Isku Venezuelaan – Maailmanpolitiikkaa kuin Hollywoodista

Katselin vuodenvaihteen aikaan Harrison Fordin tähdittämän Jack Ryan -elokuvan Isku Kolumbiaan, joka perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan. Siinä Yhdysvaltain tiedustelupalvelu hoitaa Kolumbian huumekartellit omalla tyylillään.

Kansainvälinen politiikka on muuttunut Donald Trumpin toimesta entistä enemmän Hollywood-elokuvien ja TV-viihteen kaltaiseksi.

Mainio mies kylläkin tuo Trump, hän kun päätti iskeä Venezuelaan ja kyyditytti maan diktatorisen presidentin Nicolás Maduron New Yorkiin vastaamaan muun muassa ”huumeterrorismista” nostettuihin syytteisiin.

Kaappaus loukkaa muodollisesti valtiollista suvereniteettia ja saattaa olla ns. kansainvälisen oikeuden vastainen, mutta kansa Venezuelassa ja venezuelalaiset Suomessa ovat tyytyväisiä.

Syitä riittää. Kaiken oikeuden vastaisia ovat varmasti olleet Maduron tukema huumekauppa, vuosien 2015 ja 2024 vaalitulosten mitätöiminen, jatkaminen presidentinvirassa ilman mandaattia, lainsäädäntövallan siirtäminen parlamentilta korkeimmalle oikeudelle, tuhansien ihmisten murhat ja kidutukset sekä hänen pakolla ylläpitämänsä sosialismi.

Vallasta syöksemisessä on kyse diktaattorin syrjäyttämisestä, joka Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan -teoksen mukaan on yksi oikeutetun sodan peruste – puolustussodan käymisen ja suurempien väkivaltaisuuksien välttämisen ohella. YK:n peruskirja tosin hyväksyy filosofin perusteluista vain itsepuolustuksen aseellista hyökkäystä vastaan.

On huvittavaa havaita ja todistaa, millä tavoin Suomen vihervasemmisto erehtyi jälleen historian väärälle puolelle perätessään kansainvälisen oikeuden kirjaimellista noudattamista nyt, kun muu maailma iloitsee diktaattorin kaatamisesta. Olisi hauska tietää, itkisivätkö Minja Koskela (vas.) ja Oras Tynkkynen (vihr.) samat saunavedet myös Saddam Husseinin, Muammar Gaddafin ja Erich Honeckerin perään.

Maduron kaappaus kävi niin nopeasti ja helposti, että voi epäillä, oliko kyseessä lavastus: Venezuelan armeijan yhdessä Yhdysvaltain kanssa junailema tilaustyö.

Sen sijaan ei ole epäilystäkään, etteivät Trumpin kiikarissa kimaltele Venezuelan öljyvarat, joiden sanotaan olevan maailman suurimmat muodostaessaan noin 17 prosenttia maailman varannoista.

Siihen verrattuna huumekaupan torjuminen ja demokratian puolustaminen saattavat olla verukkeita, mutta eivät merkityksettömiä. Eikö muka huumeongelma ole kärjistynyt myös Suomen kaduilla esimerkiksi alfa-PVP:n myötä, josta lehdistö on meuhkannut kuuluvasti? Ja nyt etenkin Ylen ja Helsingin Sanomien kehitysmaapoliittisesti motivoituneet mediat syyttävät Trumpia huumeongelman liioittelusta!

Venezuelan kansa istuu luonnonrikkauksien päällä mutta joutuu elämään Kuuban kurjuutta vastaavassa sosialismissa. Venezuelan öljyvarojen vapauttamisella ja käytön tehostamisella voisi olla käänteentekevä vaikutus maan talouteen ja maailmanmarkkinahintoihin. Jos Yhdysvallat onnistuisi rakentamaan Venezuelan rappeutuneen öljyinfrastruktuurin ajan tasalle, se voisi auttaa myös Eurooppaa irtautumaan Venäjä-riippuvuudesta.

Mitä kansainvälispoliittista merkitystä Maduron syrjäyttämisellä voi olla?

Tapaus indikoi Yhdysvaltain siirtyneen (Venäjän ohella) entistä selvemmin tuohon paljon paheksuttuun reaalipolitiikkaan, jonka mukaisesti asioita ratkotaan voimalla ja väkivallalla sääntöjen ja sopimusten sijaan. Kansainvälinen maailma ei ole oikeusvaltio, koska siltä puuttuu fundamentti, ja siksi myös kansainvälisen oikeuden rikkomukset ovat relatiivisia – kansanmurhia ja joukkotuhoja lukuunottamatta.

Kaappaus kertoo Venäjälle ja Iranille, että Yhdysvallat tekee halutessaan lopun Venäjän vasallivaltioista kotinurkillaan.

Operaation taustalla hyödynnettiin Venäjän ulkopolitiikassaan soveltamaa tu quoque -argumenttia (”sinä myös”) ja siihen liittyvää peilailua, jonka mukaisesti Venäjä on katsonut voivansa möyriä lähialueillaan oman käden oikeudella, kun Nato teki entisessä Jugoslaviassa samaa. Nyt Trump puolestaan peilasi Venäjän modus operandia, aivan niin kuin hän on tehnyt myös tavoitellessaan Panaman kanavan palauttamista Yhdysvaltain hallintaan ja Grönlannin ja Kanadan liittämistä Yhdysvaltoihin.

Tämä kaikki kertoo niin sanotun Monroen opin henkiin herättämisestä. Yhdysvaltain entisen presidentin James Monroen vuonna 1823 julkaisema ja ulkoministeri John Quincy Adamsin kirjoittama doktriini määritteli Amerikan valtiot kuuluvaksi Yhdysvaltain geopoliittiseen vaikutusvaltaan ja vapaiksi eurooppalaisesta siirtomaapolitiikasta. Trumpin käsittelyssä tuosta opista on korostunut alueellisen dominanssin ohella myös Yhdysvaltain oma isolaatio.

Yhdysvallat on silloin tällöin suorittanut tai tukenut vallankeikauksia eri puolilla maailmaa ja lähettänyt helikoptereilla hämähäkkimiehiä katoille ja seinänvierustoille. Aina operaatiot eivät ole menneet nappiin, ja yksi epäonnistuneista oli Jimmy Carterin määräämä panttivankien vapauttaminen Iranista vuonna 1980. Se oli eräs syy Carterin sittemmin kärsimään vaalitappioon.

Onnistuneen iskun Yhdysvallat teki George H. W. Bushin aikana Panamaan ja kuljettamalla maan diktaattorin Manuel Noriegan Yhdysvaltoihin, jossa hänelle langetettiin 40 vuoden vankeustuomio muun muassa huumekauppaan liittyvistä rikoksista. Maduron kaappaus oli kuin kopio tuosta vuoden 1989 iskusta.

On vaikea arvioida, miten Trumpin julistama tavoite vallan siirtämiseksi ja vapaiden vaalien järjestämiseksi Venezuelassa onnistuu, mutta edellytykset ovat olemassa, sillä tahtotila maassa on vallanvaihdon puolella.

Kukapa ei muistaisi, että myös Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin viime vuoden lopulla venezuelalaiselle toisinajattelijalle María Corina Machadolle. Hänellä olisi nyt syytä kiittää palkinnon kilpahakijaa Donald Trumpia hyväkseen tekemästä työstä.

Venäjälle Trumpin omaksuma maailmanpoliisin rooli muistuttaa, että kukaan ei ole Yhdysvaltain vaikutukselta suojassa, ja Valkoisen talon määräyksillä voidaan kaappailla silmää miellyttämättömiä presidenttejä, joilla ei ole mukiin meneviä näkemyksiä.

Zelenskyin ja Stubbinkin kannattaa siis valita solmionsa oikein –  ja varmasti myös Putinin!

Kreml todennäköisesti käyttää Trumpin toimia eräänä verukkeena sille, miksi Venäjällä olisi vastavuoroinen oikeus turvata asemiaan Ukrainassa ja muilla rajamaillaan.

Erona on, että Yhdysvallat on turvannut demokratiaa ja kumonnut diktatuureja, kun taas Venäjä ja sen edeltäjä Neuvostoliitto ovat kumonneet demokratioita ja pönkittäneet diktatuureja niin Euroopassa, Syyriassa ja Iranissa kuin Afrikan, Keski- ja Etelä-Amerikan banaanitasavalloissa sekä Kauko-Idän takapajuloissa.

Ainoastaan Venäjällä ei ole syytä olla huolissaan vaikutusvaltansa vähenemisestä Keski- ja Etelä-Amerikassa. Myös Kiina joutuu tarkemmin pohtimaan, onko oikein laskuttaa satojatuhansia euroja esimerkiksi Panaman kanavan läpikulusta holding-yhtiöidensä kautta.

Saa nähdä, milloin Trump aloittaa paidanpesun yli 60 vuotta kauppasaarretussa Kuubassa tai sosialistidiktaattori Daniel Ortegan hallitsemassa Nicaraguassa, joka oli kivenä Yhdysvaltain kengässä jo Ronald Reaganin aikana samaan tapaan kuin Chile Richard Nixonin ja Salvador Allenden aikana (aiheesta täällä).

Kunpa Trump olisi kaapannut Alaskassa vierailleen Vladimir Putinin mustaan autoonsa ja vienyt myös hänet ”New Yorkissa tuomittavaksi”.

Tunnetusti Trump itse on ollut New Yorkissa tuomittavana, tosin ajojahdin tuloksena ja huonolla syyttäjämenestyksellä, ja vaikuttavimman tuomion asiassa antoi Yhdysvaltain kansa palauttamalla hänet presidentiksi.

Suomen poliittisella johdolla ei ole eräistä vaateista huolimatta velvollisuutta Trumpin toimien moraaliseen tuomitsemiseen. Kaiken yläpuolella tässä asiassa tulee olla tietenkin Venezuelan kansan oma suvereniteetti.

Onko sitten diktaattorin kaatamisessa mitään huonoa? On toki, mutta se ei liity mitenkään öljyahneuteen.

Ilman Trumpin toimenpiteitä voitaisiin väittää, että Venezuela pitää maailman tyytyväisenä, koska sieltä tulee suuri määrä kokaiinia ja amatööripornoa. 

---

Päivitys 16.1.2026: Macho-nainen María Corina Machado pelasi oikein ja luovutti Nobel-mitalinsa Trumpille kiitokseksi diktaattorin syrjäyttämisestä. Machado pohjusti sovittelevuudellaan hyvät asemat uudeksi presidentiksi, sillä hän voitti taakseen Yhdysvaltain ulkopoliittisen tuen ja sanoi maansa irti Venezuelan ja Venäjän välisestä ”strategisesta kumppanuudesta” ja ”turvallisuusyhteistyöstä”.

Donald Trumpin kiinteistökehityksestä

Maailmalla on suhtauduttu tyrmistyneesti Donald Trumpin ajatukseen, että Gazan kurja kaistale, jolla on sodittu viimeksi kuluneet puolitoista vuotta, tulisi Yhdysvaltain hallintaan, ja USA loisi aurinkoiselle rannalle auvoisen lomaparatiisin.

Professorit Hannu Juusola ja Pami Aalto tyrmäsivät aikeen kansainvälisen oikeuden vastaiseksi A-studiossa 5.2.2025. Heidän mukaansa lähialueen maat, kuten Egypti ja Syyria, ovat haluttomia ottamaan vastaan Gazassa asuvia palestiinalaisia.

MTV3:n uutisten 5.2.2025 asiantuntija Risto E. J. Penttilä puolestaan näki Trumpin aloitteessa taktikointia. Hänen mukaansa Trump koettaa hämmentää herättääkseen levottomuutta ja taivutellakseen keskenään sotivat maat hieromaan rauhaa keskenään.

Ympäri maailman onkin taivasteltu, voiko Yhdysvaltain presidentti olla tosissaan, ja mitä mahdollisia neuvotteluja hän käy Putinin kanssa Ukrainan sodan lopettamiseksi tai Ukrainan yli.

Oma näkökulmani on toisenlainen kuin professorien legalistinen kanta. Se, mikä on lain vaatimaa tai suojaamaa, on vain harvoin realistista ja toteuttamiskelpoista.

Totuushan on, että Gazan alue on pommitettu Israelin toimesta kuumaisemaksi, eikä sinne voi (eikä myöskään kannata) jäädä asumaan. Palestiinalaisvaltion pohjaksi ei asuinkelvottomasta alueesta ole.

