EU kippaa 150 miljardia euroa Afrikkaan – Demarikomissaari Urpilainen innostaa ja iloitsee

Euroopan unionin täysistuntoviikolla järjestettiin myös Afrikan unionin ja Euroopan unionin välinen huippukokous, jossa päätettiin ”Global Gateway -investointipaketista” Afrikan maille.

Paketin kautta eurooppalaisten veronmaksajien ja yritysten varoja päätettiin siirtää peräti 150 miljardia euroa afrikkalaisiin hankkeisiin seuraavien seitsemän vuoden aikana!

Summa on niin suuri, että se on ilmeisesti jäänyt valtavirtamedialta huomaamatta, ja sen sijasta on puhuttu rokotteista, joita EU jakelee Afrikkaan.

Tukipakettiin liittyvät varat eivät ole kehitysapua eivätkä lääketieteellistä apua, vaan niitä käytettäisiin ”digitaalisen siirtymän tukemiseen” ja ”ilmastonmuutoksen vastaisin toimiin”, toisin sanoen ne ovat kehitysapua näillä uusilla, jo puppulausegeneraattorista tutuksi tulleilla, nimillä.

Kokouksessa Suomea edusti pääministeri Sanna Marin (sd.) ja EU-komissaari Jutta Urpilainen (sd.), joka sanoi MTV3:n uutishaastattelussa 18.2.2022 kannattavansa kyseistä tulonsiirtoa Afrikan maille.

Hän lausui näin:

”Me halutaan, että afrikkalaiset nuoret pääsee kouluun, että afrikkalaiset nuoret pystyy työllistymään. Me pystytään tukemaan Afrikassa vihreää ja digitaalista siirtymää...”

Siihen, ketkä ”me” tuota rahojen roiskimista maailman takapihoille haluavat tai ketkä siihen Suomessa enää edes ”pystyvät”, Urpilainen ei vastannut.

Ollessaan huolissaan afrikkalaisten sähkönsaannista Urpilainen ei näytä piittaavan mitään suomalaisten ihmisten työllistymisestä eikä sähkölaskujen kaksinkertaistumisesta, josta kirjoitin täällä. 

Afrikan hyväksi siirrettävä summa on huikea: noin kolme kertaa Suomen vuotuisen valtionbudjetin kokoinen. Suomen valtionbudjetissa puolestaan on miljardien eurojen alijäämä.

Afrikan investointipaketilla aiotaan kuitenkin rokottaa EU-maiden veronmaksajia tavalla, joka voi vain lisätä ”rokotevastaisuutta” täällä. Afrikkaan investoimalla siirretään myös työpaikkoja Euroopasta Afrikkaan.

Afrikan tukipaketti on valtava jopa verrattuna EU:n hiljattain perustamaan koronarahastoon, johon varat otettiin kansallisvaltioiden budjeteista oikeusvaltioperiaatteita rikkoen. Myös EU:n ilmastopoliittiseen sosiaalirahastoon Suomelta aiotaan kyniä vielä yli 800 miljoonaa euroa.

EU:n Afrikka-hanke antaa näyttöä unionin muuttumisesta liittovaltioksi ja tulojensiirtounioksi, ja peruskirjan mukainen kansallisvaltioiden oikeus päättää verovarojensa käytöstä itsenäisesti ollaan mitätöimässä.

”Tilapäisten” ja ”kertaluonteisten” rahastojen lypsämisestä on tullut kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja suvereniteettia loukkaava yleiskäytäntö, josta kirjoitin täällä.

Kaikki varmasti muistavat, että demarien Jutta Urpilainen oli valtiovarainministerinä, kun Suomi suostui muiden EU-maiden mukana rahoittamaan konkurssin partaalla olevaa Kreikan valtiota, johon Suomella on kaiken kaikkiaan varoja kiinnitettynä nyt noin 20 miljardin arvosta.

Ne rahat jäivät Suomelle annetuista vakuuksista huolimatta ikuisesti sille tielleen, kuten myös Portugalille annetut tuet.

Sen jälkeen EU on kiskonut jäsenmailtaan varoja väliaikaisten ja pysyvien vakausvälineiden luomiseksi sekä koronavahingoista toipumiseksi. Kaikissa yhteyksissä suomalaiset on pakotettu nettomaksajiksi, myös EU-jäsenmaksuja kannettaessa.

Näin on käynyt taksonomia-asetuksen soveltamisessa ja käy ilmastopoliittisessa sosiaalirahastossakin, joista kirjoitin täällä ja täällä.

Kyseinen politiikka on sosiaalidemokraattisen universalismin mukaista. Se ei lopu, sillä taustalla vaikuttaa ikuinen syytös eurooppalaisten ihmisten velasta kolonialismin aikakaudella kärsineille Afrikan maille ja muille meitä muka köyhemmille valtioille.

Ammoisten aikojen asioilla ei ole kuitenkaan mitään velvoittavaa syy-yhteyttä nykyajan eurooppalaisten ihmisten elämään. Siirtomaa-ajan tapahtumat eivät velvoita millään tavoin meidän aikamme suomalaisia ihmisiä, ja aina olisi muistettava, että länsimaiden vaikutukset olivat jo siirtomaaimperialismin aikakaudella Afrikalle suurelta osin myönteisiä.

Afrikan valtioista paras elintaso on niissä maissa, joissa länsimaiden kulttuurivaikutus oli voimakkainta, kuten Egyptissä ja Etelä-Afrikassa. Siirtomaahallinnot rakensivat Afrikkaan teitä, satamia, siltoja, kouluja sekä muuta infrastruktuuria, joka ilman eurooppalaisia olisi edelleen rakentamatta.

On tavallaan ironista, että siirtomaamaapolitiikkaa jatketaan edelleen lahjoitusten ja hyväntekeväisyyden muodossa, sillä myös sitä voidaan pitää eräänlaisena ylenkatsellisuutena, joka estää kehittyviä maita nousemasta omille jaloilleen.

Kaarnalaivatelakoiden tukipaketeilla ja koodaribusseilla tehdään ratkaisuja, jotka ovat huomispäivän ongelmia ja jotka löydätte reikinä rahapussistanne.

Olen varma, että Jutta Urpilainen saa vielä ylpeillä lastenlastensa edessä siitä tavasta, jolla hän on taistellut afrikkalaisten ihmisten hyvinvoinnin puolesta!

Suomessa istuva vihervasemmistolainen hallitus aikoo rahoittaa työttömyydestä ja varattomuudesta kärsivän kansamme työllistämisohjelman velanotolla samanaikaisesti, kun EU:n kansainvälisistä kumppanuuksista vastaava komissaari Urpilainen suunnittelee Suomelle lisälaskua yhdessä komission puheenjohtajan, kristillisdemokraattisen paronitar Ursula von der Leyenin, kanssa.

Euroopan unionin federalistipoliitikot pelaavat suomalaisten ihmisten rahat Brysselin kasinolla. Sitten he pukeutuvat Alexander Stubbin, Jyrki Kataisen ja monien muiden tavoin EU:n tarjoamiin suojahaarniskoihin, joihin heitä ei ole vaaleilla valittu ja joissa he ovat kansanvaltaisen kontrollin ulkopuolella.

Kyseisenlaisen politikoinnin jatkuminen on yksi syy siihen, miksi kannatan Euroopan unionin typistämistä takaisin EEC:n tapaiseksi vapaakauppaliitoksi.

Turvallisuuspolitiikka puolestaan on erillinen politiikan osa-alueensa, ja se tulisi järjestää vain turvallisuuteen itseensä liittyvällä valtiosopimuksella, kuten NATOn jäsenyydellä. EU-jäsenyyden hintana ei tule olla EU:n tunkeutuminen kaikille suomalaisen sisäpolitiikan osa-alueille.

Aiheesta aiemmin:

Totuus EU:n elpymispaketista

Räksyttävä koira ei pelota vaan pelkää – Milloin tulee kuolemakapina?

