Mitä opimme presidentinvaaleista?

Ykköseksi selvisi sitten vuoden 2006 kakkonen, Sauli Niinistö. Hänen valintaprosessinsa kesti monta vuotta, ja väsymys näkyi. Haavisto kiri hänen kannoilleen osittain juuri siksi. Aika lähelle joka tapauksessa osuin, kun tässä kirjoituksessani ennustin, että ”loppulukemat voivat olla 65 % Niinistölle, 35 % Haavistolle” ja että ”parhaimmillaan Haavisto voi puristaa lukemat 60 ja 40:een prosenttiyksikköön” (tulos: 62,6 – 37,4 %).

Mikään tilintarkastaja-kamreerihan presidentti ei ole, mutta kenties on hyvä, että virassa toimii tarkan talouspolitiikan edustaja. Säästämisen voisi aloittaa presidentinkanslian menoista, jotka ovat vuoden 2009 tilinpäätöskertomuksen mukaan paisuneet yli 12 miljoonaan vuodessa. Viime vuonna menot jostakin syystä kasvoivat yli 50 prosenttia. Täksi vuodeksi ne nousevat vielä neljänneksen, ja lisäksi entisten presidenttien kulut kasvavat, sillä jokainen kolmesta ex-presidentistä nauttii eläkkeensä lisäksi noin 185 000 euron edustusrahoista kukin.

Homopresidentin aika ei ollut vielä. Haaviston kohoaminen 37,4 prosentin kannatukseen oli kuitenkin melkoinen luottamuksen osoitus, sillä presidenttiparia on totuttu pitämään monarkkien tavoin eräänlaisena heteroseksuaalisen valtakulttuurin ja perhemallin symbolisena representaationa valtionpolitiikan tasolla. Sikäli Haaviston suuri kannatus kertoi mukavia asioista ihmisten mielipiteistä.

Homoudesta ei tehty merkittävää vaaliasetta mihinkään suuntaan, ja iltapäivälehdistössäkin otsikoita revittiin etupäässä siitä, ”sopiiko ylipäälliköksi sivari”. Heiltä lienee jäänyt huomaamatta, että maassamme on ollut 12 vuoden ajan presidentti, joka ei ole sen enempää reserviläinen kuin sivarikaan. Yleispoliitikon taidoilla vakuuttaminen on Haavistolta joka tapauksessa hatunnoston arvoinen tulos.


Miksi presidentin valtaoikeudet ovat niin tärkeitä?

Kun Lissabonin sopimus tuli vuoden 2009 joulukuussa voimaan, tasavallan presidentin valtaoikeuksista mureni yksi osa. Osa katosi jo uuden perustuslain voimaan astumisen myötä vuonna 2000. Siitä pitäen Suomen suhteet Euroopan unionin maihin on määritelty pääministerin johtamaksi Eurooppa-politiikaksi.

Lissabonin sopimuksen myötä Euroopan unionin maat sopivat yhteisestä ulkopolitiikasta. Kun EU-maat hoitavat suhteitaan kolmansiin maihin yhdessä, EU tuli astuneeksi Suomen tasavallan presidentin varpaille. Nyt myös suhteita Venäjään, Yhdysvaltoihin, Kiinaan, Japaniin ja kaikkiin EU:n ulkopuolisiin maihin hoidetaan Brysselin kautta.

En puolusta presidentin valtaoikeuksia yhdenkään presidentin tai presidentti-instituution vuoksi. Puolustan presidentin valtaoikeuksia siksi, että niistä riippuu, onko Suomella ylipäänsä itsenäinen ulkopolitiikka. Itsenäinen ulkopolitiikka voi olla vain, jos sitä ylipäänsä johtaa täällä joku.

Miksi sitten ulkopolitiikan itsenäisyys sinänsä olisi niin tärkeä asia? Vastaus on: siksi, että siitä riippuu kansallinen suvereniteetti ja itsemääräämisoikeus. Kansakunnan itsenäinen olemassaolo käy ilmi juuri siitä, että sillä on itsenäiset ulkosuhteet vieraisiin maihin. Tällöin kansakunnalla ja valtiolla on subjektiviteetti eli itsenäinen tahdonmuodostus ja vapaus.

