Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla seipäillä

Sosiaalisessa ja vaihtoehtomediassa suosioon noussut kanadalainen psykologian professori Jordan B. Peterson ei ole omasta mielestäni kovin rohkea eikä omaperäinen tieteenharjoittaja. Erikoisen ja kiinnostavan hänestä tekee vain se, että hän sanoo professorin asemasta asioita, jotka lähes kaikki järkevät ihmiset tietävät ja haluavat myös kuulla.

Hän on siis poikkeus professorikunnassa, joka on poliittisen vihervasemmiston hallussa – johtuen mafiaa muistuttavasta kansainvälisestä virkakartellista. Siihen ei hyväksytä vaan suljetaan pois, koska päätökset kysymyksestä, ketkä saavat esiintyä yliopistoissa, tekee kansainvälinen raati. Sen paneelin jäseneksi päätyy vain, jos on lähtökohtaisesti kansainvälisyyskiimaiset asenteet ja mielipiteet.

Jordan B. Peterson on toiminut psykologisesti viisaalla tavalla, sillä hän on pitänyt kiinni käsityksistään eikä ole taantunut puolustelevalle kannalle. Hän on lausunut näkemyksiä, joita voidaan pitää epäsovinnaisina mutta jotka ovat kuulijoille hyväksi toimiessaan terapian tavoin.

Puhuessaan Helsingin Kulttuuritalossa viime sunnuntaina Peterson yllätti liirumlaarumiin tottuneen yleisönsä toteamalla, että ”älä anna lastesi tehdä mitään mikä saa sinut olemaan pitämättä heistä”. Tavallaan tätä voidaan pitää uudelleenmuotoiluna sananlaskuviisaudesta ”joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa”.

Terveen järjen tieteenharjoittaja Peterson on myös vastustanut feminismin ja identiteettipolitiikkojen tuella tapahtuvaa sananvapauden rajoittamista yliopistomaailmassa – ja joutunut ottamaan silmilleen valtavirraksi muuttuneen vaihtoehtoväen vesikauhuiset vaahdot. Parasta Petersonissa onkin hänen arvostelunsa feministien vallankäyttöä vastaan. Mitään muuta oppineelta psykologilta ei voisi odottaakaan kuin feminismin kritiikkiä, sillä ei ole vain naisten asia päättää sukupuolten välisen kanssakäymisen ehdoista.

Identiteettipoliittinen tendenssijournalismi ja sen ympärille rakentuva tieteen medioituminen eivät anna korkeaa kuvaa tieteen ja agendajournalistien vispilänkaupasta. Puolueellisuus ei edistä minkään asian legitimoitumista, niin kuin etuoikeuttamalla tuotettu tasa-arvokaan ei luo oikeudenmukaisuutta. Vihervasemmiston agenda ja toimintametodi ovat luhistumassa.

Koska Petersonin suosio johtuu hänen opetustensa selkeydestä ja vastaansanomattomuudesta sekä ennen kaikkea niiden harvinaisuudesta, hänen suosionsa antaa huonon kuvan siitä, mitä monet muut yliopistoissa tekevät ollessaan kykenemättömiä samaan. Niinpä ei ole ihme, että vihervasemmisto pyrkii kieltämään hänen esiintymisiään ja sensuroimaan häntä kaikkialla.


Terrori-isku jälleen Turussa – kohteena sanan- ja tieteen vapaus

Sen tyyppinen tapaus kohdattiin äskettäin Åbo Akademissa, kun yliopiston rehtori esikuntineen hätisti miesten tasa-arvoyhdistyksen suunnitteleman seminaarin pois tiloistaan ihan vain muutamien eri mieltä olevien ryhmien ja henkilöiden painostuksesta (yksi hyvä analyysi tapauksesta täällä).

Ei ole pitkäkään aika siitä, kun kirjailija Timo Hännikäiselle annettiin potkut Helsingin kirjamessuilta (kirjoitin aiheesta tässä). Myös yhdysvaltalaisen kasvatuspsykologian professorin Linda Gottfredsonin kutsu tieteelliseen konferenssiin peruttiin hiljattain, koska joukko tutkijoita protestoi kutsua väittäen Gottfredsonin tutkimustulosten olevan konferenssin järjestäjien ”eettisten standardien” vastaisia.

Jos asia oli niin, miksi vaivaisen professorin ei annettu puhua – edes puhua itseään pussiin, mikäli niin oli käydäkseen? Mikä hänen mielipiteissään saattoi olla totuutta vaarantavaa? Vertailun vuoksi todettakoon, että Turun yliopiston ovet pyrittiin sulkemaan perussuomalaisten lehden päätoimittajalta Matias Turkkilalta, ja hänen luennolleen tehtiin vihaisku, mutta yliopisto avasi mielihyvin ovensa 1960- ja 1970-luvuilla pommi-iskuihin syyllistyneille terroristijohtajille.

Paljon viitatut ”yhteisönormit” tai ”Euroopan unionin arvot” eivät ole oikeilta nimiltään mitään muuta kuin poliittista ideologiaa. Puhumattomuus taas on huonoa politiikkaa, ja potkimalla potkittava loppuu, kun viisaammat väistyvät ja jättävät areenan koulukiusaajille.

Ei tarvittane Karl Popperia eikä Jürgen Habermasia selvittämään, miksi tieteellistä totuutta ei voida saavuttaa ilmapiirissä, jota varjostaa sensuurin tai rangaistusten uhka. Myös yhteiskunnallisen totuuden tavoittelu vaarantuu kurinpidon ja poliittisen korrektiuden ilmapiirissä. Tunnetuin esimerkki vapaan sanankäytön puolesta myös virheellisten näkemysten falsifioimiseksi lienee Robert Faurissonin tapaus, jossa Noam Chomsky otti kantaa rajoittamattoman argumentaation puolesta.

Ehkä ilmiselvät ja laajalti hyväksytyt näkemykset pyritäänkin poistamaan yliopistoista harjan ja varren kanssa vain siksi, ettei niissä ole sellaista tieteellistä lisäinformaatiota, joka olisi uutta tai yllättävää ja joka nimenomaan siksi pitäisi yliopistoissa esittää. Tai sitten ovat tieteenfilosofian perusteet päässeet sensuurin vaatijoilta unohtumaan, ja mieleen palauttamista tarvitaan juuri sen vuoksi.

Palavilla seipäillä tökkiminen luo joka tapauksessa onnettoman kuvan tökkijöistä itsestään. Nimittäin jos yliopiston hallinto ei hyväksy ”minkäänlaista rasismia eikä vihapuhetta” tiloissaan, sen ei pitäisi hyväksyä tiloissaan myöskään omaa itseään, sillä miesasiamiehiin kohdistuva syrjintä on sukupuolista rasismia ja vihapuhetta. Moinen tilan hallinta ja opetusresurssien pois pidättäminen on mitätöimistä ja valtapuhetta, jossa feministien korkokengillä poljetaan miesten kulkusia.

Asia on yhtä hullunkurinen kuin Helsingin kaupunginhallituksen päätös, jolla se kielsi kaupungin tilojen käytön ”rasistiseksi” väitettyyn toimintaan. Tämän päätöksen voimassa ollessa Helsingin viranomaisilla itselläänkään ei olisi enää asiaa kaupungin tiloihin, sillä Helsingin kaupunki on ottanut käyttöön ”positiivisen syrjinnän”, jolla vierasperäisiä suositaan työhönotossa kantaväestön tappioksi. Ehkä se on sitten sitä ”parempaa rasismia”.


Psykologinen selitys kommunikaatiokuiluihin mediassa ja tieteissä

Tieteen ja median politisoitumista sekä kansalaisten kahtiajakoja voidaan lähestyä psykologisesti intersektionaalisuuden käsitteen avulla, jolla viitataan monen ryhmän jäsenyyteen liittyvään väliinputoajuuteen sekä ristiriitatilanteisiin (aiheesta täällä).

Intersektionaalisuuden olemusta on selventänyt sosiaalipsykologi Jonathan Haidt. Hänen mukaansa intersektionaalisuutta opetetaan yliopistoissa nyt tavalla, joka kylvää vastakkainasetelmia eikä pura niitä, kuten väitetään. Jopa kaksiarvoista sukupuolieroa kiistävien feministien vetoaminen naiseuteen, aina kun se edistää heidän oman viiteryhmänsä etua, luo nais–mies-vastakkainasettelua.

Siten se lietsoo esiin heimosotaan erikoistuneita vaistoja ja täyttää nuoret tarkoituksen ja merkityksen tunteella sodassa yhteistä vihollista vastaan. Koska kaikkia harhaisia loukkaantumisia ja väärinkäsityksiä ei voida poistaa, vallitsee myös yliopistojen kampuksilla ja sosiaalisessa mediassa ikuinen konflikti.

Niinpä totuuden sijasta yliopistoissa etsitään nyt ”sosiaalista oikeudenmukaisuutta” ja ”tasa-arvoa”, minkä tuloksena opiskelijat omaksuvat asioihin valtapoliittisen näkökulman. Toimittajat tai sellaisiksi aikovat eivät puolestaan ole kiinnostuneita tiedonvälittämisestä vaan maailmanparantamisesta.

Tuossa työssä jokainen kokee velvollisuudekseen erottua ”pahoista” ihmisistä ja liittyä ”hyvin”, mitä kutsutaan moraaliposeeraamiseksi, hyvesignaloinniksi ja moraalialarmismiksi. Ne johtavat juuri sellaiseen epä-älyllisyyteen, johon feministinen ja vihervasemmistolainen tiede on ajautunut, kun kantelupukkina toimimisesta on tullut kansanhuvi. Tämä on fataalia, sillä mikään matka maailmassa ei ole niin lyhyt kuin matka hyvästä pahaan.

Sen osoittaa vaikkapa Philip Zimbardon toimeenpanema Stanfordin vankilakoe, jollaista ei voitaisi enää valitettavasti tehdä, vaan tieteen kirkkotädit kieltäisivät sen epäeettisenä, vaikka koe toi näkyville tärkeää tietoa ihmisten käyttäytymisestä. Nykyaikana kiellettäisiin luultavasti myös Milgramin koe, Karin pilapiirrokset ja komedia nimeltä ”Uuno D. G. Turhapuro vähemmistövaltuutettuna”, mikä kuvastaisi poliittisen vihervasemmiston kiilusilmäistä tosikkomaisuutta.

Epä-älyllistymisestä sopii moittia nimenomaan vasemmistoa, sillä intersektionaalisuus ja siihen liittyvä identiteettipolitikointi nojaavat marxilaiseen standpoint-teoriaan. Sen mukaan sorretun tai vähemmistöryhmän näkökanta on aina puolueettomampi, totuudenmukaisempi ja oikeutetumpi.

Perustuessaan äärivasemmistolaisuuteen intersektionalismi tulee sulkeneeksi pois niitä vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, jotka eivät ole äärivasemmistolaisia, ja näin markan suutari tekee kolmen markan vahingon. Tämä on tosin tyypillistä kaikille samppanjasosialisteille ja kaviaarikommunisteille, jotka aina ennen pitkää erottuvat omaksi eliitikseen.

Lisäksi identiteettipolitiikassa on sekoitettu kaksi tarkastelutasoa: mikrotaso ja makrotaso. Mikrotason henkilökohtaiseen kohtaamiseen liittyvältä tasolta (esimerkiksi ylirajaisesta pariutumisesta) koetetaan johdella periaatteita makrotasolle, jota edustaa valtion väestö- ja ulkopolitiikan taso. Tällöin pienryhmät pyrkivät määräämään valtionpolitiikan suunnan (”rajat auki”). Väestö- ja ulkopolitiikkaa ei voida kuitenkaan tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, vaan makrotason kysymyksistä pitäisi päättää valtionpolitiikan tasolla kansanvaltaisesti, koko kansaa kuunnellen.

