Nietzschen filosofiasta oppineesti

Friedrich Nietzsche (1844–1900) on yksi maailman luetuimmista ja tutkituimmista ajattelijoista ja samalla myös eräs väärin ymmärretyimmistä. Pääosa hänen tuotannostaan on suomennettu melko onnistuneesti, esimerkiksi teokset Näin puhui Zarathustra, Hyvän ja pahan tuolla puolen, Moraalin alkuperästä, Epäjumalten hämärä, Antikristus, Ecce homo ja Iloinen tiede – La gaya scienza (suomentajina muiden muassa J. A. Hollo ja Aarni Kouta); kielen muuttuminen tosin näkyy vanhimmissa käännöksissä.

Professori emeritus Tarmo Kunnas on tehnyt Nietzschen suomalaisille ystäville palveluksen kirjoittamalla hänen filosofiastaan ja elämästään teoksen Nietzsche ajattelijana – Aamuruskosta epäjumalten hämärään (Basam Books 2022), joka perustuu ajattelijan syvälliseen tuntemiseen. Teoksen luettavuutta ei ole kuitenkaan uhrattu eksegetiikalle, vaan teos edustaa elävää akateemista proosaa, jota soisi tutkijankammioista tulevan enemmänkin.

Kirja alkaa ehkä hieman tavanomaiseen tapaan Nietzschen kuuluisasta ”hermoromahduksesta” Torinon kadulta. Kummastusta herättänyt henkinen luhistuminen muodostaa kuitenkin luontevan lähtökohdan ajattelijan elämän auki punomiselle.

Liian usein Nietzsche-kirjallisuudessa on keskitytty joko hänen elämänsä psykologiseen tulkitsemiseen tai hänen filosofiansa käsitteiden selittämiseen. Kunnaksen teoksessa ei sorruta kumpaankaan, vaan filosofia soljuu elämäntapahtumien ja kohtaamisten väleistä juuri niin kuin kerronnalliseen tyylilajiin kuuluu.

Nietzsche tunnetaan mietelmällisestä sanankäytöstään ja sanonnoistaan, kuten ”tahto valtaan”, ”yli-ihminen” ja ”ikuinen paluu”. Häntä on syytetty myös naisvihasta, kuten Platonia, Schopenhaueria ja useaa muutakin merkittävää ajattelijaa. Kyse lienee siitä, että jokainen suorasanainen ja iskevä filosofi saa osakseen saman moitteen, jonka mukaan sanankäyttö ei ole tarpeeksi sievistelevää.

Muutamat arvoitukselliset ilmaisut ja sattuvat sanonnat ovat antaneet sekä Nietzschen ajattelun kriitikoille että ystäville mahdollisuuden laajentaa tietyistä käsitteistä ja ajatelmista kokonaisia manifesteja omiin tarpeisiinsa.

Kaikki tietävät, että Nietzschen kuoleman jälkeiseen suosioon oli filosofian ulkoisia syitä. Itse asiassa melkein kaikkien filosofien suosioon (tuohon filosofiaa pahiten uhkaavaan asiaan) on ollut aina poliittisia syitä.

Viisaat kirjat vaativat viisaat lukijat

Kunnaksen teoksessa ei antauduta Nietzsche-kirjallisuutta vaivaavaan syyttelyyn eikä moitiskeluun natsismista – ei myöskään hänen poliittisen jälkivaikutuksensa turhauttavaan ja kliseemäiseen pois selittelyyn.

Sen sijaan teoksessa selvitetään hyvin kirkkaasti ja selkeästi, mitä Nietzschen näkemys esimerkiksi moraalista ja sen pinnallisuudesta sekä tekopyhyydestä pitää sisällään. Yli-ihmisyys ei ollut auktoriteettien, elitismin eikä aristokratian oikeuttamista, vaikka Nietzscheä itseään voidaan helposti pitää ylenkatseellisena hänen elämänsä loppupuolta leimanneen egomanian vuoksi. Sen sijaan yli-ihmisyys tarkoittaa ihmisyyden ihannetta äärimmillään.

Se liittyy ”ikuisen paluun” ajatukseen sikäli, että Nietzschen näkemyksen mukaan kristinuskon väistymistä ja kristillisen Jumalan kuolemaa seuranneessa nihilismin tilassa ihmiset toistavat loputtomasti menneisyyttään. Näin syntyy vaatimus siteiden katkaisemiseksi kulttuuriin, joka rajoittaa ihmisen tulemista omaksi itsekseen. Yli-ihminen täyttää jumalten jättämän aukon asettamalla arvonsa itsenäisesti.