EU ja vihervasemmisto sosialisoivat Suomen metsät

Kant ja koronapaketin kategorisuus

Lahkojen lapsipuhujat ja ilmastopolitiikan kauhukakarat tuhoavat Suomen talouden

Suomi 100 ja telefoni Afrikassa 

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset

EU romahtaa euroalueen repeytymiseen

Kun euro repeää

Turmiolliset takausvastuut

Suomi ei saa vajota Euroopan velkasuohon

Laivanupotusta eurooppalaisittain

Euroopan hulluuskierre on katkaistava

FT: euro repeää

Eikö kukaan voi meitä pelastaa?

Kreikkalaiset Prokrusteen EU-vuoteessa

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia

Valheiden vauhtipyörä ei elvytä taloutta

Kant: monikulttuurisuuskriittinen filosofi ajallemme

Suomalaisista ei saa tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä

Jos muistaa jotakin 1970- ja 1980-luvuista, tietää, mitä olivat happosateet. Tuolloin kasvoi tiedostava punk-sukupolvi, jonka maailmankatsomus oli musta, sillä jo alakouluissa lasten ja nuorten päähän taottiin, että Saksasta – tarkemmin sanoen Ruhrin teollisuusalueelta Länsi-Saksasta – tulee pahoja happosateita, jotka tuhoavat kaikki Suomen metsät.

Sen jälkeen paha Ronald Reagan räjäyttää päämme yläpuolella ydinpommin, ja kaikki ihmiset kuolevat, ja koko maailma tuhoutuu. Koska tuohon aikaan koetut uhat olivat absoluuttisia, eräänlaisia lekalla päähän taottuja totaaliuhkia, myös nuorisosta kasvoi hyvin periaatteellista.

Päiväkerhojen koleissa eteishalleissa lastentarhanopettajat rämpyttivät epävireistä pianoa ja lauloivat euforiseen tilaan antautuen, että ”harakalla kolme suurta munaa on”. Ja mikä pahinta, vaarilla on (kapitalismin merkiksi) saari. Kommarien mielestä se oli huolestuttavaa, sillä: ”Ai, ai, vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on.”

Kasvavien aikuisten mielipiteet eivät nykyisin poikkea kovin paljon noiden aikojen ajatuksista, sillä nykyäänkin ihmisiä ahdistellaan erilaisilla globaaleilla uhilla, joita tosin on aina ollut olemassa. Yleensä ne katoavat muutamassa vuodessa jälkiä jättämättä.

Omasta mielestäni nykyisten suvaitsevaisten asenteissa on paljon samaa kuin 1970-luvun kiilusilmäisten kommunistien näkemyksissä. Vain he kykenevät kilpailemaan hyvyydessä nykyisten maailmanparantajien kanssa, ja ovat usein samoja henkilöitäkin.

Tämän päivän megatrendi on käyttää sanaa megatrendi. Sellainen on myös ilmastonmuutoksesta vouhottaminen ja vihreällä anekaupalla ratsastaminen.

Jokaisena historiallisena ajanjaksona ihmiset kanavoivat eksistentiaalista olemassaolon Angstiaan erilaisten poliittisten huolten kautta. Ajassa taaksepäin katsellen ne näyttävät usein koomisilta, mitä ne eivät ole tietenkään olleet sisältä päin nähtyinä. Onhan menneisyys jo turvallisesti eletty, ja jokaista mennyttä nykyaikaa leimanneet epävarmuustekijät eivät enää varjosta nykyisyyttä. Sen sijaan nykyisyyteen liittyy aina omia uhkia.

Niinpä on paikallaan suhtautua tyynen rauhallisesti, kun joku tieteen ja politiikan rajapinnalla operoiva mittarimato tuo ihmeteltäväksemme raportteja, jotka aivan ehdottomasti näyttävät velvoittavan meitä tietynlaiseen käytökseen.

Eräs sellainen on YK:n alaisuudessa toimivan kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n erikoisraportti nimeltään Special Report on Global Warming of 1.5°C. Edellinen julkaistiin 2014, ja seuraava on odotettavissa 2022.

Raportin mukaan ilmasto on lämminnyt esiteolliselta ajalta yhdellä asteella, ja puolen asteen muutos on odotettavissa kasvihuonekaasujen vuoksi. Koska hiilidioksidi ja pienhiukkaset pysyvät ilmakehässä vuosikymmeniä, muutos ei ole käännettävissä eikä edes pysäytettävissä.

Ilmastosopimukset eivät auta tilanteessa, jossa väestö paisuu kolmannessa maailmassa ja kehitysmaat puskevat ilmakehään hiilen kaasuja täysin piittaamattomasti. Kiina avaa uusia hiilivoimaloita muutaman viikon välein.

Aktiivinen ilmastonmuokkaus taas ei onnistu hankkeen huonon hyötysuhteen ja energiaintensiivisyyden vuoksi.

Melkein kaikki alkavat ymmärtää, että ilmastopolitiikasta on tullut länsimaissa pelkkä retorinen veruke. Ilmaston lämpenemisestä muistuttaminen luo huolta, jonka odotetaan kaatuvan kannatuksena vihreiden puolueiden laariin ilman, että vihreän liikkeen tukemisesta olisi mitään todellista hyötyä ilmaston kannalta. Myös mielipideilmasto heikkenee, kun vihreät saavat valtaa, joka johtaa vain valtioiden johtamiseen vihreiden mimosoiden ja huvitteluliberaalien logiikalla, aivan kuten EU:ssa on käynyt.

Ilmastopolitiikassa esiintyy paljon retorista kannatuksen kalastelua, kun myös sinivihreä hallitus on käynyt autoilijoiden kimppuun (aiheesta täällä ja täällä). Suomalaisista ihmisistä ei pidä tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä.


Ilmastopolitiikassa tiivistyy länsimaiden vastuu ja kehitysmaiden vastuuttomuus

Tilastokeskuksen mukaan Suomi tuottaa maailman kasvihuonepäästöistä ainoastaan 0,175 prosenttia. Enää vain noin 15 prosenttia tulee EU:sta ja jo yli puolet kehitysmaista, joissa suurin päästöjen lähde on asuminen. Pelkkä ihmismäärän paisuminen ja olemassaolo siis luo ympäristötuhoja.

Brittiläinen naturalisti Sir David Attenborough kritisoi vuonna 2013 ruoka-avun antamista kehitysmaihin, piti kehitysmaiden auttamista ”sekopäisenä” ja peräänkuulutti keskustelua sekä toimenpiteitä väestönkasvun hillitsemiseksi.

Hänen mukaansa nälänhädät johtuvat siitä, että liian pienellä alueella on liikaa ihmisiä. Luonto on yrittänyt korjata asiaa, mutta ihmiset ovat kehitysmaita auttamalla pahentaneet tilannetta. Attenboroughin mukaan maapallo on menossa kohti katastrofia, mutta luonto tasapainottaisi tilanteen, jos ihmiset eivät tekisi mitään.

Luonnossa ei ole mitään luonnotonta, ja evoluutiossa on pyrkimys tasapainoon, mukautumiseen ja sopeutumiseen. Asia onkin aivan niin kuin Attenborough katsoo, mikäli asiaa ajatellaan luonnossa vallitsevien itsesäätelyjärjestelmien kannalta.

Suomi on pitkien etäisyyksien pimeä ja kylmä maa, jossa energiankulutus ja päästöt ovat perusteltuja olosuhteiden vuoksi.

Nykyinen ilmastomaksujärjestelmä kohtelee meitä epäoikeudenmukaisesti, sillä se ottaa huomioon lähinnä kokonaispäästöt tai päästöt henkilöä kohti. Niitä ei suhteuteta tuotannon tasoon eikä hyötysuhteeseen, ja näin ollen teollisen kulttuurimme hyvä ilmastosuhde jätetään huomiotta. Ei pohdita, mitä päästöillä saadaan aikaan.

Koska läntisissä ja pohjoisissa teollisuusmaissa ilmastollinen hyötysuhde on parempi kuin Aasian kehittyvissä maissa, tuotantoa ja työtä tulisi palauttaa täällä tehtäväksi. Lisäksi pitäisi siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jossa arvioitaisiin ympäristötehokkuuutta, ja päästöt suhteutettaisiin saavutettaviin hyötyihin.

Koska kehitysmaissa hyötysuhde on huono, työ ja tuotanto kannattaisi suorittaa länsimaissa.

