Kolme pointtia kaksoispuheesta

1) Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC jäi kiinni rysän päältä, kun paljastui, että toimittajat olivat muokanneet Donald Trumpin videopuhetta editoimalla hänen suuhunsa klippejä puheen toisesta kohdasta. Huulisynkka kyllä toimi hämäävällä tavalla, mutta vääristelyä ei saanut pois jynssäämällä.

Puolustelu vain pahensi tilannetta, kun muodollisessa vastuussa olevat johtajat irtisanoutuivat. Heidän moraalinsa on ihailtavaa mutta tarjosi julkisuuteen pelkän sähköjäniksen. Yleisön odotettiin hurahtavan hämäykseen, ja oli mahdollista ajatella, että kappas: viattomat ihmiset lähtevät, joten mediahan on selvästi uhri!

BBC yritti kääntää huomiota ”kontrollin heikkouksiin” tarjoamalla selitykseksi, että asiaan olisi pitänyt tarttua aiemmin. Mikään mainituista toimenpiteistä ei yllä ongelman ytimeen.

Ongelma on sama kuin valtavirtaviestimien piirissä yleensäkin: toimittajien kiilusilmäinen woke-aktivismi, jonka kautta he murjovat muun muassa Donald Trumpia epärehellisin keinoin samalla kun he toisesta suupielestään vakuuttelevat oman journalisminsa ehdotonta totuudenmukaisuutta ja luotettavuutta.

He todellakin tuottavat aitoa kaksoispuhetta. Hopeareunus asialla on, sillä enää ei tarvita kallista tekoälyä tuottamaan deep fakeja.

2) Helsingin Sanomat julkaisi verkkosivuillaan sellaisen journalistisen erikoisuuden kuin ”mainosartikkelin”. Siis mainoksen, joka mukamas on artikkeli.

Helsingin keskustaan suunnitteilla olevan pienoisydinvoimalan puolesta esitetty propaganda yritettiin lavastaa lehden journalistiseksi sisällöksi tekstifontin ja layoutin yhtäläisyyksiä myöten. Mainostaja oli Helsingin kaupungin energiayhtiö Helen.

Mainosartikkelin pääviestiksi hahmottui se, mikä siinä jätettiin sanomatta, eli ydinvoimalan lauhdevesi lähetettäisiin kiertämään asukkaiden lämpöpattereihin, koska on huomattu, että lämpöä ei saada ongittua tarpeeksi merivedestä, kun hiilivoimalat on vihreän idealismin vuoksi lopetettu ja meriveden lämpötalteenottoa varten tarvittava järjestelmä maksaisi lähes puoli miljardia euroa (aiheesta täällä).

Nyt Helen kärvistelee ongelman vuoksi niin, että paikalliset viher-Hitlerit yrittävät riskeerata asukkaiden turvallisuuden ja tehdä kaupungista ydinsukellusveneen.

Näin talojen matalalämpöradiaattorit (suom. lämmityspatterit) saattaisivat muuttua onnettomuuden sattuessa todellisiksi radiaattoreiksi (säteilijöiksi). Tämän todetakseen ei tarvitse olla nimby.

”Mainosartikkelin” hyväksyminen lehteen kertoo Helsingin Sanomien toimituksen myötämielisyydestä pienydinvoimaloille, jotka kokonaistehonsa (noin 500 MW) puolesta vastaavat tosiasiassa suuria ydinvoimaloita.

Lehden verkkosivuilla kyllä kerrottiin kyseessä olevan mainoksen, joten kiitos varoituksesta. Mutta lehti ja energiayhtiö voisivat jatkossa esittää tarkoitusperänsä vähemmän naamioidusti eivätkä yrittää pukea agendaansa journalismia muistuttavaan kaapuun.

Kilpailu- ja kuluttajaviraston mukaan ”[m]ainos on voitava tunnistaa mainokseksi siihen tarkemmin tutustumatta. Tunnistettavuus vaarantuu helposti esimerkiksi silloin, jos mainos on laadittu artikkelin muotoon.”

Tosin tälläkin tapauksella on hopeareuna: kun lehden tarkoitusperä on alleviivattu mainosartikkeliksi, tendenssiä ei tarvitse yrittää sulauttaa lehden juttuainekseen henkilöhaastattelujen, uutisten tai reportaasien muodossa.

”Kaupallisen yhteistyön” voi vielä ymmärtää sosiaalisen median somefeimeiltä, jotka eivät edes yritä esiintyä journalisteina ja jotka muutenkin ovat kuuluisia vain siitä, että he ovat kuuluisia. Mutta valtavirran uutismedialta journalismin ja mainosten keskinäinen sotkeminen on selvä virhe.

Hesarin suksi on lipsunut ennenkin, muun muassa silloin kun lehti hyväksyi kanteensa yksityisen tahon antimainoksen erästä presidenttiehdokasta vastaan.

Miten nyt verkossa oleva mainosartikkeli vaikuttaa? Mikäli alueemme suurimman maksullisen paikallislehden lukija on niin dementoitunut, että ei huomaa kyseessä olevan mainoksen (edes erikseen mainittaessa), ei ole huolta viestin perillemenosta. Muut puolestaan huomaavat asian ilman erillistä lukuohjetta tullen siten immuuneiksi indoktrinaatiolle, jolle kaikki medialle antautuminen nykyisin altistaa, kun median sisäistä itsekriittisyyttä ei enää ole. 

3) MTV3:n Huomenta Suomessa väitettiin 11.11.2025, että toimittajat eivät uskalla esittää asioitaan ”kovan mediakritiikin” vuoksi. Haastateltavana oli viestinnän professori Esa Väliverronen, joka haukkui aikoinaan kriittistä mediatutkimustani Totuus kiihottaa (2020). Kumosin hänen moitteensa tutkimukseni toisen osan Pavlovin koirat (2022) sivuilla 107–109, niin kuin kaiken muunkin höyrypäisyyden.

Toimittajat ja heidän etujärjestönsä ovat vaatineet toistuvasti mediakritiikin vaimentamista ”loukkaavuuteen” ja omiin etuihinsa vedoten. He ovat peränneet itselleen yhdenvertaista sananvapautta laajempia oikeuksia ja narisseet, että uutisoimatta jättäminenkään ei muka rajoita sananvapautta. Tosiasiassa sananvapauteen kuuluu perustuslakimme 12 §:n nojalla paitsi oikeus esittää, myös oikeus vastaanottaa viestejä kaikkien kanavien kautta kenenkään ennakolta estämättä.

Valtavirran viestimet ovat järjestelmällisesti pyrkineet laakeroimaan ja seppelöimään itsensä totuuden äänitorviksi ja maalittamaan kansalaisten esittämät toisenlaiset näkemykset ”valejournalismiksi” peittäen siten vähintäänkin yhteiskunnallisen todellisuuden: sen, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassa esiintyy. 

Kun yleisöt arvostelevat medioita, toimittajien mielestä kyse on maalittamisesta, mutta kun toimittajat itse maalittavat ihmisiä, kyse onkin vain ”taustoittamisesta”.

MTV3:n lähetystyö edustaa suomalaisen median valkopesua Isossa-Britanniassa vallitsevan kuohunnan johdosta. 

Minä näen ongelman toisin päin kuin Väliverronen. Median harjoittama maineterrori on syynä siihen, miksi filosofit ja muut median kriitikot eivät uskalla esittää arvioitaan, kun joutuvat pelkäämään median kostoja. Ilmiöllä on spiraalimainen vaikutus, sillä median mustille listoille joutuneiden huonot kohtalot eivät rohkaise mediakriittisyyteen enää ketään. Sellainen rohkaisee vain pelkäämiseen.

Sananvapauden lisäksi tieteellä on perustuslain 16 §:n 3 momenttiin perustuva tieteen vapaus, joka kattaa yliopistolaitoksen lisäksi yksityiset tutkimuslaitokset ja joka professori Pentti Arajärven mukaan suojaa myös jokaista itsenäistä tieteilijää. Tätä vapautta ei pitäisi kalvaa pois median kylvämillä peloilla, uhkauksilla eikä vääristelyillä, ei myöskään viranomaisten harjoittamalla normatiivisella pamputuksella tai taloudellisella ehdollistamisella tai kiristyksellä, joka liittyy tutkimusten sisältöihin.

Kirjoitan aiheesta vaativan erityistason kirjoissani, joita ei ole tarkoitettu matalamielisille, lukutaidottomille eikä uuninpankkojen töyhtöpäille. Suosittelen viestinnän oppiaineen tutkintovaatimuksiin.

Aiheesta aiemmin

 

 Asiantunteva professoriarvio täällä.

   

Asiantunteva professoriarvio täällä.

Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä

Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta 

Tieteen ongelma ei ole vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen

Tulin osallistuneeksi viime keskiviikkona Helsingin yliopistolla järjestettyjen Tieteen päivien avajaisiin. Paikalla puhunut tiede-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sari Multala (kok.) ilmoitti, että hän on antanut lakiesityksen, jonka mukaan Suomen Akatemian toiminta (pääasiassa tutkimusten rahoittaminen) ei saa jatkossa olla ristiriidassa kansallisen turvallisuuden, Suomen kansainvälisten velvoitteiden tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa.

