Maailmansota lienee alkanut – Ajatuksia ihmiskunnan puumaisesta järjestymisestä

Kun joku lähestyy baarissa ja avaa keskustelun aina tehokkaalla repliikillä ”Moi, miten menee?”, saa huonotapainen ihminen kuulla nenäkkään vastaajan suusta, että ”Hyvin meni, ennen kuin sä tulit!”

Niin traagista kuin asia onkin, tuo voitaisiin sanoa usealle tämän maailman liiderille. Maailmalla meni hyvin ennen Putinia, Trumpia, Kimin sukua Pohjois-Koreassa ja monia historian ja lähihistorian diktaattoreita.

Aina kun toivon sarastus on päässyt edes hieman pilkistämään horisontin takaa, on noussut esiin joku ääliö, joka niin sanotusti pilaa kaiken.

Ihmiskunta oli juuri päässyt irti koronakriisistä, kun Putin aloitti vuosituhannen verisimmän hyökkäyssodan. EU oli ratkaissut ainakin hetkeksi euron valuvioista johtuvan julkisen talouden rahoituskriisin helikopterirahaa kylvävillä pataljoonillaan, kun Ukrainan sodasta johtuva energiakriisi räjäytti inflaation ja pakotti vöiden kiristelyihin.

Kun Venäjän voima alkoi hiipua ja Euroopassa korot laskivat, Trump aloitti Iranissa joko pitkäksi ja sitkeäksi tai täysin epäonnistuneeksi muodostuvan sodan. Venezuelassa ja Gazassa saavutettu menestys ehkä rohkaisi häntä kokeilemaan onneaan myös Persian alueella, ikään kuin hän olisi monikätinen hindulainen jumala, jonka pitää ehtiä joka paikkaan.

Öljyn hinnannousuun katkesi sitten Suomen orastava talouskasvu, mikä tietää kovia aikoja, sillä julkisen talouden alijäämä, puolustusmenot ja korkojen nousu merkitsevät sitä, että hallitus tilkitsee budjetin aukkoja seuraavaksi kansalaisten varallisuudella, kun kaikki muut puskurit ovat käytetyt. Verotus on tapissaan, velkaa ei voida lisätä, ja leikattava on loppunut, eikä tuota viimesijaista toimeentulotuen muotoa, eli talouskasvua, näy muualla paitsi toiveikkaimpien ministerien mielikuvituksessa.

Aina siis tulee joku, joka pilaa kaiken. Varmaan Viktor Orbánkin valitaan pian jatkokaudelle, niin hänkin saa mehustella vielä muutaman vuoden EU:n kivenä kengässä. Eikä rauhan laskeutumisella Ukrainan arojen ylle vaikuta olevan kiire. Olisi Trump antanut ne Patriot-ohjuksensa sinne eikä tehnyt uutta Vietnamia Lähi-itään. Tämänpäiväisen uhkauksen erota Natosta osoittaa toivottavasti fake newsiksi aprillipäivä.

En voi väittää, ettei ihmiskunta olisi onnellisempi ilman itsevaltaisia johtajia. Sekä Suomen että koko maailman kurja tila johtuu juuri noista muutamista jästipäistä, jotka vääristyneellä, kierolla ja varmasti myös mielenterveyden häiriöitä lähestyvällä tahdonmuodostuksellaan pitävät koko maailmaa pelossa ja pihdeissä.

Syypää lähes kaikkiin Suomen ja maailman ongelmiin istuu Kremlissä, eikä Valkoisesta talosta osata tai haluta orientoitua ongelmaan oikein, vaan pahimmillaan pelataan Putinin kanssa yhteen. Juuri egomaaniset johtajat ovat käynnistäneet geopoliittisen mullistuksen, joka nojaa niin sanottuun reaalipolitiikkaan, eli vallankäyttöön, jossa ei ole oikeastaan politiikkaa ollenkaan vaan pelkkää voiman käyttämistä.

Trump peilaa Putinia tu quoque -vivutuksella (”sinä myös”) ja valloittaa maailmaa sen eri nurkilta koettaen tehdä USA:n uusista siirtomaista patsaalleen jalustan. A-studion fiksuttelijat tieteellistävät tarinan sanomalla vallan uusjakoa ”siirtymiseksi kaksi- tai yksinapaisesta suurvaltapolitiikasta moninapaiseen”, ikään kuin kyse olisi pimp-show’sta.

Ihmeellistä tässä on ihmiskunnan laaja reagoimattomuus tai toisella tavalla sanoen se, että kansakunnat ovat luovuttaneet ja myös järjestelmällisesti luovuttavat yksittäisille ihmisille suunnattoman paljon valtaa. Kaiken huipuksi sekä Trump, Putin, Kim Jong-un että tasa-arvon mallimaan Ranskan Emmanuel Macron ja Ison-Britannian tiheästi vaihtuva pääministeri päättävät ydinaseiden käyttämisestä yksin.

Tällainen järjestelmä on ihmiskunnalle vaarallinen. Merkillepantavaa siinä on kädellisten taipumus organisoitua puumaisesti, toisin sanoen hierarkkisesti ja pyramidimaisesti: auktoriteettiasemia tuottavaan ja vahvistavaan muotoon.

Maailman suistuminen sivistyksen tieltä takaperoiseen kyräilyyn ja konfliktiin, joka aika ajoin leimahtelee selväksi sodaksi, on sangen toivoton tila. Sitä kautta menetetään monta suunnatonta etua, jotka palvelisivat ihmisiä järkevän työnjaon ja tiedonkulun muodossa. Näin häviävät tavaramaailman lisäksi myös tiede, terveydenhuolto ja luonto, kun kukaan ei kysele hävittäjien eikä panssarivaunujen hiilipäästöjen perään.

Ihmiskunta ei ole laskeutunut puusta kovin kauaksi. Hierarkkinen järjestyminen on luultavasti peräisin neandertalinihmistä edeltävältä ajalta ja jumahtanut ihmiskunnan geeneihin. Yksi apinan näköinen sanoi aikoinaan, että seuraavan maailmansodan jälkeiset sodat käydään kivillä, tosin luovuttaessaan poliitikoille ydinpommin valmistusohjeet hän tuli olleeksi Vennamoa tyhmempi, sillä Vennamon mukaan jälkiviisaus kannattaa aina esittää etukäteen.

Trump ja hänen strateginsa olivat kyllä oikeassa siinä, että diktatuurit kannattaisi murskata nopealla iskulla suoraan poliittisen vallan sydämeen, jos pitäisi paikkaansa, että kansanjoukot valtaisivat sitten kadut myös Iranissa, ja demokratia ja vapaus alkaisivat kukoistaa itsestään. Jo 1800-luvun eräät venäläiset anarkistit katsoivat, että diktatorisen hallinnon kukistaminen muutamalla laukauksella on eettistä, koska se säästää ihmishenkiä ja estää suuremman väkivallan jatkumisen.

Hekin tulivat olleiksi väärässä. Myös Neuvosto-Venäjältä jäivät puuttumaan ne Marxin maalailemat suuret kansanjoukot, jotka saapuvat kuin ratsuväki viljavien elopeltojen halki tuoden rikkauksia kaikille. Ei tullut onnen valtakuntaa Venäjästäkään, vaan kansa painettiin lattianrakoon, ja tuossa se on edelleen Neuvostoliitto, mutta uudella, toisin sanoen, vanhalla nimellä.

Iranissa käynee niin kuin antiikin myytissä Lernan hydrasta, jolla oli yhdeksän päätä. Aina kun Herakles katkaisi yhden, kaksi kasvoi tilalle, kunnes hän osui miekallaan kuolemattomaan päähän, joka pudotessaan sammutti hydran. Herakles puolestaan kastoi nuolensa hydran vereen, jolloin niistä tuli erittäin myrkyllisiä aseita.

Samoin käynee Yhdysvalloille Iranissa, mutta tuloksen saaminen kestää, sillä päitä kasvaa. Putin puolestaan rikastuu, kun öljy virtaa Itämerta. Ja Ukrainan sota jatkuu.

Emme ole missään tapauksessa saavuttaneet Francis Fukuyaman kuvailemaa historian loppua emmekä onnen satamaa vaan dystoopisen romaanin asiaintilan, jossa Oseania, Euraasia ja Itä-Aasia kiistelevät keskenään, liittolaissuhteet jatkuvasti vaihtuvat, ja Totuuden Ministeriö huolehtii tiedottamisesta.

Ihmiskunnan kannattaisi laittaa johtajansa nyrkkeilykehään ratkaisemaan ongelmansa keskenään, vähän niin kuin Frankie Goes to Hollywood -bändin klassisessa musiikkivideossa Two Tribes. Jos vikaa ei ole ollut ihmiskunnan tavassa äänestää, maailma todennäköisesti kiittäisi vapautuessaan hulluista johtajistaan.

Myöskään demokratia ei saa filosofian taholta kiitosta, sillä sehän toimii vain, jos äänestäjät tietävät oman parhaansa, mutta kun eivät tiedä. Vanhan fraasin mukaan valta kuuluu kansalle, mutta kansa vain äänestää.

Hannah Arendt esitti kerran, että maailmaa pitäisi hallita sellainen viisaiden komitea, joka ratkaisisi asiat järkiperäisesti. Tosin ei taitaisi olla pitkälle tuostakaan, kun inhimillisyys katoaisi erilaisten neuvostojen syövereihin ja sokkeloihin, joihin muutamat muita viisaammat ovat virkanneet muun muassa sananvapauden omilla sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan. 

Maailmassa vallitsee demokratia juuri siksi, että parempaakaan ei ole keksitty. Sen tunnetusti kumoaa viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa, juuri hänen, joka äänestää valtaan suuren johtajan.

Miten tämä joukkokäyttäytyminen lopultakin liittyy ihmisen lajiominaisuuksiin? 

Kädellisillä esiintyvä dominanssihierarkia selittyy sosiobiologisesti sillä, että auktoriteetin luoma sosiaalinen tulkinta ”pelastajaan”, ”isukkiin” tai ”asiantuntijaan” liittyvästä vaikutusvallasta tai turvallisuudesta vapauttaa endorfiinejä ja aktivoi oksitosiinijärjestelmiä. Se puolestaan voi johtaa myös huonojen johtajien ihannointiin, pelkoihin ja sosiaalisiin tartuntoihin, jotka havaitaan esimerkiksi kätten taputuksina Kiinan kansankongressissa.

---

Päivitys 13.4.2026: Unkarin ”Jabba” Viktor Orbán sai sitten kansalta kenkää 16-vuotisen pääministerikautensa päätteeksi ja Putinin ja Trumpin suureksi harmiksi. ”Kansalliskonservatiivina” esiintyvän arkkityyppisen patriootin neliraajajarrutuksesta ei ollut tosin Suomen kansalliselle edulle Nato-asiassa muuta kuin haittaa.

Koska Fideszin haastajapuolue Tisza sai parlamenttiin perustuslain muokkaamiseen tarvittavan 2/3:n enemmistön yksin, vaalin tulos tuskin kumoaa diktatorista vallankäyttöä Unkarissa, ja ainakin maahanmuuttokriittisyydestä ja Ukraina-tukien maksajaksi taipumattomuudesta Péter Magyar on luvannut pitää kiinni – Unkarin aseman huomioon ottaen ehkä perustellusti. Huvittavaa muuten, että Unkarin parlamentissa ei muita puolueita olekaan kuin konservatiivisia, joten lavea on niin sanottu laitaoikeisto siellä.

Gangsterien maailmasta sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen – Onko paluuta?

Sääntöpohjainen maailmanjärjestys ei ole nurin, vaikka usein niin väitetään. Säännöt pätevät suuressa osassa valtioiden välistä vuorovaikutusta. Lähinnä kaupan alalla on koettu lipsumista tullien korottelun vuoksi – ja tietenkin myös Ukrainassa ja muissa sodan sekä kriisien pesäkkeissä.