Tämä voi osua huvittavalla tavalla mediassa nykyisin mellastavaan nyrkkien puimiseen. Siellähän jokainen katsoo olevansa eräänlainen yli-ihminen ja maailman kiertoliikkeestä päättävä totuuden kuningatar vaahdotessaan omien arvojensa puolesta ja mekastaessaan, etteivät toisten arvot vastaa juuri hänen oman kuppikuntansa arvopohjaa! Nietzschen näkökulmasta tuollainen linnoittautuminen on todellisen moraalisen ajattelun vastaista. Se jos mikä edustaa orjamoraalia, joka tekee herrastakin tyhmän.

Kuinka honteloksi osoittautuukaan Nietzschen valossa nykyinen vastuulla syyllistäminen, kun kaikkialla julistetaan yhtä aikaa vapautta ja liberalismia mutta toisaalta myös vastuullista sanankäyttöä ja vastuullista hampurilaisateriaa! Yksilönvapaudesta on tällöin tehty pappien salajuoni, jolla ihmiset voidaan saattaa vastuuseen ja syytettyjen penkille: potemaan huonoa omaatuntoa sinänsä välttämättömistä teoistaan ja haluistaan, kuten seksuaalisuudesta tai ruokailusta.

Sen sijaan korkeatasoinen ihminen on sellainen, joka ei tarvitse tuekseen ”varmoja perusteita”, ideologioita, puolueita, uskontoja eikä arvoja, vaan hän luo itse omat arvonsa ja norminsa. 

Nationalismi, vapaus ja vitalismi

Monet psykologiset tulkitsijat, kuten Erich Fromm, ovat nähneet tässä modernin ihmisen syntymisessä perimmältään samanlaisia vapauden haasteita, jotka kajastelivat Nietzschen kirjoituksista.

Se, että Nietzschen filosofiaa käytettiin myöhemmin autoritaarisen politiikan oikeuttamiseen, perustuu moraalisesti vapaan subjektin syntyyn liittyvään haasteeseen. Vapautunut ihmiskunta on itselleen vaarallinen lipsahtaessaan huomaamattaan uusiin henkisiin kahleisiin. Moderni eurooppalainen ihminen ei ollut valmis kohtaamaan omaa vapauttaan vielä 1900-luvullakaan.

Tämä kulttuuripsykologinen näkökulma on sellainen, jota Kunnas ei liioin käsittele vaan pitäytyy esimerkiksi Nietzschen ja Martin Heideggerin suhteen analysoimisessa. Tämä onkin tärkeää, sillä myös Heidegger totesi toisen maailmansodan jälkeen Nietzschen ”suuren politiikan” käsitteeseen liittyen, ettei ihmiskunta ollut vielä valmis tällaisen aatteen ”suuruuteen ja totuuteen”.

Heidegger on ilmeisesti toinen merkittävä ajattelija, joka Nietzschen rinnalla kilpailee kunniasta tulla väärinymmärretyksi pelkästään saksalaiseen nationalismiin liittyvien rinnastusten vuoksi. Kunnas kirjoitti Heideggerista ansiokkaasti jo teoksessaan Fasismin lumous (Atena 2013), kun taas monet muut, esimerkiksi Georg Steiner, ovat leimanneet Heideggerin yksiselitteisesti natsifilosofiksi (kirjoitin aiheesta täällä). 

On muistettava, että nationalismi sinänsä ei ole mitenkään tuomittava ajatussuunta, kun siihen ei liity rasismia, militarismia tai imperialismia. Esimerkiksi israelilainen filosofi Yoram Hazony kirjoittaa kansallismielisyydestä lämpimästi teoksessaan The Virtue of Nationalism (2018).

Saksalaisten nationalistien käsiin Nietzschen filosofia päätyi hänen sisarensa Elisabethin kautta aikana, jolloin filosofi oli jo lopettanut lähetyksen. Hänen siskonsa oli kyllä antisemitisti ja kansallissosialisti; tosin filosofilla itsellään ei ollut sisarestaan korkeaa kuvaa, minkä hän on todennut eräässä usein siteeratussa ja pitkään piilotellussa katkelmassaan.

Nietzscheä on pidetty kyynisenä ja ”kauimmaisen rakkaudesta” viehättyneenä ajattelijana, joka kannusti ihmisiä viihtymään vuorilla. Tosiasiassa jokainen, joka vaivautuu lähilukemaan hänen tekstejään, voi vaikuttua hänen ylistyksestään elämälle.