Tieteen akateemikot reagoivat ja osoittivat ministerille kirjelmän, jonka mukaan

”[m]e allekirjoittaneet kaikki kolmetoista tieteen akateemikkoa olemme huolissamme esityksestä, joka rikkoo yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa harjoitettavan tutkimuksen vapautta. [...] Säännöksen taustalla olevassa hallituksen esityksessä on myös todettu, että tieteen vapauteen kuuluu sen harjoittajan oikeus valita tutkimusaiheensa ja -menetelmänsä. Tieteen suuntautumisen tulee toteutua ensisijaisesti tieteellisen yhteisön itsensä harjoittaman tieteen kritiikin kautta.”

Ihme, että tieteen akateemikoille ei tullut tämä mieleen silloin, kun edeltävän tiede- ja kulttuuriministerin Annika Saarikon (kesk.) sijainen, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen (kesk.), aloitti vyörytyksen Suomen Perustan julkaisemaa mediatutkimustani Totuus kiihottaa (2020) vastaan, jotta opetusministeriö perisi julkaisijalta takaisin kirjan tuottamiseen käytettyjä määrärahoja. Perusteeksi mainittiin, että tutkimuksessani ei edistetä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Ministeriö koetti tuolloin saada taakseen tasa-arvolautakunnan ja muutaman valitsemansa oikeustieteilijän. Ministerin suureksi pettymykseksi tasa-arvolautakunnan puheenjohtaja professori Tuomas Ojanen kuitenkin ilmoitti lausunnossaan 14.8.2020, että ”yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta ei katso aiheelliseksi antaa pyydettyä arviota” ja ”[s]ananvapausnäkökohtien ja lainvalvontaroolinsa vuoksi tasa-arvovaltuutettu ei yleensä ota kantaa yksittäisten julkaisujen sisältöön.”

Perussuomalaisten vastaisista mielipiteistään tunnettu yliopistonlehtori Liisa Nieminen puolestaan joutui oikeustieteilijänä hänkin toteamaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisestä 23.7.2020, että ”[t]uollaista vaatimusta ei kirjan kirjoittajalle tosin voidakaan laista suoraan johtaa.”

Tasa-arvovaltuutettu Jukka Maarianvaara kirjoitti itsensä hilliten 18.9.2020, että ”[t]asa-arvovaltuutetun toimivaltaan ei näin ollen kuulu arvioida, noudattavatko valtionavustusten saajat niiden myöntämistä koskevissa laeissa tai muissa määräyksissä asetettuja tasa-arvovelvoitteita.”

Nämä epäilemättä hyvin hienot virkamiehet ja -naiset ilmeisesti huomasivat, että ei ole viranomaisten asia päättää siitä, mitä tieteilijät katsovat hyväksi sanoa tutkimuksissaan ja julkaisuissaan.

Tieteen vapaus on turvattu perustuslain 16 §:n 3 momentissa. Professori Pentti Arajärven mukaan

”[t]ieteen vapaus sisältää oikeuden itse määritellä tutkimuksensa aiheet, menetelmät ja julkaisemisen muodot. Tieteen vapaus ei koske vain yliopistoissa harjoitettavaa tiedettä vaan myös muiden oppilaitosten, erilaisten tutkimuslaitosten, tiedeinstituuttien ja itsenäisten tieteen harjoittajien vapautta.”

Näin ollen tieteen ja tutkimustoiminnan vapaus koskee myös ajatuspaja Suomen Perustaa ja minua yksilönä. Lisäksi sen turvana on perustuslaillinen (PL 12 §) sananvapaus, johon ”[...] sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.”

Tämän mukaan kielletty on myös vertaisarviointiin mahdollisesti sisältyvä ennakkosensuuri, ja sananvapaus on laissa turvattu a priori. Niinpä tästä poikkeaviin vaateisiin ei tule sopimusteitsekään taivutella, saati että ahdisteltaisiin rahoituksen takaisinperinnöillä. Se on asia, joka kaikenlaisten uuninpankoilla mietiskelijöidenkin pitäisi ymmärtää.

Kirjaani vastaan suunnattu poliittinen hyökkäys perintätoimineen oli selvästi lain vastainen toimenpide, jolla vahingoitettiin sekä toimintaedellytyksiäni että tieteilijöiden yleistä halukkuutta esittää viranomaisten tai poliitikkojen näkemyksistä poikkeavia yhteiskuntatulkintoja.

Kirjoitin asiasta vastaanottotutkimuksessani Pavlovin koirat: Tieteellinen tuomio median byrokraattien kostosta (2022). Sanoin siinä, että ei ole tutkimuksessa arvostelemieni poliitikkojen, toimittajien eikä byrokraattien asia päättää teokseni merkityksestä oma lehmä ojassa.

Professori Timo Vihavainen totesi kirja-arviossaan, että ”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

Ruumis kuitenkin elää.

Tieteiden politisoitumisesta

Miten tämä liittyy ministeriön äskettäin esittämään tieteen vapauden kaventamiseen? Siten, että myös uudella lakiesityksellään poliitikot ja viranomaisvalta ovat rajoittamassa tieteilijöiden vapautta sanoa sanottavansa hallitusvallasta riippumatta. Viranomaiset pyrkivät nyt siis eräänlaisiksi cancel-aktivisteiksi, joilla on huono maine läpi koko yhteiskunnan.

Kansallisen turvallisuuden edistäminen on tosin vastakkainen tarkoitusperä verrattuna erilaisten silakkaliikkeiden ja varisverkostolaisten harjoittamaan uusvasemmistolaiseen maineterroriin.

Yhtä kaikki, molemmat pyrkivät kiristämään ideologista normiruuvia omalla tavallaan ja vahingoittavat siten rajoittamattoman kriittisyyden periaatetta, joka on falsifioitavuuden periaatteen edellytys. Sen mukaan epäilyttävätkin näkemykset (ja juuri ne) pitää voida ennakkoehdottomasti lausua, jotta niitä voidaan arvostella: vahvistaa tai kumota.

Tieteen tulosten päätyminen hyökkäyssotia käyviin tai niitä tukeviin maihin on tietenkin epätoivottavaa, mutta sen eliminoimisesta jo nykyisetkin käytännöt pitävät huolen.

Tieteen ongelma ei ole kuitenkaan viime aikoina ollut vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen. Ongelma on sama, joka tunnetaan myös Yleisradiosta (aiheesta täällä).

Suomen Akatemiassa se näkyy vuonna 2014 perustetussa strategisen tutkimuksen neuvostossa, joka luotiin tuottamaan valtionhallitusta tukevaa tutkimusta ja joka on hallinnoinut jopa 60 miljoonan euron vuosittaisia määrärahoja. Sen tutkimusohjelmien pääteemat valitsee valtioneuvosto, joka nimittää neuvoston jäsenet.

Myös akatemian toimikuntien rahoituspäätökset ovat seurailleet ja myötäilleet poliittisia agendoja ja tendenssejä, ja akatemia on tukenut epäkriittisesti ja tarkoitushakuisesti muun muassa maahanmuuttomyönteisiä, feministisiä, kehitysmaapoliittisia, monikulttuuri-ideologisia, ilmastonmuutoksesta meuhkaavia ja yleensäkin vihervasemmistolle suopeita hankkeita (aiheesta täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Rahoituspäätökset on tehty ulkomaisten lausuntojen mukaan johdetusti. Siitä ovat kärsineet ne aihealueet, jotka olisivat tärkeitä meillä täällä Suomessa. Esimerkiksi metsäasioita on käsitelty lähes yksinomaan globaalista ympäristönsuojelunäkökulmasta, ja kansantaloudelliset ja omaisuudensuojaan liittyvät näkökohdat on unohdettu kokonaan (kritiikkiä täällä).

Kunpa tieteen akateemikot puuttuisivat myös näihin vääryyksiin, jotta kaikki arvosteleminen ei jäisi vain oman aktiivisuuteni varaan. Mutta eipä taida uskallusta riittää, vaikka selkään taputtelijoita ja puukottajia on kyllä riittänyt. 

Sotaisana aikana kannattaisi taistella tieteen ja julkisen keskustelun suuremman vapauden puolesta eikä sitä vastaan.

Akateemista asiantuntemusta ylenkatsotaan

Huomiota herättää myös tapa, jolla ministerit ja muut kansan edunvalvojat pitävät julkisia virkoja ominaan ja jakelevat niitä puoluepoliittisilla kädenpuristuksillaan toisilleen eräänlaisiksi palkinto- ja eläkeviroiksi tai suojatyöpaikoiksi putoamassa oleville.

Esimerkiksi käy vaikkapa opetus- ja kulttuuriministeriössä olevan kansliapäällikön viran täyttäminen tai vastikään haettavana ollut Kelan pääjohtajan viran täyttö.

Molempien valintaa pidetään mediassa jo puolueiden kesken sovittuina. Esimerkiksi MTV3:n uutisissa tiedotettiin 14.1.2025, että Kelan pääjohtajaksi on työministeri Arto Satosen (kok.) rinnalle hakijoiksi ilmestynyt myös muita ”nimekkäitä” henkilöitä, jollaisiksi mainittiin entinen ministeri Annika Saarikko (kesk.) ja HUSin diagnostiikkajohtaja Lasse Lehtonen (kok.).

”Nimekkyys” on merkillinen kelpoisuuden ja pätevyyden kriteeri, sillä lain mukaan jokaisella suomalaisellahan pitää olla nimi.

