Mikroskooppinen federalisti, makroskooppiset virheet

Donald Trumpin ja Vladimir Putinin rupateltua maassamme on Suomen olemassaolo huomattu jälleen maailmalla. Muualla ilmeisesti katsotaan, että täällä tiedetään jotakin sellaista, mitä toisaalla ei tiedetä. Niinpä arvovieraita lappaa ja Niinistön kanssa filosofoidaan kuin Alastalon salissa.

Federalismin kaupparatsu Emmanuel Macronin vieraillessa Suomessa teki valtamedia jälleen kaikkensa pehmittääkseen kansalaisia hyväksymään EU-eliitin ajaman liittovaltiopolitiikan. Esimerkiksi sopii kolmannen maailman ongelmista aktiivisesti tviittavan Afrikka-fani Juho Takkusen juttu Yleisradion verkkosivuilla.

Kirjoituksessa siteerataan ”väitöskirjatutkijaksi” tituleerattua Ilona Lahdelmaa, joka hehkuttaa Macronin saavutuksia:

”Presidentti on sanonut haluavansa vahvemman Euroopan, joka voisi johtaa vapaata maailmaa. Ranskassakin Macron on halunnut kasvattaa suosiotaan esiintymällä suuren maailman johtajana, joka käy huipputapaamisissa ja visioi kansainvälisestä yhteistyöstä. Jos Britannian EU-ero tapahtuu hallitusti, Italian taloustilanne paranee ja Saksan sisäpolitiikka palaa raiteilleen, Macron voidaan tutkija Lahdelman mukaan nähdä jälkikäteen Euroopan pelastajana. – Macron oli ainoa, joka säilytti malttinsa, uskoi tähän eikä lähtenyt EU:n sekasortoon mukaan. Hän pelaa vähän kuin pokeripeliä ja on ainoa, joka ohjaa uppoavaa laivaa tilanteessa, Lahdelma arvioi.”

Siihen, miten vapaata maailmaa voi johtaa, kaikkien suuresti arvostama kansainvälisen politiikan asiantuntija Ilona Lahdelma ei tosin vaivaudu vastaamaan, ei myöskään siihen, paraneeko Italian taloustilanne todella, ja mitä oikeastaan ovat nuo ”Saksan raiteilleen paluu” tai ”EU:n sekasorto” (melko epämääräisiä mainintoja, jotka kuvaavat kansalaisten epäluottamuslausetta EU-eliittiä kohtaan).

Itse uskon Euroopan menevän kuin vene ilman tappia kohti pohjaa Emmanuel Macron peräsimessään. Sitä paitsi sellaista kuin ”väitöskirjatutkija” ei ole olemassakaan. Oikea nimike kuvaisi sitä, mitä jatko-opiskelijat todellisuudessa ovat, eli maistereita tai lisensiaatteja.

Yliopistomaailmassa ovat huolestuttavasti lisääntyneet myös sellaiset ilmaisut kuin ”tohtorikoulutettava” tai ”tohtoriopiskelija”, jotka herättävät yleisön mielessä kysymyksen, ”ai tohtori mikä? Varmaan paraskin asiantuntija”, vaikka kyseessä ei olisi kuin töpselinokkainen nörtti.

”Maisteriopiskelijan” oikea nimi puolestaan olisi opiskelija, mutta maisterin titteli on näköjään täytynyt välttämättä yhdistää muutamien opiskelijoiden henkilöesittelyihin, kuten tällä The Ulkopolitist -sivuston tieteellisesti kontroversiaalilla sivustolla, jolla muutamat feministis-vihervasemmistolaiset toimijat hakevat tukea toisistaan esiintyäkseen maailmanpolitiikan asiantuntijoina.


Visiokehät vinksallaan

Katsotaanpa edelleen, miltä maailma näyttää lapsen silmin. Seuraavaksi jutussa haastatellaankin ”Ranskaan ja populismiin erikoistunutta” Laura Parkkista, joka kirjoittaa aktiivisesti Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaiseman Politiikka-lehden rinnalle protestilehdeksi synnytettyyn Politiikasta-julkaisuun.

Hän puolestaan ottaa argumentikseen Macronin etevästi junailemat ”visiokehät”. Macron on jakanut Euroopan ”reaktorin ytimeen”, jonka muodostavat tiiviin talousintegraation maat, keskikehän maihin, joiden välillä vallitsevat vapaa liikkuvuus ja puolustusyhteistyö, sekä ulkokehän maihin, jotka jakavat jotakin niinkin tyrmistyttävää kuin demokratian, taloudelliset vapaudet ja eurooppalaiset arvot!

Tässä konstellaatiossa Suomi on nappi, joka Macronin mielestä kuuluu vain keskikehälle huolimatta Suomen hallituksen himosta hukuttautua euroalueen sysimustaan syleilyyn. Sumujen saari Irlanti puolestaan sijoittuu Macronin kaavailuissa ”reaktorin ytimeen” johtuen ehkä Irlannin merkityksestä Ranskalle Britannian eroneuvotteluissa. Brysseliä vastaan hangoittelevat Itä-Euroopan maat taas kuuluvat ymmärrettävästi ulkokehälle. Asian voi sanoa lyhyesti niin, että Macron piirtelee ympyröitään puhtaasti ranskalaiseen tapaan, Ranskan omasta näkökulmasta.

Samaa voi sanoa myös maisteri Laura Parkkisesta ja Juho Takkusesta, jotka pyörittelevät asioita käyttäen selvittelyyn runsaasti bittiavaruutta.

Tapahtumien kululle löytyisi kuitenkin helposti ennakkotapaus historiasta. EU:lle käynee kuin Rooman valtakunnalle 400-luvulla: se jakautuu kahtia. Maat, jotka ovat tyytymättömiä Brysselin komenteluun, ylikansalliseen vallankäyttöön, federalismiin, euroalueella vallitsevaan monetarismiin, sananvapauden kavennuksiin, ympäristödirektiiveihin, maahanmuuttoon ja sisäisiin asioihin sekaantumiseen, voivat toki erota yksi kerrallaan, mutta yhteinen etu ajaa niitä myös keskinäisiin sopimuksiin. Näin syntynevät Länsi-Euroopan Unioni ja Itä-Euroopan Unioni.

Oma visioni voi toteutua piankin, mikäli ainoana mahdollisena politiikkana EU:n sisällä pidetään jatkuvaa integraatiota ja liittovaltiopolitiikan syventämistä. Euroopan unionin voisi pelastaa sen palauttaminen takaisin vapaakauppaliitoksi ja ulkorajan parempi vartiointi.

Mikään kansanvaltaiseksi väitetty politiikka ei voi olla sellaista yhden vaihtoehdon kaupustelua, jota EU-eliitti harjoittaa federalismia lobatessaan. Aito demokratia EU:n sisällä edellyttää vaihtoehtoja, joilla valtaa palautetaan jäsenmaille ja kamppaillaan tänne kutsumatonta siirtolaisuutta vastaan.

Näissä tavoitteissa Macron on epäonnistunut, sillä hän on omien tavoitteidensa ajamisessa onnistunut. Siksi hänen politiikkaansa tukee enää vain noin kolmannes ranskalaisista, ja sisäpoliittiset ongelmat ovat suuria (analyysini Macronin valtaannoususta löytyvät täältä ja täältä).

Juho Takkunen päättää EU:n ongelmissa kiemurtelevan ja takkuilevasti etenevän kirjoituksensa toteamukseen, jonka mukaan ”[m]yös populismi, Britannian eroprosessi ja itäisen Keski-Euroopan irtiotot oikeusvaltioperiaatteesta repivät unionia hajalle”.

Korjattakoon kirjoittajan ajatusvirheitä niin, että ei EU:ta mikään populismi rikki revi, vaan EU:ssa harjoitettu politiikka.

”Populismiksi” väitetty aktiivisuus puolestaan on kansanvaltaa, jolla ilmaistaan poliittista tahtoa demokraattisten oikeusvaltioperiaatteiden mukaisesti.

Sen sijaan jutussa haastateltujen mielipiteenmuodostusta leimaa voimakas ideologinen presuppositio, jonka mukaisesti EU:n ongelmat pyritään selittelemään parhain päin ja koko konglomeraatin kuolinkouristuksiin suhtaudutaan kierrellen ja kaarrellen kuin menehtymässä olevaan potilaaseen, jolle ei kehdata kertoa totuutta hänen tilastaan.


Macron valtaa Eurooppaa Napoleonin selässä

Kaikkien aikojen nuorimpana Ranskan presidentin virkaan astunut Emmanuel Macron ei käynyt Suomessa vain markkinoimassa rahaliiton syventämistä, yhteistä budjettia, valtiovarainministeriä tai euroalueen parlamenttia, vaan hän oli täällä myös kaupitellakseen puolustus- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista.

Hintana Ranskan tuesta näyttäisi kuitenkin olevan, että Suomi korvaa Hornetit ranskalaishävittäjillä. Rafalea on toistaiseksi ostettu vain Qatariin, Egyptiin ja Intiaan, ja maa tuskin saa niitä kaupaksi muihin kuin poliittisissa liistereissä oleviin kehitysmaihin, joiden asiat ovat solmussa Yhdysvaltoihin päin eivätkä saa aseita sieltä.

Ranskalaiset osaavat kyllä valmistaa vaatteita, parfyymeja ja viinejä, mutta itse en ostaisi heiltä mitään giljotiinia pelottavampaa asetta. En ostaisi ranskalaista autoakaan, sillä niiden hinta puolittuu kolmen vuoden välein.

Siemensiltä ja Arevalta tilattu ydinvoimala on viivästynyt jo parikymmentä vuotta, ja saksalaista siinä ovat vain turbiinit, ei reaktoritekniikka, joka tulee Ranskasta.

Ranskalaiset ovat aivan liian affektiivisia ihmisiä, jotta heidän kanssaan kannattaisi tehdä puolustussopimuksiakaan. Napoleonin sotaretkille heidän kanssaan ei kannata lähteä.

Roomassakin havahduttiin EU:n perikatoon

Neuvostoliittoa ei voitu ”pelastaa”, sillä yksipuoluejärjestelmässä ei ollut oikeaa demokratiaa. EU:ssa demokratia vielä on, vaikka EU-eliitti rajoittaakin sitä ylikansallisella vallankäytöllä ja puuttumalla jäsenmaiden hallitusratkaisuihin. Boikoteilla EU ahdisteli jo Itävaltaa Jörg Haiderin puolueen noustua hallitukseen 2008. Tuosta pitäen federalistit ovat uhanneet unionin jäsenmaita ja muiden muassa Sveitsiä, joka päätti rajoittaa maahanmuuttoa kansanäänestyksellä 2014.

Ei tullut EU:sta uutta Rooman valtakuntaa, ja myös sen tulevaisuus näyttää jäävän lyhyeksi. Kun Italian viime sunnuntainen parlamenttivaalitulos toi suuren voiton kansallismieliselle oikeistokoalitolle, signaali EU:n suuntaan oli sama kuin Itävallan viime vaaleissa.

Pohjoisen asioita ajavasta ryhmittymästä valtakunnan tason EU-kriittiseksi puolueeksi noussut Liiga sai edustajainhuoneeseen 17 prosentin kannatuksen, Silvio Berlusconin johtama Forza Italia 14 prosentin edustuksen ja korruption vastainen keskusta-vasemmistolainen Viiden tähden liike 33 prosentin tuen. Italiassa perinteisesti vahvat kommunistit saivat ainoastaan 0,32 prosentin kannatuksen, ja vasemmistososialistinen sosiaalidemokraattinen puolue romahti odotetusti 19 prosenttiin.

Hallitusneuvotteluista ei välttämättä tule lehdistön kuvailemalla ja toivomalla tavalla ”vaikeat”, sillä oikeistokoalitiolla ja Viiden tähden liikkeellä on paljon yhteisiä etuja ajettavinaan. Liiga-puolueen Matteo Salvini on luvannut poistaa Italian romanileirit ja karkottaa satoja tuhansia turvapaikanhakijoita, kun taas Viiden tähden liike on tarttumassa talousrikollisuuteen ja korruptioon, joka Italiassa muodostaa keskeisen esteen talouskasvulle ja finanssipolitiikalle. Nämä kaikki ovat tärkeitä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi vasemmisto ei ole halunnut tehdä mitään.

Suomalainen valtamedia koetti haudata Italian vaalituloksen kotimaisen Kansalaispuolueen sotkuihin, ja Yleisradio kiirehti esittämään Ulkolinjan dokumentin Köyhä Eurooppa, jossa syitä Italian 11 prosentin työttömyysasteeseen ja Sisilian 57 prosentin nuorisotyöttömyyteen kaiveltiin kaikesta muusta paitsi maahanmuutosta, joka syö maan sosiaaliresurssit ja heikentää yhteiskunnallista tehokkuutta. Paikkaansa tässä dokumentissa piti yleishavainto: Euroopan väestöstä neljännes elää köyhyydessä. Siitä ei tehdä kuitenkaan oikeaa johtopäätöstä. Tilannearvio Euroopasta ”rikkaana maanosana” on perin juurin väärä, eikä eurooppalaisilla ole mitään syytä ruokkia vierasperäisiä kansakuntia omaksi velaksi.

Etelä-Eurooppaan tulvinut haittamaahanmuutto on pilannut paikallisia oloja niin, että se on synnyttänyt Eurooppaan myös sisäisen siirtolaisuuden ongelman. Italian, Portugalin ja Kreikan tapaisista maista lähtee kantaväestö, joka siirtyy Schengenin sopimusta hyväkseen käyttäen pohjoisempana odottavien lihapatojen ääreen. Työkykyisen väestön kato synkistää tilannetta etelässä ja pahentaa kilpailua työpaikoista pohjoisessa.

Italian puolesta on turha itkeä ja Suomen puolesta iloita. Vaikka Italia onkin Suomea syvemmällä julkistalouden veloissa, sen taloudellinen suoriutumiskyky on teollisen rakenteen ansiosta parempi. Ajatelkaa, mitä kaikkea valmistetaan Italiassa, ja paljonko turistit kantavat sinne killinkejään!

Sitä mukaa kun rationaalinen politiikanteko alkaa voittaa tunneperäisen EU-fiilistelyn Euroopan kansallisvaltioissa, valheellinen valtamedia yrittää lavastaa kansanvallan ilmaukset ”populismiksi”. Näyttöä antoi Ylen Ulkolinjan ohjelma Oikea Eurooppa, jossa murehdittiin, ”jatkuuko oikeistopopulistien voittokulku Euroopan tulevissa vaaleissa”. Todellisuudessa Itävallan, Italian, Unkarin ja muiden Visegrád-maiden vaalitulokset eivät ole mitään populismia vaan kansanvaltaa. Siitä, mitä populismi on, voitte lukea tästä.

Populismin käsitteestä on tehty lyömäase öykkärimäisen liittovaltiopolitiikan, vihervasemmistolaisen politiikanteon ja valhemedian piirissä. Käsitettä käytetään pyrkimyksenä eristää liittovaltiopolitiikan vastaiset äänenpainot politiikan ulkopuolelle EU:ssa. Laittoman maahanmuuton lopettamisesta ja kansakuntien itsemäärämisoikeuteen perustuvasta väestöpolitiikasta puhutaan vasemmistolaisessa Yleisradiossa jonakin erikoisena ”muukalaisvihana”, vaikka ihmisoikeuksien verukkeilla rajojen yli tapahtuva pellehyppely ei ole koskaan ollut minkään kansakunnan subjektiivinen oikeus. Se ei voi luonnollistikaan jatkua pitkään ilman, että maahanpyrkijät joutuvat aikaa myöten katselemaan kiväärinpiippuihin.

Kansallismielisiä vaalituloksia on pidetty katastrofaalisina EU:lle, mutta tosiasiassa ne voivat olla valtioliitolle taivaan lahja ja pelastus. Kun federalisteilta ei näytä löytyvän järkeä kääntyä pois liittovaltioon johtavalta tieltä, on kansanvaltaisen prosessin mukaista, että EU palautetaan takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi kansallisten vaalitulosten avulla.

Merkelin ja Macronin viimeinen taisto

Saksan vaalikautta ehti kulua melkoinen tovi pelkkään neuvotteluun, ennen kuin Angela Merkelin johtamat kristillisdemarit saivat baijerilaisen sisarpuolueensa CSU:n ja SPD:n kanssa aikaan yhteishallituksen. Hallituksen kokoon saantia voidaan pitää hallitusyhteistyön ensimmäisenä hedelmänä. Kun tuloksen saavuttaminen kestää yli puoli vuotta, ei jatkolta sovi paljoa odottaa.

Ranskalaisen naivismin lehtolapsi Emmanuel Macron on iloinnut Merkel-mummun jatkosta Saksan hallituksessa, sillä hänellä itsellään on suuria suunnitelmia. Mikäli Macron saa sairaat ideansa läpi, EU-mailla on muutaman vuoden kuluttua yhteinen puolustusbudjetti, ja maahanmuuttoa Välimeren eteläpuolelta yritetään hillitä rahoituksella, joka kerätään ”uudella eurooppalaisella verolla”.

Euromaat menettävät oikeuden omaan talouspolitiikkaan, sillä jäsenmaille luodaan yhteinen budjetti, joka varmistaa, ”ettei minkään maan tarvitse kohdata talousvaikeuksia yksin”. Maksajien roolin ihanuutta ei ajatella lainkaan.

Onneksi Macron on lipsauttanut leguaanin leveistä leuoistaan myös ohjeet tämän politiikan vastustamiseen: ”Teidän on tehtävä yksinkertainen valinta. Joko jätätte vaali vaalilta enemmän tilaa nationalisteille, heille jotka vihaavat EU:ta, ja 5–10–15 vuoden kuluttua he ovat vallassa.”

Natsikammon lietsominen ei auta silloin, kun kansallismielisyydessä on Euroopan kansallisvaltioiden, demokratian, itsemääräämioikeuden, talouden ja hyvinvointiyhteiskuntien pelastus. Macronille suosittelen eurooppalaisen maailmankuvan laajentamiseksi Erasmus Rotterdamilaisen teosta Tyhmyyden ylistys.

Merkelin onnistuminen hallituksen kasaamisessa ilman AfD:tä takaa, että kristillisdemarien ja varsinaisten demarien kannatus alenee jatkuvasti. Merkelillä ja Macronilla on edessään viimeinen taisto EU-liittovaltion luomiseksi.

Eräiden ”asiantuntijoiden” arviot, joiden mukaan federalismi on jäissä ja integraatio hyytyy, ovat vuosien päässä siitä tosiasiasta, että liittovaltiopolitiikan tiellä on jo tehty 180 asteen käännös kohti EU:n palauttamista takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi. Sen tärkeimmäksi tehtäväksi jää protektionismi ja oman väestön, tuotannon sekä työvoiman suojelu rajavalvonnan keinoin.

EU-liittovaltion luominen on niin infantiili tavoite, että se ei yllä edes isokorvaisten 10-vuotiaiden arvostelukyvyn tasolle, ja siksi kehotan Macronia ja Merkeliä hakeutumaan pois politiikasta, itselleen sopivien harrastusten, esimerkiksi postimerkkeilyn, pariin.

Se, että entisenlaisen hallituksen kyhääminen kesti loputtoman kauan, antaa näyttöä kurjasta tosiasiasta. Euroopan kansallisvaltioissa ei voida saada edes kansallisia hallituksia kokoon ilman, että koalitioiden muodostaminen riippuu Eurooppa-politiikasta ja federalistien tahdosta, jolla määrätään valtioiden sisäpolitiikkaa.

Näin ollut myös Suomessa, kun Perussuomalaiset savustettiin pois hallitusyhteistyöstä EU-peräisellä ripityksellä ja kesäteatterilavastuksella. Soraäänten sordiinovaimennus ei kuitenkaan tepsi, sillä puolifasistisilla eristämispyrkimyksillään federalistit tulevat sulkeneiksi politiikan ulkopuolelle itsensä. Sellaisella EU:lla ei tee mitään, joka polkee kansallisvaltioissa elävien ihmisten omaa tahtoa ja sotii kansanvaltaa vastaan.

EU-federalismin kuolinkorahdus

Saksa on saamassa demarien ja kristillisdemarien yhteishallituksen. Täpärästi asemansa säilyttänyt Angela Merkel ei pystynyt kokoamaan hallitusta viiteen kuukauteen, sillä EU:n liittovaltiopolitiikaa kannattava poliittinen eliitti halusi sulkea suuren vaalivoiton saavuttaneen Alternativ für Deutschland -puolueen hallitusvallan ulkopuolelle.

Yhteinen sävel löytyi nyt jopa oikeiston ja vasemmiston kesken, kunhan tällä perinteisten kilpailijoiden epäpyhällä allianssilla voitiin torjua kansallisen edun edistäminen ja Saksan kansan pelastaminen väestölliseltä bastardisoinnilta.

Tilanne muistuttaa tapaa, jolla Perussuomalaiset syrjäytettiin hallitusvallasta Suomessa viime kesänä. Puolueesta lähteneet ministerit ja petturikansanedustajat ostettiin tuolloin hallituksen äänettömiksi yhtiömiehiksi kesäteatterinäytöksessä, jonka kulisseista kuului höpinää erilaisesta ”arvopohjasta”.

Arvopohja on varmasti erilainen. Saksassa ja Ranskassa on nyt samanlainen hallitus. Ne vetävät yhtä köyttä EU-liittovaltion perustamiseksi. Siihen kuuluvat Dublin-asetuksen peruminen, rahaunionia pahentava pankkiunioni, yhteinen verotus, velkojen ja vastuiden katsominen yhteisiksi, unionin militarisoiminen yhteisellä armeijalla ja tietenkin sensuuri, jolla vastarinta tukahdutetaan. Saksa aikoo ottaa jatkossa ”vain” 180 000–200 000 pakolaista vuodessa, mikä tarkoittaa liittovaltiopolitiikan mukaisen holtittomuuden jatkamista.

Onneksi monet muut Euroopan maat ovat vaihtaneeet suuntaa. Itävaltaan nousi hallitus, joka on torppaamassa laittoman maahanmuuton. Itä-Euroopan Visegrád-maiden (Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari) johtajat ovat laittaneet luun kurkkuun niiden sisäisiin asioihin puuttujille ja EU:sta satelevalle komentelulle.

Myös Hollannissa on todettu, että liittovaltiopolitiikka ei ole oikea tie. Tanska veti suostumuksensa ja tukensa liittovaltiopolitiikan syventämiseltä kansanäänestyksellä. Ruotsissa muhii vaalivoitto ruotsidemokraateille.

Etelä-Euroopan kansakunnat ovat tukehtumassa Välimeren yli tulvivaan muuttoaaltoon. Vain työttömyyden ja kurjuuden aiheuttama voimattomuus hillitsee näiden maiden kansalaisia nousemasta kapinaan EU:n harjoittamaa kansallisvarallisuuden ja itsemäärämisoikeuden riistoa vastaan. Kataloniassa saatiin kylliksi Gibraltarin yli tulevasta haittamaahanmuutosta, ja maakunta haluaa laittaa rajan itse.

Saksan ja Ranskan federalistihallitusten pyrkimys pelastaa liittovaltiopolitiikka on raihnainen yritys estää EU:ta hajoamasta. Kuristamalla lähtee potilaasta kuitenkin henki. EU on itse asettanut Coltin ohimolleen sulkemalla pois vaihtoehdot.

EU-eliitin mielestä rahaunionista ja Schengenin sopimuksesta perääntyminen eivät ole vaihtoehtoja, ja ainoat tiet ovat joko liittovaltiopolitiikan hyväksyminen tai erottaminen. Moni maa kiittää potkuista etukäteen. Vettä ei kannata keittää enää silloin, kun se jo kiehuu. Se ei enää kuumemmaksi tule vaan haihtuu pois.

Suomessa seuraava tilaisuus keittää vettä ovat presidentinvaalit. Asiaan voi vaikuttaa äänestämällä sellaista ehdokasta, joka haluaa valtiollisen itsemäärämisoikeutemme takaisin.

Niinistö ei ole osoittanut aktiivista katumista

Tasavallan presidentin tämänvuotisessa uudenvuodenpuheessa kansalaisia kiinnostanee ensisijaisesti se, pitääkö puheen sama mies myös vuoden päästä. Itse kiinnostuin presidentinvaalikampanjoinnista postin mukana tulleen kansanvallan repaleen, eli äänioikeudesta kertovan ilmoituksen, myötä.

Mitään todellista vaalikampanjointia ei nähdä, sillä Sauli Niinistön kannatus näyttää vahvalta. Tupun, Hupun ja Lupun ehdokkaiksi on kertynyt pelkkiä rikkalapiopoliitikkoja valtiomiessarjaan kuuluvien haastajien kieltäydyttyä kaukaa viisaasti leikistä. Tai sitten heitä ei kyseisistä puolueista löydy.

Jos kansalaiset haluavat kuitenkin kaksiosaisen vaalin, he voivat taktikoida. Se tapahtuu seuraavasti. Mietitäänpä, miten tilanne muuttuisi, jos Niinistö ei olisikaan jostakin syystä käytettävissä. Kenellä ehdokkaista olisi todelliset mahdollisuudet nousta presidentiksi ja hoitaa virkaa menestyksekkäästi?