Moraalifilosofisen aiheuttamisperiaatteen mukaan vastuu heikosta ilmastosuhteesta ja väestöräjähdyksestä kuuluu kehitysmaille itselleen. Esimerkiksi Kiina voisi maksaa ympäristön parannustoimet suoraan valtionkassastaan ilman, että meitä laskutetaan Kiinan ongelmista.

Ilmastosopimusten pohjana oleva nykyinen arviointijärjestelmä kohtelee kaltoin Suomen teollisuutta ja esimerkiksi lentoliikennettämme. Vaikka Finnairin päästöt ovatkin lukumääräisesti suuria, ovat ne matkustajaa ja kilometriä kohti laskettuina pieniä, sillä yhtiö lentää paljon pitkiä reittejä, ja koneiden energiatehokkuus on erinomainen.

Globaalisti ajatellen ilmastonmuutosta ei pitäisi pyrkiä hillitsemään tappamalla suomalaista teollisuutta päästödirektiiveillä. Meidän ei pitäisi suostua myöskään ilmastopoliittiseen anekauppaan, jolla meitä pakotetaan maksamaan muiden tehottomuudesta ja vastuuttomuudesta suorilla almuilla ja kolehdeilla.


Mitä ilmastopolitiikassa pitäisi tehdä?

Kasvihuonepäästöjä hillitsemään pyrkivä ilmastopolitiikka voidaan kiteyttää kolmen kohdan ohjelmaan.

1) Koska suurin yksittäinen päästölähde on asuminen, pitäisi hillitä väestöjen siirtymistä eteläisistä maista pohjoisiin. Massamaahanmuuton rajoittamista vaatii siis myös luonnonsuojelu, ja ristiriitaista onkin, että vihreä ympäristöliike ei pyri rajoittamaan maahanmuuttoa kehitysmaista.

2) Pitäisi säilyttää teollisuus länsimaissa, joissa ympäristötehokkuus on parempi, ja siirtää tuotantoa takaisin läntisiin maihin.

3) Pitäisi rajoittaa tavaraliikennettä kehitysmaista, sillä rahtaus on suurimpia ympäristön pilaajia nykyisin. Samasta syystä voidaan vaatia massamatkailun ja turismin rajoittamista erilaisin taloudellisin sanktioin ja tehostein.

Tulli ja verot ovat kuitenkin vain yksi ja melko keinotekoinen instrumentti, enkä kannata kauppasotaa. Onkin huomattava, että kolmas kohta toteutuu osittain jo, mikäli toisen kohdan asiaintila saadaan voimaan. Siksi poliittisen vallan pitää kannustaa pitämään investoinnit, työ ja tuotanto kotimaassa, mikä puolestaan tapahtuu kansantalouden sisäisillä veropoliittisilla ratkaisuilla.


Mitä ilmastopolitiikassa ei pitäisi tehdä?

1) Ei pitäisi tuomita eikä kurittaa yksipuolisesti autoilijoita, sillä hiilidioksidipitoisen autoilun jatkuessa ja fossiilisia polttoaineita käytettäessä voidaan ostaa halvalla lisäaikaa ympäristön parantamista koskevien keksintöjen kehittelyyn.

Innovaatioiden toteuttaminen vaatii suuria investointeja, mutta tuloksena voidaan löytää kokonaan uusia energiamuotoja, esimerkkinä nyt vaikkapa maaperän syväkairauksilla saatava energia. Halpaan hiileen turvautumalla voidaan löytää rahoitus pitkäkestoisille muille energianlähteille.

Siksi ei pitäisi ajaa alas myöskään Helsingin hiilivoimaloita, jotka on todettu Euroopan ympäristöystävällisimmiksi. EU:n kontekstissa alasajo pitäisi aloittaa esimerkiksi Puolasta, jossa nyt käytettävä hiili kannattaisi polttaa meidän huomattavasti paremmissa voimaloissamme.

2) Ei pitäisi lopettaa ydinvoiman käyttöä. Yhteiskunnallinen tosiasia on, että jos hiilestä luovutaan, jäljelle ei jää mitään muita mahdollisuuksia tuottaa suuria määriä energiaa kuin ydinvoima. Ydinvoimaa vaatii myös liikenteen sähköistyminen.

Saksa teki Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen hätäisen ydinvoimasta luopumispäätöksen, vaikka Keski-Euroopan maaperä ei liioin järise (ainakaan seismisten vaikutusten vuoksi) eikä muitakaan luonnonmullistuksia ole odotettavissa. Silti maa aikoo korvata ydinvoiman, milläpä muulla kuin hiilellä, kunnes joutuu todennäköisesti pyörtämään päätöksensä. Ruotsi on ydinvoiman lisärakentamisesta luovuttuaan sallinut korvaavien voimaloiden rakentamisen, ja näin on pakko tehdä myös Suomessa.

Ydinvoiman käyttöönotto on tietenkin ihmiskunnan suurimpia erehdyksiä saasteiden pitkäaikaisuuden vuoksi. Kun tuo virhe on kertaalleen tehty, olisi toinen suuri virhe olla käyttämättä resursseja loppuun, sillä kaksinkertainen määrä ydinjätettä ei yhteen paikkaan sijoitettuna aiheuta nykyistä suurempaa varastointiriskiä.

Käyttöriskit puolestaan pienenevät uusien ydinvoimaloiden myötä, sillä uusi ydinvoimalaitos on kuin uusi BMW verrattuna vanhaan Trabantiin, jollaisia puhisee Suomenlahden pohjukassa neljä: kaikki grafiittihidasteisia Tshernobyl-tyyppisiä reaktoreita.

Mitä enemmän ydinvoimaa käytetään, sitä enemmän voitetaan aikaa uusien energiamuotojen kehittelyyn. Siksi ydinvoimasta luopuminen pelkän moraalipaniikin vuoksi on pelkkää populismia, vihreiden onnenongintaa ja kannatuksen kalastelua sekä epätoivoista moraaliposeerausta.

Ydinvoiman arvostelun sijasta ympäristöliikkeen tulisi keskittyä vaatimaan IAEA:lta maailmanlaajuisia turvallisuusnormeja ydinvoimaloille. On käsittämätöntä, että YK on saanut aikaan globaalit standardit sananvapaudelle ja ihmisoikeuksille mutta ei ydinvoimaloille, joiden vaikutukset voivat olla konkreettisia ja maailmanlaajuisia.

3) Ei pitäisi tuomita ilmastopolitiikan toisinajattelijoita, jotka epäilevät valtavirran ilmastopolitiikkaa ja tekevät ilmastonmuutoksesta erilaisia tulkintoja.

On selvää, että ihmisen toiminta vaikuttaa ilmastoon, sillä miljardit hiilidioksiditonnit eivät ole voineet olla vaikuttamatta ilmakehään. Jotakin vaikutusta ihmisen toiminnalla väistämättä on. Niinpä väite ilmastonmuutoksesta on analyyttis-apriorinen eli käsitteellinen totuus ja sellaisena hieman banaali.

Olennaista onkin, miten ihmisen toiminta suhteutuu luonnon omaan toimintaan. Kukaan tuskin voi kiistää ihmisen vaikutuksia, mutta tulkinnat vaikutusten merkityksistä vaihtelevat. Ihmisen aikaansaamat muutokset ovat jääneet historian aikana luonnon omien muutosten, kuten auringon aktiivisuuden, tulivuortenpurkausten ja meteoriittien, rinnalla usein marginaalisiksi.

Maapallon ilmakehä myös säätelee itseään, mistä näyttöä antaa Massachusetts Institute of Technologyn professorin Richard Lindzenin löytämä iirisilmiö. Satelliiteilla tehdyt tarkat mittaukset osoittavat, että ilmakehän yläkerros mukautuu kuumenemiseen ja supistuu tai laajenee silmän iiriksen tavoin sekä päästää lisälämpöä ulos avaruuteen.

Tätä adaptiivisuutta voidaan pitää läpi koko luonnon ulottuvana toimintaperiaatteena, jonka syistä ja olemuksesta filosofit keskustelevat seminaareissa.

Myös Aalto-yliopiston dosentin Antero Ollilan ilmastoskeptiset kirjoitukset kuuluvat tieteeseen. Kriittinen, haastava ja valtavirran paradigmoista poikkeava argumentaatio on tieteenfilosofisesti katsoen usein osoittautunut tieteen arvokkaimmaksi osaksi, sillä sen kautta on voinut tulla esille jotakin uutta.