Onko se sitten ”tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”, että kaikki ovat kaikessa samalla viivalla? Juuri tässä kiteytyy kyseisten käsitteiden kompleksisuus, jota olen tarkastellut teoksissani filosofian näkökulmasta.

Tasa-arvon käsite sisältää paradoksin. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä mitään ei voida tunnustaa toista paremmaksi. Arvojen tunnistamiseksi täytyykin myöntää asioiden ja ilmiöiden eroavuus ja arvojen hierarkkisuus. Muutoin ajaudutaan yksiarvoisuuteen, eli tasa-arvototalitarismiin, joka polkee meritokraattista (ansioihin perustuvaa) oikeudenmukaisuutta. Se lieneekin ministerien toive.

Tosiasiassa tasa-arvon määritteleminen, kyseenalaistaminen ja uudelleen määritteleminen on meidän filosofien nimenomainen ammattitehtävä, eikä siihen pidä sekaantua hallinnollisilla määräyksillä. Tieteilijöille pitäisi maksaa juuri siitä, että harjoitamme tieteellistä kritiikkiä, eikä siitä, että noudattaisimme viranomaisten käskyjä.

Kela on asiantuntijaorganisaatio, ja siksi myös minä tein hakemuksen pääjohtajaksi ja laitoin peliin oman nimeni ja asiantuntemukseni filosofina ja sosiaalipsykologina.

On vaarallista, jos Kelan johtoon nimitetään henkilöitä, joiden asiantuntemus nojaa pelkkiin mielipiteidenvaraisiin toiveisiin ja oletuksiin ihmisten työllistymisestä ja toimeentulosta, kuten Petteri Orpon (kok.) hallitus ja sen ministerit, vieläpä ilman oikeuskanslerin kolmesti peräämää vaikutusten arviointia.

On irvokasta, että Kelan pääjohtajan palkka on yli 20 000 euroa, kun kyseessä on virasto, jonka asiakkaista suuri osa sinnittelee toimeentulon rajalla.

Ei ketään saksien kanssa juoksijaa tämän organisaation johtoon!

Myöskään virantäytöissä korostettu johtamiskokemus ei ole näyttö johtamistaidoista. Onhan Putinillakin paljon johtamiskokemusta, mutta se ei merkitse, että hänen hallintonsa olisi millään tavalla hyvä.

---

Päivitys 13.2.2025: Lähetin Ylen verkkosivuilla kommentin juttuun, jossa jatkettiin Ilkka Niiniluodon ja muiden akateemikoiden esittämää tiedepolitiikan kritiikkiä. Kirjoitin näin:

Akateemikko Niiniluodon esittämä kritiikki voidaan toistaa koskemaan myös lähes kaikkea muuta tiedepoliittista ja hallinnollista ohjailua, jolla puututaan tieteen ja tutkimustoiminnan perustuslailliseen autonomiaan.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen rajoittelu on vain jäävuoren huippu, ja sitä kuumentaa vaikea maailmanpoliittinen tilanne.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on aiemminkin painostanut tutkijoita ”tiedepoliittisilla linjauksillaan”, joita tottahan toki tekee myös Suomen Akatemia ja eritoten sen strateginen neuvosto, jonka tutkimusohjelmien pääteemat valitsee ja jäsenet nimittää valtioneuvosto!

OKM on lain vastaisesti perinyt takaisin valtionapuja tapauksissa, joissa tutkijat eivät ole istuvan ministerin mielestä totelleet viranomaisten käskyjä. Kukapa voisi unohtaa tiedeministeri Hanna Kososen (kesk.) harjoittamaa taloudellista kiristystä, jonka tuloksena ministeriö peri tutkimustyönantajaltani rahoitusta siksi, että ministerin mielestä en ollut edistänyt tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kriittisessä mediatutkimuksessani.

Tieteen tehtävä ei ole edistää mitään tieteen ulkoisia tarkoitusperiä – ei ulkopoliittisia eikä sisäpoliittisia – vaan tuottaa tietoa ja tavoitella totuutta ja tehdä tämä kriittisesti. Esimerkiksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteet ovat filosofian näkökulmasta paljon kompleksisempia kuin hallintoretorisessa sanankäytössä voidaan ymmärtää.

Olen siis samaa mieltä kuin Ilkka Niiniluoto, jolle väittelin aikoinani tohtoriksi teoreettisessa filosofiassa.

Tiedepoliittisen ohjailun ongelma on nähdäkseni paljon laajempi kuin vain ulko- ja turvallisuuspoliittinen. Myös tieteestä tiedottaminen on kovin valikoivaa ja agendamaista, ja muun muassa sen vuoksi julkisen keskustelun taso on nyky-Suomessa alhainen.

Yleltä saapui salamannopesti vastaus, jossa kieltäydyttiin julkaisemasta kommenttiani. Siinä sanottiin näin:

Hei, viestiäsi ei julkaistu keskustelussa ”Akateemikko uudesta lakihankkeesta: olisi erikoista, että demokratiassa lakiin kirjattaisiin, mitä tutkimuksen pitää olla”. Viestisi on jätetty julkaisematta, koska viestisi toistaa aiemmin julkaistua sisältöä tai ei liity aiheeseen tai viesti tai nimimerkki on asiaton. Tähän viestiin ei voi vastata.

Kirjoitukseni nimenomaan liittyy asiaan, ja kirjoitin vieläpä omalla nimelläni. Ylen vastaus oli brezhneviläinen ja vahvistaa kaiken sen, mitä olen sanonut Yleisradion kritiikeissäni.

Valtiollinen Yle toimii ministeriötäkin pahempana sensorina ja julkisuuden portinvartijana sekä toteuttaa tiedepoliittista lehdistöreportaasitiedettä omalla valikoivalla ”journalismillaan”.

Yle on leikkauksensa ja ajatuskurin palautuksensa ansainnut. Siinä talossa puoliksi oppineet ja anonyymit ”moderaattorit” pyrkivät ideologisen valvonnan keinoin päättämään, mitä tieteilijät voivat sanoa Ylen foorumeilla.

Verorahoitteinen Yle on yleisöihin kohdistuvassa ylenkatseellisuudessaan ja yleisöpalvelutehtävänsä laiminlyödessään ylivoimaisesti Suomen mädin media.

Tiedepolitiikasta aiemmin

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin

Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli

 

Poliittisista tehtävänimityksistä aiemmin

Sitra: hillotolppa huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille

Poliittisesta korrektiudesta on tullut sosiaalista korruptiota – Sitran pöhöttyneisyydestä tehtävä loppu

Ylhäällä kaikki kotona?

Ylellä julkaistiin jonkin aika sitten juttuja, joissa kerrottiin, että Lapin yliopiston hallintolähetystö oli tehnyt ratsian professori Mauri Ylä-Kotolan luennolle ja keskeyttänyt sen muitta mutkitta.

Muutama päivä tuon jälkeen mediasta voitiin lukea, että ”Lapin yliopisto antoi potkut sekavasti käyttäytyneelle ex-rehtorille”, Mauri Ylä-Kotolalle.

On vaikea ottaa asiaan kantaa, koska mitään muita perusteita irtisanomiselle ei ole kerrottu. Mutta sen tiedän, että suuri osa yliopisto-opettajista pitäisi sanoa irti, jos syy olisi ”sekava käytös”.

Todellinen syy irtisanomiseen lieneekin se, että Ylä-Kotola oli puolustanut elokuvaohjaaja Lauri Törhösen väitöstä. Lauri Törhöstä taas vihattiin feministien bunkkereissa, koska heidän mielestään Törhönen oli tehnyt sovinistisia elokuvia. Juuri kostoksi tuosta hänen väitöksensä hylättiin.

Kyse ei siis ollut mistään ”hyvän tieteellisen käytännön loukkaamisesta” (mikä antaisi olettaa, että Törhösen menetelmissä tai argumentoinnissa olisi ollut jotakin vikaa) vaan tulkintaerimielisyyksistä koskien taiteellisen väitöksen ja tieteellisen väitöksen hyväksymiskriteerejä.

Törhönen luettiin samaan tiede- ja taidepoliittisesti syrjittyjen miesten kaaderiin, johon oli aiemmin eristetty myös professori Panu Rajala ja moni muu ansioitunut tieteilijä ja taiteilija.

Ja kukapa voisi unohtaa tapaa, jolla opiskelija Joakim Vigelius poistettiin naistutkimuksen alaan liittyvältä luennolta Tampereen yliopistossa, koska hän oli kyseenalaistanut luennoitsijan väitteen, että miehellä voisi olla kuukautiset?

Ylä-Kotolan mukaan hänen roolinsa omalla luennollaan oli juontaa ja kommentoida luennolla esitettyjä vierailijavideoita performatiivisesti ja esittää filosofisia kommentteja. ”Oudoksi” luokitellussa puheessa oli Ylä-Kotolan mielestä kyse performatiivisesta videokommentoinnista.

– Olen taustaltani filosofi ja pidän myös konventioiden harkitusta rikkomisesta. Toimin aikanaan myös Kuvataideakatemian rehtorina, jossa performanssitaide on tärkeää, hän totesi Ylelle esittämässä viestissään.