Perimmäinen syy diskurssin halkeamiseen on se, että yliopistoihin on palkattu kelvottomia filosofeja ja yhteiskuntatieteilijöitä, jotka eivät hallitse edes tieteenfilosofian perusläksyjään, ja opiskelijat ovat neuvottomina kuunnelleet heitä.

Uudelleen julkaisen tässä viimekeväisen (12.5.2018) kirjoitukseni, jonka jatkuva ajankohtaisuus osoittaa, ettei mikään ole vanhentunut eikä muuttunut, vaan maailma on vain pahentunut ja mennyt entistä enemmän tolkuitaan. (Tieteen vasemmistolaistumisesta myös täällä.)



YHTEISKUNTATIETEILIJÖIDEN HUOLI SANANVAPAUDESTA HEITTÄÄ KUPERKEIKKAA

Yleisradion verkkosivut kertoivat Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa tehdystä tutkimuksesta jutussa ”Some on tuonut uuden uhan yliopistotutkijoille: ’Ei voi olla koskaan varma, joutuuko videoitavaksi’” 9.5.2018.

Julkisuus ei siis kelpaa, ja sitä paetaan. – Miksihän?

Toimittaja Anu Leena Koskisen kirjoittaman jutun tueksi oli haastateltu hankkeeseen sen yhtenä tekijänä osallistunutta Tampereen yliopiston lehtoria, Vuokko Kohtamäkeä (jonka nimi oli jutussa tosin vaihtunut pari riviä alempana Koivumäeksi).

Selvityksessä oli kyselty Helsingin yliopiston, Lapin yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston, Tampereen yliopiston ja Turun yliopiston henkilöstön kokemuksia ja näkemyksiä sananvapaudesta sekä siihen liittyvästä ”turvattomuuden” tunteesta.

Jutun mukaan yhteiskuntatieteellisen alan yliopistotutkijat pelkäävät seminaareihinsa ja luennoilleen ilmestyneitä valheiden metsästäjiä, jotka voivat kuvata tilaisuudet (sikäli kuin kyseessä on julkinen tila), sekä julkaista tulokset netissä.

On oireellista, että vapaa argumentaatio ja julkisuus koetetaan nyt lavastaa ”uhaksi sananvapaudelle” myös tieteissä, joissa vapaa sanankäyttö muodostaa elintärkeän toimintaehdon. Valtamediassa vastaavanlainen sensurointi on jatkunut jo pitkään.

Poliittinen vihervasemmisto yrittää nähtävästi kääntää tukalan asemansa väitteiksi ”sananvapauden huononemisesta”, kun he eivät voi enää peitellä kupliensa puhkaisuja ja tukahduttaa ideologiansa kyseenalaistajia.

Tämä kertoo sananvapauden ja tieteen julkisuusperiaatteen heittäneen pahan kerran kuperkeikkaa puoliksi oppineiden näkemyksissä. Kun tiedejulkaiseminen on pidätetty kommunistien ja feministien käsissä olevien tiedelehtien ja kustantamojen ideologiseen valvontaan, sosiaalinen media on kieltämättä luonut henkireiän myös tieteellisten totuuksien kertomiselle.

Niinpä väite ”vihapuheesta” koetetaan pukea panssariksi kaikkea kriittisyyttä vastaan: ”Tutkimuksen mukaan yliopistoissa on nähtävissä muitakin uudenlaisia uhkia kuin sosiaalinen media. Näitä ovat uhkaaminen ja uhkaava, yllättävä tai arvaamaton käyttäytyminen, vihapuhe, tietojärjestelmiin tunkeutuminen, henkinen väkivalta sekä fyysisen väkivallan mahdollisuus.”

Näytöt ”väkivallasta” kuitenkin puuttuvat, ellei sellaisena pidetä yliopistojen ovien läimäyttämistä kiinni eri mieltä olevilta tai toisinajattelijoiksi julistetuilta, toisin sanoen maahanmuuton ja feminismin kriitikoilta sekä monikulttuurisuuden ja internatsismin arvostelijoilta ynnä muilta rationaalisilta tieteellisten metodien soveltajilta. Mitä pelättävää tai arveluttavaa kriittisen filosofian julkistamisessa voi olla?


Puhesäännöt ja vihapuhejahti korventavat pois tieteen vapauden

Pohjoisamerikkalaisissa ajatuspajoissa keksittyjen ”puhesääntöjen” (speech codes) kehittely ja kriittisyyden määritteleminen ”vihapuheeksi” (hate speech) muodostaa nyt maailmanlaajuisen ilmiön, joka luo todellisen uhan sekä sananvapaudelle että tieteellisten totuuksien tavoittelulle.

Amerikkalaisen Sceptic Magazinen julkaisija, tohtori Michael Shermer, kirjoitti lehdessään, että poliittinen korrektius on hävittänyt sananvapauden yhdysvaltalaisilta yliopistokampuksilta. Se on luonut ilmapiirin, jossa myös harmiton ja vapauttavaksi koettu leikinlasku on johtanut hallinnollisiin toimiin ja jopa yliopistoista erottamisiin.

Kotimaan kyseleminen värillisiltä nähdään automaattisesti ”mikroaggressiona”. Hölinällä ”turvallisista tiloista” naisille pyritään uhriutumaan ja esittämään syytös, jonka mukaan naisten vetäytymistä omalle saarelleen oikeuttaa oletettu uhka: feminismin arvostelu.

Shermerin raportin mukaan väitteet, joiden mukaan työtehtävät pitäisi antaa yliopistoissa pätevimmille, pitäisi sensuurin vaatijoiden mielestä kieltää ”värillisiä loukkaavina”, kun taas aasialaisten kehuminen hyviksi matematiikassa halutaan torjua ”stereotyyppisenä”. Sellainen, joka kehuu kollegansa ulkonäköä – ”hei, oletpa kaunis tänään” – hirtetään hitaasti seksuaalisesta ahdistelusta. Jopa rotuajattelusta irtisanoutumista pidetään ”olemusajatteluna” ja sitä kautta epäsuorana persoonan merkityksen kieltämisenä.

Kiristyneessä ilmapiirissä voidaan tulla sensuroineeksi myös tieteellisesti relevanttia argumentaatiota. Defensiivisyys kertoo suojiin kaivautujien omasta passiivis-aggressiivisuudesta ja siitä, etteivät heidän argumenttinsa kestä kritiikkiä. Yliopisto, jossa ei voi vapaasti keskustella, ei ole turvallinen tila, vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Turvattomuuden kokemisen juurisyy onkin aivan muualla kuin ensimmäiseen maailmaan liittyvissä mikroskooppisen pienissä tasa-arvo-ongelmissa. Turvayhteiskunnan kahlitsevuus on lähtöisin maahanmuuton tuottamasta eripurasta ja väkivallasta.

Toiseutta palvovien suvaitsevaisten toimintaehto on toiseuden objektivointi, ja siksi suvaitsevuus luo jakautuneisuutta. Feministille on välttämätöntä objektivoida naiseus, jotta hän voisi uhriutua ja uskotella olevansa moraalisesti ylevä subjekti. Samaan tapaan monikultturistille on välttämätöntä korostaa etnisten vähemmistöjen diskriminaatioita liittyäkseen noihin blingikoruilla ja muotivaatteilla koristeltuihin arabielviksiin ja muihin syrjinnän supertähtiin sekä tavoitellakseen itselleen moraalikarismaa.

Väitteeni on, että suvaitsevuus ja monikulttuurisuus tuottavat yhteiskuntaan jakolinjoja ja vastakkainasetteluja. Suvaitsevaiset käyttävät hyväkseen ikivanhaa luokkastrategista jakautuneisuutta. Luomiinsa kuppikuntiin liityttyään suvaitsevaiset pyrkivät olemaan ennen kaikkea suvaitsemisen kohteita. Suvaitseva yhteiskunta ei todellakaan ole vapaa vaan vaatimuksista ja rajoituksista täyttyvä yhteiskunta, jossa monikulttuurisuus johtaa konformismiin, särmien pyöristelyyn ja monokulttuuriin.

Itseään liberaaleina pitävät feministiset ja monikultturistiset tahot ovat omaksuneet uskonlahkojen toimintamuodot myös yliopistoissa ja tiedepolitiikassa. Poliittisen korrektiuden tavoittelua voi selittää heidän metafyysistä alkuperää oleva ja tiedostumaton oikeauskoisuutensa: uskonnollinen fundamentalismi tai patakonservatiivisuus, ehkä jopa suoranainen suvaitsemattomuus. Näin ne, jotka väittävät takaavansa ”turvallisuutemme”, haluavat hinnaksi vapautemme.


Esimerkkejä tieteiden mädätyksestä

Sananvapaus on vakavasti uhattuna yliopistomaailmassa – mutta ei sillä tavalla kuin vihervasemmisto väittää, vaan päinvastaisella. Näyttöä syntyy jatkuvasti.

Ensimmäisiä oireita oli Bill Clintonin valtiovarainministerinä 1999–2001 toimineen Lawrence H. Summersin savustaminen pois Harvardin yliopiston rehtorin virasta hänen todisteltuaan eräässä puheessaan 2005, että synnynnäiset erot sukupuolten välillä voivat selittää, miksi luonnontieteissä on enemmän miehiä kuin naisia (luonnontieteet ovat viimeinen opiskeluala, joka vielä on miesenemmistöinen muun muassa Helsingin yliopistossa).

Eräs naisbiologi poistui tilaisuudesta ovet paukkuen ja veti perässään osan kollegoistaan, joiden harjoittama painostus oli lopulta syynä siihen, ettei Summers saanut jatkoa Barack Obaman hallituksessa. – Ei, vaikka hänen tieteellistä argumentaatiotaan puolusti muiden muassa merkittävä kognitiopsykologi Steven Pinker todeten:

”Hyvänen aika, eikö kaiken pitäisi olla oikeutettua akateemisen keskustelun piirissä, kunhan se esitetään edes jossain määrin tiukasti. Tämä on ero yliopiston ja islamilaisen koraanikoulun välillä. Hypoteesin ottamisesta todesta on varmasti riittävästi näyttöä. [Good grief, shouldn’t everything be within the pale of legitimate academic discourse, as long as it is presented with some degree of rigor? That's the difference between a university and a madrassa. There is certainly enough evidence for the hypothesis to be taken seriously.]” (The Harvard Crimson, 19.1.2005)

Tuorein esimerkki vihapuheargumentin käyttämisestä akateemisen sensuurin välineenä tulee Britanniasta. Brittiläinen neurotieteilijä Adam Perkins oli valmistellut sananvapaudesta tärkeän esitelmän (lyhennelmä täällä), jonka hän aikoi pitää Lontoon King’s Collegessa, kunnes se jouduttiin perumaan muslimien ja maahanmuuttajien identiteettipolitiikasta innostuneiden militanttiopiskelijoiden vaatimuksesta (Perkinsin puolustuspuhe täällä).

Perkins oli viitannut esitelmänsä johdannossa somalialaissyntyisen, islamin uskosta luopuneen ja sharia-fatwalla kuolemaantuomitun naisaktivistin Ayaan Hirsi Alin toteamukseen, että ”sananvapaus on vapauden ja vapaan yhteiskunnan peruskallio”.

Se ei sopinut vasemmistolaisille feministeille eikä intersektionaalisuuden tutkijoille, jotka kannattavat islamin leviämistä omassa ristiriitaisessa ajatusmaailmassaan ja väittävät, että ongelma piilee vähemmistöryhmien omassa väliinputoajan asemaan ajautumisessa. Mikäli niin todellakin on, sitä suuremmalla syyllä heidän kannattaisi menetellä johdonmukaisesti ja irtautua sellaisten ideologioiden ja identiteettipolitiikkojen piiristä, jotka noihin ristiriitoihin johtavat.

