EU-komission tarkkiksella Suomi on fiksussa seurassa

Nyt kun Suomi vihdoinkin valittiin eurooppalaisen velkaeliitin tarkkailuluokalle (jossa on jo Ranskan, Belgian ja Italian tapaisia sivistysmaita), on vihervasemmistolla syytä tuntea masokistista mielihyvää Sanna Marinin hallituksen tuhlaavaisuudesta. Petteri Orpon oikeistohallitus puolestaan voi tuntea sadistista mielihyvää saksipolitiikastaan.

Valtiovarainministeriön ylimysvirkamiehet taas voivat nauttia asiantuntijavaltansa kasvusta, niin kuin kenraalit nauttivat arvonnoususta sotien ja konfliktien aikana: vihdoinkin heiltä kysytään!

Kuunteleminen ei kuitenkaan taida kannattaa, kun läksytys on sitä, että vika ei ole Euroopan komissiossa eikä EU:n herroissa ja rouvissa. – Kyllä on.

Suomen julkisen talouden ovat rapauttaneet nimenomaan jäsenyytemme euroalueessa ja EU:n runsaat tukipakettivaateet, yhteisvelkasitoumukset, ilmastoaneet, luontodirektiivit, metsäasetukset, maatalouden paragrafipainajaiset, regulaatioiden sertifikaattisuo, ovien avaaminen ulkomaisille firmoille, protektionismin kiellot, kansainvälisen kilpailuttamisen vaateet ja itsenäisen rahapolitiikan romuttaminen.

Tulossa olevan ruoskinnan oletetaan yhdistävän kansaa niin kuin Esko Aho sanoi Siperian opettavan. 

Luulen kuitenkin, että kyynelten laakson läpi kulkeminen ainoastaan jakaa kansaa entistä pahemmin kahtia rikkaisiin ja köyhiin, aivan niin kuin Kokoomus ja demarit jakavat kilvan veronalennuksia, esimerkkinä nyt Kokoomuksen Karoliina Partanen ja SDP:n Joona Räsänen A-studiossa 25.11.2025.

Totuus on edelleen muuttumaton: ansiotuloverojen alentaminen vie valtion kassasta enemmän kuin veroalet lisäävät talouskasvua ja valtion tuloja. Ei velkasuosta ylöspäin rämpimisestä mitään tule ansiotuloveroja alentamalla.

Perusturvan raju leikkaaminen matalasuhdanteessa on vienyt kaivatun luottamuksen ja hävittänyt kotimaisen kysynnän.

SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat olleet väärässä useissa ilmastopoliittisissa ja maahanmuuttoon liittyvissä asioissa, mutta uusissa vaihtoehtobudjeteissaan ne ovat oikeassa miljonääriveroineen, työtakuineen ja leikkausten perumisineen. Jopa velanotto jäisi nyt pienemmäksi! Kokoomuksen ja persujen pyrkimys velkaantumisen katkaisemiseen on oikeansuuntainen, mutta hallituksen käyttämät keinot osoittavat surkeaa ja tehotonta suhdannepolitiikkaa.

 

 

Eurostatin tilastosta näkyy, että sekä Suomi että EU-maat ovat viime aikoina velkaantuneet, mutta Marinin hallituksen kaudella Suomen velkaantuminen oli EU-maiden keskiarvoa suhteellisesti pienempää.

 

Sen sijaan Orpon hallituksen kaudella (vuoden 2024 budjetista alkaen) velkaantuminen on kasvanut ohi EU:n keskiarvon. Tähän on johtanut miljonäärejä suosiva finanssipolitiikka. Vuoden 2025 luvut eivät ole vielä selvillä, mutta Suomen valtiontalouden alijäämäksi ennustetaan 4,5 % suhteessa bruttokansantuotteeseen. Taulukon luvut ovat prosenttiyksikön kymmenyksiä (esim. 40 = 4,0 %).

 

Koska velkaantuminen on muissakin EU-maissa hurjaa, alijäämämenettelyllä on Suomelle lähinnä imaginäärinen merkitys, ja se voi vaikuttaa luottoluokituksen putoamiseen. Komissio ei voi määrätä kansallisen budjettivallan käytöstä, toisin sanoen puuttua vaatimiensa sopetusten keinoihin. Mutta se voi rangaista Suomea takuutalletusten vaateella tai sadistisella sakolla. Siinä Siperiaa Brysselistä.

EU kippaa 150 miljardia euroa Afrikkaan – Demarikomissaari Urpilainen innostaa ja iloitsee

Euroopan unionin täysistuntoviikolla järjestettiin myös Afrikan unionin ja Euroopan unionin välinen huippukokous, jossa päätettiin ”Global Gateway -investointipaketista” Afrikan maille.

Paketin kautta eurooppalaisten veronmaksajien ja yritysten varoja päätettiin siirtää peräti 150 miljardia euroa afrikkalaisiin hankkeisiin seuraavien seitsemän vuoden aikana!

Summa on niin suuri, että se on ilmeisesti jäänyt valtavirtamedialta huomaamatta, ja sen sijasta on puhuttu rokotteista, joita EU jakelee Afrikkaan.

Tukipakettiin liittyvät varat eivät ole kehitysapua eivätkä lääketieteellistä apua, vaan niitä käytettäisiin ”digitaalisen siirtymän tukemiseen” ja ”ilmastonmuutoksen vastaisin toimiin”, toisin sanoen ne ovat kehitysapua näillä uusilla, jo puppulausegeneraattorista tutuksi tulleilla, nimillä.

Kokouksessa Suomea edusti pääministeri Sanna Marin (sd.) ja EU-komissaari Jutta Urpilainen (sd.), joka sanoi MTV3:n uutishaastattelussa 18.2.2022 kannattavansa kyseistä tulonsiirtoa Afrikan maille.

Hän lausui näin:

”Me halutaan, että afrikkalaiset nuoret pääsee kouluun, että afrikkalaiset nuoret pystyy työllistymään. Me pystytään tukemaan Afrikassa vihreää ja digitaalista siirtymää...”

Siihen, ketkä ”me” tuota rahojen roiskimista maailman takapihoille haluavat tai ketkä siihen Suomessa enää edes ”pystyvät”, Urpilainen ei vastannut.

Ollessaan huolissaan afrikkalaisten sähkönsaannista Urpilainen ei näytä piittaavan mitään suomalaisten ihmisten työllistymisestä eikä sähkölaskujen kaksinkertaistumisesta, josta kirjoitin täällä. 

Afrikan hyväksi siirrettävä summa on huikea: noin kolme kertaa Suomen vuotuisen valtionbudjetin kokoinen. Suomen valtionbudjetissa puolestaan on miljardien eurojen alijäämä.

Afrikan investointipaketilla aiotaan kuitenkin rokottaa EU-maiden veronmaksajia tavalla, joka voi vain lisätä ”rokotevastaisuutta” täällä. Afrikkaan investoimalla siirretään myös työpaikkoja Euroopasta Afrikkaan.

Afrikan tukipaketti on valtava jopa verrattuna EU:n hiljattain perustamaan koronarahastoon, johon varat otettiin kansallisvaltioiden budjeteista oikeusvaltioperiaatteita rikkoen. Myös EU:n ilmastopoliittiseen sosiaalirahastoon Suomelta aiotaan kyniä vielä yli 800 miljoonaa euroa.

EU:n Afrikka-hanke antaa näyttöä unionin muuttumisesta liittovaltioksi ja tulojensiirtounioksi, ja peruskirjan mukainen kansallisvaltioiden oikeus päättää verovarojensa käytöstä itsenäisesti ollaan mitätöimässä.

”Tilapäisten” ja ”kertaluonteisten” rahastojen lypsämisestä on tullut kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja suvereniteettia loukkaava yleiskäytäntö, josta kirjoitin täällä.

Kaikki varmasti muistavat, että demarien Jutta Urpilainen oli valtiovarainministerinä, kun Suomi suostui muiden EU-maiden mukana rahoittamaan konkurssin partaalla olevaa Kreikan valtiota, johon Suomella on kaiken kaikkiaan varoja kiinnitettynä nyt noin 20 miljardin arvosta.

Ne rahat jäivät Suomelle annetuista vakuuksista huolimatta ikuisesti sille tielleen, kuten myös Portugalille annetut tuet.

Sen jälkeen EU on kiskonut jäsenmailtaan varoja väliaikaisten ja pysyvien vakausvälineiden luomiseksi sekä koronavahingoista toipumiseksi. Kaikissa yhteyksissä suomalaiset on pakotettu nettomaksajiksi, myös EU-jäsenmaksuja kannettaessa.

Näin on käynyt taksonomia-asetuksen soveltamisessa ja käy ilmastopoliittisessa sosiaalirahastossakin, joista kirjoitin täällä ja täällä.

Kyseinen politiikka on sosiaalidemokraattisen universalismin mukaista. Se ei lopu, sillä taustalla vaikuttaa ikuinen syytös eurooppalaisten ihmisten velasta kolonialismin aikakaudella kärsineille Afrikan maille ja muille meitä muka köyhemmille valtioille.

Ammoisten aikojen asioilla ei ole kuitenkaan mitään velvoittavaa syy-yhteyttä nykyajan eurooppalaisten ihmisten elämään. Siirtomaa-ajan tapahtumat eivät velvoita millään tavoin meidän aikamme suomalaisia ihmisiä, ja aina olisi muistettava, että länsimaiden vaikutukset olivat jo siirtomaaimperialismin aikakaudella Afrikalle suurelta osin myönteisiä.

Afrikan valtioista paras elintaso on niissä maissa, joissa länsimaiden kulttuurivaikutus oli voimakkainta, kuten Egyptissä ja Etelä-Afrikassa. Siirtomaahallinnot rakensivat Afrikkaan teitä, satamia, siltoja, kouluja sekä muuta infrastruktuuria, joka ilman eurooppalaisia olisi edelleen rakentamatta.

On tavallaan ironista, että siirtomaamaapolitiikkaa jatketaan edelleen lahjoitusten ja hyväntekeväisyyden muodossa, sillä myös sitä voidaan pitää eräänlaisena ylenkatsellisuutena, joka estää kehittyviä maita nousemasta omille jaloilleen.

Kaarnalaivatelakoiden tukipaketeilla ja koodaribusseilla tehdään ratkaisuja, jotka ovat huomispäivän ongelmia ja jotka löydätte reikinä rahapussistanne.

Olen varma, että Jutta Urpilainen saa vielä ylpeillä lastenlastensa edessä siitä tavasta, jolla hän on taistellut afrikkalaisten ihmisten hyvinvoinnin puolesta!

Suomessa istuva vihervasemmistolainen hallitus aikoo rahoittaa työttömyydestä ja varattomuudesta kärsivän kansamme työllistämisohjelman velanotolla samanaikaisesti, kun EU:n kansainvälisistä kumppanuuksista vastaava komissaari Urpilainen suunnittelee Suomelle lisälaskua yhdessä komission puheenjohtajan, kristillisdemokraattisen paronitar Ursula von der Leyenin, kanssa.

Euroopan unionin federalistipoliitikot pelaavat suomalaisten ihmisten rahat Brysselin kasinolla. Sitten he pukeutuvat Alexander Stubbin, Jyrki Kataisen ja monien muiden tavoin EU:n tarjoamiin suojahaarniskoihin, joihin heitä ei ole vaaleilla valittu ja joissa he ovat kansanvaltaisen kontrollin ulkopuolella.