Koska muita syitä kuin ”sekava käytös” ei ole Ylä-Kotolan irtisanomiselle esitetty, joudun otaksumaan, että myös Ylä-Kotolan tiedepoliittisen syrjinnän syy on woke-jengin omahyväinen paremmin tietävyys, jonka erehtymättömyydellä he canceloivat oppineiden näkemyksiä yliopistoissa.

Ja media suhtautuu asiaan pelkästään raportoivasti, vailla vähäisintäkään kriittisyyttä, aivan kuin potkujen antamisessa olisi kyse jostakin itsestään selvästä ja mitä luonnollisimmasta asiasta.

En kuulu Ylä-Kotolan kavereihin, ja tunnenkin hänet vain julkaisuistaan. Mutta haluan puolustaa filosofikollegojeni oikeutta ja velvollisuutta sanoa luennoillaan muutakin kuin banaliteetteja tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta.

Tämä tapaus on jälleen uusi lenkki siihen pitkään ketjuun, joka osoittaa, kuinka matalamieliseksi ja suvaitsemattomaksi poliittinen korrektius on mädättänyt koko yliopistolaitoksen.

Mitä suuremmista valeista on kyse, sitä vaikuttavampaa on aina myös sensuuri. Ja sananvapauden rajoittaminen puolestaan on varmasti kaiken tieteen ja filosofian vastaista.

Totuus kiihottaa päivä päivältä enemmän: valemedian sepitteellinen uutisjournalismi murenemassa

Kun Aamulehden entinen toimittaja Matti Kuusela paljasti elämäkerrassaan Journalisti – Toisenlainen toimittaja (2024) käyttäneensä mielikuvituksensa tuotteita uutisjutuissaan, asiasta nousi suuri kohu.

Tapaus skandalisoitui, kun Aamulehden entinen päätoimittaja ja nykyinen EK:n pomo Matti Apunen sekä vastaavana päätoimittajana ja Ylen uutisten päätoimittajana toiminut Jouko Jokinen ryhtyivät puolustamaan Kuuselaa.

Sepitettä ja tarinointia uutisissa, eli pajuköyttä yleisöille? Ja tämä kaikki on muka oikein?

Julkaistessani vuonna 2020 teoksen Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä, toimittajat luonnollisesti pillastuivat.

Olin jo tuolloin paljastanut valtavirtamedian poliittisen kallistuman, agenda- ja tendenssijournalismin valheellisuuden, narratiivien paisumisen ja yksittäistapausten käyttämisen yleistämisen välineinä. Olin kaivanut esiin maahanmuutto-ongelmiin liittyvän salamielisyyden, puolitotuuksien latelemisen ja valikoivan vaikenemisen eli uutisoimatta jättämisen, joka MTV3:n entisen uutispäällikön, Ylen nykyisen toimitusjohtajan ja Päätoimittajien yhdistyksen varapuheenjohtajan Merja Ylä-Anttilan mielestä ei rajoita sananvapautta.

Tosiasiassa myös kertomatta jättäminen rajoittaa viestien vastaanottajien sananvapautta, sillä sananvapauteen kuluu YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ja Suomen perustuslain mukaan oikeus paitsi ilmaista ja julkistaa, myös vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.

Nykyisin niin sanotussa journalismissa tahtoo korostua nimenomaan mielipiteiden kertominen.

Julkisen sanan neuvoston vuonna 1992 käyttöön ottamien Journalistin ohjeiden mukaan

”[h]yvän journalistisen tavan perustana on kansalaisten oikeus saada oikeita ja olennaisia tietoja, joiden avulla he voivat muodostaa totuudenmukaisen kuvan maailmasta ja yhteiskunnasta.”

Uuspolitisoituneiden nykytoimittajien mielestä tämä tietojen korostaminen oli väärin. Vuoden 2011 jälkeen siellä on sanottu:

”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.”

Viimeksi mainittuun on lisätty juuri nuo mielipiteet. Ja mikäpä vika mielipiteiden ilmaisemisessa onkaan, mutta ne pitäisi erottaa selvästi uutisjournalismista.

Nykyisin uutisissa korostuvat toimittajien subjektiiviset näkemykset, tulkinnat ja analyysit, ja uutiset laitetaan ”faktanurkkiin” ja ”kainalojuttuihin”.

Huomautin tästä teokseni Totuus kiihottaa sivuilla 29 ja 290 ja monessa muussakin kohdassa.

Tarinallisuus, kertomuksellisuus ja sepitteellisyys ovat levinneet laajalle valtavirtamedian piirissä.  

Raivostuneet toimittajat kostivat tutkimuksessa Totuus kiihottaa paljastamani vilpillisyyden ja puolueellisuuden minulle moittien teostani ”naisvihasta”, jota teoksessani ei ollut.

Olin vain osoittanut, kuinka yksipuolisesti Yleisradio ja Helsingin Sanomat tuputtivat myös Me too -kampanjaa, Suostumus-hanketta ja muita feministien syytöksiä ja herjoja sekä piinasivat nuorisoa ilmastoahdistuksen lietsonnalla.

Kyseisen tyrkyttämisen arvosteleminen ei ole naisvihaa eikä nuorison pilkkaa, kuten toimittajat väittivät, vaan julkista järjen käyttöä, kriittistä filosofiaa sekä tietoteorian ja tieteenfilosofian soveltamista tiedonvälitystoimintana esiintyvään valehteluun.

Matalamielisimmät ja pahansisuisimmat toimittajat sekä heidän yliopisto-opettajansa antautuivat jopa väittämään, että olisin kehittänyt heidän nostamansa kohun itse. He varoittivat menemästä mukaan kirjan julkaisseen Suomen Perustan ”tarinointiin”.

Tampereen yliopistosta Helsingin yliopistoon siirtynyt Esa Väliverronen piipitti silloisessa Twitterissä, että ”[e]nnen kuin kiihotut Totuus-raportista, mieti oletko osa käsikirjoitusta.” Hän sanoi, että ”[j]otkut asiat ovat vain niin typeriä, ettei niille kannata antaa huomiota.” (Asia on dokumentoituna tämän teokseni sivulla 108.)

Hän siis salaili toimittajien valheellisuutta ja haukkui tutkimustani ”typeräksi”.

Nyt nuo typerykset kiehuvat itse omassa liemessään tarinoinnista, sepitteellisyydestä ja kertomuksellisuudesta syytettyinä!

Tutkimuksessani oli pelkkiä dokumentoituja ja lähteistettyjä tosiasioita.

Median maineterrorismi

Toimittajat saivat valheillaan aikaan paljon tuhoa omassa elämässäni. 

Helsingin Sanomat ja Yle loivat ”totuuden jälkeisen ajan” itse ja maineterrorisoivat ihmisten uria cancel-aktivismin tihutöillä. Toimittajat väittivät minun keksineen tarinan valheellisuudestaan, kun paljastin sepitteensä jo nyt meneillään olevaa kohua aiemmin. Ja mikä syyttely! 

Tutkimuksestani mediaan kirjoitetut valheet kannustivat opetus- ja kulttuuriministeriötä perimään kirjani julkaisseelta ajatuspajalta teoksen tuotantokustannuksiin käytettyjä valtionapuja takaisin, mikä oli rikos tieteen ja tutkimustoiminnan perustuslaillista vapautta vastaan.

Niinpä kirjoitin mediatutkimukseni jatkoksi toisen osan Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022). Jouduin julkaisemaan sen omin toimin kustantamojen laitettua minut poliittiseen toimintasaartoon ja yliopistokommunistien eristettyä minut tieteelliseen vaikutusvallattomuuteen yliopistojen ulkopuolelle (jossa tilaa on kylläkin paljon enemmän).

Sen sijaan professori Timo Vihavainen kirjoitti teoksiini perehdyttyään, että

”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

En voi väittää vastaan. Vihavaisen kirja-arvio kannattaa lukea, niin kuin hänen tekstinsä yleensäkin.

Narratiivisuudella ei ole varsinaisesti tekemistä narraamisen kanssa, vaikka yhdennäköisyys saattaa houkutella sanaleikkiin. Tarinoinnista on kuitenkin tullut (tai tehty) maan tapa. Nykyisin melkein mikä tahansa valtavirtamedian tuotos voi olla aprillipäivän juttu.

Postmodernistiset toimittajat peräävät ”faktajournalismia” ja alleviivaavat faktojen tarkistamisen tarpeellisuutta, vaikka postmodernismiin liittyy näkemys tiedon ja havaintojen subjektiivisuudesta ja relatiivisuudesta.

Tuota näkemystä informaation henkilökohtaisuudesta ja suhteellisuudesta he käyttävät toisaalta hyväkseen pönkittääkseen omaa tarinointiaan.

Pahinta on, että niin sanottujen tiedotusvälineiden kautta disinformaatio leviää myös sosiaaliseen mediaan, aivan niin kuin sossumediassa leviävä juoruilu puolestaan toimii lehtien lähteenä. 

Tosiasiassa toimittajat ovat jäävejä sanomaan itseään koskevasta mediatutkimuksesta mitään, mutta lehdissä sanottu tuntuu kelpaavan myös Wikipedian lähteeksi aina, kun toimittajien mielipiteet ovat Wikipediaa näpertelevien punakaartilaisten näkemysten mukaisia (Wikipedian ongelmista teokseni Pavlovin koirat luvussa 13.5 sivulta 314 alkaen). 