Nietzsche eli naturalismin esiinnousun ja kukoistuksen (muiden muassa Darwinin ja Lamarckin) jälkivaikutuksessa. Järkeisuskoista luonnontiedettä enemmän häntä kiehtoi kuitenkin naturalismiin liittyvä vulgaari bios, joka viittaa elämän ihmeellisyyteen ja vitaalisuuteen.

Nietzsche ja seksuaalisuus

Kunnaksen teoksessa kiinnitetään alusta alkaen huomiota tapaan, jolla Nietzschen ajattelu kumpusi hänen seksuaalisuudestaan. Erityisen ansiokkaita tässä suhteessa ovat sivujen 31–39 pohdinnat Nietzschen mahdollisesta homoseksuaalisuudesta, joista Kunnas kirjoittaa lähteistetysti. Viittasin itse jo teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) sekä Nietzschen että Hitlerin mahdolliseen homoseksuaalisuuteen (josta muiden muassa historioitsija Lothar Machtan kirjoitti kokonaisen teoksen Hitlers Geheimnis vuonna 2001). Pidin Nietzschen ja Hitlerin erinäisiä omintakeisuuksia merkkeinä heidän sublimoidusta homoseksuaalisuudestaan.

Tieteen näkökulmasta tällaiset tulkinnat eivät ole ehdottoman oikeiksi eivätkä vääriksi todistuvia, joten niitä ei voida varmentaa eikä kumota. Niiden tueksi voidaan esittää parhaimmillaan vain se, että ”kyllä homo aina toisen homon tuntee”. Mutta tunteeko hetero?

Kunnas pitää Nietzschen Wagner-suhteen rikkoutumisen eräänä syynä Wagnerin nälväisyä homoseksuaalisuudesta, joka oli tuohon aikaan rikos ja saattoi säikäyttää filosofin.

Jos Nietzsche oli homo tai gay, kuten hänen kirjojensa nimivihjeet saattavat houkutella ajattelemaan, niin vaikka kyseisiä käsitteitä ei hänen elinaikaan tunnettukaan niiden nykyisessä merkityksessä, voidaan Nietzschen näkemyksiä jumalten tuhosta ja maailmojen mullistuksista pitää jonkinlaisina seksuaalisen vallankumouksen haaveina. Tulkintaa tukee myös Nietzschen kolmiodraama kompleksisessa rakkaussuhteessaan, jossa oli biseksuaalisia ja polyamorisia aineksia.

Seksuaalisuuden alleviivaamisen lisäksi toinen merkittävä ansio Kunnaksen teoksessa on edellä mainitsemani Heidegger-vaikutuksen analysointi. Kunnas tuntee molemmat ajattelijat erinomaisesti ja tapasi aiempaa tutkimustyötään varten jopa Heideggerin pojan Jörg Heideggerin. 

 

Nietzschen tutkimisesta

Teosta olisi voinut täydentää Michel Foucault’n Nietzsche-vaikutteiden huomioimisella. Foucault’han piti itseään ensisijaisesti nietzscheläisenä ajattelijana eikä postmodernistina, joista hän lausui kerran, ettei modernismi (nykyaikaisuuden ja tämänhetkisyyden korostaminen) voi koskaan olla ”post”.

Kulttuurihistorioitsijana kannuksensa hankkinut Foucault omaksui käsitteen ’die Genealogie’ Friedrich Nietzscheltä yhdistäen sen tutkimuksiinsa siitä, kuinka valta on vaikuttanut moniin historiattomilta näyttäviin asioihin, kuten subjektin, sielun tai minän rakentumiseen. (Ks. esimerkiksi Michel Foucault’n esseetä ”Nietzsche, généalogie, histoire” [1971]), jonka suomennos on julkaistu kokoelmassa Foucault/Nietzsche [1998]). Käsittelin aihetta jo teoksessani Minän rakentuminen ihmistieteissä (1994) ja Minä (1995).

Kunnaksen Nietzsche-kirja kuuluu niihin harvinaisiin teoksiin, joista minulla ei ole huomautettavaa. Ellei sitten aleta epäillä sitä, kuinka nietzscheläistä tutkimuksellinen asennoituminen ylipäänsä on filosofiaan tai filosofiassa. Nietzschen mielestä oppineet kun turhan usein istuvat viileinä varjossa, eivätkä viihdy siellä, missä aurinko portaita paahtaa.