Kyseisenlaisen politikoinnin jatkuminen on yksi syy siihen, miksi kannatan Euroopan unionin typistämistä takaisin EEC:n tapaiseksi vapaakauppaliitoksi.

Turvallisuuspolitiikka puolestaan on erillinen politiikan osa-alueensa, ja se tulisi järjestää vain turvallisuuteen itseensä liittyvällä valtiosopimuksella, kuten NATOn jäsenyydellä. EU-jäsenyyden hintana ei tule olla EU:n tunkeutuminen kaikille suomalaisen sisäpolitiikan osa-alueille.

Aiheesta aiemmin:

Totuus EU:n elpymispaketista

Räksyttävä koira ei pelota vaan pelkää – Milloin tulee kuolemakapina?

EU ja vihervasemmisto sosialisoivat Suomen metsät

Kant ja koronapaketin kategorisuus

Lahkojen lapsipuhujat ja ilmastopolitiikan kauhukakarat tuhoavat Suomen talouden

Suomi 100 ja telefoni Afrikassa 

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset

EU romahtaa euroalueen repeytymiseen

Kun euro repeää

Turmiolliset takausvastuut

Suomi ei saa vajota Euroopan velkasuohon

Laivanupotusta eurooppalaisittain

Euroopan hulluuskierre on katkaistava

FT: euro repeää

Eikö kukaan voi meitä pelastaa?

Kreikkalaiset Prokrusteen EU-vuoteessa

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia

Valheiden vauhtipyörä ei elvytä taloutta

Kant: monikulttuurisuuskriittinen filosofi ajallemme

Totuus EU:n elpymispaketista

Hulluuden harjoittaminen on entistä useammin muotoseikka ja laillisuuskysymys. Näin on, koska järjellinen politiikanteko on sivuutettu ”ihanteiden” ja ”arvojen” julistamisella, eikä istuvaa hallitusta pidättele muu kun juristien nuija tai lakipykälien koreografia.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta antaa tämän kuun loppuun mennessä ratkaisun, vaatiiko Euroopan unionin elpymispaketin hyväksyminen 2/3:n määräenemmistön. Siinä tapauksessa hallitus tarvitsee tuekseen Kokoomuksen, sillä Perussuomalaiset eivät paketin puolesta äänestä.

Paketti on Suomelle erittäin epäedullinen. Marinin hallituksen aikaansaaman neuvottelutuloksen mukaan Suomi osallistuisi 750 miljardin euron elpymispaketin lainojen takaisinmaksuun 6,6 miljardilla eurolla mutta saisi takaisin vain 2,7 miljardia.

Koska 30 prosenttia elpymisvälinerahoituksesta maksetaan vuosien 2020 ja 2021 bruttokansantuotteen perusteella, saantisumma voi pudota pienimmillään 1,55 miljardiin euroon. Alun perin Suomen arvioitiin saavan paketista 3,2 miljardia, joten hinta huononee kaupanteon aikana. Suomen maksuosuus ei ole ämpyilyn aikana pudonnut.

Mikäli Suomi maksaa 6,6 miljardia ja saa takaisin alle 3 miljardia, tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että otamme EU-komissiolta 3 miljardin lainan ja maksamme lainan takaisin yli kaksinkertaisella summalla.

Hyvä pikavippi? – Ei taatusti. Hallituksen olisi kannattanut laittaa oma pikavippimainontansa kuriin. Äänestäjien ylimieliseen pilkkaamiseen syyllistyivät Paavo Arhinmäki (vas.) ja Timo Harakka (sd.), jotka Yleisradion ohjelmissa valehtelivat päin kansalaisten silmiä, että Suomen valtiolle nettohaitallinen tukipaketti muka tuo veronmaksajien ”pankkitilille rahaa” (videolla ”Nyt tulee rahaa!” räppäävät myös Sanna Marin [sd.] ja entinen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen [sd.]).

Totuus on kuitenkin seuraava. Koroilla ja kuluilla lisättynä Suomen kokonaisvastuu elpymisvälineestä olisi noin 13 miljardia. Suomen maksuosuus kerättäisiin korotettuina EU-jäsenmaksuina vuosina 2028–2058.

Suomi on lähes koko EU-jäsenyytensä ajan ollut myös jäsenmaksujen nettomaksaja. Vuonna 2018 Suomi sai EU-rahaa 1,478 miljardia, ja samaan aikaan maksoimme EU:n budjettiin 2,018 miljardia. Vain vuosina 1996, 1997 ja 2000 olemme saaneet enemmän kuin olemme maksaneet, ja tuolloinkin nettosaanti oli vähäpätöistä.

Mikäli annat kulkurille kympin ja saat takaisin viitosen, et ole oikeasti saanut mitään vaan luovuttanut femman pois. Totuus on, että Suomikaan ei ole saanut EU:sta yhtään mitään, vaan olemme koko ajan menettäneet veronmaksajilta kannettuja varoja, joiden oikeasti olisi pitänyt palautua maksajille.

Myös omat vaihtorahamme olemme joutuneet kiskomaan EU:lta takaisin kuin rikkinäisestä pajatsosta. Silloinkaan emme ole voineet käyttää niitä kohteisiin, joihin haluamme ja tarvitsemme, vaan EU:n sanelemiin kohteisiin, kuten monikulttuurisuuden edistämiseen ja kaikenlaisiin maahanmuuton ongelmia peitteleviin pseudotutkimushankkeisiin.

Elpymispaketin epäedullisuutta korostaa Suomelle tappiollinen laskutapa.

70 prosenttia elpymisvaroista maksetaan vuosien 2015–2019 taloudenhoidon perusteella. Koska Etelä-Euroopan maat ovat hoitaneet talouttaan kurjasti, ne myös hyötyvät paketista eniten, sillä pelastuspaketti palkitsee nimenomaan oman talouden sössimisestä. Mitä enemmän tuhlaat, sitä enemmän saat!

Esimerkiksi Italia ja Espanja kuittaavat kumpikin paketista noin 70 miljardia euroa. Tästä varmaan ilahtuu Italian vasta valittu pääministeri ja ”tarkasta taloudenpidosta” tunnettu EKP:n entinen pääjohtaja Mario Draghi.

Näin Suomen veronmaksajat laitetaan maksamaan muiden maiden velkoja, ja maamme kireä veroaste mahdollistaa verojen kevennykset verojenkierrosta tunnetuissa oliiviöljymaissa. Vienti noihin maihin on Suomesta vähäistä, joten kyseisten maiden tukemisesta ei ole Suomelle vastaavaa hyötyä, vaan kyseessä on pelkkä tulonsiirron muoto.

Tilanne on poliittisesti epäoikeudenmukainen ja valaisee oivallisesti, miten syvälle suohon EU-jäsenyys on upottanut koko itsenäisen Suomen taloudenhoidon ja sen mukana koko maan.

Ensinnäkin (1) paketin hyväksymisen myötä EU:n liittovaltiokehitys etenee ja Suomen eduskunnan budjettisuvereniteetti kapenee. Elpymispaketin hyväksyminen olisi harppaus kohti EU:n yhteistä verotusta.

Toiseksi (2), Suomelle epäedullinen paketti rapauttaa julkista taloutta entistä pahemmin. Se antaa aseita niiden puolueiden käsiin, jotka Suomessa vaativat leikkauksia suomalaisten terveydenhoitoon, sosiaaliturvaan ja koulutukseen. Paradoksaalisesti tähän on johtamassa vasemmistolaisten hallituspuolueiden politiikka, vaikka toisesta suupielestään vasemmisto on julistanut olevansa ”köyhäin ystävä”.

Kolmanneksi (3), leikkauksia ja rakenneuudistuksia voi vaatia myös EU:n komissio. Se voi asettaa ”rakenneuudistuksiin” suostumisen ehdoksi sille, että Suomi saa elpymispaketista takaisin edes osan omista rahoistaan. ”Rakenneuudistuksilla” tarkoitetaan tässä yhteydessä yhteiseen verotukseen siirtymistä ja yhteispäätösmenettelystä luopumista, mikä vähentäisi pienten jäsenmaiden valtaa entisestään. ”Rakenneuudistuksilla” tarkoitetaan myös eräiden ideologisten hankkeiden läpiajamista Suomessa, kuten pakottamista feministisesti johdetun tiedepolitiikan orjuuteen, jotta vihervasemmiston näkemys ”ihmisoikeuksista”, ”tasa-arvosta” ja ”demokratiasta” toteutuisivat. Muuten kiistetään vaihtorahat Suomelta, niin kuin nettosaatavat on pidätetty Puolalta ja Unkarilta.

Neljänneksi (4), koska suurin osa (70 %) elpymispaketista jaetaan vuosien 2015–2019 perusteella, kyse ei ole tältä osin koronatuesta ollenkaan, vaan euroalueen krooniseksi muuttuneen rahoituskriisin hoitamisesta. Varat niin sanotussa pysyvässä vakausvälineessä (kuka vielä muistaa?) ovat vähissä. Koronakriisi tarjoaa nyt verukkeen luoda jälleen lähes biljoonan euron puskurirahasto hoitamaan euroalueen pysyvästä valuviasta johtuvaa kriisiä.

Viidenneksi (5), ”koronapaketiksi” valehdellulla elpymistuella pönkitetään välillisesti saksalaisia ja ranskalaisia pankkeja, joilla on valtavia saatavia pahiten velkaantuneista ja käytännössä täysin maksukyvyttömistä EU-maista.

Kuudenneksi (6), noin 750 miljardin euron paketilla on loppujen lopuksi mitätön vaikutus Euroopan alueen talouskehitykseen. Paketti jää tehottomaksi, sillä se jää pieneksi verrattuna kaikkien EU-maiden yhteenlaskettuun bruttokansantuotteeseen. Sen vaikutus on yhtä vähäpätöinen kuin EU:n keskuspankkirahoituksella, jonka EKP aloitti peruskirjan no bail out -kirjauksen vastaisesti ja jonka avustukset ovat päätyneet kansainväliseen sijoitustoimintaan kansalaisten taskunpohjien sijasta.

Nuokaan seteli- ja helikopterirahoitukset eivät löytäneet tietään reaalitalouteen, toisin sanoen lisukkeiksi kansalaisten ruokapöytiin, vaan ne valuivat eri reittejä pitkin investointitalouteen kohottaen osakekursseja maailman eri pörsseissä. Lisäksi myös koronakriisi on globaali, eivätkä EU:n toimet riitä missään tapauksessa elvyttämään taloutta maailmanlaajuisesti.

Mutta Suomen riittää kyseinen kiskonta vetämään pinnan alle, niin kuin vaatteiden vettyminen vetää jäihin pudonneen kevätavantoon.

Punavihreällä hallituksella riittää keinoja kansalaisten kiskomiseen ja kurittamiseen: ”muovimaksut”, ”päästökauppamaksu”, ”digivero” ja ”hiilitullit”. Näillä taloutta hyydyttävillä ”verotusinstrumenteilla” ja ”verotuselementeillä” hallitus aikoo maksattaa EU:n komission kaavaileman yhteisen budjetin.