Niiden vuoksi myös mannerlaattojen sanotaan olevan liikkeessä, kun arvouniversumit ja sotilasliitot hakevat muotoaan ja paikkaansa. Sodat tottahan toki muokkaavat kaikkien valtioiden asemaa ja vaikutusvaltaa, mutta valtioiden kesken vallitsee silti enimmäkseen hyvän tahdon periaate. Pidetään perusteltuna tavoitella myös yhteisiä etuja ja yhteistä hyvää. Näyttönä siitä on esimerkiksi EU:n ja eräiden Etelä-Amerikan maiden välille solmittu Mercosur-vapaakauppasopimus, samoin EU:n ja Intian kauppasopimus.

Mutta ongelmiakin on: viimeisimpänä merkkinä Iranin pyrkimys rikkoa ydinsulkusopimusta ja Yhdysvaltain Irania vastaan aloittama hyökkäys, joka on YK-perusteiden vastainen mutta samalla moraalisesti oikeutettu. Sen kautta toteutetaan Immanuel Kantin teoksessaan Ikuiseen rauhaan esittämiä oikeutetun sodan periaatteita. YK pitää oikeutettuna sotana puolustussotaa, mutta Kantin mukaan oikeutettua sotaa voidaan käydä myös diktatuurin syrjäyttämiseksi tai vielä suuremman väkivallan estämiseksi.

Lakien ja sopimusten viitekehyksestä pidetään tarpeellisena ja perusteltuna irtautua laajalti myös oikeudenmukaisuuden vuoksi, kuten akateemikko Martti Koskenniemi lausui A-studiossa. En kuitenkaan kuvailisi diplomaattisten valheiden verukkeilla edistettävää suopeutta tekopyhyydeksi, kuten Koskenniemi, jonka siteeraaman valistusfilosofisen näkemyksen mukaan ”tekopyhyys on pahojen kunnianosoitus hyviä kohtaan.”

Kyse on enemmänkin vain kantilaisen hyvän tahdon (der gute Wille) ilmaisemisesta kuin mistään teeskentelystä, vaikka laajalti tunnettu on sekin diplomatian käytäntö, jonka mukaan ”minä tiedän, että sinä tiedät, mutta kumpikin toimimme kuin ei kumpikaan tietäisi.”

Hyvän tahdon pitää joka tapauksessa olla kaiken moraalin lähtökohtana. Sen huomasivat jo keskiajan oppineet lausuessaan, että bonum est faciendum et prosenquendum, malum est vitandum: hyvää on tehtävä ja edistettävä, pahaa vältettävä.

Sikäli kuin yhteiskuntaelämässä pyritään tähän, se on terveellä pohjalla. 

Tasavallan presidentti Alexander Stubb puolestaan totesi hiljattain, että uutta maailmanjärjestystä kohti ollaan matkalla, ja uuden sääntöpohjaisen järjestyksen muotoutumiseen voisi kulua noin viisi vuotta.

Tästä lähtökohdasta voidaan pohtia kahta kysymystä: (1) miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys ylipäänsä on hauras ja altis häviämään voimaan perustuvalle reaalipolitiikalle ja (2) voidaanko sääntöpohjaisuuteen palata?

Harvardilainen oikeusfilosofi David W. Kennedy hahmotteli sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen tilanteen ja olemuksen etevästi toteamalla, että sitä koskee perustattomuuden ongelma.

Valtioiden väliseen sopimiseen ei ole muuta tietä kuin valtioiden oma tahto, sikäli kuin ne ovat suvereeneja. Myös pakottamista voidaan käyttää, jolloin astutaan kuitenkin reaalipolitiikan alueelle. Joka tapauksessa kansainvälisoikeudelliselta järjestykseltä puuttuvat fundamentit ja usein myös keinot.

Saksalainen oikeusfilosofi Carl Schmitt puolestaan katsoi jo vuosikymmeniä sitten, että säännöt tulevat aina moraalisesta tyhjiöstä, eli politiikasta, jota puolestaan leimaavat olennaisesti valtasuhteet. Lait, säännöt ja sopimukset ovat seurauksia yhteiskunnallisista konflikteista, etujärjestöpolitiikasta, painostuskeinoista ja valtapolitiikasta, jota määrittävät raha ja aseet.

Sääntöpohjaisuus on siis seurausta reaalipolitiikasta, ja koska valtaan perustuva reaalipolitiikka on sääntöjä vahvempaa, reaalipolitiikka voittaa. Tämä on toisaalta johdattanut pitämään sääntöpohjaisuutta itseisarvoisena, jotta säännöillä yleensä voisi olla uskottavuutta. Siksi muiden muassa Kant katsoi, että sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi. Tällainen kantilainen lakimoraali vallitsee pitkälti myös suomalaisen oikeusfilosofian taustalla.

Vastauksena ensimmäiseen kysymykseen voidaan esittää, että sääntöpohjaisuus on murentuva ja hauras, koska sen säännöt muovataan vallan mankelissa. Yhteen aikaan ja yhdessä paikassa ovat voimassa diktaattorien lait ja toiseen aikaan ja toisessa paikassa kansan pienen vähemmistön, eli kansanedustajien enemmistön, säätämät lait. Tämä on johtanut pitämään oikeudellista ajattelua relativistisena: lait ovat luolamiesten luuloja.

Toinen kysymys on ehkä käytännöllisesti mielenkiintoisempi. Edellä sanotusta ei seuraa, että säännöt olisivat mielivaltaisia. Niitä muovataan suunnitelmallisesti ja tarkan prosessin kautta oikeusvaltioissa – tai ainakin pitäisi. Mutta sitten on valtioita, joissa oikeus on vinksahtanut väärille vietereille.

Voidaanko siis totalitarismeiksi päätyneitä niin sanottuja epäonnistuneita valtioita palauttaa takaisin oikeusvaltioiksi? Monet ovat nähneet tilanteen perin lohduttomana arvioidessaan muun muassa Putinin Venäjää ja teokraattista Irania.

Muistellaanpa kuitenkin hieman. Elettiin vuotta 1989, kun kommunismi Itä-Euroopassa sinnitteli kuolinkorahduksissaan, ja ansioituneelta diplomaatilta Jaakko Iloniemeltä kysyttiin, kuinka kauan asioiden muuttumiseen DDR:ssä kuluu. Vastaus oli, että kyllä siihen ainakin viisi vuotta menee...

Kului kolme päivää, niin Berliinin muuria jo murrettiin.

Sama tapahtui myöhemmin Neuvostoliitossa. Nämä valtiot lakkasivat olemasta heti, kun piikkilanka kerättiin pois, koska sisällä ei ollut muuta kuin seittejä ja hämähäkkejä.

Tätä ei olisi tapahtunut ilman ulkoista painostusta ja Ronald Reaganin Tähtien sota -hanketta, vaikka se olikin paperitiikeri. Kenties se tarjosi kuitenkin neuvostojohdolle verukkeen luikerrella pois vallasta kasvojaan menettämättä; olihan vihollinen nyt ylivoimaiseksi osoittautunut tekniikka eikä ideologinen vastustaja.

Yhtä kaikki, sekä Itä-Euroopan kommunismi että Neuvostoliitto kaatuivat lopulta sisältäpäin ja nopeassa ajassa: vallankeikauksen tyyppisesti.

Tämä luo toivoa siihen, että nykyisen Venäjän ja Iranin sortohallinto voivat kaatua nopeastikin, kun tilanne on kypsä.

Missä sitten kulkee se kynnys, jonka ylityttyä tämä tapahtuu?

Olennaista on, että kaikkia maailman totalitarismeja pitää yllä niin sanottu valtiosta riippuvainen vähemmistö.

Kun valtiosta riippuvainen vähemmistö (esimerkiksi turvallisuusjoukot, oligarkit tai byrokraatit) havaitsevat omien etujensa vaarantuvan tai sulavan pois, se kääntää takkinsa.

Näin ollen keskeisen roolin kaikissa verettömissä vallankumouksissa muodostaa valtio-orgaaniin identifioitunut väestönosa, joka arvioi asemaansa opportunistisesti.

Jos länsimaat haluavat tukea oikeusvaltion muodostumista Venäjälle, Iraniin, Kuubaan, Venezuelaan, Pohjois-Koreaan tai johonkin muuhun työläisen viimeiseen paratiisiin, jossa demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla, länsimaiden tulee kannustaa valtiosta riippuvaista vallankäyttäjävähemmistöä kääntämään takkinsa esimerkiksi lupaamalla, että aseenne laskettuanne saatte Ikean takaisin.

Sen jälkeen totalitarismia ei enää ole. 

Onko syytä olla huolissaan Iranista?

Kääk! Persialaisten mattojeni arvo tulevaisuudessa ehkä laskee.

Jos länsimaat voivat purkaa pakotteet Iranin ympäriltä maassa mahdollisesti tapahtuvan vallanvaihdon ansiosta, Iranin keskeisen vientituotteen, käsin solmittujen mattojen, hinnat alkavat taas pudota lennettyään ilmassa muutaman vuoden.

Tällainen mahdollisuus on lähellä, sillä Iranin kaduilla kuohuu vallankumousta ennakoivalla tavalla. Donald Trumpin isku Iranin ydinaseohjelmaan ja maan talouden sekä valuutan romahdus ovat vieneet luottamuksen Iranin teokraattiselta hallinnolta.

Iranissa poliittista valtaa on käyttänyt islamistinen papisto (ajatelkaa, jos Suomessakin hallitus koostuisi piispoista!)

Iranin islamilainen tasavalta on ollut käytännössä diktatuuri aina siitä asti, kun Iranin keisarikunta kumottiin vuonna 1979 ja šaahina ja ”arjalaisten aurinkona” tunnettu Mohammad Reza Pahlavi pakeni Egyptiin. Länsimaalaistamispolitiikkaa harjoittanut ja muun muassa huntupakkoa vastustanut hallitsijasuvun jäsen menehtyi sairauteen melko pian vallankumouksen jälkeen.

Valtaan sittemmin astunut ajatollah Ruhollah Khomeini oli nauttinut poliittisesta turvapaikasta Pariisissa, jossa hän oleskeli juuri niillä oikeuksilla ja yksittäistapauksellisilla perusteilla, joita varten Geneven pakolaissopimus aikoinaan perustettiin.

Iranin islamistinen vallankumous loi sittemmin pohjaa ääri-islamismin nousulle myös lähialueilla. Khomeini muutti Iranin tuota pikaa patakonservatiiviseksi pappisvaltioksi, joka on tukenut muun muassa The Islamic State of Iraq and Syriaa (ISIS) ja Hamasia sen iskussa Israeliin 2023.

Khomeinin kuoleman jälkeen Irania on vuodesta 1989 johtanut Ali Khamenei, jonka mieliväri näyttää olevan niin ikään musta.

Iranin historiassa alkaa todennäköisesti pian uusi aika, sillä hallituksella, joka teloittaa kansalaisiaan, ei ole tulevaisuutta. Mielenosoittajien ilme puolestaan ei ole luokkastrateginen, vaan vallankumoukselliset koostuvat yksimielisesti eri varallisuus- ja sosiaaliryhmistä.

Mikäli hallitusta tukevien turvallisuusjoukkojen, poliisin ja armeijan piiristä alkaa kääntyä väkeä opposition puolelle, saattaa pappisregimelle tulla kiire hameenhelmat heiluen kohti Moskovaa. 

Revanssimielessä vallankahvaan paluuta suunnittelee 2500 vuotta vanhan monarkkisuvun kruununprinssi Reza Kuruš Pahlavi, joka on oleskellut maanpakolaisena Yhdysvalloissa ja kannustaa iranilaisia pysymään Teheranin kaduilla. Hän ei ole suinkaan ainoa eikä todennäköisinkään vaihtoehto vallanpitäjäksi, mutta hän on joka tapauksessa vaihtoehto.

Donald Trump puolestaan on ilmoittanut Truth Socialissa, että hän saattaa tukea vallanvaihtoa Iranissa sotilaallisella interventiolla, mikä voi (Yhdysvaltain Lähi-idässä nauttiman suosion tuntien) kääntää mellakoivan opposition myös Iranin hallituksen puolelle.