Kirjakaupassa silmiini osui hetki sitten Esa Saarisen filosofianhistorian uudistettu laitos vuodelta 2022. Uutta oli esipuhe. Tarkistin heti, oliko Nietzscheä käsittelevän luvun virhe, jonka mukaan Nietzsche sai hermoromahduksen ”Turinin kadulla” (vuoden 1985 painoksen s. 356) korjattu muotoon ”Torinon kadulla”. – Olihan se. Kirjoittaja lienee alun perin lukenut englanninkielistä historiateosta ja laittanut kyseisen kaupungin englanninkielisessä kirjoitusasussa omaan teokseensa.

Kohtalokasta on, että tuo sama Turinin kaupunki kummittelee Nietzschen näyttämönä myös Svante Nordinin Filosofian historian suomennoksessa vuodelta 1999 (s. 380). On tosin vaikea sanoa, johtuuko tuo virhe kääntäjän työstä vai mistä, sillä myös Nordinin teoksen alkukielellä (ruotsiksi) Torino kirjoitetaan ”Turin”.

Olen tottahan toki tehnyt lapsuksia (en kuitenkaan lapsia) myös itse. Edellä mainitut tapaukset vain osoittavat, että aika korjaa virheet tai tekevät ne mitättömiksi. Minä myös rakastan virheitä, sillä juuri ne osoittavat ihmisten inhimillisyyttä, joka on liiallista aina, kun filosofeilta erehdytään odottamaan Jumalan viisautta.

Niinpä en tahdo takertua yksityiskohtiin. Mutta aina en ole voinut välttyä vaikutelmalta, että filosofian historioiden turinat Nietzschestä ovat jääneet sutaisuiksi.

Siksi myös perusteellisia yksittäiselle ajattelijalle omistettuja monografiateoksia tarvitaan, ja siitä Kunnaksen teos antaa erinomaisen esimerkin.

Aiheista aiemmin

Sivistyneistö fasistien sylikoirana?

Heidegger oli hyvä mies  

Kuka on aikamme Kauko Kare?

Suomen Perustan pitkäaikainen toiminnanjohtaja ja Perussuomalaisten lyhytaikainen puoluesihteeri Simo Grönroos onnistui väittelemään tohtoriksi historiatieteen alaan kuuluvalla väitöskirjalla, joka keskittyy käsittelemään ”toisinajattelijana” pidettyä Kekkos-kriitikkoa, Kauko Karetta.

Väitöksen viipyminen ei ole ihme, sillä lähes 500-sivuinen teos on perusteellinen ja käy läpi Kareen elämää luoden ajankuvaa Suomen politiikasta 1950-luvulta 1990-luvulle asti.

Teoksessa yritetään historiatieteellisen ja elämäkerrallisen tarkastelutavan ohella myös syvempää psykologista tulkitsemista. Se lienee työn ohjaajana toimineen ja ”psykohistorioitsijana” tunnetun Juha Siltalan vaikutusta.

Grönroos voi onnitella itseään, sillä hän sai Vesa Vareksesta suopean vastaväittäjän ja Markku Jokisipilästä ymmärtäväisen esitarkastajan, joka ei ole ollut perussuomalaisia kohtaan kaikkein armottomimpia.

Tunnettua on, että perussuomalaistaustaisten tutkijoiden on vaikea saada opinnäytteitään tarkastetuiksi ja hyväksytyiksi yliopistoyhteisössä, jossa toimii suuri määrä perussuomalaisten periaatteellisia vastustajia, ja niin sanottu tiedeyhteisö on perussuomalaisia kohtaan valtaosin ennakkoluuloinen ja vihamielinen. Syyttä, suotta ja syyllistäen.

Karetta käsittelevän väitöskirjan alussa luetellaan useita psykologista lähestymistapaa edustaneita teoreetikoita Theodor Adornosta Martti Siiralaan, mutta ote jää jokseenkin irralliseksi ja esitteleväksi, eikä kaikkien johdannossa (s. 19–21) esille nostettujen teoreetikoiden lähestymistapoja käsitellä sen syvemmin. 

Olennaisin Kareen persoonallisuudesta lienee sanottu Grönroosin esityksen sivulla 202, jossa Kareen motivaatiorakennetta selitetään Adornon autoritaarisen persoonallisuuden käsitteen kautta näin:

Kareen oman autonomian säilyttämisen tarve oli taas päinvastainen kuin voimasta turvaa hakevilla autoritaarisilla ihmisillä. Kare ei myöskään näyttäydy sosiaalisesti dominoivana johtajana, joka olisi tavoitellut valtaa muihin. Kareesta ei siis ollut poliittiseksi johtajaksi, mutta ei hänen luonteensa taipunut alamaisen asemaankaan, ja hän tavoittelikin muihin kohdistuvan vallan tai voimasta turvan hakemisen sijaan itselleen riippumattomuutta. Kare ei siis ajautunut johtamaan omaa lehteään ja kustantamoaan, koska olisi halunnut käyttää valtaa muihin, vaan se oli keino turvata Kareen oma toimintavapaus ja autonomia.