Kaikki edellä kuvattu markkinoidaan suomalaisille ”hintana EU-klubiin kuulumisesta”. Käsittääkseni sellaiseen kerhoon ei kannata kuulua, josta vastikkeeksi saamme pelkkää kuritusta ja olojamme ongelmallistavia direktiivejä.

Olen itse ollut vuosien saatossa koko ajan ja järjestelmällisesti sitä mieltä, että Suomen olisi pitänyt erota euroalueesta jo Kreikan talouskriisin pullahdettua ensi kertaa esille.

Suomen tulisi nähdäkseni erota myös Euroopan unionista, sillä Brysselin ja Strasbourgin suunnalta tuleva komentelu on halvaannuttanut poliittisen itsemääräämisoikeutemme ja johtanut moniin ihmisoikeuksien rikkomuksiin, joista sananvapauden kahlitseminen ei ole vähäisimpiä. Meidän olisi pitänyt ja pitäisi edelleen tehdä sama, minkä britit omassa hyvässä itsetunnossaan tekivät. Brexitin jatkoksi Fixit.

Puhe EU:n ”turvatakuista” ja kuulumisesta samaan ”arvoyhteisöön” on pelkkää irvokasta retoriikkaa, sillä tosiasiassa EU korventaa meitä kiristyksen kaltaisilla keinoilla, joilla se on toki kiusannut myös kovia kokeneita maita, kuten Puolaa ja Unkaria. Se ei ole demokratian eikä eurooppalaisten sivistys- ja valistusihanteiden mukaista.

Tulette vielä huomaamaan, kuinka oikeassa olen, vaikka nyt ajatuksiani vastustetaan ja sensuroidaan.

Nykymenon jatkuessa ja taloudellisten eturistiriitojen entisestään syventyessä on edessä sotien ja väkivallan aika. Se tarkoittaa uusia kranaatinsirpaleita setämies Snellmanin patsaaseen, joka pohtii asiaa EU:n keskuspankin erään sivukonttorin pihalla.

Beethovenilaisen harmonian havinassa maalaillut visiot ”yhteisestä arvopohjasta” joutuvat väistymään sitä nopeammin mitä innokkaammin Euroopan maat ripustautuvat yhteisen taloudenpidon velkahirteen.

Mutta takaisin tämän päivän politiikkaan. 

Hallitus tarvitsee EU:n elpymispaketin hyväksymiseen Kokoomuksen tuen, mikäli perustuslakivaliokunta päättää vaatia 2/3:n enemmistöä täydeltä salilta, kun tukipaketista äänestetään.

Perustuslakivaliokunta puolestaan on siinä mielessä hullunkurinen toimielin, että sen pitäisi ratkaista hallituksen toiminnan ja lakiesitysten perustuslainmukaisuus, minkä vain riippumaton perustuslakituomioistuin voisi tehdä.

Koska perustuslakivaliokunta koostuu hallituksen ja opposition kansanedustajista, tosiasiassa siellä asiat ratkaistaan poliittisten voimasuhteiden ja pelitilanteiden mukaan pragmaattisesti.

Niinpä perustuslakivaliokunta voi saattaa Kokoomuksen vastaamaan hallituksen esityksen hyväksymisestä, mikäli se päätyy määräenemmistöpäätöksen kannalle. Jos Kokoomus luikertelee hallituksen tueksi, se menettää arvovaltaa ja kannatusta, ja siksi Kokoomus vaatinee hallitukselta jotakin vastikkeeksi.

Eipä siis ihme, että kulisseissa on supistu seuraavan hallituksen kokoonpanosta SDP:n ja Kokoomuksen kesken. Kokoomuksen kelpoisuus seuraavaan hallitukseen SDP:n kanssa ratkaistaan nyt.

Toinen vaihtoehto on, että perustuslakivaliokunta linjaa yksinkertaisen enemmistöratkaisun puolesta EU:n elpymispakettia koskien. Tällöin valiokunta päästää Kokoomuksen ja istuvan hallituksen pälkähästä, ja hallitus saa pakettinsa läpi omien edustajiensa tuella. 

Täysin varmaa sekään ei ole. Sekä Vasemmistoliitossa että Keskustassa on esiintynyt vaikuttavaa kähinää pakettia vastaan. Sitä ovat edustaneet muiden muassa Vasemmistoliiton Markus Mustajärvi ja Johannes Yrttiaho sekä Keskustan Hannu Hoskonen.

Perussuomalaisten koko eduskuntaryhmä on tietääkseni elvytyspakettia vastaan, ja ellei ole, tulen mielelläni syöttämään eduskuntaryhmälle tuubillisen kreikkalaista kalanmaksaöljyä.

Ei ole varmaa, että hallitus saisi esitystään läpi myöskään Kokoomuksen tuella, sillä Kokoomuksessakin on vahva sisäinen oppositio EU:lle alistuvaa Petteri Orpoa vastaan.

Tapauksessa on ainekset sekä puolueiden jakautumiseen, edustajien erottamisiin että hallituksen kaatumiseen.

Sisäpoliittisesti sekava tilanne on jälleen seuraus siitä, että valtiotamme johtamaan päästettiin pahan taloudellisen ja sosiaalisen kriisin keskellä heppatyttöhallitus. 

---

Päivitys 18.5.2021: Hallituksen esitys (HE 260/2020) Euroopan unionin elpymisvälineen hyväksymisestä ja siihen osallistumisesta hyväksyttiin äänin 134–57 Kokoomuksen tuella 18.5.2021. Päätökseen vaadittiin määräenemmistö. Vastaan äänestivät Perussuomalaisten, Kristillisdemokraattien, Liike Nytin ja VKK:n eduskuntaryhmät sekä kymmenen edustajaa Kokoomuksesta ja kaksi edustajaa Keskustasta. Kaksi kokoomuslaista äänestivät tyhjää. Kuusi edustajaa oli poissa. 

Päivitys 28.10.2021: EU puolestaan hyväksyi Suomen elpymispaketin ja määritteli Suomen saannoksi 2,9 miljardin euron sijasta 2,1 miljardia. Suomi joutuu maksamaan 6,6 miljardia. Suomi käyttää saanto-osuudestaan yli 50 prosenttia ”vihreään siirtymään”. EU:n vaatimus oli 37 prosenttia. ”Digitaaliseen siirtymään” paketista tuhlataan 27 prosenttia, ja valtiovarainministeri Annika Saarikon (kesk.) mukaan elpymispaketti kasvattaa Suomen bruttokansantuotetta vaivaiset 0,1–0,2 prosenttiyksikköä. Koronarahastoksi tarkoitetusta varainkierrätyksestä ei heru juuri mitään koronasta kärsineiden ihmisten ja yritysten hyväksi.

Demokratian alennustila ja EU:sta karkaamisen aika

Kun Saksan liberaalipuolueen FDP:n Thomas Kemmerich valittiin keskisaksalaisen Thüringenin osavaltion pääministeriksi AfD:n, CDU:n ja liberaalien äänillä, aloittivat valtavirtapuolueet ja media suunnattoman vyörytyksen vaatien Kemmerichin eroa. – Miksi? Siksi, että Vapaata demokraattipuoluetta edustava Kemmerich oli voittanut vaalin kansallismielisen Alternativ für Deutschlandin osittaisella tuella. Painostus johti valitun henkilön näennäisesti ”oma-aloitteiseen” eroamiseen vain päivää valintansa jälkeen.

Hullunkurista tilanteessa on, että liberaalisti ja demokraattisesti ajattelevat olisivat voineet hyvinkin puoltaa Kemmerichin pysymistä tehtävässään juuri siksi, että hän oli saavuttanut voittonsa AfD:n selässä. Hän oli pystynyt hyödyntämään myös AfD:n kannatuksen sekä sopeuttamaan puolueen äänestäjät taakseen. Valinnassa pysymistä olisi voinut puoltaa erityisesti sen vuoksi, että tulos oli kansan vapaissa vaaleissa ilmaiseman tahdon ja sitä kautta nimenomaan demokratian ja liberalismin mukainen.

Sen sijaan Saksassa on menetelty täysin toisin. AfD:tä kohtaan harjoitettu eristämispolitiikka on johtanut puolueen sekä sen jäsenten ja kannattajien kohtelemiseen spitaalisina. Erityisesti sosiaalidemokraattien vaatimukset valitun henkilön eroamiseksi tarkoittivat käytännössä vaalituloksen mitätöimistä ja äänten hylkäämistä. Uusia vaaleja päätyi lopulta vaatimaan valittu henkilö itse. Suomalainen valtamedia laati asiasta kritiikittömiä ja pelkästään toteavia raportteja, joissa kirjeenvaihtaja kuvaa tapahtumien kulkua vältellen tunnustamasta eristämispolitiikkaan liittyvää kaameaa ristiriitaa.

Tapaus osoittaa, kuinka syvälle demokratian alennustila on johtanut Saksassa ja muuallakin Euroopassa, kun kansallista etua edustavia puolueita ja niiden jäseniä syrjitään ja eristetään demokratiaan vedoten ja demokratiaa ylenkatsoen. Malli on kotoisin EU:sta, jota Saksa tosiasiallisesti johtaa omista natsitraumoista johtuvine komplekseineen. Erityisesti EU on ollut mestari hylkäämään äänestystuloksia ja äänestyttämään kansalaisia uudestaan. Kukapa ei voisi muistaa vuoden 2005 EU-perustuslakia, jonka Ranska ja Hollanti hylkäsivät kansanäänestyksissä mutta joka tuotiin uudestaan pöytään kuin joulun jälkeinen pyttipannu ”Lissabonin sopimukseksi” nimettynä?

Kun Irlanti päätyi hylkäämään sen niin ikään kansanäänestyksessä, EU-laittoi irlantilaiset äänestämään uudestaan, vaikka ”moninkertainen äänestäminen ei ole moninkertaista demokratiaa”. Tätä nykyä kaikkien jäsenmaiden suostumusta vaativasta yhteispäätösmenettelystä rimpuillaan eroon EU-federalistien toimesta, jotta voitaisiin siirtyä vähintäänkin määräenemmistömenettelyyn sekä ajaa läpi yhteiset veroratkaisut, jotka tähän asti ovat vaatineet kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän.

AfD:hen kohdistuvan hylkimisen perimmäinen syy on EU-johteinen liittovaltiopolitiikka, jonka rattaisiin puolue on onnistunut heittämään kapuloita. Sen sijaan museorasismilla ratsastava ”fasismin” kauhistelu on kääntynyt puolueen vastustajien omaan nilkkaan osoittaen eristämispolitiikan oman totalitaristisuuden ja yleiseurooppalaisen internationalismin matalamielisyyden.


Eristämispolitiikan epäviisaus

Uhkana vaaniva ja ulkopuolisuuteen sulkeva cordon saintaire -politiikka ei ole vain epäoikeudenmukaista, vaan se on myös psykologisesti epäviisasta. Ajattelematonta se on etenkin AfD:n vastustajien omalta kannalta. Tukahduttamis- ja patoamispolitiikka yleensä lisää niiden puolueiden tai aatteiden kannatusta, joista yritetään pakonomaisesti vaieta ja jotka yritetään sulkea vaikutusvallattomuuteen.