Joka tapauksessa Yhdysvaltain ulkoministeriö ei ole ollut väärässä määritellessään Iranin yhdeksi terrorismia tukevaksi maaksi (state sponsor of terrorism) jo 1984. Tuon jälkeen Iran on luovuttanut muun muassa Venäjälle ilmassa drooniohjuksia ja pieniä reppuhelikoptereita, jotka kantavat mukanaan pommeja.

Jos Iranin hallinto kaatuu, tulos ei voi olla kokonaistilanteen kannalta ainakaan nykyistä huonompi. Se on todennäköisesti parempi, sillä Venäjä menettää silloin jo kolmannen liittolaisensa, kun Bašar al-Assad kukistui Syyriassa ja Nicolás Maduro poistettiin vallasta Venezuelassa.

Heikkona puolena vallankumouksen lietsomassa sekasorrossa on tietenkin pakolaistulva. Se kohdistuu Lähi-idästä ensisijaisesti Euroopan maihin, joihin pyritään massoittain juuri tuon yksittäisten poliittisten pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden oikeuksia takaamaan tarkoitetun Geneven pakolaissopimuksen verukkeella.

Demokratian edistämisessä on se hyvä puoli, että yleensä muuttoliike kääntyy lopulta toiseen suuntaan ja mahdollistaa pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja tilapäistä suojelua nauttivien paluun tai palauttamisen, kun olosuhteet tasoittuvat.

Mutta demokratiassa itsessään on monta muotovikaa, sillä kansa äänestää usein poliittiseen valtaan sekopäitä, mikä ei ole voinut jäädä keneltäkään huomaamatta myöskään länsimaissa.

Huonoa on sekin, että persialaisten mattojeni arvot lakkaavat lentämästä ja laskeutuvat lähemmäksi lattiaa.

Sitten vastaus kysymykseen, onko syytä olla huolissaan Iranista? Ei ole, paitsi Hamasin, ISISin, Venäjä-yhteyksien, droonisodan, ihmisoikeuksien polkemisen, homojen teloitusten, köyhyyden, kurjuuden, epätasaisesti jaettujen rikkauksien, hallituksen järjestämien vastamielenosoitusten, täyttyvien ruumispussien ja pakolaistulvan vuoksi.

Iranista on syytä olla iloisia, sillä pian paikalliset asukkaat saattavat päästä purkamaan iloaan kulttuurille ominaiseen tapaan: ampumalla rätisevää sarjatulta konetuliaseilla pitkin katuja. Voi herttinen tuota ilon aitoutta ja määrää! 

Poliittisesti onnekasta on, että vallanvaihdon mahdollisesti tapahtuessa se on saanut alkunsa spontaanisti maan sisäpuolelta. On huvittavaa havaita ja todistaa etenkin rojalistien anovan apua Donald Trumpilta, joka nähdään Iranissa hyväntekijänä toisin kuin eri puolilla Eurooppaa.

Valoisia näkymiä avaa sekin, että suuri luuta saattaa lakaista pian myös Kuubassa, jossa ei ole minun vaatimattomien havaintojeni mukaan tapahtunut minkäänlaista uudistumista vuosikymmeniin. Viimeisin muistikirjoihin merkitty tapahtuma on Kuuban kriisi vuonna 1962, ja Havannan aikakapselissa ajellaan edelleen vuosimallin 1957 Chevyillä.

Sokerista ja valkoisista hiekkarannoistaan tunnettu proletariaatin viimeinen paratiisi on samalla myös television suosittujen autonkorjausohjelmien eldorado, sillä sieltä löytyy suuri määrä museoikäisiä ja entisöintikelpoisia ajoneuvoja, jotka eivät ole latolöytöjä vaan jokapäiväisessä käytössä olevia kovapeltisiä amerikanrautoja vailla suolan syövyttämiä reikiä ”pohjoisen lumisilta teiltä”.

---

Päivitys 28.2.2026: Trump hyökkäsi kesken Genevessä käytävien neuvottelujen Iraniin ja tapatti Iranin uskonnollisen liiderin Ali Khamenein. Iranin kansalaiset juhlivat ja kiittelivät Trumpia Helsingin kaduilla. Joskus näinkin päin. Yhdysvaltoja ylistetään Lähi-idässä.

En kuitenkaan usko, että Iranin oppositio pystyy kaappaamaan valtaa Trumpin toiveiden mukaisesti. Sodasta voi tulla pitkä. Iranin hallinnon poistaminen vallasta voi vaatia maahyökkäystä, kuten Irakissa 2003.

Iranin sotilaalliset vastatoimet ja Hormuzinsalmen sulkeminen nostavat öljyn hintaa ja kiihdyttävät inflaatiota länsimaissa. Korkoja nostetaan, mistä etenkin Suomen talous kärsii. Ydinsulkusopimusta rikkovan Iranin laittaminen kuriin on kyllä sinänsä oikein. Legitiimin vaikkakin sangen epäoikeudenmukaisen neuvotteluosapuolen murhaaminen puolestaan antaa huonon kuvan toimintatavoista, ja tässä kuljetaan joka tapauksessa jälleen kansainväisen oikeuden ulkopuolella.

Onko syytä olla huolissaan Grönlannista?

Kansainvälisen politiikan A-studio-sertifioidut asiantuntijat ovat yllättäneet TV-settiensä ääressä kollareitaan kaivelevat kansalaiset näkemyksellään, että Donald Trump on arvaamaton.

Koska asiantuntijat ovat käyneet filosofian pakollisen peruskurssin, heille on itsestään selvää, että asia on aina sitä informatiivisempi mitä epätodennäköisempi se on, ja siksi myös Donald Trumpin äkillinen pieraisu saattaa vaikuttaa hyvin tietopuoliselta.

Samasta syystä asiantuntijoiden lausunnot tulevat kuin Platonin luolasta.

Sellaista se on, kun liikemiehet päästetään johtamaan valtioita, enkä tarkoita nyt Juha Sipilää. Donald Trump ottaa kaiken minkä voi, jos kukaan tai mikään ei estä ja koska se on loogista. Tällä kertaa hän haluaa Grönlannin.

Venezuelan vallankeikauksen jatkoksi Trump lähestyy Grönlantia Coltti kupeellaan, ja Helsingin Sanomien kynät kirjoittavat, että Trump pyrkii ”viidakon kuninkaaksi”.

Kielikuva sopii huonosti Grönlantiin, koska Grönlannissa ei ole viidakkoja, vaikka sitä sanotaankin ”vihreäksi maaksi”. Kyseessä on jään peittämä joutomaa, josta edes lumisotaa käyvien lasten ei kannattaisi olla kiinnostuneita, koska siellä on kylmää ja pimeää.

Trump kuitenkin uhkaili kuin karjapaimen, joka lännenelokuvassa ottaa naisen, tai narkkari, joka vetää lämpöä neulasta: ”Meidän on saatava se!”

Diplomatian ja kansainvälisen politiikan kielellä tällainen on annektointia. Perusteenaan Trumpilla on ”vaarallisuuden” viitekehykseen liittyvä veruke, jota käytetään aina, kun halutaan rajoittaa joidenkin toisten ihmisten vapauksia: turvallisuuden varjelu.

Trump sanoi Tanskan lähettäneen pelkän koiravaljakon Grönlannin puolustamiseksi, mikä on yhtä vakuuttavaa kuin oli lähettää Sami Sykkö työelämäprofessoriksi Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon. 

Tanskassa ollaan ihmeissään, miksi heidän raihnaisen siirtomaaimperialisminsa viimeinen muistomerkki nauttii yhtäkkiä niin suurta suosiota, että syntymässä oleva alueriita on kääntämässä karttapallot katolleen.

Asiantuntijoista analyyttisin Risto E. J. Penttilä selitti MTV3:n aamutelevisiossa, että Euroopan mailla on kaksi vaihtoehtoa: joko myötäillä Trumpia ja vahvistaa sitä kautta Natoa tai epäonnistua ja päätyä konflikiin Atlantin takaisen liittolaisensa kanssa.

Minä puolestani luulen, että saaren valtaaminen on pelkkä neuvotteluase, samanlainen kuin sadan prosentin tullit, ja oikeasti Trump tavoittelee jotakin muuta.

Grönlantiin hyökkääminen olisi järjen vastaista, koska Grönlanti kuuluu jo sotilaallisesti Yhdysvalloille samoin kuin Islanti. Molemmissa on Yhdysvaltain joukkoja, eikä saarilla ole omia asevoimia.

Yhdysvaltain asevoimat siirsi jo viime kesänä Grönlannin alueella olevan tukikohtansa johtamisen kotimaan päämajaan, joka sijaitsee Coloradossa, kun aiemmin Grönlanti kuului Stuttgartissa olevan Yhdysvaltain Euroopan-päämajan vastuulle.

Koska armeijassa kaikelle pitää olla kirjainlyhenne, Grönlanti siirrettiin USEUCOMIsta USNORTHCOMiin.

Tämä on luonnollisesti pelkkää merkityksetöntä puppua, sillä kuuluisa kommunisti Benedict Anderson väitti jo teoksessaan Kuvitellut yhteisöt – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua (1983), että rajoilla ja kansallisvaltioilla ei ole nykyisessä maailmassa merkitystä, vaan ne ovat pelkkiä imaginaarisia luomuksia.

Juuri siksi monille postmoderneille ja jälkistrukturalistisille toimittajille onkin ollut yllätyksellistä, hämmästyttävää ja varmasti myös ennalta arvaamatonta huomata, kuinka jyrkästi alueiden hallinnasta pyritään pitämään kiinni!

Olisiko myös Ukrainan pyrkimys puolustaa kansallisia rajojaan ja tonttiaan vain merkki kansallisvaltioajattelun kuolinkorahduksista, ja voitaisiinko Tanskan halu pitää itsehallintoalueestaan kiinni tuomita pelkäksi pullisteluksi?

Koska Tanska ja Yhdysvallat kuuluvat samaan sotilasliittoon (ja monien toiveikkaiden mielestä myös samaan arvouniversumiin toisin kuin Venäjä ja Ukraina), Yhdysvaltojen eduille ei pitäisi olla mitään merkitystä sillä, hallitseeko Grönlantia muodollisesti USA vai Tanska.

Siksi on oletettavaa, että Grönlannin kriisi ratkeaa toisen kuuluisan kommunistin Eric Hobsbawmin näkemyksellä keksityistä perinteistä, ja saari jää Tanskalle.

Lähestyessään tanskalaisia rosvoparonin otteilla Trump pitää keppiä kätensä ulottuvilla vain, koska se toimii kätevänä muistutuksena, että sotilaallinen ratkaisu on oikeutettu, jos saaren luonnonresurssit eivät ole kaupan.

Trump soveltaa machiavelliläistä hullun miehen strategiaa ja taktisen epävarmuuden lietsontaa. Niiden partituureissa kaaos ja riitasoinnut ovat keskeisiä instrumentteja, ja vastustajan tulee väistää, koska hulluille täytyy olla mieliksi. Siksi Trumpin oligarkit hekottelevat Air Force Onessa.

Trump esittää liittolaisilleen uhkavaatimuksia samalla tavoin Helsingin kaupungin asumisoikeusyhtiö Haso Oy, joka on osoittanut asukkaille 50–60 prosentin vastikekorotuksia, koska ne pelottavat ihmisiä ja vievät sekaisin aivan kaiken ollen myös oikeusjärjestyksen vastaisia. Trump lienee saanut oppinsa Hasolta.

Syttyykö nyt Grönlannin sota, jossa Venäjä ja Kiina aloittavat kilpapurjehduksen lumiselle saarelle?

Ei. Kiinan resurssit ovat sidotut jo Suomeen, jossa missikisavoittaja venytteli aikansa kuluksi naamaansa. Venäjän voimavarat puolestaan ovat kiinnitetyt denatsifikaatioon ja maansa epätoivoiseen puolustamiseen Ukrainan vihamieliseltä hyökkäykseltä...