Epävapaushan se on filosofian vihollinen, ja riippumattomuudestaan joutuu maksamaan korkean hinnan. Sen tiedän toki itsekin.

Grönroosin teos on kyllä kiinnostavaa luettavaa ja melko sujuvasti kirjoitettu. Sen ansio on tukahdutetun ja eristetyn ajattelijan ja kirjoittajan tunnetuksi tekemisessä myös meidän ajallemme.

Tämä on suomettuneisuuden historian uudelleenkirjoittamista. Kekkosen ja Kareen dikotomiassa jännittävää on, että ne, joita aikanaan katsottiin ylöspäin, on myöhemmin katsottu alaspäin. Ja niitä, joita ennen katsottiin alaspäin, on leukojen asennon muututtua katsottu ylöspäin.

Ajatusleikkinä voitaisiin kysyä, kuka on meidän aikamme Kauko Kare, mikäli sellainen olisi tarpeen nimetä.

Kare sanoi itseään ”puolueettomaksi oppositiomieheksi”. Muut luonnehtivat häntä melko yksinkertaistavaan sävyyn vaikeaksi luonteeksi, jonka kanssa oli hankalaa tulla toimeen.

Paljonkaan ei ole vaivauduttu pohtimaan, entäpä jos kyse olikin samanlaisesta ristiriidasta sovinnaisen yhteiskunnan kanssa, josta muiden muassa Sokrates kärsi omana aikanaan. Se, että Karetta on pidetty vain poikkeuksellisena systeemihäiriönä aikalaistensa joukossa, kertoo että Suomesta puuttuu intellektuellien perinne.

Älylliseen kriittisyyteen ei oikein osata asennoitua sen enempää politiikassa kuin mediassakaan, ja tilanne on vain pahentunut Kareen ajoista, kun kaikenlaiset järjen lumihiutaleet ovat vallanneet sekä sosiaalisen median että varsinaiset tiedotus- ja toitotusvälineet omalla moraalipaatoksellaan.

On ilmeisen vaikeaa jälkeenpäin tunnustaa, että ehkä Kare olikin poliittisesti ja tiedepoliittisesti syrjitty. Tätä määrettä Grönrooskaan ei Kareen henkilöön yhdistä. Se voi olla merkki siitä, että elämme edelleen vaarallisen konformismin maassa.

Omasta mielestäni on ongelmallista, jos valtakunnassa katsotaan olevan toisinajattelijoita, sillä se kertoo, että jotain tiettyä ajattelutapaa pidetään ehdottoman oikeana, johon nähden muun täytyy olla jotain ulkopuolista. 

Merkittävä puute Grönroosin väitöskirjassa on, että psykologisoivasta otteestaan huolimatta hän ei mainitse kertaakaan psykoanalyysia eikä Freudin tulkintaa Oidipuksesta, vaikka Kareen tarina velvoittaisi ainakin sivuamaan mahdollisuutta, että hänen suhteensa Kekkoseen ilmensi isiongelmaa.

Minulta kului monta viikkoa Grönroosin väitöskirjan lukemiseen. Käytin sen, koska minulla on tapana kunnioittaa ihmisiä perehtymällä heidän näkemyksiinsä huolellisesti.

Sen sijaan toimittajat, Perussuomalaisten puoluejohto, opetusministeriö ja koko Suomen poliittinen vallasväki lukivat Suomen Perustan julkaiseman 420-sivuisen kirjani Totuus kiihottaa (2020) kahdessa päivässä, sensuroivat sen ja antoivat potkut kirjoittajalle, ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi. (Aiheesta reseptiotutkimuksessani Pavlovin koirat, 2022.)

Huvittavaa tuossa tapauksessa on, että Kareen kohtaloa puntaroiva väittelijä on saman ajatuspajan johtaja, joka oli sekä hyväksymässä teostani että polttamassa sitä roviolla. 

Nykyisin ei tunnusteta olevan ketään vallan tihentymänä toimivaa pistettä, joka vastaisi Kekkosta.

Nykyään ”Kekkosta” onkin koko yhteiskunta: poliittinen korrektius, EU-normit, sananvapauden kiristely ja kuristelu, internatsismi, tieteen ohjailu taloudellisella painostuksella, ilmastohumppa ja tietenkin myös feminismi. Neuvostoliittokin on astunut kuvaan uudella nimellä.