Ilmastovouhotuksesta ei pidä tehdä uskontoa, jolla kuristetaan Suomen talous ja teollisuus ja jota myötäilemällä tullaan ampuneeksi itseä nilkkaan.

Kultaranta-keskustelut: paljon puhetta, vähän asiaa

Presidentti Niinistön kesäiset Kultaranta-keskustelut muodostivat jälleen maailmanpoliittisen huomion keskipisteen, sillä osallistuivathan juttutuokioon muiden muassa sellaiset suuruudet kuin YK:n pääsihteeri António Guterres ja Kalliolan setlementin toiminnanjohtaja Heidi Nygren. Monta muuta samantasoista asiantuntijaa oli joukossa, kuten voitte lukea osallistujaluettelosta.

Sanoma-konserniin kuuluvan Ilta-Sanomien pääkirjoituksessa taivasteltiin maailman tilaa ja sanottiin etsittävän ”eväitä kaaokseen”. Lehti kirjoitti kokouksen alla:

”Yhdysvaltain presidentti Donald Trump nousee tänä vuonna tilaisuuden puhutuimmaksi hahmoksi. Hän on se kuuluisa ’virtahepo keittiössä’, jonka presidenttikausi on ollut myrkkyä sekä YK:lle että EU:lle. Yhdysvallat on YK:n suurin rahoittaja, joka maksaa 22 prosenttia YK:n budjetista. Trump irrotti Yhdysvallat YK:n kasvatus-, tiede ja kulttuurijärjestöstä Unescosta, eikä YK ole muutenkaan Trumpin lempilapsi. EU:n kanssa Trump on ajautumassa terästulleista alkaneeseen kauppasotaan. Mitä seuraa siitä, että Yhdysvallat vetäytyi Iranin ydinsopimuksesta?”

Maanantaisen paperilehden sisältä löytyvässä jutussa paheksuttiin ”voimapolitiikan” paluuta. Olen usein itse sanonut reaalipolitiikaksi sellaista politiikkaa, jossa voimankäyttö tunnustetaan ulkopolitiikan ja turvallisuuspolitiikan välineeksi. Reaalipolitiikka on mahdollisen politiikkaa, joka pyrkii mukautumaan vallitseviin oloihin ilman idealistisia oletuksia.

Tämä ei tarkoita, että kannattaisin voimankäyttöä, mutta kannatan sen tosiasian myöntämistä, että valtioiden suvereniteetti ja siihen liittyvä voimankäyttö ovat osa valtioiden välisiä suhteita pysyvästi. Niinpä asian tunnustaminen on tosiasioiden hyväksymistä.

Toimittajilta ja asiantuntijoilta voi tietenkin odottaa vaikka kuinka hullunkurisia kannanottoja, mutta tyrmistyttävimmän puheen Kultaranta-keskusteluissa piti nobelisti Martti Ahtisaari. Hän moitti tapaa, jolla demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet mielletään länsimaisiksi arvoiksi.

Lehden mukaan hän lausui, että ”[n]ämä arvot eivät ole vain läntisiä, ne ovat globaaleja” ja jatkoi: ”[s]anomalla, että demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaate ovat läntisiä arvoja olemme tehneet itsellemme karhunpalveluksen. Olemme luoneet mahdollisuuden kyseenalaistaa näitä arvoja, joiden on tarkoitus palvella kaikkia.”

Tosiasiassa demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioperiaatteeseen ”viitataan läntisinä arvoina” siksi, että vain länsimaissa niitä on noudatettu.

De jure ne voivat olla globaaleja, mutta de facto ne eivät ole sitä olleet, sillä islamistiset valtiot, Venäjä, Kiina sekä Afrikan, Kaukoidän ja Etelä-Amerikan kehitysmaat eivät niitä noudata.

Näin on oikein sanoa, että kyseiset arvot ovat läntisiä. Ne ovat myös länsimaisen rationalismin hedelmä ja Euroopasta lähtöisin.

Ilta-Sanomien mukaan ”Ahtisaari haluaisi nähdä maailman, jossa kyseisiin arvoihin sitoutumattomia ei edes harkittaisi merkittäviin asemiin kansainvälisessä järjestyksessä.”

Mitä tämä tarkoittaa? Pitäisikö Lähi-idän islamistiset maat sulkea pois kansainvälisestä yhteistyöstä siksi, että ne eivät kunnioita ihmisoikeuksia?

Asiayhteydestä päätellen kannanotto oli suunnattu enemmänkin Yhdysvaltoihin, joka irrottautui Unescosta ja vetäytyi Iranin ydinsopimuksesta.

Ahtisaaren mielipide noudattelee sosiaalidemokraattista internationalismia omassa globalistisuudessaan. Sen mukaan tiettyjä tahoja pitää sulkea pois, jotta ketään ”ei syrjittäisi”. Asenne on aivan samanlainen kuin sisäpolitiikassakin, jossa demarit kieltäytyvät hallitusyhteistyöstä perussuomalaisten kanssa ”syrjinnän vähentämiseksi”.

Tosiasiassa maailmanpolitiikkaa ei voida ohjailla Ahtisaaren mahtikäskyillä eikä edes kansainvälisillä sopimuksilla. Tällöin unohdettaisiin, että kaikki valtiot ovat pohjimmiltaan suvereeneja vallankäyttäjiä – ainakin sikäli kuin ne ovat itsenäisiä, eli niillä on oma ulkopolitiikka.

Harvardin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori David W. Kennedy on käyttänyt tästä asiantilasta kansainvälisoikeudellisen perustattomuuden nimeä.

Kansainvälisillä suhteilla ei voi olla yleispätevää, globaalia tai ”maailmanpoliittista” perustaa, koska jokainen osallistuja on perimmältään itsenäinen ja suvereeni vallankäyttäjä. Tämä puolestaan sisältää edellä mainitsemani reaalipolitiikan oikeutuksen.

Miten esimerkiksi komentelisitte Yhdysvaltoja tai Venäjää? Eikö Yhdysvalloilla ole oikeutta vetäytyä yhteistoiminnasta, josta se on maksanut lähes neljänneksen, eli väestöönsä suhteutettuna enemmän kuin yksikään muu valtio?

Eikö Suomella olisi oikeutta vetäytyä Pariisin ilmastosopimuksesta Yhdysvaltojen tapaan, kun kyseinen sopimus velvoittaa maksamaan ilmastotukea esimerkiksi Kiinalle, joka avaa jatkuvasti uusia hiilivoimaloita, jossa ympäristötehokkuus on heikko ja joka voisi maksaa ympäristönparannustoimet suoraan valtionkassastaan?

Sellainen politiikka, jonka lähtökohtana ovat epäoikeudenmukaiset arviointimenetelmät, ei voi olla sen enempää globaalin ympäristöpolitiikan kuin turvallisuuspolitiikankaan perusta.

Ympäristökysymykset valaisevat helposti, mistä on kyse. Tuotannonalakohtaisen ominaispäästöjärjestelmän soveltamisen sijaan päästöjä verrataan asukaslukuun eikä tuotettuihin hyödykkeisiin, joka paljastaisi, kuinka tehokkaasti päästöjen vastineeksi tuotetaan tavaraa tai palveluksia.

Länsimaissa ympäristösuhde on hyvä ja kehitysmaissa huono, joten länsimaiden taloutta ja teollisuutta ei pitäisi tuhota korkeilla ympäristömaksuilla tai veroilla pelkän aiheettomasti lietsotun syyllisyydentunnon pois ostamiseksi, kuten vihreät haluaisivat.

Pahimmassa tapauksessa käy niin, että kaikki työ ja tuotanto siirtyvät Kiinaan ja muihin YK:n tilastoissa edelleenkin kehitysmaiksi luokiteltuihin valtioihin. Sittenkö kaikki on myös vasemmiston mielestä hyvin?

Vasemmiston mielipiteitä myötäilevä ja Trump-vastaisuudella ratsastava Ilta-Sanomat tähyili pääkirjoituksessaan myös eteenpäin: ”EU-huippukokouksessa asialistalla on jälleen Euroopan pakolaispolitiikka, joka ravistelee pahasti Saksan hallitusta ja sitä myöten koko EU:ta.”