Näin ollen USA:n kanssa kilpailevat suurvallat eivät voi mitään, mutta asiat ovat kuitenkin hyvin. Miksi?

Venäjälle syntyi arvovaltatappiota jo siinä, kun se menetti Venezuelassa yhden liittolaisensa. Yhdysvaltain isku Iranin ydinkoelaitoksiin puolestaan veti Venäjältä housut kinttuihin Lähi-idässä samoin kuin Bašar al-Assadin kukistuminen Syyriassa, jossa Venäjällä oli Välimeren-tukikohta.

Onko siis syytä olla huolissaan Grönlannista? – Ei ole, muutoin kuin lumen ja jään sulamisen vuoksi. Silloin on syytä olla huolissaan rannikkokaupungeista, kuten New Yorkista.

Jään alla piilevistä luonnonvaroista sovittaneen Trumpin junailemilla diileillä, ja alueen muodollinen ja poliittinen hallinta mitätöidään sivuseikaksi asiantuntijoiden Anderson & Hobsbawm oppien mukaisesti. Sillä tavalla päästään Yhdysvaltain ja Euroopan maiden kesken hedelmälliseen kapitalistiseen yhteistyöhön Grönlannin rikkauksien kolonialisoimiseksi.

Lopulta Suomen F-35-hävittäjä lentää lumisen Grönlannin yläpuolella suorittaen Naton ilmavalvontatehtävää ja osoittaen ”kyvykkyyksiä”, ja pilotti toteaa, että valtakunnassa kaikki hyvin eikä mitään havaittavaa ole. Näin ei tarvita Ellun kanoissa, Milttonilla, Kreabissa ja Tekirissä vaikuttavia kriisiviestinnän konsultteja selvittämään, että ”ratkaisussa painoivat osaamisalueen viestintäasiantuntemus” ja ”vahva strateginen kehittämisote”.

Isku Venezuelaan – Maailmanpolitiikkaa kuin Hollywoodista

Katselin vuodenvaihteen aikaan Harrison Fordin tähdittämän Jack Ryan -elokuvan Isku Kolumbiaan, joka perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan. Siinä Yhdysvaltain tiedustelupalvelu hoitaa Kolumbian huumekartellit omalla tyylillään.

Kansainvälinen politiikka on muuttunut Donald Trumpin toimesta entistä enemmän Hollywood-elokuvien ja TV-viihteen kaltaiseksi.

Mainio mies kylläkin tuo Trump, hän kun päätti iskeä Venezuelaan ja kyyditytti maan diktatorisen presidentin Nicolás Maduron New Yorkiin vastaamaan muun muassa ”huumeterrorismista” nostettuihin syytteisiin.

Kaappaus loukkaa muodollisesti valtiollista suvereniteettia ja saattaa olla ns. kansainvälisen oikeuden vastainen, mutta kansa Venezuelassa ja venezuelalaiset Suomessa ovat tyytyväisiä.

Syitä riittää. Kaiken oikeuden vastaisia ovat varmasti olleet Maduron tukema huumekauppa, vuosien 2015 ja 2024 vaalitulosten mitätöiminen, jatkaminen presidentinvirassa ilman mandaattia, lainsäädäntövallan siirtäminen parlamentilta korkeimmalle oikeudelle, tuhansien ihmisten murhat ja kidutukset sekä hänen pakolla ylläpitämänsä sosialismi.

Vallasta syöksemisessä on kyse diktaattorin syrjäyttämisestä, joka Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan -teoksen mukaan on yksi oikeutetun sodan peruste – puolustussodan käymisen ja suurempien väkivaltaisuuksien välttämisen ohella. YK:n peruskirja tosin hyväksyy filosofin perusteluista vain itsepuolustuksen aseellista hyökkäystä vastaan.

On huvittavaa havaita ja todistaa, millä tavoin Suomen vihervasemmisto erehtyi jälleen historian väärälle puolelle perätessään kansainvälisen oikeuden kirjaimellista noudattamista nyt, kun muu maailma iloitsee diktaattorin kaatamisesta. Olisi hauska tietää, itkisivätkö Minja Koskela (vas.) ja Oras Tynkkynen (vihr.) samat saunavedet myös Saddam Husseinin, Muammar Gaddafin ja Erich Honeckerin perään.

Maduron kaappaus kävi niin nopeasti ja helposti, että voi epäillä, oliko kyseessä lavastus: Venezuelan armeijan yhdessä Yhdysvaltain kanssa junailema tilaustyö.

Sen sijaan ei ole epäilystäkään, etteivät Trumpin kiikarissa kimaltele Venezuelan öljyvarat, joiden sanotaan olevan maailman suurimmat muodostaessaan noin 17 prosenttia maailman varannoista.

Siihen verrattuna huumekaupan torjuminen ja demokratian puolustaminen saattavat olla verukkeita, mutta eivät merkityksettömiä. Eikö muka huumeongelma ole kärjistynyt myös Suomen kaduilla esimerkiksi alfa-PVP:n myötä, josta lehdistö on meuhkannut kuuluvasti? Ja nyt etenkin Ylen ja Helsingin Sanomien kehitysmaapoliittisesti motivoituneet mediat syyttävät Trumpia huumeongelman liioittelusta!

Venezuelan kansa istuu luonnonrikkauksien päällä mutta joutuu elämään Kuuban kurjuutta vastaavassa sosialismissa. Venezuelan öljyvarojen vapauttamisella ja käytön tehostamisella voisi olla käänteentekevä vaikutus maan talouteen ja maailmanmarkkinahintoihin. Jos Yhdysvallat onnistuisi rakentamaan Venezuelan rappeutuneen öljyinfrastruktuurin ajan tasalle, se voisi auttaa myös Eurooppaa irtautumaan Venäjä-riippuvuudesta.

Mitä kansainvälispoliittista merkitystä Maduron syrjäyttämisellä voi olla?

Tapaus indikoi Yhdysvaltain siirtyneen (Venäjän ohella) entistä selvemmin tuohon paljon paheksuttuun reaalipolitiikkaan, jonka mukaisesti asioita ratkotaan voimalla ja väkivallalla sääntöjen ja sopimusten sijaan. Kansainvälinen maailma ei ole oikeusvaltio, koska siltä puuttuu fundamentti, ja siksi myös kansainvälisen oikeuden rikkomukset ovat relatiivisia – kansanmurhia ja joukkotuhoja lukuunottamatta.

Kaappaus kertoo Venäjälle ja Iranille, että Yhdysvallat tekee halutessaan lopun Venäjän vasallivaltioista kotinurkillaan.

Operaation taustalla hyödynnettiin Venäjän ulkopolitiikassaan soveltamaa tu quoque -argumenttia (”sinä myös”) ja siihen liittyvää peilailua, jonka mukaisesti Venäjä on katsonut voivansa möyriä lähialueillaan oman käden oikeudella, kun Nato teki entisessä Jugoslaviassa samaa. Nyt Trump puolestaan peilasi Venäjän modus operandia, aivan niin kuin hän on tehnyt myös tavoitellessaan Panaman kanavan palauttamista Yhdysvaltain hallintaan ja Grönlannin ja Kanadan liittämistä Yhdysvaltoihin.

Tämä kaikki kertoo niin sanotun Monroen opin henkiin herättämisestä. Yhdysvaltain entisen presidentin James Monroen vuonna 1823 julkaisema ja ulkoministeri John Quincy Adamsin kirjoittama doktriini määritteli Amerikan valtiot kuuluvaksi Yhdysvaltain geopoliittiseen vaikutusvaltaan ja vapaiksi eurooppalaisesta siirtomaapolitiikasta. Trumpin käsittelyssä tuosta opista on korostunut alueellisen dominanssin ohella myös Yhdysvaltain oma isolaatio.

Yhdysvallat on silloin tällöin suorittanut tai tukenut vallankeikauksia eri puolilla maailmaa ja lähettänyt helikoptereilla hämähäkkimiehiä katoille ja seinänvierustoille. Aina operaatiot eivät ole menneet nappiin, ja yksi epäonnistuneista oli Jimmy Carterin määräämä panttivankien vapauttaminen Iranista vuonna 1980. Se oli eräs syy Carterin sittemmin kärsimään vaalitappioon.

Onnistuneen iskun Yhdysvallat teki George H. W. Bushin aikana Panamaan ja kuljettamalla maan diktaattorin Manuel Noriegan Yhdysvaltoihin, jossa hänelle langetettiin 40 vuoden vankeustuomio muun muassa huumekauppaan liittyvistä rikoksista. Maduron kaappaus oli kuin kopio tuosta vuoden 1989 iskusta.

On vaikea arvioida, miten Trumpin julistama tavoite vallan siirtämiseksi ja vapaiden vaalien järjestämiseksi Venezuelassa onnistuu, mutta edellytykset ovat olemassa, sillä tahtotila maassa on vallanvaihdon puolella.

Kukapa ei muistaisi, että myös Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin viime vuoden lopulla venezuelalaiselle toisinajattelijalle María Corina Machadolle. Hänellä olisi nyt syytä kiittää palkinnon kilpahakijaa Donald Trumpia hyväkseen tekemästä työstä.

Venäjälle Trumpin omaksuma maailmanpoliisin rooli muistuttaa, että kukaan ei ole Yhdysvaltain vaikutukselta suojassa, ja Valkoisen talon määräyksillä voidaan kaappailla silmää miellyttämättömiä presidenttejä, joilla ei ole mukiin meneviä näkemyksiä.

Zelenskyin ja Stubbinkin kannattaa siis valita solmionsa oikein –  ja varmasti myös Putinin!

Kreml todennäköisesti käyttää Trumpin toimia eräänä verukkeena sille, miksi Venäjällä olisi vastavuoroinen oikeus turvata asemiaan Ukrainassa ja muilla rajamaillaan.

Erona on, että Yhdysvallat on turvannut demokratiaa ja kumonnut diktatuureja, kun taas Venäjä ja sen edeltäjä Neuvostoliitto ovat kumonneet demokratioita ja pönkittäneet diktatuureja niin Euroopassa, Syyriassa ja Iranissa kuin Afrikan, Keski- ja Etelä-Amerikan banaanitasavalloissa sekä Kauko-Idän takapajuloissa.

Ainoastaan Venäjällä ei ole syytä olla huolissaan vaikutusvaltansa vähenemisestä Keski- ja Etelä-Amerikassa. Myös Kiina joutuu tarkemmin pohtimaan, onko oikein laskuttaa satojatuhansia euroja esimerkiksi Panaman kanavan läpikulusta holding-yhtiöidensä kautta.

Saa nähdä, milloin Trump aloittaa paidanpesun yli 60 vuotta kauppasaarretussa Kuubassa tai sosialistidiktaattori Daniel Ortegan hallitsemassa Nicaraguassa, joka oli kivenä Yhdysvaltain kengässä jo Ronald Reaganin aikana samaan tapaan kuin Chile Richard Nixonin ja Salvador Allenden aikana (aiheesta täällä).

Kunpa Trump olisi kaapannut Alaskassa vierailleen Vladimir Putinin mustaan autoonsa ja vienyt myös hänet ”New Yorkissa tuomittavaksi”.

Tunnetusti Trump itse on ollut New Yorkissa tuomittavana, tosin ajojahdin tuloksena ja huonolla syyttäjämenestyksellä, ja vaikuttavimman tuomion asiassa antoi Yhdysvaltain kansa palauttamalla hänet presidentiksi.

Suomen poliittisella johdolla ei ole eräistä vaateista huolimatta velvollisuutta Trumpin toimien moraaliseen tuomitsemiseen. Kaiken yläpuolella tässä asiassa tulee olla tietenkin Venezuelan kansan oma suvereniteetti.

Onko sitten diktaattorin kaatamisessa mitään huonoa? On toki, mutta se ei liity mitenkään öljyahneuteen.