Nyky-yhteiskunnan piilokekkosmaisuutta ei huomata, koska se on niin suurta, epäpersonoitua, universaalia ja lähellä.

Mutta kuka on Kauko Kare? 

 

Arvioitu teos:

Simo Grönroos, Kauko Kare – Suomettumisen kriitikko: Nootti-lehden ja Alea-kirja-kustantamon perustajan toiminta Kekkosen ajan toisinajattelijana. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 48, 2023.

Ministeriero enteilee hallitukselle kuumeista loppukautta

Perussuomalaisen elinkeinoministerin Vilhelm Junnilan ahdistelu ja hänen pakottamisensa eroamaan ei erityisemmin harmita minua, sillä puolue petti äänestäjien valtaosan tekemällä porvarien kanssa kelvottoman hallitusohjelman. Kirjoitin aiheesta täällä.

Perussuomalaiset on kieltämättä oikeistolainen puolue, mutta se ei ole kansallismielinen puolue, koska Suomen kansan etu pääsi unohtumaan.

Junnilan tapaus on kylläkin puhutteleva – ja sopii varoittavaksi esimerkiksi woke- ja cancel-terroristien häiriköinnistä. 

Hullua siinä on vihervasemmistolaisten käsiterealistinen tapa lavastaa värikkäistä ilmaisuista, kielikuvista ja vitseistä muka-vaarallisia ajatusten kaaria ja kokonaisia ideologioita, joita uhrinsa muka-edustavat. Kaikki tämä tapahtuu valtavirtamedian vyörytyksellä.

Vastaavanlaista nähtiin, kun Perussuomalaisten puoluesihteeriä Arto Luukkasta syyteltiin hänen käytettyään Keskustan vaalitappioon liittyen ranskankielistä sanontaa coup de grâce (armonlaukaus). Myös tuosta tokaisusta verkkovaikuttajat kohisivat pohtien, aikooko puoluesihteeri ampua jonkun!

Vastaavasti Junnilan pitämät kansallismieliset puheet yhdistettiin muitta mutkitta uusnatsien toimintaan, ja pesukarhusolmiosta kaiveltiin viittauksia rasismiin. Homoihin kohdistuvasta kansankiihotuksesta syytelty Päivi Räsänen puolestaan pyrki puhdistamaan pahaa mainettaan moittimalla Junnilan väläyttämiä ”ilmastoabortteja”, ikään kuin väestöräjähdyksen rajoittamiseen kehitysmaissa ei olisi syytä.

Vanhassa vitsissä kysytään, mitä eroa on perussuomalaisilla ja krisuilla. Vastaus: perussuomalaiset suhtautuvat rasistisesti kaikkeen erilaisuuteen, kun taas kristilliset suhtautuvat erilaisesti kaikkeen rasismiin. Päivin kilvenkiillotus oli siis varmasti moralisistista.

Mutta on hyvä muistaa myös, mitä on nationalismi. Nationalismi on kansallismielisyyttä ja kansallisen edun edistämistä. Kansallisen edun edistämisen pitäisi kuulua jokaisen ministerin virkatehtäviin.

Nationalismin vastakohta on internationalismi, eli tuttavallisemmin internatsismi. Se on aatteista synkin, sillä se pyrkii ajamaan kansainvälisiä etuja omien kansalaistemme etujen ohi. Internatsismille on nyt annettu valta Euroopan unionissa, ja Junnilaakin vivutettiin irti elinkeinoministerin tehtävästä vedoten ”kansainväliseen maineeseen”.

Ollessaan kansallismielinen Junnila oli elinkeinoministeriksi jokseenkin sopiva. Erään todistuksen Junnilan puolesta tarjosi eräs mustan väestönosan edustaja, joka kehui Junnilaa Helsingin Sanomissa. Tuossa roolissa Junnilan puolestapuhuja tosin saattoi toimia vain siksi, että hän täytti lehden etnis-poliittisen normatiivin.

Nationalismin hyveestä suosittelen luettavaksi israelilaisen filosofin Yoram Hazonyn teosta The Virtue of Nationalism. Siinä kerrotaan vähemmistönationalismin näkökulmasta, kuinka hyvä aate nationalismi pohjimmiltaan on.

Nationalismia ei pitäisi yhdistää sen enempää imperialismiin kuin Hitlerin museorasistisiin juutalaisvainoihinkaan. Nationalismia moittiva vihervasemmisto tosin tulee yhdistäneeksi omat aatteensa Putinin nykyiseen ”denatsifikaatioon”.