Perustuslakimme 93 § mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Muutokset EU:ssa ovat vain siirtäneet tehtävien jakoa pääministerin ja valtioneuvoston suuntaan. Ongelma voi muodostua lähinnä silloin, jos pääministeri ja presidentti ovat asioista eri mieltä.

Valtiosäännön näkökulmasta ristiriidat tulisi ratkaista presidentin eduksi. Johtamiskriisit ovat tosin aina haitallisia, sillä ulkopolitiikasta olisi eduksi puhua yhdellä suulla. Yksimielisyys on valtaa suhteessa ulkopuolisiin maihin.

Paljon todennäköisempää onkin, että erimielisyyttä esiintyy EU-maiden välillä ja että yhteinen ulkopolitiikka epäonnistuu. Onnistuessaan EU-maiden yhteinen ulkopolitiikka voi antaa Suomelle entistä enemmän toimintakykyä kansainvälisissä yhteyksissä, mutta pieleen mennessään se voi myös haitata esimerkiksi Suomen Venäjän-suhteita. Epäonnistumisen riski korostaa jäsenmaiden vastuuta ja niiden omaa ulkopolitiikkaa, joten virheitä ei pidä tehdä myöskään EU-maiden rekeen astuttuaan.


Onko kokoomuksella oma ulkopolitiikka?

Se, että presidentti ja pääministeri tulevat samasta puolueesta, keskittää valtaa. Mutta ulkopolitiikan toimivuuden kannalta voi olla hyväksikin, että pääministeri ja presidentti ovat samoilla linjoilla. Ulkopolitiikan johtamiskriisi tulee eteen epätodennäköisimmin juuri näin. Eri asia on tietenkin se, mihin suuntaan he Suomea vievät. Nykytilanteessa olisi syytä valmistautua kieltäytymään euroalueen letkuruokinnasta ja pitää näköpiirissä myös eurosta irtautumisen mahdollisuus.

Toisen harmonisen johtamiskaksikon ulkopolitiikan johtamista ajatellen olisivat varmastikin muodostaneet Väyrynen ja Soini. Niinistö ja Katainenkaan tuskin ovat mistään eri mieltä kokoontuessaan jokaviikkoisissa tapaamisissaan juuri sen Linnassa sijaitsevan pienen pyöreän pöydän ääreen, jonka ympärillä ratkotaan ulkopolitiikan suunta. Tässä tilanteessa Euroopan investointipankin entisellä varapääjohtajalla on hyvät mahdollisuudet ripittää Jyrki-boyta entistä kurinalaisemman talouslinjan vetämiseksi niin euroaluetta kuin koko valtiontaloutta koskien.

Perustuslakiuudistus: hölmöläisten viltinpidennys

Platonin mukaan yhteiskuntaa voidaan sanoa kehittyneeksi silloin kun lakeja tarvitaan mahdollisimman vähän. Sen sijaan tätä nykyä kehittyneen yhteiskunnan piirteenä pidetään sitä, että lakeja on mahdollisimman paljon. Eipä taida olla enää asiaa, josta ei olisi säädetty lailla. Tästä johtunee sekin, että mikäli asianmukaista lakia ei ole, joku katsoo oikeudekseen laittaa kissan mikroaaltouuniin, aivan kuten Matti Vanhanen ja Suomen kepu.

Lissabonin sopimus, jota markkinoitiin alun perin Euroopan unionin perustuslakina, oli susi jo syntyessään. Olen yrittänyt lukea sitä ja todennut, että kyseinen lakiläppä on lukukelvotonta. Koko monisatasivuinen paragrafien ja alaviitteiden sikermä koostuu pelkistä korjauksien korjauksista. Sen sijaan maailman parhaat perustuslait, kuten Yhdysvaltain perustuslaki, ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Ne on muotoiltu kauniisti, jolloin tarkoituksista ei jää epäselvyyttä. Niinpä niitä ei muuteta joka päivä.

Myös Suomen vuonna 1999 säädetty perustuslaki on osoittautunut paljon huonommin aikaa kestäväksi kuin paperi, jolle se on kirjoitettu. Takaisin selluloosaksi menee tämäkin, aivan kuten myös Lissabonin sopimus.


Minne katosivat presidentin valtaoikeudet?

Suomen perustuslaki ei ehtinyt edes kymmenen vuoden ikään, kun sen muuttamista pohtimaan asetettiin komitea. Syynä oli EU:n ja Suomen lainsäädännön yhteensopimattomuus, tarkemmin sanoen kiista, edustaako Suomea EU:n huippukokouksissa presidentti vai pääministeri. Olen kirjoittanut kysymyksestä analyysin jo tämän vuoden alussa. Siksi totean nyt vain tuloksen: EU:n jäsenyys pakottaa Suomea muuttamaan lainsäädäntönsä sellaiseksi, että presidentin ulkopoliittiset valtaoikeudet otetaan väkisin pois, vaikka suomalaiset eivät sitä halua. On syntynyt konkreettinen tilanne, jossa kansallinen perustuslaki yritetään ohittaa EU:n perustuslakina pidetyllä valtiosopimuksella.

Lissabonin sopimus astui voimaan viime joulukuun alussa, ja samalla tulivat voimaan Tarjan Nightwish-potkut: passitus silkkinauhojen leikkaajaksi. Sdp puolestaan ratsastaa vaaleihin presidentin valtaoikeuksia murehtien. Totuus on, että jos presidenttinä olisi Niinistö, osat olisivat toisin: kokoomus surisi presidentin oikeuksia ja Sdp kiskoisi niitä irti kuin pässin palleja. Tämä osoittaa, kuinka intressikeskeistä politiikanteko on. Sitä, mikä on kansallisen edun mukaista, ei ajattele kukaan, vaan ainoastaan sitä, mitä mikäkin kannattaa itselle tai omalle ryhmälle. Tämä on suomeksi sanottuna vastuuton ja opportunistinen tapa tehdä politiikkaa. Lopulta perustuslain pykälistä käydään puolueiden kesken kauppaa. Perustuslakeja säädettäessä puolueiden ei pitäisi kuitenkaan kääntyillä kuin viirien tangoissa.

Perustuslain muutoksen eräs ongelma piilee siinä, että Suomen perustuslain ensimmäiseen pykälään ajetaan mainintaa Euroopan unionin jäsenyydestä. EU-jäsenyyttä ei nähdäkseni pidä kirjata perustuslakiin, sillä jäsenyys perustuu pelkkään valtiosopimukseen. Lissabonin sopimushan ei ole perustuslaki vaan irtisanottavissa oleva sopimus. Juuri tätä korostettiin, kun paperipino tuotiin uudelleen äänestykseen sopimuksena eikä perustuslakiluonnoksena, kuten vuonna 2008, jolloin se hylättiin.


Kansanäänestykset: lohdutus äänikynnykseen kompastumisesta

Pahin on kuitenkin vielä tulossa: kolme (toistaiseksi) suurinta puoluetta sekä Rkp ja vihreät ovat sopineet yhdessä 3 prosentin äänikynnyksestä eduskuntavaaleihin. Tämä ilmeisesti kannattaa kyseisille puolueille, vaikka se kaventaakin demokratiaa.

Näin ehkä paljastuu myös se, miksi perustuslain uudistamista pohtiva komitea tarjoaa kansalaisille mahdollisuutta tehdä jatkossa kansalaisaloitteita kansanäänestysten järjestämiseksi: kaupalla yritettäneen ostaa pois se varsinainen vaalipäivänä toteutuva demokratia.

Kansanäänestykset eivät ole niin onnekas asia kuin väitetään. Niiden tarve on merkki siitä, että edustuksellinen demokratia ei toimi. Tietysti myös tämä pitää paikkaansa, mutta se johtuu muun muassa presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta. Tällä hetkellä ministerit ovat irtisanomattomia, sillä presidentti ei voi antaa potkuja hallitukselle omasta aloitteestaan. Enemmistöhallitukset, joilla on eduskuntaryhmien tuki, voivat kaatua vain hajotessaan sisäisiin ristiriitoihin tai rikosoikeudellisiin perusteisiin. Niinpä perustuslakia ja kansanvaltaa voisi parantaa palauttamalla presidentin entiset valtaoikeudet, jolloin ministerit eivät voisi panssaroitua käytännölliseen erottamattomuuteensa, kuten nykyisin.