Eniten asiassa hämmentääkin oletus, jonka mukaan palestiinalaiset haluaisivat jäädä romuna oleville sijoilleen. Toiseksi, Lähi-idän muslimivaltaisten valtioiden olisi jo korkea aika ottaa vastaan pakolaisia, joiden puolesta kyseisten maiden muhamettilaiset hallitukset ovat keuhkonneet vuosikymmenten ajan ja tukeneet siten pyrkimyksiä työntää Israelin juutalaiset mereen.

Trumpin ehdotus hämmentää todellisuudentajuisuudellaan ja kyvyllään mukautua tapahtuneisiin tosiasioihin. Ehdotus on lisäksi hyväntahtoinen. Yhdysvaltain pysyvä läsnäolo toisi vakautta alueelle, joten eipä ihme, että se on otettu vastaan myönteisesti Israelissa.

Myös Trumpin halu liittää Grönlanti, Kanada ja Panaman kanava Yhdysvaltoihin on täysin ymmärrettävä, vaikka siinä puhuukin 5-vuotiaan ihmettely sen vuoksi, miksi Grönlanti kuuluu Tanskalle, kun se on niin pieni ja kaukana.

Tosiasiassahan Tanska ei pystyisi edes teoriassa puolustamaan Grönlantia aseellisesti yksin, ja Tanskalle Grönlannista on pelkkiä kuluja. Lisäksi ”vihreässä maassa” asuvien oma halukkuus Tanskan vasallivaltiona toimimiseen ei ole mitenkään yksiselitteistä. Grönlannin asukkaat voivat kääntyä Yhdysvaltain kannalle, kun heille selitetään kaikki siitä koituvat edut verrattuna Tanskan raihnaiseen siirtomaaherruuteen.

Entä sitten Kanada, joka vaivoin pysyy koossa ja jonka päämies on Ison-Britannian kuningas? Kanada on yksi maailman turhimmista valtioista, vähän niin kuin Belgia. Sekin olisi yhdessä Hollannin kanssa voimakkaampi, vähän niin kuin Suomi ja Ruotsi toisiinsa liitettyinä.

Ja Panamahan on nyt tosiasiassa kiinalaisen merenkulun ja holding-yhtiöiden talutusnuorassa, joten kanavan palauttaminen Yhdysvalloille ei olisi sen vähempää perusteltua kuin Saimaan kanavan palauttaminen Suomelle, tai ainakin Venäjän harjoittaman vuokrakiskonnan lopettaminen kanavan Suomelta varastetuista osista.

On syytä muistaa, että Panaman kanavan rakensi loppuun ranskalaisten huonon aloituksen jälkeen Yhdysvallat, joka luovutti sen Panaman valtiolle viime vuosituhannen vaihteessa kukistettuaan Panamaa hallinneen sotilasjuntan. Nykyisin kanavan läpikulusta kannetaan satojen tuhansien dollarien käyttömaksuja suurilta aluksislta, mikä on yhtä törkeää kuin tapa, jolla Venäjä on vuokrannut Suomelta sodassa ryöstämäänsä Saimaan kanavaa suomalaisille kalliiseen hintaan (aiheesta täällä).

Trumpin aktiivisuus myös Ukrainan sodan lopettamiseksi on sekin paljon parempi asia kuin passiivisuus, sillä kyseinen sota on jatkunut jo vuosia. On realismia pakottaa Venäjä lopettamaan aloittamansa hyökkäyssota.

Trumpin tapa peilailla Venäjän valloitussotaa on etevä poliittisen näyttämön toimi, vaikka kyseessä ei olisikaan pelkkä performanssi eikä provokaatio.

Ainoa merkittävä huolenaihe Donald Trumpin avauksissa on luopuminen paljon puhutusta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa kunnioitetaan valtioiden itsenäisyyttä, alueellista koskemattomuutta ja suvereniteettia, eli itsemääräämisoikeutta.

Mutta luovuutta siihenkin liittyy. Ulkopoliittisia ikkunoita on parempi pestä kiinteistökehittäjän kuin tuhoajan näkökulmasta.

Mistä muuten tietäisin Trumpin olevan ”epärealistinen”, jos niin ei valiteltaisi valtavirtamedioiden ja toimittajien jutuissa?

Miten päästä ulkopoliittisesta vastuusta kuin koira Venäjästä?

Kirjoitin jo teoksessani Totuus kiihottaa (2020) myös ylirajaisen paritumisen ja kaksoiskansalaisuuksien ongelmallisuudesta.

Johtopäätöksilleni saatiin lisänäyttöä, kun eduskunnan ulkopoliittisen valiokunnan puheenjohtajan Kimmo Kiljusen (sd.) katsottiin ”jääneen kiinni” Venäjää myötäilevistä kannanotoistaan. Lokakuussa tapahtuneen asian toi julkisuuteen Helsingin Sanomat viime torstaina.

Kiljunen oli mennyt lipsauttamaan eräässä suomenvenäläisten järjestämässä tilaisuudessa, että hänen mielestään Venäjän-raja pitäisi avata henkilöliikenteelle. Motiivikseen hän selitti, että hänen nykyinen vaimonsa on venäläinen. 

SDP:n eduskuntaryhmä kyynelehti sitten ”inhimillisyyden” ja Kiljusen puolesta, joka sanoi tunnustavansa vastuunsa (eli syyllisyytensä) ja erosi omasta aloitteestaan ulkopoliittisen valiokunnan johdosta.

Lehdissä epäiltiin, että Alexander Stubbin ulkopoliittinen johtajuus on kadoksissa, kun hän ei paremmin suitsi sanomisia. Sitä ei huomattu, että myös Stubbin puoliso on ulkomaalaistaustainen, tosin toiselta ilmansuunnalta.

Julkisen ja yksityisyyden sekoittumista koskeva herkkyys muistuttaa eturistiriitojen esiinnoususta ulkopoliittisissa konfliktitilanteissa. Huonoa muoti-ilmaisua käyttääkseni asiat ”menevät tunteisiin”.

Olin taaskin täysin oikeassa paljon kehutussa ja parjatussa kirjassani Totuus kiihottaa, jota tarjosin aikoinani Suomen kustannusyhdistykselle Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi mutta jota ei otettu eräänlaisen kulttuurisodan vuoksi kilpailuun mukaan.

En vastustele rajatonta rakkautta, mutta totean erään tosiasian: ylirajainen pariutuminen on riski ulkopoliittisissa johtotehtävissä, koska se luo riippuvuutta ja intressiristiriitoja sekä kytkee tunnekahleisiin.

Supo ei ehkä pidä riskinä ulkopoliittisten liiderien petipuuhia, koska se epäilee, vakoilee ja suojelee heitä epäsuoran kontrollin merkiksi muutenkin kellon ympäri. ”Uhkana” poliittisen valvonnan kyylät pitävät tavallisia kansallismielisiä ja isänmaallisia ihmisiä, jotka haluavat muistella itsenäisyyttämme pian lähestyvässä 612-tapahtumassa.

Ei ole pitkäkään aika, kun edellisen ulkopoliittisen valiokuntakokoonpanon puheenjohtaja Mika Niikko (ps.) painostettiin eroamaan valiokunnan johdosta, koska hän oli mennyt tviittaamaan, että Emmanuel Macronin tai jonkun muun pitäisi astua julkisuuteen ja sanoa, ettei Ukraina liity Natoon; muuten neuvottelut eivät etenisi Venäjän näkökulmasta (aiheesta täällä).

Niikko lähti valiokunnan pöydän päästä kuin talkkari jäiseltä peltikatolta. Tosin tuossakin oli kyse vain ääneen ajattelemisesta. Totta kai kaikissa maailman neuvotteluissa on punnittava asioita myös vastustajan näkökulmasta ja koetettava saada vastustaja uskomaan, että sopeutuminen, mukautuminen ja myöntyminen olisivat myös vastustajan oman edun mukaisia tapoja toimia.

En puolustele entistä kansanedustajaa Mika Niikkoa, eikä minulla ole myöskään Kimmo Kiljusen ulkopoliittisesta arvostelukyvystä korkeaa kuvaa. Kiljunen vastusteli Natoon liittymistä Ukrainan sodan alkamiseen asti, ja hänet tunnetaan Ottawan miinakieltosopimuksen alullepanijana.

Silti hänen on annettu toimia pitkään sosiaalidemokraatien poliittisella mandaatilla ulkoministeriön korkeissa viroissa, eikä Kiljusen tahdittomuus liudennu mihinkään krooniseksi lavastettuun vastarannankiiskin rooliin, kuten Yleisradion toimittaja yrittää selitellä laajassa henkilöjutussaan.

Itse en myötäile vähääkään Venäjää, vaan esitin penseitä näkemyksiä venäläisten jalkautumisesta Suomeen jo kauan ennen Ukrainan sotaa (aiheesta esimerkiksi tässä kirjoituksessani). Kiittelin myös rajapuomien lukitsemisesta viime kesänä (aiheesta tässä kirjoituksessani).

Mikä nyt on se varsinainen opetus? Totuuden sanotaan olevan sodan ensimmäinen uhri. Kriisiaika on ilmeisesti ”mennyt tunteisiin” niin vahvasti, että se on suitsinut sananvapauden seinänrakoihin, ja vain tietynlaisia mielipiteitä saa sanoa. 

Tämä näkyy myös julkaisupolitiikassa, jossa palkitaan monikulttuuri-ideologiaa levittäviä teoksia, vaikka juuri niiden sisältämä maahanmuuttoevankeliumi on ongelmien ydin. 

Kielletyiksi tuomituissa mielipiteissä ei puolestaan ole ongelmallista se, että näkemyksensä sanoo, vaan vaan se, että todella ajattelee niin kuin Kiljusen herrasväki.

Ja ajatuksensa taas on tärkeää ilmaista, jotta ihmiset saavat tietää, mitä poliitikot edustavat ja tekevät heidän puolestaan ja jotta kansalaiskontrolli eli demokratia toimii.

Hypersensitiiviseksi muuttunut sota-aika on pääsyyllinen siihen, että vähäisimmästäkin yksityisajattelusta ihmistä teuraaksi viedään.

Aiheesta aiemmin

Heittoistuinnappia tulisi painaa harvemmin

Tilapäisen käännytyslain sopisi jäädä pysyväksi

Venäläisten maihinnousu Airistolla

Asiat tärkeysjärjestykseen

Olen aina pitänyt lakimies Ville Taviota yhtenä Perussuomalaisten etevimmistä ja harkintakykyisimmistä poliitikoista, mutta nyt ei mennyt ihan nappiin.

Uutisissa kerrottiin äskettäin, että ulkomaankauppaministeri Tavio päätti Suomen jäävän pois Ukrainan jälleenrakentamisen liittoumasta, syynä liittouman halu edistää myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ja asemaa.

Paha sanoa, mutta suorempaa läimäytystä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan tuskin voisi esittää.

Ministerin mielestä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistämisestä kieltäytyminen on siis tärkeämpää kuin Ukrainan tukeminen.

Jos tuo ei ollut tekosyy Ukrainan auttamisesta kieltäytymiseen, niin mikä se oli? Todennäköisesti passiivis-aggressiivinen yleiskannanotto seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia kohtaan.

Ukrainassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantamiseksi on vielä paljon tehtävää, joten asia ei ole marginaalinen vaan täysin relevantti. Tilanne ei ole siis samanlainen kuin Suomessa, jossa sateenkaariliikkeen performansseihin on jo vähän turruttu.

Mediassa kohistiin sitten kysymyksestä, mikä on nyt Suomen ulkopoliittinen linja. Sananlaskun mukaan ulkopolitiikkaa pitäisi tehdä yhdestä suusta, eikä kenelläkään pitäisi olla omaa ulkopolitiikkaa.

Totta onkin, että Tavion poikkeaminen muiden Euroopan maiden linjasta saattaa maamme koko ulkopolitiikan outoon valoon. Venäjällä siitä osattiin jo kiitellä.

Partavauvat lastenpyöräilevät Suomeen Putinin hybridiaseina – Puumalainen kannustaa

Samalla kun Lähi-idästä kotoisin olevat parrakkaat miehet ovat ylittäneet lastenpyörillä itärajamme saapuen laittomasti Suomeen, on sentapainen hybridivaikuttaminen tarjonnut Petteri Orpon hallitukselle tilaisuuden osoittaa toimintakykyään ulkoisten uhkien torjujana.

Asiaa korostaakseen pääministeri vaivautui jopa itse matkustamaan Kuhmon suunnalla sijaitsevalle Vartiuksen raja-asemalle ja esiintymään siellä ponnekkaasti ikään kuin todistellakseen, että nyt rajat pannaan kiinni, toisin kuin vuosina 2015–2016, jolloin hän oli sisäministerinä.

