Asumisoikeuksien kumouslaki kuin Saimaan kanavan ryöstö ja vuokraus

Kun Neuvostoliitto oli sodalla ryöstänyt Suomen Karjalan ja osan Saimaan kanavasta, se tarjosi kanavaa suomalaisille vuokrattavaksi.

Suomalaiset vuokrasivat sitten sen, mikä heille todellisuudessa kuului.

Petteri Orpon (kok.) hallitus on nyt luonnostellut lakiesityksen, jolla asumisoikeusasukkaiden asumisoikeussopimuksia esitetään irtisanottaviksi talojen aso-vajaakäytön tilanteissa.

Korvaukseksi hallitus esittää, että irtisanotut asukkaat saisivat jatkossa ostaa aso-asuntonsa omaksi tai vuokrata sen itselleen, tosin tarkemmin määrittelemättömällä vuokralla. Esityksen perusteluissa lausutaan (luku 12.2.1, s. 26): 

”Ehdotetussa sääntelyssä turvattaisiin asumisoikeuden haltijan asema monilla tavoin. Omistajan olisi tarjottava ensisijaisesti asumisoikeuden haltijalle omaksilunastusoikeutta ja toissijaisesti vuokrasopimusta tai muuta vastaavaa asuntoa paikkakunnalla. Asumisoikeuden haltijalla olisi siis mahdollisuus jatkaa pysyvää asumistaan asuntonsa omaksilunastamalla.”

Lakiesityksen johdannossa asiaa luonnehditaan seuraavasti:

”Asumisoikeuden haltijoiden asumisturva varmistettaisiin asunnon omaksilunastamismahdollisuudella sekä vuokra- tai asumisoikeussopimuksen tarjoamisella.”

Esitetyistä perusteluista voidaan päätellä, että ensin aso-asukkailta poistettaisiin asumisoikeus, ja taivuttelua vuokralaiseksi tai asunnon omaksi lunastamiseen kuvaillaan asukkaan aseman turvaamiseksi.

Tilanne vastaisi Saimaan kanavan riistoa ja vuokrausta takaisin sen haltijalle.

Ensin romutettaisiin aso-oikeudet, ja hyvitykseksi tarjotaan mahdollisuutta vuokrata se, mikä asukkaalle kuuluu. Näin asumisoikeusasukkaat syöstäisiin onnen ensimmäiseltä portaalta takaisin uuden pehtoorin vuokraorjuuteen.

Petteri Orpo aikoo aso-romutuksen alulle panneen ex-ministeri Kai Mykkäsen (kok.) ja tämän työtä jatkaneen Sari Multalan (kok.) tuella ryssiä Suomen noin sadantuhannen asumisoikeusasukkaan perusoikeudet ja kumota tärkeät oikeusvaltioperiaatteet, joihin kuuluu asukkaiden omaisuudensuoja ja asuinturva.

Kyse on Kokoomuksen ja yksityisten aso-yhtiöiden yhteisistä toiveista alulle lähteneestä asumisoikeuksien ”käyttö- ja luovutusrajoitusten” (eli suomeksi: myyntikieltojen ja vuokrausrajoitusten) poistamisesta, jota härskillä tavalla kehataan sanoa ”rajoituksista vapauttamiseksi”. Tällä brezhneviläisellä sanankäytöllä koetetaan himmentää se, että kyse on asukkaiden vapauttamisesta heidän oikeuksistaan.

 

Asumisoikeuslaista irtisanomislaki?

Ministeriö on lähettänyt lausuntokierrokselle lainmuutosesityksen, jolla nykyiset asumisoikeussopimukset voitaisiin sanoa yhtiöiden aloitteesta irti, jos aso-talossa enää 1/3 tai vähemmän aiempien aso-lakien aikana solmituista asumisoikeussopimuksista on voimassa (muiden huoneistojen ollessa nykyisen aso-lain 74 pykälän nojalla esimerkiksi vuokrattuina).

Lainmuutoksen jälkeen solmitut uudet sopimukset puolestaan voitaisiin sanoa irti, jos 1/2 tai vähemmän aso-talon asunnoista on aso-käytössä.

Hallitus tarjoaa hyvitykseksi aso-asukkaalle mahdollisuutta lunastaa aso-asuntonsa omaksi tai vuokrata aso-asuntonsa itselleen jollakin laissa määrittelemättömällä vuokratasolla.

Tosiasiassa nämä mahdollisuudet eivät kompensoisi sitä oikeushyvää, josta aso-asukkaat ovat asumisoikeusmaksunsa maksaneet. Kyseessä ei olisi siis oikeussuojakeino.

Kyseessä ei voisi olla myöskään hyvitys eikä korvaus menetetystä kodista. Hyvityshän ei voi olla mikään sellainen, että asukkaalle tarjotaan ostettavaksi tai vuokrattavaksi jotakin, mikä asukkaalla jo on ja mistä asukkaat ovat sopineet aso-maksun maksaessaan.

Hyvitys ei olisi kyseessä siksikään, että kuka tahansa aso-asukas voi nykyisenkin lain voimassa ollessa ostaa asunnon omaksi mistä tahansa muualta tai vuokrata asunnon vuokramarkkinoilta! Joten mitäpä hyvitystä tuohon sisältyisi?

Sairasta hallituksen esityksessä on, että siinä puhutaan hyvityksestä ikään kuin asumisoikeuksien kumoaminen olisi läpihuudettu juttu ja kyse olisi vain siitä, millä turpaan lyötyjä asukkaita voitaisiin lepyytellä. Kyseessä on tyypillinen kokoomuslainen pöyhkeys, häätömentaliteetti ja torpparimielialan lietsonta, joilla asukkaista tehtäisiin evakkoja.

 

Kokoomus yrittää tuhota asumisoikeusjärjestelmän

Aso-asuntojen käyttö- ja luovutusrajoitusten purkaminen kumottiin perustuslakivaliokunnassa, kun nykyistä, vain vähän aikaa sitten, uudistettua Asumisoikeuslakia 393/2021 käsiteltiin.

Perustuslakivaliokunnan (PeVL 5/2021) mukaan laki voitiin käsitellä tavanomaisen lain järjestyksessä vasta, kun esityksestä oli poistettu aso-yhtiöiden vaatimus, että aso-asuntoja pitäisi saada myydä ja asukkaat vuokralaistaa.

Hanke todettiin tuolloin ”käyttö- ja luovutusrajoituksista vapauttamisen” osalta asukkaiden perustuslaillisen omaisuudensuojan ja asuinturvan vastaiseksi.

Nykyinen aso-laki hyväksyttiin lopulta Sanna Marinin (sd.) hallituksen esittämänä tavanomaisen lain säätämisjärjestyksessä, kun esityksestä oli poistettu nuo käyttö- ja luovutusrajoitusten madallusvaateet. Jo Juha Sipilän (kesk.) hallitus kampesi niitä voimaan, mutta silloinen asuntoministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) veti lakiesityksen pois juuri ennen vaaleja 2019.

Nyt Kokoomus on toistamassa aso-yhtiöiden pitkään hehkuttaman vaatimuksen ja junttaa lainmuutosta läpi käyttäen puuhapirkkoina puolueen asuntoministereitä. Kai Mykkänen avasi Pandoran lippaan tilaamalla kavereiltaan puolueellisia selvityksiä aso-järjestelmän muka-huonoudesta heti hallituskauden aluksi. Seuraajansa asuntoministerinä Sari Multala aikoo esitellä lainmuutosvaateet eduskunnalle, vaikka liiketalouden etiikan dosentti Jukka Kilpi totesi lakiesityksen perustelut läpikotaisin valheellisiksi täällä ja tuomitsi aso-asukkaisiin suunnatun jatkuvan painostuksen myös täällä.

Olen ilmoittanut eduskunnan valiokunnille ja oikeuskanslerille, että käsitykseni mukaan lainmuutos vaarantaisi asukkaiden perusoikeudet tavalla, jonka vuoksi lakia ei voida käsitellä ilman tutkintaa perustuslakivaliokunnassa.

Olen ilmaissut kantani myös Lausuntopalvelussa ja antanut lausuntoni ministeriölle. 12-sivuisen lausuntoni voi ladata PDF-muotoisena täältä.

Katsotaanpa yksityiskohtaisemmin, mikä lainmuutosesityksessä on vikana.

Aso-sopimusten irtisanominen talojen aso-vajaakäyttöä koskevissa tilanteissa

Asumisoikeustalojen ”aso-vajaakäyttötilanteita” koskeva pykälä on lainmuutosesityksen kelvottomin, koska sen kautta voi avautua suora tie asumisoikeusasuntojen irtisanomisiin ilman tosiasiallisia perusteita.

Esitetyn pykälän 88 a ensimmäisessä kappaleessa kirjoitetaan käyttö- ja luovutusrajoituksista vapauttamisen edellytyksistä, että vapauttaa voidaan,

”jos talon huoneistoille ei ole kysyntää asumisoikeusasuntoina ja tästä syystä talossa on jäljellä asumisoikeuden haltijoita kolmasosassa tai alle kolmasosassa talon huoneistoista.”

Tässä kohdassahan ei ole ollenkaan määritelty, mitä tarkoitetaan sillä, että ”ei ole kysyntää asumisoikeusasuntoina” – esimerkiksi missä ajassa ja millä käyttövastikkeiden hintatasolla? Tämä on jätetty lainmuutosehdotuksessa avoimeksi, eikä niin tulkinnanvaraista lakia voitaisi eikä pitäisi hyväksyä.

Jos sitten mennään eteenpäin ja luetaan saman pykälän 88 a kohdasta 4, että ehtona on, että

”talon huoneistoista perittävillä käyttövastikkeilla tai vuokrilla ei ole voitu kahtena edellisenä vuotena kattaa talon hyväksyttäviä vuotuisia pääoma- ja hoitomenoja”,

tämähän tarkoittaisi, että yhtiön kaksi peräkkäistä asuintalokohtaista tappiovuotta avaisivat mahdollisuuden aso-sopimusten irtisanomisiin, vaikka tappiot voivat johtua pelkistä suhdannevaihteluista tai yhtiön tahallaan aiheuttamista omista toimenpiteistä.

Yhtiöt olisivat heti vähäistenkin talokohtaisten tappioiden kohdatessa valmiita irtisanomaan aso-sopimukset, vaikka yhtiö kokonaisuutena olisi voitollinen.

Tämä mitätöisi aso-yhtiöiden sisäisen pääomakulujen tasausjärjestelmän (AsoL 35 §) merkityksen talokohtaisten tappioiden tasaajana ja tarkoittaisi, että aso-yhtiöt voisivat pyrkiä eroon kaikista vähänkin tappiollisista asuintaloyksiköistään ottamatta mitään vastuuta sopimusten sitovuuden (pacta sunt servanda) periaatteesta.

Pääomakulujen tasausjärjestelmän tarkoitus on tasoittaa asuintalojen keskinäistä voitollisuutta ja tappiollisuutta aso-yhtiöiden sisäisessä taloudessa. Lainmuutoksen tuloksena luotaisiin automaatti, jolla jokainen tappiollinen asuintaloyksikkö deletoitaisiin pois myytäväksi.

Mitä jos teollisuusyrityksetkin myisivät pois uutuudenkiiltävät tuotantovälineensä vain siksi, että ne ovat aluksi ”tappiollisia”? Yritysten sisäinen tasaus on liiketalouden keskeinen instrumentti, jota ilman mikään uudistuminen ei olisi mahdollista. Aso-lainmuutoksen tehtävä on pelkästään destruktiivinen, ja se tähtää koko järjestelmän kokoomuslaiseen tuhoamiseen.

Käyttövastikkeiden tasoa ja kantoa sekä talojen tuottoisuutta rajoittaa aso-lain sisäinen ja sinänsä perusteltu vuokravertailurajoite (AsoL 33 §, 3 mom.), joten tilapäiset ja talokohtaiset tappiot voivat yhtiöiden sisällä johtua myös niistä – ja toki myös edellä mainituista pääomakulujen tasausjärjestelmässä olevista kallistumista, jotka olisivat helposti säädeltävissä yhtiöiden päätöksenteossa.

Kuitenkin kyseisellä lainmuutoksella 88 a § tehtäisiin mahdolliseksi irtisanoa asuintalokohtaiset aso-sopimukset vain siksi, että aso-yhtiö ei saa omasta mielestään tarpeeksi liikevoittoa tai on tarkoituksellisesti ajanut taloutensa huonoon jamaan asuntoja realisoidakseen. Tämä voisi johtaa samaan kuin esitetyn pykälän 88 b mahdollistama konkurssikeinottelu, josta mainitsin PDF-lausunnossani.

Lainmuutos syventäisi aso-yhtiöiden vallankäyttöä

Aso-sopimusten irtisanomisten viimekätiset perusteet jäisivät julkisuudelta salatuiksi.

Voidaan kysyä, miten aso-asuntojen aso-vajaakäyttötilanne voitaisiin taloudellisesti arvioida, kun aso-asukkaille esitettävät (ja aso-yhtiöiden tilinpäätösten liitteenä myös olevat) käyttövastikelaskelmat, päätetilinpäätökset ja minimipöytäkirjat eivät kerro talojen hoitokulujen lisäksi (noin 25 % kokonaisvastikkeesta) mitään talokohteiden taloudesta vaan jäisivät Osakeyhtiölain mahdollistaman salassapidon piiriin.

Jäisi siis täysin aso-yhtiöiden omaan valtaan arvioida realisoimisuhan alle saatettujen talokohteiden talouden todellista tilaa. Muutamat aso-yhtiöt (kuten jopa kunnallinen Haso Oy) ovat ottaneet pisteytykseen perustuvan tasausjärjestelmän rinnalla käyttöön myös ”harkintakertoimeksi” ilmoittamansa menettelyn, jolla käyttövastikkeita muokataan vielä 10 prosentin verran suuntaan tai toiseen ja jonka vuoksi käyttövastikkeet ovat nousseet tietyissä taloissa kuin hattaran hinta.

Lainmuutoksen tuloksena asukkaat tai viranomaiset eivät voisi tietää olennaisia asioita talokohteiden taloudesta vaan olisivat entistä enemmän pelkästään aso-yhtiöiden manipuloimien taloustietojen varassa, joihin vaikuttaa yhtiöiden kyky säädellä kiinteistöjen taloutta muun muassa pääomakulujen tasausjärjestelmällä ja erilaisilla harkintakertoimilla. Esityksen mukainen laki mahdollistaisi omistajien mielivallan.

Kaikki paha ei valtionhallituksessa tule tietenkään vain Kokoomuksesta. On mahdollista, että myös vaalilupauksensa pettäneen (”perusturvasta ei leikata”) Riikka Purran (ps.) erityisavustajaksi päätynellä Asmo Maanselällä on näppinsä pelissä. Kristillisten entinen nuorisopoliitikko Maanselkä on Avain-asuntojen entinen markkinointipäällikkö ja osaa nyt ajaa yksityisten aso-yhtiöiden etua valtioneuvoston linnassa. 