Myös Suomessa yhteiskunta- ja ihmistieteet ovat puuroutetut identiteettipoliittisen lähetystyön pulputuksella.

Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen kurssin opinto-oppaassa kehotetaan ”kokeilemaan kehojaan” ja ”heijastelemaan kokemuksen kehittymistä julkisessa tilassa” esimerkiksi tanssahtelemalla pakolaisten palautuksia vastustavassa mielenosoituksessa, ja tästä kaikesta jaellaan myös opintopisteitä. Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta puolestaan on koristellut käytävänsä Allianssi-järjestön ”Syrjinnästä vapaa alue” -kylteillä.

Eikö muka yliopisto ole ollut kaikesta hömpötyksestä vapaa alue ennen vihervasemmiston poliittisia toimenpiteitä? Vasta banderollien ripusteluko tekee mielipiteet tieteeksi? Miten olisi: ”Metalli marssii jo”?

Politiikan performoiminen ”tieteeksi” ja eri mieltä olevien syrjiminen syrjintäkielloilla oirehtivat valheellisuuden varjelijoiden vetäytymisestä tiederahoituksella luotuihin bunkkereihin. Ne kertovat maailmankuvansa hajoamista pelkäävien tutkijoiden perääntymisestä äänieristettyihin panic roomeihin, jotta heidän olisi mahdollista säilyttää epäselville sukupuoli-identiteeteilleen ja poliittisille uskomuksilleen välttämättömät elämänvaleensa.

Tulokset osoittavat kirkkaasti sen, että vihervasemmistolainen ja naistutkimuksellinen huuhaa ei sovi yhteen todellisen elämän kanssa. Siksi sen ainoa toivo on pysyä seminaarien sisäpuolella samanmielisten kanssa keskustellen, jotta virheelliset teoriat eivät paljastuisi ja rahoituksen virta ei katkeaisi.

Tämän mukaan feminismi on oikeaa ja korkeatasoista tiedettä, jota ei kannata yrittää syöttää rahvaalle, sillä kukaan muu kuin feministi ei voi ymmärtää sen nerokkuutta. Monikulttuurisuus ja internatsismi puolestaan ovat läpi koko organisaation vietyjä tiedepoliittisia ideologioita, joiden noudattaminen on välttämätöntä puheoikeuden pitämiseksi ja palkan maksun jatkumiseksi yliopistoissa. Nyky-yliopiston opiskelijan on näköjään vain partaansa purren hyväksyttävä se, että keskiajan historia tulee hänelle tutuksi.


Kirjoituksiani feministien saavutuksista

Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin
Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia
Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta
Suomi kuriin vuoteen 2030 mennessä
Plan nain(en) – Järjestö epätasa-arvon asialla
”Tukekaa tyttöjä” on selvästi sukupuolirasistinen


Kirjoituksiani median harjoittamasta sensuurista

Sanan vankeus
Sananvapaudesta
Sensuurista
Mitä on rasismi?
Mitä on populismi?


Kirjoituksiani tieteen puolueellisuudesta

Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

Maahanmuuttopolitiikan emämunaus

Maailmassa on kaksi asiaa, joille ei ole asetettu rajaa: kuumatkojen rahoitus ja maahanmuutto. Kun huono-onninen presidentti John F. Kennedy julisti, että Yhdysvaltojen tulee ehtiä Kuun kamaralle ennen kilpailijaansa Neuvostoliittoa, hän avasi hanketta varten avoimen piikin, toisin sanoen rajattoman budjetin, joka tarvittiin pakonopeuden ylittämiseksi ja ihmisten kiidättämiseksi toiselle taivaankappaleelle.

Suomen maahanmuuttopolitiikka on ollut samanlaista. En tiedä myöskään maahanmuuttokuluille asetetun minkäänlaista ylärajaa, vaikka sellainen on luonnollisesti olemassa varojen ehtymisen vuoksi. Yhdysvallat tarvitsi tuekseen aivan kaikki liikenevät voimavarat, ja myös Suomen hallitusten toiminta on ollut yhtä eettistä sekä kansalaisten kukkarolla asioivaa. Niinpä kyseinen politiikka on ollut saada kennedymäisen lopun.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen maahanmuuton oikeutusta ja ongelmia ”Kuusta nähtynä”. Kuusta siksi, että sieltä havaitsee selvemmin, millaisia virheitä maahanmuuttopoliitikot ja viranomaiset ovat tehneet. Suomen maahanmuuttopolitiikan lähes kaikki ongelmat johtuvat yhdestä perusvirheestä, jota voidaan sanoa kardinaalimunaukseksi. Tuo virhe on ihmisyksilöiden arkipäiväiseen kohtaamiseen liittyvän mikrososiologisen tason ja valtionpolitiikkaan liittyvän makrososiologisen tarkastelutason sekoittaminen.

Maahanmuuttopolitikoinnin keskeiset virhepäätelmät

On elämänalueita, joilla maahanmuuton ja monikulttuurisuuden hyväksymistä, suvaitsemista ja kaikkien asioiden sietämistä pidetään toiminnan välttämättömänä ehtona. Esimerkiksi kasvatusala ja sosiaalitoimi ovat tällaisia perin ideologisia toimintayhteyksiä, joilla näiden tarkoitusperien kritiikitöntä hyväksymistä ja niihin sitoutumista, jopa niiden kuristussilmukkaan hirttäytymistä, pidetään aivan keskeisenä edellytyksenä, jotta voi saada luvan toimia opettajana tai sosiaalityöntekijänä.

Jos suhtautuu kyseisiin tendensseihin kypsän epäilevästi ja älyllisen kyseenalaistavasti, ihmistä aletaan pitää sopimattomana toimimaan koulutuksen, kasvatuksen ja sosiaalitoimen organisaatioissa. Juuri tällainen asennoituminen tekee kyseisistä elämänalueista voimakkaan ideologisia.

Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ideologioihin sitouttamisella on perustelunsa halussa välttää ”syrjintää” ja ”rasismia”. Ja mikä onkaan mukavampaa kuin se, että kansakunnat ja erilaiset ihmiset voivat ymmärtää toisiaan?

Koulu, kasvatus ja sosiaalitoimi ovat kuitenkin toiminta-alueita, joilla yleensä liikutaan mikrososiologisen tason piirissä. Mikrososiologisella tutkimustasolla tarkoitetaan yksilöiden kasvokkaiseen vuorovaikutukseen ja pienryhmien kohtaamiseen liittyvää tapahtumatasoa.

Suuri erehdys tehdään siinä, kun mikrososiologisen tason normeista tai havainnoista johdellaan toimintasuosituksia makrososiologiselle tasolle. Näin käy esimerkiksi silloin, kun etnisesti eritaustaiset yksilöt tulevat jotenkuten toimeen vaikkapa samassa opiskelijasoluasunnossa ja tästä ”onnistuneena” pidetystä kokeilusta johdellaan päätelmä, että rajat voidaan avata makrososiologisella valtionpolitiikan tasolla.

Tällaiseen virhepäätelmään syyllistytään tavan takaa sekä mediassa että tieteenä esiintymään pyrkivässä ideologisessa yhteiskuntatutkimuksessa. Myös monet poliitikot ovat mestareita havaitsemaan vähäisimmätkin maahanmuuton ja monikulttuurisuuden myönteiset värähdykset ja muokkaamaan ne makrotason johtopäätöksiksi.

Ajatuskulku on suunnilleen seuraava: ’Katsokaa, kuinka hienosti Venla ja Ibrahim tulevat toimeen samassa opiskelijasolussa’, tai ’kiittäkää itkien Azizia, joka ase kädessä puolustaa Suomea’ (ikään kuin asevelvollisella olisi muuta vaihtoehtoa). – Ja sitten tehdään johtopäätös: ’Tämän onnistuneen kotoutuksen, sopeutuksen ja yksilötasolla saadun myönteisen näytön vuoksi rajat on avattava pakolaistulvalle valtionpolitiikan tasolla.’

Näiden esimerkkilauseiden mukaiset ajatuskulut osataan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden äänitorvessa Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa sekä yliopistoissa, jotka mielellään kaunistelevat maahanmuuton ongelmia. Tämäntapaisessa induktiossa (eli yleisen väittämän johtelemisessa jostakin yksityiskohdasta) on kyse (1) yleistämisen virhepäätelmästä (dicto secundum quid ad dictum simpliciter).

Suuri osa niistä kokemuksista ja siitä näytöstä, jota pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta on saatu mikrotasolla, on ollut kuitenkin negatiivista, kun maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteet ovat pahoin konflikoituneet. Erityisesti kehitysmaalaisten työllistyminen on ollut heikkoa ja rikollisuus suhteellisesti huomattavan korkeaa. Niinpä myöskään yksilöiden ja pienryhmien väliset suhteet eivät näytä toimivan toivotusti. Tämä on ymmärrettävää, sillä toivomukset ja normit (kuten ’teidän pitää olla suvaitsevaisia’) eivät ole tosiasioita.

Sillä tavoin ajateltaessa syyllistyttäisiin toiseen (2) keskeiseen virhepäätelmään, joka on muodoltaan käänteinen naturalistinen virhepäätelmä. Tosiasioita koetetaan silloin johdella arvoista. ’Pitäisi’-lauseista (kuten ’maahanmuuton pitäisi toimia yhteiskunnan hyväksi’) johdellaan tällöin ’olla’-lauseita (kuten ’siksi maahanmuutto siis on yhteiskunnalle hyväksi’). Loogisesti ajatellen arvoista, normeista, toiveista tai muusta sen kaltaisesta ei voida kuitenkaan johtaa vallitsevia tosiasioita, niin kuin maahanmuuttopolitiikassa on usein tehty.

Ajatuskulku muistuttaa ”käänteistä Humen giljotiinia”, sillä se vaatisi tuekseen enemmän perusteluja kuin on saatavilla. Humen giljotiini neuvoi selittämään ilmiöitä riittävillä selitysperusteilla ja rajaamaan tarpeettomat pois, mutta maahanmuuton oikeuttajilla niitä ei ole tarpeeksikaan.

Vakavinta kuitenkin on, että niitä tapauksia, joissa maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat toimineet suotuisasti, käytetään retorisena näennäisperusteluna valtionpolitiikan ohjailulle. Toisin sanoen mikrotasolta edetään makrotason yleistyksiin.

Tosiasiassa makrotason poliittiset ratkaisut pitäisi tehdä kokonaan omalla tasollaan, sillä ne ovat perimmältään arvovalintoja. Niitä ei siis voitaisi lainkaan johdella käytännöllisistä onnistumisista tai epäonnistumisista, jotka ovat kontingentteja (eli satunnaisia, olosuhteista riippuvaisia ja yksittäistapauksellisia). Sen sijaan ne pitäisi johdella kansalaisten poliittisesta tahdonmuodostuksesta, jonka muotoilussa kansakunta itse on suvereeni päätöksentekijä.

Mikäli suuria väestöpoliittisia muutoksia tehdään viranomaisvallan toimesta, niitä ei pidä tehdä viranomaisratkaisuina, kuten nyt. Kansanvaltaisessa valtiossa niihin pitäisi vaatia lupa kansalaisilta tai ne pitäisi kieltää demokraattisesti aikaansaadulla päätöksellä kansanäänestyksessä. Näin on tehty Sveitsissä, joka päätti rajoittaa maahanmuuttoa referendumilla. Suomessa kansan enemmistön mielipidettä ei ole kysytty eikä noudatettu lainkaan, vaan maahanmuutto on nähty pelkkänä käytännöllisenä järjestelykysymyksenä eikä periaatteellisena ratkaisuna tai ongelmana, jota se oikeasti on.