Tuolloin Venäjä poljetti Suomeen toista tuhatta hybridiaseena käyttämäänsä turvapaikanhakijaa vastareaktiona Suomen, Ison-Britannian ja Yhdysvaltain käynnistämälle puolustusyhteistyölle.

Nyt Venäjän kanssa ei voida neuvotella – ei edes rajaliikenteen sallimiseksi vain Suomen ja Venäjän sekä Valko-Venäjän kansalaisille, kuten 2016, jolloin Suomi suostui Venäjän toiveeseen ja esti turvapaikkaturistien lisäksi myös EU:n ja ETA-maiden kansalaisia käyttämästä itärajan asemia.

Tuosta asti Kremlin ”tiedottajat” ovat sätkineet kuin säkillinen oravia.

He ovat toistelleet omaa narratiiviaan, jonka mukaan Suomi ja Nato mukamas uhkaavat ja piirittävät Venäjää, vaikka toisesta suupielestään he vakuuttelevat, että Venäjä on aivan liian suuri eristettäväksi. 

Vaikka Venäjä siis on suuri, on henkinen tila, josta kyseinen valitus kaikaa, äärimmäisen pieni. Se tulee mikkihiirimäisestä umpiosta, jossa vivahtavat klaustrofobian ja paranoidin skitsofrenian sävyt.

 

Onko Puumis Putinin kaveri?

Nykytilanteessa ainoa keino Venäjän harjoittaman hybridisodankäynnin torjumiseen on sulkea raja-asemat Suomen puolelta, sillä Venäjä ei valvo rajaa omalta puoleltaan vaan työntää joutoväkeään tänne.

Kovin hyvää kuvaa turvapaikanhakijavirran käsittely ei Suomen viranomaisten toiminnasta anna, vaikka (ja koska) asioita hoidetaan säntillisesti, ”kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaan”. 

Surkeimman esimerkin pykäläkoreografisesta kirpunnyljennästä antoi apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen, joka torppasi itärajan rajoitustoimet. Hänen mukaansa itärajan sulkeminen ei takaa mahdollisuutta hakea turvapaikkaa kansainvälisten säädösten mukaisesti.

Voidaan kysyä, onko Suomen valtio olemassa vieraiden maiden kansalaisten etujen turvaamiseksi. Emmekö muodostakaan suvereenia valtiota, jolla on oikeus itse päättää siitä, keitä se päästää alueelleen ja keitä ruokitaan veronmaksajien piikkiin?

Asiassa ei pitäisi tuijottaa yksinomaan kansainvälisiin sopimuksiin. Suomen viime vuonna uudistetun rajavartiolain 16 § antaa täydet mahdollisuudet rajan tilapäiseen sulkemiseen ja turvapaikkahakemusten vastaanottamisen rajoittamiseen. Siellä sanotaan näin:

Valtioneuvosto voi päättää rajanylityspaikan sulkemisesta tai rajanylitysliikenteen rajoittamisesta määräajaksi tai toistaiseksi, jos sulkeminen tai rajoittaminen on välttämätöntä vakavan yleiselle järjestykselle, kansalliselle turvallisuudelle tai kansanterveydelle aiheutuvan uhan torjumiseksi. Sisäministeriö päättää kiireellisissä tilanteissa tarvittavista välittömistä toimenpiteistä, kunnes valtioneuvosto ratkaisee asian. Sisäministeriön on esiteltävä tekemänsä päätös viipymättä valtioneuvoston yleisistunnolle.

Valtioneuvosto voi päättää kansainvälisen suojelun hakemisen keskittämisestä Suomen valtakunnanrajalla yhteen tai useampaan rajanylityspaikkaan, jos se on välttämätöntä vakavan yleiselle järjestykselle, kansalliselle turvallisuudelle tai kansanterveydelle aiheutuvan uhan torjumiseksi, ja jos kyse on:

1) lyhyessä ajassa tapahtuvasta poikkeuksellisen suuresta maahantulijoiden määrästä; tai

2) tiedosta tai perustellusta epäilystä, että maahantulo on vieraan valtion tai muun toimijan vaikutuksesta tapahtuvaa.

Nämä tunnusmerkit toteutuvat nyt, ja paperittomien tulijoiden hakemuspaperien käsittely voitaisiin helposti keskittää sinne, minne he eivät pääse niitä tuomaan, esimerkiksi Helsinki-Vantaan lentoasemalle.

On myös on kysyttävä, eikö apulaisoikeuskansleri tunne tai osaa lukea lakia. Kerta ei olisi suinkaan ensimmäinen ylimmissä oikeusviranomaisissa ja yliopistoissa. Omilla laintulkinnoillaan Suomen oikeusoppineet ovat yleensäkin pyrkineet maksimoimaan ulkomaalaisten edut ja oikeudet Suomessa kantaväestön tappioksi sekä lietsoneet siten eripuraa.

Yksinkertaisimmankin ihmisen pitäisi ymmärtää, että Venäjä on ottanut maahanmuuttajat aseekseen ja koettaa laittaa Suomen tekemään vaikeita valintoja yhtäältä oikeusvaltion ja kansainvälisen normiston ja toisaalta valtiollisen turvallisuutemme välillä. Tavoitteena on syyttää Suomea sitten joko kansainvälisten tai omien periaatteidensa rikkomisesta.

Venäjää voidaan venäläisten omastakin mielestä pitää turvallisena maana, josta tuleville ei ole velvoitetta myöntää sen enempää turvapaikkaa kuin tilapäistä suojeluakaan. Vastuuta kuuluu myös niille tulijoille, jotka suostuvat marssimaan Putinin marionetteina tänne.

Turvapaikan hakemisen verukkeella ei pidä sallia turvattomuuden tuomista Suomeen. Perustuslakimme 7 §:n mukaan myös oikeus turvallisuuteen on perusoikeus, eikä kansalaisten turvallisuutta pidä horjuttaa ryhtymällä muualta tulevien suojelijaksi tai yleisen turvallisuuden takaajaksi toisissa maissa.

Olisi naiivia signaloida hyveellisyyttä turvapaikanhakijoiden vastaanottamisella, sillä juuri sen tapainen oikeusvaltion näytteleminen sataa onnistumisena Putinin laariin.

Siihen peliin ei pidä missään tapauksessa lähteä mukaan. Puumis antautukoon Venäjän hybridivaikuttamiseen yksinään tai saarnatkoon ihmisoikeuksista Putinille!

Totuus on nimittäin sellainen, että Venäjä on nuo ihmiset rajalle työntänyt, joten on viime kädessä Venäjän vastuulla, miten Venäjällä useita vuosia oleskelleille lähi-itäläisille käy molemmin puolin suljetulla rajavyöhykkeellä. 

Mikko Puumalainen on sama mies, joka vähemmistövaltuutettuna vaati professori ja uskonpuhdistaja Tatu Vanhasen tieteellisistä älykkyystutkimuksista rikosoikeudellista tutkintaa rasismikorttia heilutellen, onneksi tuloksetta.

Harhalaukauksesta oli tosin se Puumalaiselle itselleen myönteinen tulos, että hän vihreiden Tuija Braxin nimittämänä päätyi entistä korkeampaan ja kovapalkkaisempaan virkaan, jossa hän hopeinen sädekehä päänsä päällä päättää nyt yksin Suomen ulkopolitiikasta.

Mikäli tämä jää voimaan, annetaan yhden kellokkaan laittaa mielipiteellään kapulan rajapolitiikan rattaisiin ja hirttää valtiollisen turvallisuutemme pelkkään sääntöeettiseen moraaliposeeraukseen ja dynamiittityperään lakipositivismiin.

Silloin kun on vedottu yleiseen pelastamis- ja auttamisvelvollisuuteen, on puolestaan sorruttu hermeneuttisiin tulkintojen venytyksiin pitkälle lain kirjaimen ohi. Aina sen mukaan, mikä on palvellut Demokraattisten Lakimiesten ja muiden ihmisoikeustalebanien tarkoitusperiä.

Mitä pitäisi tehdä?

Eräs oikeudellisesti pätevä keino (1), jolla voitaisiin estää Venäjää synnyttämästä Suomen rajavyöhykkeelle humanitaarista kriisinäytelmää, olisi säätää Suomeen samantapainen laki, joka on voimassa Liettuassa.

Se erottaa spontaanin turvapaikanhaun valtioiden fasilitoimasta muuttoliikkeestä ja estää jälkimmäisen. 

Myös Viro on yhdessä Liettuan kanssa soveltanut voimakeinoihin perustuvaa push back -taktiikkaa onnistuen työntämään tuhansia maahan pyrkijöitä takaisin Venäjälle ilman, että EU olisi ripittänyt kyseisiä maita ”oikeusvaltioperiaatteiden” rikkomisesta.

Suomen hallitusten toiminta on ollut huonoa ja hidasta, koska tällaista lakia ei ole Suomeen tehty, eikä saada vieläkään. Syynä on etupäässä edellisen hallituksen vitkastelu ja toisaalta Euroopan unionin ihmisoikeusteollinen ilmatilanvalvonta.

Lievempi keino (2) olisi niin sanottu rajamenettely, joka mahdollistaisi kielteiset turvapaikkapäätökset jo rajalla tai sen läheisyydessä olevassa järjestelykeskuksessa ilman, että tulijoita päästetään liikkumaan sen enempää vastaanottokeskuksiin kuin sieltä eteenpäin. Orpon hallitus on luvannut tuoda rajamenettelyesityksen eduskunnan käsittelyyn vasta ensi huhtikuussa, ja tästä poiketen asia olisi käsiteltävä kiireellisesti ja nopeutettua käsittelyn järjestystä noudattaen.

Kolmas ja täydentävä keino (3) olisi solmia palautussopimukset Lähi-idässä ja Afrikassa sijaitsevien lähtömaiden kanssa siten, että ne ottaisivat vastaan muitakin kuin rikoksesta tuomittuja kansalaisiaan. Tällöin esimerkiksi Somaliasta ja Irakista lähteneet voitaisiin palauttaa suoraan sinne, mikäli Venäjä tai jokin muu kauttakulkumaa ei heitä takaisin ota.

Edellinen sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) oli täysin haluton viemään muun muassa Somalian kanssa neuvoteltuja palautussopimuksia loppuun. Siksi uuden sisäministerin Mari Rantasen (ps.) tulisi saattaa sopimukset nopeasti voimaan. Käytettäköön vipuina vaikka kauppapolitiikkaa tai kehitysmaapolitiikkaa.

Järkiinsä on tultu jopa Ruotsissa, jossa hallitus vaatii ulkomaalaisten oleskeluluvan perumista ja maasta poistamista muidenkin ongelmien kuin rikosten vuoksi, ja täyskäännettä turvapaikkapolitiikkaan on ehdotettu myös Suomen hybridiosaamiskeskuksesta.

On muistettava, että Venäjä käyttää Suomea vastaan pakolaisasettaan, koska sen sotavoimat ovat kiinni Ukrainassa.

Hallituksen tulisi kiristää otettaan myös suhteessa venäläisten toimintaan Suomessa.

Venäläisten on sallittu tänä vuonna ostaa Suomesta yli sata kiinteistöä, vaikka ostokiellot mahdollistava laki on ollut jo pitkään voimassa. Puolustusministeri Antti Häkkänen (kok.) sanoo soveltaneensa sitä vain kolmessa tapauksessa.

Kaikki tämä on tapahtunut tai jätetty tekemättä, vaikka Venäjä on sosialisoinut muiden muassa valtionyhtiö Fortumin Venäjän-omistukset. Sen sijaan venäläisperäisten Teboilin ja Yangon liiketoimintaa ei ole otettu valtion haltuun Suomessa.

Myös Ahvenanmaan konsulaatti pysyy turhanpäiten auki ja demilitarisointi voimassa, vaikka Venäjä on militarisoinut Ukrainan pinta-alasta yhtä suuren prosenttiosuuden kuin Neuvostoliitto ryösti Suomelta viime sodissa!

 

Poliittinen hyöty Suomen hallitukselle?

Kyynisesti arvioiden Putinin toimeenpanemasta hybridi-iskusta voidaan nähdä kertyvän hyötyä Orpon hallitukselle. Ulkopoliittinen kriisi nimittäin mahdollistaa rivien ampumisen suoriksi sisäpolitiikassa.

Kremlin masinoima ihmisten kuljettelu rajoille voidaan nähdä lahjana Petteri Orpolle, sillä se mahdollistaa huomion kääntämisen ulkoiseen turvallisuuteen samalla kun Suomen eduskunnassa riidellään sisäpoliittisesti kiperistä perusturvan leikkauksista.