Ilman Trumpin toimenpiteitä voitaisiin väittää, että Venezuela pitää maailman tyytyväisenä, koska sieltä tulee suuri määrä kokaiinia ja amatööripornoa. 

---

Päivitys 16.1.2026: Macho-nainen María Corina Machado pelasi oikein ja luovutti Nobel-mitalinsa Trumpille kiitokseksi diktaattorin syrjäyttämisestä. Machado pohjusti sovittelevuudellaan hyvät asemat uudeksi presidentiksi, sillä hän voitti taakseen Yhdysvaltain ulkopoliittisen tuen ja sanoi maansa irti Venezuelan ja Venäjän välisestä ”strategisesta kumppanuudesta” ja ”turvallisuusyhteistyöstä”.

Ihmisellä dinosaurusten kohtalo?

Venäjän hyökkäys Ukrainassa jatkuu. Kiina kolistelee Taiwanin portteja. Pohjois-Korea ampuu ohjuksia Japanin yli. Israelissa ja Gazan alueella leiskuu.

Näiden paikalliskonfliktien ympärille ovat kerääntyneet suuret blokit, jotka ovat jatkuvassa ideologisessa sodassa keskenään, aivan niin kuin mantereenlaajuiset valtiot Orwellin romaanissa, ja pienistä kahakoista voi tulla äkkiä suuria.

Hulluuteen hervahtamisessa ällistyttävintä on, että suursota uhkaa nyt maailmaa ilman mitään merkittävää syytä.

Olisiko ollut vaikeaa jatkaa Jeltsinin-aikaista demokratisoitumiskehitystä Venäjällä ja antaa venäläisten pitää Ikeansa? Mitä haittaa pohjoiskorealaisille olisi dynastian kumoamisesta ja siitä, että kurjuudessa pidetty kansa saisi Kimien kimityksen sijasta Samsungeja? 

Ei mitään. Päinvastoin: mikään ei olisi ollut helpompaa kuin jatkaa liberaalien demokratioiden ja vapaan markkinatalouden edistämistä maailman ympäri.

Mutta siihen puuttuivat ja kaiken pilasivat kyseisten maiden paukapäiset liiderit.

Putin vetosi Venäjän kansan vainoharhaisuuteen, ulkoisen valloittajan uhkaan, Venäjän tsaristiseen perinteeseen, ortodoksiaan ja kommunismin ajalta tunnettuun totalitarismiin sekä pönkitti sen varaan KGB-regimensä.

Kiina on maailman ainoa kommunistisesti hallittu kapitalismi ja natisee liitoksistaan sekä projisoi sisäisiä pelkojaan pienen saarivaltion ahdistelemiseen. Pohjois-Korean rakettimies kärsii hänkin klaustrofobiasta, ja hänen mukanaan koko kansa.

Kaikkialla maailmassa jo muutaman vuoden ajan jatkunut aseiden kalistelu on herättänyt pohtimaan, mikä kyseisen hulluuden kaivoi maasta.

Yksi syy voi olla monikulttuuri-ideologiaan perustuva universaali maahanmuuttoliikehdintä, joka on lähtenyt vyörymään rajojen yli ja joka on ohjannut ampumaan sisäpoliittiset rivit suoriksi eri maissa.

Kaikki maat eivät kestä myöskään globalisaatiota eivätkä megatrendinä esiintyvää metropolisoitumista ja siihen liittyvää keskittämispolitiikkaa, joka hajottaa kansakuntia sisäisesti.

Yksi syy vainoharhaisiin hyökkäyksiin ja defensioihin voi olla viime aikoina koettu koronakriisi, joka saattoi ihmiset poteroihin.

Joka tapauksessa ihmisyhteisön pölkkypäät ovat rikkoneet rauhan täysin tyhjästä.

Jos kysytään, mitä syytä Venäjällä oli hyökätä suurin surmin Ukrainaan, vastaus on: ei mitään. Venäjä käy sotaa ja tappaa sekä tapattaa ihmisiä täysin turhien ja tarpeettomien syiden vuoksi.

Tyhmimmänkin ihmisen olisi pitänyt ymmärtää, että nykyaikana ei kannata tapella Ukrainan aroista, kun ihmiskuntaa hallitaan tiedolla, eikä valloitettua kansakuntaa olisi voinut missään tapauksessa pitää aisoissa.

Putin ja hänen hallintonsa ovat vajonneet apinan tasoa alemmaksi. Nyt on maailmansota ovella keskellä nykytärkeää ja sofistikoitunutta yhteiskuntaa, jossa juuri äskettäin oli keksitty nanoteknologiaa ja monta muuta hienoa ihmiskunnan saavutusta.

Ihmiskunta on juuri menestyksensä kynnyksellä tuhoutumassa mahdollisessa ydinsodassa kokonaan, ja Putinin kaltaiset paskapäät uhkaavat tehdä elinkelvottomaksi koko planeetan.

Mikäli tilanne näyttää hetkellisesti valoisammalta ja aurinkokin kurkistaa esiin, voidaan olla varmoja, että jossakin Absurdiassa muutamat ääliöt jälleen kyllä pilaavat kaiken ja tekevät parhaansa, jotta inflaatio edelleen kiihtyisi, energianhinta nousisi ja elinolot jatkuvasti kurjistuisivat sekä siellä että täällä.

On siis käymässä, kuten psykoanalyytikko C.G. Jung katsoi puheissaan, että aika ajoin hyvinvoinnin maljan valahdettua yli ihmiskunta turhautuu omaan onnen tilaansa ja alkaa romuttaa olojaan kompleksisesti. Hän kuvaili sitä wagneriaanisella legendalla Wotanista.

Eksistentiaalisesta katoamisen uhasta ei kärsi vain ryssäinmaa vaan koko maailma.

Ihmisellä saattaa olla lähiaikoina dinosaurusten kohtalo. Murheellista mutta tavallaan myös onnekasta tässä visiossa on, että se olisi vältettävissä helposti: viemällä poliittisten hallintojen tyhmät päät giljotiinin alle, niin olisi päivän hyvä työ tehty.

Kultaranta-keskustelut: paljon puhetta, vähän asiaa

Presidentti Niinistön kesäiset Kultaranta-keskustelut muodostivat jälleen maailmanpoliittisen huomion keskipisteen, sillä osallistuivathan juttutuokioon muiden muassa sellaiset suuruudet kuin YK:n pääsihteeri António Guterres ja Kalliolan setlementin toiminnanjohtaja Heidi Nygren. Monta muuta samantasoista asiantuntijaa oli joukossa, kuten voitte lukea osallistujaluettelosta.

Sanoma-konserniin kuuluvan Ilta-Sanomien pääkirjoituksessa taivasteltiin maailman tilaa ja sanottiin etsittävän ”eväitä kaaokseen”. Lehti kirjoitti kokouksen alla:

”Yhdysvaltain presidentti Donald Trump nousee tänä vuonna tilaisuuden puhutuimmaksi hahmoksi. Hän on se kuuluisa ’virtahepo keittiössä’, jonka presidenttikausi on ollut myrkkyä sekä YK:lle että EU:lle. Yhdysvallat on YK:n suurin rahoittaja, joka maksaa 22 prosenttia YK:n budjetista. Trump irrotti Yhdysvallat YK:n kasvatus-, tiede ja kulttuurijärjestöstä Unescosta, eikä YK ole muutenkaan Trumpin lempilapsi. EU:n kanssa Trump on ajautumassa terästulleista alkaneeseen kauppasotaan. Mitä seuraa siitä, että Yhdysvallat vetäytyi Iranin ydinsopimuksesta?”

Maanantaisen paperilehden sisältä löytyvässä jutussa paheksuttiin ”voimapolitiikan” paluuta. Olen usein itse sanonut reaalipolitiikaksi sellaista politiikkaa, jossa voimankäyttö tunnustetaan ulkopolitiikan ja turvallisuuspolitiikan välineeksi. Reaalipolitiikka on mahdollisen politiikkaa, joka pyrkii mukautumaan vallitseviin oloihin ilman idealistisia oletuksia.

Tämä ei tarkoita, että kannattaisin voimankäyttöä, mutta kannatan sen tosiasian myöntämistä, että valtioiden suvereniteetti ja siihen liittyvä voimankäyttö ovat osa valtioiden välisiä suhteita pysyvästi. Niinpä asian tunnustaminen on tosiasioiden hyväksymistä.

Toimittajilta ja asiantuntijoilta voi tietenkin odottaa vaikka kuinka hullunkurisia kannanottoja, mutta tyrmistyttävimmän puheen Kultaranta-keskusteluissa piti nobelisti Martti Ahtisaari. Hän moitti tapaa, jolla demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet mielletään länsimaisiksi arvoiksi.

Lehden mukaan hän lausui, että ”[n]ämä arvot eivät ole vain läntisiä, ne ovat globaaleja” ja jatkoi: ”[s]anomalla, että demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaate ovat läntisiä arvoja olemme tehneet itsellemme karhunpalveluksen. Olemme luoneet mahdollisuuden kyseenalaistaa näitä arvoja, joiden on tarkoitus palvella kaikkia.”

Tosiasiassa demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioperiaatteeseen ”viitataan läntisinä arvoina” siksi, että vain länsimaissa niitä on noudatettu.

De jure ne voivat olla globaaleja, mutta de facto ne eivät ole sitä olleet, sillä islamistiset valtiot, Venäjä, Kiina sekä Afrikan, Kaukoidän ja Etelä-Amerikan kehitysmaat eivät niitä noudata.

Näin on oikein sanoa, että kyseiset arvot ovat läntisiä. Ne ovat myös länsimaisen rationalismin hedelmä ja Euroopasta lähtöisin.

Ilta-Sanomien mukaan ”Ahtisaari haluaisi nähdä maailman, jossa kyseisiin arvoihin sitoutumattomia ei edes harkittaisi merkittäviin asemiin kansainvälisessä järjestyksessä.”

Mitä tämä tarkoittaa? Pitäisikö Lähi-idän islamistiset maat sulkea pois kansainvälisestä yhteistyöstä siksi, että ne eivät kunnioita ihmisoikeuksia?

Asiayhteydestä päätellen kannanotto oli suunnattu enemmänkin Yhdysvaltoihin, joka irrottautui Unescosta ja vetäytyi Iranin ydinsopimuksesta.

Ahtisaaren mielipide noudattelee sosiaalidemokraattista internationalismia omassa globalistisuudessaan. Sen mukaan tiettyjä tahoja pitää sulkea pois, jotta ketään ”ei syrjittäisi”. Asenne on aivan samanlainen kuin sisäpolitiikassakin, jossa demarit kieltäytyvät hallitusyhteistyöstä perussuomalaisten kanssa ”syrjinnän vähentämiseksi”.

Tosiasiassa maailmanpolitiikkaa ei voida ohjailla Ahtisaaren mahtikäskyillä eikä edes kansainvälisillä sopimuksilla. Tällöin unohdettaisiin, että kaikki valtiot ovat pohjimmiltaan suvereeneja vallankäyttäjiä – ainakin sikäli kuin ne ovat itsenäisiä, eli niillä on oma ulkopolitiikka.

Harvardin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori David W. Kennedy on käyttänyt tästä asiantilasta kansainvälisoikeudellisen perustattomuuden nimeä.

Kansainvälisillä suhteilla ei voi olla yleispätevää, globaalia tai ”maailmanpoliittista” perustaa, koska jokainen osallistuja on perimmältään itsenäinen ja suvereeni vallankäyttäjä. Tämä puolestaan sisältää edellä mainitsemani reaalipolitiikan oikeutuksen.

Miten esimerkiksi komentelisitte Yhdysvaltoja tai Venäjää? Eikö Yhdysvalloilla ole oikeutta vetäytyä yhteistoiminnasta, josta se on maksanut lähes neljänneksen, eli väestöönsä suhteutettuna enemmän kuin yksikään muu valtio?