Äärivasemmistoon kuuluvien kommunistien sulauttamista Suomen hallitustyöskentelyyn vuonna 1966 on pidetty suurena ansiona, josta muutamat viitsivät edelleenkin iloita katsoen, että vastuuseen integroiminen paransi yhteiskuntarauhaa. Alternativ für Deutschland ei ole omasta mielestäni äärioikeistolainen eikä populistinen vaan moderni kansallismielinen puolue, mutta kukaan ei näytä pyrkivän integroimaan tätä puoluetta hallitusvaltaan. Epätasapaino näkyy juuri siinä.

Sama kiero asenne vaivaa suhtautumista niin Ruotsidemokraatteihin kuin Perussuomalaisiinkin. Kansalaisluottamuksen katoamisesta ja äänestysaktiivisuuden laskusta ei pidä syyttää mitään ”populismia” vaan perinteisten valtavirtapuolueiden harjoittamaa politiikkaa, jolla ne ovat pyrkineet poistamaan kilpailijansa markkinoilta, jotta kansalaisten tahto ei voisi välittyä järjestelmäpolitiikkaan.

Takana on Euroopan unionissa harjoitettava liittovaltiopolitiikka, jonka kansallismielisten puolueiden nousu on kyseenalaistanut. On vääristynyttä, että politiikan markkinoilla ei sallita muita näkemyksiä kuin liittovaltion sysimustaan syleilyyn tähtäävä politikointi. Muutoin EU alkaa puuttua kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin ja vaatia EU-kriittisten näkemysten eristämistä hallitusratkaisuista, kuten nähtiin jo vuonna 1999, kun 14 EU-maata – mallioppilas Suomi mukaan lukien – laittoivat Itävallan boikottiin Vapauspuolue FPÖ:n noustua hallitusvaltaan.

Vuonna 2000 EU:n saatettua pakotteet voimaan pääministeri Paavo Lipponen (sd.) ilmoitti yksitotisen jyräävästi, että kaikki ministeritason kontaktit ja valtiovierailut jäädytetään. Samaan aikaan neljä viidestä saksalaisesta vastustivat diplomaattisia pakotteita Itävaltaa vastaan.

Tämä epädemokraattinen ja kansanvaltaa kunnioittamaton politikointi muistuttaa oireellisesti totalitarismia ja vähintäänkin anti-demokratiaa, jossa ei ole politiikkaa ollenkaan. Se on samalla eräs syy siihen, miksi demokratiaa perinteisesti arvostavat britit päättivät sanoa torpparisopimuksensa irti ja siirtyä talollisiksi.


Talousunionin valuviat

Kannanottoni ei ole EU-vastainen vaan EU-kriittinen ja Euroopalle myönteinen. EU voisi edelleenkin toimia pelkkänä vapaakauppaliittona, joka ei edellytä sen enempää yhteistä valuuttaa kuin väestöjen vapaata liikkuvuuttakaan. Se voisi toimia ulkorajojaan valvovana eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin unionina, jolla todellakin on demokraattiset, liberaalit ja valistuneeseen länsimaiseen rationalismiin perustuvat arvot ja joka ei kumartele muualta tuputetuille puujumalille.

EU:n toimimattomuutta taloudellisena unionina osoittaa yhteisvaluutta-alueen osoittautuminen kuristussilmukaksi, jonka hyväjouhiseen hirttoköyteen punottu monetarismi mitätöi taloudelliseen toimeliaisuuteen rohkaisevat voimat ja on jo johtanut julkisten talouksien krooniseen rahoituskriisiin jäsenmaiden teollisuustuotannon sekä työvoiman ulosliputusten myötä. EU ei puolusta riittävästi jäsenmaidensa yhteistä etua eikä tue EU:n omaa protektionismia vaan tulee olleeksi osa globaalia kapitalismia.

Yhteistalouden ristiriitaisuutta kuvaa lohduttomalla tavalla se, että sinänsä oikealla asialla olevat ja kansallista etuaan puolustavat Visegrád-maat (Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari) vaativat EU:n budjettikokouksessa valtioiden jäsenmaksuosuuksien kasvattamista, vaikka juuri tämä johtaa EU:n vaikutusvallan paisumiseen. Taustalla vaikuttaa V4-maiden asema nettosaajina. Toisaalta nettomaksajina toimivat maat, kuten Suomi, ovat vaarassa joutua kokeeseen, jossa mitataan, paljonko kansalaistemme kukkaro venyy ja mitä märkää rättiä vääntämällä lähtee.

Sanna Marinin tähän asti suurin epäonnistuminen ei ole suinkaan hänen ikänsä vaan siitä johtuva poliittinen voimattomuus, jonka johdosta Suomi on suostunut maataloustukiemme leikkaamiseen mutta toisaalta hyväksynyt budjettiehdotelman ilman merkittäviä kuluvähennyksiä. Suomen media vaikeni asiasta lähes täysin, vaikka tukiemme lähes puolen miljardin leikkausuhka tiedettiin jo viime kesänä.

Myös Eurooppa-tiedotuksen sivut vaikenevat Suomen bruttojäsenmaksusta keskittyen vain nettomaksuosuuteen ja osuuteen BKT:stä, aivan niin kuin valtioneuvostokin. Kerrottakoon, että EU-jäsenyyteen kuluvat bruttovarat, joiden käytöstä emme voi itse päättää, ovat jäsenmaksun muodossa ylittäneet jo 2 miljardin euron rajan, ja myös kansallisessa budjetissamme on suuria EU-jäsenyydestä johtuvia menoja, kuten Euroopan siirtolaisjärjestelyyn (”pakotettu solidaarisuus”, ”taakanjako”) liittyvät maahanmuuttokulut sekä loputtomat ilmastosankaruuteen uppoavat menot.

Asian kertoo Perussuomalaisten tämänvuotinen vaihtoehtobudjetti, jossa esitetyn kritiikin mukaan (kohta 2.2) Suomi joutuu osallistumaan myös varakkaiden maiden, kuten Saksan, Hollannin, Itävallan, Ruotsin ja viimeisimpänä myös Tanskan menojen helpottamiseen. Kitsaiksi alkaneet Alankomaat, Itävalta, Tanska ja Ruotsi kun eivät menojen lisäämistä hyväksy, toisin kuin rintaman toisella puolella tepastelevat V4-maat sekä ”integraatiota” ja ”koheesiota” ymmärrettävistä syistä kannattavat Espanja, Portugali ja Kreikka.

Tämä kaikki kertoo talousunionin repeämisestä ja yhteisen valuutta-alueen epäonnistumisesta sekä sen lisäksi tietysti myös valtavirtapuolueiden onnistumisesta sössimään niin omat asiansa kuin julkisen taloudenkin asiat täysin. Pelkkä nettohinta EU-jäsenyydestä on jokaista suomalaista kohti laskien, vauvat ja vaarit mukaan lukien, jo noin 577 euroa vuodessa.


Poliittisen unionin tarpeettomuus

Kun kansalaisilta kannetut verovarat päätyvät EU-budjetin kautta kohteisiin, joista äänestäjät eivät voi itse päättää, on seurauksena politiikan legitimaatiokriisi. Oikeusperustuksen murenemista osoittaa, että joudumme anomaan EU:lle maksamamme varat sentti kerrallaan takaisin kuin rikkinäisestä pajatosta. Siltikään sieltä vierivät kolikot eivät kieri kansalaisten haluamiin ja tarvitsemiin tarkoituksiin vaan EU:n määräämiin ideologisiin kohteisiin, kuten monikulttuurisuutta edistämään suunnattuihin tendenssitutkimuksiin ja sensuuria perääviin agendahankkeisiin, joiden tehtävänä on torjua kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustaminen ”vihapuheeksi” julistettuna.

Näin vaikuttaa olevan erityisesti silloin, kun on kyse kansalaistemme omaan poliittisen vallan perillisyyteen ja kansansuvereniteettiin perustuvasta pyrkimyksestämme päättää itse omasta väestöpolitiikastamme, toisin sanoen siitä, mikä kansa valtiossamme asuu, käyttää valtaa ja muodostaa sen olemassaolon sekä subjektiviteetin.

EU voisi toimia ilman yhteistä parlamenttia ja komissiota, joiden jäseniä ei valita vaaleilla ja joita ei niin muodoin voida saattaa poliittiseen vastuuseen. EU voisi vähentää oman byrokratiansa sekä yli 1095 miljardin euron loppusummaan paisahtaneen budjettinsa murto-osaan nykyisestä poistamalla byrokratiaa valvomaan perustetun byrokratian, joista oireellisin on EU:n korruptoituneisuudesta kertova suunnattoman suuri Petostentorjuntavirasto. Sitä johtaa eräs suomalainen, EU:lle epäilemättä lojaali veteraanipoliitikko.

Objektiivinen tosiasia on, että myös valuuttaunioni voisi toimia vain jyrkästi kavennettuna, jolloin sen sisäpuolella olisivat ainoastaan taloudelliselta, tuotannolliselta ja väestölliseltä rakenteeltaan yhdenmukaiset maat. Muiden kannattaisi erota ja laittaa oma valuuttansa kellumaan. Asian täytyy olla näin, sillä myöskään taloustieteilijät laidasta laitaan – joukossa myös euroon liittymistä kannattaneita – katsovat, ”ettei jäsenyyttä eurossa voi enää taloudellisilla perusteilla puolustaa”. Ne, jotka eivät tätä ymmärrä, kärsivät change blindnessistä, eli muutossokeudesta, tai ovat muutoin kyvyttömiä poliittisiin tilannearvoihin ja analyysien tekoon. 


EU:sta karkaamisen aika

Kuritus- ja ripitysmenettelyllään EU tekee itse lopun itsestään olemalla suvaitsematta mitään muuta vaihtoehtoa kuin sen, joka johtaa yhteiseen veropolitiikkaan, yhteiseen valtiovarainministeriin, yhteiseen armeijaan ja yhteiseen lainkäyttöön, joka jo nyt hallitsee jäsenvaltioiden lainsäädäntöä direktiivien ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tekemien drakonisten päätösten kautta.

Kansalaisten elämässä tämä näkyy totalitarismien peittelemättömimpänä tunnusmerkkinä: mielipiteistä rankaisemisena. Se näkyy myös pankkiasioinnin ja käteisen rahan käyttämisen tekemisessä mahdottomaksi EU-johteisilla laeilla, joilla näennäisesti torjutaan rahanpesua ja terrorismia mutta joilla tosiasiallisesti terrorisoidaan kansalaisten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa, taloudellista itsemääräämisoikeutta ja vapautta. Tuloksena on valtiososialismia, jolla ihmisistä tehdään läpivalaistuja ja ”lasisia” ja jossa ”vaikutusvaltaisten poliitikkojen” transaktioita ehdollistetaan ja tarkkaillaan stasimaisilla ilmiantovelvoitteilla. Ne, jotka sanovat takaavansa turvallisuutemme, ovat taaskin niitä, jotka ottavat maksuksi vapautemme.