Siihen riitelyyn on myös syytä, sillä Kokoomus on asettanut Suomen kansalaisten perusturvan ja etenkin asumistuen uhatuksi. Sellaisen politiikan takaajaksi mennessään työväenpuolue Perussuomalaiset tekee kohtalokkaan virheen, vaikka maahanmuuttopolitiikassa puolue onkin onnistunut. Nämä asiat toisaalta liittyvät myös yhteen, sillä suomalaisten sosiaaliturvahan on uhattuna siksi, että sosiaalietuusperäiset maahanmuuttajat ovat syöneet siitä suuren osan.

Ulkoinen uhka voi hetkellisesti yhdistää kansakuntaa, mutta sisäistä turvallisuuttamme murentaa pitkävaikutteisesti se, että maahamme saapuu epäperäisiä tulijoita, jotka ylittävät rajan laittomasti, lausuen turvapaikkaprosessin käynnistävän taikasanan asylum.

Mikään ei takaa, että tulijat eivät ole Wagnerin palkkasotilaita tai Mantsurian kandidaatteja, jotka asettuvat taktiseen takalinjaan. Venäjä valtasi myös osan Ukrainasta käyttämällä tunnuksettomia sotilaita, joita sanottiin pieniksi vihreiksi miehiksi.

Joka tapauksessa muotivaatteissa saapuneet lähi-itäläiset ovat tehneet muutakin kuin deittailleet superkalliilla blingipuhelimillaan. He ovat aiheuttaneet sekasortoa sekä Suomessa että muissa pohjoismaissa ja tehneet täällä vakavia omaisuus- ja väkivaltarikoksia, joista pitää tehdä heti alkuunsa loppu.

---

Päivitys 23.11.2023: Puumalainen korjasi arviointivirheensä, kun hallitus oli näytellyt korjaavansa oman ”virheensä”, ja esitti lopulta raja-asemien sulkemiselle Ylen mukaan ”vihreää valoa”. Oikeuskanslerinviraston tehtäviin kuuluu tietenkin laillisuudenvalvonta, mutta sitä tulisi suorittaa oikeasuhtaisesti ja yhteiskunnallisen tilannearvioinnin pohjalta. Valtioneuvoston kivijalassa eivät ole lamput liioin loistaneet nimenomaan virheän politiikan vuoksi.

Päivitys 26.11.2023: ”Rajan sulkemisessa” on toistaiseksi puhuttu vain raja-asemien sulkemisesta. Vaikka viralliset rajanylityspaikat saataisiinkin kiinni, jää muu osa rajasta kuitenkin helposti ylitettäväksi ja siinä mielessä ”auki”. Suomen Venäjän-vastainen maaraja on 1289,3 kilometrin pituinen. Kun Venäjä kannustaa ylittämään rajan ”vaikka rynnäköllä”, on pohdittava, Nakke Nakuttajaako noille ”tulijoille” pitäisi lukea.

Päivitys 28.11.2023: Valtioneuvosto teki lopulta välttämättömän ja sulki koko itärajan, tosin vain kahdeksi viikoksi ja noin kaksi viikkoa liian myöhään, jolloin Suomeen oli ehtinyt valua taas tuhat uutta ”tulijaa”. Kun yhdellekään ei myönnetty turvapaikkaa, he ilmeisesti nauttivat nyt ”tilapäistä suojelua”. Palattuaan virkaansa oikeuskansleri Tuomas Pöysti ymmärsi alaistaan paremmin, että ”[t]ämä ei ole maahamuuttokysymys. Tämä on kansallisen turvallisuuden kysymys.” Ihan itse keksi?

Rajan sulkeminen voi luonnollisesti olla myös Putinin tavoite, jotta Kreml voisi syyttää Suomea ”Venäjän eristämisestä”. Näin kaikki olisivat ilmeisesti tyytyväisiä. Ongelmallista asiassa on vain se, että Venäjän hyökätessä lähes kaikki mitä Suomi tekee, kääntyy helposti Venäjän propagandavoitoksi.

Miksi Turkki ja Unkari viivyttivät Nato-prosessia?

Ratiritiralla, päättyi talvihalla. On aihetta riisua turkit, kun Turkki ja Unkari lopultakin lopettivat viivyttelynsä ja ratifioivat Suomen liittymisen Natoon.

Voidaan kysyä, mikä tuon viivyttelyn ja siihen liittyvän kiristyksen oikeastaan aiheutti. Vastaukset voivat opettaa jotakin siitä, miten Eurooppa-politiikassa kannattaisi jatkossa toimia.

Totuus on, että Unkari pihtasi Suomen Nato-liitoksen hyväksymistä saadakseen Euroopan unionilta oman osuutensa elpymisvaroista, joita EU panttasi Unkarilta vedoten käsitykseen, että Unkarissa ei noudateta oikeusvaltioperiaatteita.

On muistettava, että myös Unkarissa valtaa pitää laillisissa demokraattisissa vaaleissa valittu hallitus, jonka pääministeri Viktor Orbán nauttii suurten kansanjoukkojen kannatusta.

Voidaan edelleen kysyä, miksi Unkaria hallitsee diktatoriseksi mainittu pääministeri, jota sanotaan myös Euroopan pahaksi pojaksi.

Juurisyy Unkarin diktatorisoitumiseen ja oikeusvaltioperiaatteiden vaarantumiseen on maahanmuutto, jota EU ei ole pystynyt pysäyttämään vaan jonka vyörymistä Unkariin EU edesauttoi ”Euroopan siirtolaisjärjestelyksi” kutsumallaan kulkueella.

Sen houkuttimena puolestaan olivat Ruotsin ja Suomen hallitusten kyvyttömyys ja haluttomuus rajoittaa turvapaikanhakua. Unkariin saapuneen laittoman maahanmuuton ja läpikulun motiivina oli muiden EU-maiden tarjoama sosiaaliturva, joka imaisi Irakista ja Syyriasta tulleen diasporan Unkariin tai Unkarin läpi.

Tämä ikään kuin kehotti unkarilaisia järjestymään kansallista etua puolustavan Fidesz-puolueen ja Viktor Orbánin tueksi. Varjopuolena on ollut, että sitä kautta maahanmuutto on kylvänyt eripuraa unkarilaisten omaan keskuuteen.

Syynä Unkarin haluttomuuteen hyväksyä Suomea ja Ruotsia Naton jäseneksi on ollut Unkariin tulvinut maahanmuutto, joka on raunioittanut maan taloutta ja jonka vuoksi maa joutuu jatkuvasti lähestymään käsi ojossa Brysseliä.

Toinen syy Unkarin penseyteen johtui EU:n harjoittamasta tukirahojen panttauksesta, jolla EU rikkoi Unkarin yhdenvertaisuutta ja yleisiä oikeusvaltioperiaatteita vastaan.

Oikeusvaltioperiaatteiden ja demokratian mukaista ei ole se, että EU puuttuu jäsenvaltionsa sisäpolitiikkaan ja laillisen hallituksen toimintaan.

Mistä sitten Turkin vastahakoisuus johtui? Vastaus on, että sekin johtui pitkälti maahanmuuttopolitiikassa tehdyistä virheistä.

Ruotsi ei ole päässyt Naton jäseneksi, koska ruotsalaiset ovat ottaneet vastaan Turkista saapuneita terroristijärjestö PKK:n aktivisteja. Kurdistanin työväenpuolue PKK on marxilais-leniniläinen vallankumousjärjestö, jonka ideologiaan liittyy myös radikaalia feminismiä.

Syynä Ruotsin jäsenyyden viipymiseen ei ole mikään Koraanin poltto mielenosoituksessa. Se on pelkkä yksityiskohta, joka tosin tarjosi medialle tilaisuuden kääntää huomion pois todellisesta ongelmasta.

Todellinen syy, josta Turkin ja Ruotsin välillä on taitettu peistä jo vuoden ajan, on Ruotsin tapa sallia terroristisen kurdijärjestö PKK:n toiminta maaperällään.

Turkin ja Ruotsin onnettomasta suhteesta voi oppia sen, että Ruotsin ei olisi kannattanut eikä kannattaisi jatkossakaan ottaa rajojensa sisäpuolelle maahanmuuttoa valikoimattomasti.

Ruotsin valtiollinen turvallisuus on nyt vaarassa tai ainakin Suomea heikommassa asemassa siksi, että siellä ”rikastuminen” on pitemmällä, kun maahanmuuttopolitiikka on ollut avointa.

Näyttöä avoimen maahanmuuttopolitiikan tuhoisuudesta antavat myös jokapäiväisiksi muuttuneet ampumiset ja muu väkivalta maahanmuuttajien hallitsemissa kaupunginosissa (aiheesta täällä).

Valtavirtamedian väite, että Turkin viivyttely Suomen ja Ruotsin Nato-asiassa johtuisi vain Recep Tayyip Erdoğanin kenkkuilusta, on pinnallinen.

Syitä Turkin turvallisuushuoliin voidaan ymmärtää vasta, kun niiden oivalletaan johtuvan Ruotsin holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta, jonka vuoksi ruotsalaiset joutuvat nyt kärvistelemään turvallisuushuolten keskellä.

On myös muistettava, että Ruotsi omaksui turvallisuuspolitiikkansa doktriiniksi nimeltä mainitun feministisen ulkopolitiikan, jonka nykyinen oikeistohallitus tosin kumosi mutta josta ehti tulla maailmankuulua.

Entä mitä Suomelle tapahtuu nyt, kun maasta lopultakin tulee puolustusliitto Naton jäsen?

Vastaus: ei yhtään mitään. Paitsi syntyy loputtomasti uutta byrokratiaa, yhteisiä treenejä ja sotapeliteollisuutta.

Venäjän asevoimat ovat pitkäksi ajaksi lyödyt, ja rajoillamme on rauhallista jo siksi. Jokainen suhdanteita ymmärtävä voi oivaltaa, että meneillään oleva hysteerinen varustautuminen on sen vuoksi tarpeetonta ja huonossa taloudellisessa tilanteessa ajattelematonta. Ei tänne kukaan käännä kanuunoitaan ainakaan pariinkymmeneen vuoteen.

Jäsenyys puolustusliitto Natossa on kyllä Suomelle hyvä asia, koska se vähentää riippuvuuttamme Euroopan unionista ja sen heiveröisistä turvatakuista. Suomelle hyödyllisimmät Nato-maat Yhdysvallat, Kanada, Iso-Britannia ja Norja eivät ole Euroopan unionin jäseniä, eikä näiden maiden halukkuus Nato-yhteistoimintaan Suomen kanssa riipu EU:sta, josta myös Suomi voisi nyt vaikka erota turvallisuusasemamme kärsimättä lainkaan.

Naton ydinasepelote puolestaan on tyhjä kortti. Sen tämä Ukrainan sota on osoittanut selvästi. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä epäuskottavammaksi ydinpelote käy.

Totuus on sekin, ettei mikään Nato-maa käytä ydinaseitaan Suomen tai muunkaan jäsenmaansa puolustamiseen. ’Ydinsateenvarjo’ on irvokas käsite ja vastaa filosofi Herbert Marcusen näkemystä sanoista, joiden sisältö ja muoto ovat skitsoidisessa ristiriidassa keskenään (ks. Marcusen analyysia ”totaalisen hallinnon kielestä” teoksessa Yksiulotteinen ihminen). Radioaktiivinen laskeuma sataisi tasavertaisesti kaikkien niskaan.

Kyyninen totuus lienee myös se, että Nato tarvitsee Suomea lähialueiden puolustamiseen enemmän kuin Suomi lähialueiden Nato-maita. Turvaa Suomelle itselleen tuovat vain merten takaiset valtiot.

On huomattava, että Nato on ensisijaisesti poliittinen liitto, jossa valtaa käyttävät ja päätöksiä tekevät poliitikot, kun taas sotilailla on toteuttava rooli. Nato takaa lopultakin enemmän poliittisen kuin sotilaallisen tuen.

Tässä mielessä jäsenyys Natossa on loppujenkin lopuksi yhtä hyödyllinen kuin kirkollinen avioliitto, jonka merkitys on lähinnä symbolinen.

Turkki käy Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä basaarikauppaa

Mies meni pornokauppaan ja kysyi, ”olisiko teillä jotain Jallua kiihottavampaa”, jolloin myyjä ojensi tiskin alta poltetun Koraanin.

Kun äärioikeistolaiseksi sanottu asianajaja Rasmus Paludan poltti Turkin Tukholman-lähetystön edustalla Koraanin, provokaatio oli käytännöllisesti katsoen haitallinen, sillä se ei lisännyt Turkin halukkuutta hyväksyä Ruotsia Naton jäseneksi.