En sanoisi, että Saksan maahanmuutto- ja pakolaisviraston johtajan Jutta Cordtin korruptoituneisuuden paljastuminen ravistelee hallitusta pahasti. Asia on niin, että Saksan harjoittama pakolaispolitiikka kokonaisuudessaan horjuttaa nyt eurooppalaista yhteistyötä.

Saksalle olisi hyväksi, mikäli Angela Merkelin hallitus joutuisi jättämään paikkansa, sillä Merkel on ajautunut riitoihin sekä ympäröivien valtioiden, hallituskumppaniensa että oman puolueensa kanssa, ja häntä itseään vastaan on nostettu tuhat kannetta maanpetoksesta ja holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta, jonka tuloksena osassa Saksaa kolmasosa väestöstä on maahanmuuttajia.

DDR-kasvatti Merkelin johtamalla Saksalla ei ilmeisesti ole itsenäistä ulkopolitiikkaa ja suvereniteettia, eikä maan hallitus kunnioita myöskään muiden valtioiden oikeutta päättää väestöpolitiikastaan itse.

Tässä mielessä Saksan hallituskriisi voisi tervehdyttää tilannetta, ja asiaintilan korjaaminen vähentäisi huolia tulevaisuudessa.

Valtaa pitävien linnoittautuminen EU:n ja YK:n tapaisten organisaatioiden taakse osoittaa näiden organisaatioiden globalistisen luonteen. Sen mukaisesti kansainvälinen kapitalismi ja sosialistinen internationalismi paiskaavat kättä Euroopan kantaväestöjen yli. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden puolustamiseen ei ole muuta keinoa kuin kansallismielinen politiikka, joka on kovassa nousussa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

Niin sanottu Trump-ilmiö kertoo länsimaisten ihmisten aikeesta pitää elämäntavastaan, oikeuksistaan, yhteiskuntajärjestelmästään ja asemastaan kiinni.

Kuinka kehitysapu kurjistaa?

Suurlähettiläs Matti Kääriäisen mukaan maailman merkittävin ongelma ei ole äärimmäinen köyhyys vaan äärimmäinen rikkaus. Tähän tapaan ulkoasiainministeriön entinen valtiosihteeri laukoo polemiikkia herättäneessä kirjassaan Kehitysavun kirous (Into Kustannus, 2014), jossa hän paljastaa kehitysavun jakamiseen liittyvät ongelmat monia ärsyttävällä terävyydellä. Kääriäinen on tehnyt 40-vuotisen uran aiheen parissa, joten hänen pitäisi tietää, mistä puhuu.

Olen itse ollut pitkään sitä mieltä, että yksipuolinen kehitysavun antaminen pitäisi korvata win/win-tyyppisellä kehitysyhteistyöllä, josta on etua molemmille osapuolille. Vanha ”Valmetilla viidakkoon” -politiikka olisi siis parempi ratkaisu kuin lanttien viskeleminen Kankkulan kaivoon; apu kun tekee riippuvaiseksi, estää oman arvotuotannon kehittymisen ja usein nolaa autettavia. Katsotaanpa, mihin Mosambikin suurlähettiläänä toimineen Kääriäisen teos antaa aihetta, ja mitä sen perusteella pitäisi ajatella.

Onko köyhyys rikkauden syytä?

Rikkaus on ongelma vain, jos köyhyys nähdään rikastumisen vääjäämättömänä seurauksena. Jo Platon ajatteli yhteiskuntafilosofiassaan, että kenenkään ei pitäisi edistää omaa etuaan toisten kustannuksella. Keskeinen kysymys piileekin siinä, onko vauraiden maiden varakkuus todella seurausta niin sanottujen kehitysmaiden köyhtymisestä, vai onko kyseessä vain siirtomaaimperialismin ajalta periytyvä oletus?

Käsittääkseni kehitysmaiden kurjuus ei ole niinkään tulos köyhtymisestä vaan köyhäksi jäämisestä. Kehitysmaat eivät ole päässeet rikastumisen turbulenssiin. Syyt ovat johtuneet kehitysmaiden takaperoisista uskonnoista, autoritaarisista hallituksista ja vain osaksi länsimaailman halusta hyödyntää kehitysmaiden luonnonvaroja ja työvoimaa.

Länsimaailma on vaurastunut suurimmalta osin omin avuin, ja kehittyvienkin maiden joukossa elintaso on korkein juuri niissä maissa, joissa länsimaiden vaikutus on ollut voimakkainta. Niinpä myöskään nykyeurooppalaisille sälytettyä syyllisyyden taakkaa ei tulisi liioitella, eikä rikkaus ole köyhyyttä suurempi ongelma. Sen sijaan ongelma on, kuinka myös kehitysmaat voitaisiin saattaa vaurastumisen tielle.

Ihmisoikeuksia ei voi luoda rahalla eikä huutokaupalla

Matti Kääriäisen mielestä kehitysyhteistyön kurjistavaan vaikutukseen liittyy ”myyttejä”, joilla hän tarkoittaa paikkaansa pitämättömiä oletuksia tai todellisuutta vastaamattomia perusaksioomia. Niitä hän luettelee alkaen kirjansa sivulta 105. Ensimmäinen (1) on, että kehitysyhteistyö vähentää köyhyyttä. Toinen (2) sisältää näkemyksen, että kehitysavulla voidaan vaikuttaa demokratian kehitykseen, hyvän hallinnon vahvistumiseen sekä ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Ja kolmas (3): kehitysyhteistyö on yhteistyötä ja perustuu aidosti kohdemaiden omistajuuteen ja niiden omien pyrkimysten kunnioittamiseen.

Olen eri mieltä Kääriäisen kanssa siitä, että ongelmat johtuisivat kehitysyhteistyöstä. Sen sijaan ne liittyvät suoran kehitysavun antamiseen. Mutta siinä perushavainnossaan Kääriäinen lienee oikeassa, että pelkkiin taloudellisiin avustuksiin liittyvä ihmisoikeuspolitiikka on epäonnistunut.

En malta olla tässä yhteydessä kertomatta, kuinka kerran lausahdin Kampin aukiolla vastaani tulleelle feissarille, etteivät ihmisoikeudet ole erillisoikeuksia. Ihmisoikeudet toteutuvat vain, jos koko poliittista järjestelmää muutetaan niin, että länsimainen liberalismi, kansanvalta, valistusihanteet sekä vapaa markkinatalous saadaan toimimaan myös kehitysmaissa. Sain perääni poliittisen kirouksen.

Myös Kääriäinen suhtautuu melko kyynisesti taloudellisen liberalismin ja utilitarismin toimivuuteen, eikä hän luota markkinatalouden kykyyn kohentaa oloja. Olisi kuitenkin muistettava, että kurjin tilanne vallitsee Aasian ja Afrikan niissä maissa, joissa toteutettiin sosialismia, esimerkiksi Somaliassa. Mikäli pitäisi valita suoran kehitysavun jakamisen ja win/win-strategian mukaisen kehitysyhteistyön välillä, luottaisin itse enemmän ihmisten ja kansakuntien ”valistuneeseen itsekkyyteen”. Molemminpuolinen hyödyn tavoittelu on ainoa tie luoda kestävää kehitystä niin siellä kuin täälläkin.

Korruptio ja ideologiat ratkaisijan roolissa
 
Myös Matti Kääriäinen valittaa suorien kehitysavustusten antamista. Pääongelmana hän pitää kuitenkin sitä, että annettu apu valuu kehitysmaista pois koulutettujen ihmisten aivovientinä tai rahapääomien virtana. Enemmän vuotaa ulos kuin sisään. Maat ovat siis köyhtymisen kierteessä, ja sisäiset tuloerot kasvavat niissä maissa, joissa talouskasvu huitelee kaksinumeroisia prosenttilukuja.

Mutta pitääkö tästä kaikesta syyttää vain talousilmiöitä tai yhteiskuntaa? Täytyykö lähestymistavan olla yhteiskunnallinen ja yksilöiden vastuun kiertävä? – Nähdäkseni ei pidä. Kääriäisen mukaan varsinkin Afrikan maissa rehottaa hillitön korruptio.