Puuttuu vain, että jokin Merkelin tai Macronin kaltainen huudattaisi itsensä uudeksi Napoleoniksi omine sananvapauden korventamispyrkimyksineen. Katri Kulmunihan tuossa jo uumoili EU:lle omaa tietokoneiden käyttöjärjestelmää ja selainta, joka olisi ”kyberomavarainen” ja mahdollisesti estäisi ”varmenteillaan” anonyymin netinkäytön, ehkä poistaisi automatisoidusti myös EU-kriittiset sisällöt. Se, että heidän kaltaisensa eivät ole saaneet suurta valtaa, johtuu heidän auttamattomasta taitamattomuudestaan ja siitä jatkuvasta kaaoksesta, joka jokaisen päivänpoliitikon mielessä ja elämässä vallitsee. Siksi he eivät onneksi ole saaneet aikaan kummoisia tuloksia.

EU:n suunta ei korjaannu sisältäpäin ennen kuin Saksan politiikassa tapahtuu muutos. Muutokseen tarvitaan paitsi AfD:tä, myös Ruotsidemokraatteja, Perussuomalaisia ja muita Euroopan vapauspuolueita, jotka ovat todellisia kansanvallan lipunkantajia. Kun EU aikanaan hajoaa tai Suomi siitä irtautuu, joudutaan lainsäädännössämme toteuttamaan todellinen suursavotta, jolla kansalaisten tahdon vastaiset lait kumotaan.

EU-lakien viitekehyksellä ei ole nytkään mitään arvoa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, sillä niitä ei ole johdeltu kansanvaltaisesti maamme omien kansalaisten ja parlamenttimme tahdonmuodostuksesta eikä paikallisoloihin perustuvasta rationaliteetista vaan ylhäältä päin pakottamalla, niin kuin Neuvostoliitossa. Juuri sen merkiksi lainsäädäntöön ja sen liepeille on ilmestynyt tai ilmestymässä sellaisia alaltaan epämääräisiä, olemukseltaan ei-todistuvia tai presuppositioiden varaan rakentuvia käsitteitä kuin ”rahanpesu”, ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen”, ”suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen” ja ”vihapuhe”, joita voidaan käyttää kunniallisten kansalaisten kurittamiseen, tavanomaisen toiminnan lavastamiseen epäilyttäväksi sekä taloudellisten ja henkisten vapauksien kompromettointiin.

Vikana koko ajattelumallissa on, että EU yrittää johdella normatiiviselta tasoltaan sen, miten asiat ovat yhteiskunnassa, toisin sanoen päättää yhteiskuntaolot pelkän pakottavan ja universalistis-internatsistisen eetoksensa vallassa, vaikka juuri se on ohuin kaikista. Moraalifilosofisesti ajatellen asioiden pitäisi olla täysin toisin päin. Paikallisista yhteiskuntaoloista ja kansalaisten tahdosta pitäisi johdella se, millaisia lakien pitää olla.

Samalla kun EU pyrkii määräämään myös eri maiden kilpailuolosuhteet, se on jo kieltänyt lippujen ja kansallistunnusten käytön hallintoelimissään. Lippujen ja laulujen kieltäminen on toki vain symbolinen ele, mutta tämän vuoden alussa voimaan tullut päätös osoittaa, että kansallisvaltioiden olemassaolon tunnustamista nakerretaan EU:ssa järjestelmällisesti ja vähin erin.

Nigel Faragen pitäessä Ison-Britannian jäähyväispuheen EU-parlamentissa hän totesi, ettei EU ole enää se unioni, johon britit aikoinaan liittyivät. Sen jälkeen britit laittoivat EU-parlamentissa union jackinsa liehumaan. Faragen puheen voi suomeksi tekstitettynä katsella tästä.

Karkauspäivästä voisi tehdä epävirallisen merkkipäivän, jonka kuluessa kaikissa EU-maissa pysähdyttäisin miettimään, mihin suuntaan EU:ta pitää johtaa vai olisiko karkaaminen ajankohtaista.

Tämän vuoden vaaleissa EU tekee U-käännöksen

Tänä vuonna ovat ainakin kahdet mutta mahdollisesti myös kolmet vaalit, ja vuoden puolivälissä alkaa Suomen EU-puheenjohtajakausi.

Se puolestaan vaatisi, että hallitus olisi viimeistään juhannukseen mennessä koossa ja toimintakykyinen, jollaista siitä ei ilman Perussuomalaisia tule.

Eurooppa-tiedotuksen sivuilla sanotaan huvittavasti, että ”[...] uusi hallitus saa EU-puheenjohtajuuden melkein heti hoitaakseen”. Väitteen voisi kääntää muotoon, jossa se olisi tosi: EU-puheenjohtajuus saa melkein heti Suomen hallituksen muodostamisen hoitaakseen.

Suomalaisille tullaan varmasti teroittamaan, miten tärkeää koko raihnaisen unionin kannalta on, että jäsenmaiden hallituksissa ei ole yhtään puoluetta, joka hangoittelee EU-federalismia ja keskittämispolitiikkaa vastaan. Muuten uhataan sakoilla ja sanktioilla, niin kuin on jo nähty.

Perussuomalaisen oppositiopolitiikan kannalta unelmahallitus olisi Kokoomuksen, Sdp:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden yhteishallitus, joka sisältää tarpeeksi repiviä ideologisia ristiriitoja avatakseen meille tien jättiläisjytkyyn tulevaisuudessa. Mutta Suomen kannalta kyseinen hallituspohja olisi katastrofaalinen eikä siksi toivottava.

Pian eduskuntavaalien jälkeen ovat myös Euroopan parlamentin vaalit, joiden teemat vaikuttavat varmasti jo eduskuntavaaleihin. Perussuomalaiset tarjoaa niissä jotakin, mitä muilla ei ole antaa: U-käännöksen pois liittovaltiopolitiikan tieltä kohti vapaakauppaliitoksi kavennettua unionia, joka vartioi paremmin ulkorajojaan ja laittaa laittoman maahanmuuton kuriin.

EU-puheenjohtajuus tarkoittaa, että puheenjohtajamaa johtaa puhetta neuvoston kokouksissa työryhmistä ministerikokouksiin, lukuun ottamatta Eurooppa-neuvostoa eli EU:n huippukokousta, jolla on oma vakituinen puheenjohtaja, ja ulkoasiainneuvostoa, jolla on nykyisin oma ”korkea edustajansa”, eli yhteinen ”ulkoministeri” liittovaltiopolitiikan eräänä epäonnistuneena alkusointuna.

Suomen EU-puheenjohtajakausi alkaa kovalla turbulenssilla, sillä Eurooppa-neuvostossa käsitellään kesäkuussa komission viisivuotissuunnitelmaa. Härdelli jatkuu koko kauden, sillä EU-parlamentti kokoontuu heinäkuussa 2019, jolloin alkaa komissaarinvirkojen ja korkeiden EU-virkojen täyttörumba. Uusi komissio aloittaa vasta marraskuussa.

Huomatkaa EU-byrokratian kieli, joka muistuttaa elävällä tavalla Neuvostoliitosta (”viisivuotissuunnitelma”, ”komissaarit”). Käytin komissaarinvirkojen täyttöprosessista täsmällistä ilmausta ”rumba”, sillä komission jäseniä ei valita kansanvaltaisesti vaaleilla, mikä sekin tuo mieleen sosialistiset totalitarismit.

Helpotusta valtioneuvoston kanslian, varta vasten perustetun ”puheenjohtajuussihteeristön” ja Brysselin Suomen-edustuston työn tuoksinaan luo se, että Suomen puheenjohtajakauden alkuun mennessä brexitin pitäisi olla päätöksessä, mitä se ei välttämättä ole.

EU:n puheenjohtaminen on myös kallista. Noin 90 kokouksesta koostuva kausi maksaa Suomelle 70 miljoonaa euroa, joilla pyörittäisi vastaavan ajan keskikokoista yliopistoa.

Julkaistessani pikapuoliin eduskuntavaaliteemani, vaadin siinä myös EU:lta selvää suunnanmuutosta ja koko konglomeraattia kulukuurille.

Kaivattu muutos myös tulee, sillä suurikin laiva uppoaa pitkässä ajassa, jos pohjassa olevaa reikää ei pian tukita. Sitä ennen kaikki on vain Titanicin kansituolien järjestelyä EU-eliittiin kuuluvan rolextariaatin kesken samalla, kun liekit nuolevat Wienin portteja filharmonikkojen sulosointujen tahdissa. Erona EU:n nykytilanteeseen on vain se, että Titanicissa olivat valot päällä.

Onneksi Turkki ei ole EU:n jäsen

Turkki on vajonnut viime kesän vallankaappausyrityksen jälkeen yhä syvemmälle totalitarismiin, josta kertovat viime päivien kansanedustajapidätykset. (Kulttuurirelativistisessa valossa nähtynä myöskään oma maamme ei tee tästä suurta poikkeusta, sillä viedäänhän Suomessakin kansanedustajia käräjille heidän poliittisista mielipiteistään.)

Asenteiden kiristyminen ja poliittisten olojen epävakaus eivät ole Turkissa uusia ilmiöitä. Esimerkiksi vuonna 2008 kumottu huntukielto säädettiin voimaan 1979. Nyt huntupakko on jälleen todellisuutta. Viime aikojen uutiset kertovat myös toimittajien ja tutkijoiden pidätyksistä. Vallankaappausyrityksen tuloksena kenraalejakin on viety kuin sikaa korvasta, luonnollisestikin ymmärrettävin syin.

Tässä valossa Turkin EU-jäsenyyttä vastustaneiden eurooppalaisten poliitikkojen kannanotot ovat osoittautuneet viisaiksi. Media ei ole kuitenkaan pitänyt melua siitä, kuinka vääriksi ja tuhoisiksi olisivat puolestaan osoittautuneet Turkin EU-jäsenyyttä kannattaneiden tahojen vaatimukset. Turkki on täysin epäkypsä demokratiaksi ja Euroopan unionin jäseneksi. Länsimainen oikeusvaltio se ei ole. Siksi taustalla edelleen kummittelevat jäsenyysneuvottelut tulisi pistää jäihin.

Ollin oppivuodet eivät opettaneet Rehnille mitään

Suomalaisista poliitikoista Turkin liittymistä EU:hun ajoi vaikutusvaltaisimmin Olli Rehn, joka toimi EU:n laajentumisasioista vastaavana komissaarina 2004–2009. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että hänen toimialaansa olisi kuulunut myös laajentumisen vastustaminen silloin, kun laajenemiseen ei ollut perustetta eikä syytä. Laajentumiskomissaarin tehtävänimikkeestä ei seuraa velvoitetta nimikkeen mukaiseen toimintaan, niin kuin hän näytti ajatelleen.

Kuuliaisuus EU:ssa valinneelle laajentumistendenssille toi Rehnille ruhtinaallisen palkinnon. Hän eteni talous- ja raha-asioista vastaavaksi komissaariksi ja komission varapuheenjohtajaksi. Organisaatio, joka palkitsee kellokkaansa virheistä, on itse virheellinen.

Olli Rehn on keskustan idealistisimpia poliitikkoja. Hän on osoittanut huonoa harkintaa myös ajamalla EU-vetoista hiilikieltoa Suomeen ja lupaamalla valtion varoja Guggenheim-museon rakentamiseen. Näistä kaikista olisi Suomelle suuria kustannuksia.