Ikävää sanoa, mutta protesti Turkkia vastaan oli kuitenkin perusteltu, sillä Turkki on jo nyt viivyttänyt sekä Suomen että Ruotsin hyväksymistä Natoon useilla kuukausilla, vaikka 28 muuta jäsenmaata ovat hakemuksen ratifioineet.

Voidaan kysyä, kumpi haittaa ihmisiä enemmän, yksittäisen mielenilmaisijan stripease-esitys suurlähetystön edessä, vai kokonaisen valtion vastahakoisuus ja jarrutus, jonka vuoksi vaarassa on kahden muun valtion koko turvallisuus.

Ja vastata: Turkin oma pullikointi on varmasti haitallisempaa. Vahingollista on ollut valtiollinen Nato-viivytys ja loukkaavaa turkkilaisten oma laaja rettelöinti, jossa Ruotsin liput ovat liehuneet tulessa.

Turkki vie Ruotsia kuin mätää kukkoa

Ei käy päinsä, että läntiset maat ryhtyvät suitsimaan sananvapauttaan miellyttääkseen islamilaista valtiota vain poliittisen pragmatiikan ja diplomaattisen pelin vuoksi.

Turkki on jo nyt vienyt Ruotsia kuin kuoriämpäriä ja nöyryyttänyt samalla myös Suomea koko maailman edessä. Maailman turvallisimpina pidettyjä valtioita on Turkissa kehdattu epäillä ”terrorismin tukemisesta”, vaikka kyseessä on ollut turvapaikan antaminen Turkin itsensä vainoamille toisinajattelijoille.

Turkki itse on syypää omiin ”turvallisuushuoliinsa”. Ei voida väittää, ettei Turkissa toimiva Kurdistanin työväenpuolue PKK olisi terroristinen. Kyllä se on: marxilais-leniniläinen ja feminismin agendalla höystetty separatistijärjestö, jonka tavoitteena on kurdien itsehallinto.

Mutta Turkki on itse aiheuttanut turvallisuushuolet myös Ruotsille pakottamalla toimittajat ja kirjailijat pakenemaan Ruotsiin. Ruotsin huono maine turkkilaisten silmissä puolestaan johtuu muun muassa Orhan Pamukin Nobel-palkitsemisesta vuonna 2006. Tämän viat rajoittuvat siihen, että hän oli tuominnut Salman Rushdielle langetetun fatwan ja saanut sakot ”turkkilaisuuden halventamisesta”.

Kirjailija voi olla turvallisuushuoli Turkille, niin kuin filosofi voi vaarantaa ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” Suomessa.

PKK puolestaan reuhaa Ruotsin kaduilla todistaen, kuinka vahingollinen monikulttuurisen ja monietnisen yhteiskunnan tavoite on. ’Monikulttuurinen’ tarkoittaa yleensä samaa kuin ’sisäisesti ristiriitainen’ ja ’eripurainen’.

Lähi-idästä tulleet siirtolaiset eivät ole vain paenneet vainoa ja väkivaltaa vaan tuoneet niitä tänne.

Kukaan ei voi kiistää sitäkään, etteikö syynä Ruotsin niin sanottuun nuorisoväkivaltaan olisi nimenomaan maahanmuutto, sillä yli 90 prosenttia jengirikollisista on maahanmuuttajataustaisia. Suomessa 95 prosentilla katujengiläisistä on poliisin mukaan ulkomaalaistausta (aiheesta täällä ja täällä).

Ongelmia siis on, ja niitä Turkin osuus Nato-prosessissa vain lisää.

 

Turkki turvallisuushuoli Natolle

Hullunkurista on, että Turkin diplomaatit eivät näytä tajuavan omaa asemaansa ja rooliaan Natossa.

Koko liittokunnan uskottavuus joko murenee yhden hangoittelijan vuoksi tai säilyy yksimielisyyden kautta.

Turkki ei ole kyseenalaistanut vain Suomea ja Ruotsia vaan koko Naton toimintakyvyn ja oman olemisensa puolustusliiton riveissä.

Nato olisi parempi ilman Turkkia. Samaa mieltä ovat yhdysvaltalainen senaattori, joka torppaa aseiden myynnin Turkkiin, sekä Yhdysvaltain presidentin entinen neuvonantaja ja diplomaatti, joka haluaisi potkaista Turkin liittokunnasta pois ja vaihtaa sen Suomeen ja Ruotsiin. Arvomaailmojen erot ovat nyt liian suuret, jotta Nato voisi toimia, mikäli sitä kohtaisi jokin uhka islamilaisen maailman suunnalta.

Natosta lähtemisen aikeita on viritelty myös Turkissa, ja asialle on tietenkin aplodeerattu Kremlissä. Kovin suuri ei menetys Natolle olisi, ellei Turkki päätyisi Venäjän syliin. Vain se tekee asiasta vaikean.

Muslimi ei nosta asetta muslimia vastaan, mikä näkyi siinä, ettei Turkki antanut Yhdysvaltojen käyttää maaperällään olevaa tukikohtaa Irakiin suuntautuneessa campaignissa vuonna 2003.

Turkki on kivi Naton kengässä eikä pitkän päälle välty siltä, että paineet kasvavat maan vipuamiseen irti koko liittokunnasta.

Turkki on ollut näihin asti tärkeä varsinkin Yhdysvalloille, jolla on Etelä-Turkissa ydinasetukikohta. Turkin suhteet ovat kuitenkin niin pahoin solmussa rajanaapurinsa Kreikan kanssa Kyproksen miehityksen vuoksi, että Kreikka on pakotettu pitämään varastoissaan noin 350 Leopard-panssarivaunun arsenaalia.

 

Suomi ja Ruotsi hyppäsivät liikkuvaan junaan ilman lippua

Turkin vastahakoisuuden väitetään johtuvan maan sisäpolitiikasta ja Recep Tayyip Erdoğanin tarpeesta osoittaa suurta johtajuutta varmistaakseen jatkonsa presidenttinä.

On kuitenkin suuri virhe tehdä sisäpolitiikalla ulkopolitiikkaa tai ulkopolitiikalla sisäpolitiikkaa.

Erdoğanin mahdollinen vaalivoitto ei suurta suosiota nauti, mikäli hän saavuttaa voiton Turkin omat ulkosuhteet pilaamalla ja vaarantamalla Suomen, Ruotsin ja Naton turvallisuuden. Erdoğanin tapa halailla Vladimir Putinia riittää jo sinänsä Turkin Nato-luottamuksen murentamiseen, samoin Syyrian kurdeja vastaan tehdyt pommitukset.

Erdoğan on osoittanut suurten miesten solidaarisuutta paitsi Putinille, myös Unkarin Viktor Orbánille, jotka muodostavat nyt kolmen koplan.

Mikäli Turkki ei Suomen ja Ruotsin Nato-hakemuksia ratifioi, olisi oikein potkaista Turkki Natosta ulos. Siihen ei vain taida olla prosessia, mutta syitä on, ja tärkein niistä on Naton toimintakyvyn varmistaminen.

Kun sukset menevät ristiin mitättömän pienissä mielenilmauksia koskevissa asioissa, kuinka suurta eripura voikaan olla tärkeämmissä asioissa?

Ongelma ei ole kenenkään mielenilmaisijan tapa käyttää sananvapauttaan vaan Turkin reagointi siihen.

Taidokasta on ollut turkkilaisten tapa lavastaa yksittäisen protestoijan performanssista Ruotsin valtion virallista kantaa muka edustava kannanotto. Turkkilaiset diplomaatit ovat teeskennelleet kyvyttömyyttä erottaa yksittäisen ihmisen henkilökohtaista näkemystä Ruotsin valtiovallan mielipiteistä.

Asioita sekoittava assosiaatio on ollut tietenkin tahallista. Näin Erdoğanin tukijoukot ovat koettaneet saada nukenroikottajista ja koraanipolttajista retorisen warrantin eli verukkeen, tekosyyn ja näennäisoikeutuksen syvään pahastumiseen, uhriutumiseen ja sen mukaiseen omien kansalaistensa kiihottamiseen, tuen tarpeeseen ja suuren johtajan näyttelemiseen, ehkä myös säälin ja myönnytysten kiskomiseen.

Turkki yrittää käydä Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä basaarikauppaa. Tosiasiassa Suomi ja Ruotsi ovat jo täyttäneet Naton kriteerit, eikä Turkilla ole oikeutta asetella omia kriteereitään jäseneksi hyväksymiselle.

Kunnioitusta kyseisenlainen veivaus ei Erdoğanille tuo eikä taatusti helpota Turkin asemaa myöskään maan EU-suhteissa jatkossa. Turkki on kiristänyt EU:lta miljardien eurojen lunnaat uhkaamalla päästää Irakista ja Syyriasta saapuneet pakolaiset Eurooppaan.

Kuinka hankalaa elämä EU:ssa olisikaan, jos Turkki olisi hyväksytty EU:n jäseneksi? Tätä rataa siitä ei koskaan tule mitään. Sekä EU:n omat ongelmat että Naton eripuraisuus osoittavat, että organisaatiot tulevat sitä toimintakyvyttömämmiksi mitä enemmän niihin sisältyy eri arvomaailmoja edustavia osapuolia.

 

Vaikutukset Suomen sisäpolitiikkaan

Turkin kyvyllä osoittaa ”solidaarisuutta” saattaa olla vaikutusta myös Suomen presidentinvaaliin.

Muistakaamme, kuka ajoi voimakkaasti Turkin liittämistä Euroopan unionin jäseneksi laajentumiskomissaarina ja Paavo Lipposen pääministeriaikana: Olli Rehn (kesk.). Tätä virhettä Keskustan lehti Suomenmaa jynssää nyt kaikin voimin pois tehden virkamiesmäisestä Rehnistä jonkinlaista rokkitähteä! Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.

Rehnin asiantuntemuksesta minulla ei ole korkeaa kuvaa myöskään energiapolitiikan yhteydestä. Tämän taikamaton päällä tuskin Suomen presidentiksi liidetään.

Entä mitä tehdä, jos Turkki ja Unkari ratifioivat Suomen jäsenyyden mutta eivät Ruotsia? Vaihtoehtoa on väläyttänyt Erdoğan itse ”hajota ja hallitse” -periaatteen mukaisesti.

Naton 28 maan sekä Suomen ja Ruotsin välisen yhteistahdon murtaminen olisi tietenkin voitto Moskovalle, joten eriaikaisuus olisi pahasta.

Suomen oma etu ja Naton etu vaativat, että tällaisessa tilanteessa Suomi hitsaisi liitoksen omin toimin kiinni eikä jäisi odottamaan Ruotsia, jonka ”turvallisuushuolten” korjaaminen voi kestää vuosia. Ottaen huomioon Ruotsiin pesiytyneen väestörakenteen siitä ei mahdollisesti koskaan tule mitään, vaan maa suistuu samanlaiseen anarkiaan, joka on tuttua Lähi-idän kaduilta.

Aiheista aiemmin:

Pitäisikö kebabit kieltää Suomessa? Turvallisuushuolet torjuttava tukkimalla terroristien tulo Turkista (2022)

Onneksi Turkki ei ole EU:n jäsen (2016)

Turkin sulttaani kumousuhan kohteena (2016)

Ihmisoikeudet Alepassa (2016)

Hirtetäänkö Suomen talous hiilikieltoon? (2016)

Nobelisteja (2006)

Heittoistuinnappia tulisi painaa harvemmin

Se, että jokin kannanotto ei ole poliittisesti toivottava, ei tarkoita, ettei se olisi totta.

Tämä tuli näkyville eilen tiistaina, kun ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Mika Niikko (ps.) painostettiin eroamaan tehtävästään.

Emmanuel Macronin kokoustettua Moskovassa Niikko oli tviitannut entiselle kansanedustajalle Reijo Tossavaiselle (ps.), että nyt Macronin tai jonkun muun pitäisi astua julkisuuteen ja sanoa, ettei Ukraina liity Natoon; muuten neuvottelut eivät onnistuneet Venäjän näkökulmasta.

Kannanotossa oli nähdäkseni kyse pyrkimyksestä välttää sotilaallinen konflikti eikä halusta syöttää Ukrainaa Venäjälle.

Totuus asiassa lienee, että Ukrainasta ei nykyoloissa voisi mitenkään tulla Naton jäsentä, joten ”neuvottelutulokseksi” leikisti määritelty uhraus (Ukrainan liittymättömyys Natoon) olisi myös Ukrainan näkökulmasta merkityksetön. 

Natohan ei omasta puolestaan voisi hyväksyä jäseneksi maata, jonka sukset ovat ristissä jonkun toisen maan kanssa.

Niikon tviittaus tapahtui aamupäivällä, ja jo saman päivän iltana paikka valiokunnan pöydän päässä oli auki.