 

Pallo on perustuslakivaliokunnalla, oikeuskanslerilla, EIT:llä ja EY-tuomioistuimella

Kuten jo tämän kirjoituksen alussa totesin, vääristynyttä koko lainmuutoksessa on se, että hyvitykseksi asumisoikeuden riistosta tarjotaan asukkaille mahdollisuutta ostaa tai vuokrata sellaista, mikä asukkaalla jo oikeutetusti ja maksetusti on.

Lainmuutoksella lopetettaisiin se ainoa omaisuusarvoinen oikeushyvä, eli asumisoikeus, josta aso-asukkaat ovat nimenomaisesti aso-maksunsa maksaneet.

Tällaisella lainmuutosesityksellä ei pitäisi olla menestymisen mahdollisuutta oikeusvaltiossa.

Hallituksen esitys on ennenkuulumattoman röyhkeä ja häikäilemätön ja horjuttaisi pahoin asukkaiden oikeusvarmuutta, sääntelyn ennakoitavuutta ja yksilöiden luottamuksensuojaa sekä vaarantaisi lainsäädännön linjajohdonmukaisuuden ja pragmaattisesti huonontaisi (ja on jo nyt huonontanut) aso-järjestelmän yleistä luottamusta asuntomarkkinoilla.

Olen pyytänyt asiaan ennakkovalvonnanomaista kannanottoa oikeuskanslerilta, koska PeL 74 §:n mukaan ylin perustuslainmukaisuudesta päättävä toimielin on Suomessa eduskunnan perustuslakivaliokunta, joka kärsii kehälle kiertyvästä kaksoisroolistaan yhtäältä hallituksen lakiesitysten arvioijana ja toisaalta hallituspuolueiden edustajista koostuvana elimenä eikä siten voi edustaa riippumatonta lausunnon antajaa.

On olemassa vaara, että laki viedään läpi näennäisesti perustuslain mukaisena vain siksi, että hallituspuolueilla on enemmistö myös perustuslainmukaisuutta arvioivassa perustuslakivaliokunnassa.

Jos lainmuutos viedään ministeri Sari Multalan esittelemänä läpi, joutunemme yhdessä Suomen Asumisoikeusasukkaat ry SASOn ja noin sadantuhannen asumisoikeusasukkaan kanssa hakemaan asiaan ratkaisua Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta tai Suomen valtion ja EU:n säädösten keskenään konflikoituessa myös EY-tuomioistuimelta.

 

Hallitus koettaa käynnistää asukaspaon tyhjentääkseen aso-talot myytäviksi

Sen lisäksi, että lainmuutoshanke on perusoikeuksien valossa oikeuttamaton, voidaan kiinnittää huomiota tapaan, jolla asumisoikeuslakia on koetettu vuodesta toiseen jyrsiä poliittisesti ja ideologisesti ohjatuilla väittämillä.

Aso-asukkaita on jatkuvasti ajettu palavilla seipäillä vuokralaisiksi, vaikka aso-lailla on ollut tarkoitus konstituoida pitkäaikaisiksi ja jopa elinikäisiksi tarkoitettuja asiaintiloja ja suhteita.

Aso-järjestelmä ei ole muutoshankkeen käynnistäneen hallituksen ja ex-ministeri Kai Mykkäsen väitteistä poiketen ”riskikeskittymä” vaan menestystarina, jota kannattaa jatkaa nykymuodossaan.

Aso-yhtiöt eivät kärsi (hallituksen tilaamissa selvityksissä väitetystä) asukaskadosta siksi, että aso-järjestelmä sinänsä olisi kriisissä, vaan siksi, että hallitus on aso-järjestelmää kyseenalaistavilla ja horjuttavilla toimillaan itse heikentänyt asukkaiden luottamusta aso-järjestelmään.

Tämän kelvottoman politikoinnin seurauksena monet aso-asukkaat pelkäävät menettävänsä aso-kotinsa.

Aso-yhtiöt kärsivät vuosina 2024 ja 2025 asukaspaosta, joka johtui asukkaiden tuntemasta epäluottamuksesta, kun hallituksen aikeet järjestelmän romuttamiseksi tulivat julki.

Jos nyt Asumisoikeuslakia muutettaisiin siten, että uudet (vastaisuudessa solmittavat) aso-sopimukset tehtäisiin aso-yhtiöiden puolelta irtisanottaviksi, kun 1/2 talon asunnoista on aso-käytössä (muiden ollessa nykyisen lain 74 §:n mukaisesti vuokrattuina), tämä todellakin voisi johtaa asuntojen aso-käyttöasteen vajoamiseen. Tätä esitetään lainmuutosesityksen kohdassa 88 c §.

Jos edelleen lainmuutoksen tuloksena vanhat (aiempien aso-lakien aikana tehdyt sopimukset) tehtäisiin aso-yhtiöiden puolelta irtisanottaviksi, kun enää 1/3 talon asunnoista on aso-käytössä (muiden ollessa nykyisen lain 74 §:n mukaisesti vuokrattuina), tämä voisi johtaa ketjureaktioon ja myös nykyisten aso-sopimusten mitätöimiseen taannehtivan lain kiellon (ex post facto) vastaisesti. Tällaista esitetään lainmuutosesityksen kohdassa 88 a §.

Lainmuutoksella tehtäisiin siis mahdolliseksi se, että aso-yhtiöt voisivat tahallaan vajottaa aso-käyttöastetta: ensin puoleen ja sitten yhteen kolmasosaan ja edelleen alemmaksi siten, että kaikki aso-asunnot voitaisiin myydä aso-asukkaiden alta!

Joka tapauksessa kyse olisi sopimusten sitovuuden periaatteen vastaisesta toimenpiteestä ja erään oikeusvaltioperiaatteen mitätöimisestä koskien voimassa olevia aso-sopimuksia.

Asuntojen aso-vajaakäyttötilanteita koskeva kohta 88 c § – jolla uusien sopimusten alaiset aso-asukkaat aiotaan poikkeuttaa nykyisen ja edeltävän aso-lain voimassa ollessa solmittujen sopimusten alaisista aso-asukkaista – johtaisi asukkaiden asuinturvan ja omaisuudensuojan vaarantamisen ohella myös aso-asukkaiden väliseen perustuslailliseen yhdenvertaisuusongelmaan.

Uudet sopimukset nauttisivat huonompaa lainsuojaa kuin vanhat, mikä olisi selvä lain huononnus uuden aso-sopimuksen solmivien asukkaiden kannalta.

Myös dosentti Kilpi kumoaa kirjoituksessaan ”Viedäänkö asumisoikeus valheilla?” kaikki asumisoikeuslain muutosesityksen perustelut pitäen niitä perättöminä.

Tosiasia onkin, että aso-järjestelmä on ollut ja on edelleen sekä aso-yhtiöille että valtiolle erittäin kannattava, ja vain poistoja manipuloimalla tiettyjen asuintalojen tulos on voitu saada näyttämään tappiolliselta.

 

Lainmuutos kannustaisi realisoimaan asunnot ja mahdollistaisi konkurssikeinottelun

Yhtään aso-yhtiötä ei ole haettu järjestelmän olemassaolon aikana konkurssiin, joten valtion takausvastuut eivät ole langenneet maksettaviksi. Myös valtion korkotuki on jäänyt korkotukileikkurista johtuen vähäpätöiseksi.

Kuitenkin valtio on saanut etua siinä, että aso-asukkaat ovat maksaneet 15 prosenttia aso-asuntojen tuotantokustannuksista lakisääteisellä aso-maksullaan, jolloin täytetakauksia ei ole siltä osin tarvittu.

Näin aso-järjestelmä on tullut julkiselle taloudelle edullisemmaksi kuin tuettujen vuokra-asuntojen tuottaminen, ja väitteet järjestelmän kalleudesta julkiselle taloudelle ovat totuuden vastaisia.

Myös aso-yhtiöt ovat hyötyneet, sillä järjestelmä on asukkaille omakustannusperustainen, toisin sanoen asukkaat maksavat käyttövastikkeillaan (vuokraa vastaava kuukausisuoritus) sekä asumisen pääomakulut että juoksevat käyttökulut.

Jos asunnoista tehtäisiin nyt myytäviä tai vuokrattavia, se tarkoittaisi asukkaan keskeisen omaisuusarvoisen oikeuden, eli asumisoikeuden, menettämistä ja aso-yhtiöille valtavan liikevoiton saavuttamista omalla nollasijoituksellaan, kun yhtiöt pääsisivät realisoimaan asukkaiden maksamat talot.

Lainmuutoksen verukkeena käytetään aso-yhtiöiden mahdollisia konkurssitapauksia, vaikka konkursseista tai konkurssiuhista ei ole saatu näyttöä aso-järjestelmässä.

Lainmuutos saattaisi jatkossa kannustaa aso-yhtiöitä tahallaan hankkiutumaan maksukyvyttömiksi ja hakemaan itsensä konkurssiin päästäkseen realisoimaan aso-asunnoissa olevan varallisuuden omistajatahojensa hyödyksi!

Jos valtio puolestaan rimpuilisi lakiesityksen mukaisesti irti ARA- ja Varke-lainasopimuksissa sovituista takausvastuistaan, se tarkoittaisi, että valtion takaukset menettäisivät luottamuksensa myös laajemmin.

Lainmuutos osoittaisi ja mahdollistaisi, että liikevoittoa tavoittelevat ja tuottavat yksityiset aso-yhtiöt ovat valmiita vähäpätöistenkin tappiojaksojen eteen tullen lopettamaan toimintansa ja hakeutumaan konkursseihin Konkurssilain vastaista konkurssikeinottelua harjoittaen.

Vaikutusarvioiden näkökulmasta lainmuutoksen kohta 88 b § saattaisi siis ohjata asumisoikeusyhtiöitä tarkoituksellisesti hakeutumaan konkursseihin sekä tavoittelemaan käyttöasteen pudottamista voidakseen sanoa aso-sopimukset irti ja muuttaakseen asunnot myytäviksi omistusasunnoiksi tai vuokra-asunnoiksi.

Asumisoikeusyhtiöiden konkurssitapauksiin on varauduttu riittävästi jo nykyisen Asumisoikeuslain 393/2021 pykälissä 62 ja 68.

Se, että muutamat aso-yhtiöt, kuten Helsingin kaupungin Haso Oy, ovat vaikeuksissa ylivelkaantuneisuutensa vuoksi, ei ole aso-järjestelmän eikä aso-lainsäädännön vika, vaan johtuu surkeasta yhtiötason johtamisesta ja poliittisesta ohjauksesta tai omistajaohjauksen puuttumisesta. Myös ARA on ilmeisesti laiminlyönyt laillisen valvontavelvoitteensa.

Näitä yhtiötason ja hallinnon virheitä ei pidä kääntää asukkaiden tappioksi sen enempää drakonisilla käyttövastikkeiden korotuksilla kuin asumisoikeuksien mitätöimiselläkään, vaan ongelmallisen omistajan (tässä tapauksessa Helsingin kaupungin) pitäisi kantaa taloudellinen vastuu investointipolitiikassa tekemistään virheistä ja pääomittaa yhtiötään (kirjoitin aiheesta täällä). 

Voidaankin kysyä, miksi Helsingin kaupunki ei sijoittaisi kiinteistöyhtiöönsä, joka se omistaa, kun siten vain korjattaisiin kaupungin itsensä tekemät virheet, joiden vuoksi kiinteistöjen pääomakulut arvioitiin alun perin väärin.

Sen sijaan käyttö- ja luovutusrajoituksista vapauttaminen olisi asukkaiden pakottamista kärsimään asioista, joihin he eivät ole voineet vaikuttaa ja joista he eivät ole aiheuttamisvastuussa. Kaupunginvaltuutettujen ei pitäisi luikerrella vastuutaan pakoon vaan ottaa nyt reilusti vastuu siitä, että he ovat vaatineet aina vain lisää aso-tuotantoa tavalla, joka on ylivelkaannuttanut Helsingin kaupungin aso-yhtiön.

 

Aso-järjestelmä on nykyisellään edullinen sekä asukkaille, aso-yhtiöille että valtiolle 

Suomen valtionhallitus on tehnyt suuren virheen asumisoikeustalojen uudisrakentamisen valtiontakuulainojen lopettamisella, sillä järjestelmä on tullut valtiolle halvemmaksi kuin vuokra-asumisen ARA- ja Varke-takuulainotus. Tätä mieltä eivät ole vain asukkaat vaan yksimielisesti myös aso-yhtiöt ja niiden etujärjestö KOVA ry, ja asiasta voi lukea vaikkapa täältä.

Lain muutosaikeillaan ja uudisrakentamisen takausten sekä korkotukien keskeyttämisellään hallitus on luonut levottomuutta aso-järjestelmän ympärille ja vähentänyt luottamusta aso-asumismuotoon.

Aso-järjestelmä luotiin alun perin taloudelliselle keskitulo- ja varallisuusluokalle, jonka tulot tai varat eivät riitä omistusasumiseen ja toisaalta sosiaaliset perusteet eivät täyty esimerkiksi ARA-tuettuun vuokra-asumiseen.

Väitteet valtion tukien kohdistumisesta ex-ministeri Mykkäsen mielestä ”väärin” ovat silkkaa valetta, ja mitään takauksia valtio ei ole joutunut todellisuudessa maksamaan. Tosiasiassa myös taloudellinen keskitulo- ja varallisuusluokka on kohtuullisten tukien tarpeessa etenkin kasvukeskuksissa, joissa asumisen hinta on katossa ja joissa valtaosa aso-asunnoista sijaitsee.

Aso-mallia perustettaessa on lähtökohtaisesti ollut kyse subventoidusta asumismuodosta. Tuetun asumisen merkiksi kaikkia aso-asukkaita koskevat taloudelliset sosiaaliset valintaperusteet (varallisuusehdot), jotka ovat pakottavia ja joista ei voida poiketa (AsoL 13 §).

Lähes kaikki aso-yhtiöt toimivat yleishyödyllisiksi määriteltyinä yhtiöinä, joten asumisoikeuksien takaaminen ja sopimuksista kiinni pitäminen olisi myös siltä osin johdonmukaista.

Sen sijaan nyt hallitus yrittää aso-sopimusten kolmanneksi osapuoleksi asettuen massairtisanotuttaa aso-asukkaat ja sadistisen omahyväisesti pakottaa heidät lunastamaan omaksi sellaista, mitä suurimmalla osalla asukkaista ei ole varmasti varaa ostaa. 

 

Vaarassa sopimusten sitovuusperiaate ja oikeusvaltioperiaatteet

Asumisoikeuslain repiminen ja aso-oikeuksien vastainen vyöryttäminen olisi nyt saatava kerta kaikkiaan loppumaan.