Eikö Suomella olisi oikeutta vetäytyä Pariisin ilmastosopimuksesta Yhdysvaltojen tapaan, kun kyseinen sopimus velvoittaa maksamaan ilmastotukea esimerkiksi Kiinalle, joka avaa jatkuvasti uusia hiilivoimaloita, jossa ympäristötehokkuus on heikko ja joka voisi maksaa ympäristönparannustoimet suoraan valtionkassastaan?

Sellainen politiikka, jonka lähtökohtana ovat epäoikeudenmukaiset arviointimenetelmät, ei voi olla sen enempää globaalin ympäristöpolitiikan kuin turvallisuuspolitiikankaan perusta.

Ympäristökysymykset valaisevat helposti, mistä on kyse. Tuotannonalakohtaisen ominaispäästöjärjestelmän soveltamisen sijaan päästöjä verrataan asukaslukuun eikä tuotettuihin hyödykkeisiin, joka paljastaisi, kuinka tehokkaasti päästöjen vastineeksi tuotetaan tavaraa tai palveluksia.

Länsimaissa ympäristösuhde on hyvä ja kehitysmaissa huono, joten länsimaiden taloutta ja teollisuutta ei pitäisi tuhota korkeilla ympäristömaksuilla tai veroilla pelkän aiheettomasti lietsotun syyllisyydentunnon pois ostamiseksi, kuten vihreät haluaisivat.

Pahimmassa tapauksessa käy niin, että kaikki työ ja tuotanto siirtyvät Kiinaan ja muihin YK:n tilastoissa edelleenkin kehitysmaiksi luokiteltuihin valtioihin. Sittenkö kaikki on myös vasemmiston mielestä hyvin?

Vasemmiston mielipiteitä myötäilevä ja Trump-vastaisuudella ratsastava Ilta-Sanomat tähyili pääkirjoituksessaan myös eteenpäin: ”EU-huippukokouksessa asialistalla on jälleen Euroopan pakolaispolitiikka, joka ravistelee pahasti Saksan hallitusta ja sitä myöten koko EU:ta.”

En sanoisi, että Saksan maahanmuutto- ja pakolaisviraston johtajan Jutta Cordtin korruptoituneisuuden paljastuminen ravistelee hallitusta pahasti. Asia on niin, että Saksan harjoittama pakolaispolitiikka kokonaisuudessaan horjuttaa nyt eurooppalaista yhteistyötä.

Saksalle olisi hyväksi, mikäli Angela Merkelin hallitus joutuisi jättämään paikkansa, sillä Merkel on ajautunut riitoihin sekä ympäröivien valtioiden, hallituskumppaniensa että oman puolueensa kanssa, ja häntä itseään vastaan on nostettu tuhat kannetta maanpetoksesta ja holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta, jonka tuloksena osassa Saksaa kolmasosa väestöstä on maahanmuuttajia.

DDR-kasvatti Merkelin johtamalla Saksalla ei ilmeisesti ole itsenäistä ulkopolitiikkaa ja suvereniteettia, eikä maan hallitus kunnioita myöskään muiden valtioiden oikeutta päättää väestöpolitiikastaan itse.

Tässä mielessä Saksan hallituskriisi voisi tervehdyttää tilannetta, ja asiaintilan korjaaminen vähentäisi huolia tulevaisuudessa.

Valtaa pitävien linnoittautuminen EU:n ja YK:n tapaisten organisaatioiden taakse osoittaa näiden organisaatioiden globalistisen luonteen. Sen mukaisesti kansainvälinen kapitalismi ja sosialistinen internationalismi paiskaavat kättä Euroopan kantaväestöjen yli. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden puolustamiseen ei ole muuta keinoa kuin kansallismielinen politiikka, joka on kovassa nousussa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

Niin sanottu Trump-ilmiö kertoo länsimaisten ihmisten aikeesta pitää elämäntavastaan, oikeuksistaan, yhteiskuntajärjestelmästään ja asemastaan kiinni.

Mitä tämä merkitsee?

Kun valtakunnankansleri Adolf Hitler saapui Immolaan onnittelemaan marsalkka Mannerheimia vuonna 1942, oli Condor-lentokoneen kyydissä myös saattomieheksi mukaan laitettu suomalaiskenraali Paavo Talvela, joka kirjoitti matkastaan seuraavasti:

”Tunnelma oli juhlallinen, kun tiesi lentävänsä avaruudessa maailmanhistorian ehkä ihmeellisimmän henkilön kanssa ja joka tapauksessa nykyajan kuuluisimman ihmisen ja suurimman neron seurassa.” (P. Talvela, Sotilaan elämä 2, Helsinki, Kirjapaja, 1977, s. 153)

Tämä useasti siteerattu ja vilpittömyydessään vaikuttava historian katkelma tuli mieleeni, kun pohdin Vladimir Putinin tämänpäiväisen Suomen-vierailun merkitystä. Tapauksesta on rakentumassa semioottisesti, diplomaattisesti ja journalistisesti omituinen näytelmä.

Putinin ilma-armada on levittänyt siipensä Suomen yläpuolelle taannoisten ilmatilanloukkausten, ”lähestymislentojen” ja nyt myös virallisen vierailun muodossa. Yleisradion uutiset valistivat, että Putinin onnittelukäynnillä satavuotiaaseen Suomeen ”puhutaan kaupasta ja Itämerestä”, ja vakuutettiin, että ”ainakin Niinistö hyötyy tapaamisesta”.

Tämän ystävällisyyden varjossa Venäjä tuo kuitenkin Itämerelle ydinsukellusveneensä ja järjestää Kiinan kanssa valtavat sotaharjoitukset. Pari viikkoa sitten Putinin erikoiskone koukkasi Euroopan-matkallaan Helsingin ja Hangon ylitse, ja samaa tyyppiä oleva Venäjän valtiojohdon käytössä oleva kone kiertelee ja kaartelee Etelä-Suomen yläpuolella ”tyyppihyväksyntää tavoitellen”.

Rajan tuntumassa on vilskettä, ja vierailulla on mahtipontiset järjestelyt. Sotilasasiantuntijakin tietää, että tällä kaikella tavoitellaan ”vain näyttävyyttä”.

Venäjän valtiojohdon kone tekee syheröä Etelä-Suomessa tavalla, joka havaitaan selvästi myös länsimaissa.

Samanaikaisesti Venäjän federaatioon kuuluvassa Tšetšeniassa homoja viedään keskitysleireille ja kidutetaan Venäjän homosensuurilakeihin vedoten. Asiasta raportoi niin venäläinen, suomalainen kuin brittiläinenkin media. Vaikka ihmisoikeusrikosten pääasiallisena syynä onkin Tšetšeniassa valtauskonnon roolia pitävä islam, kaltoin kohtelun mahdollistaa kuitenkin Venäjän lainsäädäntö.

Valtaväestöllä ei mene yhtään paremmin. Venäläisiä sotilasjohtajia erotetaan tai menehtyy ”äkillisesti”, ja toimittajia sekä heidän juttujaan ”katoaa”. Tiedotusvälineiden ripitys ulottuu myös Suomeen suuren liiderin toimiessa ”uhanalaisten kurkien johtokurkena”.

Tässä valossa on suhtauduttava äärimmäisen epäilevästi ja varauksellisesti Venäjän ystävällisyyden osoituksiin, joille helposti muodostuu pelkkä imartelun asema. Näennäisen maireuden varjossa harjoitetaan brutaalia valtapolitiikkaa, ja suomalaisten vieraskoreutta käytetään hyväksi yritettäessä sitoa Suomea muita Länsi-Euroopan maita kiinteämmin Venäjän etu- ja vaikutuspiiriin. Myös Venäjän valtiojohdon vierailujen määrä Suomeen ylittää selvästi vierailut länsimaissa, ja täällä käydään kuin omassa protektoraatissa.

Muutamille suomalaisyrityksille, kuten Finnairille, voi Venäjän myöntämistä erikoisluvista olla hyötyä, mutta olisi virhe kuvitella, että diplomatiassa voi saavuttaa mitään ilmaiseksi. Suomen ja Venäjän välisten suhteiden lämpiämisestä voidaan joutua maksamaan poliittista hintaa tilanteessa, jossa moraalinen taakka Venäjän harjoittamista vääryyksistä siirtyy sen kanssa yhteistoiminnassa oleville valtioille.

Esimerkiksi RNAV-navigointia mahtuu varmasti harjoittelemaan myös muualla kuin Helsingin yläpuolella. Venäjän päätymistä käyttämään Suomen ilmatilaa voidaankin pitää hintana valtiolliselle lentoyhtiöllemme myönnetyistä Siperian ylilento-oikeuksista.

Kukaan ei varmasti vastusta Suomen ja Venäjän suhteiden elpymistä, mutta samalla on muistettava, että Venäjän ja länsimaiden suhteet ovat jäässä nimenomaan Venäjän tekemän Krimin-valtauksen vuoksi, jonka YK on todennut laittomaksi. Näyttöä jännitteiden kiristymisestä Pohjolan alueella antaa Venäjän jatkuva varustautuminen, joka on ristiriidassa sen tarjoamien kädenojennusten kanssa.

Ristiriitaisia viestejä antamalla Venäjä pelaa kansainvälispoliittista peliä, jolla se koettaa jakaa Euroopan maita ystävällismielisiin ja vihollisiin. Siihen kelkkaan pitää varoa hyppäämästä, sillä sisäistetyt ristiriidat ovat yhteiskunnallisen valheellisuuden, poliittisen korrektiuden ja psykologisesti arvioiden myös skitsofrenian keskeinen syntysyy.

Triumfi uudelle vuodelle

Uusi vuosi on hyvien diilien paikka. Pian virkaansa astuvalla Donald Trumpilla on nyt tilaisuutensa. Hänen alaansa ovat sopimukset. Se on huomattu myös Venäjällä. Syyrian väkivaltaista hallitusta tukeva Venäjä viimeisteli Aleppon pommituksensa loppuun viime vuoden lopulla pohjustaakseen tietä neuvotteluille Yhdysvaltain kanssa.

Odotukset ovat Venäjän puolella korkealla, sillä sopimusteitse on mahdollista tuottaa suuria ulkopoliittisia voittoja. Venäjä voi esimerkiksi pystyä vakiinnuttamaan sillanpääasemansa Syyriassa, joka on Lähi-idän hallinnan kannalta yhtä tärkeä Venäjälle kuin Turkki on Natolle.

Länsivallat ovat käyneet Syyriassa keskinäistä sotaa. Venäjä on tukenut hallitusta ja al-Assadia, kun taas länsivallat ovat asettuneet demokratiaa vaativien kapinallisten puolelle. Kriisin ratkaisemiseksi on suuri paine, sillä Eurooppaan tulviva pakolaisvirta pitäisi saada loppumaan ja sotaa paenneiden päästä palaamaan kotikonnuilleen. Venäjä on Aleppon pommituksia säätelemällä säädellyt myös pakolaisvirtoja.

Syyrian sodan ja Ukrainan kriisin lopettaminen

Ratkaisun avaimet eivät ole kuitenkaan länsivaltojen, Naton, Yhdysvaltain tai Donald Trumpin käsissä, vaan Venäjän.

Yhdysvalloilla ja EU:lla olisi kaikki syyt saada rauha aikaan Syyriassa. Yhdysvallat, EU ja YK vaativat lisäksi Venäjän vetäytymistä Ukrainan alueilta talouspakotteista luopumisen vastineeksi. Putinin olisi helppo ratkaista omaa maataan koetteleva taloussaarto perääntymisellä, sillä uudessa tilanteessa vetäytymistä ei tarvitsisi kokea arvovaltatappiona. Osittain tätä mahdollisuutta pohjustaen Venäjä on voinut Donald Trumpia suitsuttaakin.

Donald Trumpin marinoimiseen voi kuitenkin olla myös toisenlaisia syitä. Venäjä toivoo, että länsivallat luopuisivat Venäjää koskevista vaatimuksistaan ja sallisivat Krimin valtauksen, Itä-Ukrainan miehityksen ja Syyrian tilanteen jäädä voimaan. Mikäli Trump suostuu tämäntapaiseen diiliin, se merkitsee etupiirijakoon perustuvan ulkopolitiikan paluuta eikä ole lännelle hyväksi.

