia pyrkii kuitenkin tekemään asioista perillä olevista ihmisistä omia apinoitaan mukaviisaiden yliopistokommunistien marakateiksi.

Suoranaisessa sairaustilassa media on, kun yhdysvaltaisen Fox Newsin tapainen vapaa uutistoiminta nähdään toimittajien järjestön piirissä kuolemanvaarana demokratialle

---

Päivitys 4.7.2022: Olin juuri päässyt sanomasta, että jos rikoksen tekijä on suomalainen ja etenkin perussuomalainen, se huudetaan varmasti valtavirtamedian katoilta”. Viranomaiset ja valtamedia todistivat näkemykseni oikeaksi viipymättä kailottamalla Tanskassa äskettäin tapahtuneen terrori-iskun tekijän olevan ”etnisesti tanskalainen”. Etnisestä alkuperästä ei puhuttaisi mitään, jos tekijä ei kuuluisi kantaväestöön. Eikä ollut ensimmäinen kerta.

2. toukokuuta 2022

Nato-kauppaa ei pidä tehdä ennen kuin on pohdittu hintaa

On hyvä, että Suomen reki Natoa kohti etenee. Mutta kauppaa ei pidä tehdä sopimatta ensin hinnasta.

Mediassa on luotu kuvaa Nato-kiimaisesta Suomesta, joka on valmis Naton jäseneksi hinnalla millä hyvänsä. On muodostettu mielikuva, että puolustusliitolla on myyjän markkinat, ja siksi puodin ovi on 24/7 auki.

Samalla on häpeilty tapaa, jolla virolaiset opettavat Suomea Nato-asioissa, vaikka Suomi ylenkatsoi Viroa Neuvostoliitosta irtautumisen jälkeen.

Suomen tavassa turvata itse oma puolustuksensa ei ole ollut nähdäkseni mitään häpeämistä.

Itsenäisestä puolustuspolitiikasta on seurannut, että Suomella on vahvempi maavoimien aseistus kuin monella Euroopan Nato-maalla. Esimerkiksi kenttätykistömme on Euroopan vahvimpia.

Tämä on selitys siihen, miksi Suomella on ollut jo pitkään kultakortti Natoon. Kyllä muille maille Suomen aseet ja resurssit kelpaavat.

Suomessa kimaltelee vain Nato-kolikon saamapuoli: turvatakuiden herahtamista odotetaan kuin kettu variksen suusta putoavia marjoja.

Ikääntyvinäkin ajantasaiset Hornet-hävittäjät kelpaisivat varmasti Baltian ilmavalvontatehtäviin, sillä noilla mailla itsellään ei ole minkäänlaista hävittäjäkalustoa. Vielä varmemmin muihin Nato-maihin haluttaisiin uudet häivehävittäjämme.

Puolustusliiton näkökulmasta on Suomen Nato-asiassa ollut koko ajan kyse Baltian maista, ei niinkään Suomesta, joka täyttää Naton jäsenyyskriteerit paremmin kuin moni Nato-maa itse.

Ironisesti voidaan sanoa, että Nato tarvitsee Suomea enemmän kuin Suomi Natoa. Näin asia on, paitsi jos Suomen valtiota uhkaisi eksistentiaalinen kriisi.

Nato-sopimus on tärkeää neuvotella sellaiseksi, ettei siinä laiteta suomalaisten päätä mihinkään sellaiseen silmukkaan, joka voisi heikentää itsenäistä puolustuskykyämme. Ei ole myöskään puolustusliiton etu, jos 1300 kilometriä Nato-rajaa jää auki.

Siksi Suomen Nato-sopimuksen tulisi olla win/win-sopimus, jossa kaikki osapuolet voittavat ja kukaan ei häviä.

On myös epäiltävä, saako Suomi poliittisen tuen lisäksi Nato-sitoumuksesta mitään olennaista lisähyötyä nykyiseen tilanteeseemme nähden, mikäli Suomeen ei sijoiteta pysyviä Naton tukikohtia.

NRF-joukkoja (Nato Response Forces) lukuunottamatta Natolla ei ole omia asevoimia eikä ratsuväkeä, joka karauttaisi paikalle, jos kahakka yllättää.

Venäjä puolestaan ei ole valtio, jolla on armeija, vaan se on armeija, jolla on valtio.

Putin, joka pelaa upporikasta ja rutiköyhää, voi hyökätä myös maahan, joka on Naton jäsen, ihan vain osoittaakseen, ettei Nato aloita maailmansotaa puolustaakseen jotakin Euroopan erämaista koostuvaa kolkkaa.

Miten silloin kävisi?

Mikäli Nato-maat päätyisivät eripuraan, suomalaiset voisivat joutua puolustamaan maatamme jälleen etupäässä yksin, vaikka saisimme muodollista sympatiaa muilta Nato-mailta.

Nato voi osoittautua päätöksenteossaan hajanaiseksi, eikä sen viidettä artiklaa ole missään testattu.

Kynnys Naton ja Venäjän välisen konfliktin aloittamiseen on lähes yhtä suuri kuin kynnys ydinaseiden käyttöön. Sitä ei helposti ylitetä edes rationaalisen hulluuden doktriineilla.

Sen vuoksi Suomen tulevaan Nato-liittolaisuuteen tulisi sisällyttää yhteisymmärrys, jonka mukaan Suomessa on pysyviä Naton tukikohtia. Niiden läsnäolo varmistaisi, että Suomen ja Venäjän mahdollisessa konfliktissa on väistämättä osapuolina muidenkin Nato-maiden joukkoja.

Sen sijaan ydinaseiden sijoittaminen Suomeen on yhtä turhaa kuin kaikkialle muuallekin. Viipurin pamauksesta asti on suurten räjähteiden ongelmana on ollut, mihin niitä voisi käyttää. Ne kun herättävät laajan huomion, tuhoavat sotasaaliin ja syöpyvät ihmisten mieliin ansaiten historian tuomion.

Ydinaseet soveltuvat tuhoamissotiin ja terroristiseen toimintaan, mutta niillä ei voi voittaa eikä puolustaa mitään. Sen vuoksi ydinaseet voisi ja pitäisi hävittää käyttökelvottomina.

Tosiasiassa ydinaseet eivät takaa edes kauhun tasapainoa, sillä ydinaseilla uhkaaminen on epäuskottavuudessaan tyhjä kortti.

Ydinaseiden sijoittaminen Suomeen olisi epäviisasta siksikin, että täällä ne muodostaisivat riskin joutua hyökkäävän vihollisen käsiin. Ongelma on sama kuin ydinaseiden leviämisessä yleensäkin. Syntyy tilanne use or loose, mikä madaltaa käytön kynnystä.

Ydinaseiden keskeinen kysymys ei ole niiden sijoittelu tukikohtiin, sillä ydinlatauksia voidaan lähettää kiertorataa pitkin toiselle puolelle maapalloa hetkessä.

Ongelma on niiden olemassaolo ylipäänsä.

1. toukokuuta 2022

Hallitus on tarjonnut erittäin uskottavan DDR-simulaation

Jos joku olisi sanonut minulle vuonna 2019, että vihervasemmistolainen hallitus sulkee ensi töikseen Suomen rajat ja liittää Suomen Natoon, olisin nauranut katketakseni.

Nyt täytyy todeta kuin vihapuhepoliisin vakavoittamana, että nauru on loppunut. Totisesti ja kerta kaikkiaan.

Hauskuus on poissa myös muista syistä.

Ympäristö- ja ilmastovelvoitteillaan, energian hinnan nostoillaan, liikkumis- ja muilla koronarajoituksillaan sekä ystävällisellä rahanviskomisella kehitysmaille hallitus on tarjonnut mitä uskottavimman DDR-simulaation.

Bensiinin ja dieselin hinta ovat katossa ja Corolla-Markun tavoittamattomissa, eivätkä ne enää koskaan laske entiselle (jo aiemmin korkealle) tasolle.

Ympäristönormeilla uhataan kuin Siperialla, KGB:llä ja NKVD:llä, ja sensuuria harjoitetaan kuin Venäjällä.

Ulkomaille ei ole päässyt, ja kokoontumisrajoitukset ovat eristäneet ihmiset toisistaan. Kasvomaskien pakkopito on johtanut ihmisten depersonfikaatioon ja anonymiteettiin.

Sisäistä liikkumistakin rajoitettiin.

Ihmiset kärsivät post-traumaattisista stressireaktioista pitkään.

Keuhkot ovat täynnä pölyä ja palonestoaineita, joita on irronnut muka-suojaavista kuonokopista. Hengenahdistuskin simuloi sosialismia.

Ministerien troikka puolestaan on kiertolinko, jossa ovat vaihdelleet toinen toistaan huonommat ministerit.

Valtiofilosofisten teosten sijasta heiltä on saatu äitiyslomailmoituksia.

Mutta kohtaloaan ei pääse pakoon. Se tulee perässä ja joskus menee edellä.

Heppatyttöhallituksen on aika lopettaa. Kansa on saanut tarpeekseen ohuista ja kimittävistä levyjen pyörityksistä. Politiikkaan tarvitaan erektiovarmuutta.

Sauli Niinistö on ollut ulkopolitiikan pelastusrengas, mutta hänkään tuskin pitelee Suomea pinnalla pitempään kuin siihen asti, että ollaan Naton reunassa kiinni.

Se on kuitenkin paljon se, ja onneksi ulkopolitiikkaa hoitaa presidentti, ei pääministeri eikä valtioneuvosto. Muuten koko Nato-prosessista ei olisi tullut mitään.

Vihreiden surkein ministeri on ollut Emma Kari, joka on ruoskinut kansalaisia energiansäästöön samalla kun hän on vaatinut julkisten varojen kylvämistä maailman tuuliin, vihreään siirtymään, tehottomaan ilmastopolitiikkaan ja ympäristön tukipaketteihin sekä jankuttanut uusista ilmastotoimista kaikille ihmisille kuin lapsille ja on kuin lapsi itsekin.

Hän kilpailee tasavahvasti Krista Mikkosen kanssa, joka on jaksanut jankuttaa sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton puolesta, aivan kuten ministerintoimessaan sammahtanut Maria Ohisalo, jonka päähänpälkähdys Natoon liittymisestä ei ollut huonompi ajatus. Valtamedia on ihastellut ja toistellut sitä suurena keksintönä, ikään kuin koko Nato olisi vihreiden alustataloudellinen innovaatio.

Hallitus on ottanut tehtäväkseen myös turvallisuusvirkojen järjestelmällisen bastardisoimisen, mistä esimerkin tarjoaa Demla-virkojen kautta uraputkeen päätyneen Kirsi Pimiän nosto sisäministeriön kansliapäälliköksi (nimityksen ongelmallisuudesta täällä). Vihervasemmiston etäispäätteitä toimitetaan turvallisuusalan virkoihin, jotta he voisivat vaarantaa ulkoisen turvallisuutemme ja aiheuttaa sisäistä sekasortoa lisäämällä maahanmuuton mukana tulevia konflikteja (aiheesta täällä).

Keskustan pölkkypäisin ministeri puolestaan on hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen, joka alkoi länkyttää tieteellistä mediatutkimustani Totuus kiihottaa vastaan ja läimäytti ajatuspaja Suomen Perustaa rahoituksen takaisinperinnällä. Kiristys ja uhkailu muodostivat rikoksen tieteen ja tutkimustoiminnan vapautta, yhdenvertaisuutta ja minua vastaan henkilökohtaisesti. Hänen kanssaan kilpaili tasavertaisesti tiede- ja kulttuuriministerin viran vakituinen haltija Annika Saarikko omassa kehopositiivisuudessaan.

Kepulaisten ministerien kelvottomuutta osoittaa sekin, että kulttuuri- ja tiedeministerin kepeähkö salkku on osoittautunut ylivoimaisen raskaaksi ja paikka tuuliseksi, sillä sillä istuu jo neljäs haltija! Ilmeisesti jokaisen kepulaisen täytyy saada oma viisitoistaminuuttisensa virka-Audin takapenkillä.

Puolikoulutettujen ministerien kasariputki jatkui, kun Saarikon, Kososen ja Antti Kurvisen perään tiede- ja kulttuuriministeriksi laitettiin 35-vuotias nuorisopoliitikko Petri Honkonen, joka on Suomi–Venäjä-seuran (entisen Suomi–Neuvostoliitto-seuran) puheenjohtaja, tietenkin jo ennestään pitkän kepulaisen perinteen jatkona. Mikä tahansa luottamustehtävä näyttää kelvanneen hänelle, kunhan sitä kautta on voitu pidentää ansioiden luetteloa ja palkkanauhaa.

Tämä osoittaa, mitä on Kepu. Se ei ole vain Esko Ahon taktista seikkailua Venäjän keskeisessä valtioelimessä Sberpankissa, vaan se on jatkuvaa Kekkosen-aikaista väyrystelyä, jolla suomalaisia poliitikkoja tornitetaan ja uria rakennellaan Kremlin kädenojennusten varaan.

Kepu oli myös puolue, joka persuvastaisuudellaan esti oikeistohallituksen syntymisen maahamme, vaikka eduskunnassa on selvä oikeistoenemmistö! Ja tuosta tyhmyydestä kärsii myös Kepu itse ei kuitenkaan tarpeeksi.

Demarien kieroin ministeri on puolestaan Tytti Tuppurainen, joka on leimannut isänmaalliset perussuomalaiset rasisteiksi, tuputtanut omaa maahanmuuttoparaatiaan ja julistanut koppavasti jo ammoin, ettei perussuomalaisten kanssa tehdä hallitusyhteistyötä, ikään kuin olisi hänen asiansa päättää, kuka mitäkin tekee.

Hänen itsensä olisi kannattanut tietää, mitä tekee, kun otti vastaan salassa myönnettyjä apurahoja, jotka päätyivät vaalirahoiksi. Mutta kansahan äänestää ja SDP pitää vallassa keitä vain, kunhan imago vastaa omaakuvaa ja viiteryhmä on oikea, siis vasen.

Vasemmistoliiton edustavin ministeri on epäilemättä Jussi Saramo, joka Li Anderssonin tilalle opetusministeriksi siirryttyään vastustelee yhä Natoon hakeutumista, vaikka sodan liekit nuolevat jo nurkkapieliämme. Näin hän osoittaa, kuinka ajattelematonta vasemmistolainen politikointi yleensäkin on.

RKP:n vaarallisin ministeri puolestaan on Anna-Maja Henriksson, joka uhkasi taannoin Ahvenanmaan eroamisella Suomesta, mikäli ruotsinkielisten olot eivät entisestään parane. Siten hän syyllistyi perustuslain kieltämään separatismiin, ikään kuin ahvenanmaalaisten kotiseutuoikeus ei riittäisi etuoikeudeksi heille. Ahvenanmaalaisten niin sanotulla kotiseutuoikeudellahan estetään mannersuomalaisia muuttamasta Ahvenanmaalle pysyvästi asumaan, mikä on ristiriidassa perustuslakimme kanssa (oikeus valita asuinpaikkansa).

Nyt Henriksson avaisi itärajan pakolaistulvalle kansainvälisiin velvoitteisiin” ja ”oikeusvaltioperiaatteisiinvedoten. Mitään oikeustieteellistä asiantuntemusta hän ei osoita, sillä hän ei ymmärrä myöskään kansainvälisen oikeuden professorin Martti Koskenniemen kannanottoa, jonka mukaan pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle.

Niinpä Henriksson on ajamassa oikeusministerinä läpi torson valmiuslain, josta tietoisesti ja tarkoituksellisesti on jätetty puuttumaan valtiolliseen suvereniteettiin perustuva mahdollisuus katkaista turvapaikkahakemusten vastaanottaminen tilanteessa, jossa pakolaisuutta käytetään hybridisodan välineenä.

Oikeusvaltio menetetään juuri silloin, jos luovutaan kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja kyvystä säädellä tulijoiden virtaa.

Uhkailua, kiristystä, painostusta, sensuuria ja kovia otteita ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja kansan kurittamiseksi. Kellumista ajopuuna kansainvälisten aaltojen vietävänä ja Euroopan unionin käskytettävänä. Sitä on vihervasemmistolainen vallanpito, eikä se poikkea mitenkään universaalisosialismista.

Suomessa on totuttu siihen, että oikeisto ja vasemmisto vuorottelevat hallituksessa. Vasemmistopopulistit lupaavat kansalle kaikkea hyvää ja rahoittavat sen lainapääomalla ja velkakurimuksella. Sitten tulee oikeistohallitus, joka laittaa talouden suurin ponnistuksin kuntoon, ja hallitustyön päätteeksi kansa kivittää oikeiston.

Tähän on totuttu, mutta jatkossa tällainen vuorovahtijärjestelmä ei enää päde. Syitä on kaksi.

Ensinnäkin (1), valtiontalous on jo niin syvällä, että taloutta ei saa enää millään kuntoon.

Toiseksi (2), vastuullinen oikeisto ei enää välttämättä halua korjata vasemmiston virheitä, eikä sen siten kannata pyrkiä hallitusvastuuseen. Jatkossa kannattaa antaa vasemmiston voittaa vaalit ja korjata loppumattomat virheensä itse.

Korjaamisen välineenä on tosin kansallisvaltioiden lopettaminen ja federalistiseen fiskaaliunioniin sulautuminen, jolloin velat ja varat tunnustetaan yhteisiksi, suomalaiset maksavat muun maailman menot ja koko EU on kehitysmaiden tasolla.


Vihervasemmiston hulluudesta:

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

EU kippaa 150 miljardia Afrikkaan – Demarikomissaari innostaa ja iloitsee

Räksyttävä koira ei pelota vaan pelkää – Milloin tulee kuolemakapina?

EU ja vihervasemmisto sosialisoivat Suomen metsät

Lahkojen lapsipuhujat ja ilmastopolitiikan kauhukakarat tuhoavat Suomen talouden