Pidän valtionhallituksen ja aso-yhtiöiden jatkuvaa halua rapauttaa Asumisoikeuslaissa taattuja asukkaiden perusoikeuksia lainsäädännön luotettavuus- ja pysyvyysvaatimusten vastaisina.

Vertailun vuoksi: eivät myöskään Asunto-osakeyhtiölaki ja Huoneenvuokralaki ole vuodesta toiseen jatkuvan horjuttamisen kohteina. Vielä vähemmän Asumisoikeuslaki saisi olla jatkuvien muutosvaatimusten kohteena, sillä kyse on nimenomaisesti asukkaiden oikeudesta asua.

Siksi hallituskaudesta toiseen jatkuvat muokkausvaateet vaarantavat oikeusvaltioperiaatteen. Aso-sopimusten laillisen perustan murentaminen sopimusten alta on maalitolppien siirtelyä kesken pelin.

Asukkaiden olisi voitava luottaa asumisoikeuksiensa pysyvyyteen, jolloin valtion olisi edelleen kannettava vastuunsa siitä, että sopimusten ajallinen rajoittamattomuus ja asumisoikeuksien pysyvyys taataan lailla ja takaustuilla.

Koska nyt tarkasteltava lainmuutosesitys voisi merkitä asumisoikeuden haltijan kannalta pysyväksi tarkoitetun asumisoikeuden lakkaamista ja asumisoikeusaseman muuttumista vuokralaiseksi tai taivuttelua omaksi lunastamiseen, se uhkaa edelleen asukkaiden omaisuudensuojaa (PeL 15 §) ja perustuslaillista oikeutta kotiin (PeL 19 §, 4 mom).

Lainmuutokset merkitsisivät lainsäätäjän asettumista vahvemman sopimusosapuolen tueksi tavalla, jolla asukkaat eivät saisi mitään hyvitystä aso-yhtiöille maksamillaan käyttövastikkeilla tuottamastaan jatkuvasta tulosta, mutta omistajayhtiöt saavuttaisivat realisoinneilla jättiläismäiset myyntivoitot.

Edellä esitetystä seuraa, että Asumisoikeuslain muutosesitys on hylättävä.

 

Liite

Lausuntoni Asumisoikeuslain muutosesityksestä ympäristöministeriölle 31.3.2026 (PDF)

 

Aiheesta aiemmin

Hallitus jatkaa asumisoikeusjärjestelmän tuhoamista – Haso Oy vauhdittaa katastrofia vastikekorotuksilla

Hallituksen aso-selvitys vilisee virheitä, mutta yksi johtopäätös on oikea

Asuntopoliittinen skandaali: hallitus lyömässä aso-asukkaita puukolla selkään

Välikysymys hallitukselle aso-asukkaiden hylkäämisestä ja aso-yhtiöiden rahoituksen pettämisestä

Näpit irti asumisoikeusasukkaiden oikeuksista! 

Peruskoululainen perussuomalaisten valtiosihteeriksi

Valtioneuvosto nimitti sisäministeri Mari Rantasen (ps.) valtiosihteeriksi salolaisen Heikki Tammisen, joka siirtyy paikalle puhemies Jussi Halla-ahon (ps.) erityisavustajan tehtävästä.

Huomiota herättävää asiassa on, että Tammisen koulutustausta rajoittuu hänen käymäänsä peruskouluun. Muuta mainittua koulutusta hänellä ei ole.

Tapaus ikään kuin vahvistaa lentävää lausahdusta, jonka mukaan perussuomalaisten tyypillinen koulutus on peruskoulu.

Heikki Tamminen on varmaankin mukava ja puoluetoiminnassa luotettava miekkonen, mutta asiantuntemusta tehtävään hänellä ei ole.

Valtiosihteerit ovat ministeriöiden korkeimpia viranhaltijoita, ja poliittisten valtiosihteerien tehtäviin kuuluu paitsi ministerien avustaminen, myös virkamiesten paimentaminen ja heidän kanssaan neuvotteleminen.

Lain mukaan julkisiin virkoihin pitäisi nimittää pätevimmät henkilöt. Sitä vaatii yhteiskunnan etu.

Perussuomalaiset eivät omalla poliittisella virkanimityksellään poikkea mitenkään muista puolueista, vaikka Perussuomalaiset ovat aina väittäneet vastustavansa poliittisia virkanimityksiä. 

Sosiaalinen korruptio kukoistaa Perussuomalaisissa samalla tavalla kuin esimerkiksi vihervasemmistossa, joka on nostanut poliittisiksi valtiosihteereiksi kaikenlaisia opintonsa kesken jättäneitä Katariina Poskipartoja (vihr.) tai anarkisti Dan Koivulaaksoja (vas.), jolla sentään on maisterintutkinto mutta joka puolusteli niin sanottua parempaa väkivaltaa.

Perussuomalaisten sisältä olisi löytynyt sisäministeriön valtiosihteeriksi pätevämpääkin väkeä.

Ministeriöiden poliittisen johdon asiantuntemattomuus voi olla toisaalta myös hyväksi asioiden sujuvuudelle. Siitä muistuttavat brittiläisestä TV-komediasta Yes minister tutut tilanteet.

Myös valtiosalaisuudet pysyvät parhaiten hallinnassa, kun ministeritkään eivät tunne asioita. Tämä on tärkeää erityisesti turvallisuuspolitiikan alueella. Muistan tilanteen, kun Suomeen oltiin hankkimassa Hornet-aseistusta, ja silloiselta puolustusministeriltä Anneli Tainalta (kok.) kysyttiin televisiossa, millaisia ohjuksia koneiden siipiin oltiin ripustelemassa.

Ministeri, joka oli asioista pihalla kuin lintulauta, alkoi pohtia television suorassa live-kuvassa, mitähän laitteistoja ne nyt olivatkaan, ja kansa katsoi sotilassalaisuuksien olevan varmasti turvassa sekä nukkui yönsä hyvin.

Demokratian näkökulmasta valtaa siirtyy tällä tavoin poliitikoilta asiantuntijavirkamiehille, mutta aina se ei suinkaan ole ongelma. Esimerkiksi kansalaisia runnelleet ja valtion menoja todennäköisesti lisäävät sosiaaliturvaleikkaukset on viety läpi pelkillä ministerien ja avustajakunnan poliittisilla mielipiteillä asiantuntijakannanottojen vastaisesti ja ilman vaikutusarvioita.

Tieteen ongelma ei ole vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen

Tulin osallistuneeksi viime keskiviikkona Helsingin yliopistolla järjestettyjen Tieteen päivien avajaisiin. Paikalla puhunut tiede-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sari Multala (kok.) ilmoitti, että hän on antanut lakiesityksen, jonka mukaan Suomen Akatemian toiminta (pääasiassa tutkimusten rahoittaminen) ei saa jatkossa olla ristiriidassa kansallisen turvallisuuden, Suomen kansainvälisten velvoitteiden tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa.

Tieteen akateemikot reagoivat ja osoittivat ministerille kirjelmän, jonka mukaan

”[m]e allekirjoittaneet kaikki kolmetoista tieteen akateemikkoa olemme huolissamme esityksestä, joka rikkoo yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa harjoitettavan tutkimuksen vapautta. [...] Säännöksen taustalla olevassa hallituksen esityksessä on myös todettu, että tieteen vapauteen kuuluu sen harjoittajan oikeus valita tutkimusaiheensa ja -menetelmänsä. Tieteen suuntautumisen tulee toteutua ensisijaisesti tieteellisen yhteisön itsensä harjoittaman tieteen kritiikin kautta.”

Ihme, että tieteen akateemikoille ei tullut tämä mieleen silloin, kun edeltävän tiede- ja kulttuuriministerin Annika Saarikon (kesk.) sijainen, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen (kesk.), aloitti vyörytyksen Suomen Perustan julkaisemaa mediatutkimustani Totuus kiihottaa (2020) vastaan, jotta opetusministeriö perisi julkaisijalta takaisin kirjan tuottamiseen käytettyjä määrärahoja. Perusteeksi mainittiin, että tutkimuksessani ei edistetä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Ministeriö koetti tuolloin saada taakseen tasa-arvolautakunnan ja muutaman valitsemansa oikeustieteilijän. Ministerin suureksi pettymykseksi tasa-arvolautakunnan puheenjohtaja professori Tuomas Ojanen kuitenkin ilmoitti lausunnossaan 14.8.2020, että ”yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta ei katso aiheelliseksi antaa pyydettyä arviota” ja ”[s]ananvapausnäkökohtien ja lainvalvontaroolinsa vuoksi tasa-arvovaltuutettu ei yleensä ota kantaa yksittäisten julkaisujen sisältöön.”

Perussuomalaisten vastaisista mielipiteistään tunnettu yliopistonlehtori Liisa Nieminen puolestaan joutui oikeustieteilijänä hänkin toteamaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisestä 23.7.2020, että ”[t]uollaista vaatimusta ei kirjan kirjoittajalle tosin voidakaan laista suoraan johtaa.”

Tasa-arvovaltuutettu Jukka Maarianvaara kirjoitti itsensä hilliten 18.9.2020, että ”[t]asa-arvovaltuutetun toimivaltaan ei näin ollen kuulu arvioida, noudattavatko valtionavustusten saajat niiden myöntämistä koskevissa laeissa tai muissa määräyksissä asetettuja tasa-arvovelvoitteita.”

Nämä epäilemättä hyvin hienot virkamiehet ja -naiset ilmeisesti huomasivat, että ei ole viranomaisten asia päättää siitä, mitä tieteilijät katsovat hyväksi sanoa tutkimuksissaan ja julkaisuissaan.

Tieteen vapaus on turvattu perustuslain 16 §:n 3 momentissa. Professori Pentti Arajärven mukaan

”[t]ieteen vapaus sisältää oikeuden itse määritellä tutkimuksensa aiheet, menetelmät ja julkaisemisen muodot. Tieteen vapaus ei koske vain yliopistoissa harjoitettavaa tiedettä vaan myös muiden oppilaitosten, erilaisten tutkimuslaitosten, tiedeinstituuttien ja itsenäisten tieteen harjoittajien vapautta.”

Näin ollen tieteen ja tutkimustoiminnan vapaus koskee myös ajatuspaja Suomen Perustaa ja minua yksilönä. Lisäksi sen turvana on perustuslaillinen (PL 12 §) sananvapaus, johon ”[...] sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.”

Tämän mukaan kielletty on myös vertaisarviointiin mahdollisesti sisältyvä ennakkosensuuri, ja sananvapaus on laissa turvattu a priori. Niinpä tästä poikkeaviin vaateisiin ei tule sopimusteitsekään taivutella, saati että ahdisteltaisiin rahoituksen takaisinperinnöillä. Se on asia, joka kaikenlaisten uuninpankoilla mietiskelijöidenkin pitäisi ymmärtää.

Kirjaani vastaan suunnattu poliittinen hyökkäys perintätoimineen oli selvästi lain vastainen toimenpide, jolla vahingoitettiin sekä toimintaedellytyksiäni että tieteilijöiden yleistä halukkuutta esittää viranomaisten tai poliitikkojen näkemyksistä poikkeavia yhteiskuntatulkintoja.

Kirjoitin asiasta vastaanottotutkimuksessani Pavlovin koirat: Tieteellinen tuomio median byrokraattien kostosta (2022). Sanoin siinä, että ei ole tutkimuksessa arvostelemieni poliitikkojen, toimittajien eikä byrokraattien asia päättää teokseni merkityksestä oma lehmä ojassa.

Professori Timo Vihavainen totesi kirja-arviossaan, että ”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

Ruumis kuitenkin elää.

Tieteiden politisoitumisesta

Miten tämä liittyy ministeriön äskettäin esittämään tieteen vapauden kaventamiseen? Siten, että myös uudella lakiesityksellään poliitikot ja viranomaisvalta ovat rajoittamassa tieteilijöiden vapautta sanoa sanottavansa hallitusvallasta riippumatta. Viranomaiset pyrkivät nyt siis eräänlaisiksi cancel-aktivisteiksi, joilla on huono maine läpi koko yhteiskunnan.

Kansallisen turvallisuuden edistäminen on tosin vastakkainen tarkoitusperä verrattuna erilaisten silakkaliikkeiden ja varisverkostolaisten harjoittamaan uusvasemmistolaiseen maineterroriin.

Yhtä kaikki, molemmat pyrkivät kiristämään ideologista normiruuvia omalla tavallaan ja vahingoittavat siten rajoittamattoman kriittisyyden periaatetta, joka on falsifioitavuuden periaatteen edellytys. Sen mukaan epäilyttävätkin näkemykset (ja juuri ne) pitää voida ennakkoehdottomasti lausua, jotta niitä voidaan arvostella: vahvistaa tai kumota.

Tieteen tulosten päätyminen hyökkäyssotia käyviin tai niitä tukeviin maihin on tietenkin epätoivottavaa, mutta sen eliminoimisesta jo nykyisetkin käytännöt pitävät huolen.

Tieteen ongelma ei ole kuitenkaan viime aikoina ollut vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen. Ongelma on sama, joka tunnetaan myös Yleisradiosta (aiheesta täällä).

Suomen Akatemiassa se näkyy vuonna 2014 perustetussa strategisen tutkimuksen neuvostossa, joka luotiin tuottamaan valtionhallitusta tukevaa tutkimusta ja joka on hallinnoinut jopa 60 miljoonan euron vuosittaisia määrärahoja. Sen tutkimusohjelmien pääteemat valitsee valtioneuvosto, joka nimittää neuvoston jäsenet.

Myös akatemian toimikuntien rahoituspäätökset ovat seurailleet ja myötäilleet poliittisia agendoja ja tendenssejä, ja akatemia on tukenut epäkriittisesti ja tarkoitushakuisesti muun muassa maahanmuuttomyönteisiä, feministisiä, kehitysmaapoliittisia, monikulttuuri-ideologisia, ilmastonmuutoksesta meuhkaavia ja yleensäkin vihervasemmistolle suopeita hankkeita (aiheesta täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Rahoituspäätökset on tehty ulkomaisten lausuntojen mukaan johdetusti. Siitä ovat kärsineet ne aihealueet, jotka olisivat tärkeitä meillä täällä Suomessa. Esimerkiksi metsäasioita on käsitelty lähes yksinomaan globaalista ympäristönsuojelunäkökulmasta, ja kansantaloudelliset ja omaisuudensuojaan liittyvät näkökohdat on unohdettu kokonaan (kritiikkiä täällä).

Kunpa tieteen akateemikot puuttuisivat myös näihin vääryyksiin, jotta kaikki arvosteleminen ei jäisi vain oman aktiivisuuteni varaan. Mutta eipä taida uskallusta riittää, vaikka selkään taputtelijoita ja puukottajia on kyllä riittänyt. 