Onneksi Rehn ei onnistunut Turkin liittämisessä Euroopan unioniin. On vaikea (tavallaan helppo) kuvitella, kuinka sekaisin Euroopan unioni olisi, jos sillä olisi nyt jäsenenään Turkki, joka uhkaa EU:ta pakolaistulvalla, pyrkii käymään poliittista kauppaa maahanmuuttajavirroilla ja kamppailee sisäisten ongelmiensa kanssa, joista osa tosin johtuu juuri pakolaisvirroista.

Kun turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin

Jos Turkki olisi Euroopan unionin jäsen, voisi syntyä samanlainen tilanne kuin Konstantinopolin piirityksessä vuonna 1453. Osmanit (eli turkkilaiset) valtasivat silloin Bysantin valtakunnan (eli Itä-Rooman) pääkaupungin, Konstantinopolin, joka oli pitkään ollut Kreikan siirtokunta. He tekivät siitä oman pääkaupunkinsa, Istanbulin.

Turkista ei ole EU:n jäseneksi sen enempää poliittisesti kuin kulttuurisestikaan. Ainoa, mikä on kiinnostanut EU:ta Turkissa, on talous: halvempi työvoima ja markkinat, ehkä Alanyan riemurannat.

Tätä nykyä Turkki keinottelee EU:ta vastaan myös parantamalla suhteitaan Venäjään, jolle kaverit totta kai kelpaavat Krimin miehityksen jälkeen. Sen YK tuomitsi (Venäjää ja Pohjois-Koreaa lukuun ottamatta) selvästi laittomaksi.

Lisäjäsenten haaliminen liitoksistaan natisevaan ja päätöksissään horjahtelevaan EU:hun on myös sinänsä epäviisasta. Jäsenkerhon kasvaessa kasvavat myös eripura ja toimintakyvyttömyys. EMU:un mikään maa ei enää liittyisi, vaikka pääsisikin.

Eksklusiivisuus ei ole vastakkainasettelun tuottamista vaan todellisuudessa vallitsevien kulttuurierojen tunnustamista. Ulos sulkeminen ei luo vastakohtia vaan myöntää todeksi tilanteen, jossa jokin naapurimaa itse diskvalifioi itsensä sulkeutumalla sisään päin ja sulkemalla pois itsensä. Niin Turkki on tehnyt; samoin Venäjä.

Terrorismin kasvu kertoo politiikan rappiosta

Friedrich Nietzsche totesi aikoinaan, että katalin keino vahingoittaa jotakin asiaa on puolustaa sitä väärillä perusteilla. Terroristit puolustavat asioitaan väärillä perusteilla.

Britannian EU-jäsenyyttä kannattavan labour-poliitikko Jo Coxin murha ei olisi voinut ajoittua EU-kriitikoiden kannalta huonompaan aikaan. Kansanäänestykseen on aikaa muutama päivä, ja tapaus voi kääntää osan empivistä EU-jäsenyyden jatkamisen kannalle.

Viimeisimmät mielipidetiedustelut tosin osoittavat, että Coxin murhan jälkeen Britannian EU-eron kannatus nousi 7 prosenttiyksikköä. Tilanne on täpärä, sillä tutkimusyhtiö Quriouslyn mukaan 52 prosenttia briteistä aikoo äänestää eron puolesta. The Observerin sunnuntaina julkaiseman tiedustelun mukaan tilanne on tasan, ja sekä erolla että jäämisellä olisi 44 prosentin kannatus.

Niinpä myös median peli kovenee. Näyttöä lehtiväitteistä, joiden mukaan teko olisi ollut suunnattu harkitusti EU-eron puolesta, ei ole liioin löytynyt. Murhaaja Thomas Mair on todettu mielenterveysongelmaiseksi, eikä hän silminnäkijöiden mukaan huutanut ”Britain first”. Halu sitoa poliittinen EU-kritiikki yksittäisen hullun tekemisiin edustaa yritystä tahria EU:sta eroamista kannattavien maine. ”Tekojen propagandana” tunnettu anarkismi (käsite on peräisin italialaiselta Carlo Cafierolta) ei ole tainnut vaikuttaa ainakaan toivotusti.

Mistä onkaan kotoisin käsitys, että terrori-iskun yhteydessä pitää aina huutaa jotakin? ” – Noh, huudahtihan Abraham Lincolninkin surmaaja tunnetusti ”Sic semper tyrannis! [Näin käy aina tyranneille!]”. Thomas Jefferson puolestaan lausui, että ”vapauden puuta on aika ajoin kasteltava marttyyrien ja isänmaanystävien verellä”. Ja Søren Kierkegaard totesi, että ”tyrannin valta päättyy hänen kuolemaansa, mutta marttyyrille kuolema merkitsee hänen valtansa alkua” – tavanomaisimpia kliseitä toistaakseni.

Saa nähdä, miten käy Brexitin (Britannia exit) tapauksessa. Poliittinen murha on useasti ollut historian käännekohta. Käänteen suunta ja oikeutus riippuu siitä, kuka tai mikä lopultakin on uhri, ja kuka on marttyyri? Kuka kannattaa tyranniaa ja kuka vastustaa sitä? 

Kenen hyvä?

Muuan sosiaalidemokraattinen nuorisopoliitikko ihmetteli blogikirjoituksessaan, miksi surmataan ihminen, jotka ”halusi kaikille hyvää”. – Kas, ilmiö johtuu siitä, että ”hyväksi” sanotut asiat eivät välttämättä olekaan sitä valistusfilosofista yhteishyvää (bien commun), joka perustuisi egaliteetin ja maltillisuuden henkeen. EU:ssa ”hyvän” ajaminen ”kaikille ihmisille” on edustanut entistä useammin jonkin pienen kuppikunnan, suurten talousorgaanien tai uskonnollisen despotian, kuten islamin, valtaa. Ja niitä on ajettu voimakkaasti juuri EU:n tukeman maahanmuuton kautta.

Myös valistusaatteeseen sisältynyt yhteishyvän ihanne alkoi mädäntyä, kun yhteishyvän valiokunta (Comité du salut public) vuonna 1793 anasti vallan Ranskassa, ja alkoi Maximilien Robespierren johdolla hirmuvallan aika. Hänkin ”halusi kaikille hyvää”, minkä tuloksena giljotiinin terän alle joutui lähes 20 000 ihmistä. Näin tuli osoitetuksi, että ”lyhin askel maailmassa on askel hyvästä pahaan” (tai – ollakseni sarkastinen – samaa tietä takaisin). ”Hyvät ihmiset” ovat juuri siksi vaarallisia, että he eivät tunnista itsessään olevaa pahuutta, ja siksi heistä usein tulee pahimpia kaikista.

Euroopan unionin sosiaali- ja arvoliberaali idea on kaunis, mutta tosiasiassa EU:sta on tullut USA ilman sähkötuolia – tai Neuvostoliitto ilman vankileirien saaristoa, aivan niin kuin The Guardian-lehden päätoimittaja arveli ajankohtaisessa kirjoituksessaan. EU muistuttaa myös kommunistista kapitalismia Kiinaa siinä, että Euroopan unionissakin poliittinen valta on keskitetty komissiolle ja taloudellinen valta suuryrityksille.

EU:n loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot, jotka säikähtelivät vähäisimpiäkin kansallismielisyyden varjoja ja halusivat estää Saksaa nousemasta liian vahvaksi kansantaloudeksi. Niinpä valtaa alettiin siirtää kansallisvaltioista Brysseliin ja Strasbourgiin. Nyt poliittisen vallan enin osa on siellä ja taloudellinen valta Euroopan keskuspankin pääkonttorissa Frankfurtissa.

Eurooppaa johtavat ituhipit

”Eihän tässä näin pitänyt käydä”, sanoi pitkän linjan ammattipoliitikko Väyrynen. EU:n totalitarisoituminen ei ole ihme, sillä monet johtavat EU-poliitikot ovat olleet kommunisteja tai sosialisteja. Esimerkiksi komission entinen puheenjohtaja José Manuel Barroso oli alun perin yksi maanalaisena toimivan maolaisryhmän ja Portugalin kommunistisen työväenpuolueen liidereistä. Heidän ihanteensa tulivat paljolti samoista lähteistä kuin Baaderin ja Meinhofin.

Kansallisten etujen edistäminen on torpattu EU:n internationalistisen idean vahvistamiseksi jo siinä, että komissioon on valittu jäsenvaltioista lähinnä sosialisteja, kommunisteja, porvareita ja vihreitä, jotka kannattavat integraation syventämistä, liittovaltiota, rahaunionia, maahanmuuttoa, rajavalvonnan vähentämistä, sensuuria, velkojen yhteisvastuullistamista, ilmastosopimuksiin hirttäytymistä, direktiivien lisäämistä, firmojen veropakolaisuutta ja yksilöiden talouden tarkkailua.

Tähän on päädytty, koska komissaareja ei Euroopan unionissa valita kansanvaaleilla, vaan heidät valitsee EU-maiden johtajatroikan yhdessä päättämä puheenjohtaja ”EU-maiden tekemien ehdotusten perusteella”. Jo tästä lähtökohdasta on demokratia kaukana.

EU:n kurja tila johtuu siitä, että ituhipit johtavat Eurooppaa. Terrorismin nykyinen kasvu onkin merkki politiikan rappeutumisesta. EU:n internationalistinen poliittinen järjestelmä ei nauti kansalaisten luottamusta. Siksi kaduilla kuhisee ja paukkuu, ja vaikutusta tehostaa pakolaistulvan myötä leviävä islam. On kuitenkin väärin puhua ”terroristisesta politiikasta” tai ”poliittisesta terrorista”, sillä väkivalta ei alun alkaen kuulu politiikan määritelmään.

EU natisee liitoksistaan, ja valtioliittoa pitää koossa lähinnä Venäjän-uhka. Jos Venäjä palaisi demokratiaan, vetäytyisi Ukrainan alueelta ja muuttaisi ulkopolitiikkansa suunnan vähemmän aggressiiviseksi, se poistaisi nippusiteet EU-valtioiden ympäriltä. Myönteistä EU:ssa on viime vuosina ollut se, että unionin kautta on voitu vastustaa Venäjän harjoittamaa totalitarismia, mutta loogisesti ajatellen pahan välttäminen ei vielä ole hyvää.

Jos Britannia eroaa EU:sta, tämä indikoi, miten vastaava äänestys voisi päättyä myös muissa EU-maissa. Britannia ei ole kärsinyt laajan EU-kritiikin tavanomaisimmista taustasyistä lainkaan. Maa ei esimerkiksi kuulu euroalueeseen eikä Schengenin sopimukseen, ja myös jäsenmaksuista Britannia on neuvotellut vapautuksen. Niinpä on oletettavaa, että näiden systeemiongelmien piiriin kuuluvissa maissa vastustus olisi paljon korkeampaa ja riittäisi eroamiseen selvästi.

Euroopan neljä tietä

Omasta mielestäni jäsenyys EU:ssa ei enää palvele Suomen kansallista etua. Esimerkiksi pakolaiskriisiin ei ole pystytty löytämään toimivaa ratkaisua EU:n tasolla, vaikka EU olisi ollut oikea väline asian ratkaisemiseksi ja islamilaisen terrorismin pysäyttämiseksi. Epäonnistuminen johtuu siitä, että suuressa valtioliitossa ei voida saavuttaa tarvittavaa yksimielisyyttä, ja siksi valtioiden on pitänyt alkaa valvoa rajojaan jälleen itse valtakuntien rajoja pilkkanaan pitävän Schengenin sopimuksen ohi.

Euroopan kansakunnilla on edessään neljä mahdollista tietä.

Nykyinen federalistinen tie (1) johtaa aina vain syvemmälle integraation sysimustaan syleilyyn ja liittovaltion pimeään ytimeen, jossa velat, varat ja verotus katsotaan yhteisiksi, valtioiden itsemääräämisoikeus nujerretaan, ja kansalaisten taloudelliset ja poliittiset vapaudet otetaan pois esimerkiksi käteisen rahan ja sananvapauden – noiden vapauden viimeisten tunnusmerkkien – kuolettamisella. Tuloksena on sisäisiä devalvaatioita, julkisen omaisuuden myyntejä kansainvälisille sijoittajille, työttömyyttä ja eriarvoistumista.

Toinen (2) tie on nationalismin tie, joka avautuu vastustamaan vasemmistohegemonisen totalitarismin luomista. Se puolestaan johtaa fasistiseen yhteiskuntakäytäntöön, jossa lisätään elämäntapatarkkailua ja kansalaisvapaudet riistetään kansallisten etujen puolustamiseksi.

Kolmas (3) tie on sosialismin tie, jolla valtioiden velkoja ja kansakunnilta velkojen panttina pois otettua varallisuutta aletaan lunastaa takaisin sosialismin keinoin. Tämä merkitsee pankkien sosialisoimista, liikepankeille luovutetun rahanluontijärjestelmän palauttamista keskuspankeille tai sitä, että EKP ostaa valtioiden velkakirjat pois rahoittajilta laskien liikkeelle suuren määrän rahaa. Tämä puolestaan merkitsee jättiläisinflaatiota ja tasaveroa kaikille. Finanssikuplan puhkaisemisesta seuraa hurjaa aineellista kurjuutta.

Neljäs (4) tie – ja samalla tie, jota itse haluaisin kuljettavan – on paluutie, jota kulkien Euroopassa tultaisiin hallitusti takaisin lähtökohtaan: itsenäisten kansallisvaltioiden järjestelmään. Tämä merkitsee valtioiden suvereniteetin, poliittisen itsemääräämisoikeuden ja itsenäisen rahapoliittisen vallan palauttamista, kansallisen lainsäädäntövallan vahvistamista ja eurojärjestelmästä irtautumista.

Käännytetyn pakolaisen hinta on jatkossa Ferrari

Suomalaiset ovat huojentuneet hetkeksi ja kuvitelleet pakolaisongelman olevan hallinnassa, kun osa laittomista maahanmuuttajista on voitu käännyttää vastaanottokeskuksista muihin EU-maihin tai kotikonnuilleen. Jopa sisäministeri Petteri Orpon maailmaa syleilevät tervetulotoivotukset ovat alkaneet näyttää muka-vastuullisilta, muka-ymmärrettäviltä ja muka-siedettäviltä, ja hänen päänsä päällä on alkanut kimmeltää sädekehä kokoomuksen puheenjohtajavaalia varten.

Kulissien takana kuitenkin juonitellaan ja tapahtuu. Viime maanantaina Euroopan komissio sopi 250 000 euron sakosta per pakolainen, mikäli maa ei ota pakolaista vastaan. Tätä kautta komissio käytännössä hylkää Dublinin sopimuksen, joka sallii palauttaa pakolaiset takaisin ensimmäiseen saapumismaahansa.

Jean-Claude Junckerin lausuman mukaan tavoitteena on painostaa etenkin ”pohjoisia EU-valtioita”, kuten Suomea, Ruotsia, Baltian maita ja Britanniaa, jonka pääministeri Cameron on jo tuominnut hankkeen ”yksinkertaisesti mahdottomaksi hyväksyä [simply unacceptable]”. Komission tavoitteena on kiristää myös itäisiä EU-maita, joista Puola, Slovakia, Romania ja Unkari ovat ilmoittaneet vastustavansa suunnitelmaa.

Uudessa kiintiöjärjestelmässä esimerkiksi Puolan pitäisi vastaanottaa 6500 pakolaista, tai muuten sen pitäisi maksaa sakkoa yli miljardi euroa! Sen sijaan Suomen hallitus on suhtautunut hankkeeseen lammasmaisesti ja jopa vaatinut kiintiöjärjestelmän voimaantuloa tietämättä edes sitä, mikä tuo kiintiö Suomea koskien olisi.

Jotta sakottaminen olisi tehokasta ja vaikuttavaa, sakon täytyy tietysti koetella kieltäytyjämaata pahemmin kuin pakolaisten vastaanottamisen sinänsä. Koska sakko on pitänyt säätää niinkin korkeaksi kuin 250 000 euroon (joka vastaa suurin piirtein yhden uuden Ferrarin hintaa), tämä antaa kuvaa siitä, mitä pakolaisten vastaanottaminen kotoutuskulut mukaan lukien saattaa valtioille maksaa. Vain äärimmäisten kustannusten uhan alla vastaanottaminen alkaa näyttää ”vähemmän kielteiseltä”. Logiikka on: joko maksat tai itket ja maksat.

Näin Euroopan komissio käy käänteistä ihmiskauppaa, jossa maksajina ovat kriisin syyttömät sivulliset, eli eurooppalaiset veronmaksajat: sinä ja minä. Samanaikaisesti ihmisoikeusjärjestöt (http://www.paljonkoihminenmaksaa.org/) spekuloivat ihmisarvolla ja ”ihmisen hinnalla”, vaikka pakolaisten käännyttäminen takaisin turvalliseen maahan ei vaaranna ihmisarvoa lainkaan ja vaikka myös vastaus kysymykseen ”paljonko ihminen maksaa” on olemassa.

Pelkästään taloudelliselta kannalta katsoen ihmisen hinta muodostuu kaikista hänen elinkustannuksistaan. Vaihtoehtona on länsimaisille ihmisille erikoistarjouksena langetettava sakko. En väitä tietäväni ihmisen tarkkaa hintaa, mutta siitä olen varma, että kenelläkään ei ole periaatteellista velvollisuutta maksaa muuta hintaa kuin omansa.

Huoltosuhdeluvun mukainen toisten piikkiin eläminen on ongelma myös länsimaissa, mutta oman kansakunnan hyväksi kiertyessään sen voidaan katsoa tukevan aina jollakin tavalla sitä yhteisöä, jossa maksajat itse elävät. Niinpä kansallisvaltioiden sisällä tapahtuvalla hyväntekeväisyyden vaatimuksella on oikeutus siksi, että se helpottaa maksajien omaa asemaa yhteisössä. Tätä vaikutusta puolestaan ei saada aikaan, vaikka Suomi sijoittaisi koko valtion budjettinsa kehitysapuun, EU-sakkoihin, EU-jäsenmaksuihin, ilmastomaksuihin, euron tukitoimiin ja muihin internatsistisen korruptiohömpötyksen ylläpitoon, jonka yhteenlasketut kulut ovat jo sotakorvausten luokkaa.

Valtiofilosofisesti katsoen sakotuksen tai painostuksen ei pitäisi kuulua minkään kansanvaltaisena esiintyvän valtioliiton olemukseen, ei myöskään Euroopan unionin. Tässä suhteessa EU onkin osoittautunut pahemmaksi hirttosilmukaksi kuin YYA. Neuvostoliittokin tunnettiin vain ”liittona, joka neuvoi” – ei kiristäjänä, joka olisi lähettänyt meille suoria uhkauksia.

Nähdäkseni ainoa syy, joka pitää Euroopan unionia koossa, onkin vain nykyisen Venäjän uhka. Sakoilla, talousdiktatuurilla, sensuurilla ja kiristyskeinoilla operoiva Euroopan komissio alkaa kuitenkin näyttää entistä enemmän totalitarismilta jopa niin, että Putinin tappio kierojen keinojen käyttäjänä näyttää väistämättömältä. Ehkä Putinin ja hänen esikuntansa kannattaisikin perääntyä aggressiivisesta ulkopolitiikastaan ja mahdollistaa siten nippusiteiden avautuminen Euroopan unionin ympäriltä. Näin voitaisiin vähitellen palata itsenäisten kansallisvaltioiden Eurooppaan.

On irvokasta, että pakolaispolitiikkaa pidetään kansanvaltaisen parlamentaarisen valvonnan ja päätöksenteon ulkopuolella. EU:n komission omassa keskuudessaan ”sopima” sakko on jälleen yksi lisä siihen käskytyksen ja määräilyn läjään, jossa löyhkäävät vahvasti demokratian ja itsemäärämisoikeuden loukkaukset sekä valhe.

Mikäli olisin Suomen pääministeri, lausuisin kyseiselle politiikalle haisevan vastalauseeni David Cameronin tapaan. Ja perään vastauhkaus: muussa tapauksessa voitte pitää sanelupolitiikkanne hyvänänne, ja sanomme hyvästit koko konglomeraatille.

EU – Syypää myös homofobian kasvuun

Kuten muutamat poliitikotkin ovat huomanneet mainostaa, Euroopan unionin komissio ja parlamentti ovat tuominneet Euroopassa kasvuun lähteneen homofobian.

Kuinka voin kyllin kiittää tästä ylhäältä päin tulevasta jalomielisyyden osoituksesta?

Koska EU on johtanut kansallisvaltioiden taloudet kuralle, EU on nyt paljon homoja itseään epäsuositumpi.

Koska EU on tätä nykyä tavattoman vihattu, se ottamalla kantaa homojen puolesta aiheuttaa itse tuota paheksumaansa homovastaisuutta.

Epäsuositun tuki on käytännössä samaa kuin mustamaalaus, sillä kukaan ei halua EU:n huonoa mainetta takkiinsa.

Niinpä voisi kysyä, vähenisikö kasvava homofobia, jos EU lopettaisi meidän tukemisemme.

Itse arvelen, että näin juuri kävisi.

EU on myös maahanmuuttoa lietsomalla aiheuttanut eripuraa kansallisvaltioiden sisällä. Siten se on aiheuttanut yleistä rasismia, joka on levinnyt etnisistä vähemmistöistä koskemaan myös homoja.

Seksuaalivähemmistöt ovat kärsineet maahanmuutosta, kun etnisyyteen liittyvä syrjintä on kohdistettu valikoimattomasti myös kansallisiin vähemmistöihin.

Kun EU nyt ilmoittaa vastustavansa tuota lentoon lähettämäänsä homofobiaa, siinä on kyse EU-byrokraattien omasta huonon omantunnon tunnustuksesta.

He eivät ilmeisesti tiedä, mitä tarkoittaa defensiivisyys.

Homoja tukemalla EU istuu meidän pöksyillämme tuleen. Se pyrkii käyttämään homoja välineenä oman itsensä oikeuttamiseen.

Koska EU on yhteisen rahan ja EMU:n kautta tuhonnut kansallisvaltioiden taloudet, se koettaa oikeuttaa itseään sosiaalisten ja moraalisten normien mestarina.

Tähän homot ovat kelpo välineitä, kun EU yrittää ostaa kannatusta ja käyttää homoja kauppatavarana.