Ilmastoabortit

Entä sitten ilmastoabortit? On tosiasia, että väestön paisuminen kehitysmaissa muodostaa suurimman ekologisen uhan koko maailmalle. Jo yli puolet maapallon kasvihuonepäästöistä tulee kehitysmaista ja yli kolmasosa yksinomaan Kiinasta, joka rakentaa noin 200 uutta hiilivoimalaa, koska Pariisin kelvoton ilmastosopimus sallii sen. Suurin päästölähde on asuminen, mikä indikoi, että ihmisiä planeetallamme on kerta kaikkiaan liikaa.

Väestöpainetta ei pidä päästää purkautumaan kehittyneisiin maihin, koska silloin ongelma vain siirtyy toiseen paikkaan. Ratkaisuksi jää väestönkasvun rajoittaminen, johon voidaan päästä ehkäisyllä tai yhden lapsen politiikalla. Siitä voidaan aivan mainiosti käyttää lennokasta ilmaisua ”ilmastoabortti”.

Nähdäkseni se oli vain iskevää kielenkäyttöä, mutta vihervasemmiston neidit nostavat nykyään kohun kaikesta, mikä ei noudata kukkahattusanastoa tai viranomaisdiskurssia.

On demokratian vastaista, että ministerillä ei saisi olla poliittisia mielipiteitä ja niitä ei saisi sanoa.

Minua ei huolestuta sekään, että Riikka Purra tai Wille Rydman ovat esittäneet yksityisessä viestinnässään joidenkin toisten kansalaisten mielestä sopimattomia näkemyksiä tai sisäpiirihuumoria, sillä kaikkihan ihmiset esittävät yksityisessä viestinnässään sopimattomia näkemyksiä tai sisäpiirihuumoria.

Sen sijaan minua huolestuttaa hallitusneuvotteluissa läpi juntattu kokoomuslainen hallitusohjelma, joka on suomalaisia ihmisiä kohtaan tyly ja saattaa vaakalaudalle Suomen kansalaisten toimeentulon ja sosiaaliturvan.

 

Sananen puoluepoliitikkojen naurettavuudesta

Julkisessa sanassa syytellään jatkuvasti ”äärioikeistolaisuudesta”, mutta äärivasemmistolaisuudesta ei moitita, vaikka ministereinä on ollut väkivaltaisen kommunistisen diktatuurin puolueperillisiä. 

Vallan vahtikoirana toimimisen sijasta eräs TV-kanava on päättänyt tehdä valtiontaloutemme tuhlaajatytöistä feministisen pyhimystarinan otsikolla ”Viisi valittua”.

Vertailukohdan tarjoaa vasemmistoliittolaisen apulaispormestarin Paavo Arhinmäen äskettäinen vajoaminen rautatiealikulkusillan alle maalaamaan graffitia sinänsä karuun betoniseinään (junaa ei juuri silloin tullut).

Kun siis Arhinmäki tuhosi julkista omaisuutta juhannusaattona tekemällään graffitilla sekä vaaransi siten junaliikenteen sujuvan kulun, Helsingin Sanomat haki hänelle puolustelijan, joka pyrki selittelemään apulaispormesterin töherrykset pois: rangaistuksettomiksi ja läpi sormien katseltaviksi performansseiksi.

Arhinmäen ansioluettelo on pitkä: vandalisointia ja virkavallan vastustamista mellakoissa, futishuligaaniaikoihin liittyviä pahoinpitelyjä, virantoimitus päihtyneenä ja sammuminen olympialaisissa, kansanedustajan fyysinen töniminen, raideliikenteen pysäytys, serbien haukkuminen kansanmurhaajiksi, autojen potkiminen ja niin edelleen (ks. Wikipedian lähteitä).

Arhinmäen graffititempaus oli todennäköisesti tarkkaan harkittu mediateko. Sen tarkoitus oli varmistaa, että punaporvarilla säilyy anarkistinen maine, kun valtakunnalliseen päivänpolitiikkaan ei muutoin ole asiaa pitkään aikaan. 

Ongelma ei ole siis se, että Vilhelm Junnila harrastaa kaksoisviestintää esittelemällä hervottomia kaksisuuntaisia symboleja.

Kyse on siitä, että Suomen valtavirtamedia syyllistyy kaksinaismoralismiin ja vihervasemmistolaiset toimittajat silittävät suosikkipoliitikkojensa päätä.

Olen itse kokenut Junnilan ja Purran nyt nauttimaa ajojahtia vastaavan elämyksen kirjani Totuus kiihottaa mediakäsittelyssä, jolloin minua, mediatutkimustani ja sen julkaisijaa syyteltiin valtavirtamedian kostoissa perättömillä ja suorastaan rikollisen vääristelevillä naisvihaväitteillä.