Sotaisana aikana kannattaisi taistella tieteen ja julkisen keskustelun suuremman vapauden puolesta eikä sitä vastaan.

Akateemista asiantuntemusta ylenkatsotaan

Huomiota herättää myös tapa, jolla ministerit ja muut kansan edunvalvojat pitävät julkisia virkoja ominaan ja jakelevat niitä puoluepoliittisilla kädenpuristuksillaan toisilleen eräänlaisiksi palkinto- ja eläkeviroiksi tai suojatyöpaikoiksi putoamassa oleville.

Esimerkiksi käy vaikkapa opetus- ja kulttuuriministeriössä olevan kansliapäällikön viran täyttäminen tai vastikään haettavana ollut Kelan pääjohtajan viran täyttö.

Molempien valintaa pidetään mediassa jo puolueiden kesken sovittuina. Esimerkiksi MTV3:n uutisissa tiedotettiin 14.1.2025, että Kelan pääjohtajaksi on työministeri Arto Satosen (kok.) rinnalle hakijoiksi ilmestynyt myös muita ”nimekkäitä” henkilöitä, jollaisiksi mainittiin entinen ministeri Annika Saarikko (kesk.) ja HUSin diagnostiikkajohtaja Lasse Lehtonen (kok.).

”Nimekkyys” on merkillinen kelpoisuuden ja pätevyyden kriteeri, sillä lain mukaan jokaisella suomalaisellahan pitää olla nimi.

Onko se sitten ”tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”, että kaikki ovat kaikessa samalla viivalla? Juuri tässä kiteytyy kyseisten käsitteiden kompleksisuus, jota olen tarkastellut teoksissani filosofian näkökulmasta.

Tasa-arvon käsite sisältää paradoksin. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä mitään ei voida tunnustaa toista paremmaksi. Arvojen tunnistamiseksi täytyykin myöntää asioiden ja ilmiöiden eroavuus ja arvojen hierarkkisuus. Muutoin ajaudutaan yksiarvoisuuteen, eli tasa-arvototalitarismiin, joka polkee meritokraattista (ansioihin perustuvaa) oikeudenmukaisuutta. Se lieneekin ministerien toive.

Tosiasiassa tasa-arvon määritteleminen, kyseenalaistaminen ja uudelleen määritteleminen on meidän filosofien nimenomainen ammattitehtävä, eikä siihen pidä sekaantua hallinnollisilla määräyksillä. Tieteilijöille pitäisi maksaa juuri siitä, että harjoitamme tieteellistä kritiikkiä, eikä siitä, että noudattaisimme viranomaisten käskyjä.

Kela on asiantuntijaorganisaatio, ja siksi myös minä tein hakemuksen pääjohtajaksi ja laitoin peliin oman nimeni ja asiantuntemukseni filosofina ja sosiaalipsykologina.

On vaarallista, jos Kelan johtoon nimitetään henkilöitä, joiden asiantuntemus nojaa pelkkiin mielipiteidenvaraisiin toiveisiin ja oletuksiin ihmisten työllistymisestä ja toimeentulosta, kuten Petteri Orpon (kok.) hallitus ja sen ministerit, vieläpä ilman oikeuskanslerin kolmesti peräämää vaikutusten arviointia.

On irvokasta, että Kelan pääjohtajan palkka on yli 20 000 euroa, kun kyseessä on virasto, jonka asiakkaista suuri osa sinnittelee toimeentulon rajalla.

Ei ketään saksien kanssa juoksijaa tämän organisaation johtoon!

Myöskään virantäytöissä korostettu johtamiskokemus ei ole näyttö johtamistaidoista. Onhan Putinillakin paljon johtamiskokemusta, mutta se ei merkitse, että hänen hallintonsa olisi millään tavalla hyvä.

---

Päivitys 13.2.2025: Lähetin Ylen verkkosivuilla kommentin juttuun, jossa jatkettiin Ilkka Niiniluodon ja muiden akateemikoiden esittämää tiedepolitiikan kritiikkiä. Kirjoitin näin:

Akateemikko Niiniluodon esittämä kritiikki voidaan toistaa koskemaan myös lähes kaikkea muuta tiedepoliittista ja hallinnollista ohjailua, jolla puututaan tieteen ja tutkimustoiminnan perustuslailliseen autonomiaan.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen rajoittelu on vain jäävuoren huippu, ja sitä kuumentaa vaikea maailmanpoliittinen tilanne.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on aiemminkin painostanut tutkijoita ”tiedepoliittisilla linjauksillaan”, joita tottahan toki tekee myös Suomen Akatemia ja eritoten sen strateginen neuvosto, jonka tutkimusohjelmien pääteemat valitsee ja jäsenet nimittää valtioneuvosto!

OKM on lain vastaisesti perinyt takaisin valtionapuja tapauksissa, joissa tutkijat eivät ole istuvan ministerin mielestä totelleet viranomaisten käskyjä. Kukapa voisi unohtaa tiedeministeri Hanna Kososen (kesk.) harjoittamaa taloudellista kiristystä, jonka tuloksena ministeriö peri tutkimustyönantajaltani rahoitusta siksi, että ministerin mielestä en ollut edistänyt tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kriittisessä mediatutkimuksessani.

Tieteen tehtävä ei ole edistää mitään tieteen ulkoisia tarkoitusperiä – ei ulkopoliittisia eikä sisäpoliittisia – vaan tuottaa tietoa ja tavoitella totuutta ja tehdä tämä kriittisesti. Esimerkiksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteet ovat filosofian näkökulmasta paljon kompleksisempia kuin hallintoretorisessa sanankäytössä voidaan ymmärtää.

Olen siis samaa mieltä kuin Ilkka Niiniluoto, jolle väittelin aikoinani tohtoriksi teoreettisessa filosofiassa.

Tiedepoliittisen ohjailun ongelma on nähdäkseni paljon laajempi kuin vain ulko- ja turvallisuuspoliittinen. Myös tieteestä tiedottaminen on kovin valikoivaa ja agendamaista, ja muun muassa sen vuoksi julkisen keskustelun taso on nyky-Suomessa alhainen.

Yleltä saapui salamannopesti vastaus, jossa kieltäydyttiin julkaisemasta kommenttiani. Siinä sanottiin näin:

Hei, viestiäsi ei julkaistu keskustelussa ”Akateemikko uudesta lakihankkeesta: olisi erikoista, että demokratiassa lakiin kirjattaisiin, mitä tutkimuksen pitää olla”. Viestisi on jätetty julkaisematta, koska viestisi toistaa aiemmin julkaistua sisältöä tai ei liity aiheeseen tai viesti tai nimimerkki on asiaton. Tähän viestiin ei voi vastata.

Kirjoitukseni nimenomaan liittyy asiaan, ja kirjoitin vieläpä omalla nimelläni. Ylen vastaus oli brezhneviläinen ja vahvistaa kaiken sen, mitä olen sanonut Yleisradion kritiikeissäni.

Valtiollinen Yle toimii ministeriötäkin pahempana sensorina ja julkisuuden portinvartijana sekä toteuttaa tiedepoliittista lehdistöreportaasitiedettä omalla valikoivalla ”journalismillaan”.

Yle on leikkauksensa ja ajatuskurin palautuksensa ansainnut. Siinä talossa puoliksi oppineet ja anonyymit ”moderaattorit” pyrkivät ideologisen valvonnan keinoin päättämään, mitä tieteilijät voivat sanoa Ylen foorumeilla.

Verorahoitteinen Yle on yleisöihin kohdistuvassa ylenkatseellisuudessaan ja yleisöpalvelutehtävänsä laiminlyödessään ylivoimaisesti Suomen mädin media.

Tiedepolitiikasta aiemmin

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin

Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli

 

Poliittisista tehtävänimityksistä aiemmin

Sitra: hillotolppa huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille

Poliittisesta korrektiudesta on tullut sosiaalista korruptiota – Sitran pöhöttyneisyydestä tehtävä loppu

Ministerien luottamus kuin vesi hanhen selässä

Kun asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat. Politiikan kuluttajat ja suuri yleisö tuskin muistavat, mistä kiisteltiin vuosi sitten, kun ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) esitti eräälle virkamiehelleen, että al-Holin pakolaisleirillä oleskelevat terrorismiepäiltyjen lapset palautettaisiin Suomeen konsulikyydillä.

Tuolloinen pääministeri Antti Rinne (sd.) oli lehtitietojen mukaan torjunut ajatuksen juridisesti mahdottomana. Konsulikyyti on tarkoitettu diplomaattien kuskaamiseen eikä kansalaisten salakuljetukseen, vaikka on joitakin henkilöitä pyritty kuljettamaan salaa myös virka-autojen peräkonteissa.

Kysymys Haaviston toiminnan lainmukaisuudesta ei kuitenkaan koskenut kyydityksen järjestämistä, diplomaattisten virkateiden ohittamista eikä salassa toimimista vaan sitä, tekikö Haavisto oikein pyrkiessään siirtämään häntä vastustaneen konsulipäällikkö Pasi Tuomisen muihin tehtäviin. Perustuslakivaliokunnan vastaus asiaan on nyt saatu: Haavisto rikkoi hallintolakia ja ulkoasianhallintolakia, muttei ministerisyytteen arvoisesti.

Lakia siis rikottiin, mutta siitä ei syytetä, vaan lainrikkomuksesta vapautettiin kongin turvin. Tämä ihmetyttää monia kansalaisia. Ministerien syyttämisen rima on korkealla, sillä ministerin vastuu ymmärretään poliittiseksi. Myöskään syyttäjän syytevelvoite ei kanna poliitikkojen kaikkeen poliittiseen ja viranomaistoimintaan. Niitä on usein vaikea erottaa toisistaan, ja poliitikkojen odotetaan itse kantavan vastuun teoistaan, eli eroavan tehtävistään luottamuspulan myötä. Mutta ymmärtääkö Haavisto vastuutaan poliittiseksi? Ilmeisesti ei, mikä on huonoa politiikkaa.

Haaviston toimia arvostellutta oppositiota on moitittu kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta ymmärtää vaikeassa asemassa olevia lapsia. Lapsiargumentti ei nyt käy tähän. Kiistaahan ei käyty lasten oikeuksista vaan vihreän Haaviston pyrkimyksestä polkea virkamiesparkaa.

Vihreät kuitenkin juoksivat lasten taakse piiloon ja käyttivät ”al-Holin lapsia” retorisena suojakilpenä entisen ja todennäköisesti myös tulevan presidenttiehdokkaansa työntämiseksi eteenpäin.

Vihervasemmisto toimi myös perustuslakivaliokunnassa levottomien lasten tavoin. Valiokunnan jäsen ja vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja, ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen kauden kansanedustaja Jenni Pitko yritti Helsingin Sanomien tietojen mukaan koota hallituspuolueiden rivejä yhteen Haavistoa puolustaakseen. Myös perustuslakivaliokunnan jäsen Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.) oli MTV3:n saamien tietojen mukaan koettanut sähköpostitse taivutella muita hallituspuolueita Haaviston tueksi.

Pitko kiisti, mutta Alanko-Kahiluoto myönsi.

Mikä tällaisessa pehmityksessä sitten mättää? Eikö eduskunnassa saa vaihtaa näkemyksiä? Asian ydin on, että perustuslakivaliokunta ei voi suorittaa lainvalvontatehtävää, jos sen jäsenet sopivat kulisseissa siitä, että hallitus kokoaa rivinsä aina, kun sen tai sen jäsenten toiminnan laillisuutta käsitellään perustuslakivaliokunnassa.

Keskustelu ja viestittely sinänsä ovat ok, mutta jos asioita järjestellään vain hallituspuolueiden kesken (kuten nyt), tämä johtaa siihen, että hallitus voisi ratkaista kaikki asiat edukseen myös perustuslakivaliokunnassa. Näin perustuslakivaliokunnan tehtävä hallituksen esitysten ja toiminnan arvioijana mitätöityisi.

Vaatimukset valiokunnalle ovat kovat, ja siksi sitä onkin pidetty valiokunnista arvostetuimpana. Perustuslakivaliokunnan tulisi olla päivänpoliittisten kiistojen yläpuolella, eikä valiokunnassa pitäisi tunnustaa hallituksen ja opposition asetelmaa. Tämä on perustuslakivaliokunnan olemus ja idea.

Rooli on tottahan toki haastava, sillä on vaikea samanaikaisesti toteuttaa puolueetonta lainvalvontatehtävää ja olla hallitus- tai oppositiopuolueen jäsen. Sauli Niinistö katsoikin, että tästä syystä maahan kaivattaisiin perustuslakituomioistuin. Se tarvittaisiin myös monesta muusta syystä, eritoten sananvapauden polkemisen vuoksi, josta kirjani Totuus kiihotaa viranomaiskohtelu on (ilmeisesti pysyväksi jäävänä) merkkinä.

En tosin panisi paljoa myöskään perustuslakituomioistuimen varaan, sillä maamme perustuslakijuristit ovat suurimmaksi osaksi vasemmiston etäispäätteitä, mikä puolestaan tekisi kyseisestä tuomioistuimesta helposti poliittisen. Perustuslakijuristit ovat vasemmistolaisia yleensä siksi, että vasemmistoa on aina kuumottanut halu ajaa bernsteinilaista sosialismia nimenomaan perustuslakeja nakertamalla.

Perustuslakivaliokunnan asiantuntijajurisit käyttävät nytkin suurta poliittista valtaa kärräämällä poliittiset käsityksensä eduskunnan sivuovista sisään. Heidän kaltaisensa puuhapirkot ovat saaneet kansalaisten perusoikeudet, kuten sananvapauden, katoamaan sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan.

Haaviston tapaus osoittaa, että Haavisto ei ole tehtäviinsä pätevä. Hän ei näytä tuntevan sen enempää lakia kuin viranomaiskäytänteitäkään. Mutta hän ei ole myöskään tarpeeksi kyvykäs suoriutuakseen ongelmallisissa tilanteissa vaan vetää mutkat suoriksi tavalla, joka on vihreille tyypillinen.

Tapauksessa yhdistyivät harkintakyvyn pettäminen, poliittinen märkäkorvaisuus, tottumuksen tuottama omavaltaisuus ja ompeluseuramainen pyrkimys sumplia asioita vihervasemmiston oman solidaarisuuden turvin, siis kaikki vihervasemmistolaisen hallituksen menettelytavat.

 

SDP:n tuolien kolina kertoo hallinnan menetyksestä

Media on mekastanut viime aikoina myös SDP:ssä kuin työväentalon iltamissa, joissa podetaan tuolisotkua. Lehdet ovat kirjoittaneet laajalti demarien tavasta järjestellä puolueelle läänitettyjä luottamustehtäviä. 