Totuus on, että tutkimusjulkaisujen stauksesta ei pidä päättää kritisoitujen toimittajien omilla kynänkäänteillä. Siitä, mitä tutkimuksessa sanotaan, ei pidä päättää muualla kuin tutkimuksessa itsessään, eikä ole anonyymien wikipedistien asia päättää siitä, mitä tutkimuksista ja niiden tekijöistä esitetään tietona. Se on pseudotieteen laji: lehdistöreportaasitiedettä.

Vain jäävuoren huippu

Samalla kun maa pettää Ylen, Sanomien ja muun valtamedian alta, toimittajat kompuroivat omiin juoniinsa. Näin kaikki, mitä sanoin kriittisessä mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa, tulee päivä päivältä kirkkaammaksi.

Toimittajakunta punastelee, kun woke-journalisminsa murenee palasiksi, ja äänessä heitä puolustelemassa ovat median näennäisasiantuntijat: entiset valheiden virran soutajat. 

Hullut pakottivat ajatuspajaa itsesensuroimaan kriittisen tutkimukseni opetus- ja kulttuuriministeriön taloudellisen painostuksen vuoksi. Keksivät kuitenkin lopulta erään todellisen syyllisen ja sensuroivat nyt häpeillen 551 Matti Kuuselan kirjoittamaa juttua.

Pahinta on, ettei Kuuselan harjoittama journalismi ole yksittäistapaus.

Muistatte kai Eero Mäntymaan ja Jessica Stolzmannin valejutut Ylellä? He sepittivät tarinan Suomesta karkotetusta ”Alista” ja hänen muka kovasta kohtalostaan, joka paljastui sittemmin valeeksi. Vale tosin saattoi vaikuttaa jopa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle langettamaan päätökseen (aiheesta täällä, täällä, täällä ja täällä).

Mäntymaa ja Stolzmann saavat ilmeisesti jatkaa Yleisradiossa, kuten suuri joukko muitakin roskajournalismin tekijöitä, joita on kaikkialla median turvamuurien ja heidän edunvalvontajärjestöjensä takana.

Plagioinnista oivallisen esimerkin puolestaan antoi Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson naisten historiaa käsittelevässä feministisessä tietokirjassaan, jota ehdittiin myydä yli 10 000 kappaletta ja joka toi tekijälleen myös suuren kasan rahaa. Tekijänoikeusneuvosto tuomitsi kirjan (tekijän nimeä mainitsematta), ja toimittajakollegat yrittivät selittää kymmenien asiakohtien plagioinnit pois. Journalistiliitto antoi Petterssonille luvan jatkaa tehtävässään, kunnes löylyä kertyi liikaa.

Kukapa voisi unohtaa myöskään alpakkakohua, jonka lietsomiseen valtamedia hurahti, vaikka perusväittämät olivat sosiaalisessa mediassa esitettyjä valheita? Ne menivät läpi Ylen ja Helsingin Sanomien ”faktantarkistuksesta” kuin palava bensavana, kun tarkoitusperä oli äärivasemmistolainen. Käsittelin sitäkin tarinointia teoksessani Totuus kiihottaa (s. 104).

”Huono kirja” ja ”noin ei pitäisi sanoa”, sanoivat toimittajat ja poliitikot tutkimuksestani. Mutta kukaan ei ole tähän päivään mennessä pystynyt osoittamaan, ettei se, mitä sanon, pitäisi paikkaansa. Ja vain tämä on filosofian näkökulmasta ratkaisevaa.

 

Media ei kuulu tieteen maailmaan

Toimittajien omallakehulla, narsismilla, sosiaalisella korrupoituneisuudella ja sisäänpäinlämpiävyydellä ei ole äärtä eikä rajaa. Myös myrskyn silmässä nyt oleva Matti Kuusela palkittiin aikoinaan tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla, tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnolla, Sanomalehtien liiton ”Vuoden paras sanomalehtijuttu” -tunnustuksella ja Bonnierin ”Vuoden juttu” -palkinnolla. Palkitsijana on toiminut muun muassa edellä mainittu ylioppilas Merja Ylä-Anttila omassa ylevyydessään.

Pidän opetus- ja kulttuuriministeriön byrokraattien suorittamaa rahoituksen takaisinperintää parhaana minulle osoitettuna palkintona, sillä mitäpä muuta puoliksi oppineilta pölkkypäiltä voisi odottaa.

Yleisöt haluavat uutisilta totuutta, eivät storytelliä.

Nykymedia on sekaisin kuin piispanhattu, ja toimittajat irvistelevät mediaseksikkäästi kuin kameli, jolla on ientulehdus.

Uutisten ohella myös asiajournalismi kärsii kynsin hampain kiskotusta yleisöjen kalastelusta, jolla yritettäneen lepyytellä tuottajia, mainostajia ja vihervasemmistolaisia feministejä, ilmastohysteerikkoja ja muita nykyajan käärmeöljykauppiaita.

Yleisradion ”faktajournalismin” kirkkaimpia hedelmiä on juttu ”Omena päivässä pitää aivohalvauksen loitolla”, joka kiertää medioiden sivuilla eräänlaisena klikkiuutisena ja keinotekoisena täytejuttuna. Tosiasiassa kyseessä on vain englantilainen sananlasku lääkärin loitolla pitämisestä eikä mikään kolesterolilääke tai amyloidiplakkien liuotushoito.

Tutkimustulosten yksipuolinen ja holtiton referointi voi vaarantaa yleisöjen terveyden, jos ihmiset ottavat kyseisen uutispopulismin todesta ja korvaavat tieteen luontaislääketieteellä.

Kyse on silloin edellä mainitsemastani lehdistöreportaasitieteestä, jonka mukaisesti toimittajat päättävät, mitä tieteilijä sanoo ja välittävät, kiteyttävät, tiivistävät, supistavat, täydentävät ja valikoivat tulkintansa yleisöille.

Totuus on, että media ei kuulu tieteen maailmaan tiedekustantamista kenties lukuun ottamatta, mutta sekin on suureksi osaksi vihervasemmistolaisen vertaisvartioinnin kourissa.

Ei ole toimittajien asia arvostella heistä kirjoitettuja tutkimuksia eikä arvioida itsestään esitettyjä tieteellisiä analyysejä saati päättää niiden relevanssista.

 

Uutisjournalismi on nykyisin kuin dinosaurusten taru

Katselin äsken valtavirran naturalistiselta TV-kanavalta National Geographicilta dokumenttia nimeltä Meret ilman vettä: Dinosaurusten aika, jossa rakenneltiin monipolvista legendaa erään dinosaurusfossiilin elämänkaaresta, ihonväristä, kellumisesta kaasutäytteisenä ruumiina ja lopulta uppoamisesta merenpohjan sedimentteihin ylösalaisin.

Juttu oli kuin mätäkuun 2022 mediakertomus mursusta ja sen kovasta kohtalosta.

Lopulta ohjelmassa päädyttiin pohtimaan, miksi tyrannosauruksia on löydetty joukkohaudoista. Olivatko ne sosiaalisia ja oliko niillä kulttuuria? Hyvä tarinallinen vastaus voisi olla, että ne harjoittivat uskontoa ja edustivat siis esikristillistä ajattelua. Tämä tarinointi voisi ehkä tyydyttää myös Päivi Räsästä.

Kyseinen mielikuvituksen rääkkääminen vie tosiasiassa pohjaa myös tieteellisten kehityskertomusten uskottavuudelta.

Aiheesta aiemmin

Avoin kirje viestinnän professorille

Uusi kirja: Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta

Esitelmä Totuus kiihottaa -kirjan julkaisutilaisuudessa (video)

Esitelmä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa (video)

Keskustelua mediasta, julkisuudesta ja sananvapaudesta Dosentti-ohjelmassa (video)

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Mitä on tieteen medioituminen? 

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Mikä kirjani ”Totuus kiihottaa” vastaanotossa oli hullua?

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Kirjaholokausti

12 hulluutta kirjani ”Totuus kiihottaa” arvioinnissa

Feministi lyttäsi ”takarivin koulupojat” ja teki sen naisten hallitsemassa koulumaailmassa

Lehdistötiedotetieteellä tarkoitetaan sitä, kun tieteilijä tai sellaisena esiintyvä markkinoi itseään medioissa laatimalla tekosistaan mainoksia. Onlyfans-sivustoa tutkijan ei sentään tarvitse nykyisinkään perustaa, vaikka yliopistot kannustavatkin portfolioiden laadintaan.

Lehdistöreportaasitiede puolestaan on kirjassa Pavlovin koirat antamani määritelmän (s. 30) mukaan sitä, että toimittaja tulee avuksi (tai kiusaksi) ja joko selittää tutkijan tulokset omasta näkökulmastaan parhain päin tai naulaa ne haukkujen kera lattiaan kiinni korkokengillä poljettaviksi.

Kun väitöskirjatutkija (eli jatko-opiskelija) nimeltä Leea Lakka julkaisi teoksensa Takarivin tekstikäytänteet (Dissertationes universitatis Helsingiensis 52/2024), jossa moitittiin ”takarivin oppilaita”, kyse oli poikien haukkumisesta ja heidän koulukiinnostumattomuutensa paheksunnasta.

Yleisradio ja muu media riensivät heti apuun myöntäen Lakalle laajasti myönteistä julkisuutta. 