Asiakohtaiset kansanäänestykset ovat myös sikäli ongelmallisia, että ne johtavat kansankiihotukseen. Mikä tahansa kristillinen liitto tai feministinen kuppikunta voisi sytytellä soihtujaan normiruuveja kiristelevien ajojahtien puolesta. Kansanäänestysten suosio on kokemusten mukaan varsin alhainen. Kolmetoista prosenttia äänioikeutetuista voisi kuitenkin hallita kansanäänestysten päätöksillä lainsäädäntöä, jos äänestysprosentti olisi esimerkiksi kaksikymmentäviisi.

Asiakohtaiset kansanäänestykset eivät toimi, sillä osallistuminen jää usein alhaiseksi. Äänikynnykset ja sananvapauden kavennukset taas ovat sellaisia parannuksia, joita vastustan ehdottomasti.

On ristiriitaista parannella kansanvaltaa kansanäänestyksillä ja vaikeuttaa samalla parlamentaariseen toimintaan osallistumista äänikynnyksellä. Myös hölmöläisen viltti lyhenee joka pidennyksellä ompelusauman vaatiman reunuksen verran.

Lautasten säpälöintiä

Tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe oli etukäteen kirjoitettu, joten siinä ei tarvinnut ottaa kantaa viime vuoden lopulla sattuneeseen Espoon ampumatapaukseen. Ymmärsin toki myös kaiken muun. Kasvihuoneilmiötäkin pitäisi Halosen mielestä torjua nyt sillä perusteella, että ”ilmastonmuutoksen seuraukset koskevat vakavimmin maailman köyhimpiä, joista 70 prosenttia on naisia”.

Maailman köyhistä suurin osa saattaa olla naisia, mutta he eivät ole köyhiä siksi, että he ovat naisia, vaan siksi, että he asuvat kehitysmaissa, joissa miehet eivät pitkään elä. Syy naisköyhyyteen on köyhien maiden väestövääristymä, joka johtuu siitä, että miehiltä viedään noissa maissa vielä enemmän kuin naisilta: ensin terveys ja sitten henki.

Kehitysmaiden köyhistä suurin osa on naisia samasta syystä kuin kehitysmaiden asukkaista ylipäänsä suurin osa on naisia: miehet kuolevat työtaakkojen ja sotien alle paljon heitä nuorempina sukupuolten välisen epätasa-arvon vuoksi. Ei onnistunut Halosen feministinen piikki!


Lissabonin sopimus riisti Suomen itsenäisen ulkopolitiikan

On helppo ymmärtää, että Halonen haluaa pitää kiinni presidentin valtaoikeuksista, koska hän on presidentti. Hienostellussa muodossa asia kuului niin, että valtaoikeuksia ei pitäisi vähentää, koska kokemuksia uudesta perustuslaista on saatu vasta kymmenen vuoden ajalta ja ”presidenttinä on ollut vasta yksi henkilö”.

Olen samaa mieltä siitä, ettei presidentin oikeuksiin pitäisi kajota. Mutta muutoin kyseessä oli juuri sellainen virheellinen ajatuslenkura, jossa omista intresseistä tai asemista pyrittiin johtelemaan yleisiä johtopäätöksiä tai lakeja, kuten: ’koska minä olen presidentti, haluan pitää valtani – ja sen vuoksi myös presidentin valtaoikeudet pitää säilyttää’. Todellisuudessa presidentin valtaoikeuksia ei tule ylläpitää yhdenkään presidentin vaan Suomen itsenäisen ulkopolitiikan vuoksi.

Vuonna 2000 voimaan astuneen perustuslain 93 §:n mukaan ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”, kun taas Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä vastaa valtioneuvosto. Uudella perustuslailla luotiin pohja pääministerin johtamalle Eurooppa-politiikalle, ja presidentin mukanaolo varmistettiin niin sanotulla kahden lautasen mallilla eli presidentin oikeudella edustaa Suomea EU:n huippukokouksissa.

Kun Lissabonin sopimus (käytännössä EU:n yhteinen perustuslaki) astui voimaan viime joulukuun alussa, se repäisi Suomen presidentin ja pääministerin toimivaltakiistan auki. Aikaisemmin Euroopan unionin kaikki 27 maata hoitivat omia ulkosuhteitaan kolmansiin maihin itsenäisesti. Nyt, yhteisen ulkopolitiikan tultua voimaan, EU-maat pyrkivät hoitamaan niitä yhdessä.

Yhteisen ulkopolitiikan myötä presidentin valta väistämättä kapenee, kun taas pääministerin toimivalta kasvaa. Ensinnäkin Suomen suhteita muihin EU-maihin ei ole enää pitkään aikaan nähty ”ulkopoliittisina” vaan ”sisäpoliittisina”, sillä ne eivät kuulu sen ulkopolitiikan alaan, jota presidentti voisi tosiasiassa johtaa. Toiseksi EU-maiden yhteisen ulkopolitiikan käyttöönotto vähentää nyt Suomen presidentin ulkopoliittista toimivaltaa myös suhteissa EU:n ulkopuolisiin maihin.

Niinpä en puolusta presidentin valtaoikeuksia presidentti-instituution itsensä vuoksi vaan siksi, että heikennettäessä presidentin ulkopoliittista valtaa karsittiin pois Suomen valtion itsenäistä ulkopolitiikkaa. Jo kahden lautasen ongelmaan sisältyi paljon enemmän kuin pelkkä valtioelinten toimivaltakiista. Kyse oli alun perinkin siitä, onko Suomella itsenäinen ulkopolitiikka ja olemassaolo suhteessa sekä Euroopan unionin maihin että EU:n ulkopuolisiin maihin.


Tarjan Nightwish-potkut

EU-pöydässä tarjoilu on osoittautunut yhtä ravitsevaksi kuin Hietasen saama kala-ateria Tuntemattomassa sotilaassa. EU:n perustuslaki johti siihen, että Suomen tasavallan presidentti menetti valtuutensa osallistua EU:n ulkopolitiikkaan. Toisella tavalla sanottuna Euroopan unioni loi ensin käytännön, jolla presidentin ulkopoliittinen valta de facto karsittiin vähiin. Valtiosäännön muutoksella tämä toimivallan riisto on tarkoitus viedä loppuun myös muodollisesti de jure.

Suomen pääministeri puolestaan ei ole ulkopolitiikkaa hoitaessaan itsenäinen linjanvetäjä vaan ministerineuvoston kahleissa oleva EU:n yhteisen ulkopolitiikan toteuttaja. Samalla kun EU:n ulkopoliittinen vaikutusvalta on kasvanut, Suomen itsenäinen ulkopoliittinen valta on vähentynyt. Tätä ei korvaa se, että Suomen toimintakyky on EU:n yhteiseen ulkopolitiikkaan osallistuttaessa voinut kasvaa joissakin asioissa. Itsenäisen ulkopolitiikan menetys on yhtä kaikki tosiasia mutta vahingollinen tosiasia, sillä itsenäinen ulkopolitiikka on itseisarvo sen ilmaiseman valtiollisen subjektiviteetin vuoksi.

Tarja saa kiittää Nightwish-potkuistaan Euroopan unionia. Häntä ehkä lohduttaa, ettei silkkinauhojen leikkaajaksi passittaminen ollut tulos henkilökohtaisesta ajojahdista vaan seuraus kansanvallan halveksunnasta, jolla valtaa keskitetään EU:hun.

Vahvin peruste, jolla presidentti voisi vielä rimpuilla Brysselin-koneen ovenkahvassa kiinni, on Puolustusvoimien ylipäällikkyys. Siinä ominaisuudessa hän vastaa turvallisuuspolitiikasta, jota pääministeri, ulkoasiainministeri ja puolustusministeri käsittelevät valtioneuvostossa. Ylipäällikköä tarvitaan kuitenkin suhteellisen harvoin. Niin käy vain pahojen poliittisten virheiden jälkeen, ja silloinkin on tarvetta etupäässä joukkosidontapaikkojen lääkintähenkilökunnasta.

Toimivaltakiistan kautta näkyy, kuinka Euroopan unionin jäsenyys murentaa pala palalta suomalaisten itsemääräämisoikeutta ja vaatii meitä muuttamaan omat perustuslakimme ja valtioelintemme suhteet vieraiden kansojen vaatimusten mukaisiksi. Suomesta yritetään tehdä Euroopan kuningaskuntien kaltaista monarkiaa, jossa ylin vallankäyttäjä myös ulkopolitiikassa on pääministeri, mutta hänenkin valtansa on alisteista EU:lle.

Tätä vuotta on ehtinyt kulua vasta pari päivää, ja huonoa näyttöä kansainvälisyydestä on kertynyt jo paljon. Miten kestän seuraavat 363 päivää?

Kuningas Suomeen?