Mikäli politiikan nykylinjoista (EU-federalismi, maahanmuutto, rahaunionin pönkittäminen) eri mieltä olevat kansalaiset keskittäisivät äänensä tällaiselle henkilölle, tilanne muuttuisi täysin. Olen varma, että vain yhdellä ehdokkaalla on todelliset mahdollisuudet haastaa Niinistö, ja hän on kokemuksensa, akateemisen statuksensa ja kirjallisen tuotantonsa ansiosta muihin verrattuna täysin ylivoimainen, valtiomiessarjaa.

Henkilövaalin kyseessä ollessa yllätyksiä voi tulla. Niinistöä on helppo kehua pääsarkansa, eli ulkopolitiikan, hyvästä hoidosta. Tosin Venäjä-suhteiden kanssa ei ole kovin vaikeaa saavuttaa menestystä – riittää kunhan pysyy maltillisena eikä salli EU:n painostuksen johtaa Suomen kannalta kurjiin tuloksiin.

Mutta Niinistö on osoittanut täydellistä ymmärtämättömyyttä paheksuessaan työyhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneiden näennäistä ”työhaluttomuutta”, joka on johtunut suureksi osaksi vain siitä, että töitä ei ole, tai ne ovat epäoikeudenmukaisin keinoin päätyneet vierasperäisille. Pääsyy on ollut siinä, että kaikkea arvotuotantoa ei voida organisoida palkkatyöksi tai yrittäjätoiminnaksi.

Pitäisikö siis taide ja tiedekin lopettaa, kun suuri osa kyseisestä työstä tehdään käytännössä työyhteiskunnan ulkopuolella? Ideologinen olisi sellainen työyhteiskunta itse, eikä kyse ole mistään ”ideologisesta työttömyydestä”, kuten muutamat työpolitiikan uhreiksi joutuneet ovat antautuneet sanomaan omissa itsemäärittelyn vaikeuksissaan.

Tämä on hyvä muistaa myös puhuttaessa työttömyysturvan aktiivimallista: on posketonta populismia patistella ihmisiä töihin, joita ei ole. Rankaiseminen tekisi uhreista syyllisiä, sillä ei ole ihmisten omassa vallassa päättää, saavatko he töitä vai eivät (aiheesta tässä).

Korjaamista olisi työväen presidentillä myös moralistisissa kannoissaan, joista kertoi vuoden 2013 puhe ”oleskeluyhteiskunnasta”. Ripitys toi mieleen ruoskan, ja avasin asiaa tässä ja tässä kirjoituksessani. Siitä, miksi ”arvojohtaminen” on asenteellista ja vaarallista, kirjoitin jo edellisten presidentinvaalien yhteydessä tässä.

Niinistö ei ole myöskään osoittanut aktiivista katumista sen johdosta, että hän oli ministerinä johtamassa Suomea euron jäseneksi. Niinpä hän on monia taloustieteilijöitä jäljessä, sillä melkein kaikki alkavat oikealta vasemmalle, Korkmanista ja Kanniaisesta Haaparantaan ja Jänttiin, tunnustaa, että euroon liittyminen oli virhe. Itse olen ollut tätä mieltä alun perinkin. Paavo Väyrynen on ollut oikeassa lähes kaikessa EU-kritiikissään ja rahaunionia koskevassa arvostelussaan, jota tosin rasittaa hieman se, ettei hänkään ollut täysin viaton, kun Suomea liitettiin Euroopan unioniin.

Ainakaan Nato-kanta ei luo eroa pääehdokkaiden välille, sillä Niinistö on taktisesti päättänyt, ettei kansalaisia kuumottavalla asialla kannata kilpailla. ”Nato-optiossa” roikutaan yhteen ääneen kiinni, vaikka se ei takaa yhtään mitään, ja ”Suomen Nato-kannasta” on tullut pelkkä modus operandi: ulkopolitiikan vaihteleva väline. Uskotellaan, että asema jätti junan, vaikka juna jätti aseman.

Presidentin tilannetta helpottaa, että hän ei päättäisi asiasta suinkaan yksin. Mutta ei päättäisi kansakaan, sillä asia on altis agitaatiolle. Suomen Nato-kanta ja hakemuksen päivämäärä jätetään näköjään hyökkääjän päätettäväksi. Tämä zen-buddhalainen puolustuspolitiikka on alistuvaa mutta omalla tavallaan ovelaa ja toimivaa.

Harhat pahenevat Berliinissä

Suurimmaksi puolueeksi täpärästi selviytyneen kristillisdemokraattisen unionin johtaja Angela Merkel ei ole saanut muodostetuksi Saksaan hallitusta syyskuun parlamenttivaalien jälkeen. Tämän seurauksena Berliinissä eletään täysin harhaisessa todellisuudessa.

Sosiaalidemokraattien Martin Schulz on päättänyt jatkaa vaalitappioonsa johtanutta politikointia, sillä hän lähestyy Merkeliä tavoitteenaan lisätä maahanmuuttoa ja muodostaa EU:sta Euroopan Yhdysvallat vuoteen 2025 mennessä! Hänen mukaansa liittovaltion perustuslaki lähetettäisiin jäsenmaille ratifioitavaksi, ja ne jotka eivät muutosta hyväksyisi, saisivat lähtöpassit unionista.

Moni kiittää varmasti jo etukäteen erottamisesta. Schulzin kaavailema suunta on täsmälleen päinvastainen, johon monet Euroopan maat haluavat kulkea. Esimerkiksi Hollannin pääministeri Mark Rutte on todennut, ettei tiivistäminen ole oikea lääke EU:n ongelmiin. Puolan, Unkarin, Tsekin ja Slovakian tapaiset Visegrád-valtiot pääsevät jatkossa eroon valtioliitosta ja muodosteilla olevasta liittovaltiosta ilman kansanäänestystä, automaattisesti.

Ranskassa Marine Le Pen jo lähes valittiin presidentiksi, ja Itävallassa hallitusvaltaan nousivat puolueet, jotka ovat kääntäneet maahanmuuttopolitiikan suunnan. Tanska on järjestänyt kansanäänestyksen, jossa torpattiin EU-intergraation syventäminen, ja ruotsidemokraateille on ennustettu murskavoittoa seuraavissa vaaleissa.

Demari Schulzin tyhmyys on samanlaista kuin federalistien yleensäkin. He eivät ymmärrä, että suurin uhka EU:lle on EU itse. Eripuraan ja unionin hajoamiseen johtaa nimenomaan yhteen pakottaminen.

Jos EU halutaan säilyttää, ainoa elinkelpoinen tie on sen vaikutusvallan heikentäminen, paikoittainen purkaminen ja palauttaminen vapaakauppaliitoksi, joka valvoo paremmin ulkorajojaan.

Saksan ja Ranskan raihnaiset poliitikot näyttävät pyrkivän nyt päättämään muiden Euroopan maiden asioista. Tämä on ollut EU:n päätöksentekomenettely aina, ja juuri sen vuoksi Britannia vetäytyi EU:sta kokonaan.

Suomessa Petteri Orpo ja Teija Tiilikainen ovat hätäilleet Saksan tilanteen vuoksi, tosin vääristä syistä. Orpoa vaivaa pankkiunionin jumiutuminen ja Tiilikaista epävakauden lisääntyminen.

Suurimmat ongelmat, kuten massamaahanmuutto ja veronkierto, eivät kuitenkaan johdu EU:n heikentymisestä vaan kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden vähentämisestä. Siksi myös Schulz arvioi tilannetta väärin nähdessään Euroopan uhkana ”kansallismieliset voimat”, jotka tosiasiassa olisivat ratkaisun avain. Schulzin mielestä kansallismielisiä voimia on Saksan lisäksi muun muassa Ranskassa, Itävallassa, Tanskassa, Hollannissa ja Suomessa.

Suomen viimekesäinen hallituskriisi oli tässä valossa pelkkä kesäteatterinäytös, jossa federalismia ja integraatiota vastustavat perussuomalaiset potkaistiin pois hallituksesta käyttäen verukkeena henkilösuhteita ja ”arvokysymyksiä”. Todellinen syy kuoritaan esiin nyt, vaikka se on ollut tiedossa jo pitkään. Jo Ranskan keväisten vaalien jälkeen oli selvää, että Saksan ja Ranskan vanhat vallanpitäjät pyrkivät tekemään EU:sta nopealla aikataululla liittovaltion.

Suunnitelmat rahaliiton vahvistamiseksi on nyt julkistettu, ja kansallisen päätösvallan rippeet ollaan valmiit heittämään nurkkaan. Tästä kaikesta kertoo myös sensuurin kiristäminen.

Juha Sipilä ja Petteri Orpo ovat valmiit hyväksymään EU:n tiivistämisen, ja siksi he kaasuttivat Perussuomalaiset ulos hallitusyhteistyöstä. Oli ”tärkeitä” ja ”isoja” asioita taustalla, sellaisia, joista ei sovi mumista suomalaisille itselleen mitään. Saksan vaaleissa kaikki ei mennyt kuitenkaan aivan suunnitelmien mukaan, ja tuskin menee myöskään jatkossa.

Berliinin bunkkereissa ja EU:n katakombeissa eletään deluusioiden vallassa. Jos harhat pahenevat, tuloksena on perikato. Saksan ja Ranskan federalistiset voimat ovat onnistuneet vielä kerran pelastamaan utopiansa Euroopan laajuisesta valtakunnasta, mutta ennen pitkää poliittisen eliitin vieraantuneisuus todellisuudesta johtaa lasilinnojen särkymiseen ja suuruudenhullujen unelmien totaaliseen tuhoutumiseen.

Eurooppa sisällissodassa 20–30 vuoden kuluttua?

Arvatkaapa, missä Euroopan kaupungissa protestipartaiset filosofit Karl Marx ja Friedrich Engels kirjoittivat nuoruuden manifestinsa. – No tietenkin Brysselissä.

Brysselin yliopistossa toimii nykyisin nuorehko historian professori David Engels (s. 1979), jonka mukaan Euroopan nykyinen kehitys johtaa sisällissotaan 20–30 vuoden kuluessa. Samannimisestä edeltäjästään poiketen tämä Engels ei tosin näe kansallisvaltiota väkivallan pesänä, joka tulisi kukistaa, vaan oikeudenmukaisuuden ja yhteiskuntarauhan takeena, jota ilman ajaudutaan kaaokseen.

David Engelsin mukaan tapahtumien kulku lähitulevaisuuden Euroopassa on yksinkertainen. Terrorin ja etnisten konfliktien lisääntyminen johtaa mikrovaltioiden syntymiseen hieman minarkistisen tai libertaristisen ultra-anarkismin tapaan. Tuloksena on valtion hallinnan menetys ja useita rinnakkaisia yhteiskuntia, joissa valitsevat omat lakinsa.

Merkkejä Euroopan hajoamisesta on olemassa suurten yhdenmukaistamispyrkimysten ja federalismin keskellä. Esimerkiksi pyrkimys yhteistuumin kumota Dublinin sopimus on johtamassa siihen, että EU tulee puuttuneeksi entistä enemmän kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin, sisärajojen valvontaan ja väestöpolitiikkaan. Tätä taas kansat vastustavat, mikä tarkoittaa, että yhtenäisyyden tavoittelusta puristuu ulos eripuraa.

Lopulta separatismia esiintyy kansallisvaltioiden omassakin piirissä, kuten nyt Kataloniassa. Syntyvä mikrovaltioiden saaristo vastaa uudelle ajalle ominaista ruhtinaskuntien tilkkutäkkiä eikä ole useimpien mielestä tyydyttävä. Ihmiset kyllästyvät kaaokseen ja alkavat kaivata autoritaarista järjestelmää, joka olisi konservatiivinen. Tällaiseen uuteen kansallisvaltioiden järjestelmään liittyisi pakotettu solidaarisuus, joka puolestaan muistuttaa Euroopassa nykyisin peräänkuulutettua suvaitsevuuden ihannetta.

Onkin huomattava, että suvaitsevuus edellyttää suurta konformismia, eli sopeuttamista, mukauttamista ja harmonisointia, joilla kulttuurisesta moneudesta saadaan hiottua särmät pois. Tuloksena on monokulttuuria, vähän niin kuin hiiren ollessa kissalle räätälinä.

Engelsin mielestä Eurooppa on jo tällaisen tapahtumakulun keskellä: autoritaarisuus kasvaa, samoin nationalismi ja pontevat puheet. Se sopii Engelsille, sillä hän tykkää vanhoista hyvistä ajoista, jolloin maailma oli mallillaan. Hän jopa aikoo muuttaa perheineen Unkariin, koska Viktor Orbán on hänen mielestään kelpo liideri. Tätä hän ihannoi vastalauseenaan nykyiselle Belgialle.

Ollaanpa Engelsin johtopäätöksistä mitä mieltä tahansa, kannattaa joka tapauksessa pohtia Euroopan hajaannuksen juurisyitä. Sekä liian pitkälle viety monikulttuurisuus että integraatio tuottavat eripuraa, aivan niin kuin Newtonin lain mukaan voimalla on aina vastavoima. Siksi on hyvä muistaa Eurooppa-intoilussa piilevän idealismin vaarat.

Hullunkurisinta suomalaisten suhtautumisessa eurooppalaisuuteen on ollut valittelu siitä, että Suomessa vallitsee ”suvaitsemattomuus”. Suvaitsevuus ja suvaitsemattomuus ovat käsitteitä, jotka kantavat sisällään omat vastakohtansa.

Suvaitsevaisuus on Euroopassa ollut aina nimenomaan konformismia, eli ryhmäpaineesta johtuvaa samanlaisuuden ja yhdenmukaisuuden tavoittelua. Se ei siis ole juuri koskaan ollut sitä, mitä suomalaiset Keski-Eurooppaan lentäessään luulevat sen olevan, eli moniarvoisuutta ja vapautta. Päinvastoin: nimenomaan suvaitsevuus on edellyttänyt suurta mukautumista ja sopeutumista vallitseviin oloihin ja samalla suuria yhdenmukaisuuden vaatimuksia, joilla ihmisiä on pakotettu hyväksymään toistensa arvoja Valistuksesta alkaen.

Suvaitseminen ei siis vain luo joitakin vapauksia, vaan se luo myös merkittäviä mukautumisen ja sopeutumisen haasteita ja sitä kautta vapauden rajoituksia. Tässä mielessä olisi virheellistä väittää suvaitsevuuden tuovan vapautta. Mitä suurempi ja mahtavampi yhteiskunta on, sitä enemmän sen on standardisoitava, harmonisoitava ja sertifioitava, kun taas suurimmillaan henkinen vapaus on yleensä pienessä valtiossa, jossa ulkoinen kontrolli ei rajoita.

Totta kai myös pieni valtio voi olla suvaitsematon, ja suvaitsematon yhteiskunta voi olla totalitaarinen sekä ihmiset siellä epävapaita. Mutta he ovat usein tavattoman epävapaita myös suvaitsevaiseksi viritellyssä laajakantoisessa yhteiskunnassa, joka on omien vaatimustensa kautta totalitaarinen.

Juuri sellaista totalitarismia kohti on varottava Euroopan unionia kulkemasta, ja siksi minä ainakin arvostan tätä supisuomalaista yhteiskuntaa, joka omine karkeuksineen ja hiomattomuuksineen on aina jättänyt tilaa vapaudelle ja luovuudelle.


Lähde

Engels, David, Le déclin – La crise de l’Union Européenne et la chute de la République romaine. Paris: Éditions du Toucan, 2012.

Separatistiset maitoparrat vispaavat valtiot – kuorivat kermat EU:lle

Lokakuu on vallankumousten kuukausi. Tässä kirjoituksessa arvostelen muutamien kansanryhmien ja poliittisten kuppikuntien halua irtautua kansallisvaltioista ja yritystä perustaa ”maakuntahallintoja”. Nyt ei tosin ole kyse Suomen kurjasta sote-uudistuksesta eikä siihen sisältyvästä maakuntahallinnosta, joka jo käsitteenäkin tuoksahtaa lietelannan raikkaalta kepu-retoriikalta, etäännyttää päätöksentekoa kuntalaisista ja merkitsee turhan hallintohimmelin perustamista aiemmin lakkautetun väliportaanhallinnon, eli lääninhallinnon, tilalle.

Tässä kirjoituksessa paheksun tapaa, jolla tiettyjen maiden kansallismieliset poliittiset ryhmittymät ovat tavoitelleet itsenäisyyttä ja pyrkineet irti olemassa olevista kansallisvaltioista hajottaen historiallisen kehityksen tuloksena aikaansaatuja valtioluomuksia. Kansallisvaltio on hegeliläis-snellmanilainen Järjen instrumentti, jonka kautta luotiin hyvinvointivaltiot ja edistettiin tasa-arvoa, konsensusta ja yhteiskuntarauhaa.

Yhteisen kielen ja etnisesti yhtenäisen kansakunnan lähtökohdille perustettujen kansallisvaltioiden joukkoon mahtuu tietysti myös poikkeuksia, joissa rajat eivät piirry etnisten tai kielellisten kosketuspintojen mukaan, tai raja-alueet ovat muutoin diffuuseja. Tällöin esiintyy yleensä ongelmia.

Flander, Quebec ja Skotlanti

Esimerkiksi Belgiaa voidaan pitää keinotekoisena valtioluomuksena, joka koostuu Flanderin ja Vallonian maakunnista ja Brysselin kaupungista. Pohjoisen Flanderin itsenäistymistä ajoi aikoinaan Vlaams Blok -puolue, kunnes se kiellettiin näennäisesti ”rasistisena”. Kieltämisen syy ei liittynyt ensisijaisesti mihinkään rotuajatteluun saati rotusortoon (eli rasismiin) vaan siihen, että puoluetta pidettiin separatistisena ja siten vaarana valtion olemassaololle. Tapaus osoitti, miten laveasti rasismikorttia voidaan käyttää poliittisena argumenttina. Nykyisin puolueen asioita ajaa Vlaams Belang -puolue.

Separatismia on esiintynyt myös provinsseista ja territorioista koostuvassa Kanadan liittovaltiossa, jossa ranskankieliset quebeciläiset ovat rimpuilleet irti Britannian kruunun hallitsemasta Kansainyhteisön jäsenvaltiosta. Itsenäistymisestä on järjestetty jo kaksi kansanäänestystä, mutta ne ovat päättyneet eroa vastustavien voittoon, tosin melko niukalla enemmistöllä.

Tuoreessa muistissa on Skotlannin vuonna 2014 järjestämä kansanäänestys, jossa punnittiin Yhdistyneen kuningaskunnan tulevaisuutta ja tilaa. Skottiseparatistien yhtenä motiivina olivat Britannian kieroon kasvaneet EU-suhteet, joita Britannian ero EU:sta oikaisi. Mullistus olisi todennäköisesti ollut suurempi, jos halki olisi mennyt Yhdistynyt kuningaskunta.

Katalonia, katatonia

Viimeisimmän näytön separatismihankkeesta tarjoaa katalonialaisten jo pitkään kytenyt toive irtautua Espanjasta. Talouskriisin keskellä matelevassa maassa protestien nouseminen on ymmärrettävää; tosin mitään parannusta omilleen heittäytyminen ei Katalonian maakunnalle toisi.

Katalonian aluehallinnon järjestettyä toista viikkoa sitten kansanäänestyksen maakunnan itsenäistymisestä oli loogista ja ymmärrettävää, että Euroopan monet kansallismielisenä pidetyt tahot liputtivat Katalonian itsenäistymisen puolesta. Esimerkiksi Jussi Halla-aho kiitteli separatistien pyrkimyksiä Facebook-päivityksissään ja arvosteli Espanjan hallinnon pyrkimyksiä estää Katalonian itsenäistyminen. Halla-aholta on totuttu kuulemaan punnittuja kannanottoja monissa muissa asioissa, mutta reaktio katalaaniseparatistien puolesta oli nähdäkseni hätäinen.

Monessa Euroopan maassa, kuten Suomessa, separatistien pyrkimykset rinnastetaan oman kansakunnan itsenäistymiseen. Katalonian tapausta ei voida kuitenkaan verrata Suomen itsenäistymiseen. Suhteemme venäläisiin ja Venäjään on kokonaan toisenlainen kuin katalonialaisten suhde Espanjaan, joten on varottava projisoimasta omia kollektiiviseen historiaamme liittyviä idiosynkrasioita toisen maan tilanteeseen.

On tullut selväksi, että Katalonian aluehallinnon tapa järjestää itsenäistymisestä kansanäänestys oli Espanjan vuonna 1978 hyväksytyn perustuslain vastainen, ja se vietiin läpi alueparlamentissa muotosääntöjä rikkoen. Asiaa ei pidä kuitenkaan ratkoa ensisijaisesti lain kirjaimen valossa.

Myös Espanjan hallituksen yritykset tukahduttaa vallankumousromantikkojen haaveet väkivallalla ovat olleet poliittisesti epäviisaita. Media puolestaan on antanut asioista vääristelevän kuvan pitäessään katalonialaisia sorrettuna kansanryhmänä, jota Espanjan valtio on alistanut vuosisatojen ajan. Mitä sitten pitäisi tehdä? – Olisi syytä muistaa Katalonian ja koko Espanjan historia ja tulkita tilannetta kansallisvaltioiden EU-suhteiden valossa.

Separatismi ei edistä maahanmuuton torjumista

Nykyisen muotoinen Espanja syntyi vuonna 1469, kun Aragonian ja Kastilian kuningaskunnat virallisesti yhdistyivät. Espanja koostuu maakunnista, joilla ei ole sellaista etnonationalistista identiteettiä, jonka vuoksi niiden asukkaat poikkeaisivat paljon toisistaan. Katalonialaisilla on toki oma kieli, mutta itsenäisyyden vaatiminen pelkältä kulttuuriselta pohjalta ei riitä separatismin oikeuttajaksi, sillä kyseessä on vain pieni erottava osoittaja, kun taas viivan alle jää monta suurta yhteistä nimittäjää.

Katalonian itsenäisyyshanke on kuin ruotsinkieliset ahvenanmaalaiset tai omaa murrettaan mongertelevat savolaiset vaatisivat itsenäisyyttä muusta Suomesta vedoten ”omaan kieleen”, joka heillä molemmilla toki on. Sen sijaan mitään parannusta heidän asemaansa sen enempää kuin Suomen valtionkaan tilaan ei toisi se, mikäli valtio hajoaisi kappaleiksi ja maakunnat jäisivät omilleen taloudellisesti ja turvallisuuspoliittisesti.

Espanjassa Katalonian itsenäistymispyrkimysten motiivi ei ole ensisijaisesti julkisuudessa kerrottu, eli kielellinen ja kulttuurinen, vaan taloudellinen, sillä maakunta pärjää Espanjan muita alueita paremmin. Tärkeän syyn itsenäistymispyrkimyksiin muodostaa Gibraltarin yli Espanjan eteläisiin osiin tunkeutuva maahanmuutto, jota katalonialaiset vastustavat voimakkaasti.

Mikäli maakunta heittäytyisi oman onnensa nojaan, se pirstoisi nykyisen Espanjan valtion ja vähentäisi sekä katalaanien että muiden nyky-Espanjan kansalaisten vaikutusvaltaa Euroopan unionissa. Asiasta hyötyisivät vain Espanjan itsenäisyyden ja espanjalaisten itsemääräämisoikeuden todelliset viholliset, eli maahanmuuttoa lietsovat eurokraatit.

On myös muistettava, että Katalonian itsenäisyyttä ajaa tiukimmin vasemmisto, sosialistit, kommunistit ja anarkosyndikalistit, jotka haluavat maan liittyvän Euroopan unioniin. Heidän rinnallaan itsenäistymistä ajaa äärioikeisto, jonka allianssia vasemmiston kanssa ei perustele muu kuin jaettu katkeruus. Mihinkään parannuksiin maahanmuuton torjumiseksi Katalonian itsenäistyminen ei kuitenkaan johtaisi, mutta se synnyttäisi Eurooppaan uuden mitättömän paikallisvaltion, jonka asukkaat ovat entistä pahemmin riippuvaisia Euroopan unionista.

Separatismin syy on maahanmuutto

Sepratismia esiintyy nykyisin myös Saksan Baijerissa, joka on uhannut syyttää Angela Merkeliä tuhoisan maahanmuuttopolitiikan harjoittamisesta, joten katseet on kohdistettava separatismihankkeiden todellisiin syihin.

Ongelmien ytimen muodostaa maahanmuutto, joka on johtanut kantaväestöt puolustamaan oikeuksiaan paikallistasolla heinähangoin ja talikoin. Euroopan kansallisvaltioiden pirstoutuminen keskenään riitelevien maakuntien, kaupunkivaltioiden ja ruhtinaskuntien tilkkutäkiksi on torjuttava, sillä oikeudenmukainen hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen vain sellaisen vahvan kansallisvaltion sisällä, joka noudattelee kansakuntien yhteisiä etnonationalistisia nimittäjiä.

Valtioiden hajoaminen on Euroopan unionin harjoittaman leväperäisen maahanmuuttopolitiikan eräs seuraus. Niinpä se on estettävä, samoin kuin sen perimmäinen syy, eli väestöjen vaellus, kansakuntien bastardisointi ja holtiton siirtolaisuus.