Naistoimittaja Laura Kangas kirjoitti Ylen verkkosivujen jutussa ”Tutkija vietti vuoden ysiluokan takapenkissä ja sanoo nyt, että koulun pitää vaatia oppilailta enemmän” Leea Lakan väitöksestä 12.3.2024 näin:

”Monet hänen tapaamistaan takarivin pojista eivät nähneet lukemista tai oppimista kovin tärkeinä. Heille oli selvää, että he menevät peruskoulun jälkeen ammattioppilaitokseen. Asiat, joista ei ollut selvää hyötyä tulevassa ammatissa, eivät kiinnostaneet.”

Tärkein jätettiin kuitenkin kysymättä ja vastaamatta: miksi eivät kiinnostaneet? Vastaukseni on sama kuin jo toista kymmentä vuotta sitten.

Siksi, että opettajakunta on naisistunut ja kouluissa suositaan naisellisia työskentelytapoja. Tytöille tyypilliset toimintatavat (kuten viittaaminen, nöyrtyminen ja alistuminen) arvotetaan opettajattarien piirissä älyllisyydeksi, kun taas pojille tyypitellyt toimintatavat (reippaus, kovaäänisyys ja kyseenalaistaminen) arvotetaan naisopettajien keskuudessa epä-älyllisyydeksi, ja se tuomitaan.

Aivan niin kuin Leea Lakan epä-älyllisessä tutkimuksessa.

Moralisoiva eetos on alhaisin, koska se ei selitä eikä vaivaudu kyseenalaistamaan ja pohtimaan asioita erilaisista kulmista. Siksi Lakan väitös on mitätön.

Ylen jutussa selvennetään, että ”[n]uorilta pitää vaatia vastuunottamista, Lakka toteaa.”

”Koulujen pitäisi pitää kiinni siitä sivistyksen ihanteesta, että koulun tehtävä on opettaa myös asioita, jotka eivät kiinnosta,” Lakka maalaa.

Mutta entäpä, jos siellä ei opeteta pojille juuri muuta kuin sellaista, mikä ei kiinnosta? Eikä opeteta sitä, mikä kiinnostaisi poikia heidän maailmassaan ja muutenkin nykyisessä todellisuudessa?

Ratkaisuksi Lakka tarjoaa patistelua.

Taaskaan ei vaivauduttu kysymään, miksi asiat eivät kiinnosta. Vastaukseni on: muun muassa siksi, että kielten oppikirjojen kehyskertomukset koostuvat tyttöjen maailmaan liittyvistä aiheista. Jos niissä puhuttaisiin mopoista, autoista, moottoripyöristä, peleistä, tietokoneista ja pornosta, ne voisivat kiinnostaa myös poikia.

Naiset tukevat solidaarisesti naisia opettajien suosiessa tyttöjä ja toimittajien suosiessa Lakan tapaista yliopistofeministiä. He kaikki yhdessä syyttelevät poikia ja miehiä. Tämä on pahinta henkistä pahoinpitelyä. Ja sen tuloksena seppelöidään tohtoriksi.

Onko liikaa sanottu minulta? Ei ole. Väitöskirjatutkijan (eli jatko-opiskelijan) metodi ja ratkaisuesitykset eivät poikkea entisaikojen näpeille lyömisestä tai siitä, kun oppilaita vietiin kuin sikoja korvista luokkien nurkkiin. Lakan vaihtoehdot ovat nimittäin pelkästään normatiivisia.

Oppilaita pitäisi hänen mukaansa pakottaa kiinnostumaan. Opettajakunnan naisistuminen käännetään kotien ja politiikan ongelmaksi: ”poliitikkojen pitäisi puuttua siihen, miten perheillä menee: kuinka paljon kotona arvostetaan ja tuetaan oppimista”, sanotaan Lakan haastattelussa Ylellä.

Näin tuomitaan jälleen ”toksinen maskuliinisuus”. Punavihreät feministit saavat lisää aiheita tuomita oppilaat isiensä tyhminä poikina, kun he eivät viitsi opiskella jotain niin turhaa kuin pakkoruotsia. Ei huomata, että äiditkin voisi altistaa koulukritiikille.

Väitöskirjassa väittelijän suosittelema pakottaminen perustellaan näin:

”Pakko on perustavanlaatuinen osa oppivelvollisuuskoulua. Kunta on velvollinen järjestämään oppivelvollisuusikäisille asukkailleen esi- ja perusopetusta ja oppivelvollisen on osallistuttava siihen tai saatava muutoin perusopetuksen oppimäärää vastaavat tiedot (perusopetuslaki 1998/628 4 §; 26 §). Oppilaan huoltajalla on sakkorangaistuksen uhalla velvollisuus valvoa oppivelvollisuuden toteutumista (oppivelvollisuuslaki 2020/1214 22 §).”

Tutkija astuu siis pykäläkoreografian piiriin ja puhuu omassa psykologisessa ymmärtämättömyydessään ”pakkopääomasta”. Hänen väitöskirjansa mukaan pakkopääomaa on ”eniten niillä opettajilla, jotka onnistuvat luomaan oppilaisiin lämpimän suhteen ja edellyttävät näiltä työskentelyä”.

Miten kummassa sellainen opettaja voi luoda lämpöisen suhteen mihinkään, jolla on pykälien näköiset kidutusvälineet mukanaan?

Pakkoruotsilla ei ole tässä asiayhteydessä muuta merkitystä kuin klassinen asema alistumisen, nöyristelyn ja kyyristelyn kansallismasokistisena vertauskuvana.

Nykyisyyteen tullaan, kun huomautetaan, että matkapuhelin ei olekaan ainoa syy koulukiinnostuksen kääntymiseen muuhun maailmaan, vaan syy on kaveriporukkaan kuuluminen. Tutkijattaret ja toimittajattaret ovat näköjään oivaltaneet, ettei mikään väline ole koskaan syy siihen, miten sitä käytetään. 

Matkapuhelinta ei tietenkään voi uskottavasti syyttää väitöksessä, koska poikaongelmaksi koettu mielenosoitus oli koululuokissa meneillään jo ennen TikTokia.

Omassa matalamielisyydessään naisopettajat rankaisevat poikia henkisesti siitä, että he hakeutuvat omiin kaveripiireihinsä, sikäli kuin heillä kavereita on. 

Feministit ovat aina paheksuneet sitä, että miehet muodostavat omia porukoitaan ja tekevät naisten ja miesten välille muureja (joihin on syynsä).

Tutkijalta jää huomaamatta, että monet pojat kärsivät kaverittomuudesta ja masentuvat siksi. He eivät ymmärrä, että poikien linnoittatuminen kaveripiireihinsä ja takariveihin on passiivis-aggressiivinen reaktio koulumaailman naisistumista ja epä-älyllistymistä vastaan. Siihen voi olla useita selityksiä ja syitä.

Jatko-opiskelija Lakka löytää kuitenkin syyt liian helposti ja korostaa, että vikaa onkin tasa-arvopolitiikassa, ”sillä kaikilla ei ole tasa-arvoista mahdollisuutta kiinnostua asioista.”

Pitäisikö pojat jättää jälki-istuntoon ja paukuttaa heidän päähänsä lisää feminististä tasa-arvopolitiikkaa, jolla heitä pakotettaisiin muuttumaan tytöiksi? Juuri näin opetushallinto toimii.

Feministi Chimamanda Ngozi Adichien kirja Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä? jaeltiin kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille aivan äskettäin, ja lahjoituksen taakse oli saatu opetus- ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja feministinen ajatushautomo Hattu. 

”Ruskeiden tyttöjen” etevyyttä ja tuen tarvetta korostetaan kyllä, mutta kun on kyse ongelmista, Lakka ei ”etnografista” lähestymistapaa soveltavassa väitöskirjassaan selvitä, kuinka suuri osa takarivin ongelmallisista häirikköpojista, muotivaatteiden ryöstäjistä, katujengiläisistä ja alaikäisistä puukkojunkkareista on maahanmuuttajataustaisia.

Tästä ongelmasta valtamedia vaikenee viitaten näkemykseensä, ettei asialla ole merkitystä rikosten selvittämisen kannalta. Tosiasiassa sillä voisi olla merkitystä koko ongelmakokonaisuuden selvittämisen kannalta.

Yleisradion ja Sanomien mediat kaiuttivat Leea Lakan väitöstä kautta maan useissa julkaisuissa ja Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa sekä suuressa henkilöjutussa. Se oli myös Ylen TV-uutislähetyksessä ja MTV3:n sivuilla sekä herätti paljon julkista keskustelua. Väittelijän oma referaatti (lehdistötiedote) ”Takarivi kirjoittaa porukalla, helpolla, läpällä ja pakolla” on täällä.

Väitös on innostanut feministien lisäksi myös niitä vanhoillisia moraalinvartijoita, jotka ovat aina halunneet takoa kuria oppilaiden tajuntaan. Opettajattaret saivat komentelun ja kurinpidon vaatimuksista lisää vettä myllyynsä ja käyttivät väitöstä ahmiakseen lisää määräysvaltaa opettajille.

Eräs opettaja nimeltä Aili Kämäräinen Lohjalta huomautti (ehkä ironisesti), että aiemmin opettaja laittoi välkyimmät ja vähiten ohjausta tarvitsevat takariviin, kun taas nykyisin oppilaat saavat valita paikkansa itse, ja ongelma on muka siinä.