Ratkaisijan roolissa on Venäjä. Venäjä voisi lopettaa Syyrian sodan asettumalla Yhdysvaltain, Ranskan, Britannian ja demokraattisten oikeusvaltioperiaatteiden puolelle sekä avustamalla kapinallisia syöksemään perustuslainvastaisella kolmannella kaudellaan oleva al-Assadin vallasta. Tätä Venäjä ei kuitenkaan tee vaan jatkaa Syyrian hallituksen tukemista.

Häviäjiä ovat tässä tapauksessa länsimaat, jotka kärsivät islamin laajenemismotiiveista, ja Syyrian kansa, jota Venäjä piinaa omalla vaikutusvallan tavoittelullaan. Koska al-Assadin voi syrjäyttää lähinnä Venäjä vetämällä hänen hallinnoltaan tuen, Syyrian sisällissota voidaan lopettaa, mikäli Yhdysvaltain seuraava presidentti ja Vladimir Putin pääsevät sopimukseen ja kapinalliset kansanvaltaisesti vapauttavat al-Assadin tehtävistään.

Kerta ei ole suinkaan ensimmäinen, kun Venäjä tai sen edeltäjä on tukenut jotakin hallitusta, jota epäillään kansanmurhasta tai ihmisoikeusrikoksista. Syyria saa Venäjältä edelleen lainoja, aseita ja koulutusta. Tuekseen Venäjä on hankkinut Kiinan, joka puolestaan on Pohjois-Korean merkittävin myötäilijä ja auttoi Pakistania rakentamaan ydinpommin kansainvälisen ydinsulkusopimuksen vastaisesti.

Suurvaltojen sopuun pääseminen Syyriassa edellyttää Venäjän vetäytymistä myös Ukrainasta ja Krimiltä. Länsivallat eivät taivu Venäjän tahtoon Syyriassa, koska Venäjä pitää laittomasti valtaa myös Ukrainassa. Niinpä Venäjän tulisi vetäytyä molemmilta alueilta. Juuri Venäjän uppiniskaisuus ja aggressiivinen ulkopolitiikka muodostavat sen suurvaltapoliittisen syyn, jonka vuoksi sopimusta ei synny ja sota Syyriassa jatkuu. Tässä suhteessa Putin on kuin suomalainen sinapinsyöjä. ”Kahta en vaihda: Syyriaa ja Ukrainaa.”

Vaarallista on, mikäli triumfisaatossa Yhdysvaltain presidentiksi edennyt Donald Trump tekee Putinin kanssa diilin, jonka mukaisesti Venäjä vetäytyy Syyriasta mutta pitää Krimin ja osan Ukrainasta. Tämä olisi tappio lännelle, koska Venäjä saisi pysyvästi voimaan osan jo hankkimistaan voitoista mutta länsi ei yhtäkään uutta parannusta. Siksi EU ja Yhdysvallat eivät saa antaa periksi eivätkä tinkiä pakotteista Venäjää vastaan.

Yhdysvallat ja Euroopan unioni

Trumpin kannattaa harkita tarkoin, kenen puolelle asettuu Euroopan lähialueita ravistelevissa kriiseissä. Yhdysvaltojen tärkein ulkopoliittinen suhde on sen suhde Euroopan unioniin. USA ja EU ovat toistensa suurimmat kauppa- ja investointikumppanit.

Yhdysvallat ja EU ovat olleet poliittisia liittolaisia lähes kaikissa kansainvälisen politiikan kysymyksissä, vaikka näkemyseroja esiintyykin voimankäyttöä koskevissa asioissa. Niinpä Trumpin ja Putinin ystävyys jäänee ohueksi, sillä Yhdysvaltain ja Venäjän taloudellisella kumppanuudella ei ole mitään merkitystä Yhdysvaltain asemalle ja toimintakyvylle.

Enemmän Venäjällä on ollut merkitystä Euroopan unionille, jonka välit Putinin hallintoon ovat Yhdysvaltain Venäjä-suhdetta huonommat. Koska EU kestää vaivatta tämän, en usko myöskään Yhdysvaltain ryhtyvän pelaamaan taloudellisista suhteistaan Venäjän ehdoilla. En myöskään usko kovin paljon Alexander Stubbin pelkäämään kauppasotaan, jota alettaisiin nyt käydä Yhdysvaltain ja EU:n välillä.

Viestinnällisistä taidoistaan tunnettu Trump saa todennäköisesti aikaan hyviä diilejä kansallismielisen Theresa Mayn ja konservatiivisen Angela Merkelin kanssa. Voi olla, että yksimielisyys löytyy helposti myös Marine Le Penin kanssa, mikäli hänen puolueensa voittaa Ranskan vaalit. Kansallismielisten puolueiden ja poliitikkojen nousu voi tervehdyttää kansainvälistä politiikkaa, joka kärsii internatsismin aiheuttamasta poliittisen toimintakyvyn kuoliosta.

Suomen asema uudessa maailmanjärjestyksessä

Riskinä uusien sopimusten syntymisessä on, että suuret vallat ja vähän pienemmätkin valtiot sopivat Suomen ja Ruotsin asemasta meidän ohitsemme. On mahdollista, että Suomen ja Ruotsin asemasta tehdään jonkinlainen peliväline tai että Nato tekee periaatepäätöksen, jonka mukaan se ei ota uusia jäseniä.

Näin syntyvä kiusallinen tilanne – Nato-option pois haihtuminen ja oven kertakaikkinen sulkeutuminen – eivät ole kuitenkaan Trumpin, Putinin tai eri puolilla maailmaa nousevan suuren johtajuuden vikoja. Ne ovat seurauksia Suomen sosiaalidemokraattisten presidenttien ja ulkoministerien jahkailusta ja uppiniskaisuudesta. On pelkästään suomalaisten oman sinisilmäisyyden ja hyväuskoisuuden syytä, että maamme ei ole hakenut Naton jäsenyyttä ajallaan. Oman perusfilosofiani mukaan kaikki hyvät asiat tehdään heti, eikä missään ole myöhästyminen niin pahasta kuin sodassa.

Jos Yhdysvallat vetää suojaavan kätensä Euroopan yltä, Euroopan maat joko vahvistavat omaa puolustustaan tai tekevät kukin oman sopimuksensa Putinin kanssa. Jälkimmäinen mahdollisuus on todennäköisempi ja Suomen kannalta huonompi. Asiasta oirehtii omituisella tavalla myös strategi Alpo Juntusen kannanotto, jonka mukaan Suomen kannattaisi liittoutua Venäjän kanssa sotilaallisesti. Maanpuolustuskorkeakoulun entinen professori tuskin on ajatellut aivan loppuun asti, mitä uudesta YYA-sopimuksesta Venäjän kanssa seuraisi: välitön erottaminen EU:sta ja siirtyminen Valko-Venäjän seuraksi Euraasian unioniin.

Tässä nähdään, kuinka tärkeää USA:n läsnäolo on Suomen kaltaiselle maalle. Jos EU alkaa rakoilla eri maiden Venäjä-sooloilun kautta, se vahvistaa Venäjän valtaa ja horjuttaa vallan tasapainoa Euroopassa.

Syinä paljon parjattuun epäluottamuksen leviämiseen eivät ole mediassa nimetyt ”terrorin pelko” tai vieraita kulttuureja koskeva ”ennakkoluuloisuus”. Syinä epäluottamukseen ovat terrorin aiheuttama uhka ja vieraiden kansojen laajenemismotiiveja koskeva ennakkotietoisuus.

Vain, mikäli suomalaiset pitävät kiinni lammasmaisesta hyväuskoisuudestaan ja päkäpäisestä maahanmuuton sekä monikulttuurisuuden lietsomis- ja levittämishalustaan, voivat kansalaiset valehdella toivottavansa toisilleen hyvää uutta vuotta.

Siinä tapauksessa kohdatkaamme avoimin mielin uusi monikulttuurinen maailmanjärjestys. Pankaamme pois pelko ja ennakkoluuloisuus ja tehkäämme tästä vuodesta todellinen suurten sanojen vuosi. Avatkaamme sydämemme jokapäiväisille terrori-iskuille ja alistukaamme vieraiden kulttuurien valtaan.

Sillä vasta veitsi kurkulla suomalaiset heräävät ”Pohjois-Euroopan syvää rauhantilaa” tolkuttavasta unestaan havahtuen sillä tavoin ymmärtämään todellisen tilanteemme vakavuuden. Se perustuu tosiasiaan, että taetta sen enempää sotilaallisen kuin kansantaloudellisenkaan selustamme varmistamiseen ei kerta kaikkiaan ole, vaan lennämme kuin kalifi Harun El-Pullah bagdadilaisen taikamaton päällä.

Villi länsi, Ronald ja Nancy?

Britannia sai jokin aika sitten pääministerikseen ”uuden Margaret Thatcherin”, ja Yhdysvalloissa presidentin virkaa tavoittelee nyt ”uusi Ronald Reagan”, jonka vaaliase ”Let’s make America great again”, on peräisin häneltä. Älkää siis ihmetelkö, kuinka minulle tulivat mieleen Juice Leskisen yllä olevat sanat.

Yhdysvaltoja ja Britanniaa on pidetty myös maailmanpolitiikan Isona Anttina ja Rannanjärvenä. Donald Trumpin ja Theresa Mayn linjaukset ovat syventäneet vaikutelmaa kahdesta valtiosta, jotka toimivat melko omavaltaisesti Euroopan maiden ja jopa Naton jäsenmaiden ohi.

Britannian uusi pääministeri on nähnyt Brexitissä huikeita uusien diilien mahdollisuuksia. Hän aikoo palauttaa Britannian jälleen merkittäväksi maailmanlaajuiseksi voimatekijäksi solmimalla EU-sitoumuksista riippumattomia sopimuksia kaukaisten valtioiden kanssa.

Myös Trumpin puheet ovat hermostuttaneet mannereurooppalaisia. Epäillään, että hänen tullessaan valituksi presidentiksi Yhdysvallat keskittyisi entistä enemmän sisäpoliittisten ongelmien ratkomiseen ja vetäytyisi kansainvälisiltä areenoilta – lukuun ottamatta ehkä Meksikon rajaa, jonne pystytetään muuri.

Eritoten Baltian maat ovat pelänneet jäävänsä oman onnensa nojaan, eikä Suomenkaan turvallisuusasema Venäjän kainalossa parane, mikäli Yhdysvallat vähentää kiinnostustaan Pohjolan oloihin. Maailmanpoliisina toimivaa USA:ta on moitittu tasapainottajan roolistaan Euroopassa aina, mutta maan vetäytyessä Nato-yhteistyöstä jouduttaisiin karvaasti kokemaan, mitä seuraisi, jos tuo poliisi puuttuu.

Suomalaismedia avoimen Trump-vastainen

Yhdysvaltain passivoitumista toivoen Venäjä on säestänyt Trumpia kuin Elviksen basisti. Tosiasiassa kuva Trumpin Venäjä-myönteisyydestä on median lavastama olkiukko. Siitä, että Venäjä on kiitellyt Trumpia ja koettanut sillä tavoin ”ostaa” häneltä kannatusta, ei suinkaan seuraa, että Trump olisi valmis edustamaan Venäjän etuja.

Trump voi tuottaa bugeja kansainväliseen politiikkaan, mutta hän ei ole kuitenkaan niin huono, kuin tiedotus- ja toitotusvälineet ovat koettaneet selittää. Myös Trumpin suomalaisista kannattajista on mediassa koetettu piirtää kvasipsykologisia ja stereotyyppisiä profiileja, jollaiset muodostuvat tekijöidensä irvikuviksi niiden leimaavuuden, epätieteellisyyden ja tarkoitushakuisuuden vuoksi.

Näin vaalien alla onkin hyvä palauttaa mieleen, millaista vaaleja koskeva keskustelu ja uutisointi ovat olleet.