Kantaväestön kannalta tuskallista on, että viranomaisvallan, median ja tiettyjen poliitikkojen mikrososiologiselta tasolta tekemät yleistykset saavat usein aikaan kohtalokkaita ratkaisuja makrotason politiikanteossa. Jos myönteiset havainnot pienryhmäkohtaamisen tasolla ohjaavat avaamaan rajat makrotasolla, valtionpolitiikassa tehdyt virheet siirtyvät viipymättä mikrotason elämään.

Mikrotason ilmiöt eivät oikeuta tekemään päätelmiä, jotka koskevat valtionpolitiikkaa makrotasolla, mutta kaikki, mikä tehdään valtionpolitiikassa makrotasolla, vaikuttaa yksilöiden elämään mikrotasolla jo heti seuraavana päivänä. Näin on, puhutaanpa sitten maahanmuutosta, opintotukien leikkauksista tai siitä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa.

Näiden loogisten ajatuskulkujen ymmärtäminen on ollut vaikeaa monille ihmisille, ainakin päätellen siitä, kuinka huonosti niiden opetuksia on noudatettu. Tulkitsen tilanteen johtuvan siitä, että monet sinänsä älykkäät ihmiset ovat sivuuttaneet filosofiset ja tieteelliset vaatimukset ja noudattaneet omaa poliittista agendaansa.

Kolmas (3) keskeinen virhepäätelmä, joka maahanmuuttopolitiikkaan liittyy, on argumentum ad ignorantiam, eli todistelutaakan kääntäminen. Olette varmaan huomanneet, miten maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kriitikoita taivutellaan esittämään näyttöä siitä, että monikulttuurisuus ja maahanmuutto eivät toimi niin kuin näiden tarkoitusperien puolustajat väittävät ja toivovat niiden toimivan. Tosiasiassa me arvostelijat emme väitä juuri mitään, vaan epäilemme, kritisoimme ja kyseenalaistamme sen, mitä muut väittävät.

Vahvaa todistelua vaativa väitehän on juuri niillä, jotka tavoittelevat perinpohjaisia muutoksia voimassa olevaan kansallisvaltioiden järjestelmään ja rajavalvontaan. Kansallisvaltioilla, rajavalvonnalla ja vieraat kansallisuudet poissulkevalla kansalaisoikeuksien pidättämisellä puolestaan on perustansa kansakuntien vapaassa itsejärjestymisessä, suurimpien yhteisten nimittäjien tavoittelussa, yhteiskunnallisen tehokkuuden takaamisessa ja luonnonoikeudellisessa sekä omaehtoisessa muodostumisessa historiallisen kehityksen kautta. Kansallisvaltio on hyvinvointiyhteiskunnan hegeliläis-snellmanilainen instrumentti ja järjen työväline, jota ilman ei olisi olemassa kehittyneitä hyvinvointiyhteiskuntia.

Niinpä monikulttuurisuuden ja maahanmuuton suosijoiden pitäisi itse esittää pitävät todisteet siitä, että heidän esittämänsä uusi ideologia varmasti on parempi kuin toimivaksi todettu nykyjärjestelmä, jonka varaan koko hyvinvointiyhteiskunta rakentuu ja jossa kansakuntien välisiä konflikteja säädellään valtakuntien rajoilla. Meidän järjestelmässämme konfliktien ei haluta siirtyvän keskelle kansalaisyhteiskuntia: kujille, kaduille, turuille, toreille, työpaikoille, sosiaalitoimistoihin ja leipä- sekä asuntojonoihin.

Perusteluja maahanmuuton suosijoilta ei ole kuitenkaan kuultu, tuskin tivattukaan. Sen sijaan syyttäjäviranomaiset ovat vieneet maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kriitikoita tuomiolle, ja media on saattanut heidät sosiaalisen häpäisyn kohteiksi.

Samoin on estetty kansallista etua julkisesti puolustavia ihmisiä toimimasta opettajan, tutkijan ja sosiaalityöntekijän viroissa pitäen heitä mikrotasolla esiintyvien konfliktien aiheuttajina. Tosiasiassa maahanmuuttokriitikoiden toiminta makrotason valtionpolitiikassa esiintyvän maahanmuuton rajoittamiseksi on voinut pikemminkin eliminoida kuin tuottaa konflikteja mikrotasolla, sillä maahanmuuttajamäärien väheneminen yleensäkin estää ristiriitojen kärjistymistä mikrotason kasvokkaisissa ihmissuhteissa. Konflikteja mikrotason kanssakäymiseen ovat tuottaneet ne poliitikot, jotka ovat pitäneet rajoja apposen avoinna.

Asian voi sanoa niin, että myös kaikkien niiden, joilla on maahanmuuttajataustaisia kavereita, kannattaa pyrkiä rajoittamaan maahanmuuttoa makrotason valtionpolitiikassa, jotta ihmissuhteet eivät tulehtuisi mikrotason kanssakäymisessä. Ensimmäinen, joka kärsii monikulttuurisuuden ja maahanmuuton aiheuttamasta sosiaalisesta ja taloudellisesta paineesta, on nimittäin maassamme jo ennestään oleva maahanmuuttaja, lopulta tietenkin koko yhteiskunta.

Maahanmuutto tuottaa peruuttamattomia väestöpoliittisia muutoksia, joiden vaikutuksista ei ole varmaa eikä riittävää myönteistä näyttöä. Kielteistä näyttöä ja riskejä on sen sijaan kertynyt runsaasti. Niinpä myös viranomaisten päätöksenteossa pitäisi soveltaa varovaisuusperiaatetta, eli torjua epävarmat hankkeet. Näin ei ole kuitenkaan tehty. Tämä härski ja monin tavoin epäoikeudenmukainen politikointi on loukannut monien suomalaisten ihmisten oikeuksia ja tunteita. Se on ollut osasyy myös puolin ja toisin pursuilevaan vihaan.

Asiaan liittyvä puolueellisuus on todistanut siitä, että Suomen kaltaisessa maassa sananvapauden ja yhteiskunnallisen toimintavapauden loukkaukset eivät ole etupäässä muodollisia tuomioita vaan epäsuoria sosiaalisia rangaistuksia, joilla ansiokkailta ihmisiltä joko kielletään sananvapaus tai viedään heiltä heidän työpaikkansa ja mahdollisuutensa osallistua yhteiskuntaan. Näin tapahtuu erityisesti yliopistoissa, joissa monikulttuurisuuden ja maahanmuuton suosiminen muodostaa tiedepoliittisen ideologian ja normatiivin.

Edustava esimerkki vaarallisesta virheajattelusta

Maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuurisuuden ideologisuudesta olisi osoitettavissa edellä analysoitujen lisäksi useita muitakin virhepäätelmiä, sillä aihepiiri on todellinen järjenvastaisen argumentaation aarreaitta. Tarjoan uteliaimpien tyydytykseksi kuitenkin vain seuraavan.

Näyttöä mikrotason ja makrotason sekoittamisesta maahanmuuttopoliittisissa yhteyksissä antaa Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan sihteerinä toimiva Maija Urponen, joka väitteli vuonna 2010 tohtoriksi ”ylirajaisista” (miksei voisi sanoa rajat ylittävistä?) suhteista toimiessaan naistutkimuksen valtakunnallisen tutkijakoulun koordinaattorina.

Hänet palkittiin luonnollisesti myös Suomen Kulttuurirahaston stipendillä, jonka turvin hän aikoi selvitellä, kuinka rakkaus ulkomaalaisen kanssa voi kohdata yhteiskunnassa ”rasismia” ja johtaa ”rodullisiin erontekoihin” ja ”toiseuttamiseen”. (Suosittelen Urposelle hakeutumista täydentämään opintojaan johonkin kielikouluun tai logiikan kurssille, jossa opetettaisiin, että ihmisten eksistentiaalinen toiseus on jo sinänsä aivan eri asia kuin heidän ominaisuuksiinsa liittyvä erilaisuus.)

Täysfeminiinisoidussa yliopistossa Urposelle myönnettiin tiedepoliittisesta oikeauskoisuudestaan palkinnoksi hallintovirka, eli hänestä tehtiin parasta, minkä lasikatosta päänsä läpi lyönyt ja tieteellisiä julkaisuansioita vailla oleva voi tavoittaa, toisin sanoen tiedekuntasihteeri.

Puhun Maija Urposen tekemisistä vain siksi, että niiden kautta tulee oivallisesti esille, kuinka mikrotason ilmiöistä johdellaan päätelmiä makrotasolle ja miten nämä tasot sekoitetaan toisiinsa. Kuinka helppoa onkaan tuntea sympatiaa, kun eritaustaiset ihmiset kohtaavat henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa ja menevät vaikka naimisiin? Ja miten helppoa onkaan johdella tästä johtopäätös, että maahanmuuton vastustaminen ja ulkomaalaisten eturyhmäpolitiikan rajoittaminen makrotason politiikassa ovat ilkeää ”rasismia”, joka vastustaa yksityishenkilöiden rakkautta?

Tästä puolestaan erehdytään johtelemaan päätelmä, että jos Minttu ja Ibrahim menestyvät hyvin henkilökohtaisessa kanssakäymisessään, on avattava valtakunnan rajat valtionpolitiikan tasolla ja sallittava rajat vapaasti ylittävä maahanmuutto, olipa perusteena sitten avioliitto, työ, kerjuu, kaupankäynti tai mikä tahansa. Mikrotason ilmiötä, kuten rakastumista, käytetään verukkeena väitteelle, että makrotason valtionpolitiikkaa pitäisi johtaa avioliittoneuvojan logiikalla, tai muuten on ilkeä ”rasisti”.

Juuri tähän karmeaan ajatuskulkuun Urponen on syyllistynyt. Hänen esittämänsä näkemykset antavat puhdasoppisen näytön edellä kuvailemistani virhepäätelmistä. Poliittiset motiivinsa Urponen paljastaa rahoittajansa haastattelussa seuraavasti: ”Niiden avulla vastustetaan nationalismia ja Suomen umpioitumista”, kuten Urponen ”huomioi”. Tieteeksi Urposen esittämiä syytöksiä ei voi sanoa, ja siksi myös hänen haastattelijansa ovat ymmärtäneet luonnehtia hänen poliittista ideologiaansa vain ”huomioinniksi”.

Käytän Maija Urposen tekemiä virheitä ja hänen ajatussolmujensa lonkeroita esimerkkeinä vain siksi, että ne ovat tyylipuhtaan edustavia omassa tendenssimäisessä typeryydessään. Kritiikkini ei ole siis henkilökohtaista. Samanlaisia ajatusvirheitä tehdään tieteenä esiintyvässä epäkriittisessä näennäistutkimuksessa jatkuvasti. Tavoite lienee saada poliitikkokollegat innostumaan ja vaatimaan mikrotasolla saavutettujen ja myönteisinä koettujen tulosten perusteella aktiivisempia toimenpiteitä maahanmuuton vauhdittamiseksi makrotasolla.

Näiden maailmanhalauskokemusten kanssa samanaikaisesti Suomen turvallisuusviranomaiset epäilevät Venäjän soluttaneen Suomeen omia hybridisotilaitaan ja muistuttavat, että kaikki Venäjän kansalaiset ovat kaksoiskansalaisuudesta riippumatta Venäjän lakien mukaan velvoitettuja auttamaan Venäjän turvallisuusviranomaisia, siis agentteja.

Pahinta kuitenkin on, että Maija Urposen kaltaisille oman maan mädättäjille luovutetaan yliopistolliset toimintaresurssit, jotta he voivat levittää yliopistossa omaa poliittista agendaansa estottomasti. Juuri heidän kaltaistensa hallintobyrokraattien tekemien tiedepoliittisten valintojen tuloksena yliopistoissa on alettu noudattaa kansainvälisyyskiimassa marinoitua internatsismin ideologiaa, jonka tuloksena vierasperäiset ulkomailta tulleet siirtolaiset valloittavat myös Suomen yliopistolaitoksen oppituolit ja käyttävät tiedepoliittista valtaa verovaroin rahoitetun yliopistomme edelleen kansainvälistämiseksi.

Valmiiseen pöytään tullessaan nämä termiitit tuhoavat sen, mitä suomenkielisestä tieteestä, filosofiasta ja julkaisutoiminnasta on jäljellä, ottavat työstään maksun sekä poistuvat kansainvälisyyden mitäänsanomattomaan ja semanttisesti merkityksettömään avaruuteen. Suomalaisten ihmisten asioihin ja suomalaiseen yhteiskuntaan he suhtautuvat pilkallisen ylenkatseellisesti ja välinpitämättömästi; muodostaahan heidän todellisen identiteettinsä kosmopoliittinen kansainvälisyys.

”Tukekaa tyttöjä” on selvästi sukupuolirasistinen

Plan Suomi -järjestö on näköjään saanut rahaa niin että ranteet notkuvat, sillä yhdistyksellä on ollut syksyn aikana varaa tehdä sekä TV-kampanja että julistekampanja, jossa kehotetaan jälleen ”tukemaan tyttöjä”. (Viitteitä ”Koska olen tyttö”-hankkeeseen ja ”Girls Can”-keräykseen tässä, tässä ja tässä.)

Projektissa valitellaan kehitysmaiden tyttöjen ja naisten kärsivän kouluttamattomuudesta, mutta taaskaan ei oteta huomioon, miten sorrettuja kehitysmaiden pojat ja miehet ovat. Poikia ja miehiä käytetään esimerkiksi sodissa, ja väkivallasta johtuen heidän elinajanodotteensa on huomattavasti naisten elinajanodotetta lyhyempi.

Länsimaissa naisten tasa-arvoa taotaan kuin rautaa, koska YK ja muut kansainväliset järjestöt perustavat näkemyksensä naisten asemasta kehitysmaissa vallitseviin oloihin. Kenties naisten asemassa onkin parantamisen varaa, mutta niin on myös miesten asemassa. Kurja kuva vain naisten oloista siirretään kuitenkin sellaisenaan tasa-arvovaatimuksiin ja -suunnitelmiin. Länsimaat sitoutetaan ”edistämään” ja ”kehittämään” naisten tasa-arvoa loputtomasti myös kehittyneissä maissa, vaikka naiset ovat meidän oloissamme tasa-arvoisempia kuin miehet. (Analyysia tässä.)

Plan Suomi nauttii kehitysmaiden johdolla tapahtuvasta harhaisesta ja vääristyneestä tasa-arvopolitiikasta. Se toimii suojatyöpaikkana naisfeministeille, jotka edustavat omia etujaan lapsipolitiikan pääomalinnakkeestaan.

Samanaikaisesti pojat ja nuoret miehet syrjäytyvät koulunkäynnistä Suomessa, sillä täysfeminiinisoidussa koulumaailmassa he eivät jaksa kiinnostua naisopettajattarien johdolla harjoitettavasta koulumestaroinnista. Opettajakunnan naisistuttua oppilaita arvioidaan naisellisin kriteerein, ja näin syntyy vaikutelma, että tytöt ovat muka lahjakkaampia kuin pojat. Heikommin menestyessäänkin tyttöjen väitetään vain ”piilottavan” lahjakkuutensa, ja myös tämä vääristynyt havainto siirretään sellaisenaan niihin pseudotutkimuksiin, joita feministit tekevät poliittisen hallinnon tilauksesta yliopistoissa. (Kritiikkiä tässä.)

Tosiasiassa pojat ilmaisevat älyllisyytensä eri tavalla kuin tytöt. Siinä, missä tytöt on ehdollistettu nöyryyteen ja kiltteyteen, pojat ilmaisevat älyllisyyttä metelöimällä ja kapinoimalla. Pojat eivät halua vain oppia, vaan he haluavat ymmärtää, mitä heille opetetaan.

Plan Suomen kansainväliset tyttöhankkeet ovat miesvihamielisen ja sukupuolirasistisen tasa-arvopolitiikan hedelmiä, joiden vaikutukset näkyvät nimenomaan länsimaissa. Niillä haavoitetaan poikien ja nuorten miesten identiteettiä, kun heitä opetetaan uskomaan, että kehitysmaissakin huomiota ansaitsevat vain tytöt.

Täydellinen tasa-arvo voi toteutua ilmeisesti vain täysin munattomassa yhteiskunnassa.

Tasa-arvopolitikointi on niin suurta hulluutta pullollaan, että en malta olla laittamatta analyysia tasa-arvon käsitteestä tähän. Tasa-arvon penäämisen takana vaanii usein suuri määrä silkkaa ideologista irrationaalisuutta, jonka paljastamisesta saa vesikauhuiset vaahdot silmilleen. Itse en tiedä mitään niin vastenmielistä ja tyylillisesti dekadenttia kuin irrationalistien aggressio.

Ne, joilla on aikaa pohtia, mihin lanttinsa lahjoittavat, voivat lukaista myös aiemman asiaa koskevan kirjoitukseni.

Yliopistopolitiikan mädännäisyydestä

Yleisradion tuoreen jutun mukaan työ- ja elinkeinoministeriö aikoo antaa eduskunnalle tänä syksynä lakiehdotuksen, jonka mukaan työttömät voisivat jatkaa keskeytyneitä opintojaan tai opiskella uuteen ammattiin menettämättä työttömyysetuuksiaan. Koulutuksen pitää olla kuitenkin ammattiin tähtäävää, suunnitelma on tehtävä yhdessä työviranomaisen kanssa, ja tukea voisi saada korkeintaan 24 kuukaudeksi. Erona entiseen on, että opintoja voisi suorittaa ihan oikeissa oppilaitoksissa eikä vain työviranomaisten mitättömillä kursseilla.

Kuten jo kirjassani Työttömän kuolema (2005) totesin, opiskelun ja työelämän suurena ongelmana on pitkään ollut se, että opiskelun estävä työttömyysetuusjärjestelmä ohjaa pelkkään passivoitumiseen ja on yksilöiden ja yhteiskunnan kannalta täysin tuhoisa. Kyseiseen malliin on päädytty työnantajien ja ammattijärjestöjen uppiniskaisuuden tuloksena, kun työttömyys on mielletty kiristyskeinoksi työn hinnan määrittämisessä, eikä opiskelua ole haluttu suoda työttömänä lorvailun vaihtoehdoksi.

Oman näkemykseni mukaan opiskelusta pitäisi tehdä työttömyysaikoina suorastaan velvollisuus eikä rangaista itsensä kehittämiseen tähtääviä ihmisiä pakottamalla heitä tulemaan toimeen työttömän etuuksia heikommalla opintotuella. Ratkaisuksi ehdotin perustulojärjestelmää, joka tasapainottaisi opiskelijoiden ja työttömien aseman.

Liekö kirjani sanoma mennyt perille, sillä lykkäsin yhden niteen työministerille viime toukokuun radiokeskustelussa? Asiassa edetään parempaan suuntaan, mutta uuteenkin malliin liittyy pulmia. Käytännössä se johtaisi siihen, että yliopistoihin kasautuisi kahden kerroksen väkeä.

Pääsykokeissa valitut päätoimiset opiskelijat, joita muutamiin oppiaineisiin valitaan vain tusinan verran, saisivat valtion opintolainaa ja opintorahaa. Samoja aineita opiskelee huomattavasti suurempi joukko avoimessa yliopistossa. Uuden mallin mukaan he voisivat rahoittaa opintonsa opintotukea paremmalla työttömyysetuudella ja toimeentulotuella. Tämä olisi väärin, ja parhaalla panoksella pitäisi tukea varsinaisia opiskelijoita, jotta opinnot eivät pääsisi ensinkään katkeamaan. Ongelma ei siis poistu, ennen kuin työttömien ja opiskelijoiden taloudellisen aseman keinotekoinen erottelu poistetaan perustulojärjestelmällä.


Lahjoja lahjattomille

Yliopistouudistuksen astuessa voimaan vuoden 2010 alussa Suomessa siirrytään sivistysyliopistoista yritysyliopistoihin. Uudistus on saanut kaikenlaista mahdollista kritiikkiä: yhdistymiset ovat keinotekoisia, rikkovat tieteenalarajat ja vahingoittavat ihmissuhteita – uusi palkkausjärjestelmä on hiostava ja tuhoaa vapaan tieteen – säätiöittäminen ja lahjoitusten keruu avaavat tien ostoksille yliopistoihin ja lopettavat tieteen puolueettomuuden – ja niin edelleen. Olen kriitikoiden kanssa lähes kaikesta samaa mieltä.

Tänään uutiset kertoivat, että yliopistot alkavat kerätä rahaa entisiltä opiskelijoiltaan! Uuden käytännön mukaan niillä on ensi vuosi aikaa hankkia vähintään miljoona euroa yksityistä rahaa pääomiinsa, jotta ne saisivat valtiolta 2,5-kertaisen vastaantulon.

Tämän merkiksi muutamat valmistuneet maisterit ja muut alumnukset ovat saaneet entisiltä opinahjoiltaan kerjuukirjeitä, joissa toivotaan almuja alma materille. NHL-kiekkoilijat, kaljamiljonäärit ja pörssikeinottelijat voivat ehkä ostaa lahjoituksillaan kunniatohtorin arvon. Mutta arvatkaapa, paljonko itse lahjoitan niille kahdellekin yliopistolle, joista olen valmistunut mutta jotka eivät koskaan tukeneet tieteellisiä opintojani ja tekemääni tutkimusta punaisella puupennillä saati viroilla?

Kun yliopisto nyt lähestyy taloudellisessa ahdingossa olevia akateemisia hattu kourassa, siinä ainoastaan parodia paranee. On myös järjetöntä kerätä varoja yrityksiltä ja kansalaisilta suorina lahjoituksina, kun samat varat voitaisiin periä tasapuolisesti veroina, jolloin tieteen puolueettomuus pysyisi yllä.


Feminismi: yliopistolaitoksen mätäpaise

Peruskysymys on, miksi tukea lainkaan sellaisia yliopistoja, joissa ei ole enää muita kuin feministejä. Esimerkiksi tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan vuoden tieteentekijän palkinto luovutettiin taas ”sukupuolta ja valtaa” pohtivalle naistutkijalle, on mätä klisee. Palkitsemisessa on yritetty ennakoida odotettavissa oleva arvostelu julistamalla palkinnon saaja oikein leimallisesti ”neroksi”. Palkitsijoilla on ilmeisesti ollut mielessään tiettyjen filosofien esittämä kritiikki, joka on ampunut alas koko feminismin, puhkaissut naisten narsistisen itsensä kehumisen kuplan ja tehnyt selvää jälkeä eräiden naistutkijoiden, kuten Judith Butlerin, palvomisesta jonkinlaisena tieteen jumalattarena ja maailman älykkäimpänä ihmisenä.

Palkitun Johanna Kantolan syvällisin lahja tieteelle näyttää sisältyvän hänen ajatukseensa, että ”lasikatto näkyy dosentuurien kitsaana myöntämisenä naisille”. Feministit ja naistutkijat eivät ole puhuneet juuri mitään filosofian ja tieteen sisältökysymyksistä vaan lähinnä omasta asemastaan vaatien itselleen lisää rahaa ja virkoja. Tämän myös Kantolan kannanotto todistaa. Tohtorien mekaanisen liikatuottamisen tuloksena yliopistolaitoksen ympärillä surisee ja pörisee puoliksi oppineita nousukkaita, joita kiinnostaa vain oma ura ja sinänsä ällöttävä ay-diskursiivinen ”työn ja perheen yhteensovittaminen”. Ja Suomen Akatemia myöntää rahansa vain vihervasemmistolaisille feministeille. Heidät pitäisi kai laittaa jonkinlaiseen tyttöjen käytöskouluun, jossa heille opetettaisiin tieteen pelisäännöt ja filosofisen ajattelun periaatteet.

Jos minä olisin opetusministeri, lopettaisin kaiken julkisen tuen feministiselle tiedepolitiikalle heti. Sitten nähtäisiin, kuka tuota palvottua naistutkimusta oikein ostaa ja keitä se kiinnostaa – ilmeisesti vain Naisasiaunionia. Ainakin tähän asti feministien keskeisin ajatussisältö on ollut he itse: heidän feminisminsä ja vaatimuksensa. Tarkemmat perustelut näkemyksilleni esitän teokseni Filosofiset viuhahdukset (2007) artikkelissa ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” (s. 246–292). Samassa yhteydessä kerron, miksi naistutkimusyksiköt pitäisi lopettaa ja korvata sukupuolijärjestelmien tutkimusyksiköillä, joihin olisi sisällytetty myös miestutkimus – miesten itsensä tekemänä.

Oikeutta ihmisille

Johanna Korhosen eilen alkaneeseen irtisanomisoikeudenkäyntiin näyttää liittyvän niin paljon selviteltävää, ettei asiakokonaisuutta ehditä saada puihin yhtenä päivänä, vaan kiistan osapuolten puheenvuoroillekin täytyy varata oma päivänsä. Tämä on hämmästyttävää, sillä kaiken piti olla jo selvää.

Koska Korhonen valittiin keskustan eurovaaliehdokkaaksi, hänellä on tietysti hallituksen ja Matti Vanhasen tuki. Pääministeri puolestaan voittaa oikeudessa aina. Siksi myös Korhonen voittanee.

Ja olihan se irtisanominen ruma temppu. Silti tämäkin oikeudenkäynti saa poliittisen leiman - täsmälleen Jussi Halla-ahoa vastaan suunnatun syytteen tavoin, tosin eri merkityksessä. Halla-aho vedetään oikeuteen poliittisista mielipiteistään, ja Korhonen puolestaan keksi politisoitua konfliktin jälkeen etsien sitä kautta tukea oikeudenkäynnille. Menestystä molemmille! Sillä poliittiset lautamiehethän oikeuksissa tuomitsevat.


Oikeutta vähemmistöille

Korhosen kohtaamia asioita tapahtuu arkitodellisuudessa joka päivä, paitsi että kukaan ei tarjoa muille seksuaalisuutensa vuoksi irtisanotuille sataa tuhatta euroa erorahaa. Moni ottaisi rahat ja juoksisi. Korhonen vaatii oikeuden kautta lisää. Onhan oikeudenmukaisuustaistelukin yksi tapa ansaita palkkansa.

Silti minua häiritsee se puolueellisuus, jolla media näistä asioista kirjoittaa. Korhonen tuskin olisi saanut lainkaan julkisuutta, jos hän olisi esimerkiksi työpaikastaan seksuaalisuutensa vuoksi ja ”porukkaan sopimattomana” pois potkaistu rakennusmies. Kuitenkin tällainen diskriminaatio on erittäin vaikuttavaa, ja sitä esiintyy miesyhteisöissä, joissa ihminen helposti suljetaan äänettömyyteen. Sen sijaan Johanna Korhonen saa julkisuutta, koska hän on itsekin toimittaja, siis mielipidevaltaa käyttävien kaveri. Ja feministi, tietysti.

Kuvaa median ja viranomaisten puolueellisuudesta antaa myös se, että ”rotutohtoriksi” haukutun Jussi Halla-ahon kantelu Yleisradion toimittajan solvauksesta painettiin villaisella ja esitutkinta lopetettiin tällä viikolla tuloksettomana. Totuus on, että Halla-aho ei ollut käyttänyt rotukorttia lainkaan, ja toimittajan luonnehdinnassa oli kyse mauttomasta sananvalinnasta, joka osoitti eräänlaista tyhmää ylenkatseellisuutta itseään oppineempaa kohtaan. Kun myös Julkisen sanan neuvosto teki hiljattain samanlaisen päätöksen, Halla-aho on näköjään julistettu tahoksi, jolla ei saa olla mitään oikeuksia.

Vaikka Helsingin Sanomat nyt julistaakin voitonriemuisesti, että ”vain harva äänestäisi Halla-ahoa vaaleissa”, tämä ei välttämättä kerro totuutta tilanteesta. Ihmisten kannanmuodostukseen vaikuttaa väistämättä se, että kyseistä ehdokasta ei mielletä tällä hetkellä realistiseksi vaihtoehdoksi, kun hänet pelattiin ulos puolue-ehdokkuuden piiristä. Analyyttisempaa otetta voisi siis toivoa ainakin tutkimuksen tehneeltä Suomen Gallupilta ja kyselyvastausten tulkitsijoilta. Halla-ahosta otsikoiminen näyttää olevan juuri sellainen piikki Hesarin omassa lihassa, joka osoittaa, että suurin kiusaus hänen äänestämiseensä on lehden toimittajilla itsellään.

Median puolueellisuus on oudoksuttavaa monissa muissakin kysymyksissä. Esimerkiksi tällä viikolla maassamme oli valtiovierailulla Kreikan presidentti Karolos Papoulias, mutta viestimet eivät puhuneet hänen läsnäolostaan juuri mitään, vaikka ne toisaalta tekivätkin Dmitri Medvedevin viimeviikkoisesta vierailusta suuren show’n. Kenties vaikeneminen johtui siitä, että Papoulias ilmoitti puolustavansa niitä kreikkalaisia nuoria, jotka nousivat alkuvuonna vastustamaan globalisaatiota, Euroopan unionia ja oman maansa kurjistamista. Ainakaan Papoulias ei ole populisti vaan sosialisti, ja edelleenkin demokratia ja rationalismi ovat lähtöisin nimenomaan Kreikasta eivätkä Venäjältä.


Oikeutta enemmistöille

Journalismin piirissä kieli tietysti kukkii. Huolestuttavaa on silti se, että oikeusviranomaisten päätökset ja tiedotusvälineiden tuomiot ovat nyt niin puolueellisia, että Stevie Wonder näkisi räikeyden pimeässä. Kaiken takana on poliittisen korrektiuden normi. Sen takana puolestaan vaikuttaa viranomaisten ja toimittajien tosikkomaisuus, tylsämielisyys ja pieteettinen perinne, jonka mukaisesti blogikirjoituksia luetaan kuin Herran sanaa. Aina viranomaisia ja toimittajia ei voi erottaa toisistaan. Viranomaiset pelkäävät blogeja, koska ihmiset sanovat totuuden niissä. Toimittajat puolestaan pelkäävät blogeja, koska he kokevat verkkokolumnisit kilpailijoikseen ja ovat itse päätoimitusten kahleissa.

Ihmiset eivät ole vielä oppineet lukemaan blogeja. Kun puheenomainen kieli muuttuu kirjoitetuksi, merkitys muuntuu. Koko internetin valvontaongelma ja anonyymin esiintymisen pulmallisuus johtuvat perimmältään siitä merkityssiirtymästä, joka tapahtuu, kun lukijat alkavat ottaa ihmisten mielipiteet todesta ja luulevat voivansa estää ihmisiä muodostamasta ja sanomasta kiusallisia ajatuksia.

Blogeihin ja keskusteluissa esitettyihin mielipiteisiin suhtaudutaan nyt kuin autorisoituihin tietolähteisiin, vaikka kyse on vain mielipiteiden (sinänsä oikeutetusta) esittämisestä. Silti arvostelijat alkavat roikkua blogikirjoittajien näkemyksissä kuin koulupojat opettajattaren rintaliiveissä ja vaativat kirjoittajilta laboratorioissa todistettuja tieteellisiä koetuloksia, vaikka kyse olisi subjektiivisessa havaintomaailmassa koetuista asioista. Eri merkitysyhteyksissä esitettyjen näkemysten suhteellista asemaa ei joko ymmärretä tai kieltäydytään tahallaan ymmärtämästä – ihan vain siksi, että on kiva kiusata kirjoittajaa, kun ”kaikkea mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan”.

Sisälukutaito ja suhteellisuudentaju osoittaisivat henkistä kypsyyttä. Vietetäänhän aprillipäivääkin keskellä kevättä nimenomaan tosikkojen herättämiseksi talviunesta. Koska Suomessa ei ole toistaiseksi mitään suuria ongelmia, riidellään sitten pienistä. Niinpä kaikki asiat päätyvät vihdoin käräjien hämyisiin saleihin.


Oikeutta naisille ja miehille

Eräänlaista tosikkomaisuutta on myös seksillä ratsastaminen ja kaiken tavanomaisenkin toiminnan näkeminen syrjintänä, niin kuin feministikirjoittaja Anna Kontula tekee Helsingin Sanomien mainostamassa kirjassaan Tästä äiti varoitti (Like 2009). Jutun mukaan ”naiset etsivät vapautusta heteronormatiivin pakkopaidasta”. Teos pitää naisten väitetyn alisteisuuden syynä pikemminkin heteroseksuaalista valtakulttuuria kuin miehiä yleensä. Mutta – hohhoijjaa – miten tämänkin asian kanssa on? Eikö kyseistä ilosanomaa ole kuultu jo parinkymmenen vuoden ajan? Mitä uutta ja uutisoimisen arvoista kirjaan sisältyy?

Pamfletti on koottu kolmekymppisten feministinaisten feministisistä kirjoituksista ”modernin, seksuaalisesti vapaamman feminismin puolesta”, joten siinä natisevat feministien itsensä kiristelemät kureliivit. Totuus on, että seksuaalivähemmistöliike on itse kerjännyt heteronormatiivista elämäntapaa, jossa myös homot puetaan avioliittojen ja lapsiperheiden pakkopaitaan. Erääksi esimerkiksi toiminnan tuloksellisuudesta kelpaa vaikka tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan jo ”viides osavaltio hyväksyi homoliitot USA:ssa”.

Mutta kuka noita avioliiton kahleita oikeastaan kaipaa? Ja naisten väitetty alisteisuus taas ei ole mikään itsestään selvä asia. Viime aikoina saatu uusi tieto nimittäin paljastaa, että naisväki käyttää koko ajan valtaa heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisällä pidättämällä miehiltä seksiä, pakottamalla heidät prostituoitujen asiakkaiksi ja kohdistamalla koko miessukupuolta vastaan jatkuvaa nalkutusta ja ideologisia syytöksiä. (Ks. esim. Henry Laasasen teosta Naisten seksuaalinen valta ja Arno Kotron ja kumppaneiden kirjaa Mies vailla tasa-arvoa.)

Nerokas olisi sellainen kirjoittaja, joka keittäisi aiheesta pelkkiä kliseitä sisältävän teoksen. Ihan tosissaan. Sillä vain käytettynä klisee pysyy elinvoimaisena.


Oikeutta suomalaisille

En lainkaan ihmettele, miksi Silvio Berlusconi on sekä mediamoguli että Italian pääministeri. Hän sanoo asiat suoraan. Oletteko koskaan kuulleet, miten italialainen puhuu kiihtyessään? Rynnäkkökiväärin suulieskat jäävät tulinopeudessa toiseksi.

Berlusconi, joka käyttää sekä tiedotusvaltaa että poliittista valtaa, pilkkasi jälleen suomalaisia hakemalla ”kauniiksi” kehumalleen Rooman kaupungille vertailukohdan agraarisena pitämästään Suomesta:

”Ajatelkaa, kun olin Suomessa, suomalaiset veivät minut 1700-luvulla rakennettuun puukirkkoon. Muistan, kuinka tärkeää se heille oli. Heräsimme aamulla aikaisin ja matkasimme kolme tuntia kirkolle. Meillä moinen kirkko olisi pantu maan tasalle.”

So what? Toteamus ei ole kohteliaimpia, mutta se on ehkä ymmärrettävä etruskien jälkeläiseltä, joka on tottunut elämään Rooman antiikkisten jäännösten keskellä. Suomalainen rakennuskanta ja ympäristöarkkitehtuuri puolestaan ovat, mitä ovat. Myös Berlusconin taannoiset lausahdukset suomalaisesta ruokaperinteestä olivat ikävän oikeaan osuvia, sillä keittiöiden raaka-aineet eivät tässä maassa kovin suotuisasti kasva.

Meidän suomalaisten ei pitäisi (niin kuin ei kenenkään muukaan) pahastua kritiikistä, sillä myös loukkaantuminen antaa kuvan kansallisesta narsismista ja on sikäli mautonta. Hienohipiäisyys luo vaikutelman pohjoisessa asuvasta lapsekkaasta kansasta, jolla on karitsamainen herkkyys ja joka säikähtelee hiljaisuuden rikkovia kellon kilahduksia kuin aavoilla vaelteleva ylivuotinen tunturiporo.

Mutta irtoaa Berlusconilta myös sympatiaa suomalaisille. Eilen hän mainitsi ”rakastavansa” suomalaisia miehiä ja myös naisia, ”kunhan he ovat yli 18-vuotiaita”. Murjaisua pidettiin itseironisena viittauksena hänen käynnissä olevaan avioeroprosessiinsa sekä vaimonsa levittelemään paheksuntaan, jonka mukaan herra B viettää aikaansa alaikäisten parissa.

Yhteistä Suomen ja Italian politiikalle näyttääkin olevan se, että molempien maiden pääministerit viettävät roomalaisia orgioita. Ihmiset näköjään tykkäävät totuuden puhujista, sillä valehtelu on politiikan toinen nimi. Epätotuuksien latelijat puolestaan tekevät muita ihmisiä kohtaan hyvin pahasti tai – näkökulmasta riippuen – oikein väärin.

Jos poliitikkojen yksityisyydensuojaa murennetaan, moralismin täytyy vähentyä ja vapaa seksuaalisuus pitää hyväksyä. Mikäli taas moralismi ja poliittisen korrektiuden vaaliminen jatkuvat, yksityisyydensuoja täytyy säilyttää jo kansalaisten aggressioiden hillitsemiseksi.

Moraalin ongelmat ovat usein viestinnällisiä. Vain todellinen soppakana voi nyt vaatia poliitikkojen kaikkia – myös yksityispuhelimista lähetettyjä – tekstiviestejä julkisiksi sillä perusteella, että ne ovat muka ”julkisia asiakirjoja”. Sillä tavoin Ruotsissa kuitenkin nyt uhataan tämän uutisen mukaan tehdä.

Lumisotaa

Tänä talvena lapset eivät ole päässeet heittelemään ohikulkijoita lumipalloilla, sillä lunta on ollut etelässä harvinaisen vähän, mutta queer-teoreetikot jaksavat jatkaa herjanheittoaan kaikilla foorumeilla. Helsingin Sanomat julkaisi ihmeekseni 4.3.2008 Patrik Austin -nimisen kirjoittajan jutun, jossa kritisoitiin naistutkimusta ja postmodernia feminismiä puolueellisuudesta. Kirjoitus vaikutti arvattavalla tavalla herättäen raivokasta vastustusta naistutkijoiden ja feministien keskuudessa. Lehden juttu perustui ilmeisestikin Henry Laasasen teoksen Naisten seksuaalinen valta (2008) ilmestymiseen. Koska omakin nimeni mainittiin Hesarin kirjoituksessa kerran, pitäydyn kommentoimaan asiaa lähinnä siltä osin.

Tosiasiassa juttu ei ollut erityisen feminismikriittinen, sillä pitkiä puheenvuoroja suotiin muiden muassa feministi Kristina Rolinille, jonka annettiin esiintyä yliopiston nimissä ja edustaa siten jonkinlaista ylituomaria. Sen sijaan omasta filosofiastani sain tietää seuraavan: ”Kriitiikkiä ovat esittäneet Jussi K. Niemelä, Osmo Tammisalo, Jukka Hankamäki, Arno Kotro ja Hannu T. Sepponen kirjoissaan. Heille on toistuvasti vastattu, etteivät he ole ymmärtäneet ’tiedon subjektiivisuutta’.”

Se oli hauskaa luettavaa. Olen nimittäin kirjoittanut subjektivismin, objektivismin, relativismin ja absolutismin kysymyksistä melkein kaikissa kymmenessä kirjassani ja pidän subjektivismia ja relativismia koko olemassaolomme keskeisenä lähtökohtana. Niinpä kysyn: mitä hyödyttää ”toistuvasti vastata”, että en olisi muka ymmärtänyt ”tiedon subjektiivisuutta”, jos sillä tavoin väittävä ei ole itse ymmärtänyt, tuskin lukenutkaan, kirjoituksiani?

Mitä subjektivismi sitten merkitsee tiedon ja tietämisen kannalta? Merkitseekö se sitä, ettei muunlaiseen toisten ihmisten ja todellisuuden ymmärtämiseen pitäisi pyrkiä? – Ei tietenkään. On parempi edes pyrkiä totuutta kohti kuin sallia mielivaltainen liikehdintä pois päin siitä. Näin on siitä huolimatta, että katson totuuden olevan perusluonteeltaan tavoittamaton.

Fenomenologinen lähtökohta tutkimuksissani merkitsee sitä, että katson todellisuuden koostuvan ilmiöistä (eli fenomeeneista), jotka ovat tulkinnanvaraisia. Sen sijaan feministien ja naistutkijoitten edustama postmodernismi ja sosiaalinen konstruktionismi ovat johtaneet eräänlaiseen valheellisuuteen pyrkiessään kieltämään fenomenologian ja eksistenssihermeneutiikan keskeisen lähtökohdan: aistihavaintojen ja kokemusten antaman suoran varmuuden, joka koskee todellisuutta, esimerkiksi sukupuolieron biologisperäistä kaksiarvoisuutta.

Sukupuolen fenotyyppistä olemassaoloa koskeva havaintomme on sellaisenaan luotettava, ja tämä on lähellä myös empirian antamaa todistusta, vaikkakin fenomenologia perustuu todellisuuden suoraan havaitsemiseen, kun taas empiria nojautuu systematisoituun havaintojen tekoon (esimerkiksi koejärjestelyjen avulla). Minulla ei ole siis mitään syytä muuttaa näkemyksiäni, jotka olen esittänyt sekä sukupuolen tutkimuksen metodologisista lähtökohdista että itse aiheesta teoksissani Dialoginen filosofia (2003) ja Filosofiset viuhahdukset (2007) sekä verkkokirjassani Seksit selviksi (2007). Kiteytetyn tulkintani subjektivismin ja objektivismin välisestä kissanhännänvedosta voitte tarkistaa esimerkiksi viimeksi mainitun julkaisun luvusta 7 (sivut 56–58).


Feministien puoluetoimistot lautoihin

Minulla ei ole myöskään mitään lisättävää Osmo Tammisalon laatimaan vastineeseen, joka ilmestyi Hesarissa 7.3.2008: ”Suomen Akatemian paneeli selvitti naistutkimuksen tilaa Suomessa vuonna 2002. Selvityksen mukaan ala on tukeutunut muutamaan akateemiseen muoti-ilmiöön: postmodernismiin, poststrukturalismiin, diskurssianalyysiin ja dekonstruktionismiin.

Tilanne on kaikille osapuolille kiusallinen, sillä naistutkimuksen oletetaan usein edistävän sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien (naiset, etniset ja sukupuoliset vähemmistöt) oikeuksia. Paradoksaalisesti se kuitenkin ohjaa tutkijoita tyhjänpäiväiseen toimintaan, joka marginalisoi näitä ryhmiä entisestään.” Sanottakoon, ettei tämän asian toteamiseen olisi tarvittu Suomen Akatemian itse nimittämää arviointipaneelia, vaan saman olisi voinut lukea verkkokirjastani Contra Academia.

Huolestuttavaa Patrik Austinin kirjoittamassa jutussa oli tieto, jonka mukaan Harvardin yliopiston rehtori Lawrence Summers oli joutunut eroamaan toimestaan syyllistyttyään poliittisen korrektiuden rikkomiseen ja väitettyään, että synnynnäiset erot selittävät, miksi luonnontieteissä on enemmän naisia kuin miehiä. (Kyseessä on muuten sama hemmo, joka toimi Bill Clintonin valtiovarainministerinä 1990-luvulla, joten ei häntä ainakaan epädemokraattisuudesta voisi syyttää.)

Ilmeisesti lehdessä haastateltu Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto puolestaan saa pysyä virassaan, kunhan hän jatkaa maltillisella linjalla, kehuu naistutkimuksessa saavutettuja tuloksia, muistuttaa olleensa perustamassa naistutkimusyksikköä ja pitää naistutkimuksen ansaitsemaa kritiikkiä vain ”ylilyöntinä”.

Sanon suoraan, että oli pöljää perustaa naistutkimusyksikön niminen organisaatio, josta sahattiin pois toinen puoli: miestutkimus. Myös lehdessä esitetty Ilkka ”Femi” Niiniluodon kanta, että yliopistoissa pitäisi edelleen lisätä ”naisten tasa-arvoa”, on merkki miehiin kohdistuvasta käänteisestä diskriminaatiosta ja siitä, kuinka tasa-arvopolitiikkaa tehdään heteroiden ja heterotieteen ehdoilla. Naisten jatkuvalla tasa-arvon rääkymisellä kun on merkitystä vain heteroiden omissa kompleksisissa ihmissuhteissa, toisin sanoen sukupuolten yhteen sovittamisessa. Tasa-arvolla politikoimisen ristiriitaisuudesta olette voineet lukea esimerkiksi artikkelistani ”Kun yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset” (Tiedepolitiikka 1/2006).

Itse en luota myöskään Niiniluodon mainostamaan kriittiseen tieteelliseen realismiin enkä Rolinin palvomiin vertaisarviointeihin, sillä ne juuri muodostavat valtapolitiikan keskeisen pelikentän ja johtavat myös ei-toivottuun relativismiin ja subjektivismiin. Sen sijaan uskon anarkistiseen tieteenihanteeseen eli väitteiden, perustelujen ja tulkintojen esittämiseen ilman ennakkosensuuria. Vain puoliksi oppineet tarvitsevat ajatuksilleen lapsenvahdin, kun taas dialogisesti ajatellen vasta julkisissa ja avoimissa keskusteluissa nähdään, kuinka käy.

Panen kiitollisena merkille, että onnistuin opettamaan dialogisen filosofian käsitteen myös naistutkijoille. Nyt he tosin käyttävät kyseistä nimitystä vain eräästä seminaaristaan kutsuen omaa keskusteluaan siellä ”queer-dialogiksi”.


Naistutkimus globaalissa sulamispisteessä

Naistutkimuksen kentällä on joitakin asialliseen keskusteluun yltäviä tieteenharjoittajia, mutta samaa ei voi ikävä kyllä sanoa Pia Livia Hekanahosta, joka leimaa Henry Laasasen käsityksen sosiaalisesta vaihdosta sukupuolimarkkinoilla ”huoritteluksi”. Miksi ihmeessä kriittisen miestutkijan näkemys siitä, että naiset pihtaavat miehiltä seksiä ja siten tekevät ostamisen suorastaan välttämättömäksi, olisi huoraksi julistamista?