Tosiasiassa kouluissa tarvittaisiin miesopettajia, miehistä otetta ja maskuliinisia työskentelytapoja: miesten maailmaa. Ongelma on, että suomalaisia miehiä kehutaan aivan liian vähän.

Sen sijaan kehutaan tyttöjä, kuten professori Kirsi Tiiran taannoisessa selvityksessä, jonka mukaan tytöt [muka] piilottavat lahjakkuutensa koulussa ja ovat siksi jatkuvan kannustuksen tarpeessa!

Väitöskirja Takarivin tekstikäytänteet on puolivillaista sosiologista sanakohinaa, eikä siinä ole tutkittujen oppilaiden (poikien) omaa ääntä juuri ollenkaan. Heiltä itseltään ei kysytty, miksi sä toimit noin. Suurimmaksi osaksi väitös on tutkijan itsensä päälle puhumaa ”etnografista” ja ”sosiokulttuurista” jargonia, jotta se vaikuttaisi metodologisesti edistykselliseltä.

Voitte tietenkin pitää tätä kirjoitustani äänenä takarivistä, josta se tulee nyt feministien hallitsemiin luentosaleihin.

Keskeinen kysymys onkin sitten se, miksi takarivin pojista tulee kuitenkin eturivin miehiä, vaikka feministien mielestä ei pitäisi, kun he ovat koulussakin niin huonoja.

Vastaus on: pojat osoittavat älyllisyytensä kapinoimalla. He eivät halua vain oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille yritetään opettaa tai tuputtaa.

Tämä mieshormonien aiheuttama piirre vaikuttaa niin, että takarivistä tullaan eturiviin kaikkialla, missä tarvitaan järkiperäistä otetta eikä vihervasemmistolaista feminismiä.

Tutkija olisi voinut vähemmälläkin sivumäärällä salata peitellyn miesvihansa.

Filosofiaa iltapuvussa – Unohtuiko kiertotalous Linnan juhlista?

Itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto on julkisen narsismin näytämö ja sen TV-vastaanotto kansallisen kyyristelyn foorumi. Olen kirjoittanut jo heksametrein kansallisen itsemääräämisoikeuden ja valtiollisen suverenteetin vararikosta sekä kansallisen tiedepolitiikan alennustilasta.

Tänään syvennyn pinnallisempiin aiheisiin, joten olkoon aiheinani muotitaiteen ja politiikan yhteydet. Mitä yhteistä niillä sitten on?

Ennen vanhaan merkittäviksi kohosivat pukeutumisen alalla sellaiset toimijat, jotka onnistuivat suunnittelemaan teolliseen tuotantoon sopivia käyttökelpoisia vaatteita.

Nykyisin Linnan juhlia kaunistamaan saapuneiden räätälit ovat tunnettuja vain siitä, että he tekevät kertakäyttöisiä luomuksia, joita ei voi pitää muulloin tai missään muualla. Ja jos antautuu pitämään, muodikkuus muuttuu hetkessä kliseiseksi, ja syytetään itsensä toistamisesta!

Yllätys, yllätys, tiede on samanlaista. Myös tieteen ja varsinkin sen rahoituksen piirissä suositaan kertakäyttöistä artikkelitutkimusta, joka perustuu pelkkään keskusteluun tai johonkin muuhun sormetusdemagogiaan ja joka vanhenee hetkessä.

Kunnon käyttökelpoisia teorioita ja metodeja, jotka olisivat soveltamiskelpoisia useissa yhteyksissä, ei kirjoita koviin kansiin kukaan.

Myös tieteeseen pitäisi hankkia paremmat räätälit. Samoin valtionpolitiikkaan. Valtionpolitiikkakin on pelkkää reagoimista EU:sta tuleviin määräyksiin, eräänlaista sätkimistä ja juoksevien asioiden kanssa selvitymistä, vaikka tarvittaisiin määrätietoisuutta ja päämäärien pohtimista.

Sekä tieteestä että politiikasta on tullut muotitaiteen foorumeja, ja poliittinen linjanveto on ”filosofiaa iltapuvussa”, jota häiritsevät vain koomikoiden vuorottainen iva ja poliittisen korrektiuden mukaiset anteeksipyynnöt. Ne jo sinänsä muodostavat absurdin komedian muodon.

Muotitieteisiin liittyvät muodikkaat käsitteet, joita ovat kehitelleet monet Linnan punaista mattoa tepastelleet mustat lampaat saaden retoriikallaan tiedepoliittista rahaa.

Kestävä kehitys voisi oikeasti olla sitä, että ei oteta Suomeen tarpeetonta joutoväkeä. 

Innovaatiotaloudeksi riittäisi se, ettei tapeta teollisuutta päästömääryksillä eikä rakentamistoimintaa direktiiveillä.

Eräs vierailija harjoitti ”kiertotaloutta” jonottamalla ja kättelemällä presidentin kahteen kertaan.

Ja kokemuksellinen pedagogiikka on parhaimmillaan sitä, että otetaan kansakoulusta tutut opetusmenetelmät ja asenteet käyttöön kouluissa ja hylätään persoonallisuushäiriöisiä kakaroita tuottavat Montessori-, Steiner- ja Baltzar-menetelmät, ja tietenkin inkluusio, joka on yksi syy surkeisiin PISA-tuloksiin.

Linnan juhlien kättelyjonossa oli jälleen joukko tieteen, politiikan ja moraalisen pastöroinnin mannekiineja.

Monty Pythonista tunnettu koomikko John Cleese sanoi aikoinaan, että poliittisen korrektiuden vaatimiseen syyllistyvät ihmiset, jotka eivät pysty hallitsemaan tunteitaan ja jotka sen vuoksi pyrkivät hallitsemaan toisia ihmisiä.

Sama pätee myös kääntäen: toisten ihmisten hallitsemispyrkimyksiin syyllistyvät ihmiset, jotka eivät pysty hallitsemaan tunteitaan ja siksi pamputtavat muita poliittisen korrektiuden vaateilla.

Tämä maa on alamaisuuden, auktoriteettijohteisuuden, nuoleskelun ja henkisen kipsissä olon paratiisi, jossa presidenttikin hakee moraalista tukijalkaa ylemmyydelleen osoittamalla vaivaannuttavaa alamaisuutta auktoriteeteista harmittomimmille: sotaveteraaneille.

Katsominen vihloi silmiä, sillä kristallikruunujen valossa juhliva maa on konkurssitilassa.

Useimmille jonottajille politiikkakin on vain omahyväistä bisnestä. 

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Taas on se aika vuodesta, jolloin Suomen Akatemian pistoolit laukeavat, ja piipuista tulee päivänkakkaroita.

Akatemia päätti 30.5.2023 tekemillään ratkaisuilla tukea Helsingin yliopistossa suomalaisten ihmisten verovaroilla elelevän ulkomaalaisprofessori Edward Webbin hanketta, jossa selvitellään ”toissijaisten metsien ja peltometsien tasapainottamista toimeentulon haavoittuvuuden vähentämiseksi Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla”.

Edward Webbin täytyy olla todellinen nero, sillä kukaan tavallinen tieteenharjoittaja ei pystyisi kääräisemään 549 701 euroa rahaa Suomen valtiolta täysin mitättömällä ja suomalaisen yhteiskunnan kannalta merkityksettömällä hankkeella.

Voidaan kysyä, millä tavoin Nepalin ”toissijaisten metsien ja peltometsien” ja niiden ”työvoimarajoitteisten keskikukkuloiden” pitäisi kuulua Suomen valtion rahoittaman tieteen kohteisiin. 

Eivät kiinnostaneet yhtään Suomen maaseudun tyhjentyminen, Suomen maaseudun kotitaloudet, Suomen rahakasvit ja Suomen metsien uudistaminen? Suomen ja Nepalin vertaaminen ei voisi edes periaatteessa olla millään tavoin informatiivista.

Hankkeen kuvauksessa mainitaan kahteen kertaan naiset, sillä feminismin agendan ajaminen merkitsee Suomen Akatemian rahanjaossa selvää rahaa – jopa tässä luonnontieteellisessä hankkeessa, jonka pitäisi olla sukupuolineutraali.

Kun metsätieteellistä projektia on perusteltu vielä sosioekonomisella valittelulla ja puheella ”työvoimarajoitteisuudesta” ja ”toimeentulo-ongelmista”, on metsäntutkimushankkeesta saatu tekaistuksi kehitysmaapoliittinen punaviherprojekti, jolle tiedostavainen tiedeyhteisö on kipannut yli puoli miljoonaa euroa tunnotonta rahaa.

Suomalaisen tieteen näkökulmasta kyseisen hankkeen tutkimuksellinen intressi on sen sisällön osalta nollan arvoista.

Nollan arvoista on myös kyseisen hankkeen teoreettinen ja metodologinen mielenkiinto, eli hankkeella ei todennäköisesti ole mitään annettavaa metsäntutkimuksen menetelmille hankkeen yhteiskuntatieteellisen painotuksen vuoksi.

Myös yhteiskuntatieteiden näkökulmasta kyseinen hanke on mitätön, koska se perustuu vain totutun siirtomaapoliittisen kverulatorian toistelemiseen luonnontieteiden viitekehyksessä.