Sitä puolestaan vastaa länsimaissa poliittinen valheellisuus. Juhlapuheissa kehitysavun sanotaan tepsineen, sillä talous on kasvanut. Koska myös väestö on räjähtänyt, köyhyys on jäänyt. Tätä ei ole saatu kuriin kondomeilla, naisten kouluttamisella eikä selibaattilupauksilla, sillä islamin perhepoliittiset normit ovat ekspansiivisia ja tähtäävät lajinsäilytykseen. Perusongelma on ideologinen, ei vain taloudellinen.

Kääriäisen havainnot työvoiman liikkeistä ovat varmasti sikäli oikeaan osuvia, että osaavan työvoiman pako kehitysmaista on haitaksi lähtömaille, eikä se toisaalta hyödytä myöskään tulomaita, joissa koulutettua ja kouluttamatonta työvoimaa riittää omastakin takaa.

Paikoin ristiriitaista kritiikkiä

Kääriäisen teos on kriittinen ja turhautuneen sävyinen. Tämä ei ole ihme, sillä se on myös ristiriitainen. Tarkoitan, että kirjoittaja olisi voinut johdella havainnoistaan paljon pitemmälle viedyt johtopäätökset siitä, kuinka länsimaalaisten olisi pitänyt tai pitäisi toimia. Hän puhuu esimerkiksi ”nälkäpornosta” (s. 25) mutta arvostelee Afrikan pitämistä ”maataloustuotannon loppusijoituskohteena” (s.28).

Rinnastaessaan Afrikan köyhät Suomen lehmiin ja pitäessään Suomen maataloustukia kohtuuttoman suurina kehitysapuun verrattuna Kääriäinen kumoaa osan omasta kehitysavun arvostelustaan. Kun maamme kehitysapubudjetti on noin puolet Suomen maataloustukien määrästä, tämä ei ole kehitysmaita kohtaan vähän eikä suomalaisille viljelijöille suinkaan liikaa. Kyllä verotusoikeuskin perustuu siihen, että varat kiertyvät takaisin oman maan kansalaisten hyväksi.

Sitä paitsi kehitysmaiden nälkäiset ovat jo päässeet nauttimaan myös Suomen maataloustuista ylituotannon muodossa, joten Kääriäisen esittämä maataloustukien kritiikki kaatuu jo tähän, vaikka löysästi annettu apu laiskistaisikin.

Kääriäisen kritiikki on epäuskottavaa sikäli, että kehitysapua ei vain todeta toimimattomaksi ja systeemiä mädäksi, vaan kehitysapupolitiikkaa moititaan sen hyödyllisyydestä avun antajille. Jos kehitysavusta olisi oikeasti hyötyä antajille, länsimaat rikastuisivat sen kautta, mutta epäilenpä niin olevan. Muutenhan kaikki varamme olisi jo lähetetty kehitysmaihin korkoa kasvamaan. Kääriäisen kertomat omat esimerkit todistavat, että suorana valtionapuna annettu investointitoiminta on ollut tehotonta.

Omasta mielestäni kehitysavun antaminen sopii huonosti valtioiden rooliin. Valtioiden tulisikin vain katalysoida muiden toimijoiden, kuten yritysten ja yhteisöjen, hankkeita eri maiden kesken. Kehitysavun antaminen on jaloa, mutta omaksi velaksi se on vastuutonta. Jokaisella, jolla on jotakin annettavaksi, tulee toki olla oikeus hyväntekeväisyyteen. Niinpä valtiollinen kehitysapu pitäisi korvata kansalaisten vapaaehtoisella kehitysyhteistyömaksulla, kuten Perussuomalaiset ovat ehdottaneet.

Imperialistinen Länsi loi kehitysavun

Kääriäinen ei ole vahvimmillaan puhuessaan talouden mekanismeista, mutta politiikkaa arvioidessaan hän on jokseenkin omalla alueellaan. Valaisevinta Kääriäisen teoksessa on kehitysapupolitiikan historia. Kääriäisen mukaan perinteinen vasemmisto kritisoi kehitysapua nähden siinä ”uuden kolonialismin” muodon omalla dialektikon neroudellaan. Kehitysavun antamista pidettiin imperialistisen ja sodanhimoisen Yhdysvaltain keksintönä; Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kun kilpailivat Aasian, Afrikan ja Etelä- sekä Väli-Amerikan maiden suopeudesta kylmän sodan aikana.

Tästä ei Kääriäisen mukaan pidetä meteliä, koska se ei sovi nykydiskurssiin, jonka julistuksissa läntiset teollisuusmaat nähdään aina pahoina, riistonhaluisina ja sodanhimoisina valtioina, jotka vehkeilevät N-liiton ja sen nykyisen jatkajan hyväntahtoisuutta vastaan. Kehittyvät maat puolestaan nähdään pelkkänä markkina-alueena (mitä julmuutta!).

Ongelmallista on, että kehitysapupolitiikkaa uskalletaan haukkua vasta eläkkeellä. Tämä on tyypillistä oman uran varmistelua. Kääriäinenkään ei ole puuttunut ongelmiin vielä silloin kun olisi voinut, jotta poliittisen korrektiuden vaatijat eivät olisi päässeet tärvelemään virkauraa. Tämä osoittaa työelämän mielipidevankeutta ehkä laajemminkin, mutta eritoten se kertoo epä-älymystön suuresta vallasta poliittisessa hallinnossa.

Eräs ristiriitaisuus on myös siinä, että yhtäältä Kääriäinen joutui virkansa puolesta selittelemään esimerkiksi Tatu Vanhasen lausuntoja (s. 109), mutta pari sivua jäljempänä hän toisaalta kirjoittaa:

”Tapasin vastaanotolla pitkään Afrikassa asuneen hollantilaisen antropologian professorin, joka puuskahti: ’Kyllähän näistä tasa-arvoasioista ja naisten ja lasten ja vammaisten oikeuksista tai vaikka mistä ihmisoikeuksista jaksetaan jauhaa, mutta kehityksen suurimmasta esteestä ja ongelmasta eli alhaisesta yksilötason työn tuottavuudesta  ei kukaan puhu mitään. Me kyllä tiedämme, että yhden hollantilaisen tai suomalaisen työn tuottavuus vastaa kymmentä afrikkalaista, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, koska se on rasistista!’”

Koska sitaatti on Kääriäisen kirjassa, hän näyttää itse ajattelevan pitkälti samalla tavalla. Onkin totta kai selvää, että työn täytyisi tuottaa, ennen kuin on mitä jakaa. Meitä länsimaalaisia ihmisiä koskettava suuri ongelma piilee kuitenkin siinä, että kotimaihimme syntyy työttömyyttä, koska työpaikat karkaavat kehitysmaihin työvoiman paremman tuottavuuden ja työn alhaisen hinnoittelun vuoksi.

Mikä on kehitysmaa?

Kääriäisen jeremiadissa jätetään pohtimatta laajempi skaala: mikä oikeastaan on kehitysmaa? Globalisaation aikakaudella kehittyvät maat paiskaavat kättä kansainvälisten suuryritysten kanssa länsimaisten työläisten ohi. Näin Kiinan kaltaiset, kehitysmaiksi edelleenkin luokitellut, maat kasvattavat valtionkassaansa sekä jakelevat kansalaisille pikku-uudistuksia ostaen poliittista luottamusta totalitaariselle johdolleen.

Jo Björn Wahlroos näki kirjassaan Markkinat ja demokratia (Otava 2012), että Kiinan ja Intian tapaiset valtiot, joissa demokratia ei haittaa kansallista konsensusta, ovat talouskasvulle otollista alustaa. Maat, joissa ihmisoikeudet ovat alennusmyynnissä, tehdään parasta tulosta ja luodaan edellytyksiä hyvinvoinnille. Tätä paradoksia Kääriäinenkään ei liioin pohdi vaan tyytyy lähinnä julistautumaan idealistiksi, vaikka kehitysavun antamista arvosteleekin.

Entiset kehitysmaat eivät oikeastaan ole kehitysmaita vaan (ihan virallisen kielenkäytönkin mukaan) kehittyviä maita. Ennen pitkää ne kehittyvät velkaisten länsimaiden ohi. Kehittyvillä mailla on jopa kansalliset strategiat sitä varten. Kyse on taistelusta. G8-maista puolestaan on vaarassa tulla taantuvia maita, ellei jopa laiskanpulskeita kehitysmaita, jotka muistuttavat lopulta ulkoilmamuseoita rappeutuneessa omahyväisyydessään.

Kehitysavun lisäksi kehitysmaat kuittaavat länsimailta myös ilmastotukia, vaikka tuotannon ympäristötehokkuus on niissä länsimaita huonompi ja esimerkiksi Kiinalla olisi varaa maksaa parannustoimet suoraan valtionkassastaan. Ympäristötukien antaminen pitäisikin korvata tuotannonalakohtaisella ominaispäästönormistolla, joka palkitsisi ympäristötehokkuudesta ja rankaisi tehottomuudesta. Käytäntö vastaisi pitkälti päästöperustaista autoverojärjestelmää. Kiinalaistenkin killingit kerättäisiin tällöin yhteiseen kassaan, josta rahoitettaisiin ympäristöhankkeita kaikissa kehittyvissä maissa.

Länsimaalaisten syyllistämisestä

On syytä muistuttaa myös kehitysapupolitiikkaan liittyvästä historiallisesta anekaupasta, jolla länsimaisia ihmisiä on syyllistetty ja taivuteltu ostamaan pois näennäistä pahuuttaan. Hollannin, Britannian, Portugalin ja muiden merenkulkijavaltioiden vuosisatoja vanhaa imperialismia ei pitäisi kuitenkaan kostaa nykyisin eläville sukupolville.

Myöskään vanha klisee, että maailman orjalaivat oli tervattu suomalaisella tervalla, ei ole koko totuus asiasta. Suomi oli tuohon aikaan Ruotsin suurvaltapolitiikan siirtomaa, ja Pohjanmaan tervapadoissa tuotettu hyödyke myytiin Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Suomi on itse ollut kahden suurvaltapolitiikkaa harjoittaneen valtion alusmaa ja astinlauta. Silti niin sanotut edistykselliset ja toisia ihmisiä aina eettisemmät tiedostavaiset arvostelevat nykysuomalaisia siitä, ettemme tunne tarpeeksi häpeää omasta valloituksenhalustamme. Ja tietenkin he syyllistävät meitä siitä, että emme ole vieläkään oppineet palvelemaan ulkomailta tulevia täydellisesti emmekä sopeutuneet heidän kieli-, kulttuuri- ja ylläpitovaatimuksiinsa.


Kirjallisuus

Matti Kääriäinen, Kehitysavun kirous. Helsinki: Into Kustannus, 2014.
Björn Wahlroos, Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle. Helsinki: Otava, 2012.

En anna

Suomen Kuvalehdessä (13–14/2010) oli ainakin kaksi mielenkiintoista juttua. Ensinnäkin lehti kertoi, että valtion myöntämää kehitysapua oli ensi vuonna tarkoitus lisätä peräti 170 miljoonalla eurolla, kunnes hallitus leikkasi menojen lisäyksen ”vain” 92 miljoonaan.

Jutussa haastateltu Paavo Väyrynen toisti muistin virkistykseksi myös sen, että Suomi lupasi Kööpenhaminan ilmastokokouksessa kehitysmaille 110 miljoonaa euroa seuraavien kolmen vuoden aikana. Kävi siis juuri niin kuin ennustin, eli ilmastonmuutoksen torjunnasta tuli pelkkä kehitysavun raharuletti, kun itse asiasta ei päästy yksimielisyyteen.

Väyrysen mukaan Suomi nostaa kehitysavun ensi vuonna 0,58 prosenttiin bruttokansantuotteesta, ja hallitus on vahvistanut, että 0,7 prosentissa ollaan vuonna 2015. Desimaaliluku näyttää pieneltä, sillä vertailua tehdään suhteessa bruttokansantuotteeseen. Jos vertailu suoritettaisiin Suomen valtion menoihin, kehitysavun prosenttiosuus kasvaisi paljon suuremmaksi, sillä BKT ei ole sama asia kuin Suomen valtion vuotuiset menot. Kehitysapu on nykyään lähes puolustusbudjetin luokkaa. Omasta mielestäni kehitysavun osuus pitäisikin siirtää suoraan kuolinkouristuksissaan kamppailevien Puolustusvoimien hyväksi tai esimerkiksi vanhustenhoitoon, jonka ongelmat kaatuvat päälle.

Toinen tuoreessa lehdessä ollut juttu kertoikin sitten siitä, millä tavoin hallitus varautui sikainfluenssan torjuntaan viime syksynä. Oli toimittava nopeasti, mutta rokotteen hankinta ulkomailta maksoi 37 miljoonaa. Pian kävi kuitenkin ilmi, että valtion kassa oli tyhjä ja likviditeetti nolla. Lisäbudjetin valmisteluun ja hyväksyttämiseen ei ollut aikaa, sillä rokotetta oli saatavilla niukasti, ja kauppa oli tehtävä pian.

Niinpä valtio otti lainaksi Huoltovarmuuskeskuksen varat toimitusjohtajan suostumuksella. Valtio puolestaan lupasi maksaa lainansa takaisin lisäbudjetissa, mutta se ”ei mennyt läpi”. Rahoja ei ole tähän päivään mennessä palautettu, vaan lehden mukaan valtiovarainministeriö on vain luvannut suullisesti, että joskus vuonna 2012 varat ehkä voidaan pulittaa takaisin.

Tämä on Suomen valtion taloudellinen tila. Valtiosta on tullut velkaantumisensa vuoksi rehellinen varas. Samaan aikaan, kun valtiolla ei ole varaa omien kansalaistensa 37 miljoonaa maksavaan rokottamiseen, se antaa lähes 1000 miljoonaa euroa vuodessa kehitysapuna ja korottaa summaa 92 miljoonalla. Björn Wahlroos teki aivan oikein ehdottaessaan Suomen Kuvalehdessä 11/2010, että kehitysavun pitäisi olla suurin yksittäinen leikkauskohde, kun valtiontaloutta tasapainotetaan.

Suomen valtio tekee tänä vuonna lisävelkaa 13 000 miljoonaa euroa. Entuudestaan velkaa on yli 60 000 miljoonaa! Lisäksi on mahdollista, että Suomi joutuu euroalueen osana rahoittamaan kauttaan myös luottokelpoisuutensa menettäneitä maita, kuten Kreikkaa. Nyt Kreikka saa meidän kauttamme 500 miljoonaa, vaikka tuorein Suomen Kuvalehden paperinumero 15/2010 kertookin, kuinka pelonsekaisin tuntein Valtiokonttori ottaa lainaksi kolmanneksen tämän vuoden tarpeesta: 4 000 000 000 euroa. Myös SKOP:in luottoluokitus oli juuri ennen selvitystilaan ajautumista ”paras mahdollinen”, aivan kuten Suomen valtion tällä hetkellä.

Miljoonat eivät kasva puissa. Jo muutaman kymmenen miljoonan erä on valtiontaloudessakin pitkä penni. Ja silti myös maahanmuuttajien sopeuttamiseen, kotouttamiseen ja vastaanottokeskusten ylläpitoon osoitetaan varoja muutaman kymmenen miljoonan erä kerrallaan. Tästä pullamössösukupolven ja sädekehänunnien taloudenpidosta tulee meille vielä hirmuinen pommi.

Totuus on, että vain Pölhö-Kustaa avustaa muita omaksi velaksi. Syömävelkaa tekevällä maalla ei ole mitään moraalista velvoitetta avustaa rahalahjoilla vieraita kansoja. Itse olisin valmis pudottamaan kehitysavun nollaan siihen asti, kunnes valtionvelka on maksettu ja talous nostettu pakkasen puolelta.

Suomalaiset eivät ole milloinkaan harjoittaneet siirtomaaimperialismia, vaan olemme maksaneet sekä öljystä että kaikesta muustakin tuotteilla, palveluilla tai valuutalla. Sen sijaan olemme itse olleet kahden valtion suurvaltapolitiikan kohde. Suomalaisten saavutukset eivät perustu toisilta riistämiseen vaan omaan ansioon. Moraalista velkaa meillä ei siis ole, ja muut perusteluni sille, miksi Suomella ei ole velvollisuutta kehitysavun antamiseen, voitte lukea poliittisen ohjelmani tästä luvusta.

Kehitysavusta

Mitä tehdä kehitysavulle? Suomen valtion kehitysapuun sijoittama 830 miljoonaa euroa vuodessa on suunnaton summa, vaikka kansainvälisesti katsoen se voi tuntua pieneltä. Se on kuitenkin jokaiselta suomalaiselta lähes 200 euroa pois ja muutaman hengen perheeltä lähes tonni. Se ei ole vähän niiden suomalaisten mielestä, joilta puuttuu talvitakki tai laajakuvatelevisio. Suomen kehitysapuun käyttämää summaa nostavat vielä kirkon ulkomaanapu ja erilaisten järjestöjen lahjoitukset sekä kaikki se työ, jota kyseisissä organisaatioissa tehdään.

Kehitysapu nostattaa poliittisia tunteita, sillä kyse on ”ilmaisen” rahan jakamisesta sekä rikkaiksi ja köyhiksi miellettyjen maiden suhteista. Kaikki tietävät, että suuressa osassa pahoinvoivia maita asutaan valtavien luonnonrikkauksien keskellä. Niinpä köyhyys noissa valtioissa on usein vain näennäistä ja johtuu huonoista poliittisista oloista sekä kelvottomasta kulttuurista, useimmiten uskonnosta, joka tuottaa kyseisiin maihin sekasortoa. Esimerkiksi brittiläisen Oxfam-avustusjärjestön mukaan Afrikan maat ovat kuluttaneet yhtä paljon ja jopa enemmän rahaa omiin heimosotiinsa kuin ne ovat saaneet kehitysapuna.


Kehitysavusta kehitysyhteistyöhön

Paavo Väyryseen voi kuitenkin luottaa. Hän laittoi ulkoministeriön virkamiesten luonnosteleman kehitysapusuunnitelman uusiksi. On hyvä, että jatkossa kehitysapu mielletään vähän niin kuin kaupaksi, ja Väyrynenhän hoitaa nimenomaan ulkomaankauppaministerin tehtävää. Ei ole mitään vikaa siinä, että kehitysapua jaetaan tulevaisuudessa win/win-tyyppisen strategian mukaisesti ja tuesta toivotaan hyötyä myös tuen antajille kaupallisten kontaktien kautta. Samaten on tervehdittävä iloiten sitä, että ilmaisen rahan jakamisesta eli suorien lahjoitusten systeemistä pyritään eroon. Juuri tämä on oikeaa politiikkaa, ja ”Valmetilla viidakkoon” -strategiasta voidaan toivoa hyötyä myös Suomen omalle taloudelle.

Almujen jakaminen puolestaan sopii kirkon kaltaisille organisaatioille, jotka määrittelevät tehtäväkseen armolahjojen myöntämisen. Sen sijaan kansallisvaltioiden päätehtävä on kansallisen edun turvaaminen, ja siksi myös kehitysmaapolitiikkaa on toteutettava pitäen silmällä oman maan etuja. Kestävää kehitystä voi tapahtua vain silloin, kun kehitysmaiden edut eivät ole vastakohtaisia kehittyneiden maiden etujen kanssa. Hyöty on asia, jota molempien osapuolten pitää kokea aina yhtä aikaa; muuten tulee narun pää vetäjän käteen.

Yhdysvaltalainen filosofi Ayn Rand kiteytti ajatuksen osuvasti: pelkkä lahjoitteleminen ei toimi, koska se ehdollistaa avunsaajat lahjoituksista riippuvaisiksi, eivätkä heidän olonsa sitä kautta kehity, mutta lahjoittajat puolestaan köyhtyvät, ja heidän mahdollisuutensa tukea sekä itseään että muita heikkenevät. Toisaalta on myös näyttöä siitä, että silloin tällöin avokätisyyskin kannattaa; hyväntahtoisuus kun palkitaan usein hyväntahtoisuudella, mutta yleiskäytännöksi siitä ei ole.

Länsimaat tekevät kehitysyhteistyötä jo siinä, kun ne siirtävät tuotantoaan köyhiin maihin, joissa työvoima on halpaa. Näin nuo ihmiset saavat päivittäiseen elämiseensä riittävät kaksi dollaria, joita he eivät muutoin saisi. Paheksuttaessa palkkojen pienuutta on syytä muistaa, että kehitysmaiden alhaisen kustannustason vuoksi palkat maksatetaan osaksi länsimaiden kansalaisilla, jotka joutuvat työttömiksi. Voidaankin sanoa, että länsimainen työtön on nykyään yhtä aikaa sekä kehitysyhteistyön rahoittaja että köyhyyden uhri, joka itse tarvitsisi kehitysapurahat omaan elantoonsa.


Monikulttuurisuus rikkautta? – Ei tuo rikkaus onnea...

Kurjaa on, että länsimaisia ihmisiä on ehdollistettu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että meidän oloissamme vallitsee korkea elintaso. Suomalaiset ovat kansakunta, joka on voinut saada oikeutta omalla kielellään vasta puolentoista sadan vuoden ajan. Suomessa kesä ja kasvukausi kestävät vain kolmisen kuukautta, ja maa on puolet vuodesta roudassa. Silti tämän maan alkuperäiset asukkaat ovat raivanneet pellot ja kiskoneet elantonsa tuosta routaisesta maasta. Sovulla ja yhtenäiseksi kansakunnaksi järjestäytymisellä se on onnistunut jopa ylivoimaiselta tuntuneen vihollisen uhatessa. Monissa kehitysmaissa kesää on ympäri vuoden ja maa kasvaa hedelmiä, mutta kyseiset kansat pilaavat mahdollisuutensa käymällä ikuisia ja turhia sotia pelkkien rituaalisten syiden vuoksi.

Monikultturistit saarnaavat nykyisin, että meidän suomalaisten pitäisi tuntea häpeää saavutustemme vuoksi: että työllä ja vaivalla ansaittu elintaso, korkea sivistys, koulutusjärjestelmä ja demokratia kaikkine oikeuksineen eivät olisikaan minkään arvoisia tai että ne pitäisi katsoa muilta riistetyiksi. Silti he eivät pysty vastaamaan siihen, missä maassa suomalaiset ovat toteuttaneet tuota kauheaa siirtomaaimperialismia. Tosiasiassa suomalaisilla on syytä tuntea ylpeyttä omasta kansallisesta identiteetistään, sillä korkea elintaso on saavutettu omaehtoisesti ja hyvän kansallisen itsetunnon myötävaikutuksella.

Jos kansalliset symbolit ja kansallinen itsetunto murenevat, samalla rapistuvat myös kansakunnan saavutukset. On oikein, että suomalaiset tuntevat ylpeyttä saavutustensa johdosta ja ettei kehitysavun motiivina pyritä käyttämään ainakaan sitä monikultturistien suosimaa syyllistämistä, joka on tuttua myös kirkon opetuksista. Jos jotain annetaan, se on annettava niin kuin mustalainen kerjää: nöyristelemättä.

Ei ole pitkäkään aika, kun Suomessa julkaistiin tutkimus, jossa todettiin, että suomalaiset luulevat kehitysmaissa elettävän paljon huonommissa oloissa kuin niissä todella eletään. Omasta mielestäni länsimainen elämäntapa on edelleen se paras yhteiskunnallisen elämän malli, ja sitä on oikein levittää myös niin sanottuihin kehitysmaihin. Parhaan lahjoituksen länsimaat antavatkin kehitysmaille rationalismin ja demokratian muodossa. Kuten olemme voineet havaita, olojen kohentuminen Intian ja Kiinan tapaisissa maissa johtuu länsimaiden vaikutuksesta.

Toivottavasti kapitalismi ja liberalismi saadaan nopeasti toimimaan kaikissa kehitysmaissa, niin päästään eroon myös Helsingin kaduilla kerjäävistä Amnesty Internationalin ja Unescon feissareista. Siten nämäkin nuoret voivat vapautua turhasta syyllisyydentunteestaan ja keskittyä oman elämänsä rakentamiseen, ennen kuin kehitysmaat ja maahanmuuttajat ohittavat heidät elintasossa.