Kokoomus ehdottaa nyt vallan riisumista presidentiltä. Puolueiden halu repiä presidentiltä poliittiset valtaoikeudet johtuu lähinnä yhdestä asiasta: kahden lautasen malli koetaan ongelmaksi Euroopan unionin kokouksissa. Sen sijaan suomalaisten omalta kannalta ei ole mitään ongelmaa siinä, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa.

Presidentin valtaoikeuksien vähentäminen on oudoksuttavaa siksi, että perustuslakiuudistuksen yhteydessä valtaa jo vähennettiin. Presidentin valitseminen säädettiin tapahtuvaksi kaksivaiheisessa kansanvaalissa kaiken demokratian varmistamiseksi. Lopulta presidentiksi nimitettiin myös nainen – kuin tasa-arvon takeeksi. Jos vallan riisuminen ei johdu nyt siitä, että presidentit ovat viime aikoina olleet matalan profiilin vallankäyttäjiä ja huonoja pitämään asemastaan kiinni, ovat valtaoikeuksien vähentämishankkeet demokratian kannalta kielteisiä. Vastaisuudessa ulkopolitiikkaa johtaisi valtioneuvosto lähes yksin. Valtioneuvoston kokoonpanoa taas ei valitse kansa, sen sijaan presidentin valitsee. Jos presidentin valtaoikeuksia vähennetään, kansanvalta ja demokratia heikkenevät, ja maamme ulkopolitiikan johtaminen siirtyy entistäkin harvempiin käsiin.

Ruotsin kuningas on tunnetusti vailla poliittisia valtaoikeuksia. Ja vielä enemmän: hän ei saa sanoa poliittisista asioista mitään joutumatta syytösryöppyjen kohteeksi. Jos Suomen presidentti riisutaan poliittisista valtaoikeuksista, hänestä tulee käytännössä vaalikuningas, joka voi toimia nimellisesti Puolustusvoimien ylipäällikkönä ja kumileimasimena. Ja onhan Kaarle XVI Kustaakin sekä maavoimien, merivoimien että ilmavoimien kenraali!

Eilen maahamme saapui Ruotsin prinssi Carl Philip, joka todellisuudessa oli Ruotsin kruununprinssi syntyessään tähän maailmaan vuonna 1979. Hän on nykyistä kruununprinsessa Victoriaa nuorempi, mutta Ruotsin tuolloinen laki määräsi kruununperijäksi kuninkaan esikoispojan. Lakia muutettiin pian Carl Philipin syntymän jälkeen niin, että myös esikoistytär voi periä kruunun, ja näin ollen Carl Philipiltä käytännössä riistettiin hänen kruununperimyksensä hänen eläessään. Lakiuudistus oli 1970-luvulle tyypillisesti feministinen eli tuon ajan käsityksen mukaan ”edistyksellinen”. Nykyään tuollaista edistyksellisyyttä voisi pitää jo taantumuksellisuutena, aivan kuten Ruotsin tasa-arvoviranomaisten päätöstä kastroida armeijan vaakunaleijonasta pippeli.

Osuin iltakävelylläni Eteläsatamaan, kun Carl Philipiä kuljettanut museolaiva Götheborg laski laituriin. Paikalla olleesta väkimäärästä päätellen Ruotsin kuninkaalliset nauttivat Suomessa suurta suosiota. Laiturilla käveli Ruotsin entinen tuleva kuningas. Jos Suomen lainsäätäjä tekee nyt tasavallan presidentille saman kuin Ruotsin parlamentti Carl Philipille eli kompromenttoi hänen asemansa, on kai sama, vaikka Suomeen valittaisiin kuningas. Mikäli Carl Philip on käytettävissä eli työttömänä, hän voisi sopia tehtävään hyvin. Kun Ruotsin ja Suomen talouseliitti muutenkin yhdistyy Björn Wahlroosin kestittäessä Kaarle Kustaata omissa salongeissaan, voisi pohjoismaisen talousyhteistyön merkiksi ajatella myös valtioiden fuusioimista.

Joka tapauksessa halu vähentää presidentin valtaoikeuksia kertoo siitä, että maassamme ei ole jämäkkiä poliitikkoja. Presidentin tulisi olla arvojohtaja ja poliittisen linjan vetäjä, jonka alta ei instituutiota tarvitsisi lopettaa.