Median nostamassa kohussa oli siis kyse samasta asiasta kuin kirjani Totuus kiihottaa vastaanotossa.

Maininta, että kirjani julkaiseminen oli ”virhe”, ei sekään merkinnyt, että kirjani sinänsä olisi virheellinen. Se tarkoitti vain, että mediatutkimukseni ei sopinut median eikä kilpailevien puolueiden näkemyksiin, ja Perussuomalaisten johto pelkäsi puolueelle koituvan vaikeuksia, kun ajatuspaja meni julkaisemaan sinänsä ”erittäin etevää media- ja sensuurikritiikkiä” sisältävän teokseni. Samaa mieltä on oltu myös täällä.

Tiedän toki, että ulkopolitiikassa jokainen sana on teko. Mutta myös valheellisuudella on rajansa. Kun joku menee poliitikon ominaisuudessa sanomaan jotakin, mikä pitää paikkaansa, se voi olla luonnollisesti toimimatonta Suomen ulkopoliittisen linjan tai edun kanssa.

Juuri siksi tieteessä pidetäänkin erillään totuuden tavoittelu ja tarkoitusperien edistäminen. Niiden yhdistäminen on usein mahdotonta. Totuuden tavoitteluun ei kuulu myöskään ”tasa-arvon” eikä ”yhdenvertaisuuden” edistäminen.

Niikon tapauksessa kaava oli seuraava.

1) Perussuomalainen ajatteli ääneen ja erehtyi sanomaan jotakin, mikä pitää paikkaansa. 

2) Kokoomus sai median hyökkäämään Niikon kommenttia vastaan kostaakseen sen, etteivät Perussuomalaiset huolineet Kokoomusta energian hinnan nousua koskevaan välikysymykseensä. 

3) Lavastamalla Niikon ja Tossavaisen keskinäisen mielipiteenvaihdon ympärille suuren kohun media pystyi laatimaan vastauutisen pääministeri Sanna Marinin (sd.) totaalisen ulkopoliittisen mokan peittämiseksi.

Olennaista on, että näiden kohujen tuloksena vain perussuomalaisia painostetaan eroamaan tehtävistään. Sanna Marin ei eronnut eikä häntä erotettu, vaikka hänen pullautuksensa oli paljon vakavampi, se annettiin kansainvälisen valtavirtamedian haastattelussa, ja se levisi maailman ympäri. 

Jos kysytään, saako pääministeri unohtaa myös työpuhelimensa kotiin kuin Kalifornian kuvernööri ydinasesalkkunsa, vastaus näyttää olevan: ”Saa Marin...!”

Myöskään Erkki Tuomiojaa (sd.) vastaan media ei aloittanut vyörytystä, vaikka hän päästi suustaan pingviininmunan kokoisen valeen sanoessaan, että Naton jäsenenä Suomi olisi sodan etulinjassa. Esimerkiksi Yleisradio välitti hänen näkemyksensä muka-objektiivisena totuutena.

Totuus on, että Suomi olisi Venäjän hyökkäyksen tapahtuessa siinä missä nytkin, mutta ilman Naton suojaa. Ja ilman sitä turvaa, jonka puolustusliiton jäsenyys luo ennen minkään maan hyökkäystä.

Näin Tuomiojan annettiin peitellä itsenäisyyden ajan suurinta ulkopoliittista virhettä, joka on, ettei Suomi liittynyt hänen ulkoministerikaudellaan Natoon, kun se oli suotuisasti mahdollista.

Myöskään demarien Hussein al-Taeeta ei erotettu eduskuntaryhmästä edes määräajaksi, vaikka hänen esittämänsä herjat olivat selvästi rasistisia. Sen sijaan demarinaiset ovat haukkuneet perussuomalaisia kansanedustajia ”mölinästä” ja pyrkineet jopa sulkemaan osan heistä pois eduskunnan täysistunnoista.

Tämä ei tarkoita, että pyrkisin rajoittamaan vihervasemmiston itseilmaisua millään tavalla. Päinvastoin: enemmänkin saavat mölistä, jotta kansalaiset saavat tietää, millaisia näkemyksiä heillä on.

Huomionarvoista on sekin, että Niikon ympärille rakenneltu kohu alkoi Twitteristä (jolla on johdettu toki isompienkin maiden ulkopolitiikkaa). Olen itse varonut tviittailemasta, sillä tieteessä, filosofiassa ja politiikassa ei ole 260 merkkiin mahtuvia totuuksia.

Vastuullisesti Twitteriä osaa käyttää vain Kaarisateen Keijo.

Mitä opimme tästä?

Olen Riikka Purran ja monen muun kanssa samaa mieltä siitä, että Niikon kannanotto oli poliittisesti epäviisas. Olen myös sitä mieltä, että Suomen Nato-ovea ei pidä sulkea sisältä päin vastaavanlaisilla kannanotoilla. Tämän olen tuonut selvästi esille aiemmissa kirjoituksissani.

Olen puolustanut Suomen liittoutumista Natoon varmaankin varauksettomammin kuin yksikään poliittinen puolue.

Mutta Perussuomalaisten tulisi käyttää heittoistuinnappia harvemmin. Potkittava loppuu potkimalla, ja ääneen ajattelemisen tunnustaminen ”virheeksi” tai ”mokaksi” luo kehnoa moraalisäteilyä. Se antaa medialle ja muille puolueille tilaisuuden nauraa. Lopulta ”koko bussi nousee taputtamaan käsiään”.

Pahoittelu, mielipiteistä irtisanoutuminen ja ripittäytyminen median edessä eivät toimi siksikään, että tilanne toistuu. Sen rakenne on, että ensin joku perussuomalainen sanoo jotakin, mikä pitää paikkaansa. Media nostaa sitten kohun ja muut puolueet vaativat cancelointia. Ja Perussuomalaiset taipuvat tai teeskentelevät taipuvansa.

No, vapautuipa hyvä penkki Jussi Halla-aholle, joka voi ponnistaa ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajan paikalta kohti presidentinvaaleja. Sauli Niinistö on osoittautunut sen verran eteväksi, että hän ansaitsee arvoisensa seuraajan.

---

Päivitys 18.2.2022: Kun Saksan uusi liittokansleri Olaf Scholz väläytti Naton itälaajentumisen jäädyttämistä, se ei tuottanut potkuja hänelle, vaikka virkakautensa on alkanut ulkopoliittisessa mielessä surkeasti.

Aiheesta aiemmin:

Miten Venäjän nootti pitäisi noteerata? 

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon

Miksi kirjoitin teoksen Totuus kiihottaa? – Esitelmä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa

Miten Venäjän nootti pitäisi noteerata?

Ulkoasianministeriöt vaihtelevat vuosittain useita kymmeniä nootteja. Kun Sergei Lavrov uteli Suomelta ja muilta mailta, mitä ne aikovat tehdä taatakseen Venäjän turvallisuuden, kyse oli juuri tuollaisesta kirjelmöinnistä.

Muutamat nootit herättävät huomiota pelottavuudellaan tai hullunkurisuudellaan. Nootti YYA-sopimuksen mukaisten ”konsultaatioiden” järjestämiseksi herätti vuonna 1961 vakavan kriisin.

Sen sijaan Venäjän nyt esittämät tiedustelut vaikuttavat täysin epätodellisuudentajuisilta. Tämä ei ole ihme, sillä ne ovat lähtöisin sellaisten virkakyöstien kynistä, joiden käänteissä muistellaan museososialistisen Neuvostoliiton aikaa.

Kysymystä ei silti pidä heittää sellaisenaan takaisin muodossa ”miten Venäjä puolestaan varmistaa naapuriensa turvallisuuden”. Juuri tuon tapaiseen turvallisuuden varjeluun Venäjä on aina tähdännyt valloittaessaan naapurimaitaan.

Riittäisi, että Venäjä itse lopettaisi Ukrainan uhkaamisen ja Euroopan turvallisuusjärjestelyjen horjuttamisen. Kun maassa on yksi miehittäjä, on Venäjän logiikan mukaan kyseessä rauha, jos kaksi, on sota.

 

Mitä reaalipolitiikan paluu tarkoittaa?

Lavrovin nootin tultua julki alkoi mediasta kuulua vaikuttavaa kotkotusta, ja muutamat ulkopolitiikan niin sanotut asiantuntijat antoivat asioille melko latteita ja lapsellisia tulkintoja.

Totta niissä olivat näkemykset, että Venäjä koettaa kiskoa eri mailta erilaisia vastauksia saadakseen rivit halkeilemaan. Rakoja haetaan Suomen tapaisista valtioista, joilla on omintakeisia turvallisuusratkaisuja. Kaikki tietävät, että Venäjän tavoitteena on jakaa lähimaitaan sen omaa suopeutta nauttiviin ja muihin.

Tällaisessa etupiirijaossa Suomen kaltaiset pienet maat häviäisivät enemmän kuin suuremmat ja vaikutusvaltaisemmat valtiot, ja siksi vastausten sorvaaminen yhdessä muiden maiden kanssa on oikeaa politiikkaa Suomelta.

Miksi sitten Venäjä tiedustelee turvallisuutensa takeita naapureiltaan? Eikö ydinasevaltio pysty itse takaamaan turvallisuuttaan tilanteessa, jossa sitä ei mikään uhkaa? Venäjähän itse uhkaa muun muassa Ukrainaa.

Etyjin idea puolestaan on sama kuin Aristoteleen etiikan: yhdenkään maan ei pitäisi edistää turvallisuuttaan toisten kustannuksella, niin kuin ihmistenkään ei pitäisi edistää omaa hyvinvointiaan muiden kustannuksella.

Vastaus Venäjän esittämiin kysymyksiin on yksinkertainen ja muistutuksena vaarallinen. Venäjä uhkailee, painostaa ja öykkäröi, koska se voi!

Ikävä totuus on, että Venäjän hyökätessä Ukrainaan se todennäköisesti voittaisi syntyvän sodan, eivätkä sen enempää Yhdysvallat, Nato kuin mikään muukaan taho voisi asialle mitään. Yhdysvallat ei aloita suurvaltojen välistä sotilaallista yhteenottoa Ukrainan tähden, eikä Nato voi puolustaa maata, joka siihen ei kuulu.

Tätä tarkoittaa paluu reaalipolitiikkaan, jossa aseilla luodaan valtaa ja piirretään geopoliittisia muutoksia karttoihin.

 

EU:n turvatakeissa on aukko

Edellä sanottu merkitsee Suomea koskien aivan samaa kuin Ukrainankin kohdalla. Myös EU:n turvatakuuksi väitetyssä Lissabonin sopimuksen artiklassa 42.7 on reikä, jossa puhutaan unionin ”tietyistä jäsenvaltioista”:

”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissä olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.”

”Tiettyjen jäsenvaltioiden erityisluonne” voidaan nähdä Natoon kuulumattomien maiden vapauttamisena keskinäisen avunannon velvoitteesta.

Mutta se voidaan nähdä myös Nato-maiden vapauttamisena avunannon velvoitteesta, jos jokin Natoon kuulumaton EU-maa joutuu sotilaallisen aggression kohteeksi.

Kaasunkipeä Saksa tuskin nostaisi asetta Venäjää vastaan, mikäli Venäjä päättäisi avartaa rantanäkymiään valloittamalla vaikkapa Ahvenanmaan.

Tätä tarkoitin, kun jokin aika sitten sanoin, että olemme Venäjän liipaisimella toisena heti Ukrainan jälkeen ja tilanteemme on Natoon kuulumattomana maana huonompi kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää.

Venäjä sanoo mitä tahtoo ja tekee mitä tahtoo.

Siksi myös minä en voi juuri muuta kuin toivottaa Jumalan siunausta. Ja oikeaan osuvuutta Puolustusvoimien komentajalta Timo Kiviseltä, joka sanoi pari päivää sitten televisiossa, että turvallisuusratkaisumme on tehty kestämään myös tällaiset tilanteet. Avattuna tämä vihjannee, että on meillä omatkin asevoimat.

Divide et impera

Toivoa herättää, että tuo Sergei ei taida olla ihan tosissaan kirjelmiä sulkiessaan. 

Hänen kehonkielensä ja mikroilmeensä paljastavat, ettei hän usko vaateisiinsa myöskään itse vaan on saanut ne ”jostakin korkeammalta”.

Myös tiedot Venäjän sotilasjoukkojen ja kaluston ryhmityksistä ovat tieten tahtoen julkisuuteen annettuja. Jos Venäjä aikoisi tosissaan hyökätä, tiedot pyrittäisiin salaamaan.