Kun Yhdysvaltojen eräät turvallisuusviranomaiset ilmoittivat pitävänsä Trumpin lausuntoja ”turvallisuusuhkina”, Suomen mediat koettivat kääntää asiasta nousseen kohun yksiselitteisesti Trumpin vahingoksi. Totuus asiassa on kuitenkin se, että Yhdysvaltojen turvallisuusviranomaiset ovat (korkeimpien oikeuksien tuomarien ja muiden tärkeiden virkamiesten tavoin) istuvan presidentin Barack Obaman nimittämiä ja siten demokraatteja: läpikotaisin Clintonin kannattajia ja Trumpin puoluekantaisia vastustajia.

Niinpä heistä olisi ollut mahdotonta kiskoa ulos Trumpille myönteisiä kommentteja edes hohtimilla. Toimittajat jättivät kuitenkin turvallisuusviranomaisten omat taustat penkomatta ja syöttivät heidän kannanottonsa yleisölle sellaisinaan vain siksi, että kyseinen höttö sopi suomalaisen median isäkompleksia ilmentävään ja Trump-vastaiseen agendaan.

Entä miten pitäisi suhtautua Trumpilta median iloksi saatuun pohdintaan: ”Jos meillä on ydinaseita, miksemme saa käyttää niitä?” Lausauhdushan on toki aivan samanlainen kuin tyhmän blondin huomio: ”Hei, meillä on hiustenkuivain, joten miksi emme ottaisi sitä kylpyyn?!”

Jo aiemmin olemme oppineet, että kaikkea, mitä presidenttiehdokas sanoo, ei tarvitse ottaa todesta. Hän jos kuka on asemassa, jossa voi laukoa myös vitsejä. Häntä ei nimittäin uhkaa sensuuri, vaan häntä seuraa ja jäljentää maailman koko lehdistö helikoptereista, periskoopeista ja peep show -huoneiden glory holeista käsin. (Mielipahaksenne joudun ilmoittamaan, että minä en valitettavasti voi päätyä Yhdysvaltain presidenttiehdokkaaksi välttääkseni sensuurin tai saadakseni julkisuutta, sillä en ole syntyperäinen Yhdysvaltain kansalainen.)

Mutta sen tiedän, että jos vitsisi otetaan todesta tai sinua aletaan sensuroida, olet mielipidejohtaja – siis vallan keskiössä. Trump on.

Ydinaseet ovat hyvä vokaalisten artikulaatioharjoitusten aihe, sillä niiden käyttökynnys on erittäin korkea. Käänteisesti lausuttuna tämä tarkoittaa: jotta ydinaseilla olisi minkäänlaista merkitystä, niiden käyttöä tulee pitää uskottavana. Niinpä laukaisusalkun haltijaksi ei kelpaa kukaan järkevältä vaikuttava poliitikko. Vastustajan pitää voida pelätä presidenttiä siksi, että hän vaikuttaa arvaamattomalta.

Juuri siksi presidenttien olkapäällä onkin aina istunut sotaa lietsovia Moskovan tai Washingtonin haukkoja niin idässä kuin lännessäkin. Holtittomalta vaikuttava sutkaus on siis retorinen ase, jolla yritetään pitää ydinaseiden käyttöä mahdollisena, ja sen vuoksi Trumpin kannanottoa voidaan pitää strategisesti perusteltuna, jopa taitavana hämäyksenä, joka lisää pelotteen vaikuttavuutta.

Kehnoa tässä on, että Venäjä on käyttänyt samaa taktiikkaa jo vuosien ajan, eli tilaus jännitteen lisääntymiseen ja kielen kovenemiseen on tullut aseitaan kalistelevalta Putinilta. Median omakuvan kannalta puolestaan kurjaa on, että suomalainen lehdistö ei reagoinut yhtä voimakkaasti Putinin Docventures-ohjelmasarjan propagandadokumentissa käyttämään ydinpeloteviittaukseen eikä myöskään Venäjän suurlähettilään viime keväänä väläyttämään mahdollisuuteen hyökätä ydinaseilla vehreään Tanskaan. – Miksihän?

Lehdistö ei aloittanut suurta Venäjän vastaista kampanjaa myöskään venäläispoliitikon uhkauksesta hyökätä ydinaseilla Norjaan. Sen sijaan media kohisee Trumpin suorapuheisuudesta ja Yhdysvaltain molempien ehdokkaiden taustatahoihin liittyvistä seksiskandaaleista, vaikka niillä ei ole mitään merkitystä kummankaan ehdokkaan kyvylle pärjätä presidenttinä.

Ketkä ratkaisevat vaalin?

Trump ei ole Yhdysvaltain presidentinvaalin loppusuoralla siksi, että hän olisi niin etevä, vaan siksi, että Hillary Clinton on vastustajaksi niin huono. On omituista, ettei yli 300-miljoonaisesta kansakunnasta seuloudu ehdokkaaksi keitään muita kuin TV-viihteestä tuttu liikemies ja entisen presidentin puoliso. He ovat kuin kaksi kreisikomediasta lainattua ”Amerikan presidenttiä” tai Terminaattoria, jotka on pantu kamppailemaan toisiaan vastaan.

Samanlaisia tilanteita on tosin nähty Suomenkin presidentinvaaleissa, esimerkiksi vuonna 1994, kun kansakunnan kaapeista kaiveltiin mahdollisimman epäpoliittisia ehdokkaita suosion alamäkeä tai ylämäkeä laskettelemaan. Ulkoministeriön jostakin virastosta löydettiin lopulta tuo Ahtisaari. Yhdysvaltain demokraateilla olisi ollut heittää peliin Hillary Clintonia parempi ehdokas, Bernie Sanders, ja nykytilanteessa libertaarien Gary Johnsonillakin on mahdollisuus olla ”prosenteilla mukana”.

Clinton on kirinyt Trumpin etumatkan umpeen ja ohittanutkin hänet siksi, että hänellä on puolellaan yksi seikka: hänen naiseutensa. Naiseus onkin naisen paras poliittinen ryhmittymä. Naiset äänestävät Clintonia yli puoluerajojen sen vuoksi, että nainen on nainen. Kaikki demokraattimiehet taas äänestävät Clintonia oman puolueuskollisuutensa vuoksi. Trumpia äänestävät lopulta vain republikaanimiehet. Sukupuoleensa vedoten naisehdokkaat keräävät yli puolet äänistä monissa muissakin yhteyksissä. Tämän vaalin ratkaisee siis feminismi.

Sen sijaan mitään ratkaisuja Yhdysvaltain talous- ja sisäpoliittisiin ongelmiin Clinton ei ole pystynyt vaalitaistelussa esittämään, ei myöskään luomaan tulevaisuudentoivoa. Hänen politiikkansa on defensiivistä ja tuo mieleen Bill Clintonin sanat ”I didn’t do it” sekä suomalaisen puhelinfirman kehotuksen kieltäytyä laskusta: ”Say no to Bill!”.

Mikä sitten on tuonut kaksi kehnoa tai enintään keskinkertaista ehdokasta loppusuoralle?

Sekä Suomen että Yhdysvaltain mediassa on esitetty avoimen tarkoitushakuisia, leimaavia ja puolueellisia toiveita, joiden mukaan ”murskavoitto Clintonille riittäisi osoittamaan, että Yhdysvallat ei tue Trumpin muukalaisvihamielistä ja sisäänpäin käpertyvää viestiä”.

On muistettava, että syy USA:n ongelmiin ei ole Trumpin, vaan syyt ovat globalisaatiossa ja internationalismissa, jotka ovat kommunistisen ja ihmisoikeuksia polkevan Kiinan johdolla vieneet työpaikat yhdysvaltalaisilta sekä siirtäneet ne Kaukoitään (Yhdysvalloista katsoen kaukaiseen länteen). Syy on myös kehitysmaalaisten vyöryssä Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan. Sen takana puolestaan on kolmannen maailman väestöräjähdys, joka on huonon väestöpolitiikan, taikauskon ja vastuuttoman perhesuunnittelun seuraus. Niinpä on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että länsimaiden kansakunnat reagoivat maahanmuuttoon, joka voi johtaa kulttuurisiin ristiriitoihin, epäoikeudenmukaisuuksiin ja teollisten kulttuuriemme taantumiseen.

Nykyinen maahanmuutto (en tarkoita eurooppalaisten maahanmuuttoa) on keskeinen syy Yhdysvaltain sosiaalipoliittisiin, talouspoliittisiin, kulttuuripoliittisiin, kielipoliittisiin ja turvallisuusongelmiin, ja Trumpin pyrkimykset maahanmuuton vähentämiseksi ovat perusteltuja. Ongelma on, että pelkät sanat eivät siihen riitä.

Miten käy?

Jos Trumpista tulee presidentti, hän ei voi jatkaa suorasanaisuutensa aallonharjalla. Hänen altaan puuttuu kylmän sodan aikaisen vastakkainasettelun kantoaalto. Reaganin aikainen Neuvostoliiton syyttely ei toimi, sillä ongelmien ydin oli tuolloin paikannettavissa pelkkään kommunistiseen järjestelmään. Nykyisessä moninapaisessa maailmassa vihollisia on haukuttaviksi liikaa.

Niinpä on kohotettava kansakunnan omaa profiilia, ja tämä merkitsee vetäytymistä kansainvälisiltä areenoilta. Myös Trump joutuu tinkimään lupauksistaan. Se käy kuitenkin helposti. Jos Trump voittaa vaalin, hänet laitetaan virassa ollessaan kuriin.

Yhdysvaltain presidentti ei ole nimittäin henkilö vaan instituutio. Aivan riippumatta siitä, kuka tulee valituksi presidentin virkaan, hänen viralliset puheensa esiluetaan kymmenien virastojen toimesta katteettomien lupausten, uhkausten tai sitoumusten välttämiseksi, tietovuotojen estämiseksi ja valheellisten faktojen varmistamiseksi. Presidenttiä kapuloidaan ja kuljetetaan lepositeissä Air Force Onella maasta toiseen. Avustaja kertoo satelliittipaikantimesta, missä päin maailmaa kulloinkin ollaan.

Psykologisesti tulkiten hämmästyttävää on ihmislajin yleismaailmallinen taipumus järjestäytyä hierarkkisesti ja auktoriteettikeskeisesti jonkun yhden suuren liiderin johdettavaksi, vaikka hänen rationaliteetistaan tai terveydentilastaan ei olisi mitään varmuutta. Näin on yhtä hyvin Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Australian aboriginaalien keskuudessa kuin työläisten viimeisissä paratiiseissa: Pohjois-Koreassa, Kiinassa ja Kuubassakin.

On jännittävää nähdä, mitä suuntaansa muuttamassa olevat Yhdysvallat ja Britannia, nuo maailmanpolitiikan Iso-Antti ja Rannanjärvi, saavat yhdessä aikaan. Todennäköisesti molemmat onnistuvat kääntämään tilanteen omaksi edukseen, mikä ei välttämättä ole kateudesta vihreiden EU-maiden etu.

Euroopan valtiot kärsivät euroalueen pysyvästä taantumasta, hurjasta velkaantumisesta, kansallisvarallisuuden valumisesta pankeille ja unionimuodostelman solmimista hirttosilmukoista. Tässä tilanteessa Trumpin voitto saattaa edistää kansallisvaltioaatteen paluuta, kun taas Clintonin valinta merkitsisi globalisaatiotrendin jatkoa.

Siitä olen varma, että kun euron suurinflaatio käynnistyy sisäisten devalvaatioiden jatkuessa ja EKP:n maksaessa valtioiden velkoja seteli- ja bittirahoituksella, dollarin ja punnan vahvistuminen puolestaan alkaa imeä sijoituspääomaa Euroopasta ja sinkoaa lopulta USA:n ja Britannian taloudet häikäisevään ja pitkään jatkuvaan nousuun. Maailmassa, jota hallitaan kapitalistien maskoteilla – tiedolla, rahalla ja aseilla – Yhdysvallat ja Britannia sytyttävät sikarinsa aina.