Osoitin tutkimukseni jatko-osassa Pavlovin koirat, että juuri sillä tavoin toimittajat todistivat entistäkin paikkaansa pitävämmäksi kaiken, mitä olin heistä sanonut. Asiaa arvioi professori Timo Vihavainen teosta koskevassa kirjoituksessaan ja oli oikeassa.

Junnilan tapaus asettuu tutkimustoimintani aineistoksi saumattomasti. Myös se osoittaa, kuinka valtavirtamedia ja vihervasemmiston kätyrit pyrkivät turhimaan tiettyjen poliitikkojen maineen pelkällä mudanheitolla, kaikkien demokratia-, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusihanteiden vastaisesti. 

Toimittajat kiljuvat hysteerisinä ”maalittamisesta”, mikäli heidän harjoittamaansa maineterroria vastaan puolustaudutaan. Mutta toimittajien itsensä raadellessa toisia ihmisiä kyse onkin heidän etujärjestöjensä mielestä vain ”taustoittamisesta”.

Edellä lausuttu ei tarkoita, että olisin Junnilan tai hänen puolueensa kanssa samaa mieltä kaikista asioista. Tämä ei tarkoita myöskään sitä, että kannattaisin hallituksen ohjelmaa, sillä se on surkea.

Mutta vääristynyttä on, että toimittajien valtavirran mielestä äärivasemmistolaiset saavat ja voivat seurauksetta tehdä kaikkea, mikä muilta ihmisiltä on kielletty ja mistä ei-sosialisteille heiluu häkki.

Junnilan väitetyt natsisitoumukset ovat lillukanvarsia verrattuina siihen, kuinka karmea on kokoomusjohtoisen hallituksen ohjelma, jolla ihmiset uhataan ajaa kodeistaan asumistukia leikaten.

Huomio pitäisi kiinnittää siihen eikä yrittää hallitusta nurin tekosyihin vedoten.

---

Päivitys 5.7.2023: Kovin kauan ei ehtinyt kulua Junnilan ministerierosta, kun perussuomalaisten kansanedustaja Juha Mäenpää eristettiin eräiltä musiikkifestivaaleilta hänen maahanmuuttopoliittisiin mielipiteisiinsä viitaten, ja myös sisäministeri Mari Rantasta (ps.) alettiin ahdistella hänen viittauksistaan väestön vaihtumiseen. Sitten alkoi jälleen jankutus tuosta kovan onnen Wille Rydmanista, joka nostettiin Junnilan paikalle.

Tilastollinen totuus asiassa on, että nykymenolla väestö todellakin vaihtuu. Kyseessä ei ole mikään salaliittoteoria vaan tosiasia (aiheesta täällä).

MTV3 haki perättömien syytöstensä vahvistukseksi jälleen erään pahimmista riidankylväjistä: Jyväskylän yliopistossa toimivan Tuija Saresman, joka kysyi, onko Rantasen tapaan ”vahvasti värittynyt henkilö kykenevä sisäministeriksi” (Rantanen on muuten puoluekannaltaan entinen demari).

Vastaan: Tuija Saresman tapaan vahvasti värittynyt henkilö ei varmasti ole sopiva yliopistotutkijaksi.

Päivitys 20.10.2023: Huomionarvoista on, että valtiovaranministeri Riikka Purra kutsui erityisavustajakseen Perussuomalaisten puoluetoimistolla työskennelleen Mikael Lithin, joka on tuomittu tyttöystävänsä pahoinpitelystä, aivan niin kuin työmies Matti Putkonen on tuomittu raiskauksesta.

Erikoista on, että myös rikoksesta epäilty Rydman kelpuutettiin Perussuomalaisten ehdokkaaksi heti.

Sen sijaan Perussuomalaiset harjasivat minut pois kuntavaaleista 2021 ja kaikesta muustakin poliittisesta toiminnasta vain siksi, että media kohdisti minuun töhrimiskampanjan kostoksi mediatutkimukseni Totuus kiihottaa kirjoittamisesta – ja vaikka minua ei ole koskaan epäilty, kuulusteltu, syytetty eikä tuomittu mistään rikoksesta.

Nuhteeton tutkijataustani ei ilmeisesti riittänyt ehdokkuuden pitämiseen perussuomalaisessa puolueessa, mutta ”kokoomuksen Nixon” ja muut rikosoikeudellisen tutkinnan kohteena olevat tai olleet sekä tuomitut kelpasivat heti.