Hämäysten kömpelyys ja tehottomuus osoittavat, että Venäjä on itsensä kanssa umpikujassa, ja taustalla on vääristynyt kuva omasta toimijuudesta valtiona. Pohjana on Carl von Clausewitzin klassinen näkemys, että sodankäynti on politiikan jatkamista aseellisin keinoin. Myös uhkailu on asevoimien käyttöä.

Tosin myös länsimaissa tulisi ymmärtää, että Venäjän ajaminen Itämeren perukoille voi olla epäviisasta. Vastakkainasettelun syvetessä Venäjän vainoharhaisuus kasvaa. Myönnytyksiä Venäjälle voidaan tehdä, mutta vain, jos Venäjä vetäytyy nykyisistä asemistaan Krimiltä ja Itä-Ukrainan alueelta.

Tämän muotoilemisessa toteutuneeksi neuvottelutavoitteeksi, josta Venäjä voi iloita kansalaisilleen muka-suurena voittona, on paljon työtä. Diplomatian tehtävä on rakennella pitkospuut, joita kulkien Putinin hallinto voi perääntyä joutumatta häpeämään taannoisia valloitusvirheitään oman kansansa edessä.

Ongelmana tällaisessa diplomatiassa on, että lisäämällä löylyä kiukaalle Venäjä pystyy luomaan länsimaiden kansalaisille käänteisen vaikutelman, jonka mukaan Yhdysvallat ja EU ovat saaneet aikaan ”merkittäviä tuloksia” taivutellessaan Venäjän johtoa pieniin myönnyksiin koskien esimerkiksi Minskin sopimusta.

Ukrainan, Venäjän, Saksan ja Ranskan kesken vuonna 2015 neuvoteltu Minskin toinen sopimus myöntäisi Itä-Ukrainan valloitetuille alueille autonomian ja tarkoittaisi käytännössä alueiden luovuttamista Venäjälle, joka on jo jaellut Venäjän passeja alueen asukkaille. Sopimus olisi Ukrainalle epäedullinen, eikä sitä ole pantu toimeen, sillä se estäisi Ukrainaa liukumasta länteen.

Aselevon aikaansaamiseksi neuvoteltu Minskin sopimus on huono myös lännelle ja osoittaisi länsimaiden myöntyvän Venäjän jo saavuttamiin valloituksiin.

Venäjän aseellinen pullistelu uusien puskurivyöhykkeiden luomiseksi on hämäystä, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomiota pois Krimin alueelta ja hätäännyttää Euroopan maat omasta turvallisuudestaan. Siten Venäjä on onnistumassa päätavoitteessaan, eli Krimin jättämisessä hallintaansa. 

Vaarana on, että informaatiovaikuttamisellaan Venäjä saa kansalaisten enemmistömielipiteen puolelleen Ukrainassa, jossa valtaan astuu Venäjä-mielinen hallitus tehden Venäjän kanssa diilin. Vastaavanlaiseen kansalaisvaikuttamiseen Venäjä tähtää myös läntisen Euroopan maissa.

Tilanne on sitten samanlainen kuin kolme pientä porsasta kiittäisivät isoa pahaa sutta siitä, ettei se puhku enempää heidän talojaan nurin.

Aiheesta aiemmin:

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon

Poliittinen arvostelu oli vihapuhetta, ja cancel-aktivistit eivät toimi!

Kun älyviisikon bileliideri Sanna Marin oli mokannut pahoin Suomen ulkopoliittiset suhteet rajaamalla Suomen Nato-optiota ja nostamalla Venäjän tasavertaisesti Yhdysvaltain rinnalle puheissaan, Suomen vihervasemmistolainen lehdistö harmonisoi tilannetta punavihreän hallituksen eduksi.

Marin sai virheestään ympäri maailman ulottuvaa kritiikkiä, mutta Helsingin Sanomat riensi maineenhallinnan avuksi.

Lehden mukaan pääministeri veti ässän hihastaan, kun hän valitti Reutersille, että hallituksen nuoret naiset ovat joutuneet vihapuheen kohteeksi!

Nato-optiota ei siis tarvita, sillä pelotteeksi riittää määrätietoinen feministinen ulkopolitiikka. Tämä osoittaa, miksi mielipiteensä kannattaa ilmaista myös aluevaaleissa.

Normaalissa woke-tiedostavien ilmatilanhallinnassa cancel-aktivistit vaatisivat hallituksen toiminnan välitöntä keskeyttämistä ja pääministerin eroa. Sen sijaan nyt he ovat hiljaa kuin hiiri pumpulissa.

Marinin tulevasta työpaikasta, Euroopan unionissa olevasta virasta, häntä ei voi erottaa, eikä siihen valita vaaleilla, joten hän on silloin demokratian ulottumattomissa.

Aivan kuten Paavo Lipponen (sd) aikoinaan sanoi vaalipäivänä: ”Nyt on aika vaikuttaa; huomenna se on myöhäistä.”

Poliisi vihertää, katuväkivalta rehottaa – Hybridivaikuttaminen kuriin maahanmuuttoa suitsimalla

Keskustalainen Kaleva vaikeroi äskettäin, että Suojelupoliisi epäilee joutuneensa vakoilun kohteeksi palkatessaan uusia työntekijöitä.

On merkillistä, ettei vakoiluun keskittyneessä organisaatiossa osata vakoilla niin, ettei vakoojia itseään voitaisi vakoilla. Paha sanoa, mutta luulotautisille ominaiseen tapaan supolaiset eivät tunnista olevansa luulotautisia. Parempi olisi luulla olevansa luulotautinen, sillä väite todistaisi itsensä.

Supon itseensä kohdistama epäily perustuu oletukseen, että Suposta on haettu työpaikkoja vain sen selvittämiseksi, keitä virkoihin nimitetään. Tieto nimityspäätöksestä kuuluu asianosaisjulkisuuden piiriin, ja sitä kautta tiedot organisaation rakenteesta voivat levitä laajemmallekin.

Muille työnantajille tarjoamiensa turvallisuusselvitysten muodossa Supo voi levittää arvioitaan toisista ihmisistä ja siten maalittaa heitä käsityksillään, jotka voivat olla perättömiä. Kansalaisen mahdollisuudet saada tietoa itseään koskevista näkemyksistä puolestaan ovat vähäiset.

Antti Pelttarin johtamassa Supossa tuskin on huomattu, että luottamus poliisiorganisaatioon on kansanvaltaisen yhteiskunnan ehto. 

 

Valpo valvoo nurkan takana

Mitä Supossa sitten suojellaan? Tällä hetkellä suojelun kohteena näyttää olevan Supo itse.

Kun puolustelun kohteena ovat rekrytointikäytännöt, ilmeisesti juuri niissä on jotakin mätää. Vihreän sisäministerin Maria Ohisalon johtaessa sisäministeriötä meneillään on poliisi-instituution viher-sprayaus.

Siitä kertoo eduskunnasta pudonneen vihreän Ozan Yanarin seurustelukumppanin Aishi Zidanin nimitys Suojelupoliisin viestintäasiantuntijaksi keväällä 2020. Zidan on isänsä kautta palestiinalaistaustainen, hänen äitinsä opiskeli kommunistisessa Unkarissa, ja hänen isoisänsä oli SKDL:läinen poliitikko Aarno Aitamurto.

Heti tuli turvallisempi olo.

Tosiasiassa Zidan ei ole sen enempää ulkopolitiikan, tiedustelun kuin viestinnänkään asiantuntija, ja hänen työkokemuksensa rajoittuu lähinnä toimittajana toimimiseen Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa. 

Tällaisia poliittisia virkanimityksiä Supolla onkin syytä suojella.

Ikävä totuus on sekin, että Zidan joutui Israelin turvallisuusviranomaisten pysäyttämäksi hänen kieltäydyttyään noudattamasta paikallisia turvakäytänteitä, mistä Suomen Journalistiliitto palkitsi hänet vuonna 2018 ja vihervasemmisto junaili hänelle nimityksen Supoon.

Zidan on käyttänyt näennäistä asiantuntija-asemaansa muun muassa ISIS-kotoutusten puolustelemiseen. Vuosi sitten hän vastasi Ilta-Sanomien kysymykseen, ”tunteeko Supo tulijat”, että tulijoiden pienen joukon takia asiaa ei kommentoida yksilöllisesti ja että uhka-arviot eivät ole julkisia.

Yksityisyydensuojan vuoksi ei siis voitu vastata edes siihen, tunteeko Supo tulijat vai ei.

Tällainen kaartelu kertoo, keitä asiassa oikeastaan suojellaan.

 

Fokus väärissä kohteissa

Samaan aikaan Keskustan äänitorvi Kaleva korostaa Supon pitävän ”äärioikeistolaista terroria” suurena uhkana, vaikka saman jutun mukaan vuonna 2020 tapahtui vain yksi laaja äärioikeiston väkivaltainen isku.

Myöskään aiemmat tilastot eivät tue väitettä, että äärioikeisto olisi minkäänlainen uhka Suomessa tai Euroopassa.

Europolin vuonna 2011 julkaiseman tilaston EU Terrorism Situation and Trend Report mukaan äärivasemmiston tekemiä terrori-iskuja oli vuonna 2010 Euroopassa 40, kun taas äärioikeiston iskuja oli vain 4, ja raportissa kirjoitettiin: ”Member States were not confronted with major acts of right-wing terrorism in 2010. There were almost no arrests related to right-wing terrorism over the whole year” (s. 89). 

Vuonna 2017 julkaistun samannimisen vuosiraportin mukaan äärioikeiston terrori-iskuja oli vuonna 2016 Euroopassa kokonaista yksi, kun taas äärivasemmisto teki 27 iskua ja vuonna 2015 peräti 80 iskua (s. 44–45). Jihadistisesta terrorismista epäiltyjen kiinniotettujen määrä oli noussut vuonna 2012 vallinneelta 159:n tasolta vuonna 2016 jo 718:aan.

Supon antaessa uhka-arvioita, jotka ovat luotettavuudeltaan Yleisradion ja Helsingin Sanomien luokkaa, voidaan kysyä, onko Zidanin tapaisten henkilöiden nimityksillä tarkoitus vähätellä islamistien ja Antifan uhkia samalla, kun kansallismieliset yhteiskuntamme rakentajat nähdään valtavana turvallisuusriskinä.

Silloinkin, kun äärioikeistolaista terroria on Euroopassa esiintynyt, se on ollut reagointia jihadistien ja äärivasemmiston aiheuttamiin uhkiin, ja syy on ollut maahanmuutossa ja muissa vihervasemmiston lisäämissä turvallisuusriskeissä.

Suojelupoliisin sisäinen uhka on sen sisäinen politisoituminen punavihreällä kaartilla ja vieraiden valtiointressanttien soluttautuminen Supon leipiin.

Suomen sisäinen uhka numero yksi: maahanmuuttajajengien katuväkivalta

Samaan aikaan kun väkivaltaiset nuorisojengit rekrytoivat lisää jengiläisiä koulujen liepeillä maleksien, sisäministeri Ohisalo epäilee nuorisotyötä, koulua ja sosiaalitointa laiminlyönneistä ja ehdottaa ratkaisuksi nuorisorikoskoordinaattorin viran perustamista!

Kun rangaistusten kiristäminenkään ei Ruotsista saatujen näyttöjen valossa auta, tehdään DDR:stä tuttuun tapaan ja perustetaan uusi virka sekä laitetaan joku ministerin kellokas selittelemään ongelmat pois. Miksei saman tien perusteta väliportaan hallintoa uudestaan Keskustan rakastaman maakuntahallinnon kumppaniksi ja anneta sille tehtäväksi juniorisarjaan kuuluvien terroristien tarkkailua?

Ohisalo voisi peittää vähemmälläkin huolestumisella sen, että nuorisoväkivallan kasvussa on kyse nimenomaan maahanmuuton aiheuttamista ongelmista, joihin liittyy kansainvälistä huumekauppaa ja aseistautumista. Tämä näkyy selvästi Ruotsissa.

Sen sijaan ministerin ja punavihreän virkamies- ja tutkijakunnan mukaan kyse on vain ”syrjäytymisestä”, joka on epämääräinen ja epätarkkarajainen ilmiö ja sopii kantaväestön syyllistämiseen kaikesta. Tosiasiassa syrjäytyminen ei ole syy eikä selitys mihinkään vaan seuraus: tässä tapauksessa tulos maahanmuutosta, jota ilman koko ongelmaa ei olisi.

Länkytys ”sosioekonomisesta segregaatiosta” tarkoittaa vain, että katkeroituva kantaväestö pakenee asuntovarallisuutensa arvon alennuttua jengiytyvistä lähiöistä, joihin syntyy ghettoja ja mikrovaltioita omine lakeineen.