Mikäli EU ei lopeta tätä homojen tukemista, on vaarana, että yleinen EU-kriittisyys ja maahanmuuttokriittisyys kohdistuvat entistä pahemmin myös meihin homoihin, kun meistä lavastetaan EU:n hameenhelmojen alla piileskeleviä syntipukkeja.

Muutenhan meidän asiamme eivät olisikaan hullummin.

Helvetin kuusitoista!

Muistatteko muuten, mistä tulee sanonta ”helvetin kuusitoista!”? No, ministereitä oli ennen vanhaan 16. Nykyään heitä taitaa olla parikymmentä, joten ilmaisun voisi päivittää.

Hallitustunnustelijan ja sittemmin muodostajan tehtävänä oli keittää kokoon toimiva enemmistöhallitus. Nyt maahan syntyi jokseenkin toimiva vähemmistöoppositio.

En tarkoita, että olisin konservatiivisen opposition kanssa samoilla linjoilla elämäntapakysymyksissä, mutta suhteessa maahanmuuttoon, euromaiden tukemiseen ja esimerkiksi sosiaalitoimen käytäntöihin olen.

Huvittavaa on, että vaalien jälkeen lehdistö alkoi spekuloida Perussuomalaisen puolueen eripuraisuudella ja mahdollisella hajoamisella. Käytännössä puolueen kansanedustajat ovat asettuneet puheenjohtajansa taakse yksimielisinä kuin laupiaat lampaat muutamaa vinkaisua lukuun ottamatta.

Sen sijaan hallitus saatiin kokoon liisteröimällä, parsimalla sekä myöntämällä keskenään riiteleville puolueille erivapauksia. Yksimielinenkään oppositio ei kuitenkaan tätä hallitusta kumoa. Päinvastoin: se pitää kabinetin koossa.

Jyrki Kataisen hallitus horjuu koko nelivuotisen taipaleensa loppuun asti. Se hoipertelee läpi synkkien leikkauslistojen, Espanjalle, Italialle ja Belgialle annettavien miljarditakausten sekä maahanmuuttajien houkuttelemiseksi tarvittavien tukivyöryjen.

Hallituksen koossa pysymisen varmistaa se, että hallituspuolueilla on yhteinen vihollinen: Perussuomalaiset r.p. Yhteinen vihollinen yhdistää enemmän kuin mikään ohjelmallinen erimielisyys erottaa.

Valtioneuvostossa saatetaan joutua jo ensi vuonna juonittelemaan: ’Jos me nyt emme hyväksy kymmenen miljardin lisärahoitusta pysyvälle vakausvälineelle, seuraavissa vaaleissa Perussuomalaiset nousevat valtaan!’ Aivan niin kuin tulee käymään. Jopa viidenkymmenenyhden prosentin tuella.

Pelko toteutuu ja syykin on selvä: Perussuomalaiset nousevat raketin lailla hallituksessa istuvien puolueiden oman tyhmyyden tähden. Puolue kerää kannatusta juuri siksi, että hallitus tekee niin kuin tekee, eikä päinvastoin. Vastassaan hallituksella näyttää olevan Suomen kansa.

Nyt kokoon saatu hallitus tulee saamaan kaikkien aikojen arvostelun, hyökkäykset ja kritiikin, sillä sillä on edessään mission impossible: verokertymän väheneminen, valtion menojen kasvaminen, maahanmuuton ongelmat, eurotalouden romahdus, siitä sikiävä ihmisviha, nollakasvu ja elintason pysyvä lasku. Lisäksi Suomen hallituksen odotetaan ruokkivan puolet Euroopan kansakunnista.

Jo nyt Euroopan unionin komissio on ilmaissut haluavansa voimaan toimintamallin, jossa unionin jäsenmaiden valtioiden budjetit alistettaisiin jatkossa EU:n hyväksyttäväksi. Tämä voi olla hyvä keino kurittomien kontrolloimiseen, mutta käytännössä se johtaisi kaikkien maiden taloudellisen itsemääräämisoikeuden kaventamiseen. Mikäli liittovaltion perustaminen ja yhteiseen verotukseen siirtyminen ei onnistu, federalismi viedään läpi Euro Plus -kilpailukykysopimuksella sekä Eurooppa 2020 -strategialla.

Tätä kautta suitsiin halutaan euroalueen kaikki palkat, verot, eläkkeet sekä sosiaaliturva. Suunnitelmaan kuuluu myös palkkatason ja yritysveropohjan harmonisointi, inflaation palkkoihin ja eläkkeisiin tuomien indeksikorotusten poisto sekä eläkkeiden sitominen eläkeiän korotukseen.

Käytännössä työvoimakustannusten sitominen tuottavuuteen euroalueen laajuisesti tarkoittaa euroalueen laajuista palkkojen romahduttamista. Tällä tavoin kolmas maailmansota käydään kapitalismin asein läntisessä Euroopassa.

Vähiten kaikista aseista olenkin aina pelännyt sotilaiden käsissä olevia aseita, sillä niitä harvoin käytetään ihmisten varattomiksi tekemiseen, joka puolestaan suoritetaan näennäislaillisilla verukkeilla kirkkaassa päivänvalossa. Aseelliseen hyökkäykseen olisi myös helpompi vastata, ja myös häviäjän osa olisi parempi, sillä uhrilta vain lähtisi henki. Sen sijaan taloudellisen riiston uhrit jätetään usein tuskallisesti eloon turvaamaan kapitalistien entistäkin keskitetympi rikastuminen.

Kun Suomen hallitus ottaa myönteisen kannan edellä kuvattuihin uudistuksiin, kunkin hallituspuolueen kannatus saattaa olla vajonnut neljän vuoden kuluttua alle kymmenen prosentin. Tämä johtuu siitä, että yksikään niistä ei seuraa laatimaani poliittista ohjelmaa.

Sen sijaan jokainen sellainen puolue, joka noudattaa laatimaani ohjelmaa eikä mitään muuta, tulee nousemaan tähtiin, aivan kuten Perussuomalainen puolue on tehnyt, tosin sillä pienellä erotuksella, että puolue vastustaa homoja. Tämä virhe puolueelle on toisaalta suotava, sillä kukaan ei ole erehtymätön, eikä perussuomalaisiltakaan vaadita Jumalan viisautta.

Mutta myöskään perussuomalaiset eivät pysty pelastamaan Suomea tuholta. Puolueen kannatushuippu ajoittuu todennäköisesti ajankohtaan, jolloin Suomen on erottava sekä eurosta että lahoavasta Euroopan unionista. Juuri tähän puoluetta lopulta tarvitaan.

Todennäköisesti puolueen toimintakyky ei kuitenkaan riitä. Syynä ovat nämä tynnyrissä kasvaneet hakkaraiset. No, eipä minua tämän maan tulevaisuus paljon kiinnosta, kun en voi siihen vailla poliittista valtaa vaikuttaa. Jään vain katselemaan naureskellen, mihin tämä halki koko maanosan levinnyt hulluus ja järjettömyys oikein johtaa ja mitenkä kaikki päättyy. Yleensä maahanmuutto-ongelmat, kansakuntien eturistiriidat ja valtioiden kuristuminen velkoihinsa johtavat sotiin ja verenvuodatukseen. Ilmeisesti niin käy myös tulevaisuudessa, kautta Euroopan katujen.

Minua lohduttaa vain rationalismin ajan filosofin, matemaatikon ja diplomaatin, Gottfried Leibnizin ajatus, että elämme joka tapauksessa parhaassa mahdollisessa maailmassa, jota parempaa ei voisi olla. Koska se on näköjään samalla faktisiteetti, jolle ei ole vaihtoehtoja, paras asiaintila on luonteeltaan parhaillaan vallitseva totalitarismi ja yhden vaihtoehdon politiikka. Ehkä juuri Leibniz olikin nykyisen Euroopan unionin ylioptimistinen ja idealistinen oppi-isä.

Komissaarinsalkut koplattiin jälleen

Kaleva-lehden uutinen EU:n komissaarinsalkkujen jaosta iloitsee, että keskustan Olli Rehn nimitettiin tärkeänä pidettyyn talouskomissaarin virkaan. Salkkua sanotaan painavaksi, minkä jokainen lama-aikana varmasti ymmärtää. Suomelle nimitys oli lohdutus siitä, että ketään suomalaista ei kelpuutettu liittopresidentiksi eikä EU:n ulkoministeriksi. Rehnille virka oli palkinto siitä, että hän jo laajentumiskomissaarina edisti kuuliaisesti Turkin liittämistä Euroopan unioniin, vaikka se ei ole EU:n eikä Suomen etujen mukaista.

Suomalaiset olivat huippuvirkojen nimitysruletissa täysin ulalla siitä, mikä maamme arvo ja asema Euroopan unionissa on. Väärästä omastakuvasta kertoi se, että suomalaiset kuvittelivat voivansa työntää Paavo Lipposen tai Alexander Stubbin johonkin unionin johtotehtävään. Myös taktiikka oli väärä. Kun liittopresidentiksi tai ulkoministeriksi tarjottiin montaa henkilöä, suomalaisille vastattiin, ettei Suomella ole ketään selkeää ehdokasta.

EU:n salkkukauppa ei ole vain lapsellista vaan myös poliittisesti vääristynyttä. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta vaihdetaan muutamien pääbyrokraattien asemiin etäisessä organisaatiossa. Liittopresidentin ja ulkoministerin salkuista käytävä kädenvääntö on juuri sellaista peliä, jossa suomalaisten yhteiset, suuria kansanjoukkoja koskevat edut vaihdetaan jonkun suomalaisen sattumavirkamiehen henkilökohtaiseen asemaan byrokraattisessa laitoksessa. Eli kunhan joku Lipposen tapainen energialobbari saisi EU-salkun, ollaan valmiit panemaan muiden suomalaisten demokraattiset oikeudet ja itsenäisyys myyntiin, aivan kuten ”integraatiota tihentävässä” sananvapauden kahlitsemisessa on käynyt ja yhteisessä maahanmuuttopolitiikassa käy.

Kansalaisia puolestaan hallitaan ja tyynnytellään uhittelemalla, kuinka suurien haasteiden ja tehtävien edessä komissaarit painiskelevat, ja korostamalla ettei niissä kehissä joka poika pärjää. Näin kansalaisilta ostetaan myötätuntoa ja luottamusta, melkeinpä sääliäkin, EU:n byrokraateille. Kiintoisa on myös komissaarien valintaprosessi: ”Barroso kierrättää”, ”Barroso täyttää”, salkkua ”puuhataan” jollekulle ja niin edelleen. – Kahdenkymmenenseitsemän tehtäviinsä koplatun käsissä on koko unionin johto.

Totalitarismit voi tunnistaa siitä, että niissä politiikkaa tehdään sillä perusteella, mikä tukee byrokraattien kiinnittymistä vallankahvaan. Henkilökohtaiset edut asetetaan oman maan etujen edelle. Eivät komissaarit lähde maansa etua edistämään vaan ”EU:n yhteistä etua” ja tietysti poliittista uraansa. Huolestuttavaa on sekin, että oman maan edun ajatellaan huipentuvan vain jonkin yksittäisen virkamiehen asemaan komissiossa. Kaikkien munien laittaminen samaan koriin ei ole kuitenkaan järkevää. Siinä tulee pelanneeksi upporikasta ja rutiköyhää.