Kaikki varmasti muistavat, miten Antti Rinne pudotettiin pääministerin palliltaan Postin työkiistan yhteydessä noin vuosi sitten. Hänelle kuitenkin löydettiin uusi virkaposti eduskunnan varapuhemiehen paikalta, jossa hän on ollut kultaisessa häkissä, niin sanotun päivänpolitiikan ulkopuolella. (Puhemiehen käsitehän on itseristiriita siksi, että puhemies ei saisi puhua mitään.)

Myös Postin työmarkkinakiistassa ryvettyneelle ja ministerin virasta pudotetulle ehkäisevän päihdetyön ohjaajalle Sirpa Paaterolle (sd.) löydettiin nopeasti uusi pesti kuntaministerinä, jolloin salkku tuli kevyemmäksi kantaa.

Pääministerin tuolille nostettu demarien nouseva tähti Sanna Marin puolestaan lipsautti medialle, että hän toivoo nyt Rinteen suostuvan korvaamaan sairauslomalle siirtyvää Johanna Ojala-Niemelää (sd.) perustuslakivaliokuntaan. Marin myös ilmoitti ”olettavansa”, että pääministerikisan häntä vastaan hävinnyt Antti Lindman suostuu Rinteen paikalle varapuhemieheksi. Lindman ei suostunut vaan piti kiinni eduskuntaryhmänsä puheenjohtajan paikasta, joka onkin vaikutusvaltaisempi. Tästä nähdään, että oletus on kaikkien erehdysten primus motor.

En ihmettele Lindmanin omapäisyyttä, sillä hän on esittänyt eduskunnassa puheenvuoroja, jotka voisivat olla perussuomalaisten suusta. Muodollinen nosto varapuhemieheksi oli todellisuudessa yritys tukkia Lindmanin suu SDP:n eduskuntaryhmässä. Ideologinen ero ja imago-ero vasemmistososialistiseen Sanna Mariniin on selvä.

Mitä merkitystä tällä tuolien järjestelyllä sitten on? Toimittajat ovat tulkinneet Marinin tapaa järjestellä asioita ”pääministeritaudiksi”, jonka piirteitä ovat kuulemma omavaltaisuus ja poliittinen vauhtisokeus, ehkä vallan nouseminen päähän. Minä puolestani sanoisin, että kyse ei ole mistään vallankäytöstä vaan vallan puuttumisesta. Siihen liittyvät otteen herpaantuminen, neuvottomuus ja se, että vaikutusvaltaa ei ole. Vihjeitä ei ymmärretä eikä oteta todesta, eikä sana niin sanotusti paina.

Kyse on aivan samasta asiasta kuin vihreiden tavassa hoitaa asioita: poliittisesta taidottomuudesta, viime kädessä heikosta luottamuksesta. Nuorten ihmisten nostaminen vanhempia ja kokeneempia koskevaan määräysvaltaan ei vain toimi, ja tämä tulisi ymmärtää alkaen kaikenlaisista johtamiskorkeakouluista ja päätyen japanilaisiin suuryrityksiin, ja päinvastoin.

Luottamus viranomaisvaltaan murenemassa

Viikon lopulla paljastui lehtitietojen mukaan myös jonkinlainen äärioikeiston salahanke, joka oli suunnattu ainakin osittain sisäministeri Maria Ohisaloa (vihr.) ja valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaista vastaan.

Yleisradion uutisen mukaan KRP tutkii ”vakavaa rikosepäilyä”, mutta sen enempää Ohisaloon kuin Toiviaiseenkaan ”ei kohdistunut konkreettista uhkaa”. He eivät ole olleet myöskään ”asianomistajan tai muussa asemassa kyseisessä tutkittavassa rikoskokonaisuudessa”. Myöskään tutkittavaa ylikonstaapelia ”ei epäillä vakavan rikoksen valmistelusta”.

Mistä sitten voi olla kyse? Huomion arvoista on, että lehdistöllekään ei ole tihkunut asiasta tarkempia tietoja. Rikosnimike on löydetty, ja epäiltyjä on, mutta heitäkään ei ole otettu kiinni. Ilmeisesti sisäministeriössä ja valtakunnansyyttäjänvirastossa ei ole voitu odottaa rikoksen syntymistä, vaan on ryhdytty aisakellot helkäten toimenpiteisiin ja uhkaamaan ihmisiä suojelun nimissä. Pelkistetysti sanoen: rikolliset on löydetty, mutta rikos vain puuttuu.

Ilta-Sanomat puhuu jutussaan ”äärioikeiston nimilistoista”, joilla ovat esiintyneet Ohisalon ja Toiviaisen nimet. Olisiko niin, että jotkut ovat taas laatineet niin sanottuja mustia listoja? Kun äärivasemmisto laati 1960- ja 1970-luvulla mustia listoja porvarien tervaamiseksi, niille lähinnä naureskeltiin, ja ne hyväksyttiin osana vasemmistolaisten päänsilitystä. Samoin suhtauduttiin lauluihin 20 perheestä. Asennoituminen nojasi marxilaiseen standpoint-teoriaan, jonka mukaan äärivasemmiston jatkuva kapina on oikeutettua sen poteman sorretun aseman vuoksi.

En jaksa uskoa, että nytkään on kyse sen kummemmasta kuin sorretuksi itsensä kokevien suomalaisten kapinasta kansalaisluottamuksensa menettänyttä poliittista vallankäyttöä vastaan. Oireena tästä on myös ylikonstaapelin päätyminen epäiltyjen listalle. Kenties poliisityötä tekevän näkökulma rikollisuuteen on erilainen kuin sisäministerin tai syyttäjäviranomaisen.

Tapaus kertoo, että poliisin ja oikeuslaitoksen ylimmät virkamiehet eivät näytä nauttivan suurta luottamusta kentän piirissä. Sosiologian näkökulmasta ”rikos” sinänsä on rangaistus yhteiskunnassa toimeenpannuista vääryyksistä ja kelvottomasta politiikasta.

On tietenkin ikävää, että kyseisenlaisia hankkeita tehdään ja paljastuu, sillä ne vievät uskottavuutta kaikilta niiltä oikeistolaisina pidetyiltä poliitikoilta ja kansalaistoimijoilta, jotka koettavat puolustaa kansallista etua kansanvaltaisin ja parlamentaarisin keinoin.

Kannatuksen pois sulattaminen voi olla myös median tavoite silloin, kun se kuohuttaa asioita tekemällä niistä suuria juttuja mutta täsmentämättä, mistä oikeastaan on kyse.

Sama tavoite saattaa olla myös niillä politikoilla, jotka koettavat kerätä sympatiaa heistä piirrettyjen uhrimielikuvien kautta. Tapauksesta messuamalla yritettäneen vetää matto alta kaikelta sisäministeriin tai valtakunnansyyttäjänvirastoon kohdistuvalta kritiikiltä.

Valtakunnan turvallisuusasioista vastaavia virkamiehiä kohtaan suunnattu arvostelu kertoo viranomaisvallan nauttiman luottamuksen rapautumisesta. Syynä siihen ei ole kansalaisten pahuus vaan hallituksen harjoittama politiikka.

Business Finland – Korruptiivisen Suomen kuva ja kukkanen

Manus manum lavat – käsi kättä pesee. Tulipa sopivaan saumaan. Nykyisin, kun käsien peseminen on suositeltavaa, on julkisia hallintotehtäviä hoitamaan perustettu yhtiö Business Finland ilmeisestikin töhrinyt kätensä mämmiin ja pyrkinyt pesemään handynsä kuin Pontius Pilatus: syyttömänä, viattomana ja vailla vastuuta.

Business Finland perustettiin 2018, kun teknologiarahoittaja Tekes ja vienti- ja rahoituspalveluja tarjonnut Finpro (entinen Suomen ulkomaan-kauppaliitto) yhdistettiin. Business Finland toimii työ- ja elinkeinoministeriön tulosohjauksessa, ja sen pääjohtajan nimittää valtioneuvosto.

On jo sinänsä outoa (ja eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen mukaan myös perustuslain vastaista), että julkisia tehtäviä on siirretty yhtiölle. Asiasta kirjoitti muiden muassa Helsingin Sanomat.

Laki on edellisen hallituksen ajoilta, ja vastuuseen kurvien vetelemisestä suoriksi voisi saattaa entisen pääministeri Juha Sipilän (kesk.) ja ministeri Mika Lintilän (kesk.). – Annettiinko eduskunnalle väärää tietoa moista korruptiojärjestelmää luotaessa?

Menettely on taaskin kovasti kepulainen. Mieleen tulee Kehittyvien maakuntien Suomi ry, jonka tarkoitus oli professori Esko Riepulan ja tutkija Petri Koikkalaisen mukaan luoda systemaattinen korruptiojärjestelmä Suomeen (ks. Riepulan ja Koikkalaisen teosta Näin valta ostetaan, 2009).

Ja sitten tulevat nämä yrityksen harjoittamat rahoituskiemurat. Pääministeri Marin tuossa tviittasi ihan vasta äsken saaneensa tietoonsa, että Business Finlandin rahoja on virrannut kymmenin tuhansin myös pääministerin avomiehen työpaikalle ilman, että tämä olisi osallistunut yhtiön operatiiviseen toimintaan tai avustuksen hakemiseen.

Tarvitseeko osallistua, kun hakemuksen voi kuiskata korvaan lakanoiden välissä? Hakemattomuus osoittaa vain korruptiivisen suhteen vaikuttavuutta. Pääministerin puolustelu kuulostaa samalta kuin Anneli Jäätteenmäen ”puhun niin totta kuin osaan”. Myös seurausten tulisi olla samanlaiset.

Entä sitten sadantuhannen avustukset jollekin huutokauppahuoneelle? Ilta-Sanomat listasi luettelon kaikista niistä firmoista ja yhdistyksistä, jotka ovat saaneet Business Finlandilta yli sadan tonnin avustuksen. Listalla on mittaa kuin elokuvan lopputeksteillä.

Tällaisten avustusten suurin ongelma on rahanjaon kriteerittömyys ja huonot tai monitulkintaiset arviointiperusteet. Myöntöperusteetkin ovat usein hämärät ja määrittelemättömät: yleensä mielipiteidenvaraiset, ideologiset ja poliittiset. Ystävänkauppaa tehdään, ja sosiaalista pääomaa vaihdetaan vastalahjaksi.

Ovat siis kuin osuuskaupan vaalit, joissa edustajistoihin valittiin taas huomattava määrä eturivin poliittisia vallankäyttäjiä, ministereitä ja kansanedustajia. Näin he voivat tehdä S-osuusliikkeen mieleisiä ratkaisuja poliittisessa hallinnossa ja nauttia osuusliikkeen vastalahjaksi antamista alennuksista, hotellieduista ja kokouspalkkioista hyvien päätösten vastalahjaksi.

Huikea korruption muoto sekin, ja kaikki tämä ihan avoimesti silmiemme edessä sekä ”kansanvaltaisten vaalien” lavasteissa, mikä tietenkin hälventää korruption leimaa. Demokratian, varsinkin sosiaalidemokratian tunnelma on valtava, ja jääviyssäädökset, jotka kaikkien pitäisi tuntea, eivät paina mitään.

Tiedoksi kaikille voin sanoa, että tällaista on myös tieteen rahoitus. Myös tieteissä rahoitusta myönnetään esimerkiksi Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvostosta lähinnä poliittisesti suunnatuille hankkeille, joiden päälinjat määrää – yllätys, yllätys – valtioneuvosto (Suomen oloissa neuvostovaltio). Ei siis ihme, miksi noin 55 miljoonan euron vuosittain jaossa olevaa verorahaa päätyy nyt vihervasemmistolaisen totuuden tilkitsemiseen, kuten taloudellisesti kestämättömien ilmastopoliittisten päätösten pönkittämiseen (käsittelin asiaa täällä).

Olen sitä mieltä, että elinkelvottomien yritysten ja tarpeettomien yhdistysten tukeminen Suomen valtionbudjetista pitäisi lopettaa tai leikata murto-osaansa. Siinä on todella savottaa, sillä julkisen talouden tuki kaiken maailman maailmanparannusyhdistyksille ja kirahvikarnevaaleille on miljardiluokkaa. Tulkoot toimeen talkootyöllä.

Suomi on sosiaalisen korruption luvattu maa, ja siksi kansainvälisillä korruptiontutkijoilla on ollut vaikeuksia sitä huomata. He laskevat vain euroja ja senttejä mutta eivät tunnista korruptiota, joka perustuu sosiaalisen pääoman ja kirkkain silmin jaetun julkisen rahoituksen väliseen vispilänkauppaan. Kauppatavarana ja vaihdon välineinä toimivat ”sosiaalinen luottamus”, mediassa ”yhteiskuntavastuu” ja muilta osin virkanimitykset.

Tällaisissa kriisioloissa ja häiriötiloissa on se hyvä puoli, että niiden kautta byrokratian julkisivuihin syntyy murtumia, ja viranomaisten korruptiivinen toiminta paljastuu, niin kuin myös siinä surullisen kuuluisassa kuonokoppakaupassa.

Käsidesiä nyt.

Hallitus kiinni vallassa kuin spitaalisen peukku – Pitkäänkö vielä?

Vihreiden sisäministeri Maria Ohisalo ja hänen avustajakaartinsa marssivat nenä pystyssä ulos Kesärannasta, sillä muut puolueet eivät tee vihreiden mielestä ”tarpeeksi kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa”.

Vasemmistoliiton Li Andersson lähetti perään uhmakkaan tviittauksen, jonka mukaan kenenkään ei kannata luulla, että hallituksessa olisi vain yksi puolue, joka ajaa tuota kunniaa himoitsevaa ilmastopolitiikkaa!

Tapaus on naurettava. Nämä valtiattaret kilpailevat nyt siitä, kuka kurittaa kansalaisia ankarimmin järjettömällä ilmastosankaruudella, joka johtaa sekä talouden että luonnon kannalta tuhoisaan hiilivuotoon ja tehottomaan toimintaan.

Lehdistö puolestaan voitelee hallitusta omalla punaviherpesullaan: väitteellä, että ”lähes kaksi kolmasosaa” kansasta on muka tyytyväistä ja tukee hallituksen politiikkaa.

Tulos on täysin epäuskottava sen valossa, että vuosi sitten kolme neljäsosaa kansalaisista ilmoitti olevansa Perussuomalaisten kanssa samaa mieltä ilmastopolitiikasta, toisin sanoen halukkaita osallistumaan ilmastopoliittiseen anekauppaan enintään satasen kolehdilla vuodessa. Tämän vuoden tammikuussa saatujen tulosten mukaan suuntaus on jatkunut. Myös maahanmuutosta samalla tavoin Perussuomalaisten kanssa ajattelee kansalaisten selvä enemmistö.

Lännen Median Taloustutkimukselta saamat tulokset kertonevatkin vain siitä, että kansalaiset ovat oppineet heidän päähänsä taotun ilmastoläksyn. He vastaavat ”poliittisesti korrektiksi” koetulla tavalla aina, kun politiikan tavoitteista puhutaan sossujen ja porvarien yhdessä mainostamalla abstraktien arvojen tasolla (”ympäristönsuojelu”, ”hyvä sosiaaliturva kaikille” jne).

Jos kysymykset esitettäisiin haastateltaville taustoitetusti (”kannatatko ilmastopolitiikkaa, kun tiedät mitä se maksaa ja miten tehotonta se on?”) voitaisiin saada täysin erilaisia tuloksia. Ihmiset ymmärtävät politiikan näyteikkunasomisteet, kuten ”vastuun”, ”arvopohjan” jne, täysin eri tavoin riippuen tutkijoiden omista kyselytavoista ja median asioihin kytkemistä mielikuvista.


Aitoa ekososialismia

Perussuomalaiset julkaisi äskettäin konkretiaa sisältävän tutkimuksen, jonka mukaan hallitus maksattaa ilmastopoliittisen moraaliposeerauksensa autoilevilla omakotiasukkailla, toisin sanoen etupäässä oppositiopuolueiden kannattajilla. Joukossa lienee paljon myös keskustalaisia, joiden sukset ovat menneet ristiin oman puoluejohtonsa ja Keskustan ministeriryhmän kanssa.

Tähän viittaa Lännen Median tulosten alkuperäinen julkaisu, joka lienee jäänyt tuloksia referoivalta muulta medialta lukematta. Siinä sanotaan, että jo kaksi kolmesta Keskustan kannattajasta ovat tyytymättömiä Marinin hallitukseen ja että vastaajien mielipiteet horjuvat hallituksen politiikan arvaamattomuuden vuoksi.

Kun päälle lisätään koko oppositio, suomalaisten enemmistö on todennäköisesti hallitukseen täysin tyytymätöntä. Väitteet istuvan hallituksen kovasta kannatuksesta antavat näyttöä valtamedian puolueellisuudesta: tulokset kaunistellaan toimituksissa punaviherhallitukselle edullisiksi.

Median sondeeraus jatkuu myös kannatusgallupien ulkopuolella. Ilta-Sanomat välitti lukijoilleen reflektoimattoman ”tiedon”, jonka mukaan Traficom on lähestynyt hallituksen ilmastopolitiikkaa kysellen, kuinka paljon ajopolttoaineiden pitäisi maksaa, jotta ihmiset alkaisivat vähentää autoiluaan. Kysymys on samanlainen kuin se, kauanko ihmistä pitää kuristaa, jotta hänestä lähtee henki.

Tutkimuksessa esitetty kysymys on harhaanjohtava ja sisältää esioletuksen, että autoilun vähentäminen olisi jokin tavoite, josta ollaan laajalti yksimielisiä. Kipuraja kulkee Traficomin mukaan vasta 2,26 eurossa litralta. Tämä ei välttämättä kerro kansalaisten halusta saastuttaa vaan hallituksen yrityksestä rajoittaa välttämätöntä liikkumista ja perustuslaillista liikkumisen vapautta.

Punavihreässä kuplassa asuvia lukuun ottamatta monellakaan ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin ajaa töihin joka päivä. Istuva hallitus muistettaneen pöyhkeänä ilkeilyhallituksena ja media sen pönkittäjänä. Mikäli suomalainen duunari sille jatkossa kannatuksensa antaa, syynä täytyy olla pelkkä ”arvopohja” (lue: ideologia), ei käytännöllinen järki.

Vihervasemmistolainen hallitus on ajanut ekososialismiaan urheasti. Edessä on vielä suuri määrä ideologisesti kiperiä kysymyksiä, kuten translainsäädännön muutoshanke, henkilötunnusten ja yli viiden miljoonan ihmisen henkilöpapereiden repiminen sekä ”#Suostumus2018”-kansalaisaloite, jolla poljetaan miesten kulkusia. Saattaa olla, että tämä kaikki koettelee äänestäjien kärsivällisyyttä liikaa.

Entä ottaako vihervasemmisto itselleen ansiot siitä, että se joutuu tekemään noin kymmenen miljardin euron hävittäjäkaupan, jolla voidaan ajaa ”kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa”? Päätös pitäisi tehdä vuonna 2021, joten jompikumpi häviää: Suomen turvallisuus tai vihervasemmisto hallitusaitiosta.


Kepun kannatus ei kestä hallituksessa oloa

Olennainen kysymys on, kauanko kyseinen sosialistihallitus vielä istuu. Esitän asiasta näkemyksen, joka perustuu arviooni puolueiden taktiikasta ja pelisilmästä.

Tilannehan on sikäli epäoikeudenmukainen, että vaalituloksen valossa keskusta-oikeistolla olisi eduskunnassa enemmistö (PS 39 + Kok. 38 + Kesk. 31 = 108 paikkaa). Oikeistoyhteistyöhön ei päästy Keskustan mentyä punavihreän koalition tilkkeeksi ja Kokoomuksen jouduttua huvitteluliberaalin siipensä ennakkoluulojen vangiksi koskien Perussuomalaisia.

Keskusta laittautui hallitusta muodostettaessa ratkaisijan rooliin, sillä epäsuotuisan vaalituloksen myötä Keskustassa ajateltiin, että puolueen kannatus ei voisi enempää pudota, vaikka puolue olisi hallituksessakin. Mutta hallitusvastuussa sille tulisi tilaisuus paikkailla virheitään; ehkä kansalaiset ymmärtäisivät ja antaisivat Juha Sipilälle anteeksi. Hallituksessa olo myös takaisi puolueelle sen janoamaa valtaa.

Tällainen ajatuskulku on osoittautunut Kepun kannalta suureksi virheeksi. Keskustan kannatus on valliriutan alapuolella, vaikka pudotusta pohjalle riittää toki vielä kahdeksan prosenttiyksikön verran.

Niinpä Keskustalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin käyttää ainoa kortti, joka sillä on muita hallituspuolueita painostaessaan ollut: uhkaus lähteä ja kaataa hallitus. Olennaista on vain, milloin tämä tapahtuu.

Oletan, että Sanna Marinin kulissijohdettu nukketeatterihallitus kaatuu Keskustan lähtöön ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja.

Sitä, kävelevätkö kepulaiset ulos hallituksesta ennen Katri Kulmunin vaihtamista johonkin Kanki-Kaikkoseen, en osaa sanoa varmasti. Näihin asti olisi ollut liian aikaista kaataa hallitusta, sillä kulman takana olisivat odottaneet uudet vaalit. Kansanedustajia vaivaa vaaliväsymys, ja kaikki haluavat pitää palisanterituoliensa kahvoista kiinni.


Miten uusi hallitus voidaan muodostaa?

Uusi hallitus olisi muodostettavissa myös nykyisen eduskunnan pohjalle. Tätä vaihtoehtoa Kepu on karttanut, koska taustalla vaanii pelko Kokoomuksen astumisesta kepulaisten kenkiin. Vihervasemmiston tekemä politiikka on kuitenkin niin kaukana Kokoomuksen tavoitteista, että en pidä Keskustan korvaamista Kokoomuksella todennäköisenä.

Hallituksen kokoonpanoon tarvittaisiin muutoksia, jotka kääntäisivät politiikan kulkua täysin toiseen suuntaan. Nykyisen vaalituloksen pohjalta olisi muodostettavissa myös keskustaoikeistolainen hallitus Perussuomalaisten, Kokoomuksen ja Keskustan ympärille.

Perustuslakimme 61 § ei velvoita nimeämään hallituksen muodostajaksi ja pääministerikandidaatiksi suurimman puolueen puheenjohtajaa, ei myöskään hänen epäonnistuessaan toiseksi suurimman puolueen puheenjohtajaa, niin kuin usein ajatellaan, vaan siellä sanotaan tarkalleen ottaen näin:

”Ennen pääministerin valintaa eduskuntaryhmät neuvottelevat hallitusohjelmasta ja valtioneuvoston kokoonpanosta. Näiden neuvottelujen tuloksen perusteella, kuultuaan eduskunnan puhemiestä presidentti antaa eduskunnalle tiedon pääministeriehdokkaasta. Ehdokas valitaan pääministeriksi, jos eduskunnassa toimitetussa avoimessa äänestyksessä enemmän kuin puolet annetuista äänistä on kannattanut hänen valitsemistaan.
Jos ehdokas ei saa vaadittavaa enemmistöä, asetetaan samassa järjestyksessä uusi pääministeriehdokas. Jollei uusikaan ehdokas saa yli puolta annetuista äänistä, toimitetaan eduskunnassa avoimena äänestyksenä pääministerin vaali. Valituksi tulee tällöin eniten ääniä saanut henkilö.”

Tätä on tullut tavaksi tulkita niin, että suurimman eduskuntaryhmän nimeämä henkilö kutsuu valtiopäivien avajaisten jälkeen koolle kaikkien eduskuntaryhmien edustajat neuvotteluun, jossa sovitaan vetäjästä hallitusneuvottelujen tunnusteluvaihetta varten. Kyseessä on kuitenkin pelkkä käytäntö, jolle ei ole ehtinyt muodostua merkittävää traditiota.
Käytännön valossa on hyväksytty, että suurimman eduskuntapuolueen nimeämän edustajan (yleensä puheenjohtajan) epäonnistuttua, siirtyy hallitustunnustelijan tehtävä toiseksi suurimmalle puolueelle. Tässä tapauksessa pallon tulisi pudota Perussuomalaisten puheenjohtajalle, Jussi Halla-aholle.

Nähdäkseni reiluinta olisi ollut hyväksyä kansan vaaleissa ilmaisema tahto ja luovuttaa hallitustunnustelijan tehtävä ja pääministerin posti Halla-aholle jo Rinteen hallituksen kariuduttua.

Virhe on mahdollista korjata, kun Marinin hallitus jättää tehtävänsä. Pääministeripuolueen rooli päätyisi nykyisin Perussuomalaisille sekä siinä tapauksessa, että nykyinen hallitus lakoaisi ja uuden kokoamiseen päädyttäisiin nykyisen vaalituloksen pohjalta että todennäköisesti myös uusien vaalien kautta. Kyseenalaiseksi tosin jää, olisiko Perussuomalaisissa halua ottaa pääministerin penkkiä vastaan, kun päätehtävät muodostuisivat lähinnä toisten puolueiden jäljiltä jääneiden virheiden korjailusta.


Milloin hallitus kaatuu?

Länsimaisissa demokratioissa on yleensä katsottu, että hallituskoalition revetessä olisi järjestettävä uudet vaalit kansalaisten kannatuksen mittaamiseksi. Kympin kysymys onkin, milloin ne tulisi järjestää. Todennäköisiä ajankohtia hallituksen hajoamiseen on kolme.

1) Keskusta lähtee hallituksesta viimeistään puolta vuotta ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Tällöin hallitus voi jatkaa vähemmistöhallituksena voimatta ajaa ohjelmaansa. Imagohyödyn tavoittelu saattaa olla kuitenkin liian myöhäistä, sillä Kepun kannatus ehtii vajota ja poliittista vahinkoa syntyy liikaa.

2) Toinen tilaisuus olisi vuoden 2022 keväällä, jolloin syksyn 2021 kuntavaalit on käyty. Keskeistä on, kehtaako Kepu katsoa itseään peilistä kuntavaalien tuloksen nähtyään, sillä peiliin on ehtinyt kertyä paljon vierailla rattailla ajamisesta roiskunutta rapaa? – Todennäköisesti ei.

3) Taktisesti paras mahdollisuus olisi kaataa hallitus ennen kuntavaaleja, jolloin lähdön tulisi tapahtua riittävän ajoissa, mieluiten jo vuotta ennen, eli ensi syksyyn mennessä. Itse pidän todennäköisimpänä juuri tätä ajoitusta välttämättömän suorittamiseksi.

Voi olla, että Katri Kulmuni saa siihen mennessä ”kulmurin”, eli kulmapotkun Keskustan puoluekokouksessa, joka pidetään ensi kesäkuun alussa. Mikäli Kulmuni haluaa pitää kiinni pallistaan puheenjohtajana, hänen tulisi kaataa nykyinen hallitus ennen kesäkuun puoluekokousta, sillä kokouksessa häntä odottaa kentän raivo. Tyytymättömyyttä Marinin hallituksessa roikkumiseen lisää kepulaisten keskuudessa pääministerin kyvyttömyys puolustaa viime viikkoisessa kokouksessa Suomen EU:lta saamia maataloustukia, jotka nyt pienenevät.

Arvaukseni on, että hallitus kaatuu ennen juhannusta 2020. Keskeinen kysymys perussuomalaisten kannalta on, muodostetaanko maahan Perussuomalaisten johtama hallitus.

Jos nykyinen eristämispolitiikka jatkuu, Suomessa on totuttava Ruotsin mallin mukaisiin vähemmistöhallituksiin. Nekään eivät ole ihan huono vaihtoehto, sillä hallitukset joutuisivat hakemaan tuen toimilleen aina asia kerrallaan oppositiosta. Tämä estää mitään hallitusta ajamasta politiikkaansa despoottimaisesti, kuten punavihreä hallitus on tehnyt.

Mikäli poliittinen pakotus jatkuu vuoden 2023 loppuun, on totuttava myös siihen, että Perussuomalaisten mahdollisesti vetämä uusi hallitus joutuu suorittamaan melkoista savottaa kumotessaan hulluimpia lakeja urakalla.

Ministerit kaleerilaivassa

Myös hyvin palkatulle poliitikolle voi suuren asuntolainan tekeminen voi olla ajattelematon tikki, vaikka olisi korkeat tulotkin, sillä poliitikolla on pätkätyö. Tämä on toki huomattu myös pankeissa. Mikä onkaan parempi keino nyörittää poliitikot pankkien valtaan kuin tunkea heidän suunsa ja taskunsa täyteen rahaa?

Tiedotus- ja toitotusvälineet kertoivat jokin aika sitten, että uunituore pääministeri Sanna Marin (sd.) otti heti eduskuntaan noustuaan yli puolen miljoonan asuntovelat, ja sisäministeri Maria Ohisalolla (vihr.) on yhteisvastuullisesti toisen henkilön kanssa runsaat puoli miljoonaa asuntolainaa. Krista Kiuru (sd.) puolestaan unohti (Marinin tavoin) täyttää sidonnaisuusilmoituksensa, kun taas työministerin sekä liikenne- ja viestintäministerin salkkuja hoitaneella Timo Harakalla (sd.) on salkussaan pörssiosakkeita noin 350 000 euron arvosta! Melkoista samppanjasosialismia.

Monipuolisen faktajournalismin nimissä on tietenkin balanssoitava asia niin, ettei kyse ole suinkaan punaporvarillisuudesta. Työväenliikkeen puolestapuhujan on luonnollisesti uhrauduttava ja hankittava osakkuuksia myös pörssiyhtiöistä, jotta patruunat eivät pääsisi yksin tai salassa päättämään yritysten asioista yhtiökokouksissa.

Yleisradion listaykköset velkojensa, varojensa ja muiden sitoumustensa tunnustamisessa näette täältä, ja lisää yleiskuvaa etenkin pakkasen puolella poseeraajista voi lukea Ilta-Sanomien jutusta. Huomiota herättävät muiden muassa Sirpa Paateron (sd.) yhteisvastuulliset 260 585 euron asuntovelat, eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen (sd.) 385 000 euron asuntolainat, puolustusministeri Antti Kaikkosen (kesk.) 300 000 euron asuntovelka, sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosen (vas.) 392 000 euron lainat ja tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikon (kesk.) yhteisvastuullinen 397 000 euron asuntolaina.


Pankit ostavat asuntopolitiikkaa

Tavallisten tallaajien mielestä ministerien velat ovat suuria, vaikka kiiltonahkakenkäin klubeissa niitä pidetään pieninä. Mutta mitä edellä sanottu merkitsee? Eikö ministereillä saisi olla velkaa? Velkaisuushan osoittaa ihmisparan köyhyyttä ja varattomuutta ja toimii samastumisen välineenä politiikassa: lähestyttäessä köyhää, vähävaraista ja veloissa kieriskelevää kansaa.

Asia on kuitenkin päinvastoin. Vanhan sanonnan mukaan money is debt. Varallisuus on velkaa. Se, joka pystyy tekemään sijoituslainaa (ja jolle sitä myönnetään), aikaa myöten rikastuu, kunhan hoitaa lainansa. Ministerit ovat siis rikastumisen tiellä.

On hyvin epätodennäköistä, että kenellekään poliittisesti vaikutusvallattomalle kansalaiselle myönnettäisiin satojen tuhansien lainoja edes ministerinpalkan tasoisilla kuukausituloilla, jos työsuhde on määräaikainen ja työhistoriaa on lähinnä myyjättärenä toimimisesta Tampereen osuuskaupassa.

Ministerit ryvetetään rahassa siksi, että vastavuoroisessa sosiaalisessa vaihdossa liikkuu toiseen suuntaan sosiaalista pääomaa. Pankit käytännössä ostavat ministerit oman asuntopolitiikkansa takaajiksi sitouttamalla heidät suurilla asuntolainoilla.


Ministerien asuntoveloilla varmistetaan astronomiset asuntojen hinnat

Ministerin suuri henkilökohtainen asuntolaina varmistaa sen, että vasemmistolaisetkaan ministerit eivät erehdy toivomaan asuntojen hintakuplan puhkeamista ja asuntojen hintojen palautumista takaisin palkansaajien ulottuville. Kun ministerillä on oma lehmä ojassa suuren asuntosijoituksen muodossa, heille tulee tärkeäksi varmistaa, että asuntojen hinnat eivät vahingossakaan normalisoidu eivätkä tasehäiriöt korjaannu.

Näin pankit voivat jatkaa ylisuurten asuntoluottojen tehtailua tiskeillään, kasvattaa lainapääomia ja varmistaa sitä kautta viivan alle jäävää tulostaan matalankin korkotason ja -marginaalin aikana. Mukana juonessa ovat tietenkin myös pankkien omistamat kiinteistövälitysfirmat sekä vakuusasiantuntijat, jotka antavat perättömiä arvioita asuntojen hintojen kehityksestä ja vedättävät niitä ylöspäin.

Tulos on, että palkansaajilla ei ole enää mahdollisuutta varallisuuden kartuttamiseen asuntolainan lyhentämisen kautta, mutta tärkeintähän onkin, että ministereillä sentään on.

Perusaksioomana ajatuskulussani on, että asuntojen hinnat ovat lähteneet lentoon kasvukeskuksissa holtittoman luotonannon kautta, ja näin asuntojen hinnat ovat karanneet keski- ja työväenluokan ulottumattomiin. Koska markkinoilta pitäisi löytyä aina myös hintatasoa vastaava maksaja (jota ei nyt tunnu pitkälläkään tähtäimellä löytyvän), on seurannut tasehäiriö, ja gäppiä hintojen ja ihmisten maksukyvyn välillä on miljardeja.

Tilanne voi tasapainottua jättiläisinflaation kautta tai hintojen putoamisen myötä. Yksi mahdollisuus on ex-demari Juhana Vartiaisen (kok.) lietsoma vaihtoehto: siirtyminen uuteen ajattelutapaan, jonka mukaisesti asuntoja ei enää hankitakaan omaksi, vaan omistusasujat maksavat koko ikänsä korkoa pankeille ja muille sijoittajille, jotka omistavat land lordien tavoin kaiken. Taloustieteilijä Vartiaisen viisaaseen päähän tuskin on juolahtanut mahdollisuus, että tässä mallissa kansalaisten yksityinen varallisuus ei kartu.


Asuntopolitiikan korruptoituneisuus

Ministerien rypöminen velkarahassa heijastelee asuntopolitiikan kokonaistilaa, jota he näköjään eivät itsekään oikein ymmärrä, sillä he ovat pelissä mukana. He eivät kenties souda kaleerilaivaa kansalaisten tavoin, mutta he lyövät rumpua pankkien pitäessä perää. Tämä on kuitenkin hullua, koska jossakin vaiheessa asuntokupla puhkeaa pääkaupunkiseudulla ja muissa kasvukeskuksissa. Silloin pankit saattavat taas lähestyä valtiota kerjäten pankkitukea luottotappioihinsa.

Omistusasumisesta on tullut vuokralla asumisen muoto. Vuokraa tosin maksetaan nyt lainarahasta. Tämä on merkinnyt tappiota juurevalle talonpoikaiselle identiteetille, jonka mukaisesti ihminen itse omisti talonsa tai tupansa. Kansanrintamahallitukselle tämä ihanne ei merkitse enää mitään, sillä ministereille on tullut tärkeimmäksi varmistaa oman varallisuutensa arvon säilyminen ja velkaloukun laukeamattomuus, ja tämä tapahtuu asettumalla pankkien johtaman asuntopolitiikan takaajaksi.

Suurissa asuntoluotoissa on siis kyse korruptiivisesta suhteesta pankkien ja poliitikkojen välillä. Ei ihme, että Maria Ohisalo esimerkiksi kiirehti alentamaan valtion korkotuella rakennettavien vuokra- ja asumisoikeustalojen korkoleikkuria 2,5 prosentista 1,7 prosenttiin. Näin lainan saaja hyötyisi korkojen mahdollisesti noustessa. Päätös sinänsä on oikean suuntainen, sillä se edistää myös vuokra-asuntojen lisärakentamista, mutta asiassa pilkahtaa ministerin suopeus rakennuttajien ja pankkien keskinäistä kartellisaatiota kohtaan.

Valheellisuus paksua kuin mummin nilkat – Hallitusammattilaiset, pioneerit ja tasa-arvon partisaanit

En ole koskaan ollut Cristal Snown, NikoLan ja muutaman muun tehtaileman ToosaTV:n suurimpia faneja, vaikka huumori hyvää onkin aina silloin, kun se on täysin yliampuvaa ja pidäkkeetöntä mutta harmitonta. Ja ToosaTV on.

Myöskään nyt, Sanna Marinin (sd.) hallituksen oltua virassaan muutaman päivän ja hallituskriisin ollessa jälleen ovenraossa, en suinkaan kiinnostunut ToosaTV:stä sen parodisuuden vuoksi vaan sen realistisuuden takia. Katsokaa nyt vaikka tätä palkkatasa-arvovideota tai tätä, joka käsittelee kierrätystä.

Kaikkihan on kuin suoraan Sanna Marinin hallituksen ohjelmasta! Mutta onko se puolestaan harmiton?

Lehdistön mukaan EU:n ministerikokouksissa on oltu innoissaan Suomen uunituoreesta pääministeristä. On ennakkoluulotonta, rohkeaa ja avantgardistista! Sopii ehkä toimittajien kutomaan narratiiviin.

Arvelen kuitenkin, että keskenään kilpailevissa ja eripuraisissa EU-maissa arvostetaan vahvaa, karismaattista, kokemuksen painolasteista vapaata ja nuorta Marinia vain sen vuoksi, että sellainen on kiistakysymyksistä neuvoteltaessa paras mahdollinen vastustaja.

Vaihdettaessa Antti Rinne (sd.) tuohon kehuttuun Sanna Mariniin, kansa ja media saivat linjattoman ja letkauttelevan pääministerin tilalle neidin, joka on täysin arvaamaton ja epäennustettava. Näin kävi, kun ehtymättömänä pidetty luonnonvara eli ”setämiehet” pääsivät Sdp:stä loppumaan.

Kyse ei ole pelkästään ”kokemattomuudesta” vaan siitä, että näytöt kyvystä johtaa politiikkaa todellakin puuttuvat. Kokeneimmatkin ministerit, kuten Pekka Haavisto (vihr.) puolestaan tempovat ja hoipertelevat kuin villikkovarsa.

Kirjallisen tuotannon puuttuminen johtavilta poliitikoilta taas on musta aukko, joka kertoo sen, että poliitikon näkemyksistä ei ole sen enempää tietoa kuin voidaan lukea vaalikoneista.

Toisaalta minun ei tule ikävä myöskään niin sanottuja ”hallitusammattilaisia”. Hallitusammattilaisista sen verran, että ei mennyt heilläkään ihan aina niin kuin Strömsössä. Perheyritysten liiton hallituksen puheenjohtaja Anne Bernerhän (kesk.) heivattiin Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ministeriksi, sillä hän kätilöi vapaassa pudotuksessa olleelle Matti Vanhaselle (kesk.) aikoinaan toimitusjohtajan tuolin liitostaan.

Huvittava oli sekin ministerinimitys. Palautan mieleen, että Juha Sipilä (kesk.) ilmoitti Bernerin lähdöstä Keskustan ehdokkaaksi 20.1.2015 Päätoimittajien yhdistyksen (PTY) kokouksessa, ja asiasta avautui muiden muassa Keskustan lehti Kaleva. Kaleva ei tosin kertonut, että verotuksellisesti edullisessa Sveitsissä kirjojaan pitäneen Anne Bernerin kaksoiskansalaisuus oli varmistunut vasta edellisenä päivänä. Vaikuttaa kuin yksityistämistorpedoksi sittemmin osoittautunut Berner olisi järjestetty eduskuntaan vain julkisen omaisuuden yhtiöittämistä varten, mihin hänelle myönnettiin heti ministerin valtaoikeudet. Tällöin pedattiin pohja myös Postin palkkakriisille. Kun missio oli ohi, Berner lopetti lähetyksen kuin hänestä olisi katkaistu virta.

Sellaisia he ovat, nuo nykyajan valtiomiehet ja -naiset: sätkynukkeja ja marionetteja. Tekisi mieleni sanoa konsulttipoliitikkoja, jotka ajavat jotakin agendaa tai lobbavat, vaikka heidän pitäisi ajaa Suomen yleisiä etuja. Heillä on myös virkavastuuseen rinnastettava oikeudellinen vastuu virkatointensa lainmukaisuudesta ja poliittinen vastuu, joka johtuu aina latinan sanasta minister (”palvelija”). Ei taida mennä ihan nappiin nytkään.


Havaintoja hallituskriisistä

Suomea johtavat nyt kymmenen prosentin kannatuslukemiin vajonneet pienpuolueet, jotka ovat jatkuvassa laskukiidossa, sillä ne tekevät kansalaisten tahdon vastaista politiikkaa. Juuri siksi ne pyrkivät pysymään vallassa hakemalla turvaa toisistaan jopa aatteelliset, talouspoliittiset ja yleensäkin monet ideologiset erimielisyytensä niellen. Juuri tästä syntyy valehtelun kierre ja kansalaisten tahdon vastainen politiikka, jota yritetään sitten tehdä salusiinien ja rullaverhojen takana.

Myös Sirpa Paatero (sd.) pyrkii hallitusammattilaiseksi, sillä hänet ”nostettiin tuoliin” kuin Freukkareiden laulussa, vaikka luottamus oli valunut pois kuin vesi hanhen selästä. Ei eronneita ministereitä ole koskaan aiemminkaan nimitetty käden käänteessä takaisin kabinettiin: ei Kauko Juhantaloa (kesk.), Arja Alhoa (sd.), Ilkka Kanervaa (kok.) eikä Matti Vanhasta, vaikka syyt olisivat olleet vähäisempiä kuin Paateron tapauksessa (vrt. Kanerva). Suvi Lindén (kok.) palasi hallitukseen, mutta aikaa kului välillä viisi vuotta.

Rinne puolestaan kehtasi kammeta itseään eduskunnan varapuhemieheksi puolueensa täyttä luottamusta nauttivana sankarina. Junttauspolitiikka on tyypillistä puolueelle, joka nimensä mukaan on sosiaalinen ja demokraattinen.

Hallitusammattilaisten urakiito on ollut lehmän kapuamista pitkin portaita. Se on tavallaan ymmärrettävää. Esimerkiksi Pekka Haavistolle (vihr.) olisi kova paikka luopua hallitusammattilaisen tehtävästä, sillä hänen kaltaistensa osaamisella tuskin olisi käyttöä muualla yhteiskunnassa, paitsi tietenkin yhteiskuntatieteiden professoreina, jolloin he tekisivät samaa kuin politiikassakin. Tekaistiinpa Vihreän Langan entisestä päätoimittajasta, sosiologian maisteri Elina Grundrströmistäkin viestinnän professori, kuten vailla asianmukaista tutkintoa olevasta Pauli Aalto-Setälästäkin.

Tuolien täyttö on hämmästyttävän samankaltaista tieteessä ja politiikassa. Vallanhimoista kabinettipolitiikkaa harjoittavat vapaassa pudotuksessa oleva Kepu, vasemmistopuolueet ja Vihreät. Ne koettavat jatkaa asemissaan pelkällä tuolien kierrätyksellä. On tultu tilanteeseen, jossa demokratiasta on tehty irvikuva.

Keskenään eripuraisten pienpuolueiden hakeutumista ideologisesti syheröiseen yhteistoimintaan selittää näiden muiden puolueiden raivokas pyrkimys pitää Perussuomalaiset kaiken vaikutusvallan ulkopuolella, ihan niin kuin ei-sosialistilta katkaistaan kaula humanistisissa ja sossutieteissä. Niinpä hallitusammattilaiset pyrkivät pitämään tuoliensa kyynärnojista kiinni niin, että ne ovat nyt repeämässä irti.

Luonnollisessa tilanteessa maassamme olisi keväällä ollut edessä uudet vaalit, joissa kansa voisi äänestää Perussuomalaiset hallituksen muodostajaksi. Tämä on tietenkin vain hypoteettinen vaihtoehto, mutta Marinin hallitus nopeuttaa loppuratkaisua kuin pikakelattavassa filmissä, jota katsellaan nyt vauhdilla eteenpäin. Oppositiopolitiikalle ei ole jäänyt tässä nyt oikein tilaa, kun hallitukset näyttävät vetävän maton altaan itse. 


Kuka tasa-arvottaa tykimmin?

Tasa-arvoon ja aluepolitiikkaan vedoten on ennenkin valittu huonoja ministereitä ja kasattu kehnoja hallituksia, eivätkä kyvykkäimmät, etevimmät ja ansioituneimmat ole saaneet alleen ansaitsemaansa penkkiä, vaikka se olisi Suomen etujen mukaista.

Kun Li Andersson ja Maria Ohisalo olivat 9.12.2019 A-studion haasteteltavina, Ohisalo päätyi kehaisemaan, että ”tasa-arvosta ollaan menty eteenpäin”, ja Andersson puolestaan alleviivasi, että ”ollaan nyt saatu pääministeri, joka on erittäin sitoutunut tasa-arvoon”. Koska pääministeri valitsee ministerit, katsotaanpa miten tämä näkyy hallituksen kokoonpanossa.

Hallituksessa on nyt 12 naista ja 7 miestä. Naisten osuus on noin 63 prosenttia ja miesten osuus vain noin 37 prosenttia. Näin tekee osuusliikkeen väki.

Laissa naisten ja miesten tasa-arvosta (15.4.2005/232, 4 a §) puolestaan sanotaan julkisen hallinnon ja julkista valtaa käyttävien toimielinten kokoonpanosta näin: ”Valtion komiteoissa, neuvottelukunnissa ja muissa vastaavissa toimielimissä sekä kunnallisissa että kuntien välisen yhteistoiminnan toimielimissä lukuun ottamatta kunnanvaltuustoja tulee olla sekä naisia että miehiä kumpiakin vähintään 40 prosenttia, jollei erityisistä syistä muuta johdu.”

Jotakin tästä kyllä johtuu: Suomen hallituksen kokoonpano on tasa-arvolain vastainen! Ainakin tasa-arvovaltuutettu on asiasta postia saanut, sillä hän tviittasi hädissään kuin Trump!

Kummallista on, että vallan vahtikoirana mielellään räksyttävä valtavirtamedia ei ole maininnut sukupuolten vääristyneistä edustussuhteista mitään. Olisiko niin, että sukupuolen merkitystä ei tunnusteta silloin, kun poljetaan miesten kulkusia, kun taas naisten etujen kyseessä ollessa sukupuolen olettamiselle tempaistaan ihan hirveä oikeutus? Näin taitaa olla, sillä naisvaltaiset toimitukset suosivat vihervasemmistoa ja muita moraaliposeerauksella ja uhripääomalla laskujaan maksavia feministejä.

Sen toki ymmärrän, että Sdp:n sisällä ministerivalinnat osuivat 5–2 naisten hyväksi, sillä vasemmistolaisen intersektionaalisen feminismin käsitys asioista on juuri tällainen: tasa-arvo ei ole sukupuolten tasamääräistä edustusta vaan naisten ylivaltaa.

Vasemmiston välinpitämättömyys ja älyllinen laiskuus osoittavat, että nykyfeminismi on todellisuudessa sosialismia, eikä sillä ei ole tekemistä naisten oikeuksien kanssa. Intersektionaalinen feminismi on vain naisten hyväksikäyttöä klusteroinnin välineenä heidän nyörittämisekseen yleisvasemmistolaisen politiikan vaalikarjaksi, ihan niin kuin myös vasemmiston julistautuminen ajamaan ”seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaa”.

Pahinta tasa-arvon päkittämisessä on koko käsitteen epäfilosofisuus. Tasa-arvo ei ole itseisarvo, eikä sitä voida pitää myöskään poliittisena päämääränä. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä mitään ei voida silloin tunnistaa muita paremmaksi. Se olisi yksiarvoisuutta eli totalitarismia.

Moraalin ja etiikan idea puolestaan on, että voimme ja meidän pitääkin valita keskenään erilaisten ja eriarvoisten asioiden välillä. Meidän tulee siis erottaa hyvät asiat huonoista ollaksemme moraalisia.

Tasa-arvo olisi myös vastoin meritokraattista oikeudenmukaisuutta. Sen mukaan jokaisen tulee saada oikeuksia ja velvollisuuksia omien ansioidensa ja kykyjensä mukaisesti. Pakotettu tasa-arvo loisi vain epäoikeudenmukaisuutta.

Asiaa valaisee parhaiten Kurt Vonnegutin romaani Harrison Bergeron. Sen päähenkilönä on etevä mies, joka pakotetaan pitämään näkökentän sumentavia kakkuloita ja jonka korvat tukitaan kuulokkeiden melulla, jotta hän ei voisi ajatella selkeästi. Sosiaalidemokraattisessa humanismissa nopeita pakotetaan juoksemaan hitaammin, jotta tasa-arvo toteutuisi. Sosiaalidemokraattisessa estetiikassa puolestaan höylätään Ikean pahvihuonekaluja säästöjen aikaansaamiseksi, ja solisalirattisessa formulakilpailussa taistellaan siitä, kuka ajaa tarkinta keskinopeutta.

Eikö tämä vaikutakin poliittisen vihervasemmiston uustaistolaiselta ponnistelulta ihmisten pakottamiseksi ”ilmastonsuojeluun” ja ”kansainvälisiin velvoitteisiin” vedoten aina vain ankarampaan itsensä rankaisemiseen, josta – Nietzschen sanoin – nousee ”ahtaudessa ja hädässä ahertavien pieneläinten tunkkainen lemu”? (Iloinen tiede, ajatelma 349)


Kohti bernsteinilaista sosialismia

Huulipunahallituksella on nyt tilaisuus näyttää kissatappelijan kyntensä. Luvassa on darkonisia lakeja ja sääntöjä – ja tietysti myös laveaa lain tulkintaa. Ilta-Sanomat laatikin jo luettelon siitä, mitä kaikkea politiikan kuluttajat saavat hallitukselta vastineeksi verovaroilleen, paitsi lisää veroja.

Luvassa on lisää pakolaisia pakolaiskiintiön laajentamisen kautta, polttomoottoriautojen julistamista pannaan, ydinvoimavastaisuutta, kuusituntinen työpäivä ja jyrkkä ”ei” Natolle (kuinka ajattelematonta onkaan kieltäytyä sotilaallisen yhteistyön potentiaalista)!

”Isis vie ja äitis tuo” -politiikasta tulee uusi normaali. Uusi pääministeri haluaisi myös kapuloida kansalaisten suita viemällä sangen epämääräisen vihapuheen käsitteen rikoslakiin. Tämän jälkeen mikä tahansa poliittinen arvostelu voisi olla vihapuhetta, ja jokainen järjen ääni on deletoitava falangi.

Maria Ohisalo (vihr.) puolestaan aikoo soluttaa poliisiin henkilöitä, jotka eivät ihan välttämättä nauti parasta kansalaisluottamusta. Bernsteinilainen sosialismi toteutuu vähitellen verettömän vallankumouksen kautta.

Tämä noudattelee myös Demla-juridiikan ihannetta oikeusvaltiosta. Poliittinen vasemmisto on kärsivällisesti ja vähin äänin ujuttanut lainsäädäntöön ja hallintoon universaalisosialistisia periaatteita, joiden tulokset eivät tosin ole missään päin maailmaa tuottaneet muuta kuin vahinkoa. Tämä on nähty työläisten viimeisissä paratiiseissa Kiinassa, Kuubassa, Venezuelassa ja tietysti Pohjois-Koreassa, josta on hyötyä maailmalle vain siksi, että media joutuu myöntämään Donald Trumpin tekevän edes jotain oikein vastustaessaan tuota hyperboliasta kärsivien egomaanikkojen nepokratiaa.

Suomen hallituspolitiikka on nyt paksua kuin mummin nilkat. Tuota päivä päivältä vastenmielisemmäksi käyvää esitystä ei pitäisi voida seurata kuin sormien väleistä, ja lopetankin kyllä ihan pian. Mikäli kansa, välikysymys tai ennenaikaiset vaalit eivät sitä pysäytä, politiikanteko saattaa päättyä kuin Salvador Allenden vähittäin ajama sosialismi Chilessä tai sosialismin voittokulku Espanjassa.

Olemme vihdoinkin saavuttamassa aidon sosialistisen yhteiskunnan, jossa orwellilaisuus on palautettu kunniaan ja tasa-arvo on kosmonautinkovaa akkavaltaa. Riemua himmentää vain se, että tämä kaikki tapahtui 50 vuotta myöhässä. Mutta kun otatte lähetyksestä värit pois ja muunnatte kuvan mustavalkoiseksi, saatte televisiouutisista realistisen kuvan.


Perussuomalaisten imagokärkeen on syynsä

Kansalaiskapina voi alkaa myös energian hinnan nostamisesta. On muistettava, että keltaliivit ilmestyivät Ranskan kaduille dieselin hinnan noston seurauksena. Suomen edellinen sosialistihallitus päätti jo kieltää lämmitysöljyn asteittain vuoteen 2030 mennessä. Valtion ja kuntien kiinteistöissä takaraja on 2024, mikä saattaa varsinkin köyhimmät kunnat investointiahdinkoon ja laittamaan tietyt koulut sekä urheilutilat kiinni.

Vuoden 2020 kesällä voimaan tuleva 6,7 sentin korotus ajopolttoaineiden hintoihin tulee nostamaan jakeluasemien kuluttajahintoja vielä paljon enemmän, kun hintaan lisätään niin sanotun jakelu- ja sekoitevelvoitteen (RED II) kansallisesti järjetön tulkinta, jonka mukaan hintaa nostetaan 7 senttiä ja lisäksi myös uuden vihervasemmistolaisen hallituksen vuoden 2021 budjettiin menevä 30 sentin ympäristöpohjainen veronkorotus. Kokonaiskorotukseen sisältyvät ALV ja huoltovarmuusmaksu.

Energian hinnan noston myötä katoaa myös monia työpaikkoja, eikä ihmisillä ole motiivia eikä mahdollisuuksia käydä työssä autoilun jatkuvan kallistamisen vuoksi.

Tämä kaikki kohdistuu pahiten nimenomaan työväenluokkaan, keskiluokkaan, valkokaulusköyhälistöön, opiskelijoihin, eläkeläisiin ja muihin vähävaraisiin tai pienituloisiin ihmisiin, vaikka punavihreät hallitukset poseeraavatkin oikeudenmukaisuuden puolustajina ja eriarvoisuuden torjujina. Sen ne tekevät vierasperäisten ja toisten kansakuntien hyväksi. Ja tietysti omaksi hyväkseen. Vanha fraasini ”ilmastokokoukseen suihkukoneen nokassa kiitävistä poliitikoista” todellistui Iltalehden uutisessa, jonka mukaan Sanna Marin matkusti EU:n ilmastokokoukseen yksityiskoneella. Puolustukseksi voisi ehkä sanoa, että matka luksusjahdilla olisi ollut vielä epäekologisempi.

Ilmastopoliittinen anekauppa, huonot ilmastosopimukset ja hallituksen ponnistelu hiilineutraalin Suomen aikaansaamiseksi ovat tuhoisia ympäristölle, sillä siten teollisuuttamme valuu muun muassa Kiinaan, joka kasvattaa joka vuosi hiilidioksidipäästöjään Suomen koko vuosituotannon verran.

Myös kansalaiset alkavat huomata tämän jatkuvasta ilmastoahdistuksen lietsonnasta ja median levittämästä panikoinnista huolimatta. Ei ole ymmärretty erottaa ilmastotiedettä ja ilmastopolitiikkaa toisistaan. Me perussuomalaiset emme kiistä tieteen esille tuomia ongelmia, mutta esitämme erilaisia poliittisia vaihtoehtoja ongelmien ratkaisemiseksi. Ei ole oikein, että suomalaisia pakotetaan tekemään muita enemmän, sillä olemme tehneet jo, ja muiden maiden pitäisi hoitaa omat tonttinsa kuntoon.

TNS Kantarin puolivuotisbarometri marraskuulta 2019 osoittaa, että tavoitetta ”hiilineutraali Suomi” kannattaa ainoastaan 15 % ja vastustaa 40 % suomalaisista. Sdp:n kannattajista 31 % ja Keskustan kannattajista 59 % vastustaa hiilineutraaliuden tavoitetta yhdessä perussuomalaisten kanssa.

Puolueimagomme on saman tutkimuksen mukaan noussut Suomen puolueiden kärkeen. Syy: teemme ihmisystävällistä ja realistista politiikkaa. Emme aja vain kakun jakamisesta kiinnostuneiden asioita, vaan puolustamme myös ja etenkin kakun tekijöitä. Ikävä kyllä, juuri viimeksi mainitut on punaviherhallitus unohtanut täysin. Populisteja olemme vain siinä, että teemme asioita, joista ihmiset tykkäävät.


Turbulenssia tupailtoihin

Myös nykyisen eduskunnan niin sanotuilla porvaripuolueilla olisi selvä enemmistö istuntosalissa. Tätä vastaavan hallituksen muodostamista on estänyt Kokoomuksen nihkeä suhtautuminen ja Keskustan sekä Rkp:n selvä vastenmielisyys yhteistyöhön Perussuomalaisten kanssa.

Kepu ja Rkp vetivät välistä ja menivät (niukasti) suurimmaksi nousseen Sdp:n kelkkaan seurauksin, jotka ovat nyt valjenneet kaikille. Kivi on kengässä kenkää isompi.

Tosiasiassa edes hallituksenmuodostajan tehtävää ei olisi ollut mikään pakko luovuttaa Antti Rinteelle eikä Sanna Marinille, sillä perustuslakimmekaan ei sitä edellytä. Siellä sanellaan vain, että ennen pääministerin valintaa eduskuntaryhmät neuvottelevat hallitusohjelmasta ja valtioneuvoston kokoonpanosta.

Perustuslain 61 pykälässä ei vaadita suurimman puolueen puheenjohtajan nimeämistä automaattisesti pääministeriksi, vaan ”käytäntö perustuu käytäntöön”, jolle ei ole edes ehtinyt muotoutua mainittavaa traditiota.

Pallo on Keskustalla, jossa joudutaan miettimään, minne sen nykyinen tie johtaa. Todennäköisesti Katri Kulmunin piiskaamiseen pois puheenjohtajan pallilta seuraavassa puoluekokouksessa ja kansanedustajien sivalteluun raipalla Keskustan tupailloissa.

Mikäli hallitus joutuu eroamaan kesken toimikauden, oikea tapa toimia olisi järjestää uudet vaalit, joissa politiikan kannatus mitattaisiin. Vaaliväsymys ja joillakin oleva vaalivelka saattavat sen estää, ja uusi hallitus olisi koottavissa myös käteen jäävistä palisanterituolien kyynärnojista.