Separatismiliikkeet on ammuttava alas, mutta se ei saa tapahtua tukahduttamalla kansanliikkeitä ja mielipiteitä, vaan pureutumalla protestien syihin. Euroopan unionin on lakattava puuttumasta valtioiden sisäisiin asioihin nykyisen kaltaisella tavalla, jolla se on halkaissut kansakunnat kahtia monessa Euroopan unionin maassa.

Kansakuntien keskelle revenneet railot eivät ole olleet vain kieli- tai kulttuuripoliittisia vaan myös talous-, työvoima- ja väestöpoliittisia. Euroopan unionin jäsenvaltioiden kantaväestöt ovat jakautuneet kahtia: maahanmuuttoa tukeviin ja vastustaviin. Toisaalta kantaväestöt ovat repeytyneet korkeasti palkattuihin asiantuntijoihin, byrokraatteihin ja omistavaan luokkaan sekä heikosti palkattuihin suorittaviin työntekijöihin, jotka joutuvat kilpailemaan kehitysmaiden halpatyöntekijöiden kanssa. EU:n vauhdittama globalisaatio ei ole ollut Euroopan kansakunnille onneksi.

Kansallisvaltioita ei pidä hajottaa vaan vahvistaa

Poliittisin keinoin olisi estettävä Euroopan kansallisvaltioiden hajoaminen takaisin keskenään kiisteleviin säätyihin ja yhteiskuntaluokkiin, jotka valtioiden itsenäistyminen tai liittoutuminen kansallisvaltioiksi aikoinaan yhdisti. Maahanmuuttoa vastaan on kamppailtava yhtenä kansallisvaltiona, jolloin vaikutusvalta on suurempi ja onnistumisen todennäköisyys parempi.

Myös Suomessa havaittava kansalaisten jakautuminen on tulos Euroopan unionin harjoittamasta komentelusta ja paimennuksesta, ja siksi todellinen itsenäisyys voi toteutua vain nykyisten kansallisvaltioiden itsenäistymisenä EU:sta.

Mikäli niin pitkälle ei haluta edetä, on Euroopan unionin tasolla sovittava tavoista, joilla EU peräytyy liittovaltiopyrkimyksestä, rahaunionista, väestöjen liikkuvuuden edistämisestä ja siitä yleisestä valheellisuudesta, jonka turvin myös sananvapaus ja kansalaisten poliittiset oikeudet on vedetty huurteeseen ”ihmisoikeuksien” irvikuvaa edustavalla sensurointi- ja tukahduttamisretoriikalla.

Mikäli EU ei korjaa kurssiaan federalistiselta tieltä ja palaa takaisin pelkistetyksi vapaakauppaliitoksi, sillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin halkoa jäsenmaitaan kahtia tai ottaa vastaan nykyisten jäsenvaltioiden eroanomuksia ja hajota itse takaisin kansallisvaltioiden etnopluralistiseksi Euroopaksi, jossa etnonationalistinen diversiteetti on mahdollista säilyttää.

Näyttöä suuntauksesta antaa Puolan presidentti Andrzej Duda, jonka mukaan EU hajoaa, jos se pakottaa jäsenmaat vastaanottamaan kehitysmaiden asukkaita. Tuoreimpien uutisten mukaan Kataloniassa on astuttu kansallisvaltioita hajottavaan miinaan ja ollaan edelleen separatistisella tiellä.

Niagaraa vastavirtaan

Kun huipulla tuulee, on pystyssä pysyminen helpompaa, mikäli joka ilmansuunnalta puhaltaa yhtä kovaa. Euroa riepotellaan juuri näin, mutta valuutta taitaa repeytyä kappaleiksi kovassa mielipidemyrkyssä.

Muutamat suomalaisekonomistit ovat lausahtaneet, että Euroopalla on edessään kaksi vaihtoehtoa: joko rahaliiton hajoaminen tai liittovaltio. Koska yhteinen raha ei ollut paras vaihtoehto Euroopan maille, virhettä yritetään korjata ajamalla Eurooppaa kohti liittovaltiota. Tämän otaksutaan lisäävän luottamusta rahamarkkinoilla.

Liittovaltioon sisältyisivät yhteiset joukkovelkakirjalainat eli eurobondit ja finanssihallinnollinen subventiopolitiikka, jonka kautta verovaroja siirrettäisiin paremmin toimeen tulevilta mailta heikommin pärjääville. Tällainen kassojen kääntely ja ryöstöretkeily on omasta mielestäni, paitsi epäoikeudenmukaista, myös poliittisesti mahdotonta.

Federalismi ei ratkaise vaan syventää ongelmia. Ongelmamaiden ajaminen velkasaneeraukseen olisi samanlainen mutta lievempi vaihtoehto. Myös se merkitsisi velkojen ja velkojien sosialisoimista, kun saataviaan vaille jääneitä pankkeja jouduttaisiin tukemaan valtioiden kassasta. Korkotason nousua ja uutta shokkiaaltoa ei tarvitsisi kuitenkaan enää pelätä, sillä markkinat eivät ole enää pitkään aikaan uskoneet esimerkiksi Kreikan maksavan luottojaan.

Parempi olisi siis viheltää peli poikki ja tyytyä kirjaamaan nykyiset tappiot. Kreikan ja Portugalin väliaikaista erottamista eurosta ehdottaa esimerkiksi saksalaisprofessori Hans-Werner Sinn, jonka mielestä Kreikan kansantalous on ”pohjaton kaivo”. Ei ole kulunut kuukauttakaan, kun kyproksenkreikkalainen ja Leicesterin yliopistossa taloustieteen professorina toimiva Panicos Demetriades esitti, että vahvojen talouksien, kuten Saksan, Suomen, Alankomaiden ja Itävallan tulisi erota eurosta ja perustaa oma yhteisvaluuttansa. Hänen mukaansa pääsyy siihen, miksi euroalue ei ole paras mahdollinen valuutta-alue, ei ole niinkään periferiamaiden heikkous vaan muiden talouksien vahvuus. Ilman Saksaa euro asettuisi tasolle, joka auttaisi reunamaiden kilpailukyvyn palauttamisessa.

Yhteistä kaikille näyttää olevan käsitys, että yhteisvaluutta ei toimi. Hitaita pakotetaan juoksemaan kovaa ja nopeita hidastamaan vauhtiaan. Taloudellinen itsemääräämisoikeus olisi parempi vaihtoehto. Itsenäinen rahapolitiikka jättäisi suhdannevaihteluita tasaavat instrumentit valtioiden omiin käsiin.

Niinpä liittovaltiopolitiikka merkitsee etenemistä täysin väärään suuntaan. Se on kuin soutaisi Niagaraa vastavirtaan. Nyt kannattaa keskittyä solmimaan pelastusliivien nyörejä ja valmistautua vaihtamaan kuivaa ylle.

EU romahtaa euroalueen repeytymiseen

Euroopan kansalaisten nauttiessa vappuhuumasta euroalueen maiden valtiovarainministerit hyväksyivät Kreikan konkurssitalouden pelastamiseksi 110 miljardin euron tukipaketin. Suomen osuus siitä on 1,5 miljardia seuraavien kolmen vuoden aikana. Tämä merkitsee, että Suomen valtio ottaa kyseisen summan lisää lainaa ja myöntää sitä eteenpäin Kreikan valtiolle hieman korkeammalla korolla.

Kun Kreikan valtion luottokelpoisuus putosi alimpaan roskalainaluokkaan, muut euromaat lainoittavat nyt konkurssitaloutta kantaen riskit itse. Euroopan maat ja IMF eivät kuitenkaan tee näin hyvää hyvyyttään. Ne antavat siimaa vain pelastaakseen rahaunionin uskottavuuden. Kyse on siis eurosta. Muussa tapauksessa Kreikka voisi irrottautua euroalueesta, ja yhteisvaluutta saattaisi revetä. Tästä arvioidaan syntyvän niin paljon haittaa, että Kreikan valtiontalouden pelastaminen korkeallakin riskillä näyttää kannattavalta.

Suomesta tehtiin aikoinaan esimerkkitapaus ja mallivaltio, jonka houkuttelulla euroon Saksa ja Ranska saivat myös Etelä-Euroopan maat hyväksymään euroalueeseen liittymisen. Huvittavaa on, että kun euroraha tuli yhteisvaluutaksi vuoden 2002 alussa, ensimmäisinä euroaikaan ehtivät aikavyöhykkeensä puolesta itäisimmät maat, Kreikka ja Suomi. Tämä saattaa olla marssijärjestys myös eurosta poistuttaessa. Mikään pieni summa nyt myönnetty lainapaketti ei ole. Jos jokainen euron piirissä oleva kansalainen maksaisi 10 euroa vuodessa Kreikalle, maksamista pitäisi jatkua 27 vuoden ajan, jotta koko summa tulisi kuitatuksi.


Päättyy akordiin?

Suomalaisilla eläkevakuutusyhtiöillä on suuria sijoituksia Kreikassa, joten sen valtiontalouden tukemiseen näyttää olevan hyvä syy. Mutta entäpä, jos käykin Etelä-Euroopan maille tyypillisellä tavalla, ja Kreikan valtio ei voikaan pitää lupauksiaan lainojen takaisinmaksusta? Tämä näyttää myös hyvin todennäköiseltä. Silloin eteen tulee akordi: lainojen anteeksi antaminen. Juuri niin länsimaat ovat tehneet Afrikan kehitysmaille annettujen luottojen kanssa.

Tätä rataa pelastajista tulee pelastettavia. Euroopan maat voivat solmia lakanoita yhteen kuin vankikarkurit, mutta entäpä, kun talosta loppuvat sekä pyyhkeet että salusiinit? Myös Espanjan valtiontalous on pitkään jatkuneen laman vuoksi konkurssin partaalla, ja Portugalista on veikattu seuraavaa potilasta, jos kriisi leviää. Jäljelle ei taida jäädä muita kuin Saksa ja Suomi, joiden talous ”on aina kunnossa”. Meidät siis laitetaan maksamaan toisten maiden velkoja niin kuin sotakorvauksia aikoinaan.

Euroopan valtiovarainministerit ovat tyynnytelleet kansalaisia mainostamalla, että Kreikkaa tukemalla estetään yhden valtiontalouden kaatumisesta johtuva dominoilmiö ja korkojen nousun heijastuminen muihin Euroopan maihin. Todellisuudessa Kreikan valtiontalouden romahtamisesta olisi Suomelle hyötyä, sillä maamme suhteellinen arvostus luotottajien näkökulmasta paranisi, ja Suomi voisi saada lainaa entistäkin alemmalla korolla. Toinen myönteinen seikka on, että euron arvo laskisi suhteessa muihin valuuttoihin. Tämä tukisi lama-Suomen vientiteollisuutta, mikäli edelleen pysymme eurossa. Missään tapauksessa Suomen ei kannata torjua Kreikasta mahdollisesti leviämään lähtevää talouslamaa suuremmalla summalla kuin minkä varsinainen lamakausi aiheuttaisi Suomen taloudelle. Nyt näin kuitenkin uhkaa käydä.

Kreikan valtiota tukemalla euromaat koettavat suojella eurooppalaista pankkijärjestelmää, joka menettäisi suuria summia, jos maa päästettäisiin konkurssiin. Todellisuudessa Kreikan pelastuspaketti rapauttaa moraalia ja siirtää vastuun niille, joille vastuu ei kuulu. Saattaisi olla parempi, että kreikkalaisten annettaisiin vaihtaa omat poliitikkonsa kurinalaisempiin. Kreikka-riskejä ottaneet ulkomaiset rahoittajat puolestaan voisivat valita joko kansallistamisen tai osakekurssinsa laskun väliltä, mikäli ne laitettaisiin itse kärsimään luottotappionsa.

Perusongelma on, että euroalueen kautta kansantaloudet on sidottu toistensa kohtaloihin. Mikäli kansantaloudet nähtäisiin erillisinä organisaatioina, joilla kullakin on oma valuuttansa, Etelä-Euroopan pienten valtioiden talousongelmista ei olisi Suomelle muuta kuin hyötyä. Raakaa mutta totta. Omasta mielestäni valtiontaloutta on aina johdettava nationalistisin periaattein. Kansallisen edun varjelu on valtiontalouden olemus. Muussa tapauksessa itsenäistä valtiontaloutta ei oikeastaan ole. Kilpailutilanteesta on etua myös tappiolla oleville, koska se ohjaa alakynnessä olevia järkiperäisyyteen oman itsemääräämisoikeutensa puitteissa ja tervehdyttää sitä kautta tilannetta.

Kreikalla muuten on pitkälti nationalistinen historia ja korkea kansallinen itsetunto, ja maa osaa ajaa omaa etuaan myös kansainvälisillä foorumeilla. Niin se näyttää tekevän tässäkin tapauksessa elämällä subventioiden varassa. On siis väärin sanoa, että suomalaiset eurokriitikot eivät kunnioittaisi pienen EU-maan halua itse päättää asioistaan. Päinvastoin: juuri sitä me vaadimme. Vapaus toisi mukanaan todellisen vastuun.


Tuppuraiset Tappuraisen takuumiehinä

Niin sanotut rikkaat teollisuusmaat eivät ole todellisuudessa kovin rikkaita. Esimerkiksi Yhdysvaltain valtionvelka on jo ylittänyt maan vuotuisen bruttokansantuotteen, ja Japanilla on valtionvelkaa noin kaksi ja puoli kertaa maan bruttokansantuotteen verran. Suomen valtiontalouden arvellaan kestävän velkaantumista noin 60 prosenttiin BKT:stä ilman, että korttitalo alkaa horjua, korot lähtevät lentoon, luottoluokitus laskee ja korkomenojakin pitää rahoittaa lisälainalla. Nyt me lähestymme tuota rajaa.

Tiedotusvälineet lohduttelevat kansalaisia aggressioiden hillitsemiseksi ja vakuuttelevat, että Suomi vielä saa lainaa. Ongelma kuitenkin on, että me tarvitsemme lainaa ja että sitä pitää tehdä koko ajan lisää muiden maiden virheiden vuoksi.

Syömävelan tekijöille tulee narun pää käteen ennemmin tai myöhemmin. Se, että Suomen valtio kuuluu tällä hetkellä parhaaseen luottokelpoisuusluokkaan, ei johdu siitä, että meillä menisi hyvin, vaan siitä, että muilla menee vielä huonommin. Suomi on lisäksi melko pieni ja huomaamaton toimija markkinoilla, mikä parantaa uskottavuutta. Meitä ja meidän haavoittuvuuttamme ei ole siis vielä havaittu. Myös Skop kuului parhaaseen luottokelpoisuusluokkaan juuri ennen valtion haltuun joutumistaan.

Olen jo aiemmin vaatinut talouspoliittisen strategian kääntämistä Suomessa, ja siksi kirjasin vaatimuksen Euroopan konkurssimaiden luotottamisen lopettamisesta myös poliittisen ohjelmani kohtaan 22. Suomen valtiolla ei ole mitään velvollisuutta – eikä kansalaisten näkökulmasta myöskään oikeutta – tukea muita kansantalouksia, kun oman valtiontaloutemme raappahousut ovat niin pahasti roudassa, että niissä voisi säilyttää lampaanviulua.

Rikkaana pidetty Suomi on köyhä ja velkaantunut valtio. Myös kansantaloutemme kokonaisvelkaantumisaste nostaa meidät maailman kahdenkymmenen velkaantuneimman maan joukkoon. Edellä ovat muiden muassa Belgia, Yhdysvallat ja Britannia. Suomi on kuitenkin myös pääomaköyhä, ja tuotantoelämämme rakenne on suhdanneriippuvainen. Niinpä kansantaloutemme selviytymiskyky on olennaisesti huonompi kuin esimerkiksi Yhdysvaltain ja Britannian.

Länsimaissa on laskettu, että inflaatio syö valtionvelat pois sadassa vuodessa, ja valtiot voivat halutessaan kiihdyttää inflaatiota ostamalla arvottomia velkapapereita pankeista pois laskemalla liikkeelle suurin määrin rahaa keskuspankkiensa kautta. Mutta toisessa tapauksessa meitä voi odottaa myös velkadeflaatio eli käänteinen inflaatio, joka paisuttaa maksettavaksi tulevaa velkapääomaa. Inflaation painumisesta pakkaselle on saatu jo näyttöä. Varakkaiden kuluttajien kannalta tämä olisi myönteistä mutta velkaisten valtioiden ja kansalaisten kannalta tuhoisaa.


EU-sitoumukset alkavat aktualisoitua

Pahinta euroalueen pelastamisyrityksessä on se, että tukemisen vaatimukset eivät lopu suoriin luottoihin. Suomalaista rahaa valuu Kreikkaan myös IMF:n kautta jopa enemmän kuin valtion nyt antamina luottoina. Kansainvälisen valuuttarahaston osuus tämänkertaisesta tukisummasta on 30 miljardia.

Tämä on hinta Euroopan unionin jäsenyydestä: me pulitamme EU:lle nettomaksajina yli 300 miljoonaa vuodessa muun muassa siksi, että Britannialle on myönnetty erivapaus olla maksamatta jäsenmaksujaan. Viime vuoden lopulla solmitun ilmastopaketin osapuolena Suomi pakotettiin maksamaan kehitysmaille 110 miljoonaa euroa seuraavien kolmen vuoden aikana. Nyt lähtee 1500 miljoonaa Kreikan valtiolle saman ajanjakson sisällä. Ja 1000 miljoonan kehitysavustuksilla Suomi muistaa auringonpaisteisia maita joka vuosi.

Uskon vahvasti, että suomalaiset eivät tule enää koskaan näkemään Kreikalle lainaamiaan rahoja, vaan ne joudutaan kirjaamaan valtiontalouden luottotappioiksi hintana yhteisvaluutan ylläpitämisestä ja euroalueeseen sitoutumisesta. Hallitukset jättävät laskun kansalaisten maksettavaksi.

Monien valtio- ja talousliittojen hajoaminen on alkanut talouden mahdottomuuksista. Niitä mikään kansakunta ei kestä pitkään. Myös Euroopan unioni hajoaa todennäköisesti juuri taloudellisiin syihin, elleivät maahanmuuton ongelmat ehdi edelle. Hajoamista edeltää rahaunionin repeäminen. Kannattaa siis käyttää käsissä olevat eurot pian, sillä ennen pitkää joku ottaa käyttöön setelirahoituksen ja ratkaisee rahakriisin painamalla lisää fyrkkaa. Prosessia edistäisi tietysti myös EU:n laajeneminen ja täydentäminen Turkin valtiolla. Siinä olisi ristiriitoja suurempaankin sotaan.


Länsimaisen sivistyksen kreikkalainen perusta

Olen useasti todennut kirjoissani, että Suomen valtion nimi on niin monessa EU-paperissa, että emme ole nähneet vielä puoliakaan siitä, mitä kyseisistä sitoumuksista voi seurata. Jostakin syystä tätä viestiä ei ole haluttu kuulla. Nyt dominopalikat alkavat kaatua.

Mikä Kreikassa sitten meni pieleen? Valtiota johtivat pitkään sosialistit, jotka keksivät mitä eriskummallisimpia luontaisetuja valtion työntekijöille. Osa niistä voi olla sotilasdiktatuurin peruja. Virkamiehille esimerkiksi maksetaan palkanlisää, jos osaa käyttää tietokonetta, saapuu ajoissa työpaikalle tai hallitsee edes yhden vieraan kielen. Virkamiehet saavat vuodessa 14 kuukauden palkan ja metsurit ulkotyölisää. Mitä jos Suomessakin maksettaisiin työttömyyskorvauksia turkulaisille raitiovaununkuljettajille ja ahvenanmaalaisille sisävesilaivan kapteeneille vain sillä perusteella, ettei lähialueilta löydy sopivia hommia?

Nato-maa Kreikan armeija puolestaan nieli kuusi prosenttia BKT:stä viime vuonna. Perusteena EU-keskiarvon ylittäviin sotilasmenoihin olivat kiristyneet välit toiseen Nato-maahan, Turkkiin. Tällä tavoin havaitaan, ettei sotilasliittojen yhteistä etua pidä eikä voida nostaa kansallisten etujen eikä kansallisten armeijoiden edelle. Myös maahanmuutto aiheuttaa lisäkuluja Kreikalle. Kreikan siirtolaisuusinstituutin (Hellenic Migration Policy Institute) mukaan laittomia maahanmuuttajia on Kreikassa ainakin noin 170 000, eräiden arvioiden mukaan jopa 210 000. Noin 80 000 heistä jäi maahan Ateenan vuoden 2004 olympialaisten jälkeen, ja maahanmuuttajavastaisuus (resistance to immigrants) on Eurobarometritutkimuksen mukaan (s. 33) Kreikassa Euroopan korkeinta noin 87,5 %:n vastustaessa maahanmuuttoa.


Miten kriisi pitäisi ratkaista?

Voi olla hyväksi Euroopalle, että Kreikan valtio koetetaan pelastaa. Mutta lainoittaminen ei ole oikea tapa. Myös pankit lakkaavat rahoittamasta vararikon partaalla olevia yrityksiä ja hakevat firmat konkurssiin. Kreikan kriisi pitäisi ratkaista

1) irrottamalla Kreikka eurosta ja palauttamalla maan valuutaksi drakma sekä

2) devalvoimalla maan oma rahayksikkö leikkaamalla sen arvo kahteen kolmasosaan nykyisestä.

Tällä tavoin maan talous saataisiin toipumiskurssille, ja sitä ovat ehdottaneet monet merkittävät taloustieteilijät ja politiikan tutkijat, kuten Wilhelm Hankel ja Karl Albrecht. Ellei niin voida tehdä, yksi hyvä keino olisi kehottaa Kreikkaa kääntymään luotottajiensa eli pankkien puoleen. Ne ovat tienneet Kreikalle antamiensa lainojen riskeistä. Niinpä pankit voisivat kärsiä tappionsa itse. On väärin, että pankit yksityistävät voittonsa osakkeenomistajiensa hyväksi mutta tappiot sosialisoidaan kansalaisten kärsittäviksi.

Elleivät pankit halua niellä luottotappioitaan, ne voivat pidentää velkojen maksuaikaa. IMF:n valvonnassa niin voidaan hyvin tehdä. Erääntymässä olevien velkojen maksupäivällä ei tarvitse hoputtaa EU-maita, ja käytännössä EU tuputtaakin Kreikalle lainojaan vain siksi, että muutoin Venäjä tai jokin öljydollareissa rypevä arabimaa ostaa Kreikasta itselleen sillanpääaseman Euroopan unioniin. Myöskään selvitystilaan joutuminen ei olisi Kreikan valtiolle pahaksi. Sittenpähän valtiontalous olisi tilintarkastajien ohjauksessa.

Talous on itseään korjaava järjestelmä. Jos Kreikalla olisi oma valuutta ja vanhat drakmat olisivat käytössä, rahan arvo saisi rauhassa upota ja rahavirrat kääntyisivät taas Kreikkaan päin. Tämä on toiminut myös ennen: turistit ovat tulleet ja tuoneet ulkomaista valuuttaa. Nyt muut maat joutuvat avaamaan kukkaronnyörejään niin, ettei niiden kansalaisilla ole enää varaa matkustaa Kreikkaan. Subventioihin perustuvassa suunnitelmataloudessa kurjuus elättää kehämäisesti itseään, eikä talous ei pääse myönteiselle kehityskurssille.

Ongelmien taustasyyksi osoittautuu kaiken kaikkiaan yhteisvalutta euro, joka pakottaa taloudelliselta ja sosiaaliselta rakenteeltaan täysin erilaiset valtiot samalle viivalle. Esimerkiksi Kreikka hyväksyttiin rahaunionin jäseneksi valheellisin perustein. EU:n komissio selvitti myöhemmin, että maa oli kaunistellut tilastojaan päästäkseen rahaliittoon mukaan. Valtiontalous oli velkainen jo vuosia ennen finanssikriisin kärjistymistä, ja julkinen velka, inflaatio ja työttömyys olivat euroalueen keskiarvon yläpuolella. Eurossa ollessaan maa kiihdytti jo 1990-luvulla aloittamaansa velanottoa alkaessaan saada lainaa Saksalle myönnetyllä korkotasolla.

EU on saanut aikaan tuhoa myös Suomessa. Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, Esko Aho lupasi, että yhteiseen valuuttaan liittymisestä järjestetään uusi kansanäänestys. Paavo Lipposen hallituksen aikana niin ei tehty, koska Lipponen katsoi, etteivät Ahon lupaukset sido häntä. Ruotsalaiset puolestaan eivät joudu Kreikan konkurssin maksumiehiksi, sillä kruunu säilytettiin kansanäänestyksessä. Jos Suomen valtio ryhtyy nyt finanssipankkiiriksi ottamalla lainaa, jota se lainaa eteenpäin jättäen riskit kansalaisille, tämä toiminta on mitä ilmeisimmin perustuslakiemme vastaista, ja velat pitää jättää vastuussa olevien ministerien maksettaviksi.


Mitä velkojen vakuudeksi?

Lainojen lapioiminen Kreikan valtiolle ei ole mikään läpihuutojuttu, sillä se edellyttää kansallisten parlamenttien hyväksyntää – myös Suomessa. Jos minä olisin valtiovarainministeri, suostuisin esittelemään lisätalousarvion eduskunnalle vain siinä tapauksessa, että lainasopimukseen olisi sisällytetty vakuusehto, jonka mukaan Kreikan valtion osoittautuessa maksukyvyttömäksi sen on luovutettava Akropolis-kukkulalla sijaitseva Parthenon Suomelle.

Abstrakti ”luottamus” ei riitä sen enempää lainojen vakuudeksi kuin takeeksi euron vakaudestakaan. On muistettava, että jokainen lainan saaja on aina vastuussa veloistaan omaisuudellaan.

Yksi mahdollisuus olisi, että Kreikan valtio panttaisi alueitaan velkaa myöntäneille maille. Saksassa tätä on jo vaadittu. Samoin Timo Soini esitti, että Kreikan pitäisi antaa Rhodos takeeksi lainaa myöntäville maille. Soinille itselleen voisi riittää Lesbos, niin pääsisi suuri ruorimies nauttimaan 70 neitsyen seurasta.

Kieltämättä myös minulle kelpaisi lomamökki joltakin rauhalliselta saarelta Välimeren rannalta. Verannalla olisi sitten mukava pohtia vaikka Kreikan talousromahduksen symboliarvoa. Hellaksen 2500 vuoden takainen korkeakulttuuri tuhoutui parissa sadassa vuodessa, eikä jäljellä ole muuta kuin rauniot. Helleenit hakkasivat ensin koko maata peittävät vehreät metsänsä laivojen rakennusaineiksi. Kaupunkivaltioiden kokonaisuus yhdistyi Aleksanteri Suuren valtakunnaksi 300-luvulla eaa., kunnes se jälleen eriytyi pienempiin osiin. Hellenistinen aika päättyi, kun Rooman valtakunta nielaisi Kreikan maa-alueet makedonialaissodissa 100-luvulla eaa. Lopullisesti Kreikka menetti itsenäisyytensä vuonna 27 eaa., jolloin se liitettiin provinssina Rooman imperiumiin.

Kulttuurit eivät ole ikuisia, mutta eivät myöskään liittovaltiot eivätkä valtioliitot. Ainoastaan itsenäiset kansakunnat pysyvät. Sen sijaan liittosopimukset hajoavat ja repeilevät muutaman kymmenen vuoden tai viimeistään sadan vuoden sykleissä. Kuinka hölmöjä poliitikot ovat ollessaan ymmärtämättä tätä?

Yes-manit sumujen saarelta

Dingo-yhtyeen solisti Neumann kirjoitti laulussaan ”Perjantai”: ”Sinun suudelmastasi tiesin, tämä olisi hyvästi, jouduin tuuliajolle, ajauduin tälle pienelle saarelle.” Ja edelleen: ”Taittuu teräs hampaissa, joita hioin autiolla saarella. Nämä laulut on kaikuja saarelta, kukaan kuule vain ellei vastarannalta...”

Kas niin. Sumujen saarella asuvat irlantilaiset olivat pitkään ne ”Leuat”, jotka väänsivät Euroopan unionin liittovaltiota kohti johtavat ratakiskot kieroon, kunnes mineraali kylmeni ja tuli aika kaivaa nyyhkyliinat esiin. Tämänaamuisen uutisen mukaan Irlanti myöntyi viime perjantaina kansanäänestyksessä Lissabonin sopimukselle.

Natoon kuulumaton EU-maa oli pitkään se ”gallialainen kylä”, joka pidätteli Roomaa leviämästä koko Euroopan laajuiseksi. Kun Irlannin kansa vielä viime vuoden kesäkuussa äänesti väärin ja sanoi ”kiitos mutta ei kiitos” EU:n yhteiselle perustuslaille, Euroopan unionin johtajat aloittivat painostuksen Irlantia kohtaan.

Myös Suomessa hallitus äänestytti eduskuntaa ratifioidakseen perustuslakisopimuksen muodollisesti, vaikka sekä Ranska että Hollanti olivat hylänneet sen vuoden 2005 kansanäänestyksissä. Suomen poliittisen eliitin reaktio oli tällöin pelkkä symbolinen protesti, sillä yksikin laukaus riitti koko perustuslain alasampumiseen yksimielisyyttä vaativassa asiassa. Jos päätösvalta olisi annettu Suomen kansalle, kuka tietää, minkälainen tulos olisi ollut?

Nyt EU toi perustuslakisopimuksen uudelleen käsittelyyn ”Lissabonin sopimukseksi” nimettynä: äänestyttäen Irlantia tarpeeksi monta kertaa, jotta kamelin selkä katkesi ja vastustajat väsyivät. Moninkertainen äänestyttäminen ei ole kuitenkaan moninkertaista demokratiaa. Muissa EU-maissa Lissabonin sopimuksesta oli tietenkin jo päätetty ilman kansanäänestystä – kansalaisten ohi.

Kun irlantilaiset komennettiin äänestämään uudestaan, kyse ei ollut kansanvallan varmistelusta vaan niin sanotun ”taloudellisen vakauden” turvaamisesta eli poliittisen päätösvallan alistamisesta globaalille taloudelle. Dublinin pörssikurssit ottivat ”kyllä”-päätöksen vastaan pienellä ponnahduksella. Mutta se, mikä tekee hyvää taloudelle, voi muissa suhteissa olla lyhytnäköistä.

Suurin osa maailmantalouden ongelmista johtuu tätä nykyä siitä, että itsenäiset valtiot ovat menettäneet kansallista toiminta- ja päätöksentekokykyään ja taloudellinen valta on lipsahtanut ulkomaille: globaalin maailmantalouden kiertoradalle, josta se tulee tuomitsemaan meitä. Ei Irlantikaan taipunut mistään muusta syystä kuin yksin jäämisen pelosta. Mutta kriisitilanteissa juuri itsenäisessä toimintakyvyssä on kaikki todellinen voima.


Lissabonin sopimuksen merkitys

Irlannin eilen hyväksymä Lissabonin sopimus on sama kuin sen toista vuotta sitten hylkäämä Euroopan unionin perustuslakisopimus. Vain muutama nimilappu on vaihdettu salamielisempään muotoon: liittopresidentti on nyt ”puheenjohtaja” ja ulkoministeri on ”korkea ulkopoliittinen edustaja”. Edelleen meille opetetaan, että Euroopan unioni ei ole yhteisestä perustuslaistaan, liittopresidentistään ja ulkoministeristään huolimatta liittovaltio, koska sillä ”ei ole kansallishymniä”!

Mikä sitten EU:ssa muuttuu ja miksi muutokset tapahtuvat huonompaan suuntaan? Ensinnäkin Euroopan unioni siirtyy yhteispäätösmenettelyyn. Se ei tosin koske ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa mutta riittää heikentämään Suomen asemaa esimerkiksi maatalousasioissa. Lisäksi neuvoston yksimielisyyttä edellyttäneistä päätöksistä siirrytään määräenemmistöpäätöksiin (poikkeuksena sosiaali- ja veropolitiikka). Tämä puolestaan antaa merkin siitä, kuinka toimintakyvyttömäksi EU on muuttunut samalla kun sen jäsenkunta on paisunut kuudesta jäsenestä 27:een.

Mitä useampi kokki, kokki sitä sekavampi soppa. Sen vuoksi myös päätösmenettelyjä yritetään nyt virtaviivaistaa. Kun ongelmat johtuvat Euroopan unionin laajenemisesta, niitä ei saada korjatuiksi kaventamalla päätöksenteko määräenemmistöihin. Sillä tavalla alakynteen jäävät maat saavat kahvit munilleen. Juuri tämä varmistaa, että päätöksenteko vaikeutuu entisestään, ja parinkymmenen vuoden kuluttua unioni on todennäköisesti laudoissa.

Entä oikeudet ja organisaatiomuutokset? Yksi EU-parlamenttipaikka Suomelta vietiin jo, joten ei siitä sen enempää. Valittaminen on yleensäkin turhaa, kun giljotiinin terä on vilahtanut. Valtionpäämiesten huippukokous eli Eurooppa-neuvosto puolestaan muuttuu Lissabonin sopimuksen myötä viralliseksi toimielimeksi.

Irvokasta on, että vallan pidättämistä yhä korkeammalle tasolle perustellaan läheisyysperiaatteella, kun ”kansalliset parlamentit saavat erityistehtäväkseen valvoa, että läheisyysperiaate toteutuu, eli päätökset tehdään oikealla tasolla ja mahdollisimman lähellä kansalaisia.”

Lauselmassa, että ”kansalaiselle Lissabonin sopimus tuo perusoikeuskirjan, johon on ensimmäistä kertaa koottu EU:n alueella asuvien ihmisten kansalais-, poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet”, havisevat beethovenilaisen harmonian haaveet. Todellisuudessa tämä lirkutus mahdollistaa vain entistäkin vaateliaamman vollotuksen, kun eri maista tulevat kerjäläiset asettuvat Suomen maanteille poikittain penäämään ihmisoikeuksia. Ei ihme, että britit (EU:n konservatiivisimmat) ja puolalaiset (unionin itsepäisimpinä pidetyt) jättäytyivät pois sopimuksen koko tästä osasta.

Ja kuinka lohdullista onkaan tietää, että läheisyysperiaatteen merkiksi ”kansalaisille tulee myös mahdollisuus viedä mieltä polttavia kysymyksiä suoraan komission käsittelyyn”? Aloite tosin edellyttää, että vähintään miljoona EU:n noin 500 miljoonasta asukkaasta pitkin ja poikin Eurooppaa vetää nimensä johonkin kansalaisadressiin! Tämä demokratian julistus vie voiton jopa radio Jerevanin neuvostoparodioista, joiden mukaan kaikilla kansalaisilla oli kädet täynnä muodollisia oikeuksia ja julistuksia, mutta pihalla haisi kananpaska ja kuttu söi ruohoa.

Arvatkaapa muuten, missä Euroopan kaupungissa Karl Marx vuonna 1848 kirjoitti Kommunistisen manifestinsa. – Kyllä vain: Brysselissä!

Ja arvatkaapa, mitä puoluetta EU:n komission nykyinen puheenjohtaja José Manuel Barroso edusti 1970-luvulla toimiessaan Lissabonin yliopiston opettajana. – Kyllä vain: hän oli yksi Portugalin kommunistisen työväenpuolueen johtajista.


Puolueellista ihmisoikeuspolitiikkaa

Lissabonin sopimukseen liittyvästä perusoikeuskirjasta ei ole mitään hyötyä suomalaisille, koska siitä ei löydy yhtäkään sellaista ihmisoikeuksia parantavaa asiaa, jota ei olisi taattu paremmin Suomen omassa perustuslaissa. Mutta perusoikeuskirjasta saattaa olla haittaa, sillä ihmisoikeuksiin vedoten on nykyään rajoitettu Suomen kansalaisten perustuslaillisia perusoikeuksia. Näin on käynyt esimerkiksi silloin, kun maahanmuuttajavähemmistöt ovat vaatineet suomalaisten maahanmuuttokriitikoiden sananvapautta sordiinon alle.

Tietenkin myös Suomen perustuslaissa on porsaanreikiä. Esimerkin tarjoaa toisen luvun yhdeksännen pykälän momentti, joka sanoo, että ”ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu”. Tällä perusteella Suomi voisi joutua ottamaan vastaan jopa miljoona maahanmuuttajaa, jos heillä on pelko joutua kuolemaantuomituiksi lähtömaissaan.

Entä olisiko se mahdollista? – Aivan hyvin. Pakistanista (väkiluku 165 miljoonaa) Saudi-Arabiasta (24 miljoonaa) ja Iranista (71 miljoonaa) löytyy helpostikin yhteensä miljoona homoseksuaalia. Homoseksuaalisuus puolestaan on kuolemantuomiolla rangaistava rikos näissä islamilaisissa maissa, joten Suomi voisi mainiosti saada maaperälleen miljoona turvapaikanhakijana tulevaa homoseksuaalia. Miksi heille (eli meille) ei sanottaisi ”welcome to our lovely country” yhtä avomielisesti kuin tavallisille perussomalialaisille?


Parhaat lait

Filosofi Platonin mukaan oikeudenmukaisen valtion tuntee siitä, että lakeja on mahdollisimman vähän. Yksinkertainen on kaunista. Antiikin aikoihin katsottiin, että valtio on kehittynyt, jos toimeen tultiin vähillä muotosäännöillä ja sopimuksiin päästiin ilman pakottamista. Sen sijaan modernina aikana on tullut tavaksi ajatella, että lakien runsaus kertoo yhteiskunnan kehittyneisyydestä.

EU:n perustuslaki on Platonin jaloon Valtio-teokseen verrattuna aivan hirveä sikermä, susi jo syntyessään sikäli, ettei sitä voi edes lukea. En ole nähnyt sitä ja sen satoja artikloja edes esitettävän missään yhtenäisessä ja selkeässä muodossa paitsi luonnoksena tässä. Kyseinen byrokraattinen lakiläppä on niin hengetöntä ja merkityksettömäksi kavennettua, että se tuo mieleen muinaisen Neuvostoliiton perustuslain, eikä siihen voi kukaan ihminen sitoutua ajatuksillaan saati sydämellään. On irvokasta, että demokratiaa luvataan kohentaa lailla, jonka säätämisessä demokratia on ohitettu täysin.

Maailman parhaat perustuslait, kuten Yhdysvaltain perustuslaki (1787), on muotoiltu julistusmaisesti ja kauniisti, henkevästi ja tunnetta pursuten sellaiseksi, ettei sen luojien tarkoituksista ole jäänyt epäilystä. Se on myös yksi maailman lyhimmistä. Sen sijaan Suomen vuonna 1999 säädetty perustuslaki on huomattavasti heikompi, sillä sillä on kosolti mittaa, ja sen kanssa on jouduttu jo vaikeuksiin: presidentillä ja pääministerillä on kahden lautasen toimivaltakiista, hallitusta ei voida irtisanoa ulkopuolelta, ja vaaleista tehtiin kaksipuoluejärjestelmään johtavat pääministerivaalit.

EU:n uuden perustuslain kanssa kilpailemaan voi laittaa myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen vuodelta 1776. Klassikkotekstin tavoin se on ajankohtainen aina. Kirjoituksen puolivälissä arvostellaan ankarasti Ison-Britannian kuningasta Yrjö III:a pyrkien siten perustelemaan itsenäistymisen tarpeellisuutta. Otteet julistustekstistä ovat siteeraamisen arvoisia myös meidän päivinämme. Katsotaanpa, mihin kaukainen meren takainen kuningas oli syyllistynyt:

”Hän on kutsunut koolle lainsäädäntöelimiä paikoissa, jotka ovat epätavallisia, epämukavia ja kaukana niiden elinten julkisen kirjanpidon paikasta, minkä ainoana syynä on ollut väsyttää lainsäätäjät myöntymään hänen tahtoonsa.
Hän on hajottanut eduskuntia useita kertoja siitä syystä, että ne ovat miehisellä jämäkkyydellä vastustaneet hänen hyökkäyksiään kansan oikeuksia vastaan.
Hän on tehnyt tuomareista riippuvaisia yksin hänen tahdostaan koskien heidän toimikautensa pituutta sekä heidän palkkansa määrää ja maksua.
Hän on perustanut joukon uusia virkoja, ja lähettänyt tänne parvittain virkamiehiä ahdistelemaan kansaamme ja kalvamaan heidän tahtoaan.
Hän on ylläpitänyt rauhan aikana keskuudessamme valmiudessa olevia armeijoita ilman lainsäädäntöelimiemme myöntymystä.
Hän on toiminut yhteistyössä toisten kanssa alistaakseen meidät sellaisen vallan alaisiksi, joka on vieras perustuksillemme ja jota lakimme eivät tunnusta ja antanut hyväksyntänsä niiden teeskennellyille lainsäädäntötoimille [muun muassa]:
Meidän viemisellemme oikeudenkäyntiin merten tuolle puolen teeskenneltyjen rikosten vuoksi.
Vapaan […] lakien järjestelmän purkamiselle naapuriprovinssissa, mielivaltaisen hallituksen perustamiselle sinne ja sen rajojen laajentamiselle niin, että siitä muodostuu samalla esimerkki ja toimiva instrumentti saman täydellisen vallan langettamiseen näihin siirtomaihin.
Meidän omien lainsäädäntöelintemme poistamiselle toiminnasta, ja sen julistamiselle, että on heidän oikeutensa säätää meidän lakimme aina ja kaikissa tapauksissa.
Hän liikuttaa tällä hetkellä suuria ulkomaisten palkkasoturien armeijoita niiden kuoleman, autioittamisen ja tyrannian töiden viimeistelemiseksi, jotka on jo aloitettu sellaisten petturuuden ja julmuuden olosuhteiden vallitessa, joiden kaltaisia on tuskin nähty mitä barbaarisimpina aikoina ja jotka ovat sivistyneen valtion päämiehen arvolle mitä sopimattomimpia.
Hän on kiihottanut kapinoita meitä vastaan tässä maassa, ja yrittänyt saada rajojemme asukkaat hyökkäämään kimppuumme: ne armottomat intiaanivillit, joiden sotalain tunnetaan olevan kaikkien ikäryhmien, sukupuolten ja ihmismuotojen erottelematon tuhoaminen.”

Näiden Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksesta poimimieni otteiden ajankohtaisuus tuskin vähenisi, jos tekstissä syytetyn Ison-Britannian kuninkaan (”Hän”) paikalle merkittäisiin kirjainlyhenne EU.


Usvassa asutaan

Euroopan laajuisista kansanvallan varkauksista kertoo se, että Irlantia lukuun ottamatta Lissabonin sopimuksen hyväksymiseen on riittänyt pelkkä EU-maiden parlamenttien siunaus, eikä kansanäänestyksiä ole käytetty. Viimeinen piste on tosin panematta Puolassa ja Tshekissä, jonka kansallismielinen presidentti Václav Klaus on sanonut odottavansa Irlannin kansanäänestyksen tulosta ennen suostumistaan allekirjoittamaan sopimusta.

Puolassa puolestaan on pähkäilty, onko presidentti Lech Kaczýnski allekirjoittanut sopimuksen, vai onko nimi vasta paperissa, joka sallii hänen allekirjoittaa varsinaisen sopimuksen. Ymmärrän: kipeää tekee kynää kääntää entisissä sosialistimaissa, kun vapaus on kallis, ja nyt sitä taas viedään.

Valopilkkuna voi panna merkille, että myöskään Ahvenanmaan maakuntapäivät ei ole vielä hyväksynyt sopimusta. Periaatteessa Ahvenanmaan usvainen saari voisi edelleenkin kaataa Suomen hyväksynnän, mutta käytännössä maakunta kiristää Suomen hallitusta erinäisiin valtion sisäisiin myönnytyksiin käyttäen hyväkseen Suomelle muutoin lankeavaa EU-sakon uhkaa tai tilannetta, jossa EU joutuisi erottamaan Ahvenanmaan jäsenyydestään: esimerkiksi Venäjän maahanlaskujoukkojen seuraavana aamuna valloitettavaksi.

Myönteistä Lissabonin sopimuksessa on se, että siinä ensimmäistä kertaa yksimielisesti tunnustetaan jäsenvaltion oikeus erota unionista.

Ireland – Twelve points!

Euroopan unionissa on ollut se mukava puoli, että suurten ratkaisujen tekemiseen on vaadittu kaikkien jäsenmaiden hyväksyntä. Tämä on tarkoittanut, että yksikin maa on pystynyt eri mieltä olemalla kariuttamaan muutokset. Näin on kunnioitettu jäsenmaiden itsemääräämisoikeutta, eikä mitään osapuolta ole haluttu pakottaa mihinkään. Outoa sen sijaan on se, että aina, kun tämä järjestelmä toimii, EU:n korkeat poliitikot paheksuvat sitä.

Kun Ranskan ja Hollannin valistuneet kansat hylkäsivät sopimuksen Euroopan perustuslaista vuonna 2005, EU-myönteiset poliitikot katsoivat, että kansalla oli ”vääriä mielipiteitä”. Tämän uhmakkuuden merkiksi Suomen eduskunta ratifioi sopimuksen, vaikka se olikin jo käytännössä kumoutunut. Kun Irlanti kaatoi tänään niin sanotun Lissabonin sopimuksen (joka oli Euroopan perustuslakisopimus uudestaan käsittelyyn tuotuna), johtavat poliitikot ilmaisivat protestinsa kannustamalla muita maita hyväksymään sopimuksen edes rituaalisesti. Tämä on ristiriitaista unionin yhtenäisyyden kannalta ja herättää kysymyksen, eikö unioni olekaan sellainen yksimielinen muodostelma, jollaisena sitä pidetään. Ja kun se kerran ei sitä ole, niin miksi painostaa ketään yksimielisyyteen?

On selvää, että Suomen EU-myönteinen lehdistö kertoo Irlannin ratkaisusta korostamalla sen kielteisinä pitämiään puolia. Mutta se ei kerro esimerkiksi sitä, että perustuslaki on liittovaltiosopimus, joka saattaa velvoittaa jäsenmaita esimerkiksi sananvapautta kaventavaan ja kontrollia lisäävään yhtenäiseen lainsäädäntöön. Se ei kerro, että huippukokouksia johtava ”pysyvä puheenjohtaja” on eufemismi ”liittopresidentille”, aivan niin kuin ”ulkopolitiikkaa hoitava korkea edustaja” on kiertoilmaus ”liittovaltion ulkoministerille”.

Sen sijaan suurten lehtien linjaa myötäilevät kolumnistit ja kommentaattorit ovat päivitelleet, millä oikeudella pieni Irlannin kansa voi muka torpata ylevän EU-lain, jonka valmisteluun on käytetty tonneittain paperia ja tuhlattu vuosikaupalla aikaa. Voi ymmärryksen yksinkertaisuutta! Oikea kysymys on, miksi 450 miljoonaa Euroopan unionin kansalaista ei saa äänestää tästä asiasta, mukana viisimiljoonainen Suomi.

Mutta ei hätää. Kyllä tämäkin laki vielä uudestaan äänestykseen tuodaan ja äänestytetään Irlantia niin kauan, että kansa väsyy. Menetelmä on sama, jolla muuan viiksekäs valitutti itsensä valtaan vuonna 1933. Tämä on Coltti ohimolla harjoitettavaa demokratiaa.

Itse en kannata liittovaltiota, sillä en halua, että Suomesta tehdään EU:n osavaltio. Haittapuolena olisi ollut myös EU-parlamentaarikkojen lukumäärän vähentäminen, jolloin Suomi olisi menettänyt yhden paikan, eli väestöpohjaansa nähden suhteutettuna enemmän kuin suuret maat. Ja määräenemmistöpäätösten lisääntyminen olisi ollut sekin haitallista, sillä EU:sta olisi entistä helpommin voitu johtaa kansallisvaltioita koskevaa politiikkaa oikeus- ja sisäasioissa.

Tänään olikin varsinainen onnen päivä. Kiitoksia, keltit, kun ette olleet kilttejä! Kilttejä pitävät naapurinne, mutta he ovat skotteja.

Mikä Lissabonin sopimus?

Samaan aikaan, kun politiikantekoa yritetään viihteellistää omassa maassamme, poliittinen eliitti hautoo vallankumousta kansalaisten selän takana. Mistäpä muusta kansallisten perustuslakien kumoamisyrityksessä olisi kyse? EU-maiden johtajat toivat nyt EU:n liittovaltion perustuslakiluonnoksen hyväksyttäväksi ”Portugalin sopimukseksi” ja ”Lissabonin sopimukseksi” nimettynä. Käsite on mitä harhaanjohtavin, sillä se vihjaa, että kyse on vain jostain Portugalia koskevasta kokouksesta, jolla ei ole vaikutusta muuhun Eurooppaan.

Todellisuudessa kyseinen ”uudistussopimus” on Euroopan unionin perustuslakiluonnos, joka hyväksyttynä syrjäyttäisi kansalliset perustuslait. Näin ollen esimerkiksi sananvapauspykälät olisivat mennyttä kalua, ja myös ennakkosensuurittomuuden sisältävä järjestelmä voitaisiin hetkessä kumota yhtenäisellä EU-lainsäädännöllä, joka ulottaa orwellilaisen valvonnan entistäkin syvemmälle ihmisten henkilökohtaiseen elämään. Vaikka Euroopan unioni onkin ihmisille etäinen kaikissa tärkeissä ja myönteisiksi koetuissa asioissa, se on läheinen vähentäessään tavallisten ihmisten yksilöllisiä vapausoikeuksia ja kansojen itsemääräämisoikeutta.

Euroopan unionin yhteisen perustuslain kaatoi vuoden 2005 keväällä Ranskan valistunut kansa kansanäänestyksellä. Hollanti seurasi pian Ranskan esimerkkiä, vaikka yhdenkin maan kieltäytyminen olisi riittänyt. Suomessa kansanäänestystä ei tietenkään pidetty alun perinkään tarpeellisena, ja eduskunta tyytyi ilmaisemaan oman mielipiteensä järjestämällä asiasta rituaalisen mutta nolostuttavan protestiäänestyksen, jossa sopimus rituaalisesti ratifioitiin. Koska nykyisestä sopimusluonnoksesta aikoo kansanäänestyksen järjestää vain Irlanti, jää EU:n perustuslakiluonnoksen hylkääminen yhden kansan harteille.

Myös se synnyttää demokratian kiertoon tähtääviä yrityksiä. Muiden maiden harjoittama lobbaus on jo käynnissä, ja kesää kohti näemme, kuinka käy.