Ongelmien ripottelu muihin kaupunginosiin ei puolestaan poistaisi ongelmaa vaan lisäisi niistä kärsivien määrää.

Ilta-Sanomien Ohisalo-haastattelussa ei mainittu kertaakaan sanaa ”maahanmuutto” tai ”maahanmuuttajat”, mikä paljastaa juuri niihin liittyvistä ongelmista olevan kyse. Sen sijaan suomalainen rikosylikomisario muotoilee asian niin, että ”[h]uolestuttaviksi luokitelluille jengeille on tyypillistä jäsenistön korostunut maahanmuuttajaedustus.”

Jengirikollisuuden tuloksena on Ruotsissa tullut tänä vuonna jo 40 ruumista, ja Coltti on paukkunut yli 270 kertaa. Tämä on hirmuinen katastrofi ennen niin turvallisessa Ruotsissa.

Maamme keskeinen turvallisuusuhka on maahanmuutto-ongelmaa vähättelevä ja sitä toisella kädellään lisäävä vihervasemmistolainen hallitus itse.

Ulkoinen uhka numero yksi: turvapaikkajärjestelmää hyödyntävä hybridivaikuttaminen

ISIS-alueilta virtaavien maahanmuutto jatkuu Valko-Venäjän ja Puolan rajalta, josta Suomeen on ehtinyt jo useita kymmeniä turvapaikanhakijoita. Ohisalo sen sijaan kantaa huolta vain vastaanoton valmiuksista, joiden hän toisaalta sanoo olevan hyvät.

Tosiasiassa turvapaikanhakijoiden käyttäminen hybridisodankäynnin välineinä on aggression muoto, johon hallitus ei ole opposition mukaan varautunut lainkaan. Hallituksen ja EU:n toimintaan on tyytymätön myös ”presidentin poliisina” aiemmin tunnetun Supon päällysmies Sauli Niinistö.

Hallitus valmistelee lainmuutosta laajamittaisen maahantulon varalta, mutta siinä ei varauduta tilanteeseen, jossa vieras valtio järjestää maahantulijoiden tulvan ja vaarantaa Suomen ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden.

Sen sijaan Maria Ohisalo tviittaa vedoten kansainvälisiin sopimuksiin ja perus- sekä ihmisoikeuksiin puolustaakseen maahantuloa.

Tällaiset myönnytykset osoittavat sisäministerin äärimmäisen typeryyden, sillä ne tulevat lahjana Valko-Venäjän Lukašenkan tapaisille valtiaille, jotka käyttävät pakolaisia panttivankeinaan saadakseen EU:n luopumaan pakotteista. Ohisalon tervetulotoivotukset satavat lopulta lahjoina myös Putinin laariin.

Koska EU on pakotteillaan ollut luomassa konfliktia Puolan ja Valko-Venäjän rajalle, EU:n ei pidä ratkoa sitä periksi antamalla vaan käännyttämällä tulijat rajalta.

Koska EU on tosiasiassa haluton ja kyvytön pakolaisten tulvaa estämään, Suomen viranomaisille pitäisi luoda hätätilatoimivaltuus, jolla rajat voitaisiin kokonaan sulkea turvapaikanhakijoilta, ja lainmuutos tulisi aikaa myöten kytkeä valmiuslainsäädäntöön.

Odotan toimia Perussuomalaisten eduskuntaryhmältä, joka tosin on joutunut kädettömäksi, sillä hallintovaliokunta ei ole saanut hallitukselta yhtään esitystä edistettäväksi.

Britannian long kiss goodnight – Fixit-valo vihreänä

Ison-Britannian pitkät jäähyväiset Euroopan unionista osoittavat EU-maille erään tärkeän asian. Kaikkien EU-maiden pitäisi laatia etukäteen valmiiksi selvät säännöt sekä euroalueesta että EU:sta eroamiselle ja neuvotella siltä varalta puitesopimus jokaista maata varten. On hullunkurista, että mikään maa on ylipäänsä liittynyt Euroopan unioniin tietämättä, millaiseen silmukkaan päänsä pistää.

Koskaan ei pitäisi tehdä kauppaa ilman, että tiedetään hintaa, mutta EU-jäsenyyden kanssa niin on tehty – jokaisessa maassa. Myös Suomelle valitetaan koituvan Ison-Britannian erosta kipeitä kustannuksia. Tätä se on kansainvälisyys, ystävyys ja yhteistyö. Kurjasta sopimuksesta ei näytä pääsevän eroon edes kansanäänestyksen kautta, kun paikallinen oppositio ja EU hiertävät kivenä kengässä. EU hiillostaa brittejä varoitukseksi muille EU-eroa suunnitteleville.

Brittiläinen oppositio todennäköisesti nujertuu konservatiivien viime viikolla saamaan selvään vaalivoittoon. Tällä tavoin Iso-Britannia päässee lopultakin toteuttamaan eronsa. Kansan tuki istuvalle pääministerille Boris Johnsonille oli reilu, ja näin toimii demokratia.

Mediassa paheksuttiin paljon Johnsonin toimeenpanemaa istuntotaukoa, jolla hän keskeytti parlamentin toiminnan alkusyksyllä. Ylen toimittaja moitti häntä ”populistisesta vedosta, joka olisi kuin Boris Johnsonin sankarin, Winston Churchillin, vastustajien toisen maailmansodan aikaisten vastustajien pelikirjasta”. Kun Johnson koettaa ajaa läpi kansan jo aiemmin äänestyksessä päättämän brexitin, kyse on todellisuudessa vain kansanvallan toteuttamisesta, kun taas päätöksen jarruttamisessa, filibusterissa ja muussa puliveivaamisessa on ollut kyse demokratian ylenkatsomisesta.

Britannian parlamentin toimikausi on viisi vuotta, mutta vaalit järjestetään usein myös tiheämmällä frekvenssillä. Esimerkiksi vuoden 2017 parlamenttivaalit olivat ennenaikaiset. Vaalien järjestäminen tällöin ja tuolloin on common law -oikeusjärjestelmässä mahdollista, sillä Britanniassa ei ole lainkaan kirjoitettua perustuslakia! Parlamentti voi helposti päättää myös perustuslakien alaan kuuluvista asioista.

Tässä näkyy Ison-Britannian pitkä luottamus kansanvallan perinteeseen. Sen yksi ilmentymä on nyt ero EU:sta, joka on puuttunut valtioiden ja kansakuntien sisäisiin asioihin ja komennellut maita etenkin maahanmuutto-, oikeus- ja väestöpoliittisissa asioissa. Konservatiivien ja Skotlannin kansallismielisten suuri vaalivoitto heijastelevat sitä, että juuri nämä puolueet ajavat kansanvallan ja valtiollisen itsemääräämisoikeuden asioita Euroopassa. Saattaa olla, että muutamat britit jopa katuvat hanttiin laittamista toisen maailmansodan aikana Hitlerille.

Konservatiivien viimeviikoinen vaalivoitto ja työväenpuolueen rökäletappio takaavat sen, että brexit etenee ja kansanäänestyksen tuloksesta halutaan pitää kiinni. Heinäsirkoilla ja vedenpaisumuksella uhkailu ei ole auttanut EU:ta estämään eroa, vaikka EU-maiden maiden neuvottelijat ovatkin koettaneet vaikeuttaa ja pitkittää sopimuksen tekoa varoitukseksi muille EU-eroa suunnitteleville maille. Britannialle ei tapahdu mitään huonoa vaan hyvää.

Britannian ero ei jää miksikään poikkeustapaukseksi. Arvelen, että tämä on vasta alkua. Tilanne näkyy esimerkiksi Puolassa, kun maa ei laittanut nimeään ”Suomen EU-puheenjohtajakauden päätavoitteeksi” mainittuun sopimukseen, jolla yritettiin sitouttaa EU-maat hiilineutraaliuteen vuoteen 2050 mennessä.

Itsenäisten maiden selkärankaa yritetään EU:ssa murtaa suunnittelemalla yhteispäätösmenettelystä luopumista. EU:ssa ei ole vieläkään ymmärretty, että kureliivit, joiden vaaditaan sopivan kaikille, eivät välttämättä sovi kaikille. Tämä yhteen muottiin valamisen vika näkyy ihan kaikessa, etenkin rahaunionissa, jolla on pakotettu taloudellisesti, tuotannollisesti, sivistyksellisesti, väestöllisesti ja luonnonoloiltaan erilaiset maat noudattamaan samaa rahapolitiikkaa.

Yhteinen ulkopolitiikkakaan ei sopisi kaikille, vaikka sitä on yritetty tekaisemalla EU:lle ”ulkoasiain ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja”, jossa virassa istui joulukuun alkuun asti eräs italialainen sanna marin. Itsenäisten valtioiden tunnusmerkki on oma ulkopolitiikka, joten myös yhteiseen ulkopolitiikkaan siirtyminen on federalismia ja valtiollisen suvereniteetin vähittäistä pois nakertamista pahimmillaan.

Ikävä sanoa, mutta Britannia joutui lähtemään Euroopan unionista ensisijaisesti sinne virtaavan liiallisen maahanmuuton vuoksi. Lontoo on yksi maailman pahimmin maahanmuutosta ja monikulttuuri-ideologiasta kärsineitä kaupunkeja.

On muistettava, että entinen pääministeri David Cameron vastusti Britannian eroamista EU:sta mutta järjesti silti asiasta kansanäänestyksen. Cameronin vastaehdotus brexitiä puolustaville oli eroaminen Euroopan ihmisoikeussopimuksesta. Syy: EIT on puuttunut liiaksi Euroopan maiden mahdollisuuksiin päättää itse perusoikeuksiin ja ihmisoikeuksiin liittyvistä säädöksistä ja käytänteistä.

EIT:n ratkaisuilla voidaan jyrätä paikallinen lainsäädäntö, ja valtaa siellä käyttävät myös Venäjän, Turkin, Azerbaidžanin ja eräiden muiden EU:hun kuulumattomien ihmisoikeuksien suurvaltojen tuomarit. EIT ei ole osa EU:n rakenteita, vaan se perustettiin valvomaan demokratian toteutumista Euroopan entisissä sosialistimaissa. Tämän tehtävänsä EIT on käytännössä hylännyt, ja nyt se polkee kansojen itsemääräämisoikeutta etenkin Itä-Euroopan entisissä sosialistimaissa, kuten Puolassa, joka on joutunut puolustamaan itseään ja vastustamaan sekä EU:ta että EIT:tä useissa kiista-asioissa.

Myös EU olisi voinut toimia pelkkänä vapaakauppaliittona, muttei nykyisen kaltaisena konglomeraattina, jota on ajettu liittovaltioksi. Vapaakauppa ja yhteinen markkina-alue eivät edellytä yhteistä valuuttaa eivätkä työvoiman tai muun väestön vapaata vellomista rajojen yli.

Ongelma nähdään väärin, jos kysymys asetetaan muodossa: miten eri maat voidaan pitää EU:n jäseninä? Tarkemmin ja paremmin fokusoitu kysymys olisi: miten EU:n pitää muuttua, jotta minkään maan ei tarvitsisi pyristellä siitä eroon? Halukkuutta saattaisi vähentää esimerkiksi luopuminen Schengenin sopimuksesta (jossa ei alun perin ollutkaan kuin viisi maata, hieman pohjoismaiden kesken vallinneen vapaan liikkuvuuden mukaan).

Britannia (yhdessä Skotlannin ja Pohjois-Irlannin kanssa) ei ollut EU:ssa mukavuusalueellaan. On hyvä huomata, että britit eivät astu tyhjän päälle, ja he näkevät koko EU:n aivan toisin kuin Manner-Euroopassa ajatellaan.

Isolla-Britannialla on perinteisesti ollut oma unioninsa: brittiläinen kansainyhteisö. Se on tavallaan pelkkä muodollisuus, mutta Yhdistyneiden kuningaskuntien kruunu on silti esimerkiksi Australian ja Kanadan valtionpää. Britit eivät koskaan siirtyneet edes oikeanpuoleiseen liikenteeseen. Hyvästä kansallisesta itsetunnosta tutut britit myös liittyivät Euroopan unioniin vasta vuonna 1973, vaikka liittymistä ei estänyt mikään YYA-sopimus.

Britannia ei myöskään katoa mediassa vaahdotun brexitin takia. Lontoo on edelleen tuossa noin 1800 kilometrin päässä Helsingistä, ja lentämään sinne pääsee jatkossa ihan niin kuin ennenkin, passintarkastuksen kautta. Britannia ei kuulunut koko EU-aikanaan myöskään Schengenin alueeseen.