Koko ilmiöhän syntyy juuri tuosta heteronaisten ja heteromiesten kompleksisesta suhteesta. Ongelmana on, että feministit ovat laittaneet aivonsa niin pahasti takalukkoon, että he eivät enää suostu ottamaan vastaan kerta kaikkiaan minkäänlaista informaatiota. Tulkintani on, että koko keskustelu kertoo vain naisten ja miesten fataalista yhteensopimattomuudesta heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa.

Tosiasia on, että naistutkimukseen kohdistettu kritiikki on ollut täysin ansaittua. Judith Butler, Michel Foucault ja Donna Haraway ovat olleet naistutkimuksen piirissä täsmälleen samanlaisia kotijumalia kuin Lenin ja Marx olivat taistolaisten yhteiskuntatutkijoiden piirissä 1970-luvulla. Feministien kirjoituksista päätellen Butler ei olekaan enää vain queer, vaan hän on suorastaan Alien: Täydellinen Olio! (Kauhulla ajattelen, mitä tapahtuu, jos nämä feministit hankkivat vielä sen biologisenkin sukupuolen ja alkavat lisääntyä...)

Naistutkijoita yhdistää marxilaisiin myös heidän tapansa käydä keskustelua. Feministit toimivat samaan tapaan kuin akateemiset sosialistit ja kommunistit, jotka omien dogmiensa vahvistamiseksi koettivat kääntää huomion vastapuolen ajatuksissa näkemiinsä heikkouksiin ja kiljuivat kitapurjeet lepattaen: ”Missä viitteet?!”, ”Missä lähteet?!”, ”Esitä perustelut!”, ”Todistustaakka teillä!”.

Tämäntapaisilla välihuudoilla feministit ja vasemmisto onnistuvat sotkemaan jokaisen akateemisen seminaarin ja taivuttelemaan toiset ihmiset puolustelukannalle, vaikka feministien ja vasemmistolaisten omat väitteet eivät kestä kerrassaan mitään kriittistä tarkastelua. Perustelujen penääminen kertoi heidän peloistaan, että he itse jäävät kiinni ajatuslonkeroidensa puolueellisuudesta tai itselleen suomistaan helpotuksista. Mikä onkaan ilmeisempi tosiasia kuin sukupuolieron kaksiarvoisuus, jonka niin sanottu queer-teoria on yrittänyt kiistää?

Feministisinä naistutkijoina ovat postmodernismin, poststrukturalismin, sosiaalisen konstruktionismin ja dekonstruktionismin nimissä esiintyneet melko kokemattomat ja nuoret tutkijat, joista suuri osa on vailla korkeinta akateemista tutkintoa, tai sitten heidän ainoa julkaisunsa on heidän väitöskirjansa. Omassa nuoruudessani vallitsi sellainen akateeminen käytäntö, että jos aikoo kritisoida jotain henkilöä tai hänen ajatuksiaan, myös hänellä itsellään pitäisi olla esittää ainakin jonkinlaista näyttöä itsenäisestä julkaisutoiminnasta kyseisellä alalla. Tällä toteamuksella en halua polkea ketään, mutta haluan rohkaista naistutkijoita ja varsinkin kaikkein nuorimpia mielipiteiden esittäjiä hakeutumaan todellisen filosofian pariin pohtimaan tiedon, tieteen ja todellisuuden suhteita tietoteorian tai tieteenfilosofian näkökulmasta.

Olen myös sitä mieltä, että feministien hyökkäävyys alentaa kenties jo tarpeettomastikin heidän statustaan, sillä he eivät vaikuta keskittyvän kuulemaan vasta-argumentteja lainkaan. En jaksa myöskään toistuvasti hokea niitä heille, sillä minulla on oman julkaisutoimintani piirissä tällä hetkellä tärkeämpää tehtävää. Voi olla, että lopulta koko naistutkimusparadigma osoittautuu lumiukoksi, josta ei kirkkaan kevätauringon loimotuksessa jää jäljelle muuta kuin hattu, hammashiilet ja porkkana.

Tekstuaalinen häirintä jatkuu

Feministisen liikkeen yritykset miesten syyllistämiseen ovat osoittautuneet lähinnä naisten omien kompleksien, seksuaalisen estoisuuden ja vallan käytön seurauksiksi. Näyttöä asiasta on saatu esimerkiksi muutamien naiskansanedustajien tehtyä itsensä naurunalaisiksi puheilla seksuaalisesta häirinnästä. Jos kansanedustaja ei ymmärrä, että seksuaalinen flirttailu kuuluu eduskunnan niin kuin kaiken muunkin elämän olemukseen, häntä ei voida pitää tarpeeksi arvostelukykyisenä hoitaakseen tehtäväänsä.

Artikkelissani ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” (Niin & Näin 4/2004, s. 110-120) ennustin, että feminismin varjolla harjoitettava miesten käänteinen syrjintä on kokemassa nolon lopun ja että aluillaan on perusteellinen muutos seksuaalisuuden filosofiassa. Vertasin sitä jopa kopernikaaniseen kumoukseen (s. 119).

Ei kulunut kauaa, kun Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä päästelivät kynästään pamflettinsa Keisarinnan uudet (v)aatteet (2005), jossa niin sanotun naistutkimuksen tendenssimäisyys ja epätieteellisyys osoitettiin. (Arvostelin kirjan Sosiologia-lehteen 1/2007.) Ja vähää myöhemmin painosta tuli Arno Kotron toimittama Mies vailla tasa-arvoa, jota arvioin tässä blogissani.

Julkaisin tunnetusti myös nipun seksuaalisuuden filosofiaa käsitteleviä kirjoituksiani teoksessani Filosofiset viuhahdukset – Poplaarifilosofisia tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofisista liikkeistä (2007), jonka media yritti haudata mahdollisimman tarkoin.

Sen sijaan keskustelu asiasta jatkuu. Sain ilokseni kuulla, että minulle ennestään tuntematon yhteiskuntatieteilijä Henry Laasanen julkaisi äskettäin kirjansa Naisten seksuaalinen valta (Multikustannus 2008), jossa kritiikkiä esitetään sosiologian näkökulmasta. Teoksessa väitetään, että naiset muun muassa siirtävät varallisuutta miehiltä naisille huomaamattomasti ja että naiset käyttävät valtaa kontrolloimalla heteromiesten seksin saantia.

Tällainen tulkitseminen on mielestäni terävää, sillä se osoittaa, että naisten väitteet seksuaalisesta häirinnästä ovatkin tosiasiassa merkkejä heidän seksuaalisesta tyydyttymättömyydestään ja halusta saada lisää seksiä. Omasta mielestäni kyse voi olla myös peniskateuden katalysoimasta piikittelystä, jonka kautta naiset koettavat ilmaista aggressioita seksuaalista tyydytystä penäämään nousseita heteromiehiä vastaan.

Huvittavaa on, että Laasanen on saanut vastaansa täsmälleen saman kritiikin, jonka naistutkijat Pia Livia Hekanaho, Mikko Tuhkanen ja Anita Seppä suuntasivat minua kohtaan pari vuotta sitten. Osittain kirjoittajat ovat oppineet minulta, Niemelältä ja Tammisalolta jopa uusia argumentteja koettaen hyödyntää miehiä vastaan suuntaamassaan argumentaatiossa sitä psykoanalyyttistä väitettäni, että miesten ja naisten välisissä kiistoissa on pohjimmiltaan kyse seksin puutteesta tai säätely-yrityksestä. Uhri on tällöin kuitenkin heteromies, joka pakotetaan maksamaan paineistaan.

Laasasen kirjan herättämiä kommentteja voitte lukea hänen blogeistaan ”Ihmissuhteet ja tasa-arvo” sekä ”Naisten seksuaalinen valta”. Koska suuri osa kommenteista pyrkii taaskin nolaamaan kirjan kirjoittajaa ilman mitään syytä, voisi toivoa, että asialla olleet feministit noudattaisivat akateemisia periaatteita ja kirjoittaisivat nimimerkin sijasta omalla nimellään, kun aikovat seuraavan kerran loukata jotakuta ihmistä. Argumentaation tason vuoksi asialla ei ole muuta merkitystä, mutta se helpottaisi vastaamista ja tunnistamista vastaan tultaessa.

Hekanahon kommentteja koskien olen samaa mieltä vain yhdestä: siitä, että saadakseen intohimoista seksiä miesten kannattaisi ryhtyä homoiksi. Ja tämäkin ainoastaan vahvistaa oman väitteeni sukupuolten yhteensopimattomuudesta heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa. Feminismi ja sukupuolten sota näyttävät olevan relevantteja teemoja lähinnä heteroseksuaalisen valtakulttuurin, heterotieteen ja heteroyliopiston sisällä. Näin paljastuu jälleen sukupuolieron kaksiarvoisuuden merkitys ja vaikutus koko yhteiskunnassa.

Seksit selviksi! – Uusi verkkokirja

Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia? Osallistun aiheesta käytävään keskusteluun uudella verkkokirjallani Seksit selviksi (2007), joka löytyy muun muassa tämän linkin takaa. Suurin osa tekstistä sisältyy myös painettuun teokseeni Filosofiset viuhahdukset (2007).

Uusi julkaisuni liittyy Jussi K. Niemelän ja Osmo Tammisalon viimesyksyisen pamflettiteoksen nostamaan kohuun. Keisarinnan uudet (v)aatteet (2006) onnistui puhkaisemaan naistutkimuksen ja feminismin ympärille puhalletun tiedepoliittisen kuplan. Olin itse kritisoinut samoja asioita jo Niin & Näin -lehden 4/2004 artikkelissani ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” ja Tiedepolitiikka-lehden 2/2006 artikkelissani ”Kun yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset – Kuinka tasa-arvon käsitteellä diskriminoidaan?”

Jutuista ensin mainittu herätti vastalauseita muun muassa sellaisten minulle tuntemattomien naistutkijoiden kuin Mikko Tuhkanen ja Pia Livia Hekanaho taholta (Niin & Näin 2/2005). Minut vedettiin mukaan myös Niemelän ja Tammisalon kirjaa koskevaan polemisointiin Anita Seppä -nimisen henkilön erehdyttyä pitämään minua, Niemelää ja Tammisaloa ”pseudotieteilijöinä” Niin & Näin -lehden numerossa 3/2006. Vastasinkin kyseisten pseudofilosofien hyökkäyksiin kirjoituksillani ”Erään paradigman ehtookellot – Hekonaurut queer-teorian hakoteille” (Niin & Näin 3/2005) ja ”Sitruunaisista sepityksistä kärpäslätkäsotaan – Puheenvuoro keskusteluun naistutkimuksesta” (Niin & Näin 4/2006), jonka toimitus julkaisi lyhennettynä. Ohessa on nyt aiheesta kirjoittamani kokonainen kirja (ISBN 978–951–98538–2–6): Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia?

Vaikka en kannatakaan Niemelän ja Tammisalon metodologisia lähtökohtia enkä heidän naturalismiaan, olen samaa mieltä heidän tekemistään tiedepoliittisista johtopäätöksistä, mutta he olisivat voineet päätyä niihin fenomenologisen filosofian kautta. – Miksi? Sen voi lukea kirjastani. Kritiikkiteokseni puolivälin paikkeilla esittelen filosofisesti perustellun näkökulman siihen, millä tavoin sukupuolieron olemassaolo tulisi ottaa huomioon nykyisissä ihmis- ja yhteiskuntatieteissä. Muistakaa toki myös aiempi verkkokirjani Contra Academia – Tutkielma tiedepoliittisesta vallasta (2005, ISBN 978–951–98538–3–3).