Miksi tällaista paskaa sitten rahoitetaan?

Siksi, että Suomen valtion rahoittama tiede on kahlittu kansainvälisen tiedeyhteisön ohjaukseen. Päätöksen rahoitettavista hankkeista ja henkilöistä tekevät käytännössä ulkomaalaiset refereet ja niin sanotut asiantuntijat, joille hakemukset ja tutkimussuunnitelmat lähetetään arvioitaviksi.

Tämä takaa, että rahaa ei anneta sellaisille hankkeille, jotka olisivat suomalaisten näkökulmasta kiinnostavia. Mutta rahaa lapioidaan kaksin käsin kansainvälisen tiedeyhteisön päättämille aiheille.

Suomen Akatemian toimikunnat ovat paneeleissa märehdittyjen lausuntojen vankeja. Papereita käsittelevät ja asiantuntijoita valikoivat Suomen Akatemian virkamiehinä ja -naisina toimivat puoliksi oppineet ”tiedeasiantuntijat”, joita ennen sanottiin tiedesihteereiksi. Esimerkkinä nyt vaikka johtava tiedeasiantuntija Satu Huuha-Cissohko.

Se, että Suomen Akatemia rahoittaa huuhaatutkimuksia, johtuu tosiasiasta, että akateemisen tutkimuksen rahoittamista ei johdeta suomalaisen yhteiskunnan eikä tieteen eduksi eikä suomalaisten ihmisten näkökulmasta.

Opetusministeriö ja Suomen Akatemia ovat menettäneet otteensa tutkimustoiminnan painopisteiden määrittelemisestä. Kummassakaan ei ole järkeviä ihmisiä, jotka osaisivat koordinoida rahoitusta aiheisiin, jotka olisivat tärkeitä, olennaisia ja keskeisiä suomalaisen tieteen piirissä ja suomalaiselle yhteiskunnalle.

Tämä on seuraus yliopistolaitoksen ja Suomen Akatemian ajatumisesta internatsistiseen ohjaukseen.

Maassamme tarvittaisiin kansallista tiedepolitiikkaa, jolla mitättömien tutkimusten rahoittamisesta tehtäisiin loppu.

Mikäli nykymeno jatkuu, uuden hallituksen eteen avautuvat hyvät mahdollisuudet säästää tieteen, opetuksen ja tutkimustoiminnan menoista.

Ruikutus tieteen, opetuksen ja koulutuksen säästöistä on turhaa, sillä rahaa on riittänyt tuhlattavaksi kansainvälisiin ja kehitysmaapoliittisiin hankkeisiin piilokehitysavun ja ulkomaalaisille tutkijoille tarjotun sosiaaliturvan kautta.

Suomen Akatemian toimintamenoista pitäisi leikata puolet, ja kokonaan pitäisi rahoitus ottaa pois Nepalin työvoimarajoitteisten keskikukkuloiden kaivelulta.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun arvostelen Suomen Akatemiaa järjettömistä rahoituspäätöksistä. Viime vuonna esimerkkitapauksenani mädästä rahoitustoiminnasta oli muuan Anna Rajalan saama 254 465 euron rahoitus hankkeelle ”Julkitehdyn ulosteen politiikka kaupunkikuvassa, taiteessa ja bioetiikassa” (TaY).

Punavihreä woke leimaa pahoin etenkin Kulttuurien ja yhteiskunnan toimikunnan rahoitusratkaisuja. 

Akatemiatutkijan rahoituksen 605 250 euroa sai kommunismin historiasta innostunut Kasper Braskén poliittisella mainoksellaan ”Globala proteströrelsers kamp mot extremhögern: Antifasism, antirasisim och internationalism i multietniska metropoler” [suom. ”Globaalien protestiliikkeiden kamppailu äärioikeistoa vastaan: Antifasismi, antirasismi ja internatsismi monietnisissä metropoleissa”].

Voitte arvata, millä tavoin aiheen tarkastelu painottuu suomenruotsalaisen tutkijan kynänkäänteissä Åbo Akademissa. Selvemmin ei voisi omaa äärivasemmistolaisuuttaan julki huutaa, ja akatemia on huutoon yhtynyt. Hanke toistaa vasemmiston ikuista tapaa leimata kaikki oikeistolainen ajattelu automaattisesti ”äärimmäiseksi” ja sen vastustaminen hyveelliseksi ”antifasismiksi” ja ”antirasismiksi”.

Filosofista valonpikahdusta en havainnut yhdessäkään akatemiatutkijoiden rahoituspäätöksessä. Eräässä sossuhankkeessa oli sana ”jengiongelma” laitettu lainausmerkkeihin, ikään kuin sitä ei olisi.

Tieteen julkinen rahoittaminen tapahtuu nykyisin punavihreässä postmodernissa viitekehyksessä, jolle akateeminen toiminta on alistettua.

Esimerkkeinä ovat hankkeet ”Vihreä tuloverouudistus” (Matti Liski, Aalto, 278 553 euroa), ”Lumoutuminen nuorten teknologisoituneessa kaupunkitilassa: kohtaamisia, erontekoja ja politiikan mahdollisuuksia post-sosiaalisessa kaupungissa” (Noora Pyyry, HY, 499 323 euroa) ja ”Alkuperäiskansojen perinteinen ekologinen tieto, alkuperäiskansaistaminen ja kansallispuistot: kohti kestävää kehitystä ja yhteishallintoa” (Rani-Henrik Andersson, HY, 499 038 euroa).

Viimeksi mainitun tutkimustehtävänä lienee osoittaa, että Uuden-Seelannin maorit edustivat esisosialistista ajattelua, koska heille ”joki voi olla henkilö”, ja tämä voi ohjata meitä ”kestävää kehitystä edistävämpiin ja inklusiivisempiin hallintotapoihin”. Samaan ajattelutapaan nojaa ilmeisesti myös ”vihreä tuloverouudistus”, joka nojaa verotuksen ohjaamiseen ekologisen mallin mukaan.

Woke on vahvasti läsnä myös 693 057 euroa kuitanneessa hankkeessa ”Valkoinen solidaarisuus ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen oikeudet Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Länsi-Euroopassa, 1960-luvulta 1990-luvulle” (Reetta Humalajoki, TY). Voidaan kysyä, mitä tuo vuosikymmeniä sitten loppuun märehditty museorasistinen vainoriitely nyky-Suomeen kuuluu. Millä tavoin hanke valaisee suomalaisen nyky-yhteiskunnan ajankohtaisia poliittisia repeämiä?

Rotupolitiikalla ja alkuperäiskansojen asemalla ratsastavia keinohankkeita elätetään ilmeisesti siksi, että niiden kautta tajuntaan voidaan takoa monikulttuuri-ideologiaa ja päällystää tietä kansojen diasporalle kaukaisista maista. Paremmista hakemuksista on pulaa ja tutkijakunta on niin tyhmistynyttä, ettei rahoitettavaksi kerta kaikkiaaan löydy maahanmuuton jo aiheuttamiin ongelmiin pureutuvia hankkeita.

Näyttöä ajan hermolla olemisesta Akatemia antaa rahoittamalla hankkeita ”Naisten työ ja palkat Suomessa, 1600–1920” (Riina Turunen, JY, 422 594 euroa) ja ”Miten noitavainot vältettiin 1600-luvun Suomessa? Toiminta ja kokemus vainojen hillinnässä” (Raisa Toivo, TaY, 356 324 euroa).

Palkkatasa-arvo on todettu jo ylitetyksi ja naisten korkeampi palkkaus saavutetuksi Pauli Sumasen ilmaiseksi tekemissä tilastotutkimuksissa, joten feministien täytyy vedota historiaan oikeuttaakseen jatkuvaa kipuilua ja taistelua yhä uusien etuoikeuksien ja ohituskaistojen rakentelemiseksi.

Noitavainot ovat nykyisin käänteisiä. Ne esiintyvät kansallismielisesti ajattelevien filosofien ajamisena punavihreän yliopistolaitoksen ulkopuolelle. Esimerkkinä nyt vaikka teokseni Totuus kiihottaa kohtaama raatelu, jonka pohjalta kirjoitin teoksen Pavlovin koirat. Historianprofessori Timo Vihavainen arvioi asioita täällä.

Toistan jo aiemmin esittämäni toivomuksen.

Toivottavasti seuraava hallitus leikkaa yliopistoille ja Suomen Akatemialle myönnettäviä rahallisia avustuksia reippaalla kädellä, ihan oman kunniallisuutensa vuoksi. Varaa ja tarvetta kaikesta hömpötyksestä säästämiseen nimittäin on – ja paljon.

Rahaa ei pidä laittaa mimesikseen. 

Rahaa ei pidä antaa ”väitöskirjatutkija” (oikeasti jatko-opiskelija) satu sopasille.

Rahaa ei pidä roiskia narratiivisuuteen, representaatioihin eikä performansseihin.

Rahat pitää ottaa pois agenda- ja tendenssitoiminnalta, jolla ”edistetään” jotakin tieteen ulkoista tarkoitusperää, kuten ”tasa-arvoa”, ”yhdenvertaisuutta” tai maahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa.

Tieteen ei tule olla sosiaalipolitiikan muoto.

 

Aiheesta aiemmin:

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin
Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
”Professori Baltzar” tiedepolitiikan mannekiinina
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia